Omständligt svar, § 7

§. 7.

Christopher Forstnerus skrifwer i sina politiska Anmärkningar öfwer Tacitus:11Christopher Forstnerus ... öfwer Tacitus: åsyftar Christoph Forstners kommentar till Tacitus Annales ”Wi wete, at högsta Magten är til den ändan förordnad, at öpna de dammar, som draga alt til de mägtiga, och at Medborgares ägodelar skola efter Naturens och förnuftets ljus wårdas; Ty hwad, säger han: kan wara enligare med Naturen, än at en och hwar äger rättighet, at sjelf nyttja det han genom Förfäders eller egen flit förwärfwat sig? Hwad kan i borgerliga sammanlefnaden wara nödigare, än at weta hwad som är wårt, ock huru stor besparning wi hafwe? Men en Regent, som antingen sjelf genom Yppighet förstör, eller öfwerlemnar i giruga människors händer de lagligen indrefne Räntor, blifwer nödsakad, at til Krigsmagtens underhållande uptänka nya beskattningar, hwaraf händer, at undersåtare stanna i owisshet, huru stor del Kronan, eller de sjelfwe, äga i sin egendom, - - och sedan de den ärlagt, blifwa i lika osäkerhet, om det återstående hörer dem til eller ej; emedan det samma genom nya påbud kan dragas ifrån dem.” Widare fortfar han: ”Et röfweri, som stöter emot Gud och Naturen, plägar ej eller bland människor hafwa någon framgång, som af alla tiders Historier kan å daga läggas”. Han wisar i det följande, huru farligt det är, at genom andras utmärglande söka befästa sitt Herra-wälde, och huru12 farliga de utbrott äro, som man af en tryckter och förtwiflad menighet har at befara, och at ingen kan så utblottas, at han icke hafwer en knif i behåll at hämnas med.

När Taciti ord: ”Ju färdigare någon war, at befordra twång och träldom, ju större heder och ägodelar öfwerhopades han med” på ena sidan sannas, ju närmare kan ock det träffa in, som han säger på et annat ställe, ”at folket blef oroligt, icke därföre, at de måste lyda, utan för de mägtigas girighets skul.” Är här då tid längre, at göra skilnad imellan bruk och missbruk af en Magt, som är utan controll? Är det tid, at updraga hela Rikets rörelse i få människors händer, och utestänga andra, då förnuft, förfarenhet och et allmänt missnöje fordra en snar ändring härutinnan.

Hwarföre går Criticus förbi den målning Auctor gifwit, om Rikets ömkeliga belägenhet i denna delen? mon han wågar neka sanningen däraf? Åtminstone har han i sin Wederläggning icke anfört skäl därtil, och allmänna rösten är aldeles emot honom. Författningarna äro ju redan 40, 50 til 100 år gamla, och således icke mera uti sin yngsla.12ungdom När blotta hoppet om Product Placatets utfärdande, war efter Critici utsago, inom et års tid i stånd, at öka mer än dubbelt Swenska Fartygens antal, måste ju de dymedelst förwäntade skatter på 40 års tid, åtminstone til någon del hunnit komma in; men då ordstäfwet sannas, omnia ruunt in pejus,13omnia ruunt in pejus: lat. allt blir bara värre och värre blifwer det för allmänheten altför långsamt, at wänta på den därigenom lofwade winst, och Criticus måste i denna delen hafwa ondt efter14hafwa ondt efter: ha brist på, ha ont om medhåll af andra, än dem, hwilka likna en Ängelsk Adelsman, som ej förr upphörde med sin bittra klagan öfwer sitt Fäderneslands olyckor, än honom blef bewiljadt et gods af några tusende pund Sterlings årliga Ränta, ifrån hwilken dag han skattade Ängelland så sällt, som han tilförene war rörd öfwer dess elände.

