Anders Chydeniuksen kirjoituksissa ilmenevä teologinen näkemys muotoutui pitkän ja monivaiheisen elämän varrella. Varhaisimmat hengelliset vaikutteensa hän sai jo lapsena. Hänen isänsä Jakob Chydenius oli kokenut hengellisen murroksen kouluaikanaan Turussa 1722–1724 koulun rehtorin Andreas Degermanin vaikutuksesta; Degerman oli saanut vaikutteita pietismistä ja eteni myöhemmin Pietarsaaren kirkkoherraksi. Jakob Chydeniuksen omaksuma pietistinen uskonkäsitys näkyi mm. hänen itselleen kokoamassaan laajassa kirjastossa. Siihen sisältyi muun ohessa pietismin klassisten kirjoittajien, mm. Johann Arndtin, Philip Jacob Spenerin, Johann Franz Buddeuksen, Johann Philipp Freseniuksen, Johann Qvirsfeldin, ruotsalaisen Erik Tolstadiuksen ja suomalaisen Johan Wegelius nuoremman teoksia. Isän kuoleman jälkeen tehdyssä pesänjaossa Anders Chydenius vaati itselleen Freseniuksen saarnakokoelman lisäksi maineikkaan supranaturalistin Johann Gustav Reinbeckin teoksen Augsburgin uskontunnustukseen sisältyvistä jumalallisista totuuksista. Hän on voinut saada käsiinsä muitakin isänsä teologisia teoksia tullessaan Kokkolan kirkkoherraksi 1770. Pian isän kuoleman jälkeen kirjoittamassaan Paimenlaulussa hän kuvaa isänsä olleen vakavamielinen mies, joka käytti runsaasti aikaa keskusteluihin Ylipaimenen kanssa ja hankki esirukouksillaan siunausta laumalleen. Lisäksi Anders kertoi, että hänellä oli ollut tuhannet kerrat aihetta kiittää Jumalaa siitä, että hän oli saanut niin hyvän isän. Hänen mieleensä oli painunut muuan erityinen tapahtuma. Kun hän oli lähdössä Ouluun aloittamaan koulunkäyntiään, isä vei hänet Kuusamon kirkkoon, jossa he polvistuivat yhdessä. Isä pyysi kyynelehtien taivaan siunausta pojalleen. Kädet kohotettuina Anders vannoi sitten sanat isän perässä lausuen, ettei hän koskaan hylkäisi Luojaansa eikä unohtaisi isältä saamiaan opetuksia. Hän lisää Paimenlaulussa vielä, ettei isä noin menetellessään suinkaan velvoittanut poikaa valitsemaan papin uraa. Perheen kolme poikaa Samuel, Anders ja Jakob saivat täysin vapaasti valita elämänuransa.
Koulunkäynti ja opinnot
Saatuaan aluksi opetusta kotonaan Anders lähti kymmenvuotiaana oppilaaksi Oulun triviaalikouluun, jota hän kävi vuosina 1739–1741. Sen jälkeen hän palasi vanhemman veljensä Samuelin kanssa Kuusamoon, jossa hän jälleen sai kotiopetusta isältään ns. pikkuvihan aikana. Sodan jälkeen veljekset saattoivat jatkaa koulunkäyntiään Tornion pedagogiossa tavoitteenaan pääsy Turun akatemiaan. Pedagogion rehtori Johan Wegelius nuorempi, josta sittemmin tuli Oulun kirkkoherra ja rovasti, oli tarmokas ja kyvykäs opettaja. Jakob Chydeniuksen tavoin hänkin oli saanut vaikutteita pietismistä, mikä näkyy selvästi hänen kuuluisassa saarnakokoelmassaan Se Pyhä Evangeliumillinen Walkeus. Teoksen 1749 ilmestynyttä toista osaa Jakob Chydeniuksella oli kotonaan jopa kaksi kappaletta. Kouluvuosi Torniossa todennäköisesti vahvisti Anders Chydeniuksen saamaa pietististä perintöä.
Anders Chydenius aloitti yliopisto-opintonsa Turun akatemiassa 1745 jo ennen 16-vuotispäiväänsä. Sairaus, luultavasti malaria, sekä työ kotiopettajana Kemiössä keskeyttivät opinnot useita kertoja pitkiksikin ajoiksi. Lukuvuoden 1750–1751 hän vietti veljiensä Samuelin ja Jakobin kanssa Uppsalan yliopistossa ja opiskeli siellä ensisijaisesti luonnontieteitä. Hän kuunteli luultavasti mm. Carl von Linnén luentoja. Uuden välivuoden jälkeen Anders palasi Turun akatemiaan 1753, sai pappisvihkimyksen ja päätti opintonsa pro gradu -väitökseen Amerikkalaisista tuohiveneistä ohjaajanaan taloustieteen professori Pehr Kalm. Opiskeluvuosinaan Anders Chydenius hankki matematiikasta ja luonnontieteistä paremmat tiedot kuin papiksi valmistuvilla oli tapana.
Opiskellessaan teologiaa Turussa Anders Chydenius sai vaikutteita kolmelta merkittävältä professorilta. Johan Wallenius (1698–1746) edusti luterilaista puhdasoppisuutta ja nautti opettajana suurta kunnioitusta. Johan Browallius (1707–1755) oli omaksunut vaikutteita saksalaiselta filosofilta Christian Wolffilta (1679–1754), jonka käsityksen mukaan usko ja tieto eivät ole ristiriidassa keskenään ja myös kristinuskon dogmit voidaan todistaa paikkansa pitäviksi. Wolff kehitti deduktiivisen metodin, jota noudattamalla voitiin hänen mielestään olettamusten, määritelmien ja erottelujen avulla päästä teologian piirissä yhtä varmoihin tuloksiin kuin matematiikassa. Jumalan luomaan ihmisluontoon kuuluu pyrkimys täydelliseen moraalisuuteen, ja sen toteuttamiseen hän voi vapautua järkeään käyttämällä. Ihminen tavoittelee ensisijaisesti omaa onneaan, mutta sen saavuttaakseen hänen on nähtävä vaivaa yhteiskunnan kaikkien jäsenten hyvinvoinnin edistämiseksi. Luterilainen puhdasoppisuus alkoi 1740-luvulta lähtien asennoitua myönteisesti Wolffin oppeihin käydessään kamppailua deistisiä, ateistisia ja materialistisia virtauksia vastaan. Browallius, jonka Chydenius uransa aikana kohtasi sekä professorina että piispana, ei täysin hyväksynyt Wolffin oppeja, vaan korosti maailmankuvan perustuvan Raamatun ilmoitukseen, vaikka luonnontieteiden tutkimustulokset saattavatkin sitä syventää. Hän väitti, ettei mikään todenmukainen luonnontieteellinen tieto ole koskaan ristiriidassa ilmoituksen kanssa. Browallius avasi näin tietä teologian niin sanotulle supranaturalistiselle virtaukselle, jonka olennainen piirre oli puhdasoppinen luterilainen uskonkäsitys ja joka käytti hyväkseen luonnontieteiden tuloksia puolustaakseen kristinuskon yliluonnollista, järjellä tavoittamatonta sisältöä. Saarnatoiminnasta puhuessaan Browallius korosti, että luontoa ja luonnontieteiden tutkimustuloksia tunteva pappi pystyi löytämään runsaammin kosketuskohtia kuulijoidensa ajatusmaailmaan, ja niiden tunteminen toi myös poliittisessa toiminnassa tärkeää tietämystä.
Carl Fredrik Mennander (1712–1786) oli Chydeniuksen professori, piispa ja sittemmin arkkipiispa vuosina 1775–1786. Hän monien aikalaistensa tavoin vaikutteita luonnonoikeutta puoltaneen historioitsijan vapaaherra Samuel von Pufendorfin (1632–1694) ajatuksista. Pufendorfin De jure naturae et gentium ”Luonnon ja kansojen oikeudesta” oli luonnonoikeudellisen katsomuksen perusteos; tämän opin mukaan kaikki ihmiset ovat luonnontilassa vapaita ja tasa-arvoisia. Järkeään käyttämällä kaikki kykenevät pääsemään käsitykseen luonnonoikeudesta. Yhteiskuntaa voidaan tarkastella täysin rationaaliselta näkökannalta, eli järki ilmaisee, miten hallinto on järjestettävä ja millaiset lait on säädettävä. Luonnonoikeudella oli uskonnollinen perusta luonnollisessa uskonnossa. Oikeus sai velvoittavuutensa uskosta Jumalaan ja jumalalliseen kaitselmukseen. Uskonto oli välttämättömyys, vain sen voimalla ihmisten hillitön omanvoitonpyynti saadaan pidetyksi aisoissa. Mielivalta hallitsisi maailmaa, ellei olemassa olisi jumalanpelkoa ja iankaikkisen kadotustuomion uhkaa. Mennander, joka luennoi Pufendorfin teoksesta De officio hominis et civis (”Ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista”), kannatti kirjoittajan luonnonoikeudellisia käsityksiä, mutta painotti vahvemmin ihmisten luontoon perustuvaa tasa-arvoisuutta. Kaikilla ihmisillä on yhtäläinen sielu ja yhtäläinen järki, ja erot perustuvat kasvatukseen ja totunnaisiin tapoihin. Mennanderilla oli pessimistisempi käsitys ihmisluonnosta kuin Pufendorfilla. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen on tavattoman itsekäs ja aggressiivisuuteen taipuvainen olento. Hän korosti voimakkaammin myös kristinuskon itsenäistä arvoa.
Etenkin Samuel Chydeniuksen, mutta myös Andersin vahva kiinnostus luonnontieteisiin ei vienyt heitä ristiriitoihin kristillisen uskon kanssa. He uskoivat vakaasti, että kristinuskon, luonnontieteen ja taloustieteen yhdistävä synteesi oli löydettävissä, ja tutkivat empiirisesti luontoa, jossa Jumalan tahto ja luonnon järjestys, tasapaino ja sopusointu ilmenivät. Carl von Linné kuului tämän fysikoteologisen käsityksen näkyvimpiin edustajiin. Linné toimi opettajana kolmella vuosikymmenellä, ja eri alojen opiskelijoita kokoontui kuuntelemaan hänen luentojaan. Linné näki koko luomakunnan Jumalan ihmeellisenä aikaansaannoksena, jota oli tutkittava empiirisesti ja joka tarjosi opetuksia. Hän ei kannattanut puhdasoppisuuden teologiaa ja epäili esimerkiksi Raamatussa ilmaistujen aikamäärien paikkansapitävyyttä. Linnén ajatukset vaikuttivat vahvasti sekä Browalliukseen että Mennanderiin.
Anders Chydeniuksen lapsuudessaan ja opiskeluvuosinaan omaksuman teologisen näkemyksen perustana oli luterilainen puhdasoppisuus, mutta lisäksi siihen vaikutti tuntuvasti pietismi, johon hän tutustui sekä isänsä että opettajiensa kautta. Lisäksi hän omaksui opiskeluaikanaan supranaturalistisen käsityksen, jonka mukaan oli tärkeätä puolustaa ajatusta hengellisestä ja täydellisestä todellisuudesta, joka avautui ihmiselle erityisen järjen ulottumattomissa olevaa nimenomaisesti kristillistä uskonsisältöä välittävän ilmoituksen kautta. Tämä kanta oli vastakkainen teologiselle rationalismille, joka pyrki typistämään kristinuskon sisällön yleisten järjenmukaisten totuuksien koosteeksi. Chydeniuksen ajatusten luonnonoikeudellinen aines oli peräisin Pufendorfilta ja Mennanderilta. Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, heillä on samat luonnon suomat oikeudet, ja he tavoittelevat onnea, mutta luonnostaan ihminen on myös itsekäs, ja uskonto on tämän takia välttämätön pitämään iankaikkisen kadotuksen uhalla kurissa ihmisen hillitöntä omaneduntavoittelua. Tapaansa esittää näkemyksiään Chydenius oli selvästi ottanut vaikutteita Wolffin matemaattisesta metodista, jota noudattaen hän pyrki loogisesti edeten esittämään selkeästi todistelunsa sekä määritelmät ja erottelut osoittaakseen muutaman pääkohdan avulla, että Raamatun opetus vastasi luonnontieteiden saavuttamia tuloksia.
