Anders Chydenius osallistui elämänsä aikana moniin kirjoituskilpailuihin. Ne olivat 1700-luvulla tavallisia, ja niitä julisti esimerkiksi Kuninkaallinen tiedeakatemia. Usein tarkoituksena oli johonkin ajankohtaiseen kysymykseen vastaaminen tai jonkin konkreettisen yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen. Kaksi niistä kilpailuista, joihin hän osallistui, poikkesi kuitenkin aihepiiriltään täysin muista – ne olivat homileettisia kilpailuja eli kilpailuja saarnaamisen taidossa. Chydenius kirjoitti 14 kilpailusaarnaa vuosina 1780–1782. Historiantutkija Pentti Virrankoski on todennut, että Chydenius joutui vuosina 1780–1791 vaikenemaan poliittisista asioista. Tämä johtui osaksi painovapauden supistumisesta. Nämä saarnat kuitenkin osoittavat, ettei hän 1780-luvun alkuvuosina vaiennut täysin. Sen sijaan hän siirtyi vaiheeseen, jonka keskeinen piirre oli intensiivinen teologinen kirjoitustyö. Saarnat hän lähetti kahteen saarnakilpailuun, eikä menestys antanut odottaa itseään. Kummassakin kilpailussa hän voitti ensimmäisen palkinnon. Myöhemmin kilpailujen järjestäjä painatti kaikki Chydeniuksen kilpailusaarnat.1 Tässä johdannossa esitellään nämä tekstit – niiden sisältö ja historiallinen konteksti. Painopiste sijoittuu hänen kymmentä käskyä koskeviin saarnoihinsa eli teksteihin, jotka hän lähetti ensimmäiseen saarnakilpailuun.2
Yleinen tausta
Vuosien 1778–1779 valtiopäivillä Chydenius joutui osallistumaan repiviin keskusteluihin sekä palkollislainsäädännöstä että uskonnonvapauskysymyksestä. Vaikka hän saikin valtiopäivillä osakseen paljon arvostelua, hän sai myös osoituksia arvostuksesta. Näillä valtiopäivillä hänelle muun muassa suotiin rovastin arvo. Lisäksi Kustaa III soi hänelle teologian tohtorin arvon. Tämä on tulkittu osoitukseksi siitä, että kuningas arvosti hänen osuuttaan uskonnonvapauden säätämistä koskeneessa keskustelussa.
Rovastin arvon saatuaan Chydenius nimitettiin 1781 lääninrovastiksi. Hänen rovastikuntaansa kuuluivat Kokkolan kaupunki ja pitäjä sekä Kruunupyyn, Kälviän ja Lohtajan seurakunnat ja kappelit. Hän pysyi tässä asemassa kuolemaansa saakka. Hän toimi kirkollisissa viroissa kaikkiaan yli 50 vuotta – pappisvihkimyksestään vuodesta 1753 kuolemaansa asti vuoteen 1803. Tuon puolen vuosisadan aikana niin Euroopassa kuin Ruotsin valtakunnassakin tapahtui suuria muutoksia. Kirkkokin muuttui 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kirkkoa Chydeniuksen nuoruusvuosina johtanut papisto oli piintynyt suurvaltakauden ajattelutapoihin, hän itse taas oli pikemminkin valistusajan lapsi, valistuksen, joka oli muuttanut näkemyksiä maailmasta ja ihmisestä. Nuoremman sukupolven papit, jotka päätyivät kirkon johtoon 1800-luvun alussa – esimerkiksi Chydeniuksen sisarenpoika Jacob Tengström – joutuivat vuorostaan kohtaamaan uuden aikakauden, kun valtakuntien rajoja siirrettiin, autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin ja uusi kirkko oli rakennettava. Chydenius siis kuului viimeiseen suomalaisten pappien sukupolveen, joka toimi koko virkauransa ajan Ruotsin kirkossa. Sisarenpojasta tuli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen arkkipiispa.
Saarnakilpailut 1780–1782
Uppsalalainen seura Theologico-homiletiska sällskapet julisti vuonna 1780 saarnakilpailun. Tämän seuran oli 1778 perustanut arkkipiispa Carl Fredrik Mennander, entinen Turun piispa. Yksi seuran julkilausutuista tavoitteista oli ruotsalaisen saarnataidon kehittäminen. Tätä tarkoitusta toteutettiin muun muassa saarnakilpailujen järjestämisellä. Homileettisen seuran 1780 esittämä kilpatehtävä oli saarnojen kirjoittaminen katekismuksen ensimmäisestä pääkappaleesta eli Jumalan kymmenestä käskystä. Valittu teema oli vanha perinteikäs saarnojen aihe. Katekismussaarnat olivat tavallisia jo 1600-luvulla. Niissä tarkasteltiin uskon pääkappaleita opettavassa ja moraalia painottavassa sävyssä. Stockholms Lärda Tidningarissa julkaistussa kilpailujulistuksessa ilmoitettiin myös, miten saarnat oli jäsenneltävä:
”Aluksi seura, joka näkee tarpeellisiksi hyvin koostetut katekismusta käsittelevät saarnat kristinuskon selkeän ja perusteellisen tuntemuksen levittämiseksi yksinkertaisempien kuulijoiden keskuuteen, asettaa aiheeksi sen ensimmäisen pääkappaleen. Tarkasteluja ei pyydetä jokaisesta käskystä erikseen, vaan kummastakin taulusta vaaditaan neljä tai viisi sisältönsä mukaisesti kahteen päälukuun jaoteltua tarkastelua, jotka mieltä liikuttavalla tavalla selittävät kaikki kymmeneen käskyyn sisältyvät velvollisuudet niin Korkeaa Lainsäätäjää itseään kohtaan kuin ihmisten keskenkin. Näihin liitetään useita pienempiä jäsentelyjä, joista kukin sisältää kelvollisen skiagrafian yhdestä saarnasta ja joissa voidaan viitata edellä esitettyihin. Parhaiten kirjoitetut ja parhaiten tarkoitettua tavoitetta vastaavat palkitaan ensimmäisellä palkinnolla, 10 dukaatilla, ja toiseksi parhaat pienemmällä 5 dukaatin palkinnolla.”3
Stockholms Lärda Tidningarissa julkaistiin saman vuoden syyskuussa tieto, että kilpailutöitä oli vastaanotettu vain yksi. Seura pidensi kilpailutöiden jättöaikaa maaliskuuhun 1781 ja esitti samalla vetoomuksen, että useammat lukijat lähettäisivät saarnojen käsikirjoituksia. Tämä viittaa siihen, että Chydenius on kirjoittanut käskyjä koskevat saarnansa talvella 1780/1781. Hänen kilpailutyönsä valittiin voittajaksi ja sai ensimmäisen palkinnon, edellä olevassa lainauksessa mainitun 10 dukaatin summan.
Kun Chydeniuksen kilpailutyötä verrataan kilpailun julistamisen yhteydessä annettuihin ohjeisiin, havaitaan, että hän poikkesi ohjeista ja ratkaisi tehtävän omalla tavallaan. Hänen käsikirjoitukseensa sisältyi kaikkiaan 11 saarnaa sekä 11 skiagrafiaa (eli hahmotelmaa tai tiivistelmää) ja kaksi saarnaluonnosta. Käskyt käsiteltiin erillisissä saarnoissa, ja Chydenius liitti mukaan johdantosaarnan, jossa hän esitteli kymmenen käskyn lain. Hän siis lähetti useampia saarnoja kuin oli pyydetty ja jäsenteli sisällön toisin kuin seura oli ohjeissaan edellyttänyt. Parissa saarnassa oli myös kolme osaa kilpailun säännöissä edellytettyjen kahden sijasta. Näistä poikkeamista huolimatta Chydeniuksen käsikirjoitus valittiin kilpailun voittajaksi.
Kilpailun osanottajat olivat anonyymejä ratkaisuhetkeen asti. Niinpä tuomarit saivat vasta ratkaisun tehtyään tietää kirjoittajapappien henkilöllisyyden. Kummassakin kilpailussa, joihin Chydenius osallistui, tuomarina toimi Chydeniuksen vanha opettaja Turun ajoilta, arkkipiispa Mennander. Luvatusta anonyymiudesta huolimatta voidaan olettaa Mennanderin tienneen, kuka nämä saarnat oli kirjoittanut – varsinkin jälkimmäisessä kilpailussa. Chydeniuksen kielessä, tyylissä ja saarnojen sisällössä oli tunnistettavat ominaispiirteensä, joten Mennander on varmaankin aavistanut kirjoittajan. Miehet olivat tunteneet toisensa kauan. Mennander oli toiminut Turun piispana 1757–1775 ja ollut siis Chydeniuksen esimies useiden vuosien ajan. Lisäksi Mennander oli ollut hänen opettajansa ja vaikuttanut silloin hänen luonnonoikeutta koskevien käsitystensä muotoutumiseen.
Seura julisti 1782 samankaltaisen kilpailun, aiheena tällä kertaa katekismuksen toinen pääkappale eli uskonkappaleet. Chydenius osallistui tähänkin kilpailuun. Hänen kilpailutyönsä sisälsi kolme laaja saarnakäsikirjoitusta ja lisäksi luonnokset 16 saarnaan. Tähän kilpailuun ilmaantui vain kaksi osanottajaa. Tälläkin kerralla Chydeniuksen saarnat valittiin parhaaksi kilpailutyöksi, ja hän sai myöhemmin palkinnokseen 15 dukaattia.
Chydeniuksen siis lähetti kumpaankin kilpailuun varsinaisten kilpailusaarnojen lisäksi saarnaluonnoksia ja skiagrafioita, jotka painettiin myöhemmin saarnojen mukana. Saarnaluonnos sisälsi ajatellun saarnan jäsentelyn. Muut papit saattoivat sitten kutoa omat sanansa näiden loimilankojen ympärille. Jäsentely oli varsin yksityiskohtainen, ja siitä papit voivat lukea teeman, jaottelun ja kunkin kappaleen sisällön. Chydenius ilmoitti, mitkä lausumat oli todistettava paikkansa pitäviksi ja mistä lähteistä pappi voi löytää perustelut sanoilleen. Hän antoi myös viitteitä Raamatun kohtiin, joiden nojalla pappi voisi kehittää saarnaansa pitemmälle hänen ohjeitaan seuraten. Lopuksi Chydenius osoitti, miten saarnan soveltamisen käytäntöön piti tapahtua. Hän kertoi, mitä kuulijaryhmiä oli koeteltava ja mitä kysymyksiä niille piti esittää.
Yllämainitut skiagrafiat puolestaan olivat tiivistelmiä jo olemassa olevista saarnoista. Luonnosten tavoin nekin sisälsivät saarnan rungon – johdannon, sisällön, teeman, jaottelun osiin sekä eri osissa käytetyt argumentit. Jokaisen pykälän sisällöstä esitettiin tiivistelmä. Näitä tiivistelmiä voidaan pitää saarnojen lukuohjeina, ja nykyisetkin lukijat voivat sangen hyvin käyttää niitä tähän tapaan. Ne sisälsivät saarnan kantavat teemat, argumentit ja sen sisältämän arvostelun, joten lukija sai nopeasti käsityksen saarnan sisällöstä.
Chydeniuksen saarnat, luonnokset ja skiagrafiat julkaistiin sarjassa Homiletiska försök. Sarjan julkaisemisesta vastasi saarnakilpailut julistanut Teologis-homileettinen seura. Seuran oli innostanut tähän projektiin Tanskasta saatu esimerkki. Muuan teologinen seura oli siellä ryhtynyt julkaisemaan samankaltaista kirjasarjaa 1777. Tanskalainen sarja oli nimeltään Gudelige taler over evangelier,4 ja sikäläisen seuran puheenjohtaja oli professori ja hovisaarnaaja Nicolai Edinger Balle.