1. Christopher Forstnerus ... öfwer Tacitus: åsyftar Christoph Forstners kommentar till Tacitus Annales
2. ungdom
3. omnia ruunt in pejus: lat. allt blir bara värre och värre
4. hafwa ondt efter: ha brist på, ha ont om

§ 7

Christoph von Forstner kirjoittaa poliittisissa huomautuksissaan Tacituksesta15Viitataan kommentaareihin, joita Christoph von Forstner laati 1600-luvulla Tacituksen ­Annales-teokseen.: ”Tiedämme, että korkein valta on asetettu siihen tarkoitukseen, että se avaa ne padot, jotka ohjaavat kaiken mahtaville, ja että kansalaisten omistusosuuksia pitää vaalia luonnon ja järjen valossa. Koska mikä”, hän kysyy, ”voi olla luonnon kanssa yhdenmukaisempaa kuin että jokaisella on oikeus itse hyödyntää sitä, mitä hän oman tai esi-isiensä ahkeruuden kautta on itselleen hankkinut? Mikä voi olla yhteiskunnassa eläessämme hyödyllisempää kuin tietää, mikä on meidän omaamme ja kuinka suuret säästöt meillä on? Mutta hallitsijalle, joka joko itse tuhlaa ylelliseen elämään tai luovuttaa ahneiden ihmisten käsiin laillisesti perityt verot, käy välttämättömäksi säätää sotamahtinsa ylläpitämiseksi uusia veroja, jolloin käy niin, että alamaiset ovat jatkuvasti epävarmoja siitä, kuinka suuren osan kruunu ja kuinka suuren osan he itse omistavatkaan omaisuudestaan, – – ja kun he sitten ne ovat maksaneet, ovat he yhtä epävarmoja siitä, kuuluuko jäljellä oleva heille vai ei, koska se voidaan uusilla määräyksillä nyhtää heiltä pois.” Hän jatkaa edelleen: ”Rosvoudella, joka sotii Jumalaa ja luontoa vastaan, ei yleensä ole ihmistenkään keskuudessa menestystä, kuten kaikkien aikojen historiasta voidaan päätellä”. Hän osoittaa seuraavassa, kuinka vaarallista on toisten köyhdyttämisen kautta pyrkiä vakiinnuttamaan herruutensa ja kuinka12 vaarallisia ovat purkaukset, joita täytyy pelätä sorretun ja epätoivoisen rahvaan taholta, ja ettei ketään voida kiskoa niin paljaaksi, ettei hänelle jäisi puukkoa kostamista varten.

Kun Tacituksen sanat: ”Mitä valmiimpi joku oli edistämään pakkoa ja orjuutta, sitä suuremman kunnian ja omaisuuden hän oli koonnut” toi­saalta voivat tulla todeksi, sitä todennäköisemmin voi myös käydä, kuten hän sanoo toisaalla, ”että kansa kävi rauhattomaksi, ei siksi, että sen täytyi totella, vaan mahtavien ahneuden takia.” Kelpaako siis vastaukseksi enää se, että tehdään ero vallan käytön ja väärinkäytön välillä, kun valta on vailla valvontaa? Onko oikea aika koota koko valtakunnan liiketoiminta vain harvojen ihmisten käsiin ja poissulkea muut, kun järki, kokemus ja yleinen tyytymättömyys vaativat tähän pikaista muutosta?

Miksi kriitikko ohittaa tämän kirjoittajan maalaaman kuvauksen valtakunnan tältä osin surkeasta tilasta? Uskaltaako hän kieltää totuuden tästä? Ainakaan hän ei vastineessaan esitä tälle syytä, ja yleisön ääni on täysin häntä vastaan. Säädöksethän ovat jo 40, 50 tai jopa 100 vuotta vanhoja eivät­kä siten enää lasten iässä. Kun pelkkä toivo tuoteplakaatin säätämisestä kykeni kriitikon sanojen mukaan vuoden aikana kasvattamaan enemmän kuin kaksinkertaiseksi ruotsalaisten laivojen määrän, täytyyhän niistä 40 vuoden aikana odotetuista veroista ainakin jonkin osan olla ehtinyt jo kertyä, mutta kun sanonta omnia ruunt in peius16lat. ”kaikki menee vain huonompaan suuntaan” tulee todeksi, yleisölle käy aivan liian hitaaksi odottaa näitä tätä kautta luvattuja voittoja. Tältä osin kriitikko tuskin saakaan tukea muilta kuin niiltä, jotka muistuttavat erästä englantilaista aatelismiestä. Tämä ei lopettanut katkeraa valitustaan isänmaansa onnettomuuksista ennen kuin hänelle annettiin muutaman tuhannen sterlingpunnan vuotuisen koron tuottava tila, mistä päivästä lähtien hän arvosti Englantia yhtä autuaasti kuin hän aiemmin oli ollut kuohuksissaan sen surkeudesta.

1. Viitataan kommentaareihin, joita Christoph von Forstner laati 1600-luvulla Tacituksen ­Annales-teokseen.
2. lat. ”kaikki menee vain huonompaan suuntaan”

Unfortunately this content isn't available in English