Chydenius tiivisti opiskeluaikanaan saamansa vaikutelmat vuonna 1780, siis hieman ennen palkittuja saarnojaan, kirjoittamassaan Omaelämäkerrassa. Hän totesi, että kokeiltuaan eri opiskelualoja hän oli päätynyt siihen, että käytännön autuudenoppi olisi hänen pääalansa. Yritettyään seurailla kaikkia mahdollisia teologisia erotteluja sekä logiikan ja metafysiikan sääntöjä hän oli päättänyt laskeutua noista huimaavista korkeuksista ja pitäytyä pelkästään ”varmassa” sanassa, josta voi saada todenmukaista tietoa.
Jos nimittäin saarnan tavoitteena olisi saada kuulijat vakuuttuneiksi saarnaajan lukeneisuudesta tai myös osoittaa tuollaisella oppineella saarnalla, että saarnamies pitää kuulijoitaan ihmisinä, jotka kykenevät käsittämään ja ymmärtämään tuollaista oppineisuuden osoitusta, voitaisiin nokkeluuksia ja tyhjää kaunopuheisuutta sietää, vaikka se kuitenkin loppujen lopuksi on huijausta. Mutta jos tavoitteena on vaikuttaa ja liikuttaa, muuttaa ja parantaa vaellusta kristillisyyden ja hyveiden polulla, pitää esitettyjen perustelujen olla mahdollisimman yksinkertaisia, keinojen mahdollisimman käsitettäviä ja kannustusten mahdollisimman voimakkaita, kun taas korkea oppineisuus ei ole muuta kuin hämärtävää sumua vaeltajalle, joka pyrkii saavuttamaan onnellisuuden.1
1700-luvun jälkipuoliskon hengellisiä virtauksia
Hurskauselämää yhä varsin vahvasti hallinneelle luterilaiselle puhdasoppisuudelle oli ominaista pyrkimys kasvattaa ihmisiä hyviksi, esivaltaa kunnioittaviksi ja sen määräyksiä noudattaviksi sekä kutsumustaan vakaasti noudattaviksi kansalaisiksi. Uskonnollisen kasvatuksen tavoitteena oli antaa koko kansalle alkeistiedot kristillisestä uskosta ja valvoa kristillisten tapojen noudattamista. Uskonnollista yhtenäisyyttä pidettiin yhteiskunnan ja koko kansan hyvinvoinnin edellytyksenä. Raamattu ei ollut ohjenuorana pelkästään kristillisessä opissa, vaan myös muilla tiedonaloilla. Se oli syntynyt Jumalan antamista herätteistä ja tämän takia erehtymätön. Kolmisäätyopin mukaan kansa oli esivallan alainen, seurakunta papin alainen ja perheväki, niin vaimo ja lapset kuin palveluskuntakin, oli perheenisän alainen. Oli tärkeää erottaa laki ja evankeliumi toisistaan oikealla tavalla. Lain tehtävänä oli ihmisten valistaminen heidän velvollisuuksistaan Jumalaa, itseään ja lähimmäisiään kohtaan. Lakia julistamalla ihminen oli määrä herättää tietoisuuteen omista synneistään ja kutsua hänet parannuksentekoon ja uskomaan. Uudestisyntymisen katsottiin tapahtuvan kasteessa ja vanhurskauttaminen oikeustoimena, jossa Jumala julisti taivaassa ihmisen vanhurskaaksi, koska Kristus oli hänen puolestaan kärsinyt hänen syntiensä tähden. Kirkossa ja ehtoollisella käynti olivat pakollisia ja avioliittoon vihkimisen ehto. Kristinopin tuntemusta valvottiin lukuisissa kuulusteluissa ja katkismuksen ja kristinuskon keskeisten totuuksien opettelun laiminlyömiseen puututtiin ankarasti. Kirkkokuria pitivät yllä kylien kuudennusmiehet, ja maallinen ja hengellinen esivalta tekivät tässä asiassa tiivistä yhteistyötä. Häpeärangaistukset olivat varsin tavallisia, koska niiden katsottiin ohjaavan rangaistuksen saajaa parannukseen ja toimivan tehokkaina varoituksina seurakunnan muille jäsenille. Sielunhoidollinen aspekti jäi syrjään. Kuolema ja tuomio olivat alituisesti ihmisten mielessä, koska sodat, kulkutaudit ja muut sairaudet johtivat suureen kuolleisuuteen.
Puhdasoppisuuden ajan loppuvaiheissa tapahtui muutoksia monissa seikoissa. Tämän huomaa esimerkiksi virsistä, ja etenkin niin sanotut Jeesus-virret, joiden ensimmäinen sana oli Jeesus, saivat yksilöllistä tunnetta ilmaisevan sävyn. Lisäksi levisi käsitys, että uskonelämä noudatti tietynlaista lainmukaisuutta, erityistä armonjärjestystä, jota seuraten syntinen voi pelastua. Ratkaisevana asiana ei pidetty Jumalan tekoja ihmisen pelastamiseksi, vaan sitä, mitä ihmisen sielussa tapahtui, kun hän kohtasi Jumalan. Kristillinen kasvatus siirtyi ulkonaisen käyttäytymisen ohjaamisesta sisäiseen, yksityiseen hengelliseen elämään. Voimakkaasti etenevä pietismi ja valistusfilosofia voimistivat tätä kehitystä yhä suurempaa yksilöllisyyttä kohti.
Pietismi vaikutti varsin laajasti hurskauselämään 1600-luvun lopulta lähtien, vaikka kirkon johto pyrki hillitsemään sen etenemistä. Luonteenomaista kirkolliselle pietismille oli armonjärjestyksen kehittely yksityiskohtaisemmaksi, niin että voitiin seurata, missä hengellisen kehityksen vaiheessa ihminen kulloinkin oli. Se painotti vahvemmin syntisen elämän ihmisessä aiheuttamaa turmeltuneisuutta sekä todellisen kääntymyksen ja elävään uskoon uudestisyntymisen tärkeyttä. Uudestisyntymistä ei sijoitettu ensisijaisesti kasteen yhteyteen, vaan sitä pidettiin hengellisen elämän elvyttävänä erityisenä tapahtumana myöhemmässä elämänvaiheessa. Uskon piti sen jälkeen ilmetä pyhitetyssä elämässä; oli toisin sanottuna vedettävä jyrkkä raja kaikkia maallisia huveja ja syntejä vastaan. Ulkonaisessa seurakunnassa, ecclesiassa, johon kaikki kuuluivat, oli sisäinen ydinseurakunta, ecclesiola, johon kuuluivat parannuksen tehneet, uudestisyntyneet ja pyhitettyä elämää elävät ihmiset. Nämä todelliset kristityt kokoontuivat seuroihin, konventikkeleihin, joissa tutkittiin Raamattua, rukoiltiin ja keskusteltiin hengellisistä asioista. Pietismi asetti erityisiä vaatimuksia papeillekin. Jotta he voisivat ohjata ihmisiä oikeanlaiseen uskoon, heillä piti itsellään olla tämä usko. Haluttiin myös kehittää hengellistä pappeutta. Lutherin mukaan kaikki kastetut olivat hengellisiä pappeja, mutta pietistit korostivat, että tämä koski ainoastaan aidosti uskovia.
Pohjanmaan hengelliseen elämään vaikutti 1700-luvun jälkipuoliskolla myös herrnhutilaisuus. Se oli pietismin haara, joka painotti sovitusta Kristuksen veressä, ja käytti hyvin tunteellista kieltä, jossa korostui veri- ja morsiusmystiikka. Jyrkimmillään se kiisti hyvien tekojen merkityksen kristitylle, koska kaikki synnit oli jo maksettu. Hyvien tekojen vaatiminen vahvisti vain uskoa siihen, että oma vanhurskaus oli riittävää. Herrnhutilaisuus oli varsin yleistä muun muassa Kokkolassa ja sai ajankohtaista merkitystä vuoden 1769 kirkkoherranvaalissa, jossa virkaa haki Chydeniuksen ohella myös tuon suuntauksen merkittävimpiin edustajiin kuulunut Johan Kranck (1704–1784), jonka Turun tuomiokapituli asetti ensimmäiselle ehdokassijalle. Herrnhutilaiset pettyivät pahoin, kun Chydenius tuli valituksi, ja tästä seurasi myöhemmin Chydeniuksen ja tuon liikkeen kannattajien välisiä avoimia kiistoja.
Päätään nostivat 1700-luvun jälkipuoliskolla myös valistusajan ajatusmaailmasta juontuvat kristinuskoa arvostelevat virtaukset. Poliittinen toiminta ja valtiopäivämiehen tehtävä vuosien 1765–1766 ja 1778–1779 valtiopäivillä antoivat Anders Chydeniukselle tilaisuuden seurata ajan uusia virtauksia sekä teologista ja filosofista aikalaiskeskustelua. Hän on varmastikin ollut perillä naturalistista, ateistisista ja deistisistä käsityksistä ja pystyi ottamaan kantaa niihin kirjallisessa toiminnassaan ja työssään sananjulistajana. Hän saattoi tuskin olla tietämätön siitä, että eräät Turun teologisen tiedekunnan opettajat arvostelivat voimakkaasti myös luterilaisuuden keskeisiä opillisia käsityksiä. Turun teologisessa tiedekunnassa avautunutta virkaa hakiessaan 1783 esittämässään opinnäytetutkielmassa Kristuksen sijaiskärsimyksestä (De Expiatione Jesu Christi vicaria) Chydeniuksen sisarenpoika, sittemmin piispa ja arkkipiispa Jacob Tengström (1755–1832) vastusti puhdasoppisuuden käsitystä sijaiskärsimyksen välttämättömyydestä sekä ajatusta, että ihmisiin vihastunut Jumala olisi pitänyt Kristusta syntisenä hänen kärsimyksensä aikana. Hän luennoi radikaalista Johann Salomo Semleristä (1725–1791), joka edusti valistusajan uskontokritiikkiä ilmentävää neologiaa eli uutta oppia. Semler halusi soveltaa historiallis-kriittistä metodia sekä uskonopin että Raamatun tulkinnassa ja kiisti luterilaisten tunnustuskirjojen sitovuuden. Myös Jeesus ja apostolit olivat sopeuttaneet oppinsa aikalaistensa käsityksiin. Tengström arvosteli ankarasti tuolloin käytössä ollutta virsikirjaa, koska sangen useista virsistä löytyi synkkiä, mystisiä ja taikauskoisia, jopa kerrassaan virheellisiä ajatustapoja ja ilmauksia. Lutherin katekismuksesta hän esitti yhtä kriittisen lausunnon. Kirja ei ollut enää käyttökelpoinen tarkoitukseensa. Kymmenen käskyä oli annettu hyvin karkealle väelle eivätkä sisältäneet kaikkia velvollisuuksia, jotka sivistyneen ihmisen ja nimenomaan kristityn oli täytettävä, ja siitä syystä niitä oli lavennettava ja konkretisoitava. Kristukseen uskomista koskeva teksti oli Lutherin katekismuksen kaunein osa, mutta oppia armonjärjestyksestä ei esitetty niin selkeästi, yksinkertaisesti ja hyvässä järjestyksessä kuin oli aihetta odottaa. Kastetta ja ehtoollista koskevat tekstit olivat epätäydellisimmät, eikä Luther selvästikään ollut ymmärtänyt sakramenttien asettamisen tarkoitusta. Tengström ei ollut suinkaan ainoana esittämässä tällaisia radikaaleja neologisia käsityksiä.