Homiletiska försök -sarjassa ilmestyi 13 nidettä vuosina 1778–1791. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin tämän julkaisutoiminnan tarkoitus. Kirjojen piti olla apuvälineitä papeille. Kirjoittajat aikoivat esiintyä anonyymisti, mutta kiinnostunut lukija voisi tulevaisuudessa havaita, että ”monet kiitoksen arvoiset seurakuntamme opettajat voidaan näistä teksteistä tunnistaa”. Lisäksi lukijoita kehotettiin lähettämään käsikirjoituksia julkaisemista varten. Alkajaisiksi seura aikoi kiinnittää päähuomion sellaisiin homiletiikan aloihin, joita ei ollut muuten valaistu, esimerkiksi ehtoollis-, hää- ja ruumiinsiunaussaarnoihin, kirkkojen vihkimispuheisiin sekä kärsimyshistoriaa ja katekismusta käsitteleviin saarnoihin. Aiottiin myös kiinnittää huomiota vuotuisiin rukouspäivien teksteihin. Chydeniuksen saarnoissa on runsaat tuhat sivua tekstiä. Hänellä on siis suuri osuus sarjassa. Kukaan muu pappi ei saanut yhtä paljon näkyvyyttä niinä vuosina, joina seura sarjaa julkaisi.
Saarnojen luonne
Chydenius kirjoitti painetut saarnansa vuosina 1780–1782. Näiden saarnojen perusteella ei voida sanoa mitään Chydeniuksen saarnataidosta ja sen kehityksestä pidemmän ajanjakson kuluessa.5 Nämä saarnat kirjoittaessaan hän oli viisissäkymmenissä ja oli ehtinyt toimia pappina yli kolme vuosikymmentä. Niinpä kynää käytti kypsä ja kokenut pappi.
Chydeniuksen saarnat olivat kilpailutöitä, ja ne oli siis suunnattu kuvitellulle kuulijakunnalle. Koska tekstit kuitenkin olivat kirjallinen saarnataidon osoitus, voidaan myös pitää selvänä, että varsinainen kohderyhmä olivat hänen virkaveljensä papistossa. Tämä on tärkeä näkökulma hänen saarnojensa ymmärtämisen kannalta. Osallistumalla kumpaankin kilpailuun ja saamalla saarnansa julkaistuiksi hän sai tilaisuuden teologisen tietämyksensä ja homileettisen taitonsa osoittamiseen. Näin hän pääsi esittäytymään kirkon viranhaltijan roolissaan virkaveljilleen koko Ruotsin valtakunnassa. Uppsalan Teologis-homileettinen seura palkitsi hänet tästä työpanoksesta vielä lisäpalkinnolla – hänet kutsuttiin seuran jäseneksi 1782.
Chydeniuksen painetut saarnat olivat palkintosaarnoja. Ne ovat näytteitä tästä nykyisille lukijoille melko tuntemattomasta kirjallisuudenlajista. Palkintosaarnat olivat tosin aikalaisillekin varsin outo ilmiö. Kilpaileminen saarnataidon kirjallisessa osoittamisessa oli uusi asia. Painetulla saarnalla oli sen sijaan kirjallisuudenlajina jo pitkät perinteet. Nämä saarnat olivat usein loistokkaita ja huolellisesti viimeisteltyjä. Ne oli tarkoitettu luettaviksi, mutta pappien suullisten saarnojen sisällöstä ja laadusta voi tuskin sanoa mitään. Suullinen esityksen onnistuneisuus on tärkeä nykyaikaisen saarnan arviointiperuste. Saarnan soveltuvuus kuunneltavaksi oli tietysti tärkeää 1700-luvullakin, mutta painettu saarna on menneinä aikoina ollut ihmisille ja kirkolle hyvin merkityksellinen kirjallisuudenlaji. Vaikka painettu saarnakokoelma – postilla – on kuihtumassa modernissa yhteiskunnassamme, se oli 1700- ja 1800-luvuilla monille ihmisille uskonnollisen hengenrakennuksen kulmakivi.
Aiemmassa tutkimuksessa on usein pohdittu, mihin teologiseen suuntaukseen Chydeniuksen saarnat voidaan sijoittaa (Krook 1952; Virrankoski 1986). Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevat saarnat sisältävät useita hänen oman aikansa teologien ja filosofien esittämiä ajatuksia. Näissä saarnoissa ilmenevää ajatusmaailmaa voidaan tuskin luonnehtia puhtaasti pietistiseksi, puhdasoppiseksi, supranaturalistiseksi tai wolffilaiseksi. Chydenius noukkii toki ideoita teologeilta, jotka on leimattu noiden suuntausten edustajiksi, mutta hän yhdistelee mielikuvia ja käsitteitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kudelmaksi. Saarnoissa näkyy Chydeniuksen oma erikoislaatuinen homileettinen ja teologinen sormenjälki, ja samalla niitä värittää voimakkaasti aika, jossa hän eli. Niitä sävyttää niiden syntytilanne – saarnakilpailu – mutta myös 1770-luvun loppuvuosien historiallinen ja poliittinen tausta. Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevien saarnojen sisältämä ajatusmaailma on monitahoinen ja vivahderikas. Jos tutkimus yrittää liimailla häneen yksiselitteisiä nimilappuja, poliittisia tai teologisia, jokin muu hänen ajattelunsa puoli jää vaille huomiota.
Chydenius ja 1700-luvun saarnaihanteet
Papin saarnalle asetti yleiset reunaehdot ajan lainsäädäntö; voimassa oli vuoden 1686 kirkkolaki. Sen kuvaama saarnaohje oli suurimmaksi osaksi peräisin Laurentius Petrin kirkkojärjestyksestä vuodelta 1571. Tämä kertoo jatkuvuudesta, joka vaikutti edelleen läpi 1700-luvun. Paitsi saarnan sisällön reunaehtoja kirkkolaki esitti myös saarnan tavoitteet eli vaikutukset, joita sillä piti olla kuulijoiden tietämyksen tasoon sekä heidän tunne- ja tahtoelämäänsä.
Saarnassa oli kyse teologian teoreettisten tietojen erikoislaatuisesta soveltamisesta. Papin piti kyetä torjumaan harhaoppeja. Hänen oli tunnettava kirkkoa ravistelleet teologiset kiistat ja kyettävä esittämään totuuden perusteet. Hänen piti tuntea hyvin ne argumentit, joita vastustajan voitiin ajatella käyttävän, sekä hallita vasta-argumentit kyetäkseen vakuuttavasti vaikuttamaan toisinajattelijoihin. Oli kyettävä asettamaan argumentit koetukselle sellaisella tavalla, että totuus kävi kuulijalle ilmiselväksi.
Puhujan pätevyys tässä taidossa perustui pohjimmiltaan retoriikan ja dialektiikan sääntöihin, mutta sitä tarvittiin myös sen luterilaisen kirkon käsityksen puolustamiseen, että sillä oli tietämys ja totuus hallussaan. Kirkkolaki vaati tulevilta papeilta erityisiä kommunikointitaitoja. Edellytetyt valmiudet olivat osaksi poleemisia – oli kyettävä puolustamaan tiettyä kantaa ja oli kyettävä kumoamaan vastustajan todistelut ja saamaan hänet vakuuttuneeksi niiden virheellisyydestä. Papin ja kuulijan välisestä vastavuoroisesta tietojen ja mielipiteiden vaihdosta ei ollut kysymys.
Vaikka papin odotettiin kykenevän väittelyyn, lainsäädäntö painotti samalla, ettei todistelutekniikka saanut olla liian hyökkäävää eikä ristiriitoja kärjistävää. Solvaukset ja sopimattomuudet olivat kiellettyjä. Saarnan muita käsityksiä torjuva osuus oli sen sijaan esitettävä rauhallisesti, vaatimattomasti, hellävaraisesti ja varovasti. Tämä liittyi luultavasti siihen, että saarnan muissa osissa tavoitteina olivat tuen antaminen, mielenylennys, lohdutus ja uskon virvoittaminen. Oli siis lievennettävä hengellistä hätää ja herätettävä kuulijoissa toivoa. Papin tehtävässä sanan palvelijana, seurakunnan paimenena ja opettajana ei ollut sijaa aggressiiviselle puheenparrelle.
Lainsäädäntö sääteli jossakin määrin saarnojen retorista rakennetta ja teemasisältöä. Taruja ja hämäriä vertauksia oli vältettävä. Pappi ei myöskään saanut puuttua muiden käymään sanaharkkaan eikä käsitellä liian järjenvastaisia ja naurunaihetta antavia kysymyksiä. Lisäksi hänen oli vältettävä puhumista sellaisista synneistä, taikauskon muodoista tai uskontoa arvostelevista käsityksistä, joista ihmiset eivät tienneet juuri mitään. Lainsäätäjien arvion mukaan tuollaisista kysymyksistä vaikeneminen vähensi ei-toivottujen käyttäytymistapojen ja käsitysten leviämistä. Pappi ei myöskään saanut pyrkiä huvittamaan kuulijoitaan, vaan hänen esityksensä oli pysyttävä sävyltään vakavana. Puheen piti olla kielellisesti moitteetonta, eikä pappi saanut käyttää liian vaikeita tai vieraita sanoja. Jos hän piti latinan käyttämistä jossakin kohdassa välttämättömänä, termit oli lisäksi käännettävä ruotsiksi. Tyyli ei saanut olla liian ylevää, teennäistä tai syvällistä, vaan oli pysyttävä yleisesti ymmärrettävällä tasolla. Lopuksi oli tärkeää, että pappi itse eli oman opetuksensa mukaisesti voidakseen olla esimerkkinä seurakunnalleen.
Nämä puhumisen muodot asettivat erityisiä vaatimuksia puhujalle. Puhetaidon käsikirjojen lisäksi oli tietysti olemassa nimenomaisesti saarnataitoon keskittyviä teoksia. Maininnan ansaitsee etenkin yksi käsikirja, kirkkoherra Johan Möllerin Afhandling om et rätt prediko-sätt6 (1779). Möller kuului tuon ajan johtaviin teologeihin ja saarnataidon tuntijoihin, ja hänestä tuli myöhemmin Visbyn piispa. Hänen käsikirjansa oli ainoa ruotsalaisen 1700-luvulla kirjoittama homiletiikan käsikirja. Myöhemmissä homiletiikan historiaa käsitelleissä katsauksissa sitä on pidetty merkkipaaluna ruotsalaisen saarnataidon historiassa. Möller myös kuului Chydeniuksen saarnat tarkastaneeseen ja niiden painattamisesta päättäneeseen seuraan.
Chydenius itse oli varsin vaitelias omista homiletiikan lähteistään ja viittasi suoraan vain yhteen saarnataidon käsikirjaan, Bergenin tanskalaissyntyisen piispan Erik Pontoppidanin teokseen Underwisning för dem som wilja rätt förestå det hel. Predikoämbetet.7 Pontoppidanin käsikirja ilmestyi tanskaksi 1757, ja Chydenius lainasi juuri tätä ensimmäistä tanskalaista painosta. Monet tulevat papit lukivat tuota käsikirjaa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Möllerkin viittasi Pontoppidanin teokseen myönteisessä sävyssä omassa käsikirjassaan.
Ruotsissa seurattiin 1700-luvulla vaihtelevia saarnaihanteita ja otettiin vastaan uusia vaikutteita Saksasta, Tanskasta, Ranskasta ja Englannista. Lisäksi jokaisella papilla oli tilaisuus laatia saarnansa omalla persoonallisella tavallaan, joten erilaisia menetelmiä ja esitystapoja oli runsaasti. Jos yrittää luonnehtia tärkeimpiä 1700-luvulla tapahtuneita muutosprosesseja, ne voidaan tiivistää kahdeksi selvästi erottuvaksi linjaksi. Toisaalta tunnepohjainen vaikuttaminen voimistui, toisaalta painotettiin järjen käyttöä. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo linjat eivät olleet yhdistettävissä. Mutta tyylipiirteitä voitiin hyvin yhdistellä, jos niitä käytettiin kohtuullisesti ja saarnan eri osissa. Järkeä painottava tendenssi ilmeni pohdiskelevassa kielenkäytössä, jossa järjestelmällisyys, logiikka ja määritelmät olivat keskeisessä asemassa. Saarnaajat vetosivat järkeen ja luonnossa ilmenevään lakiin. Jumala ja luonto liitettiin yhteen monissa saarnoissa niin järkiperäisissä kuin runollisissakin luonnon tarkasteluissa. Kiinnostus luonnontieteisiin oli 1700-luvulla voimakasta ja sai teologisen asunsa fysikoteologian puitteissa. Voimistunut tunteikkuus ilmeni sen sijaan yhä tunneperäisempänä kielenkäyttönä ja kasvavana ihmisten tunteiden tavoittamisen tärkeyden ymmärtämisenä. Maininnan ansaitsee myös kolmas tärkeä tendenssi eli voimakkaasti kasvanut kiinnostus saarnan kielelliseen muotoiluun. Uusi tyylillinen estetiikka kehittyi vähitellen, ja se oli erityisen selvästi havaittavissa 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.
