Ruotsinkielinen virsikirja vuodelta 1695 ja suomenkielinen vuodelta 1701 saivat osakseen paljon arvostelua jo varsin pian hyväksymisensä jälkeen. Valtiopäivillä keskusteltiin uuden virsikirjan tarpeesta vuosina 1740–1741, mutta varsinainen päätös uuden virsikirjan aikaansaamiseksi tehtiin pari vuosikymmentä myöhemmin vuosien 1760–1762 valtiopäivillä. Kuningas asetti virsikirjakomitean, joka sai virsikirjaehdotuksensa valmiiksi vuonna 1767. Se sisälsi 308 virttä. Yli puolet vanhoista virsistä poistettiin ja uusia virsiä löydettiin saksalaisista virsikokoelmista ja pietistien virsikirjoista (mm. Mose och Lamsens Wisor ja Sions sånger). Tämä ruotsinkielinen virsikirjaehdotus lähetettiin lausuntokierrokselle. Ehdotus kantaa nimeä Celsiuksen koevirsikirja papin, runoilijan ja sittemmin piispan Olof Celsiuksen mukaan. Ehdotuksesta esitettiin jyrkkiä kannanottoja sekä puolesta että vastaan sillä seurauksella, että työ keskeytyi. Asia otettiin esille uudestaan vuoden 1778–1779 valtiopäivillä, joilla myös Anders Chydenius oli läsnä. Nyt päätettiin, että työtä oli jatkettava ja tuomiokapitulit saivat uudelleen tehtävän antaa lausuntonsa Celsiuksen virsikirjaehdotuksesta.
Mitään kiirettä tuomiokapitulit eivät kuitenkaan pitäneet asian valmistelussa. Turussa tuomiokapituli otti asian esille vasta 1791, jolloin Jacob Tengström esitti ehdotuksesta hyvin kriittisen arvostelun. Hän vaati, että suurin osa vanhoista virsistä oli poistettava virsikirjasta, koska ne eivät vastanneet uuden valistuneen ajan käsityksiä ja ilmaisutapaa. Tuomiokapitulin enemmistö suhtautui kuitenkin huomattavasti positiivisemmin, ja lausunto kirjoitettiin tämän näkemyksen mukaan syyskuussa 1792.
Samaan aikaan Uppsalan tuomiokapituli lähetti Turkuun lausunnolle useita koearkkeja, joille oli painettu virsiehdotuksia. Tarkoitus oli, että kirkko saisi uuden ruotsinkielisen virsikirjan juhlavuoden 1793 kunniaksi. Uppsalan tuomiokapituli pyysi, että tuomiokapitulit ja niiden valitsemat asiantuntevat papit antaisivat asiantuntijalausuntoja koearkkien virsistä. Näin joudutettaisiin työskentelyä. Turun tuomiokapituli valitsi kahdeksan ansioitunutta pappia arvioimaan koevirsikirjaa.1 Näiden joukossa oli myös Anders Chydenius.
Chydenius päiväsi oman kannanottonsa Anmärkningar och föreslagna förbättringar (”Huomautuksia ja ehdotettuja parannuksia”)2 6. joulukuuta 1792. Chydeniuksen vastaanottamat arkit sisälsivät kaikkiaan 311 virttä, mutta lausunnossaan hän esitti kommentteja vain ensimmäisistä 167 virrestä. Hän valitti sitä, että hän ei ehtinyt pidemmälle, koska hänellä oli niin paljon erilaisia tehtäviä. Tiukka aikataulu ja tehtävän vaativuus johti siihen, että valituista kahdeksasta papista Chydeniuksen lisäksi ainoastaan Anders Achrenius lähetti omat huomautuksensa.
Chydeniuksen yleinen käsitys oli, että virret olivat yleensä ”aika kauniita”, mutta ehdotukseen sisältyi myös virsiä, jotka tuli kokonaan tai osittain poistaa ehdotuksesta. Hän korosti, että ei riittänyt että loppusoinnut ja tavujen lukumäärät olivat oikeat ja että oppi oli puhdas. Virsien tuli sisältää ”rikkaita ajatuksia” ja niiden tuli olla ”täynnä tulta ja henkeä”. Näin virret voisivat herättää nukkuvan kristillisen seurakunnan uuteen elämään. Vanhat tutut kaavat kirjoittaa virsiä tuli siirtää sivuun ja sovitusoppi korottaa uuden virsikirjan keskeiseksi teemaksi. Chydenius varoitti ennen muuta socinolaisuudesta, joka arvosteli kolminaisuusoppia ja sovitusoppia ja korosti vapaan tahdon mahdollisuutta totella Jumalaa. Chydeniuksen arvostelun kärki oli selkeästi suunnattu virsikirjaehdotuksen valistusajan uutta oppia, neologiaa, vastaan.