Lähteet Chydeniuksen teologisen näkemyksen arviointiin
Keskeisessä asemassa Anders Chydeniuksen teologista näkemystä arvioitaessa ovat painetut mallisaarnat, saarnaluonnokset ja skiagrafiat eli jäsentelyt, jotka hän kirjoitti Uppsalan Teologis-homileettisen seuran julistamiin saarnakilpailuihin 1780 Jumalan kymmenestä käskystä ja 1781 apostolisesta uskontunnustuksesta. Chydeniuksella oli tuolloin takanaan lähes kolmenkymmenen vuoden ura pappina ja sananjulistajana. Kilpailujen avulla pyrittiin parantamaan pappien kykyä välittää kuulijoilleen selkeää ja perusteellista kristinopin tuntemusta. Parhaiten kirjoitetut ja asetetun tavoitteen kannalta onnistuneimmat luvattiin palkita. Chydenius varmastikin tiesi, että saarnakäsikirjoitukset arvioisi hänen entinen opettajansa Carl Fredrik Mennander. Jos hän halusi tulla palkituksi, mitä hän oli muissakin yhteyksissä osoittanut arvostavansa, saarnat oli siis muotoiltava sellaisiksi, että ne olivat sopusoinnussa Mennanderin käsitysten kanssa. Yhteiskuntaa oli siis tarkasteltava rationaaliselta kannalta, ja ajatus ihmisten tasa-arvoisuudesta Jumalan heille antaman järjen käyttäjinä oli keskeinen, mutta myös uskontoa ja sen ilmoittamaa ikuisen kadotuksen uhkaa tarvittiin, jotta mielivalta ei pääsisi rehottamaan – koska ihminen on luonnostaan itsekäs ja aggressiivinen. Chydeniusta on saattanut kannustaa kilpailuihin osallistumiseen myös se, että tuohon aikaan käytiin vakavaa keskustelua Turun laajan hiippakunnan jakamisesta kahtia. Kokkola keskiaikaisine kirkkoineen olisi silloin saattanut nousta ehdolle piispankaupungiksi ja hän itse ehdokkaaksi piispan virkaan. Kun tämä tausta otetaan huomioon, on lähdekritiikin kannalta syytä kysyä, missä määrin painetut saarnat todella heijastelevat Chydeniuksen omaa sananjulistusta omissa seurakunnissaan Alavetelissä ja Kokkolassa.
Painettujen saarnojen lisäksi vain hämmästyttävän harvat lähteet valaisevat Anders Chydeniuksen teologista näkemystä. Hän julkaisi itse Stockholms Dageligt Godt -lehdessä referaatin vuoden 1774 joulusaarnastaan. Kansallisarkistossa Helsingissä olevia kuutta käsin kirjoitettua referaattia Kokkolassa 1786–1788 pidetyistä ruotsinkielisistä saarnoista, yhtä täydelliseltä näyttävää suomenkielistä saarnaa ja kolmea ruotsinkielistä rippisaarnaa pidetään Chydeniuksen saarnoina.2 Tuo arviointi ei kuitenkaan perustu lähdekriittiseen tarkasteluun. Ainakin muutamat niistä lienee merkinnyt muistiin tai kirjoittanut pitäjänapulainen Johan Tengström, Jacob Tengströmin nuorempi veli ja sittemmin teologian tohtori ja Vaasan kirkkoherra. Useimmat referaatit ovat varsin suppeita tiivistelmiä, joten niistä ei saa selvää saarnojen jäsentelystä eikä niiden pituudesta. Rippisaarnat näyttävät sitä vastoin olevan täydellisiä ja voivat sisältönsä perusteella olla Chydeniuksen käsialaa, vaikka tätä ei voidakaan varmuudella todeta. Anders Chydeniuksen koottujen teosten 1. ja 2. osaan sisältyvät laajat poliittiset ja omaelämäkerralliset kirjoitukset valaisevat myös hänen yhteiskunnallisen toimintansa perustana ollutta teologista ajattelua. Sarjan 3. osaan sisältyvät lisäksi hänen kirjoittamansa luonnokset uskonnonvapautta koskevaksi muistioksi ja sen lopullinen teksti sekä kirjeet Jacob Tengströmille ja omaelämäkerralliset kirjoitukset. 4. osaan sisältyvät Anders Chydeniuksen yksitoista saarnaa kymmenestä käskystä, yksitoista skiagrafiaa ja kaksi saarnaluonnosta. Tämä 5. osa sisältää Anders Chydeniuksen kolme laajaa saarnaa toisesta uskonkappaleesta eli apostolisesta uskontunnustuksesta sekä täydennykseksi vielä luonnokset kuudeksitoista saarnaksi. Lisäksi niteeseen sisältyvät hänen kirjeensä maatalon emäntä Anna Kristina Silahkalle, Kruunupyyn mestauspaikalla pidetty saarna ja puhe Anders Gustafssonin muistoksi. Lisäksi hän laati huomautuksia ja parannusehdotuksia ruotsinkieliseen virsikirjaan3, joka haluttiin julkaista uudistettuna 1793 Uppsalan kokouksen 200-vuotismuiston juhlistamiseksi. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, on syytä hämmästellä, että arviot Anders Chydeniuksen teologisesta näkemyksestä ovat olleet vaihtelevia – häntä on pidetty niin selväpiirteisenä valistusajan teologina kuin konservatiivisena puhdasoppisuuden ja pietismin edustajanakin. Erilaiset tulkinnat riippuvat luultavasti siitä, onko painopiste asetettu Chydeniuksen yleisen poliittisen toiminnan tarkasteluun vai onko keskitytty hänen saarnojensa syvällisempään tutkimiseen.
Toiminta pappina Alavetelissä
Anders Chydenius aloitti toimintansa Alavetelin saarnaajana ja kappalaisena maaliskuussa 1753 ja vaikutti siellä 17 vuotta. Taloudellisista syistä ja edistääkseen seudun maataloutta hän kiinnitti runsaasti huomiota soiden raivaamiseen viljelysmaiksi, lampaanjalostuksen kehittämiseen, tupakanviljelyyn, sammaloituneiden niittyjen kohentamiseen viljelyskelpoisiksi, lääkkeiden valmistukseen, rokonistutusten aloittamiseen sekä kulkuyhteyksien parantamiseen. Parhaiten tunnetaan hänen panoksensa vuosien 1765–1766 valtiopäivillä monipuolisena elinkeinoelämän ja painovapauden edistäjänä ja yhteiskunnallisena uudistajana, ja tästä syystä jotkut ovat pitäneet häntä tyypillisenä valistusajan pappina, yhtenä niistä, joita kiinnosti ensisijaisesti yhteiskuntaan vaikuttaminen valistuksen hengessä.
Carola Nordbäck osoittaa teoksessaan Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82 (2009), ettei Chydeniuksen ajattelussa ole eräiden tutkijoiden olettamaa poliittisen radikalismin ja teologisen konservatismin ristiriitaa. Hänen etenkin valtiopäivillä 1765–1766 esittämiensä poliittisten ja taloudellisten kannanottojen varsinaisena perustana oli uskonnollinen ajattelutapa. Poliittisissa teksteissä ilmenevä vapaudenjano juontui siitä, että hän halusi olla muovaamassa paremmin Jumalan tahdon ja siis myös Jumalan luomakuntaansa asettaman luonnonlain mukaista yhteiskuntaa. Chydenius yhdisti luonnonoikeuden ja luterilaisen teologian tavalla, jota ei Ruotsin valtakunnassa annetussa katekismusopetuksessa ollut ennen nähty.
Nordbäckin mukaan esimerkiksi Anders Chydeniuksen kiistakirjoituksen Valtakunnan heikkouden lähde (1765) perusajatus on, että Jumala – yhteiskuntien suuri Mestari – oli luonnonlain välityksellä osoittanut, ”että vapaus ja ihmisrakkaus ovat ainoat oikeat rakennusaineet, joista yhteiskunta saa voimaa ja arvostusta”. Jumala oli antanut käskyn vapaudesta, ja luonnonlaki ilmensi tätä vapautta. Samana vuonna ilmestyneessä kirjoituksessaan Kansallinen voitto Chydenius totesi, ettei ole edes ajateltavissa, että Luoja olisi tehnyt mitään virhettä luodessaan ”mestariteoksensa”, ihmisen. Elleivät ihmiset saaneet sitä, mitä he tarvitsivat, virhe oli valtakunnan lainsäädännössä, joka ei sallinut jokaisen ihmisen tavoitella omaa parastaan Jumalan hänelle antaman onnellisuuteen pyrkivän vaiston mukaisesti. Vähäisimmälläkin alamaisella oli oltava sama vapaus ja samat oikeudet kuin ylhäisimmällä. Voitonhimo ei kuitenkaan saanut päästä valloilleen muiden ihmisten kustannuksella.
Monipuolisesta yhteiskunnallisesta toiminnastaan huolimatta Chydenius halusi olla ennen muuta hengellinen johtaja ja paimen. Seurakuntatyössä, jota hän teki isänsä hengessä, oli selviä pietistisiä piirteitä. Vuonna 1780 kirjoittamassaan Omaelämäkerrassa Chydenius sanoo, että ”armonsa voimakkailla vaikutuksilla minuun ja rippilapsiini Herra avasi uuden oven tuloksellisempaan virkani hoitamiseen”4. Tuohon aikaan Kokkolassa asunut ja Chydeniuksen toimintaa läheltä seurannut Jacob Tengström kirjoitti muistokirjoituksen pian hänen kuolemansa jälkeen 1803. Siinä Tengström vakuuttaa hänen olleen innokas työssään ja halunneen täyttää viimeistä piirtoa myöten niin julkiseen kuin yksityiseenkin viranhoitoonsa kuuluvat velvollisuudet. Hän oli kristinuskon aidon harjoittamisen vilpitön ystävä ja halusi paitsi opetuksellaan myös rakentavaa esimerkkiä antamalla ja uutteralla kehottelullaan edistää kristillisen uskon toteuttamista käytännössä. Omaelämäkerrassaan Chydenius kertoo sydämessään kääntäneensä selkänsä ”suurelle maailmalle” hoitaakseen pappina ”taivaan huostaani uskomaa laumaa”5. Erityisen suurta huomiota hän kiinnitti saarnoihinsa, katekismuksen selittämiseen sekä yksityiseen sielunhoitoon. Hänen saarnojaan ja opetustaan kuuntelemaan saapui väkeä muistakin lähiseudun seurakunnista. Rippikoulu, jota hän piti ensimmäiselle ehtoolliselleen valmistautuville nuorille, kehittyi pietistiseen tapaan konventikkeleiksi eli hartauskokouksiksi, joihin saattoi kokoontua 200–300 henkeä pappilaan jumalanpalveluksen jälkeen kuuntelemaan hänen selityksiään Raamatun teksteistä ja katekismuksesta. Näissä kokouksissa hän halusi käyttää selityksiään ”läsnäolijoiden omantunnon korventamiseksi sekä heidän opikseen ja lohdutuksekseen”6. Tarkoituksena oli, kuten hänen 1803 alkuaan itse laatimassaan elämäkerrassaan sanotaan, taivuttaa kova ihmissydän ”aitoon kääntymykseen, jota ihminen ei kadu”7. Vuonna 1766 kirjoittamassaan Paimenlaulussa hän kertoi, että tuossa työssä hänen sydämensä useinkin täyttyi ”pyhällä ilolla”, niin että hän kyynelehti ja toisinaan liikuttui niin syvästi, ”etten saanut pitkään aikaan suustani sanaakaan”8. Tämän toiminnan puitteissa seurakuntaan syntyi ecclesiola. Palattuaan Tukholmasta 1766 hän totesi, että ”lampaiden keskuuteen oli poissa ollessani valitettavasti pesiytynyt vahingollinen tartunta” 9, minkä voidaan tulkita merkitsevän, että uskonnollinen tunteilu oli syrjäyttänyt hänen oman pietistisesti sävyttyneen, pyhitettyä elämää vaativan julistuksensa. Vaikka Paimenlaulu on kirjoitettu romanttisessa tyylilajissa, on selvää, että toimiessaan valtiopäivämiehenä Tukholmassa Chydenius pyrki elämään yksinkertaista pietismin sävyttämää elämää, vältteli juhlatilaisuuksia, hienoja päivällisiä ja väkeviä juomia ja omistautui sen sijaan työlleen kirjoituspulpettinsa ääressä, mistä tuloksena olikin merkittävän suuri määrä kirjoituksia.
Kokkolan kirkkoherrana ja rovastina
Toimiessaan Kokkolan kirkkoherrana Anders Chydenius paneutui aktiivisesti rakennustoimintaan pappilan, pitäjänkirkon ja kaupungin kirkon kohentamiseksi. Pappilaan tehtiin paanukatto ja sen seinät laudoitettiin, rakennettiin harmaakivinen navetta, tiilistä muurattu panimo- ja leipomorakennus sekä lisäksi talli kymmenelle hevoselle. Pitäjänkirkko muutettiin ristikirkoksi, uusi hautausmaa perustettiin sen yhteyteen ja kaupungin kirkkoa korjattiin. Musiikistakin kiinnostunut Chydenius perusti orkesterin, joka esiintyi pappilassa, hän liittyi kirjallista kulttuuria edistävän turkulaisen Aurora-seuran jäseneksi ja oli yksi Kokkolan lukuseuran perustajista. Saatuaan 1779 rovastin arvon Chydenius nimitettiin 1781 lääninrovastiksi, mikä laajensi hänen vastuualuettaan ja kasvatti hänen arvovaltaansa. Kiinnostus politiikkaan johti valtiopäivämiehen tehtävään vuosien 1778–1779 ja 1792 valtiopäiville sekä julkaisuihin maakaupasta, isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista, salpietarinkeittämöistä sekä rokonistutuksesta Suomen rahvaan hyväksi.