Yliopistojen 1750-luvulla kouluttama tulevien pappien sukupolvi sai vaikutteita saksalaisen filosofin ja teologin Christian Wolffin esittämistä rationalistisista teorioista. Chydenius kuului näihin wolffilaisiin pappeihin. Wolffilaisuus oli nimittäin erityisen vahvaa Turussa, jossa sen ajatuksia toivat esiin esimerkiksi piispat Johan Browallius ja Carl Fredrik Mennander. Sen merkitys muuttui kuitenkin yhä kyseenalaisemmaksi, ja se hiipui 1760- ja 1770-luvuilla, kun vähitellen luovuttiin käsityksestä, että järjen ja ilmoituksen synteesi olisi mahdollinen.
Chydenius selitti näkemystään saarnasta ja papinvirasta 1780 kirjoittamassaan omaelämäkerrassa.8 Sen hän kirjoitti Göteborgin kuninkaallisen tiede- ja kirjallisuusseuran (Göteborgs Kungliga Vetenskaps- och Vitterhetssamhälle) pyynnöstä. Seura oli kutsunut hänet jäsenekseen, ja jokaisen uuden jäsenen oli lähetettävä seuralle kuvaus omasta elämästään. Chydenius kirjoitti tämän omaelämäkerran vain puoli vuotta ennen tässä koottujen teosten osassa julkaistuja saarnojaan. Niinpä omaelämäkertakin kuuluu avainteksteihin etsittäessä Chydeniuksen saarnanäkemystä. Tuossa tekstissä hän ottaa etäisyyttä liian rationalistiseen näkemykseen uskonnosta ja saarnaamisesta. Tästä nimenomaisesta irtisanoutumisesta huolimatta Chydeniuksen saarnoja sävyttää vahvasti toive todistaa uskonnon totuudet tosiksi järjen avulla.
Katekismussaarnat – perinne ja sisältö
Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevat saarnat selvittelevät kristillistä etiikkaa ja noudattavat Martti Lutherin Vähässä katekismuksessaan esittämää järjestystä. 1700-luvulla kristillisestä moraalikasvatuksesta, jonka lähtökohtana olivat Jumalan kymmenen käskyn määräykset, käytettiin käsitettä siveysoppi (sedelära). Kirkon jäsenilleen 1700-luvulla tarjoamaa suullista ja kirjallista perusopetusta sanottiinkin katekismusopiksi. Opetettiin siis katekismuksen sisältöä. Martti Luther osallistui tämä oppiaineksen rajaamiseen ja järjestämiseen kahdella katekismuksellaan. Hänen käsityksensä mukaan Vähä katekismus oli maallikon Raamattu ja sisälsi tärkeimmät asiat, jotka kristityn ihmisen oli tiedettävä kyetäkseen uskomaan, pelastumaan ja saavuttamaan autuuden. Lutherin Iso katekismus oli tuntuvasti laajempi ja syvemmin asioita tarkasteleva papeille suunnattu teksti.
Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevat saarnat tarkastelevat katekismuksen ensimmäistä pääkappaletta. Lutherin kummassakin katekismuksessa tämä sisälsi kymmenen käskyn (etiikan) selitykset. Toisessa pääkappaleessa selitettiin uskonkappaleet apostolisen uskontunnustuksen (apostolicum) mukaisessa järjestyksessä. Chydenius käsittelee toista pääkappaletta toiseen saarnakilpailuun lähettämässään kilpailutyössä.
Merkittävin 1700-luvulla käytetyistä katekismuksen selitysteoksista oli arkkipiispa Olof Svebiliuksen Enfaldig förklaring över doct. Martin Luthers lilla katekes9 (1689). Se oli kirkon virallinen katekismuksen selitysteos. Suomi oli kuitenkin poikkeusasemassa, täällä saatiin käyttää Juhana Gezelius vanhemman suomenkielistä katekismusta, joka sisältyi teokseen Lasten paras tawara (1695).
Katekismuksen selityksiä ilmestyi kuitenkin runsaasti. Kirkkohistorioitsija Einar Lilja on kartoittanut 1700-luvulla ilmestyneet ja havainnut niissä suurta vaihtelua. Löytyy puhdasoppisia, pietistisiä, herrnhutilaisia, swedenborgilaisia ja neologisia tulkintoja. Liljan tutkimus osoittaa, ettei Svebiliuksen katekismuksella ollut hegemoniaa. Ainoa varsinaisesti kanonisoitu teksti oli Lutherin Vähä katekismus. Ajan myötä vaihtuivat pikemminkin Lutherin tekstin tulkintatavat. Chydeniuksen painettujen katekismussaarnojen voidaan sanoa ilmentävän katekismuksen tulkinnan perinnettä, jossa sisäinen vaihtelu oli laajaa, mutta ydin, Lutherin Vähä katekismus, yhteinen. Lilja korostaa myös, että hurskauden harjoittamisen tyypit ilmenevät harvoin puhtaaksi viljeltyinä – jokainen teksti sisältää aineksia ainakin kahdesta tyypistä. Samaa voidaan sanoa Chydeniuksen saarnoista. Niissä on niin puhdasoppisia kuin pietistisiä ja neologisiakin aineksia.
Saarnat kymmenestä käskystä – etiikka
Chydeniuksen ensimmäisten yhdentoista saarnan aiheena on siis Vanhan testamentin kymmenen käskyn laki. Luterilainen kirkko piti kristillistä etiikkaa yleisen, jumalallisen ja luonnollisen lain kirjallisena esityksenä. Laki voitiin osittain ymmärtää järjen avulla. Tämä näkemys oli vallinnut kristikunnan piirissä kirkkoisä Augustinuksesta asti. Tästä luonnollisesta laista käytettiin nimeä lex naturalis. Ajatus Jumalan antamasta luonnollisesta laista, jonka merkitys voitiin tavoittaa järjen avulla, olikin keskeinen asia luterilaisessa opissa. Tähän luonnolliseen moraalitietoon sisältyi järkeen nojautuva tieto Jumalasta, luonnollinen teologia. Luterilaisen näkemyksen mukaan järkeen nojautuva tieto ei kuitenkaan riittänyt, vaan sitä oli täydennettävä Raamatun sisällöllä, jotta kristitty ihminen saisi välttämättömät tiedot.
Luonnonoikeudelliset teoriat kehittyivät 1600-luvun jälkipuoliskolla maallistuneempaan suuntaan. Moraalin jumalallista alkuperää ei kuitenkaan kiistetty. Luonnonoikeuden oikeudellista pätevyyttä ja arvovaltaa perusteltiin toteamalla se Jumalan antamaksi. Näin ajatteli esimerkiksi Samuel Pufendorf (1632–1694). Hänen vaikutuksensa oli 1700-luvun Ruotsissa voimakas, ja Turun akatemiassa opetettiin hänen luonnonoikeudellisia teorioitaan. Hänen teoksissaan nousi entistä selvemmin esiin ihmisen tutkimiseen ja luterilaisista opeista pitkälle irtautuneisiin järkeen nojautuviin analyyseihin perustuva tieteellinen ajattelu. Tämä irtautuminen on kuitenkin lähinnä vain pintaa. Pufendorfin järkeen nojautuva etiikka oli sisällöltään suureksi osaksi luterilaisuuden ihmiskäsityksen mukaista. Hänen tavoitteenaan oli selvittää Jumalan ihmiselle antamat yleiset määräykset järjen avulla. Pufendorf tarkasteli myös luonnollista uskontoa ja kuvasi järjen ihmiselle tarjoamaa rationaalisiin perusteisiin nojaavaa tietämystä Jumalasta. Hän vaikutti silti niin moraalikysymysten kuin koko luonnonoikeuden vähittäiseen irtautumiseen teologiasta. Tämä kuului osana 1600-luvulla alkaneeseen ja 1700-luvulla laajentuneeseen luontoa, ihmistä ja moraalia koskevien käsitysten samansuuntaiseen kehitykseen.
Luonnonoikeudellinen ajattelu irrotettiin asteittain teologisesta ja kehittyi itsenäiseksi tiedonalaksi – moraalifilosofiaksi, jonka huomio kohdistui ihmisten yhteiseloon tässä maailmassa. Chydeniusta ympäröivässä aateilmastossa oli käynnissä prosessi, jossa esitettiin erilaisia versioita luonnonoikeudesta ja keskusteltiin niistä. Luonnollista lakia voitiin käyttää kirkon vaatimusten vastustamiseen, mutta myös kristillisen uskon totuudenmukaisuuden todisteluun. Antiikista peräisin olevat moraalia koskevat tekstit olivat tässä kiistassa tärkeitä aseita. Luterilaisen kirkon moraalikäsitysten arvostelijat käyttivät toisinaan antiikin etiikkaa todisteena siitä, etteivät moraali ja kristillinen jumalausko olleet toistensa edellytyksiä. Tämä perustelu esitettiin samalla usein uskontoon kriittisesti suhtautuvan elämänasenteen puolustamiseksi.
Moraalin irrottaminen teologiasta johti siihen, että moraalikysymyksiä käsiteltiin yhä enemmän kirkon opeista riippumattomalla tavalla. Kirkon edustajat pyrkivät kuitenkin esittämään selvemmin teologiaan nojautuvia luonnonoikeuden moraalifilosofisia tulkintoja. Merkittäviksi kiistanaiheiksi kohosivat moraalin alkuperä ja uskonnon merkitys moraalille.
Moraalifilosofian ja moraaliteologian välinen ristiriita askarrutti Chydeniusta. Osoituksena tästä on Uppsalan Teologis-homileettisen seuran julistamiin kirjoituskilpailuihin liittynyt tapahtumaketju. Voitettuaan ensimmäisen kilpailun Chydenius julisti oman kirjoituskilpailunsa. Laukaiseva tekijä oli Stockholms Postenin tammikuussa 1781 julkaisema Johan Henrik Kellgrenin uskontokriittinen kirjoitus. Kellgren vertaili kirjoituksessaan antiikin kansojen moraalia ja kristikunnan eettisiä oppeja ja kohotti antiikin moraalin kristillisyyden yläpuolelle. Chydenius julisti silloin teologisen kilpailun, jonka palkinnoksi hän lupasi ne kymmenen dukaattia, jotka oli aiemmin saanut Teologis-homileettiselta seuralta palkinnoksi katekismussaarnoistaan.10 Julistaessaan kilpailun hän selitti motiivejaan. Hän arvosteli ankarasti sellaisia vääriä filosofeja – pseudosofeja – jotka pyrkivät kaikin voimin korottamaan antiikin moraaliopit kristillisen uskon- ja moraaliopin yläpuolelle. Chydenius väitti heidän horjuttavan totuutta ja valmistelevan maaperää epäuskolle. Chydeniuksella oli kuvauksensa mukaan vahva sisäinen halu taistella tätä kehitystä vastaan. Koska hän ei itse kyennyt kirjoittamaan täydellistä vastinetta, hän halusi luovuttaa palkintorahat henkilölle, joka sellaisen laatisi. Samalla Chydenius ilmoitti, millaisia teemoja hän toivoi voittavan tekstin sisältävän ja millaisiin päätelmiin hän odotti sen johtavan. Voittavassa kirjoituksessa oli verrattava antiikin moraalioppia ja kristillistä moraalioppia ja puolustettava jälkimmäistä. Tämä osoittaa Chydeniuksen olleen aktiivisesti mukana omien saarnojensa kirjoittamisen aikaan käydyssä keskustelussa.