Lausunnossaan Chydenius ei esittänyt omia virsiä tai uusia virsiä muualta. Hän mainitsi tarkasti, mihin koevirsikirjan esitettyyn virteen tai säkeistöön hänen arvostelunsa kohdistui. Hän esitti myös miksi hän ehdotti vaihtoehtoisia muotoja, joita hän liitti huomautukseen. Koevirsikirjasta hän ehdotti poistettavaksi mm. virret numero 32 (”liian heikkoa ja epämiellyttävää runoutta”), numero 44 (”Muutamien ihmisten maun vuoksi ei ole tarpeen loukata kaikkien muiden makua”), numero 83 (”heikko sekä alkuperäisenä että muunneltuna”) ja numero 167 (”sitä ei tulisi ottaa uusien virsien joukkoon, jollei hyvä runoilija kirjoita virttä kokonaan uudelleen”). Yleisin arvostelu kymmenien virsien kohdalla oli, että virret olivat liian ”latteita” ja maistuivat ”vanhoilta ja tavanomaisilta”. Tämä koski ennen muuta ylistysvirsiä. Chydenius arvosteli myös niissä esiintyvää tautologiaa ja esitti vaihtoehtoisia sanontoja. Hän kiinnitti huomiota suoranaisiin asiavirheisiin ja tyyliseikkoihin. Yllättävän harvoin hän arvosteli virsien teologiaa, vaikka hän yleisissä huomautuksissaan oli korostanut sovitusopin keskeistä asemaa virsissä. Tämä tulee kuitenkin näkyviin kohdassa, jossa hän halusi poistaa säkeistön numero 7 virrestä 14, jota hän piti ”meidän suruttomien kristittyjen uskontunnustuksena”. Jos verrataan Chydeniuksen arvostelua Jacob Tengströmin arvosteluun, niin Chydenius oli lausunnossaan huomattavasti asiallisempi ja lempeämpi.
Saatuaan tuomiokapituleiden ja niiden valitsemien pappien lausunnot arkkipiispa Uno von Troil avustajineen kokosi uuden koevirsikirjan (Förslag till kyrko-sånger för swenska församlingen, 1793), jonka esipuhe on allekirjoitettu jo 28. joulukuuta 1792. Ilmeisesti lausuntoja ei siis ehditty ottaa lainkaan huomioon. Kova kiire johtui siitä, että ehdotus haluttiin saada valmiiksi seuraavan vuoden riemujuhlaan. Chydeniuksen muistutukset tuskin ehtivät tulla huomioon otetuiksi ennen ehdotuksen painoon menoa. Tämäkään niin kutsuttu ”Uppsalan koevirsikirja” tai ”Troilin virsikirja” ei tullut hyväksytyksi, ja virsikirjatyö siirtyi eteenpäin ja johti tulokseen vasta Suomen siirryttyä Venäjän keisarin alaisuuteen. Ruotsi sai uuden virsikirjan vuonna 1819. Suomessa varsinkin Jacob Tengström teki arkkipiispana uutterasti työtä uuden suomenkielisen virsikirjan aikaansaamiseksi. Ehdotus valmistui neljä vuotta Tengströmin kuoleman jälkeen vuonna 1836 nimellä ”Uusia virsiä kirkosa ja kotona veisattavia”. Myös tämä virsikirja jäi hyväksymättä. Suomen luterilainen kirkko sai uudet suomen- ja ruotsinkieliset virsikirjat vasta vuonna 1886. Monet Tengströmin kirjoittamat tai muokkaamat virret sisältyivät vuoden 1886 suomenkieliseen virsikirjaan. Chydeniuksen työ jäi sen sijaan tällä saralla historiaan ilman minkäänlaista näkyvää jälkeä. Chydeniuksen kommentit ovat kuitenkin kiinnostavia, koska ne valaisevat hänen näkemyksiään virsikirjan tehtävästä ja muodosta.
Gustav Björkstrand
Kirjallisuus
Björkstrand, Gustav, Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 772, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2012.
Förslag till kyrko-sånger för swenska församlingen. Enligt konungens nådiga befallning, utgifwet af Consistorium Ecclesiasticum i Upsala, Uppsala: Direct. J. Edmans enka 1793.
Hildebrand, Albin, Svenska kyrkans psalmbokskomitéer och psalmboksförslag under 1700-talet och början af 1800-talet. Ett litteraturhistoriskt bidrag, Stockholm: A. V. Carlsons förlag 1884.
Krook, Tor, ”Församling och prästerskap”, Karleby sockens historia I, Karleby: Karleby sockens historiekommitteÌ 1967, s. 187–300.
Lenhammar, Harry, ”Gustaviansk tid från 1772 till 1792”, Lennart Tegborg & Harry Lenhammar (red.), Sveriges kyrkohistoria. 5, Individualismens och upplysningens tid, Stockholm: Verbum i samarbete med Svenska kyrkans forskningsråd 2000, s. 124–170.
Moliis-Mellberg, Gösta, Den svenska psalmboksrevisionens grundtankar. En historisk granskning, Helsingfors 1926.