Kirkkoherrana ja lääninrovastina Chydenius piti tarkoin huolta kirkkolain tapoja ja käytäntöjä koskevien säädösten noudattamisesta puhdasoppisuuden hengessä. Hän puuttui tanssien järjestämiseen pyhäpäivien aattoina, ”juopottelun syntiin” ja kurittomaan käyttäytymiseen kirkossa ja kirkonmäellä. Hän moitti kirkossakäynnin laiminlyönneistä ja ehtoolliselta pois jättäytymisestä ja tarttui seikkoihin, joita piti siveellisenä turmeluksena etenkin havaitessaan sitä nuorissa. Teologian alalla hän jatkoi rippilasten opettamista sekä katekismuskuulustelujaan ja raamatunselityksiään pappilassa järjestetyissä keskusteluissa. Konkreettinen todiste näiden tilaisuuksien hengestä sekä samalla Chydeniuksen omasta saarnatyylistä jumalanpalveluksissa on säilynyt vuodelta 1775, jolloin hän vastasi herrnhutilaisten rajuun hyökkäykseen Stockholms Dageligt Godt -sanomalehdessä. Hyökkäyksen kohteena oli pappien tapa saarnata ja artikkeliin sisältyi ote Kokkolasta lehden toimitukselle lähetetystä kirjeestä. Otteessa kerrotaan 21-vuotiaasta isokyröläisestä piiasta Liisasta, joka silloin tällöin jo parin vuoden aikana oli saarnannut hurmostilassa, sekä yhdeksänvuotiaasta vähäkyröläisestä tytöstä Annasta, joka äskettäin oli alkanut saarnata samalla tavalla ja kehottanut parannukseen. Liisan ja Annan väitetään saarnanneen ”oikealla evankelisella tavalla, mikä metodi on muuten tässä maakunnassa täysin vieras”. Toisin sanoen pappeja kritisoitiin siitä, että heidän saarnansa heidän oppineisuudestaan huolimatta eivät olleet tarpeeksi evankelisia. Sen sijaan papit yrittivät hiljentää kahta oppimatonta nuorta naista, joiden väitettiin saarnaavan oikeammin kuin papit. Chydenius vastasi papistoon suunnattuun arvosteluun anonyymillä kirjeellä, joka myös julkaistiin Stockholms Dageligt Godt -lehdessä. Hän myöntää, että pappien julistus voisi olla evankelisempaa, mutta sanoo arvostelijoiden tehneen liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tämän jälkeen hän referoi saarnaa, jonka oli itse pitänyt joulupäivänä 1774 Kokkolan kaupungin kirkossa. Viitattuaan saarnan johdannossa Jeesuksen sanoihin Sakkeukselle, että pelastus oli tullut hänen perheensä osaksi, Chydenius käsittelee teemaa Tänään on pelatus tullut maailmalle jakaen sen kolmeen pääjaksoon: ketkä ovat saaneet osakseen pelatuksen, mitä pelastus on ja miten siitä voi päästä osalliseksi. Hän painottaa, että pelastus oli annettu kaikelle kansalle ja juontui siitä, että Kristus oli vapahtanut kaikki ottamalla kantaakseen syntien koko taakan ja kärsimällä ja kuolemalla sen takia. Saarnan päätösjaksossa hän sitten selittää, miten kuulijat voivat päästä osallisiksi pelastuksesta. Heidän oli tarkasteltava suurta ja kurjaa syntisyyttään, etsiydyttävä Vapahtajan luo ja heittäydyttävä hänen eteensä armoa anoen sekä sen jälkeen ylistettävä ja kiitettävä häntä saavuttamastaan pelastuksesta, seurattava hänen jälkiään nöyrinä, rakastavina, siveinä, kärsivällisinä jne. ja oltava sitten uskollisia kuolemaan asti saadakseen elämän voitonseppeleen (Ilm. 2:10). Saarnan päättävässä rukouksessa kiitettiin siitä, että Jumala oli tullut ihmiseksi, nöyrryttiin hartaasti Jeesuksen jalkojen juureen ja anottiin armoa, esirukoiltiin yhä synnin vankeina olevien puolesta ja lopuksi Jeesuksen omien lasten puolesta, että he kokisivat äärettömän armon ja saisivat iankaikkisen joulun taivaassa.
Tässä saarnassaan Chydenius noudatti etenkin Kööpenhaminan yliopiston varakanslerin, entisen hovisaarnaajan ja Bergenin piispan Erik Pontoppidanin (1698–1764) ja ruotsalaisen kirkkoherran, myöhemmän professorin ja piispan Johan Möllerin (1738–1805) julkaisemissa saarnakäsikirjoissa annettuja saarnan jäsennysohjeita. Saarnan sisällössä on merkille pantavaa sen tiivis kytkeytyminen Raamattuun ja sen muutenkin läheinen yhteys pietismin saarnaperinteeseen, jossa korostettiin sovituksen keskeistä asemaa sekä ihmisen hengellistä armonjärjestyksen mukaista kehitystä autuuteen ajassa ja iankaikkisuudessa. Päätösrukouksessa näkyy selvästi pietistinen kuulijoiden kolmijako varmoihin, heränneisiin ja armahdettuihin syntisiin.
Saarnat kymmenestä käskystä
Carola Nordbäck on tarkastellut perinpohjaisesti Anders Chydeniuksen saarnoja kymmenestä käskystä väitöskirjassaan sekä Anders Chydeniuksen koottujen teosten neljännessä osassa. Hän väittää, että saarnoissa on puhdasoppisia, pietistisiä, wolffilaisia ja supranaturalistisia aineksia, mutta minkään noista aatevirtauksista ei voida sanoa olevan niissä täysin hallitsevassa asemassa, puhtaaksi viljeltyinä. Chydenius käytti hyväkseen mainittuja suuntauksia edustavien teologien ajatuksia, mutta yhdisteli niistä poimimiaan käsityksiä ja käsitteitä siten, että hänen saarnansa saivat oman erityisen homileettisen ja teologisen luonteensa. Kuten sopii olettaakin, saarnat käskyistä sisältävät viittauksia Martti Lutherin kumpaankin katekismukseen, ja yhtymäkohtia on myös puhdasoppisen ylihovisaarnaajan Olof Svebiliuksen (1624–1700) arvostettuun ja kauan käytettyyn katekismukseen sekä pietismin oppi-isän Philipp Jacob Spenerin (1635–1705) ja pietistisen professorin Johann Jakob Rambachin (1693–1735) kirjoituksiin. Samoin löytyy viitteitä Samuel von Pufendorfin ja Erik Pontoppidanin kirjoituksiin. Selvästikin Chydenius kuitenkin suhtautui noiden kirjoittajien selityksiin varsin vapaasti ja nojautui selityksissään ja esittämissään esimerkeissä suurimmaksi osaksi luonnonoikeuden periaatteisiin ja järkiperäiseen päättelyyn, jossa Raamatun sana oli hänen esittämiensä asioiden paikkansapitävyyden lopullinen takaaja. Koska nämä saarnat olivat menossa arvosteltaviksi ja niistä oli määrä tulla saarnojen rakentamisen malleja, Chydenius tietysti pyrki siihen, että ne olivat sopusoinnussa luterilaisen uskonkäsityksen ja ajan teologisten virtausten kanssa. Niinpä ei voida varauksitta olettaa, että mallisaarnat ja Chydeniuksen omissa seurakunnissaan pitämät saarnat olivat luonteeltaan ja sisällöltään samanlaisia.
Chydenius lähti siitä, että käskyt ovat osa Jumalan yleistä ilmoitusta ja näin ollen järkeviä ja että niiden hyväksyttävyys voidaan ymmärtää tervettä järkeä käyttäen. Luonnonoikeus sai tärkeän sijan hänen esitystavassaan, ja hän käytti myös fysikoteologisia perusteluja. Esityksen loogisuus ja selkeys olivat tärkeitä, samoin se, että kuulijoiden oletettuihin vastaväitteisiin vastattiin. Käskyt oli selitettävä ja todistettava, niitä oli puolustettava ja niihin oli liitettävä kuulijoiden mieleen vaikuttavia perusteluja, ja tässä tehtävässä Chydeniuksella oli hyötyä wolffilaisesta metodista. Raamatun sana oli ratkaiseva tekijä, mikäli luonnonoikeudelliset käsitykset ja luterilainen usko joutuivat ristiriitaan. Tieto ei kuitenkaan riittänyt, kuulijoiden oli hyväksyttävä sanoma, ja lisäksi tunnetta oli viritettävä ja tahtoa taivuteltava, niin että ne suuntautuivat todelliseen autuuteen, ja kuulijat olivat valmiita toimimaan käskyjen edellyttämällä tavalla. Tämä saattoi onnistua vain siinä tapauksessa, että saarnaajassa itsessäänkin oli kipinä taivaan tulta eli että hän oli kääntymyksen tehnyt ja hänellä oli omakohtaisia kokemuksia Pyhän Hengen toiminnasta. Tässä Chydenius asettui kannattamaan pietismin vaatimusta, että pappien oli itse oltava kääntymyksen kokeneita.
Eräät tutkijat ovat luonnehtineet Chydeniuksen saarnoja käskyistä valistussaarnoiksi. Useat kriteerit, joita on käytetty tätä käsitettä määriteltäessä, täyttyvätkin Chydeniuksen teksteissä. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi puheet autuudesta/onnellisuudesta, velvollisuuksien järjestyksestä, itserakkaudesta, yhteiskunnallisista asioista ja uskonnon käytännöllisestä puolesta. Toisaalta eräät piirteet poikkeavat neologisesta näkemyksestä. Raamattu on näissä saarnoissa kiistaton ja virheetön auktoriteetti, perisyntiä korostetaan, pietististä armonjärjestyksen hahmotusta noudatetaan ja puhdasoppisuuden mukainen sovitusoppi saa keskeisen aseman. Lisäksi Chydenius erottelee kääntymyksen tehneet ja kääntymättömät ja suhtautuu torjuvasti maalliseen huvielämään sekä ylellisyyden ja ylenmääräisen vaurauden tavoitteluun. Paimenlaulussa Chydenius ilmaisi aivan toisenlaista uskonnollisuutta kuin valistussaarnoista on löydettävissä:
Oih! voihkin mielessäni, jos aito luonto täällä kuolevaisuuden maassa voi näin ihanasti ylistää Luojaansa ja ilahduttaa ihmissydäntä, miten suurta riemua sydämelle tuottaakaan taivainen maailma, kun koko ihana enkelikuoro lukemattomien Jumalan lasten avustamana laulaa yhdessä suuren Karitsan ikuisesti siunattuna hääpäivänä, kun hän on verinen voitonlippu kädessään voittanut morsiamensa riistämällä hänet ahnaan murhaajan kynsistä.
[- – – -] Onnen päivä, jona minä poloinen mato saan katoavaisuudesta vapaana lähestyä Sinun Majesteettiasi, jolloin saan nähdä Sinun kirkkautesi, astua Sinun valtaistuimesi eteen ja tällä tomusta jälleen eläväksi tehdyllä suullani suudella kättä, joka ennen on vuotanut verta minun takiani, mutta silloin vuodattaa taivaan ihanuudessa pelkkää siunausta!10
Saarnat apostolisesta uskontunnustuksesta
Osallistuttuaan menestyksekkäästi katekismuksen ensimmäistä pääkappaletta koskevaan saarnakilpailuun Anders Chydenius päätti osallistua myös 1781 julistettuun kilpailuun, jossa aiheena oli toinen pääkappale, uskonkappaleet. Saarnoja, jotka Chydenius lähetti tähän kilpailuun 1782, on tässä koottujen teosten osassa analysoinut Erik Vikström, joka on väitellyt ortotomisesta applikaatiosta eli siitä, miten Raamatun sanaa kohdistetaan pietistisessä saarnassa erilaisille kuulijaryhmille. Hänen käsityksensä mukaan uskontunnustusta koskevat saarnat ovat luultavasti lähempänä niitä saarnoja, joita Chydenius piti seurakuntapappina, ja niiden tunnusomainen piirre on loogisesti etenevä, vanhoillisen pietismin saarnaihanteen mukainen jäsentely, jossa edetään järjen valaisemisesta tahdon taivuttamiseen ja jonka pohjimmaisena syvärakenteena on armonjärjestys.