Modernein termein ilmaistuna Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevien saarnojen hallitseva teema on normatiivinen teologinen etiikka. Etiikka ymmärretään tässä moraalista toimintaa koskevana pohdintana ja moraali nähdään yksittäisten tekojen laadun arviointina. Chydeniuksen saarnat liikkuvat metaeettiseltä tasolta, jolla hän täsmentää keskeisten eettisten käsitteiden sisällön, normatiiviselle tasolle, jolla hän antaa ohjeita siitä, miten ihmisen pitää elää ja toimia, ja lopuksi käytännöllisemmälle tasolle, jolla hän soveltaa etiikkaa yhteiskunnan eri sektoreille, esimerkiksi kauppaan ja oikeudenkäyttöön. Tällaista tapaa eettisen menettelyn selvittämiseksi teologisen pohdinnan kautta sanottiin 1700-luvun keskivaiheilla moraaliteologiaksi. Monet papit pitivät moraalia ja etiikkaa koskevia teologiasta riippumattomia pohdintoja pakanallisen moraalin ilmauksina. Monet teologit pyrkivät vastustamaan tuollaista pelkästään järkeen pohjautuvaa moraalipohdiskelua, jolla ei ollut raamatullista pohjaa. Heidän mielestään etiikka oli aina yhdistettävä oppiin armosta, jotta se olisi todellista ja aitoa kristillistä moraalia. Pappi voi sanoa olevansa evankelinen moraalin opettaja vain siinä tapauksessa, että hän yhdisti lain ja evankeliumin oikealla tavalla. Tässä näkyy luonnonoikeudellisten tekstien ja Jumalan lain teologisten tulkintojen välinen ratkaiseva ero. Luonnonoikeuteen pohjautuvissa moraalifilosofisissa teksteissä ei puhuttu perisynnistä eikä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Niissä keskityttiin sen sijaan maalliseen yhteiskuntaelämään. Moraaliteologian ja moraalifilosofian välillä vallitsi 1700-luvun keskivaiheilla kuitenkin myös ratkaisevan tärkeä yhteys – myös moraalifilosofian taustalla oli uskonnollinen perusnäkemys. Filosofinen luonnonoikeus ei siis jättänyt Jumalaa ulkopuolelleen. Järjen avulla rekonstruoitiin sen sijaan luonnollinen uskonto, kuten tuolloin sanottiin – jumalauskon perusainekset. Niinpä useimmat luonnonoikeusfilosofit pitivät ateismia järkevästi ajattelevalle ihmiselle mahdottomana näkemyksenä. Kuten Chydeniuksen edellä kerrottu toiminta osoittaa, tämä oli hänelle tärkeä kysymys, ja se käy ilmi myös hänen saarnoistaan. Hän arvostelee useissa kohdissa aikansa moraalifilosofiaa ja puolustaa etiikkaa, jossa järki ja ilmoitus yhdistyvät.
Kymmenen käskyn laki oli 1700-luvulla yhä yksi oikeusopillisen ajattelun kulmakivistä. Sitä pidettiin yhteiskunnallisen lainsäädännön elinhermona, ja se oli alituisesti läsnä Jumalan näkymättömässä laissa – luonnonoikeudessa. Luettaessa Chydeniuksen saarnoja moraaliopista on siis muistettava, että kyseessä on ihmisen yhteiskunnallinen lainkuuliaisuus ja samalla hänen hengellinen kehityksensä. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan Jumala oli oikeudenmukaisuuden ylin takaaja. Yhteydet 1700-luvun jumalakäsityksen ja vallitsevan oikeus- ja rankaisuideologian välillä olivat siis vahvat. Suuri määrä moraaliopissa synneiksi määritellyistä ilmiöistä tuomittiin 1700-luvulla myös rikollisiksi teoiksi. Useiden syntisten hairahdusten määrittely rikoksiksi poistettiin vähitellen 1800-luvulla yhteiskunnallisen lainsäädännön loitontuessa teologiasta. Esimerkkinä voidaan mainita rikkomukset niitä ensimmäisen taulun käskyjä vastaan, jotka määräsivät, miten ihmisen oli palvottava Jumalaa.
Lainsäädäntö oli kodifioitu vuoden 1734 lakiin. Sen hallitsevat rikosoikeudelliset periaatteet olivat koston periaate ja ajatus pelotusvaikutuksesta. Ensiksi mainittu periaate sisältyi 1700-luvun alussa myös luterilaisen opin käsitykseen Jumalasta oikeudenmukaisena tuomarina. Rikoksen sovittamiseen tarvittiin kostoa – rikoksen raskautta vastaavaa rangaistusta – Jumalan lepyttämiseksi. Maallisen luonnonoikeuden edustajat olivat jo 1600-luvulla vastustaneet tätä näkemystä ja selittäneet, ettei rangaistuksen tehtävänä ollut koston toteuttaminen. Pikemminkin kyseessä oli maallinen ja yhteiskunnallinen järjestyksen ja turvallisuuden tarve sekä rikoksentekijän ohjaaminen parantamaan tapansa. Niinpä rangaistuksen tarkoituksena oli pelotusvaikutuksen aikaansaaminen eikä kosto. Koston periaate ei kuitenkaan täysin kadonnut rikosoikeuden uudistamiseen tähtäävästä ajattelusta 1700-luvulla.
Vuosien 1778–1779 valtiopäivillä käsiteltävänä olikin laaja rikoslainsäädännön uudistustyö. Työ oli alkanut jo vuosia aiemmin lapsenmurharikoksen seuraamusten selvityksestä ja johtanut koko rikoslainsäädännön tarkastamiseen. Kustaa III otti mainituilla valtiopäivillä esiin periaatteellisen kysymyksen kuolemanrangaistuksesta. Hän esitti muun muassa tämän rangaistuksen poistamista tiettyjen rikosten, esimerkiksi lapsenmurhan, osalta ja noituusrikoksen poistamista rikoskaaresta. Kuningas sanoi noituuden määrittelemisen rikokseksi olevan järjenvastaista ja perustuvan kuvitteluun. Hänen mielestään noituusrikoksen sisältyminen lakiin oli häpeäksi Ruotsin lainsäädännölle, koska Euroopan muut valistuneet valtiot olivat jo poistaneet sen laeistaan.
Pappissäädyn periaatteellinen kanta kuolemanrangaistukseen oli, että Mooseksen lain rangaistusmääräysten piti koskea kaikkia kansoja ja olla voimassa kaikkina aikoina. Olihan kuolemanrangaistus joka tapauksessa säädetty Vanhan testamentin Mooseksen laissa. Tämän tosiasian sivuuttaminen oli vaikeaa. Pappissääty oli lisäksi sitä mieltä, että lainsäädännön hyöty kasvoi paljon suuremmaksi, kun se yhdistettiin Jumalan lakiin. Lain vaikutuksen ihmisten yhteiseloon voimistuivat, kun sen pelotusvaikutukset vahvistuivat. Jotkut porvarissäädyn edustajat kiistivät tämän pappissäädyn kannattaman periaatteen pätevyyden. Porvarissäädyssä väiteltiin Mooseksen lain universaalisesta sitovuudesta. Samalla kyseenalaistettiin myös koston periaate.
Suhtautuminen lapsenmurhaan kuohutti tunteita edelleen vuosien 1778–79 valtiopäivien päättymisen jälkeenkin. Tyytymättömyys tämän kysymyksen käsittelyyn oli laajaa, ja monien mielestä käsittelyn puutteellisuus oli lisännyt siveettömyyttä. Esimerkiksi Stockholms Postenissa kysymyksestä keskusteltiin vilkkaasti vuonna 1780. Tämä rikosoikeuden uudistus ja sen jälkimainingit ovat nekin Chydeniuksen saarnoja tutkittaessa huomioon otettava taustatekijä. Keskustelussa nostettiin esiin tärkeitä periaatekysymyksiä kymmenen käskyn lain ja yhteiskunnallisen lainsäädännön suhteesta toisiinsa. Vaikka Chydenius ei osallistunut uudistustyöhön, kiinnostavaa on, että hän ilmaisi periaatteellisen kantansa tähän kysymykseen kymmentä käskyä koskevissa saarnoissaan.
Chydeniuksen saarnatyyli
Chydenius käytti saarnoissaan asiallista ja varsin etäännytettyä tyyliä. Hän käyttää kuulijoittensa vakuuttamiseen useimmin järkeen perustuvaa päättelyä. Hän siis selittää, määrittelee ja perustelee. Päätelmät ja perustelut myös esitetään loogisesti. Chydenius perustelee ja viittaa Raamatun teksteihin, kun lisätodisteita tarvitaan. Toisinaan mainitaan vain asiaan liittyvä Raamatun jae, toisinaan esitetään suora lainaus. Kaikki tämä liitetään juoksevaan tekstiin, ja lainaukset osoitetaan yleensä kursiivilla. Usein hän käyttää vain paria sanaa tai yhtä lausetta Raamatun tekstistä ja yhdistää tämän omaan pohdiskeluunsa. Tämä Raamatun käyttämisen tapa oli varsin tyypillinen temaattisesti saarnaavien pappien keskuudessa 1700-luvun loppuvuosina.
Toisinaan Chydenius innostuu puhuttelemaan lukijoitaan tunteikkaamminkin, esimerkiksi siunatut kuulijat tai rakkaat Herrassa. Näin hän luo luottamuksellisen läheisyyden ilmapiiriä. Puhutun saarnan illuusion säilyttäminen tuntuu olleen tarpeellista, jotta malli olisi ollut käyttökelpoinen muiden pappien käytettäväksi heidän virkatyössään. Lukijoita puhutellaan suoraan useimmiten kohdissa, joissa Chydenius aloittaa jonkinlaisen kuulijoiden koettelun tai tutkinnan. Silloin hän ryhtyy vuorovaikutukseen ajatellun kuulijakuntansa kanssa kysymysten, nuhteiden, uhkausten tai lohduttavien kehotusten kautta. Näissä tekstin jaksoissa kielenkäyttökin muuttuu tunteikkaaksi ja maalailevaksi. Tällaisissa jaksoissa Chydenius usein esittää perusteluja, joiden tarkoituksena on lukijaan vaikuttaminen, ja käyttää maalailevaa kieltä, jotta sanat tavoittaisivat kuulijan sydämen. Tämä kuvastuu myös tekstissä yleisesti esiintyvässä lukijan puhuttelemisessa sanalla me. Chydenius haluaa osoittaa sanalla läheisyyttään esittäessään kuulijoille yhteenvetoja ja selittäessään, mitä seuraavaksi on edessä.
Chydenius kirjoitti monenlaisia tekstejä ja sovelsi retoriset keinonsa kulloisenkin tekstin tarkoitukseen ja kirjoituksen lajiin sopivaksi. Hänen poliittiset kirjoituksensa ovat usein eloisia, aktiivisesti kantaa ottavia ja sisältävät iskeviä kielikuvia. Kieli on sujuvaa ja yksinkertaista, joten näitä tekstejä on edelleen antoisaa lukea. Verrattaessa poliittisia kirjoituksia ja saarnoja havaitaan, että Chydenius muuttelee tekstin tunneilmastoa vaihtelemalla vaikuttamiseen pyrkiviä perustelujaan ja kielikuviaan. Nykyaikainen lukija saattaa oudoksua hänen teologisia yrityksiään herättää pelkoa kuulijoissa uhkaamalla heitä Jumalan rangaistuksella ja vihalla, poliittisia kirjoituksia kannattelevat tasa-arvoisuus- ja vapausmotiivit taas vetoavat helpommin nykyajan lukijakuntaan. Toinen syy, jonka takia saarnat voidaan kokea vaikealukuisemmiksi kuin poliittiset tekstit, on lukemisen usein keskeyttävien Raamatun kohtien lukuisuus. Myös selitykset, käsitteiden määrittelyt ja tekstin lukittu muoto heikentävät luettavuutta nykyaikaisen lukijan silmissä. Nämä tekstityyppien erot voidaan tulkita tietoiseksi sopeutumiseksi saarnatekstin ja erityisesti saarnakilpailun asettamiin erikoisvaatimuksiin; ne myös osoittavat, mikä hänen mielestään oli paras tapa vaikuttaa ihmisen pelastumiseen. Chydenius toivoo pystyvänsä vaikuttamaan ihmisiin toivomallaan tavalla antamalla heille järjellisiä perusteita uskomiseen. Niinpä hänen saarnansa ovat opettavaisia, pohdiskelevia ja perustelevia. Vahvistaakseen päätelmiensä todistusvoimaa hän usein yhdistää järkeen nojautuviin perusteluihin Raamatusta löytyviä perusteita ja lainaa Raamatun henkilöiden sanoja taatakseen esittämiensä ajatusten totuuden niiden avulla. Hän käyttää luonnonoikeuttakin auktoriteettina. Saarnoissa pyritään kuitenkin myös vaikuttamaan lukijoiden tunteisiin. Nostattamalla voimakkaita tunteita – pelkoa, toivoa, kaipuuta – Chydenius pyrkii herättämään kuulijoissa halun toimia toivotulla tavalla. Kyseessä on pyrkimys ravistella kuulijoita ja saada heidät tajuamaan elämänvalintojensa merkitys.