Saarnassaan ensimmäisestä uskonkappaleesta Chydenius lähtee johdannossaan (exordium) liikkeelle Paavalin sanasta, että hän tietää, keneen uskoo (2. Tim. 1:12). Saarnan teemana ovat Jumalan hyvät teot. Martti Luther ja Olof Svebilius eivät olleet pitäneet tarpeellisena Jumalan olemassaolon todistamista, mutta Chydenius kiinnitti tähän kysymykseen merkittävän paljon huomiota. Taustana olivat tuon ajan kristinuskoa arvostelevat ja ateistiset virtaukset. Hän löysi todisteet Jumalan olemassaolosta Luonnon kirjasta ja Jumalan ilmoituksen kirjasta. Hän viittaa sekä kosmologian että fysikoteologian antamaan todistukseen Jumalasta. Jumalan olemassaolo voidaan päätellä järjellä, koska kaikella on syynsä ja koska maailmassa vallitseva järjestys edellyttää sen ulkopuolella olevaa luojaa. Nämä todisteet Jumalan olemassaolosta tuotiin usein esiin wolffilaisuudesta vaikutteita ottaneessa ajan kirjallisuudessa. Chydenius väittää, että ainoastaan järjettömät ”villi-ihmiset” eivät käsittäneet tätä. Jumalan ilmoituksen kirja, Raamattu, vahvistaa selvemmin kaiken, mitä voidaan lukea Luonnon kirjasta. Siinä Jumala ei ole ainoastaan luoja, vaan myös totuutta rakastava, uskollinen, pyhä, oikeudenmukainen, rakastava ja laupias Jumala. Chydenius piti tarpeellisena Jumalan kolminaisuuden korostamista jo tässä yhteydessä, ja trinitaarinen näkökulma onkin mukana kaikissa kolmessa saarnassa.
Saarnan toisessa pääjaksossa Chydenius tarkastelee Jumalan hyviä tekoja. Jumala ei ole vain luonut luomakuntaansa, vaan myös pitää sitä yllä, ravitsee ja suojelee sitä. Tässä Chydenius asennoitui kriittisesti deismiin, jonka mukaan Jumala on luonut maailman, mutta vetäytynyt sitten siitä eroon. Merkille pantavaa on, että Chydenius sisällyttää Pojan uhraamisen Jumalan hyviin tekoihin. Tarkoituksena lienee ollut painottaa sitä, ettei yleinen jumalausko riitä, vaan todelliseen jumalauskoon kuuluu myös usko jumaluuteen sisältyviin muihin persooniin.
Saarnan päätökseksi Chydenius esittää painokkaasti, mihin usko Jumalaan ihmistä velvoittaa, nimittäin ylistämään, kiittämään, palvelemaan ja tottelemaan häntä. Tottelemisen on täytettävä neljä vaatimusta: sen oli oltava aitoa, spontaania, pakotonta ja täydellistä. Sovellusosiossa Chydenius kohdisti sanansa erityisesti kääntymättömille ja kysyi, voivatko he Lutherin tavoin tunnustaa, että tämä kaikki on ”varmasti totta”. Hän vetoaa kuulijoihin, että he antaisivat kuolleen uskon tulla jälleen eläväksi ja lopettaa saarnansa rukoukseen, jossa usko tunnustetaan ja jättäydytään Jumalan huomaan ja johon hän kehottaa kuulijoita yhtymään.
Tässä ensimmäisessä saarnassa Chydenius jatkoi järkeä ja kokemusta painottavan luonnollisen teologian linjalla, joka oli ollut hänen lähtökohtanaan myös saarnoissa Jumalan käskyistä. Apologeettinen juonne on selvästi havaittavissa, ja jumalakuvan kolmiyhteyttä painotetaan merkittävän voimakkaasti. Tässä saarnassa ilmenee selvemmin, että Raamatun ilmoitus on hänen ajattelunsa varsinainen perusta. Myös pietistinen piirre, kääntymyksen ja uudestisyntymisen vaatimus, tuodaan vahvemmin esiin.
Saarnassaan toisesta uskonkappaleesta Chydenius tarkastelee Jeesuksen nimeä ja Jeesuksen kolmea virkaa kahdessa pääjaksossa, joissa on selkeästi erottuvat alajaksonsa. Lähtökohtanaan Joh. 17:3 hän korostaa johdannossaan, että iankaikkinen elämä on ainoan todellisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen Kristuksen tuntemista. Keskeisenä sisältönä johdannossa on Pojan sovitustyö, ja johtomotiivina ihmisen pyrkimys ”autuuteen”. Oikea tunteminen ei ole historiallisen totuuden hyväksymistä eikä kylmää ja tunteetonta myöntymistä, vaan elävää uskoa, joka ilmenee ihmisen toiminnassa. Tämä usko on Jumalan Hengen työtä ja merkitsee, että ihmisen vanha minuus kuolee ja uusi minuus syntyy, mikä on selvästi pietistinen tulkinta.
Ensimmäisessä pääjaksossa Chydenius tarkastelee nimien Jeesus, Kristus ja Messias merkitystä ja teroittaa kuulijoille, että Jeesus Nasaretilainen on Vanhassa testamentissa luvattu Messias. Tämän jälkeen hän siirtyy selittämään, mitä merkitsevät Jeesuksen kaksi luontoa todellisena Jumalana ja todellisena ihmisenä. Nämä luonnot ovat erottamattomia ja iankaikkisesti yhdistyneitä. Vastatessaan kysymykseen, miksi Jumalan oli tultava ihmiseksi (Cur Deus homo?) hän korostaa Anselm Canterburyläisen vastausta myötäillen, että Pojan oli oltava Jumala kyetäkseen sovittamaan koko ihmiskunnan synnit ja ihminen, koska hän vain ihmisenä pystyi kärsimään rangaistuksen ja maksamaan syntivelan. Chydenius tiivistää selvästi puhdasoppisen esityksensä sovitusopista viittaamalla Paavalin keskeiseen lauseeseen: Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa (2. Kor. 5:19).
Toisessa pääjaksossa Chydenius esittelee Jeesuksen kolme virkaa: papin, profeetan ja kuninkaan tehtävän. Ylipapillisessa ”sovitusvirassaan” Jeesus täytti lain ja kärsi selittämättömän ihmisrakkautensa tähden Jumalan lain vaatiman rangaistuksen. Chydenius kehottaa ajateltuja kuulijoitaan ottamaan vastaan Kristuksen lunastaman vanhurskauden pääoman päästäkseen sovituksesta osallisiksi. Profeetan virka on Chydeniuksen tekstissä ennen muuta opetustehtävä, ja Jeesuksen opetukseen sisältyy ilmoitus ”kaikista Jumalan neuvoista autuutemme hyväksi”. Muotoilu muistuttaa Vikströmin mukaan Rambachin saarnakokoelman nimeä Der Rath Gottes von der Seligkeit der Menschen. Profeetan virkaansa Jeesus hoitaa osittain itse, osittain palvelijoittensa eli pappien välityksellä. Tässä kohdassa Chydenius nostaa esiin pietistien vaatimuksen papeista, jotka eivät levitä sanomaa pelkästään suullaan ja sydämellään, vaan myös vahvistavat sen omalla elämänvaelluksellaan. Selittäessään Jeesuksen kuninkaan virkaa Chydenius erottaa toisistaan Jumalan kaikkivaltiuden valtakunnan, jossa Kristus on kuningas yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, ja Jeesuksen itse lunastaman armon valtakunnan, jossa hän toimii välittäjänä, auttajana ja tuomarina. Jeesuksen valtakunta säilyy maailman loppuun saakka, ja silloin syntyy uusi ihanuuden valtakunta, jossa enkelit ja Jumalan lapset saavat kokea iankaikkisen autuuden.
Kuvattuaan Jeesuksen kuninkaan viran Chydenius siirtyy analysoimaan hänen tietään alentamisesta korottamiseen, astumista alas tuonelaan, ylösnousemusta, joka on kristillisessä uskossa täysin keskeinen asia, taivaaseen nousemista ja elävien ja kuolleiden tuomitsemista. Chydenius toteaa, että tuomio tulee ihmisten tekojen perusteella, eli vanhurskaat/uskolliset saavat tulla valtakuntaan, jossa vallitsee iankaikkinen autuus, mutta jumalattomat/ei-vanhurskaat joutuvat Jumalan vihan liekkeihin.
Lopun soveltavassa osiossa, jota Vikström Erik Pontoppidanin tavoin sanoo ”rynnäköksi” kääntymättömiä vastaan, Chydenius vetoaa voimakkain sanakääntein kuulijoihin, että he antaisivat Jeesukselle, ”työmiehelle” ja ”päivätyömiehelle”, hänen palkkansa tunnustamalla, että he haluavat sieluineen ja ruumiineen kuulua hänelle ”Saatanan orjuudessa” elämisen sijasta. Chydenius päättää saarnansa vakuuttamalla Lutherin tavoin, että hän oli esittänyt kuulijoille taivaalliset totuudet täydellisesti, ja kysymällä kuulijoilta, onko tämä tietämys johtanut heidät syvempään ja aidompaan uskoon.
Chydeniuksen saarna toisesta uskonkappaleesta on luonteeltaan selvästi luterilais-puhdasoppinen, ja yhteys Lutherin selitykseen on selvä. Mukana on kuitenkin myös selviä pietistisiä aineksia Chydeniuksen esittäessä voimakkaan vetoomuksen, että oikea tieto omaksuttaisiin henkilökohtaisesti ja tuottaisi tulokseksi kääntymyksen ja uudestisyntymisen, jonka koettuaan kuulijat voivat nauttia Kristuksen sovitustyön hedelmistä ja päästä osallisiksi taivaallisesta autuudesta.
Saarnansa kolmannesta uskonkappaleesta Anders Chydenius aloittaa lainaamalla Paavalin sanoja Galatalaiskirjeessä (4:6), jossa tämä sanoo, että galatalaiset ovat Jumalan lapsia ja heidän sydämessään on Jumalan Pojan henki. Henki valaisee ihmisen järkeä ja ohjaa hänen tahtoaan siten, että hänen sydämensä kääntyy Jumalaa kohti. Chydenius päättelee tästä, että ihmisen autuus perustuu Jeesuksen sovitustyöhön ja että koko kolminaisuus toimii hänen autuuttamisekseen. Isä lahjoitti Pojan ihmisille, Poika lunasti heidät vapaiksi ja Henki välitti Jeesuksen Kristuksen heille hankkiman armon. Todella osalliseksi armosta tulee Pyhän Hengen sielussa tuottamien armovaikutusten kautta, ei pelkästään opin tuntemisen perusteella. Saarnan teemana on Pyhä Henki, ja se jakautuu kahteen pääjaksoon: Henki persoonana ja Hengen hyvät teot.
Esityksensä Hengen persoonasta Chydenius pohjustaa lukuisilla viittauksilla Raamatun teksteihin ja asettuu näin lähelle alkukirkon kolmen uskontunnustuksen sekä lännen kirkon filioque-opin (Henki lähtee myös Pojasta) edustamaa kantaa. Tämän jälkeen hän selittää ordo salutista (armonjärjestystä) lähtökohtanaan Lutherin selitys, jonka mukaan kukaan ei voi oman järkensä varassa eikä omin voimin uskoa Jeesukseen Kristukseen tai lähestyä häntä, vaan tämä tapahtuu, kun Henki kutsuu ihmistä evankeliumin välityksellä. Kutsu on ”uuras ja yleinen”, ja se on otettava kuuliaisesti vastaan. Seuraavassa vaiheessa Henki valistaa ”uskottomia” sekä ”heränneitä ja uskovia” jumalallisista totuuksista, jotka ovat välttämättömiä autuuden saavuttamiseksi. Chydenius vetoaa hartaasti kuulijoihin, ”rakkaisiin Herrassa”, etteivät he kääntäisi selkäänsä valolle, jota he tarvitsevat tullakseen autuaiksi. Kolmas Hengen armotyö, uudestisyntyminen, liitetään Martti Lutherin ja puhdasoppisuuden tulkinnoissa yleensä kasteeseen, mutta Chydenius kuvaa tällä termillä mieluummin hengellisen elämän uudestisyntymistä, jonka vaikutuksesta ihminen vapautetaan kyvyttömyydestä tehdä hyvää, ja sen korvaa harras halu toimia Jumalan tahdon mukaan. Ihminen yhdistyy Jumalaan ja saa osakseen täydellisen autuuden ajassa ja iankaikkisuudessa. Uudestisyntymistä edeltää Chydeniuksen mukaan synninsuru, vaikka hän Rambachin, Pontoppidanin ja Möllerin tavoin pyrkii rajoittamaan parannuksesta käytävän kamppailun osuutta, sekä elävän ja autuaaksi tekevän uskon syttyminen. Tämän uskon sisältönä on puhdasoppisuuden mukaisesti notitia–assensus–fiducia (tieto, suostumus, luottamus), ja tuloksena on ihmisen turvallinen levollisuus hänen Jumalalta saamiensa armonlupausten varassa.
Jäljellä olevat armoteot, vanhurskauttaminen ja pyhitys, seuraavat autuaaksi tekevästä uskosta. Chydenius ei tässä asetu Lutherin selityksen kannalle, vaan asettaa vanhurskauttamisen tapahtuvaksi ennen pyhitystä, mikä vastasi vakiintunutta oppia ordo salutiksesta. Vanhurskauttaminen on oikeustoimi, joka tapahtuu Jumalan tuomioistuimessa taivaassa siten, että Jumala lukee Jeesuksen sovitustyön ihmisen hyväksi ja antaa vapaakirjeen, jonka nojalla ihminen saattaa ottaa omakseen Jeesuksen hänelle lunastaman autuuden. Pyhitys taas tapahtuu vähitellen ihmisen sisällä, kun hän täyttyy oikeasta uskosta, niin että kadotettu Jumalan kaltaisuus rakennetaan uudelleen pietismille tyypillisellä synergisellä tavalla sekä Jumalan toiminnalla että ihmisen omilla teoilla. Ihmisen tehtävänä on tutkia Jumalan sanaa, käyttää sakramentteja ja rukoilla sekä pitää tarkoin huolta oikeasta kristillisestä vaelluksestaan. Chydenius tiivistää uudestisyntymisen, vanhurskauttamisen ja pyhityksen syntien anteeksiantamukseksi samoin kuin Luther kummassakin katekismuksessaan.
Lutheria seuraten Chydenius korostaa, että viiden edellä käsitellyn lisäksi Hengen armotekoja on vielä kaksi, ylösnousemus ja iankaikkinen elämä. Ylösnousemuksen kokevat kaikki vainajat, ja se on ruumiillinen tapahtuma. Toisin kuin ”uskonnon pilkkaajat” Chydenius pitää järjenmukaisena sitä, että ihmiset saavat kuoleman jälkeen palkintonsa tai rangaistuksensa. Tuomiopäivänä Jeesus kutsuu tuomarina autuuteen taivaan ihanuudessa ne, joilla on elävä usko, mutta ne, joilta se puuttuu, saavat rangaistuksensa ja joutuvat iankaikkisesti pysymään pimeydessä ja kärsimään piinaa vailla armoa, lohdutusta ja apua. Chydenius mietiskelee myös uskontunnustuksen määritelmää kirkosta pyhänä yhteisenä seurakuntana, pyhien yhteytenä. Näkyvässä kirkossa on sekaisin sekä uskovia että niitä, jotka eivät ole uskossa, mutta näkymätön kirkko, joka on varsinainen kirkko, koostuu niistä, joilla on elävä usko. Se on yksi ja yhteinen, koska kaikilla on sama usko, pyhä, koska kaikki ovat pyhitettyjä, ja yleinen, koska se koskee kaikkia ihmisiä. Lopun sovellusosioon sisältyy pietismin saarnametodin mukaisesti omantunnon koettelu, jossa kuulijoita pyydetään kysymään itseltään, ovatko he hartaasti surreet syntejään ja ovatko he tunteneet Jumalan Hengen todellisia ”vaikutuksia” sielussaan todellisen kääntymyksen aikaansaamiseksi. Kehotuksia syntisten puolesta uhratun Jumalan Karitsan luokse tulemiseen vahvistetaan muistutuksella, että iankaikkiseen kadotukseen joutuminen on mahdollista. Chydenius osoittaa sanansa erityisesti ”ahdinkoon joutuneille Jumalan lapsille” kehottaen heitä ajattelemaan autuutta, johon heidän sielunsa pääsee kuoleman hetkellä.
Chydeniuksen saarnaa kolmannesta uskonkappaleesta sävyttää vahvasti pietismin opettama armonjärjestys ja sen kirkkokäsitys, vaikka hän merkittävän monissa kohdissa seuraa Lutherin kummassakin katekismuksessaan esittämää oppia. Tulkitessaan kuolemanjälkeisiä tapahtumia hän menee pitemmälle kuin Uusi testamentti varsinaisesti ilmoittaa. Kun toisen uskonkappaleen selitys on leimallisesti puhdasoppinen joillakin pietistisillä aineksilla täydennettynä, kolmannen uskonkappaleen selitys taas on, kuten Erik Vikström toteaa, yleisilmeeltään selvästi pietistinen, vaikka mukana on yhteyksiä puhdasoppisuuteen.
Muut Anders Chydeniuksen teologiaa valaisevat tekstit
Chydeniuksen säilyneisiin julkisiin puheisiin kuuluu puhe, jonka hän maaherra Adolf Tandefeltin käskystä piti lääninrovastin virkatehtävänä naapuripitäjän Kruunupyyn mestauspaikalla 12. huhtikuuta 1786. Sotamiehet Matts Hjelt, Abraham Frodig ja Peter Lindström olivat syyllistyneet lastenopettaja Johan Mattssonin ja hänen vaimonsa Anna Tammerinin murhaan sekä heidän kotinsa ryöstöön ja murhapolttoon, ja Vaasan hovioikeus tuomitsi heidät tekojensa takia menettämään oikean kätensä, mestattaviksi ja teilattaviksi. Puhe julkaistiin sekä ruotsiksi että suomeksi ja sisältyy kommentoituna tähän Anders Chydeniuksen koottujen teosten viidenteen osaan. Teologiselta kannalta on kiinnostavaa havaita, että hän toteaa sekä järjen että Jumalan ilmoituksen yhdessä tuomitsevan tämän julman rikoksen. Todisteet käsitykselleen hän ottaa lähinnä Vanhasta testamentista, josta hän ei lainannut ainoastaan tappamisen ja varastamisen kieltoa, vaan myös kohtia, jotka ilmaisevat vuoden 1734 lakiin sisältyvän koston periaatteen. Puheen painopiste on kuitenkin peloteajatuksessa, mikä ansaitsee huomiota, koska pappissäädyn periaatteellinen kanta kuolemanrangaistuksesta oli, että se säilyisi aikojen loppuun, koska se oli säädetty Jumalan laissa ja pelotevaikutus on näin suurempi. Tässä asiassa Chydenius oli selvästikin saanut vaikutteita luonnonoikeuden suhtautumisesta rangaistukseen. Sen mukaan rangaistuksen tarkoituksena on ennen kaikkea turvallisuuden ja järjestyksen säilyttäminen ja rikollisen ohjaaminen parannukseen. Hän halusi ”voimistaa niitä puistatuksia”, joita eri-ikäiset ja eri kategorioihin kuuluvat kuulijat tunsivat. Virkaveljien piti tajuta, ettei kirkossa saarnaaminen riittänyt, vaan oli ”sopivaan ja sopimattomaan aikaan” vakavin kehotuksin ja rangaistuksin ehkäistävä paheita ja kannustettava ”oikeamielistä ja hyveellistä kristillistä elämänmenoa”. Lasten vanhempien piti huomata, että paheiden estämisen on tapahduttava jo lapsuuden aikana. Vanhempien oli oltava lapsilleen esikuvina, heidän ei tullut kiroilla, juoda paloviinaa eikä kostaa pieniä vääryyksiä, vaan heidän oli hoidettava lapsia valvomalla heitä, pitämällä yllä järjestystä ja rankaisemalla vääränlaisesta käytöksestä. Nuorten, jotka näkivät tappajien kohtalon, piti tajuta, miten tärkeää on pysyä poissa syntien tieltä, esimerkiksi juomareiden ja pelureiden seurasta, tuomita laiskottelu ja toimettomuus ja sen sijaan omistautua hyödyllisiin harjoituksiin ja käsitöihin. Chydenius vetoaa heihin, että he harkitsisivat ja tekisivät kääntymyksen Jumalan tähden, oman ajallisen menestyksensä ja iankaikkisen autuutensa tähden. Sotamiesten ja muun seurakunnan piti kiinnittää huomiota tähän veriseen näytelmään ja ymmärtää, että rikoksentekijät olivat edenneet askel askeleelta yhä pitemmälle paheissaan ja rikoksissaan päätyäkseen lopulta niihin julmiin tekoihin, jotka he nyt sovittivat hengellään. Oli siis varottava ensimmäisiä poikkeamisia hyveiden tieltä aivan kuin kuilun reunaa, jotta pienet synnit eivät johtaisi suurempiin, niin että lopulta päätyisi pyövelin kirveen alle.
Anders Chydenius soveltaa tässä puhdasoppisuuden kaudella yleisiä periaatteita. Kaiken ikäisiä ja kaikkiin säätyihin kuuluvia ihmisiä oli kasvatettava kristilliseen vaellukseen kehotusten, varoitusten, esimerkkien ja rangaistusten avulla. Luonnonoikeus oli selvästi vaikuttanut Chydeniuksen rikosoikeudellisiin periaatteisiin, niin että hän korosti peloteperiaatetta enemmän kuin koston ajatusta. Pietistinen piirre näkyy varoituksissa väkijuomista, pelaamisesta ja laiskottelusta sekä nuorille osoitetussa suorassa kehotuksessa kääntymykseen. Puhetta kuitenkin hallitsee puhdasoppisuuden näkökanta.
Kansallisarkistosta löytyviä käsin kirjoitettuja referaatteja Anders Chydeniuksen 1786–1788 pitämistä saarnoista ei ole kovin syvällisesti analysoitu eikä niitä ole otettu mukaan Anders Chydeniuksen koottuihin teoksiin. Tämä johtuu siitä, että ne ovat vaillinaisia ja että niiden kirjoittajaa ei tiedetä, minkä vuoksi niiden luotettavuuttaon vaikea arvioida. Ne saattavat olla sisarenpojan Johan Tengströmin kirjoittamia, koska hänet ilmoitetaan kokoelmaan sisältyvän Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina 1787 pidetyn saarnan pitäjäksi. Kuusi muuta ruotsinkielistä saarnaa on pidetty keskeisinä kirkollisina juhlapyhinä: pääsiäispäivänä 1786, pitkänäperjantaina 1787 ja 1788, kolmantena pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina 1787, helluntaipäivänä 1787 ja toisena rukouspäivänä 1787. Lisäksi kokoelmassa on luultavasti kokonainen seitsensivuinen suomenkielinen saarna, joka on tarkoitettu yhdenneksitoista Pyhän Kolminaisuuden päivän jälkeiseksi sunnuntaiksi, mutta saarnan pitäjää ei ole ilmoitettu. Lisäksi kokoelmaan sisältyy kolme lyhyttä ruotsinkielistä rippisaarnaa, jotka on pidetty päivää ennen sunnuntain ehtoollisjumalanpalvelusta. Niidenkään pitäjästä ei ole tehty merkintää. Ne antavat hyvän käsityksen siitä, miten seurakuntalaisia on valmisteltu astumaan ehtoolliselle, ja sisällöltään ne sopisivat hyvin Chydeniuksen pitämiksi. Kuulijoiden oli tutkisteltava omaa elämäänsä, tunnustettava syntinsä, päätettävä muuttaa elämäntapojaan ja uusina ihmisinä Kristuksessa Jeesuksessa pyrittävä tekemään hyviä tekoja, rakastamaan Jumalaa yli kaiken, lähimmäisiään, hyvettä ja sen käskyjä ja toteuttaa tätä intomielisesti. Silloin heidän sydämensä saisi lohtua ja he voisivat palata kotiin ”vanhurskautettuina ja armahdettuina”, niin että he ”sydämeltään arvokkaina” voisivat julistaa ja ylistää Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa. Jumala antaisi jokaisena uutena päivänä uusia osoituksia rakkaudestaan ja isällisestä huolenpidostaan, ja he voisivat joka ilta kiittää lapsen luottamusta osoittaen häntä armosta ja autuudesta.