Chydeniuksen painettujen saarnojen hallitseva tyylipiirre on järkeen nojaavien perustelujen laaja käyttö. Luonnollisesta laista juontuvat perustelut ovat lisäksi hyvin tavallisia hänen katekismussaarnoissaan toisin kuin monissa muissa tuon ajan katekismusteksteissä ja saarnoissa. Kun Chydenius järjestää saarnansa käskyjen teemojen mukaisesti, taustalla on muitakin aineiston jäsentelytapoja. Tarkoitan luonnonoikeuden vaatimusta ihmisten hengen, omaisuuden ja kunnian varjelemisesta sekä velvollisuuksien järjestelmän11 kolmitasoisuutta. Tämä tapa järjestellä uudelleen luterilaisen etiikan oppilauseita kertoo samalla siitä, miten kirkko pyrki vastaamaan valistusfilosofien esittämiin ajatuksiin, sekä 1700-luvulla kasvavasta kiinnostuksesta moraalin kehitykseen, ihmisten yhteiselämään ja kasvatusoppiin.
Chydeniuksen tavassa vedota kuulijoiden järkeen on selvästi wolffilaisia piirteitä. Perusteellisuus, alituiset käsitteiden määrittelyt, polemiikki ateismia vastaan sekä toistuvasti esiin nousevat luonnollisen teologian ainekset kuuluvat tähän wolffilaiseen tapaan lähestyä asioita. Mukana on kuitenkin myös vahva moralisoiva sävy, joka kohdistuu tahtoelämään. Voi aavistaa hänen noudattavan homileetti Möllerin kehotusta: ”saarnaajan ei pidä koskaan pyrkiä nostattamaan tunteita, ennen kuin hän on valistanut järkeä vakuuttavasti – kumpaakaan asiaa ei saa unohtaa. Valo ilman lämpöä ei liikuta, ja lämpö ilman valoa katoaa nopeasti”.12 Möller suositteli keskitietä, vaikuttamista järkeen ja tahtoon kaksivaiheisesti. Ensin saarnaajan oli esitettävä perusteellisia, puhtaita ja selkeitä totuuksia. Toisessa vaiheessa oli vaikutettava tahtoon, haluihin ja tunteisiin ”esittämällä parhaiten mieltä liikuttavat seikat”.13 Chydenius noudatti tätä järjestystä.
Edellä on todettu, että Chydeniuksen saarnat ovat suureksi osaksi tunteenvaraisuutta välttäen kirjoitettua järkeen nojaavaa pohdintaa. Hän kuitenkin keskittää huomiota samalla tahtoon, koska saarnojen aiheet koskevat moraalia. Homiletiikan ohjeiden mukaan tämä voitiin toteuttaa kahdella tavalla. Yhtäältä saarnaaja saattoi käydä kamppailuun himoja vastaan ja pyrkiä nostattamaan voimakkaita tunteita – affekteja. Toisaalta tahtoon voitiin vaikuttaa järkeen nojautuvilla perusteluilla. Chydenius pyrkii useimmiten vaikuttamaan tahtoon viimeksi mainitulla tavalla. Hän korottaa ääntään varsin harvoin. Kun näin käy, hän noudattaa kuitenkin Möllerin ohjetta ja sijoittaa tällaiset jaksot pohdinnan loppuun, niin ettei järkeä ja tunteita puhutella samanaikaisesti. Muuttamalla kuvakieltään, käyttämällä lyhyempiä lauseita ja huudahduksia Chydenius onnistuu nostattamaan tunteikkuutta ja lähenemään arkista puhekieltä. Näillä keinoilla osa tunteen voimasta välittyy lukijallekin.
Chydeniuksen etiikka
Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevissa saarnoissa ilmenevä etiikka on moniaineksista ja monivivahteista. Eettisen ajattelun lähtökohtana on hänen tulkintansa luomiskertomuksesta ja syntiinlankeemuksesta. Luomistapahtumassa ihminen oli asetettu eettiseen perustilaan. Lähinnä kolme luomisteon piirrettä oli keskeisessä asemassa, koska ne velvoittivat ihmisen toimimaan tietyllä tavalla. Ihmisen luominen oli Jumalan rakkauden teko. Sen perusteella ihminen oli velvollinen osoittamaan vastarakkautta. Lisäksi Jumala oli luomisen yhteydessä antanut hänelle lain ja solminut liiton hänen kanssaan. Tämä velvoitti hänet tottelemaan. Rakkaus, jota Jumalalla oli oikeus odottaa ihmisen osoittavan, kytkettiin näin lain noudattamisen yhteyteen.14 Kolmas peruspiirre oli Jumalan ihmiselle antama vapaa tahto. Sen saatuaan ihminen vastasi itse omista päätöksistään.
Ensimmäisessä näistä saarnoistaan Chydenius esittelee luonnollisen lain ja ihmisen moraalisen perusvarustuksen eli vapaan tahdon, onnellisuutta kohti johtavan vietin, omantunnon ja järjen. Hänen mielestään vapaa tahto ja pyrkimys onnellisuuteen olivat toistensa edellytyksiä. Ensimmäisessä saarnassaan hän kirjoittaa. että ”he saivat lahjaksi vapaan tahdon, joka tuhansien kohteiden joukosta voisi valita sen, mikä parhaiten edistäisi heidän onnellisuuttaan, jota puolestaan ei voisi edistää mikään muu kuin se, jolta he ja kaikki muut oliot olivat koko olemassaolonsa saaneet.”15 Jumalan laki vaikutti keskeisesti myös ihmisen kypsymiseen moraalisena subjektina. Se oli ihmisen tärkein väline hänen pyrkiessään saavuttamaan onnellisuuden. Osaksi laki antoi ihmiselle ohjeita siitä, miten hänen pitäisi elää, osaksi se loi järjestystä yhteiskuntaan, ja lopuksi laki johti ihmistä kohti Jeesusta Kristusta ja armoa. Tämä rakkauden velan, tahdon vapauden ja kuuliaisuusvelvollisuuden yhdistelmä oli tarkoitettu auttamaan ihmistä ja ohjaamaan häntä onnellisuutta kohti. Syntiinlankeemuksessa ihminen oli kuitenkin pettänyt Jumalan rakkauden ja rikkonut liiton. Tahto johti häntä harhaan, ja samalla hänen ruumiinsa ja sielunsa turmeltuivat, eikä hän enää kyennyt tekemään hyvää.
Jokainen ihminen syntyi tämän moraalia määrittävän kehyksen sisään. Kun Jeesus Kristus oli maksanut ihmisten kollektiivisen moraalivelan, oli kuitenkin ilmaantunut uusi tärkeä tekijä – oli tarjottu tie ulos pulmatilanteesta. Kun ihminen hyväksyi henkilökohtaisen moraalivelkansa ja omat puutteensa ja kääntyi sitten pyytämään Jumalalta anteeksiantoa ja rakkautta, umpikujasta avautui tie, ja ihminen pystyi jälleen täyttämään molemmat etiikan perusvaatimukset – rakkauden ja kuuliaisuuden. Siten ihmisen jumalasuhde palautui ehjäksi ja hänen eettiset ominaisuutensa korjautuivat. Hän oli jälleen Jumalan kuva.
Edellä kuvattu eettinen perustilanne hallitsee Chydeniuksen kaikkien saarnojen sisältöä. Hän esittää sen avoimesti selvin sanoin, mutta se on myös taustalla hänen eettisten päätelmiensä lähtökohtana. Se on siis muiden eettisten näkökantojen perustana ja keskeinen asia tulkittaessa hänen lausumiaan.
Chydenius korostaa saarnoissaan Jumalan asemaa lainsäätäjänä ja tuomarina. Saarnoissa ovat lisäksi vahvasti mukana luonnonoikeudelliset käsitykset. Yhdessä nämä ainekset kallistavat etiikkaa velvollisuusetiikan suuntaan; sen piirissä laki, velvollisuudet ja oikeudet ovat keskeisiä kategorioita eettisessä keskustelussa. Palkinnot ja rangaistukset nähdään Jumalan ohjauskeinoina, ja Jumalan kosto on todellinen uhka Chydeniuksen eettisessä universumissa.
Näihin aineksiin yhdistetään samalla kannanottoja, joissa onnellisuus, autuus on hallitseva moraalinen arvo.16 Autuuteen johtavat teot ovat hyviä, koska autuus on Jumalan ihmiselle osoittama päämäärä. Laki kokonaisuudessaan on tälle päämäärälle alisteinen, kun sitä sanotaan Jumalan ihmiselle antamaksi lahjaksi, jonka tehtävänä on johtaa häntä autuutta kohti. Autuus on Chydeniuksen etiikassa itseisarvo, se on hyvää sinänsä. Se nähdään tavoitteeksi, jota kohti kaikkien tekojen on tähdättävä.17
Löytyy myös seurauseettisiä pohdintoja, jotka muistuttavat Chydeniuksen saarnoissa utilitaristisia teorioita – kun jokainen ihminen toimii yksityiseen autuuteensa pyrkien, tuloksena on myös yhteiskunnallinen onnellisuus.18 Tässä yhteydessä keskeinen argumentti on hyöty. Yhteisökin voi hyötyä yksilöiden pyrkimyksistä. Yksilön hyöty johtaa yhteiskunnan hyötyyn. Tämän sekä yksityisen että yhteisöllisen tavoitteen saavuttamiseksi ihmisen on toimittava luontonsa mukaisesti ja tavoiteltava ensisijaisesti omaa parastaan. Tässä käsite paras merkitsee autuutta – yhdistymistä Jumalan kanssa. Jokaisen yksilön on ennen kaikkea rakastettava Jumalaa, sen jälkeen itseään (ja siis tavoiteltava omaa pelastustaan) ja lisäksi lähimmäisiään kohtelemalla heitä siten kuin haluaa itseään kohdeltavan. Jos kaikki toimivat näin, yhteiskunta alkaa Chydeniuksen mukaan kukoistaa ja yksilöille käy hyvin.
Yksilön parhaan ja yhteiskunnan parhaan välillä ei Chydeniuksen tulkinnassa ole ristiriitaa. Lisäksi hänen hallitseva tavoitteensa on luonteeltaan hengellinen. Kyseessä ei ole hedonistinen utilitarismi, vaan luterilaisen uskon ja yhä maallistuneemman luonnonoikeudellisen ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksen välisen synteesin tulos. Chydeniuksen käyttämiä käsitteitä onni, halu ja hyöty on tässä yhteydessä tulkittava teologisesta näkökulmasta, ne ovat toisenlaisia kuin klassisten utilitaristien, esimerkiksi Jeremy Benthamin ja John Stuart Millin käsitteet.
Chydeniuksen lähtökohtana on käsitys, että ihmisen itseensä kohdistama rakkaus on hänen varsinainen voimanlähteensä, ja seuraavassa ajatuksen kehittelyvaiheessa tämä käyttövoima kytketään ihmisen hengelliseen kehitykseen. Luonnonoikeudelliset teoriat yhdistetään näin teologiseen käsitykseen, jonka mukaan Jumalan kuvaksi tuleminen ja autuus ovat ihmisen varsinainen päätavoite. Näin egoismi muuttuu hengelliseksi voimanlähteeksi eikä enää ole puhdasta itsesäilytysvaistoa. Rakkaus omaan itseen jalostuu lähimmäisenrakkaudeksi ja myötätunnoksi. Näin egoismin ytimeksi paljastuu puhdas ja tahraton altruismi. Egoismin tavoitteeseen voidaan toisin sanottuna päästä vain aidon ja epäitsekkään ihmisrakkauden kautta. Tämän rakennelman aikaansaamiseksi Chydenius tarvitsi historiallista selitystä – palapelin palasta – saadakseen ihmiskäsityksen kohdalleen. Tämä palapelin osanen oli syntiinlankeemus. Tarkastelemalla syntiinlankeemusta hän pystyi osoittamaan, miten rakkaus omaa itseä kohtaan oli vääristynyt ja miten se oli saanut uuden tunnusmerkistön. Omaan itseen kohdistuva rakkaus voidaan siis esittää yleiseksi periaatteeksi. Tällainen omaan minään pohjautuva altruismi merkitsee käytännössä yhteiskuntaa, jossa kaikki kansalaiset ottavat huomioon toistensa perustarpeet. Tämä ajatusrakennelma ei ole utilitaristinen – kyse ei ole siitä, että tavoiteltaisiin yhteisöllistä hyvää. On rakastettava lähimmäistä rakkauden itsensä takia. Kollektiivinen hyvinvointi on pikemminkin tämän Jumalan siunaaman ja omaan minään pohjautuvan altruismin tuotos.