Teologisesti ja rakenteellisesti ne kokoelman saarnat, joita on pidetty Chydeniuksen laatimina, eivät olennaisesti poikkea hänen uskontunnustusta koskevista saarnoistaan muuten kuin siinä, että ne ovat tuntuvasti lyhempiä. Chydeniuksen vuoden 1786 pääsiäissaarnan teemana oli ”Rohkaisua hengellisesti vaivaisille, jotta he nousisivat vaivaisuudestaan ja kuoleman vallasta”. Pitkänäperjantaina 1787 Chydenius käsitteli uskontunnustuksen kohtaa syntien anteeksi saamisesta. Hän korostaa johdannossaan, että Jumala rakastaa ihmistä, mutta vihaa syntiä, ja että kukaan ei ilman todellista parannuksentekoa ja synnistä luopumista voi olla Jumalalle otollinen eikä saada osakseen hänen armoaan. Jeesuksen sovitustyö palvelee ihmistä, niin että hän näkee synnin hirvittävyyden ja Jumalan yhteyden autuaallisuuden, pääsee hänen rakkautensa piiriin ja saa siten kyvyn ja voiman ponnistella elääkseen pyhitettyä elämää. Tällöin hän inhoaa syntiä, rakastaa Jumalaa palavasti ja seuraa vanhurskauden polkua sekä turvautuu heikkoudessaan ja vajavaisuudessaan puolustajaansa Jeesukseen. Helluntaina 1787 Chydenius selitti Pyhän Hengen armotekoja, jotka ilmenevät herättämisenä, valistamisena sekä lain että evankeliumin välityksellä, kääntymyksen eli uudestisyntymisen aikaansaamisena, niin että vanha Aatami riisutaan ja uusi ihminen puetaan ja sieluun sytytetään usko. Pyhityksen välityksellä uudestisyntynyt ihminen saa voimia pyhitettyyn elämään. Kiinnostavaa on, että Chydenius sivuuttaa tässä vanhurskauttamisen ja keskittyy täysin siihen, mitä ihmisessä tapahtuu. Pitkänäperjantaina 1788 Chydenius saarnasi siitä, miten järjetöntä ja valitettavaa oli parannuksenteon lykkääminen ”viimeiseen hetkeen”. Saarnareferaatit vahvistavat käsitystä, että Chydenius käsitteli myös todella pitämissään saarnoissa kristinuskon keskeisiä uskonkappaleita, korosti sovituksen keskeistä merkitystä, kääntymystä ja uudestisyntymistä sekä hyvien tekojen ja pyhityksen välttämättömyyttä. Hänen teologinen näkemyksensä eroaa hyvin selvästi esimerkiksi hänen sisarenpoikansa Jacob Tengströmin samaan aikaan neologisella kaudellaan puoltamasta käsityskannasta.
Vaikka Anders Chydenius luultavasti kirjoitti kirjeitä ahkerasti, vain harvoja hänen kirjeitään on säilynyt, mikä on valitettavaa, koska oletettavasti hän on voinut niissä avoimemmin selvitellä teologista näkemystään. Säilyneistä kirjeistä muutamat ovat erityisen kiinnostavia. Chydeniuksen suhde sisarenpoikaansa Jacob Tengströmiin oli erittäin lämmin. Tämä käy selväsi ilmi runosta, jonka Tengström kirjoitti Chydeniuksen kunniaksi ennen lähtöään Kokkolasta vuonna 1777 opettajan tehtävään Turun akatemiaan, sekä kirjeistä, joita Chydenius kirjoitti Tengströmille tämän edetessä akatemiassa yhä korkeimpiin virkoihin. Kirjeet on julkaistu Anders Chydeniuksen koottujen teosten 3. osassa. Ensimmäisessä, 4. helmikuuta 1784 päivätyssä kirjeessä Chydenius onnitteli Tengströmiä tämän saatua nimityksen teologian apulaiseksi, virkaan johon kuului sekä teologian opiskelijoiden opettamista että papin virkatehtäviä. Chydenius painotti, että oli hyvin tärkeätä, ettei papin virkaan saanut päästää ”idiootteja, tuhlareita tai irstaita nuorukaisia” suosinnan avulla. Yksittäinen ”irstas pappi” aiheuttaa vähemmän vahinkoa Kristuksen seurakunnalle kuin mies, joka päästää muutaman tusinan ”susia ja ryöväreitä” Jeesuksen lammaslaumaan ja vaikuttaa siten ”koko Siionin tuhoon”. Tästä syystä oli tärkeää, että Tengström antaisi heti opiskelijoiden ymmärtää, etteivät he koskaan saisi hänen suositustaan papin virkaan, elleivät he ole ”taitavia ja hyveellisiä”. Hänen pitäisi myös itse osoittaa heille, että teologian opiskelija on korkein arvonimi, minkä ylioppilas voi saada. Sekä terminologialtaan että sisällöltään kirje ilmaisee selvästi pietististä näkemystä papin virasta. Luultavasti Chydenius oli löytänyt näkemyksen Erik Pontoppidanin 1757 julkaistusta kirjasta Collegium Pastorale Practicum.
Kun Tengström nimitettiin professoriksi 1790, Chydenius lähetti hänelle jälleen onnittelukirjeen. Pietistinen näkemys pappeudesta tulee siinä vielä selvemmin esiin. Papille ei riittänyt oikean tiedon tunteminen. Se oli omaksuttava henkilökohtaisesti, jotta voi palavalla innolla ”levittää ja laajentaa Vapahtajamme Jeesuksen elävää tuntemusta ja hänen pyhitettyjä moraalisia opetuksiaan”. Oli vastattava Pietarin tavoin ”hellästi ja rehellisesti” Jeesuksen kysymykseen: ”Rakastatko minua?” ja ruokittava hänen lampaitaan siinä määrin kuin oli mahdollista. Luennoissa oli oltava ”koko sydämen lämpö”, ja Tengströmin oli varottava kylmyyttä, laiminlyömistä ja innottomuutta, jotka olivat tartuttaneet monet papit, kun he olivat saavuttaneet päämääränsä. Sisarenpojan piti sen sijaan valvoa ”suomalaista Siioniamme” ja alkaa tosissaan pystyttää sen sortuneita muureja.
Selvästikin järkyttynyt Anders Chydenius lähetti Jacob Tengströmille kolmannen kirjeen 1794 saatuaan kuulla huhuja, joiden mukaan tämä harkitsi Närpiön kirkkoherranviran hakemista, koska palkanmaksussa Turussa oli ongelmia ja koska akatemian konsistoriossa juoniteltiin jatkuvasti. Toki Närpiössä voisi elää hiljaista ja rauhallista elämää ja saada hyvän ja turvatun toimeentulon, totesi Chydenius, mutta kuka sitten opettaisi opiskelijoita ajattelemaan järkevästi ja sytyttäisi heihin välttämättömän innon? Saattoiko Tengström jättää huomiotta sen, että hän akateemisena opettajana pystyi oppilaittensa rakkauden ja innostuksen välityksellä levittämään auringon tavoin säteitään koko maahan? Kun Kaitselmus oli antanut hänelle oppineisuutta, lahjoja ja johtamistaitoa, eikö hänen pitänyt käyttää niitä eikä kaivaa leiviskäänsä maahan, etenkin kun hän saattoi odottaa nousevansa piispaksi pian virkansa jättävän piispa Jacob Gadolinin jälkeen? Tässä ilmenee sama perusnäkemys papin tehtävistä kuin aiemmissakin kirjeissä.
Anders Chydeniuksen teologinen näkemys ilmenee selväsi kirjeessä, jonka hän lähetti seurakuntansa jäsenelle Anna Kristina Silahkalle 1790-luvun alussa. Kirje sisältyy tähän Anders Chydeniuksen koottujen teosten viidenteen osaan. Hän vastasi arvosteluun, jota herrnhutilaisuudesta vaikutteita saanut maalaisemäntä oli suunnannut hänen esittämäänsä oppiin. Chydenius toteaa aluksi, ettei hänellä ollut vastaväitteitä esitettävänään siihen vanhurskauttamisoppiin, jonka Silahka oli hänelle esittänyt, mutta tiivistää sen jälkeen oman näkemyksensä neljään kohtaan. Ihminen on luonnostaan Jumalan vihollinen ja synneissään kuollut, mutta saattaa lain julistamisen välityksellä tajuta surkeutensa ja armon tarpeensa. Evankeliumin julistamisen kautta hän oppii tuntemaan Jeesuksen rakkauden sekä tavan, jolla voi saada armon. Kun syntinen sitten ottaa vastaan Vapahtajansa, hän pääsee osalliseksi sovituksesta ja hänet julistetaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Näin hänestä on tullut Jumalan lapsi ja taivaan valtakunnan perillinen.
Chydenius ei kuitenkaan jättänyt asiaa tähän. Armahdettu syntinen saattaa helposti langeta pois armon piiristä. Hän tarvitsee päivittäistä parannuksentekoa. Sananjulistajan velvollisuutena on tästä syystä jatkaa lain saarnaamista, kuten Jeesus itsekin teki, jotta ihminen tulee tietoiseksi velvollisuuksistaan. Autuudenopin ydin tosin on, että syntinen vanhurskautetaan uskon kautta, mutta salaisia himoja on uskoon tulleillakin, ja he voivat tuottaa huonoja hedelmiä. He saattavat unohtaa ensi ajan rakkauden (Ilm. 2:5), tuomita lähimmäisiään, tulla kärsimättömiksi ja suuttua pienimmästäkin kohtaamastaan vääryydestä ja niin edelleen. Tästä syystä he tarvitsevat uutteraa kannustusta hyviin tekoihin tehdäkseen ne vapaaehtoisesti rakkaudesta Jumalaan. Chydenius valitti sitä, että monet hänen konfirmoimansa seurakuntalaiset, jotka olivat kokeneet Jumalan armon, olivat alkaneet palata vanhoihin synteihinsä.
Chydenius hyökkäsi kirjeessä tietoisesti herrnhutilaisten oppia vastaan, jonka mukaan hyvillä teoilla ei ollut kristitylle merkitystä, koska kaikki synnit oli annettu anteeksi. Tästä juontuu se, että hän Erik Vikströmin analyysissään toteamalla tavalla korosti uskontunnustusta koskevissa saarnoissaan lain tehtävää ihmisen kutsumisessa, ihmisen tärkeää osuutta vanhurskauttamisessa ja Hengen ”kurinpitovirkaa”, jossa sen tehtävänä oli estää uskovia luopumasta uskostaan. Tässä Chydenius asettui puhdasoppisuuden myöhäisvaiheessa ja erityisesti pietismissä vaikuttaneen lain niin sanotun kolmannen käyttötarkoituksen kannalle. Referoituna säilyneessä vuoden 1788 pitkänperjantain saarnassaan hän korosti, että oppia vanhurskauttamisesta yksin armosta ”on etenkin uskonpuhdistuksen jälkeen käytetty väärin jumalattoman elämäntavan peittelyyn”. Hurskas on kansa, joka ”uutterasti tekee hyviä tekoja”. Tässä asiassa Chydenius on samalla kannalla kuin opettajansa, suomalainen pietisti Johan Wegelius nuorempi, samoin kuin arkkipiispa Mennander, kuten Pentti Virrankoski on todennut.
Anders Chydenius kuului niiden kahdeksan papin joukkoon, joilta Turun tuomiokapituli pyysi lausuntoa virsikirjaehdotuksesta, jonka Uppsalan tuomiokapituli halusi saada hyväksytyksi maaliskuun 1793 riemujuhlaa varten. Jacob Tengström, joka ehkä oli ehdottanut Chydeniuksen ottamista mukaan, laati itse ehdotuksen tuomiokapitulin lausunnoksi, ja se sisälsi niin ankaraa kritiikkiä, että tuomiokapituli kieltäytyi hyväksymästä sitä. Chydenius antoi lausuntonsa 6. joulukuuta 1792, ja kävi siinä ajanpuutteen takia läpi vain 167 virttä tuomiokapitulin lähettämistä 311 virrestä. Hän ei suhtautunut niihin läheskään yhtä kriittisesti kuin Tengström, vaikka korostikin, että riimien ja tavumäärien moitteettomuus ei virsissä riitä. Niiden pitäisi sisältää ”runsaasti ajatuksia sekä olla täynnä tulta ja henkeä”, ja sovitusopilla pitäisi olla virsikirjassa keskeinen asema. Kommenteissaan yksittäisistä virsistä hän ehdotti muutamien virsien jättämistä pois ja rajoittui useimmiten huomauttamaan muotoseikoista virsissä, jotka tarvitsivat kielellistä ja sisällöllistä muokkausta. Hän moitti myös eräisiin virsiin sisältyviä ajatusvirheitä ja ehdotti eräisiin uusia säkeitä tai jopa säkeistöjä. Hämmästyttävän harvoin Chydenius puuttui teologisiin kysymyksiin virsikirjan yleisen tavoitteen mainitsemisen lisäksi. Selvästi pietistinen oli kommentti, jossa hän halusi poistaa virren 14 seitsemännen säkeistön, koska se oli ”varmojen kristittyjemme” eli niiden uskontunnustus, jotka eivät olleet tulleet elävään uskoon. On ymmärrettävää, ettei hänellä ollut mahdollisuutta varata aikaa virsikirjaehdotuksen tarkastamiseen annetun äärimmäisen lyhyen määräajan puitteissa, olihan hänellä aivan tarpeeksi ”uutteraa huomiota vaativia virkatehtäviä”. Kirkkoherran ja lääninrovastin laajojen virkatehtävien lisäksi hän oli saanut valmiiksi kirkon muutostyöt ja jatkanut sitten hautausmaan uudistamiseen ja kirkon ympäröimiseen kolmiporttisella muurilla ja muihin rakennustöihin. Lisäksi hän osallistui vuoden 1792 valtiopäiville.
Anders Chydeniuksen teologista näkemystä luonnehdittaessa hänet on usein sijoitettu valistusteologien ryhmään. Tällöin on viitattu hänen yhteiskuntaan kohdistuneeseen kiinnostukseensa ja uskoonsa siihen, että ihminen kykenee muuttamaan yhteiskuntaa ja ohjaamaan sitä oikeaan suuntaan. Hän oli selvästi saanut vaikutteita luonnonoikeudellisesta filosofiasta, käytti esityksessään usein wolffilaisia metodeja ja edusti supranationalistista käsitystä eli hyväksyi ylemmän ja täydellisemmän todellisuuden, johon järki ei yltänyt, mutta johon pääsi osalliseksi erityisen ilmoituksen välityksellä. Harvemmin on pohdittu sitä, miksi Chydenius monien muiden tuon ajan pappien tavoin toimi niin monilla työkentillä. Pitäjänkokouksen puheenjohtajana kirkkoherra sai automaattisesti vastuun pitäjän kehityksestä kaikissa suhteissa. Hänen tehtävänään oli siis edistää elinkeinoelämää kaikin tavoin, samoin köyhäin- ja sairaanhoitoa, maataloutta, opetusta ja yleistä moraalia. Pappissädyn etevimmät edustajat valittiin valtiopäiville ja saivat virkatehtäviensä lisäksi vastuuta koko maan poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Papit kykenivät yliopisto-opinnoissaan sekä kirjallisuuden avulla omaksumaan tietoa luonnontieteiden uusista löydöistä ja pitivät velvollisuutenaan levittää näitä tietoja seurakuntalaisilleen. Chydeniuksen monipuolista toimintaa on arvioitava tätä taustaa vasten, mutta siitä ei voida tehdä suoria päätelmiä hänen teologiastaan.
Chydeniuksen saarnoissa kymmenestä käskystä näkyy selvästi, kuten Carola Nordbäck on osoittanut, että hän käskyjen velvoittavuutta perustellessaan vetosi järkeen, kokemukseen ja luonnonoikeuteen. Kysymykseen, miksi hän menetteli siten, hän vastasi itse, että kansan halutessa järjellä käsitettäviä perusteluja käskyjen noudattamiselle ja kirkon oppiin uskomiselle oli selitettävä ja tulkittava kaikki ja annettava järjenmukaisia vastauksia. Apologetiikka, uskon puolustaminen, siis vaati luonnonoikeuden, järjen ja kokemuksen koetukset kestäviä vastauksia. Ihmiselämän tavoitteena oli maallinen onni ja iankaikkinen autuus. Kun Chydeniuksen selityksiä käskyistä ja etenkin uskonkappaleista analysoidaan syvemmin, havaitaan että Raamattu, puhdasoppisuuden näkemyksen mukaisesti erehtymättömäksi tiedon lähteeksi tulkittuna, sekä kirkon vahvistama oppi olivat hänen teologisen näkemyksensä lisäksi myös hänen poliittisen toimintansa perusta. Vaikka monet aikalaiset, jotkut teologitkin, saattoivat arvostella käskyjen sopivuutta moraaliopin ohjenuoraksi eivätkä hyväksyneet esimerkiksi kolminaisuusoppia tai sovitusoppia, Chydenius ei nähnyt aihetta Raamatun eikä kirkon opin arvostelemiseen. Hän hyväksyi Raamatun esittämän kronologian ja luomiskertomuksen ja selitti sovitusopin puhdasoppisuuden kannalta hyväksyttävällä tavalla. Hänen käsityksensä armonvälineistä ja lain tehtävästä Kristuksen luo johtavana kurinpitokeinona sekä lain ja evankeliumin julistamisesta oikein suhteutetulla tavalla vastasivat puhdasoppisuuden näkökantoja. Hän painotti koko seurakunnan kasvattamista hyvätapaisiksi ja perustiedot kristillisestä uskosta tunteviksi ihmisiksi ja tarttui ajan käytännön mukaisiin rangaistuskeinoihin, kun hyvien kristillisten tapojen noudattamisen merkitystä oli syytä iskostaa seurakunnan mieleen.
Chydeniuksen teologisen näkemyksen selkeimmin erottuva piirre on joka tapauksessa uskonopin pietistinen tulkinta. Todisteet tästä löytyvät hänen painetuista ja referaatteina säilyneistä saarnoistaan, hänen kirjeenvaihdostaan ja sielunhoitotyöstään. Pietisteille Raamattu oli täysin keskeinen kristillisen tietämyksen lähde, ja Chydenius viittaa saarnoissaan jatkuvasti, jopa uuvuttavalla tavalla, Raamatun tekstikohtiin tukeakseen esitystään. Chydenius jakaa pietistien näkemyksen, että vain kääntymyksen tehneet papit voivat toimia hengellisinä johtajina, koska heillä on omakohtaisia kokemuksia uskon totuuksista. Kirkkonäkemyksessään hän erottaa ulkonaisen seurakunnan ja aidosti uskovat, ecclesiolan, jonka hän kokosi erityisiin konventikkeleihin tavanomaisen jumalanpalveluksen jälkeen. Armonjärjestys on keskeisessä asemassa hänen näkemyksessään ihmisen välttämättömästä hengellisestä kehityksestä. Kaste ja ehtoolliselle osallistuminen eivät riitä. Pyhän Hengen on herätettävä ihminen ja valistettava häntä lain ja evankeliumin välityksellä. Kaiken saarnaamisen perimmäisenä tarkoituksena täytyy olla yksilöiden kääntymys ja uudestisyntyminen. Tästä syystä tahdon taivuttamisella tai ”rynnäköinnillä sen valtaamiseksi” on tärkeä osa etenkin hänen saarnojensa lopetuksessa. Vanhurskauttaminen tapahtuu oikeaoppisesti oikeustoimena taivaassa. Tämän jälkeen seuraa pyhitys, jota Chydenius painottaa voimakkaasti etenkin kannanottona herrnhutilaisuuteen, joka kiisti hyvien tekojen merkityksen. Chydenius pitää selvänä, että elävän uskon täytyy aina johtaa hyviin tekoihin, vaikka maan päällä ei koskaan päästäkään täydelliseen pyhitykseen. Lain kolmas käyttötapa, johon liittyvät kehotukset hurskaaseen elämään, saa tärkeän sijan hänen julistuksessaan. Tästä seuraa, että rajanveto ”maailmallisina” pidettyihin ilmiöihin on tärkeä asia. Chydenius korostaa yksinkertaisen elämän merkitystä, varoittaa ylellisyydestä ja irstailusta, liiallisesta alkoholin käytöstä sekä tansseista ja muista huvituksista. Musiikkiin hän sen sijaan suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti, hän soitti itsekin aktiivisesti kamariorkesterissaan.
Näin Anders Chydenius siis osoittautuu puhdasoppisuuteen perustuvan pietistisen uskonnäkemyksen edustajaksi aikana, jolle antoi leimansa valistuskauden individualismi sekä järjen, kokemuksen ja luonnonoikeuden korostaminen. Niin hänen yhteiskunnallista kuin uskonnollistakin katsomustaan hallitsee yhtenäinen henkilökohtainen näkemys, johon etenkin opiskeluaikana ja aktiivisen poliittisen toiminnan kaudella sulautui aineksia eri tahoilta hänen aikansa maailmasta. Pietistiseen perusnäkemykseensä hän sai vaikutteita jo lapsuudenkodissaan ja kouluvuosinaan. Sitä syvensivät Johan Wegeliukselta, Erik Pontoppidanilta, Johann Jakob Rambachilta ja Johan Mölleriltä saadut vaikutteet, ja se ilmenee erityisen selvästi hänen selityksestään toiseen uskonkappaleeseen, referaatteina säilyneistä saarnoista, kirjeistä sekä sielunhoidollisesta kirjeenvaihdostaan Anna Kristina Silahkan kanssa.
Gustav Björkstrand
Suom. Heikki Eskelinen
Lähteet ja kirjallisuus
Kansallisarkisto, Helsinki
Suomen kirkkohistoriallisen seuran arkisto (SKHS), Anders Chydeniuksen saarnojen referaatit 1786–1788, signumi C 28.
Akiander, Matthias, Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider, 2. delen, Helsingfors: Kejserliga Alexanders-Universitetet 1858.
Arffman, Kaarlo, ”Henkilökuva: Anders Chydenius”, Kristinuskon historia 2000. [3], Kristinusko Suomessa, Espoo: Weilin & Göös 2000, s. 94–95.
Björkstrand, Gustav, Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 772, Helsingfors 2012.
Kansanaho, Erkki, Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 53, Helsinki 1950.
Krook, Tor, Anders Chydenius. Samhällsreformator och församlingsherde, Helsingfors: Förbundets för svenskt församlingsarbete i Finland bokförlag 1952.
Krook, Tor, ”Församling och prästerskap”, Karleby sockens historia I, Karleby: Karleby sockens historiekommitté 1967, s. 187–300.
Laasonen, Pentti, Suomen kirkon historia 2, Vuodet 1593–1808, Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY 1991.
Lenhammar, Harry, ”Gustaviansk tid från 1772 till 1792”, Lennart Tegborg & Harry Lenhammar (red.), Sveriges kyrkohistoria. 5, Individualismens och upplysningens tid, Stockholm: Verbum i samarbete med Svenska kyrkans forskningsråd 2000, s. 124–170.
Nordbäck, Carola, Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82, Åbo: Åbo Akademis förlag 2009.
Schmidt, Wolfgang, Finlands kyrka genom tiderna. En översikt, Stockholm: Svenska kyrkans diakonistyrelses förlag 1940.
Vikström, Erik, Ortotomisk applikation. Bibelordets tillämpning och delning enligt den konservativa pietismens predikoteori, Acta Academiae Aboensis Ser. A Humaniora 48:2, Åbo 1974.
Virrankoski, Pentti, Anders Chydenius. Demokraattinen poliitikko valistuksen vuosisadalta, Porvoo: WSOY 1986.
Virrankoski, Pentti, ”Anders Chydenius (1729–1803). Kokkolan kirkkoherra, valtiopäiväedustaja, yhteiskunnallinen kirjailija”, Hannu Mustakallio (toim.), Kirkollisia vaikuttajia. Pyhästä Henrikistä nykypäivään, Studia Biographica 10, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012, s. 137–146.