Chydeniuksen määrittelemä altruismi ei luisu itsensä kieltämiseen. Tuon vaaran pitää kurissa painotus, jonka hän antaa ihmisen velvollisuuksille omaa itseään kohtaan. Omat henkilökohtaiset tarpeet ovat hyvin tärkeitä, koska Jumala on Chydeniuksen mukaan antanut ihmiselle käskyn rakastaa omaa itseään ja sitten lähimmäistään yhtä paljon. Tässä yhteydessä on sanottava jotakin myös Chydeniuksen suhtautumisesta oikeuskäsitteeseen. Luomiskertomuksen pohjalta hän määrittelee tietyt moraaliset arvot yleisiksi ihmisoikeuksiksi. Ihmisen turvallisuuden ja hengissä säilymisen tarpeet muuttuvat oikeudeksi elämään, omistusoikeudeksi ja oikeudeksi oman kunniansa säilyttämiseen. Jumala on antanut ihmiselle nuo tarpeet luomistapahtumassa. Näin luonnonoikeudelliset kansalaisvapaudet kiinnitetään teologiseen kehykseen. Chydeniuksen normatiivisessa etiikassa nämä arvot ovat kymmenen käskyn lain keskeisiä määräyksiä. Oikeudet eivät kuitenkaan ole itseisarvoja, vaan välinearvoja – keinoja, joiden avulla ihminen voi saavuttaa itseisarvoisen hengellisen autuuden.
Edellä kuvattujen eettisten näkökantojen ohella löytyy myös vahvoja hyve- ja mielenlaatuetiikan aineksia. Niinpä Chydeniuksen tekstit ovat moniaineksisia ja monivivahteisia. Hyve-etiikka tarkoittaa, että etiikan lähtökohdaksi otetaan moraalisesti hyvät arvot ja sellaiset ominaisuudet, jotka johtavat hyviin tekoihin. Mielenlaatuetiikassa taas ihmisen toiminnan motiivit ovat eettisessä arvioinnissa etusijalla.
Chydenius yhdistää hyve- ja mielenlaatuetiikan. Hyveet käsitetään myönteisiksi luonteenominaisuuksiksi. Nämä ominaisuudet tuottavat myös oikeanlaisia toimintamotiiveja. Samalla Chydenius kuitenkin vastustaa pinnallista näkemystä hyveestä, sen rajoittamista pelkästään ulkonaiseen käyttäytymiseen. Hyveellisyyden käsite sisältää hänen kuvauksessaan sekä teot, luonteenominaisuudet että ihmisen halut ja himot. Voidaan siis sanoa, että mielenlaatuetiikka sisältyy Chydeniuksen puolustamaan hyve-etiikkaan. Todellinen hyveellisyys ulottuu syvälle ihmiseen, ja siihen sisältyvät oikeat ominaisuudet ja oikea mielenlaatu. Hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä. Esimerkiksi kunniaa tarkastellessaan Chydenius esittää sisäisen kunnian käsitteen, joka tarkoittaa todellisen kunnian ilmenevän ihmisen omana moraalisena kykenevyytenä, hyveenä.
Chydeniuksen tapa yhdistää eettisiä periaatepohdintoja voidaan siis tiivistää tähän tapaan: Ihmisen on aina noudatettava lakia. Jumala on antanut sen hänelle maallisen elämän säätelemiseksi. Samalla laki on annettu välineeksi autuuden saavuttamista varten. Ihmisen on siis noudatettava lakia, jotta kuuliaisuus loppujen lopuksi auttaisi häntä pääsemään päämääräänsä. Lainkuuliaisuus vaatii hyveiden harjoittamista. Jotta ihminen pystyisi noudattamaan lakia, hänellä pitää siis olla erityisiä ominaisuuksia (hyve-etiikka). Todellista hyveellisyyttä ei kuitenkaan voi saavuttaa ilman uskoa. Koska kaikkien ihmisten sielu on turmeltunut, kukaan ei voi sydämessään noudattaa lakia täydellisesti. On kuitenkin hyvin tärkeää, että ihminen pyrkii alituisesti hallitsemaan halujaan ja tunteitaan. Ilman ihmisen sisäisten toimintamotiivien muuttumista todellinen hyveellisyys ei ole saavutettavissa (mielenlaatuetiikka). Usko merkitsee siis ihmisen moraalista muuttumista.
Chydeniuksen normatiivinen etiikka sitoo nämä periaatteet yhteen tavalla, joka motivoi ja ankkuroi ihmisen lainkuuliaisuutta ja jäsentelee sen useille tunteen ja älyllisen toiminnan tasoille. Usko on syvimmälle ihmisen tunne-elämään yltävä eettinen muuttumisprosessi. Se nostaa näkyviin tekojen takana olevat motiivimielikuvat, halujen ohjaamat toimintayllykkeet.
Näiden eettisten periaatteiden yhdistely ei ole ongelmatonta. Ristiriita syntyy esimerkiksi, kun ihmisen lainkuuliaisuuden painotus yhdistetään perisynnin turmelevien vaikutusten ja niiden myötä mielenlaadun kyvyttömyyden vahvaan painottamiseen. Toinen ongelma on vapaa tahto. Monet moraalifilosofit ja moraaliteologit pitivät sitä kaiken moraalin edellytyksenä. Moraalinen teko määriteltiin teoksi, joka tehdään vapaasta tahdosta. Mutta kuinka vapaa perisynnin kuormittama tahto oikeastaan oli? Ja mitä vapaus tässä tapauksessa oikeastaan oli? Tässä asiassa Chydenius tasapainoilee näkemysten välillä. Hän puolustaa ihmisen mahdollisuuksia muuttumiseen uskon kautta, jolloin uskova voi vähitellen vapauttaa tahtonsa perisynnin vaikutusten orjuudesta. Uskonprosessin tavoitteena on kuitenkin ihmisen eteneminen vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen. Tahto on vapautettu, kun se kykenee valvomaan himoja ja noudattaa vain sellaisia impulsseja, jotka johtavat häntä oikeaan suuntaan – autuutta kohti. Näin siis ihmisen kaikki velvollisuudet pohjautuvat Chydeniuksen mukaan siihen, että hän rakastaa itseään.
Tässä yhteydessä on vielä mainittava ja nostettava esiin muuan Chydeniuksen etiikan mielenkiintoinen piirre. Se on hänen pyrkimyksensä painottaa eettistä ulottuvuutta ihmisen suhteessa eläimiin. Chydenius ottaa eläimet mukaan kolmijakoiseen velvollisuuksien järjestykseen lisäämällä velvollisuuksien kohteisiin neljännen tason: muut Jumalan luomat olennot. Kun eläimet (ensisijaisesti kotieläimet ja työjuhdat) sisällytetään moraalisten velvollisuuksien ja oikeuksien yleiseen kaavioon, niistäkin tulee moraalisia subjekteja. Vaikka niiltä puuttuu järki, jota tarvitaan omien oikeuksien muotoilemiseen, ihmisen vastuulla on silti tämän näkökohdan huomioon ottaminen eläinten kohtelussa.
Saarnojen sisältö – keskeiset teemat ja aiheet
Keskeistä ainesta kaikissa näissä saarnoissa on järjen merkityksen korostaminen. Se on mukana kaikessa, niin uskon ankkuroimisessa ihmisen psyykeen kuin Jumalan olemassaolon todistamisessakin. Järki oli Chydeniuksen johtotähti siitä huolimatta, että se oli hänen käsityksensä mukaan turmeltunut.
Järki on Chydeniuksen saarnoissa usein kuulustelija, jonka edessä Raamattu joutuu vastaamaan. Nämä kuulustelut päättyvät aina Raamatun eduksi, ja Chydenius puolustaa Pyhän kirjan asemaa sen järjenmukaisella sisällöllä. Suurin osa Raamatun tekstistä vastaa hänen mukaansa järjen antamia selityksiä eivätkä järjellisistä selityksistä mahdollisesti poikkeavat Raamatun todistukset ainakaan ole järjenvastaisia. Näissä Raamatun kohdissa kuvataan sellaista, mikä on mahdollista eikä suinkaan järjetöntä.
Joissakin kysymyksissä järki ei kuitenkaan ollut ensisijainen tulkinnan peruste. Niissä asioihin tarttuu Jumalan ilmoitus, ja ihmisen on yksinkertaisesti pakko luottaa Raamatun sisältämään vähäiseen informaatioon esimerkiksi kolminaisuuden mysteeristä.
Vaikka Chydenius asettaa järjen kyvyille rajoja, hänen näkemyksensä poikkeaa hyvin paljon Lutherin käsityksestä. Yhteisiäkin tekijöitä silti on. Yhteinen on esimerkiksi ajatus, että pelastusta ja autuutta koskevissa asiakysymyksissä järki on sokea. Niissä tarvitaan ilmoituksen totuutta. Luther selittää kuitenkin järjen olevan este pelastuksen tiellä, mikä tietysti merkitsee sitä, että järjen ja ilmoituksen välillä on syvä ristiriita. Chydeniuksen saarnoissa tällaista ristiriitaa ei ole.
Tämän ei pidä johtaa uskomaan, että Chydeniuksen myönteinen suhtautuminen järkeen merkitsi jonkinlaista uskontokritiikkiä tai valistusteologiaa. Hänen myönteinen näkemyksensä osoittaa, että hän oli varmasti saanut vaikutteita valistuksen uskosta järkeen, mutta tämä vaikutus johti siihen, että hän käytti järkeään todistaakseen voimallisesti todeksi sellaista, mitä vapaa-ajattelijat pitivät järjettömyytenä.
Järjelle myönteisen asenteen rinnalla Chydeniuksen saarnoissa korostetaan myös kokemuksen merkitystä. Tämä ilmenee sekä hänen pohdinnoissaan ihmisen tiedollisesta kehittymisestä että hänen uskonkäsityksessään. Hän esimerkiksi torjuu ajatuksen, että ihmisen psyykeen sisältyy synnynnäisiä käsitteitä. Totuus on opittava ja omaksuttava. Hän korostaa myös uskon käytännöllistä puolta. Teoria on tulkittava ja muutettava toiseen muotoon – eletyksi kokemukseksi. Chydeniuksen uskonkäsityksen luonnehdinnan on sisällettävä nämä molemmat ainekset. Raamatun sanan ja maailman kohtaamisessa kehittyi varmuus Jumalan olemassaolosta ja Jumalan laista. Lopuksi yksilö saavutti uskonvarmuuden sisäisten kokemustensa kautta. Järki, jota Chydenius korosti, oli siis käytännöllisesti työskentelevä järki ankkuroituneena todellisuuteen, jossa Jumalan olemassaolo ja läsnäolo alituisesti ilmenivät.
Chydenius viittaa saarnoissaan usein terveeseen harkintaan ja terveeseen järkeen. Tämä tapa puhua järjestä oli yleinen kustavilaisena aikana ja vastasi latinan termiä sensus communis. Sekä papit että filosofit puhuivat terveestä järjestä. Puhetavan yleisyydestä huolimatta tämä terve järki tulkittiin monella tavalla. Se saattoi tarkoittaa järkeä, joka tiesi rajansa, erotukseksi liian yltiöpäisestä, sokeasta tai rajattomiin ulottuvasta järjestä. Terve järki oli valistunutta järkeä, joka ymmärsi olla astumatta rajan yli ilmoituksen alueelle. Se oli järjestykseen pantua ymmärrystä ja loogista ajattelua. Chydenius puhuu terveestä ja valistuneesta järjestä. Hänen tarkoittamansa järki oli kaikesta huolimatta rajoittunutta, koska syntiinlankeemukset seuraukset olivat alituinen uhka ja vajavuuden syy. Terve järki oli tavallaan parasta järkeä, johon ihminen kykeni vallitsevissa oloissa yltämään.
Toinen tärkeä Chydeniuksen saarnoissa usein toistuva piirre on luonnonoikeudellinen tematiikka. Luonnonoikeus kuului hänen uskonkäsityksensä perusteisiin, koska hän käsitti luonnollisen lain olevan Jumalan, ihmisen ja luomakunnan välinen järkeen nojautuva yhdysside.
Toistuviin järkeen kytkeytyviin teemoihin kuuluu myös Chydeniuksen fysikoteologinen todistelu. Luomakunta oli Jumalan työtä ja todisti Jumalan olevan olemassa. Chydeniuksen tapa puhua luonnosta antaa luonnon käsitteelle myönteisen sisällön. Kyseessä ei ole syntinen luonto, vaan luonto Jumalan luomistyön tuloksena ja hänen määräämässään järjestyksessä. Chydenius yhdistää tähän luonnonoikeudellisen näkemyksen ihmiskunnasta. Tämän näkemyksen tuloksena syntyy kuva ihmisestä, jolla on tiettyjä perisynnin aiheuttamia vajavuuksia, mutta jonka on opittava luottamaan niihin ominaisuuksiinsa, jotka hän on saanut Jumalalta luomistapahtuman yhteydessä. Chydenius käyttää luonnon käsitettä tällä tavalla kautta linjan puhuessaan ihmisestä, yhteiskunnasta ja luonnosta. Luonnon mukainen toiminta oli Jumalan asettaman järjestyksen noudattamista.
Aiemmassa 1700-luvun hyvekäsitettä tarkastelleessa tutkimuksessa on tällaisia moraalin yhteydessä esitettyjä viittauksia luontoon pidetty ilmauksina maallistuneesta moraalista (Lewan 1985). Jumala tavallaan vaihdettiin luontoon. On tietysti vaikeaa ratkaista, mitä eri kirjoittajat tarkoittivat keskeisellä käsitteellä luonto, mutta Chydenius sitoo selvästi luonnon ja Jumalan käsitteet lujasti yhteen. Puhuessaan luonnon järjestyksestä hän tarkoittaa Jumalan tahtoa.
Teologiassa ilmasto muuttui tuntuvasti 1700-luvun kuluessa. Teologian historiaa käsittelevissä katsauksissa on tapana mainita jatkuvasti voimistuva teologian järkeistäminen, moralisointi, yksilöllistäminen ja inhimillistäminen. Toisinaan puhutaan myös teologian kasvavasta historiallistamisesta ja uskon omaksumisen psykologisoinnista. Chydeniuksen saarnoissa heijastuvat kaikki nämä 1700-luvun muuttuvien teologisten käsitysten piirteet. Saarnojen pohdiskeleva, todisteleva ja järkeen myönteisesti suhtautuva luonne liittyy kiistatta teologian järkeistämiskehitykseen. Uskonnon moraalisten puolien korostuminen näkyy myös selvästi Chydeniuksen saarnoissa. Niiden tärkeänä aineksena on hänen toistuvasti ilmenevä kiinnostuksensa kristinuskon konkreettiseen ja käytännölliseen harjoittamiseen. Hän on myös hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisten kysymysten tarkasteluusta teologiselta näkökannalta. Hän soveltaa teologista etiikkaa useimpiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Väestöpolitiikka, verotus, vaihtokurssit, työn järkeistäminen ja oikeudenkäynteihin liittyvät ongelmat – kaikki voitiin sijoittaa kymmenen käskyn ohjeiden alaisuuteen. Moralisointi ilmenee myös Chydeniuksen painottaessa katekismusopetuksen tärkeyttä ja nostaessa esiin kymmenen käskyn lain merkityksen ihmisen pyrkiessä autuuden saavuttamiseen.
Inhimillistämisprosessi, jota yleisesti pidetään 1700-luvulla tapahtuneiden teologisten muutosten osana, ilmenee Chydeniuksenkin saarnoissa hänen painottaessaan ihmisen tarpeita, tunteita ja haluja. Uskonnollisuus yhdistetään näin ihmisen sisimpien tarpeiden tyydyttämiseen, hänen tavoitteidensa täyttymiseen ja perusoikeuksiinsa. Pyrkimys autuuteen ja rakkaus omaa itseä kohtaan punotaan yhteen mutkikkaaksi kuvioksi ja päädytään siihen, että ihmisen tärkeimmäksi tavoitteeksi tulee oman onnen saavuttaminen. Humanisoituminen ja yksilökeskeisyys kulkevat tässä käsi kädessä. Chydeniuksen saarnoissa on nimittäin myös selviä vaikutteita voimistuvasta individualismista. Vaikka hän saarnoissaan usein ottaa voimakkaasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, hän suuntaa sanansa yksilöille. Hän ei koskaan unohda huolenpitoa yksityisen ihmisen parhaasta. Ei ole olemassa mitään yhteiskunnallista tai yleistä hyvää, joka toteutuisi yksilöiden hyvän kustannuksella. Yleinen hyvä perustuu siihen, että ihmisyksilö täyttää rehdisti velvollisuutensa ja tavoittelee autuuttaan. Kollektiivisessa velvollisuuksien täyttämisessä huolehditaan myös jokaisen yksilön oikeuksista. Luonnonoikeudellinen yksilön hyödyllisyyttä yhteiskunnalle painottava näkemys jää tässä syrjään. Kun lähtökohtana olivat ihmisen velvollisuudet itseään kohtaan, hänen oikeutettu rakkautensa itseään kohtaan ja hänen luonnolliset oikeutensa, Chydeniuksen näkemys ilmaisee vahvemmin yksilöä korostavaa kristillisyyttä kuin monista muista tuon ajan saarnoista ja moraalifilosofisista teksteistä on löydettävissä. Tämä individualismi on myös kehittyneempää kuin monien tuon ajan filosofisten kirjoittajien ihmiskäsitys. Pohdittaessa yksityisen kansalaisen hyveellisyyttä ja suhdetta isänmaahan painotettiin yleistä hyvää usein tavalla, josta ei ole merkkejä Chydeniuksen saarnoissa.
Chydeniuksen saarnoihin sisältyy myös psykologisoiva piirre – kuulijoiden sielulliseen ja älylliseen tilaan kohdistuva kasvava kiinnostus ja autuutuksen järjestyksen painottaminen. Se näkyy huomion kohdistamisessa uskonprosessiin, jossa autuutuksen järjestyksellä oli keskeinen asema ja uskon päämääränä oli autuus. Huomion kiinnittäminen psykologiaan oli kuitenkin ilmaus myös Chydeniuksen yleisestä kiinnostuksesta ihmisen vaistojen vaikutukseen ja ihmisluontoon. Tämä näkyy myös luonnonoikeudellisissa pohdinnoissa.
Toinen Chydeniuksen saarnojen tavallinen piirre on polemiikki toisinajattelijoita, uskonnon pilkkaajia, vastaan. Jo ensimmäisessä saarnassaan hän hyökkäsi vapaa-ajattelua vastaan. Tämän jälkeen hän palasi saarnoissaan teemaan yhä uudelleen. Tärkein peruste vapaa-ajattelun ja ateismin torjumiseksi oli järki. Chydeniuksen mielestä Jumalan ja lain olemassaolon kyseenalaistaminen ja kieltäminen oli järjenvastaista. Järki oli siis kristillisen uskon tärkein todistelun lähde.
Vapaa-ajattelua vastaan suunnatun polemiikin ohella islamin arvostelulla oli merkittävä sija Chydeniuksen saarnoissa. Tällainen islaminvastaisuus ei ollut yhtä yleistä 1700-luvun alun saarnoissa. Silloin oli pikemminkin esillä uudelleen elpynyt katolisuuden vastaisuus. Chydenius ei teksteissään kuitenkaan arvostele katolisuutta. Islam oli sen sijaan hänen arvostelunsa kohteena. Tämä muslimien vastainen retoriikka voidaan tulkita osaksi hänen esittämäänsä kristinuskon puolustusta. Islam halusi kristinuskon tavoin esiintyä ainoana oikeana uskontona, ja tällä perusteella Koraanin väitteiden kumoaminen oli välttämätöntä, siitä riippumatta, että islamin arvostelua voidaan pitää kansallisella tasolla täysin merkityksettömänä.
Ihmisen pyrkimys autuuteen oli teema, johon Chydenius alituisesti palasi. Se oli hänen erityisen antropologiansa ydinasia. Tämä ihmiskäsitys oli myönteinen siinä mielessä, että uskon herättäminen kuului keinoihin, joilla autuus saavutettiin. Näin uskosta tuli menetelmä ihmisen hengellisen hyvinvoinnin ja hänen älyllisten voimiensa lisäämiseksi saavuttamalla jumalankaltaisuus uudelleen.
Toistuvaa ainesta Chydeniuksen saarnoissa olivat myös muita kansoja ja uskontoja koskeva pohdinta, historialliset vertailut ja antropologiset tarkastelut. Näitä aiheita hän käytti perusteluina kristinuskon ylivoimaisuuden ja esittämiensä asioiden todenmukaisuuden osoittamiseen. Tällaisten perustelujen etsintää ei löydy 1700-luvun alun saarnoista. Kirkon esittämä uskonkäsitys kyseenalaistettiin 1600-luvun jälkipuoliskolla ja läpi 1700-luvun. Tämän arvostelun keskiöön kuuluivat antropologiset ja historialliset näkökohdat. Myös luonnonoikeudellisen filosofian ja yhteiskuntateorian lähtökohtana olivat ihmisen luonnosta ja hänen historiastaan tehdyt kokemusperäiset havainnot. Arvostelijat käyttivät näin löytämiään perusteluja kristillisen maailmankuvan kyseenalaistamiseen ja suhteellistamiseen ja murentaakseen sen asemaa ”ainoana totuutena”. Chydenius käyttää saarnoissaan samantyyppisiä pohdiskeluja ja samaa retoriikkaa, mutta hänen tarkoituksenaan on todistaa kristinusko totuudeksi. Hänen vertailuaineistonsa aikaperspektiivi on pitkä ja maantieteellinen ulottuvuus lavea. Tätä voidaan pitää puolustusasemiin työnnetyn kristillisyyden yrityksenä vallata asemiaan takaisin käyttämällä apuna muilta tutkimuksen aloilta noudettuja perusteita. Se kertoo myös yksittäisten pappien kiinnostuksesta uusiin teorioihin ja heidän yrityksistään yhdistää nämä näköalat kristilliseen viitekehykseen.
Näissä Chydeniuksen saarnoissa on nähtävissä kautta linjan asioita historialliseen kehitykseen ja ilmiöiden taustatekijöihin yhdistävä tarkastelutapa. Hän pyrki tarkoin todistamaan kannanottonsa historiallisilla todisteilla ja perusteluilla. Tämä oli järkiperäinen tapa suhtautua uskoon. Hän pyrki ymmärtämään ja selittämään ilmiöitä niiden kehityksen ja alkuperän perusteella. Tämä lähestymistapa esitettiin saarnakäsikirjojen metodiohjeissa ja perustui pyrkimykseen osoittaa esitettyjen näkökantojen perusteet avoimesti. Useimmiten saarnaajat näin toimiessaan kertoivat syy-yhteyksistä ja kuvailivat kehitysprosesseja selittääkseen sanomaansa. Metodi johti asioiden historialliseen selittämistapaan.
Mooses oli Chydeniuksen historiallisen tarkastelutavan mukaan maailmanhistorian ensimmäinen ja tärkein historiankirjoittaja. Chydeniuksen tapa sisällyttää historiaa koskevia pohdintoja saarnoihinsa saattaa pinnallisesti tarkasteltuna muistuttaa historiantutkijan tapaa käyttää lähteitään. Chydenius käsitti Raamatun todenmukaiseksi historialliseksi dokumentiksi. Hän punnitsi historian tosiasioita toisiaan vastaan ja pohti kielitieteellisiä kysymyksiä ikään kuin kyseessä olisi ollut kriittinen historian tarkastelu. Tästä huolimatta hän luki ja tulkitsi Raamattua lähtökohtanaan käsitys, että se oli osoitus kristinuskon absoluuttisesta totuudenmukaisuudesta. Niinpä varsinaista kriittistä otetta ei saarnoissa ole.
Vaikka Chydenius ei koskaan pyrkinyt asettamaan Raamatun todenmukaisuutta ja jumalallista alkuperää kyseenalaiseksi, hän suhtautui kriittisesti joihinkin Raamattuun sisältymättömiin kirkkohistorian tosiasioihin. Tällöin hän tutkii ja pohtii asioita puolueettomammin. Silloin hän lähtee pohdinnoissaan tosiasioista ja punnitsee teorioita toisiaan vastaan.
Chydeniuksen saarnojen voidaan sanoa heijastelevan uutta Raamatun tulkintatapaa. Vuosisadan alussa lukija oli astunut suoraan sisään Raamatun maailmaan suoraan ja nähnyt sen kertomukset elävinä mielessään. Kertomukset tuntuivat toistuvan ympäröivässä yhteiskunnassa katsojan silmien edessä. Chydenius puolestaan näki Raamatun kertomukset samanlaisina historiallisina kuvauksina kuin muutkin historian tosiasioiden esitykset. Ne kertovat menneisyydestä, siinä kaikki. Raamatun ja muiden historian kuvausten välisenä erona oli, että Raamattu sisälsi enemmän – Jumalalta saatuja totuuksia, jotka eivät muuten olisi olleet ihmisen ulottuvilla.
Chydenius asetti uskon perustaksi järjen perustelemalla Raamatun auktoriteettia sen järkiperäisellä luonteella ja lujitti samalla jumalauskoa liittämällä sen tiiviisti järkeen. Toisin kuin deistit hän oli sitä mieltä, että oli täysin mahdollista yhdistää järkiperäisyys ja usko ilmoitukseen. Näin hän sitoi kristillisen uskon arvon Raamatun historialliseen todenmukaisuuteen. Sekä edistyvä Raamatun kriittinen tutkimus että luonnontieteiden tutkimus kiistivät myöhemmin Raamatun kirjaimellisen todenmukaisuuden murskaavan tehokkaasti. Chydeniuksen näkökulmasta usko siihen oli kuitenkin täysin järjellistä ja järkevän ihmisen oikea suhtautumistapa.
Teologia, talous ja politiikka
Edellä on kootusti valaistu Chydeniuksen kymmentä käskyä koskevien saarnojen useita erilaisia teemoja. Käsittelemättä on kuitenkin vielä yksi tärkeä eettinen näkökohta ja teemakokonaisuus. Kyseessä on saarnojen poliittinen ja taloudellinen sisältö. Chydenius nimittäin ilmentää käskyjä selittäessään aktiivista yhteiskunnallista osallistumistaan ja koskettelee useita kysymyksiä, joista hän on kirjoittanut poliittisissakin teksteissään. Nykyaikaista ajatusten luokittelua teologian, talouden ja politiikan kategorioihin ei 1700-luvulla tunnettu. Nämä aiheet ja elämänalueet olivat Chydeniuksen ajattelussa tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Pappien ja luonnontutkijoiden piirissä oli tuohon aikaan yleensäkin vakiintunut tavaksi yhdistää käytännöllinen kiinnostus yhteiskunnan asioiden hoitamiseen ja kokonaisvaltainen teologinen maailmankäsitys.
Käskyjä koskeviin saarnoihin sisältyy siis tärkeitä johtolankoja Chydeniuksen taloudellisen ja poliittisen ajatusmaailman ymmärtämiseen. Hän ruoskii vallanpitäjiä, arvostelee vallan väärinkäyttöä ja lainsäädännön puutteita ja esittää käsityksensä ihmisen yhteiskunnallisista perusoikeuksista ja velvollisuuksista. Tätä Chydeniuksen teologisen kirjoitustyön puolta on syytä tarkastella, koska se valaisee hänen koko ajatusmaailmaansa ja on otettava huomioon hänen muita kirjoituksiaan tulkittaessa. Tästä syystä tämän johdannon päättää hieman syvällisempi kuvaus Chydeniuksen näissä saarnoissa esittämästä yhteiskuntakritiikistä sekä taloudellisia kysymyksiä koskevista pohdinnoista.
Chydenius esittää kymmenen käskyn lakiin ja luonnonoikeuteen pohjautuvan taloudellisen ja poliittisen etiikan. Esivalta on kansalaisten omistusoikeuden ja samalla siis myös yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden tärkein takaaja. Sen tärkein tehtävä on luoda sellaisia lakeja ja sääntöjä, jotka turvaavat ihmisten omistusoikeuden. Turvallinen omistusoikeus on ihmisten työteliäisyyden ja aloitekyvyn perusta. Mitä varmempi kansalainen on siitä, että hän saa pitää saavuttamansa voiton ja siirtää sen edelleen, sitä voimakkaammin hän pyrkii voittoaan kasvattamaan. Lakien on pidettävä yllä perusturvallisuutta takaamalla sellainen lainkäyttö ja kansalaisten välinen oikeudenmukaisuus, ettei rikas voi sortaa köyhää. Perintölainsäädännönkin on oltava sellainen, ettei ahkeran ihmisen omaisuus joudu ahneen kansalaisen ryöstösaaliiksi.
Chydenius kiinnittää huomiota järkevään taloudenhoitoon pääsemisen keinoihin ja esittää talousetiikan, jonka keskeisiä periaatteita ovat resurssien vastuullinen käyttö, työteliäisyys, rehellisyys ja järkevyys. Säästäväisyys on taloudellisista hyveistä tärkein. On selviydyttävä vähien resurssien varassa. Kyky talouden hoitamiseen niukkuuden oloissa oli luultavasti ratkaiseva tekijä, joka erotti nälkään kuolevat ja selviytyjät toisistaan oloissa, joissa resursseista oli puutetta.
Saarnojen eettisessä jännitekentässä laiskuus, petos ja tuhlaus ovat taloudellisten hyveiden vastakohtia. Chydenius ei myöskään näe tuotannolla tai kasvulla sen itsensä takia olevan mitään itseisarvoa. Ylellisyys on paheksuttavaa – rikos Jumalaa vastaan. Tämän etiikan mukaan inhimillisiä tarpeita oli hillittävä. Hän ei kuitenkaan mene niin pitkälle, että esittäisi ihanteeksi itsensä kiduttamisen tai niukkuudessa elämisen. Ihmisellä on lupa nauttia elämän tarjoamasta hyvästä, kunhan se tapahtuu kohtuutta noudattaen eikä käännä hänen syvimpiä halujaan väärään suuntaan. Ihmisten on kyettävä elättämään itsensä, asumaan säädyllisesti ja hankkimaan vaatteet ylleen.
Chydenius arvostelee myös taloudellisen vallan väärinkäyttöä. Hän tulkitsee sen merkitsevän, että esivalta varastaa alamaisilta. Tässä yhteydessä hän tuomitsee valtakunnan rahan arvon huonontamisen. Näin hän etenee tarkastelemaan kysymystä, jota katekismusten kirjoittajat eivät tavallisesti käsitelleet, mutta hänen näkökulmastaan se oli esimerkki esivallan syyllistymisestä alamaisilta varastamiseen. Kysymys ei ollut hänelle uusi. Hän oli käsitellyt sitä 1766 julkaisemassaan kirjoituksessa Valtakunnan pelastaminen luonnollisen rahajärjestelmän avulla.19 Hän käyttää vielä kerran tilaisuutta hyväkseen tuomitakseen tuollaiset teot. Tarkastellessaan eri osapuolten välisiä varkauksia hän nostaa esiin muita talouskysymyksiä, jotka ovat olleet aiemmin hänelle sydämenasioita poliittisissa keskusteluissa. Niinpä hän tuomitsee sekä kauppamonopolit että kartellit, jotka ovat hänen mielestään paheksuttavia varastamisen muotoja.
Chydenius puhuu poliittisissa kirjoituksessaan elinkeinoelämän vapauttamisen ja säätelyn purkamisen puolesta. Tämän perusteella häntä ei pidä tulkita hillittömän oman edun tavoittelun puoltajaksi. Hänen kymmentä käskyä koskevia saarnoja tutkittaessa niistä löytyy tiheäsilmäinen normien verkko yhteiskunnan taloudellisia suhteita varten. Chydenius kuvaa sekä toivottavan lainsäädännön henkeä että sääntöjä, joiden on ohjattava ihmisten toimintaa. Tuollaiset eettiset normit olivat keskeisen tärkeitä, vaikka niitä ei ollutkaan selväsanaisesti muotoiltu lakipykäliksi. Chydenius ei siis tehnyt propagandaa yksipuolisesti säännösten purkamisen puolesta. Hän esitti myös omistusoikeuden hallintaa koskevan etiikan. Hänen saarnoissaan esittämänsä velvoittavat ja ohjaavat normit ilmentävät lisäksi tuntuvasti syvempää yhteiskunnallis-taloudellista ajattelua kuin yksittäiset kauppaa koskevat säännökset. Näiden normien nojalla talouden pyörä kiertää pyöriessään moraalisista periaatteista koostuvaa napaa.
Verrattaessa saarnojen sisältöä Chydeniuksen poliittisissa kirjoituksissaan esittämään näkemykseen omistusoikeudesta voidaan näkemys todeta samaksi. Erilaiset tekstit nojautuvat samoihin perusteisiin – omistusoikeus ja oman edun tavoittelu ovat voimia, jotka ajavat ihmistä hyvinvointia kohti. Asian ydin on omistusoikeuden yhdistäminen ihmisen omaan työvoimaan. Poliittisissa kirjoituksissaan Chydenius selittää, että köyhän työläisen omaisuus koostuu hänen työkyvystään ja siihen liittyvästä oikeudestaan myydä työnsä parhaaseen hintaan. Jos työvoima on omaisuutta, sen on nautittava omistusoikeudelle kuuluvaa suojaa. Ellei työläiselle sallita oikeutta käyttää työvoimaansa haluamallaan tavalla ja myydä sitä haluamaansa hintaan, hänelle tehdään vääryyttä. Häneltä otetaan pois sellaista, minkä hallintaan hänellä on oikeus. Lisäksi hänelle tehdään pahaa, jota yhteiskunnalla ei ole oikeutta hänelle tehdä.
Chydenius ei kuitenkaan missään katekismussaarnassaan ota nimenomaisesti esiin palveluspakkoa, mutta tarkastelee monia siihen läheisesti liittyviä palkollisten elinehtoja koskevia kysymyksiä. Hän kirjoittaa esimerkiksi, että ”eniten varastaa se, joka ottaa köyhältä työläiseltä hänen ainoansa”.20 Hän arvostelee isäntiä, jotka viivyttävät palkanmaksua, pakottavat työläiset kovempaan työhön, mutta alentavat heidän palkkojaan, ja lopuksi niitä, jotka lupailevat korkeita palkkoja, mutta eivät koskaan maksa niitä.
Chydeniuksen mielestä ihmisen pitää vihata ylellisyyttä ja tyytyä osaansa. Tämä nöyryys elämän niukkuuden edessä on tavallaan oman edun tavoittelua korjaava periaate. Kehotus osoitetaan kaikille yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Chydeniuksen mukaan ei ole tarkoitus, että ihmisen pitää pyrkiä alituisesti tavoittelemaan parempia oloja ja keskeytymättä kasvattamaan omistuksiaan. Tätä himoa pitää päinvastoin pyrkiä hillitsemään. Oman edun tavoittelu on myönteinen voimanlähde tiettyyn pisteeseen saakka – sitten se muuttuu tuhoisaksi, koska se kääntää ihmisen pois todellisesta autuudestaan.
Yhteenvedoksi voidaan todeta, että vaikka Chydeniuksen saarnoissa ja hänen poliittisissa kirjoituksissaan ilmenevä käsitys omistamisesta on pitkälti samankaltainen, erojakin käsityksissä on. Saarnoissa Chydenius korostaa sellaisia taloudellisen ajattelun puolia, jotka eivät saa yhtä runsaasti sijaa poliittisissa teksteissä. Ajatus kristityn asemasta omaisuuden väliaikaisena hoitajana on tällainen seikka. Se tarkoittaa, että Jumala on antanut ihmiselle tehtävän hoitaa luomakuntaa hallitsemalla luontoa ja eläimiä. Tämä ajatus hallinnoimisesta johtaa myös säästäväisyysideologiaan.
Chydenius arvostelee saarnoissaan yhteiskunnan lainsäätäjiä epäoikeudenmukaisten ja väärämielisten lakien säätämisestä. He käyttävät valtaansa hankkiakseen etuja itselleen ja rikastuakseen siten maanmiestensä kustannuksella. Tämä arvostelu on selvästi kaikua hänen poliittisista kirjoituksistaan. Hän päättelee maallisten vallanpitäjien ylittäneen valtuutensa, kun he ovat yrittäneet rajoittaa Jumalan lain ihmiselle suomia oikeuksia. Yhtäältä Chydenius arvostelee yhteiskunnan lakeja, toisaalta hän korostaa Jumalan lakia – luonnon lakia. Hänen tarkastelunsa päätyy oikeuttamaan poliittisen taistelun Jumalan laista poikkeavia yhteiskunnan lakeja vastaan. Näin tämä taistelu saa teologisen perustan ja oikeutuksen.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen