Anders Chydeniuksen kirjallisessa tuotannossa seurasi vuosien 1765–1766 valtiopäivien jälkeen hiljaisempi kausi, mihin vaikutti osaltaan virkatehtävien lisääntyminen Kokkolan kirkkoherran virkaan siirtymisen (1770) myötä. 1770-luvun puolivälissä hän alkoi kuitenkin aktivoitua uudelleen. Anders Chydenius osallistui 1776 Göteborgin tiede- ja kirjallisuusseuran kirjoituskilpailuun. Aiheena oli maaseudulla harjoitettu kaupankäynti, joka oli vanhastaan tiukkojen rajoitusten alaista: merkantilistisen näkemyksen mukaan kauppa tuli keskittää kaupunkeihin. Kun Chydeniuksen vaatimukset kaupan vapauttamisesta olivat 1765–1766 suuntautuneet lähinnä Tukholman kauppiaseliittiä vastaan, kohdisti hän Maakauppa -kirjoituksessa (1777) kritiikkinsä koko järjestelmään, joka antoi keskeisimmän osan kaupasta yhden yhteiskuntaluokan yksinoikeudeksi. Pohjalaisten esimerkkien avulla Chydenius halusi osoittaa, että kaupan rajoittaminen johti tehottomuuteen ja lisäkustannuksiin maaseudun elinkeinoissa ja haittasi siten koko valtakunnan vaurastumista.
Hallituksen suunnitelma Pohjanmaan kaupunkien ulkomaankaupan keskittämisestä Kaskisiin oli saanut Chydeniuksen kirjoittamaan laajan hanketta arvostelevan artikkelin 1774 (Purjehdusvapauden muutos). Chydenius oli vedonnut paitsi talousmaantieteellisiin tosiseikkoihin myös siihen, että tällainen hanke vahingoittaisi kuninkaan kansansuosiota. Chydeniuksen argumentit näyttävät osaltaan vaikuttaneet siihen, että asiaa harkittiin uudelleen: lopulta vuoden 1777 lopulla Kustaa III vahvisti uudelleen Pohjanmaan keski- ja pohjoisosan kaupunkien tapulioikeudet. Onnellisen ratkaisun johdosta Kokkolassa järjestettiin juhla kuninkaan syntymäpäivänä 24.1.1778. Anders Chydenius piti Kustaa III:ta ylistävän juhlapuheen (Syntymäpäiväpuhe). Chydenius katsoi vapaudenajan johtaneen anarkiaan, jossa kaikki halusivat määrätä mutta kukaan ei totella ja jota muutamat omavaltaiset yksilöt käyttivät hyväkseen kansalaisten kustannuksella.
Vallitsevassa tilanteessa ja Chydeniuksen asemassa olevalle henkilölle tuskin muunlainen retoriikka olisikaan ollut mahdollista. Monen aikalaisensa tavoin Chydenius saattoi tässä vaiheessa, ennen vuosien 1778–1779 valtiopäiviä, jolloin Kustaa III:n vallankäytön luonne alkoi paljastua, aidosti uskoa kuninkaan uuteen järjestelmään. Pentti Virrankosken mukaan Chydeniuksesta ”kasvatettiin” määrätietoisesti kustavilaista, etenkin hänen pitkäaikaisen ystävänsä, historioitsija Anders Schönbergin toimesta.
Palvelusväen asema nousi 1770-luvun lopulla keskustelunaiheeksi. Etenkin Gävleborgin läänin maanomistajat kärsivät puutetta palkollisista ja valittivat näiden omavaltaista käytöstä. Ratkaisuksi esitettiin mm. palkollisten arpomista isäntien kesken ja ylipäänsä tiukemman kurin soveltamista. Anders Chydenius oli jo ensimmäisissä kirjoituksissaan 1760-luvulla vaatinut palkollisten aseman parantamista, ja tällaiset näkemykset saivat hänet lähtemään mukaan lehdistöpolemiikkin, josta muodostui ennennäkemättömän kiivas ja laajamittainen. Chydeniuksesta tuli debatin keskushenkilö vuodenvaihteessa 1778–1779, kun hän Tukholmaan valtiopäiville saavuttuaan julkaisi Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista -teoksen, jossa hän ulotti vaatimuksensa elinkeinovapaudesta koskemaan myös yhteiskunnan alimpia kerroksia.
Chydenius vaati palveluspakon poistamista ja sopimusvapauteen perustuvien työmarkkinoiden luomista. Hallituksen esitys uudeksi palkollisasetukseksi oli paljolti samansuuntainen. Vaikka Chydenius antaa toisenlaisen käsityksen, vallitsevalla lainsäädännöllä ei ollut laajaa kannatusta, etenkään kun sitä ei juuri käytännössä noudatettu. Merkittäväksi Chydeniuksen esityksen teki sen periaatteellisuus: hänen näkemyksensä perustui käsitykseen kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista. Chydenius onnistui pääsemään asiaa valmistelevan pappissäädyn valiokunnan sihteeriksi. Säädyn enemmistön kanta kuitenkin asettui vastustamaan uudistusta, ja Chydenius joutui kirjaamaan lausunnon (Lausunto palkollissäännöstä 1779), jossa mm. esitettiin palkkataksojen säilyttämistä ja ylärajan asettamista tiloille palkattavan palvelusväen määrälle. Kun uudistukselle löytyi kannatusta vain talonpoikaissäädyssä, kuningas antoi asian raueta. Lehdistössä debatti jatkui kuitenkin vielä valtiopäivien päätyttyäkin, Chydeniuksen osalta elokuuhun 1779.
Valtiopäivät olivat 1778–1779 koolla ensimmäistä kertaa sitten Kustaa III:n vallankaappauksen, ja jännittyneinä odotettiin, millaisen tilan valtiopäivien toiminnalle kuningas loppujen lopuksi jättäisi. Chydeniuskin pohti tätä etukäteen, ja kirjasi Ajatuksia luonnollisista oikeuksista -kirjoituksen luonnokseen (Tutkimus vuosipalveluksesta) tulkintansa, että ”lempeä kuningas” oli vuoden 1772 hallitusmuodossa selkeästi jättänyt lainsäädäntövallan säädyille. Valtiopäivillä osoittautui, että kuningas tulkitsi hallitusmuotoa toisin: esim. uutta palkollissääntöä ei käsitelty laki- vaan talousasiana, jolloin siitä pyydettiin vain säätyjen lausuntoa. Chydenius poisti lopullisesta versiosta tällaiset viittaukset: perustuslaillinen kritiikki olisi saattanut vaarantaa uudistusten toteuttamisen.
Toisaalta Ajatuksia luonnollisista oikeuksista -kirjoituksen ilmestymisen aikoihin Chydenius esitti säädyn täysistunnossa puheenvuoron (Muistio verosuostunnoista), jossa selkeästi vastustettiin kuninkaan valtapyrkimyksiä. Kysymys oli valtiontalouden valvonnasta, joka oli ollut Chydeniukselle tärkeä teema jo 1765–1766 valtiopäivillä. Kuningas aikoi kertoa valtiontalouden tilasta vain kolmen ylimmän säädyn jäsenistä kootulle salaiselle, siis vaitiolovelvollisuuden sitomalle valtionvarainvaliokunnalle. Chydenius katsoi hallitusmuotoon vedoten, ettei uusia suostuntoja voitu myöntää ilman että säädyillä oli riittäviä tietoja rahan tarpeesta ja käyttötarkoituksesta. Lisäksi hän esitti suostunnan keston rajoittamista, mikä olisi käytännössä merkinnyt valtiopäivien muuttumista säännöllisiksi. Chydeniuksen oli siis ainakin tässä asiassa valmis haastamaan Kustaa III:n, mitä edes opposition johtohenkilöt eivät pitäneet viisaana.
Samoihin aikoihin Chydenius oli kuitenkin läheisesti tekemisissä kuninkaan kanssa uskonnonvapausasiassa. Tutkimuksessa vallitsee erilaisia näkemyksiä siitä, kuka itse asiassa oli aloitteentekijä, Kustaa III vai Chydenius (ja hänen lähipiirinsä). Muiden kristittyjen kirkkokuntien jäsenten uskonnollisten oikeuksien laajentaminen sopi hyvin Kustaa III:n ”valistuneeseen” profiiliin, ja hän myös käytti sittemmin tehokkaasti hyödykseen hankkeen tuoman ulkomaisen propagandahyödyn. Kuten Gustav Björkstrand osoittaa, uskonnonvapauden aate ei kuitenkaan ollut vieras Chydeniukselle, vaikka hän ei suoranaisesti ollut sitä aikaisemmin tuonutkaan esille. Chydeniuksen toimintaan ovat epäilemättä vaikuttaneet myös taktiset syyt: vallitsevassa järjestelmässä oli välttämätöntä olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, jos aikoi edistää jotakin asiaa nyt tai tulevaisuudessa. Elämäkerrallisissa teksteissään (Omaelämäkerta ja Elämäkerta1) Chydenius esittää itsensä aloitteentekijäksi ja pääosin myös Uskonnonvapausmuistion laatijaksi; kuningas tulee mukaan hankkeen suojelijaksi vasta siinä vaiheessa, kun sitä ollaan viemässä säädyille. Suojelu olikin tarpeen, sillä pappissäädyn enemmistö asettui raivokkaasti vastustamaan muutosta.
Mikäli Chydenius oli tietoisesti tavoitellut kuninkaan suosiota, hänen pyrkimyksensä onnistuivat lähes täydellisesti. Valtiopäivien lopulla Chydenius sai tilaisuuden keskustella pitkään Kustaa III:n kanssa kotiseutuaan koskevista asioista, ”erityisesti Savoon johtavista maanteistä” – Kokkolanseudun sisämaahan yhdistävä tiehanke oli tuolloin ajankohtainen. Valtiopäivien jälkeen Chydenius sai muiden uskonnonvapautta edistäneiden pappien ohella teologian tohtorin arvon, mikä oli omiaan lisäämään vihjailuja siitä, että Chydenius oli toiminut kuninkaan asiamiehenä ja ajanut vain omia etujaan. Kustaa III säilyi ristiriitaisena hahmona niin Chydeniukselle kuin monelle hänen aikalaiselleenkin.
Valtiopäivien 1778–1779 jälkeen Chydenius vaikeni poliittisesti yli vuosikymmenen ajan. Voidaan vain arvailla, missä määrin tämä oli reaktiota Kustaa III:n yhä itsevaltaisemmiksi käyvään hallintoon – esimerkkinä painovapausasetukseen vuonna 1780 tehty tiukennus, joka näytti romuttavan lopullisesti sen painovapauden, jota Chydenius oli ollut rakentamassa. Toisaalta viranhoito vaati yhä enemmän aikaa, kun Chydenius 1781 nimitettiin lääninrovastiksi, ja vuosikymmenen jälkipuoliskon Chydeniusta työllisti pitäjänkirkon laajennustyö. Kirjalliset harrastukset jatkuivat vireinä, mutta teologian tohtori Chydeniuksen into suuntautui nyt uskonnollisen kirjallisuuden alueelle: vuosina 1781–1785 ilmestyi noin 1 050 sivua hänen kirjoittamiaan saarnatekstejä.2
Anders Chydenius valittiin kolmannen kerran valtiopäiville 1792, jotka pidettiin Gävlessä. Ainakin Pohjanmaalla häntä pidettiin selkeästi rojalistina. Vaikka emme tiedä mitä Chydenius ajatteli Kustaa III:n menetelmistä, tuloksiin hän ilmeisesti oli melko tyytyväinen, etenkin talonpoikien aseman kohentumiseen ja aatelittomien säätyjen vaikutusvallan kasvuun. Mahdollisesti Gävlen-matkassa Chydeniusta houkutteli ajatus päästä taas esittämään korjausohjeita valtakunnan heikossa kunnossa olevaan taloustilanteeseen ja rahajärjestelmään. Chydenius ojensikin kuninkaalle ”finanssisuunnitelmansa”, jonka sisältöä ei tunneta, ja esitti pappissäädyssä purevaa kritiikkiä valtionvelkaseteleiden synnyttämää rahaolojen sekavuutta kohtaan (Valtionvelkaseteleitä koskeva lausunto). Kokonaisuutena nämä lyhyet valtiopäivät jäivät Chydeniuksen osalta vähämerkityksisiksi.
Chydenius säilyi kirjallisesti tuotteliaana koko lopun ikänsä, käytännössä kuolinvuoteelleen asti. Suoranaisesti politiikkaan hän ei enää osallistunut, mutta liikkui varhaisten vuosiensa tapaan hyvin monella eri alueella. Käsikirjoituksena säilynyt Ehdotus Lapin kehittämiseksi (1794–1795) on utopismin sävyttämä suunnitelma täydelliseen elinkeinovapauteen ja muutoinkin mahdollisimman vähäisiin rajoituksiin perustuvan yhteiskunnan toteuttamisesta pohjoisimmassa Lapissa. Kirjoituksessa Salpietarinkeittämöistä, erityisesti Pohjanmaalla toimivista (1795) Chydenius taas puuttui hänelle ominaisella tavalla elinkeinojen rajoituksiin. Strategisesti tärkeän salpietarin tuotanto oli parhaiten turvattavissa vapauttamalla se valtiovallan ohjauksesta.
Chydenius valittiin Suomen Talousseuran jäseneksi heti sen perustamisvuonna 1797 ja hän osallistui myös yhteen sen ensimmäisistä kirjoituskilpailuista. Kilpailukysymys tähtäsi lähinnä talonpoikien työtehon parantamiseen, mutta Chydenius sen sijaan löysi ongelman ytimen yhteiskunnan rakenteista: elinkeinovapauden puutteesta, kaupan rajoituksista, turhasta sääntelystä – kuten hän oli tehnyt monissa aikaisemmissa kirjoituksissaan. Suomen maatalous (1799) on siten eräänlainen yhteenveto Chydeniuksen yhteiskunnallisesta ohjelmasta, joka ei ollut menettänyt radikaalisuuttaan 1760-luvun alkuvuosista. Myös Chydeniuksen ponnistelut kirjoituksen julkisuuteen saamiseksi olivat yhtä sinnikkäitä. Kun Talousseura tai Tukholman kirjanpainajat eivät uskaltaneet julkaista kirjoitusta, hän kääntyi kuninkaallisen majesteetin puoleen julkaisuluvan saamiseksi. Kustaa IV Adolfin hallituskauden yliherkässä sensuuri-ilmapiirissä se oli kuitenkin mahdotonta.
Käytännön lääketiede oli kuulunut Chydeniuksen keskeisiin kiinnostuksen kohteisiin varsinkin Alavetelin vuosina, ja hän oli jo 1760-luvun alussa yhdessä isänsä kanssa saanut tunnustusta rokonistutuksen viemisestä rahvaan pariin. Vaikka muut tehtävät veivät yhä suuremman osan hänen ajastaan, isorokkoa vastaan taisteleminen ja rokonistutuksen laajentaminen säilyivät hänen tavoitteenaan koko elämän ajan. Suomen Talousseuran perustaminen tuntui tarjoavan työkalun tämän unelman toteuttamiseen, ja Chydenius laati 1799 kirjoituksen Ajatuksia rokonistutuksesta Suomen rahvaan hyväksi, jossa hän paitsi käsitteli rokonistutuksen historiaa varsinkin Pohjanmaalla ja erilaisia käytännön menetelmiä, esitti myös ohjelman, jolla Talousseura voisi nostaa lamaannuksissa olleen toiminnan uuteen kukoistukseen. Talousseura ei kuitenkaan voinut julkaista kirjoitusta sellaisenaan: rokonistutus oli väistymässä lehmärokkoon perustuvan vaksinaation tieltä, ja lääkintätoimen tieteellistä perustaa haluttiin vahvistaa. Syntyi siten arvovaltakiista 40 vuoden kokemukseensa nojaavan Chydeniuksen ja viimeisimpään tieteelliseen tietoon tukeutuvan Talousseuran välille, ja Chydeniuksen kirjoitus julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Chydeniuksen viime vuosiin asti jatkunutta vireyttä todistavat myös hänen Talousseuralle kirjoittamansa selvitykset oopiumin viljelystä, perunan varhaisvaiheista Kokkolanseudulla ja vuoden 1798 kasvuolosuhteista.
Koko tässä niteessä käsiteltyltä ajanjaksolta Chydeniuksen kirjoittamia kirjeitä on säilynyt vain kahdeksan kappaletta. Vaikka Chydeniuksen harjoittaman kirjeenvaihdon laajuudesta on vaikea saada käsitystä, on tämä luultavasti vain murto-osa kokonaismäärästä. Kirjeet Jacob Tengströmille kertovat Chydeniuksen pyrkimyksistä sisarenpoikansa uran edistämiseen. Nils von Rosensteinille 1793 lähetetty kirje on poikkeuksellinen, koska siinä Chydenius pääsee melko luottamuksellisesti kertomaan näkemyksiään valistuksesta ja vallasta, vuosikymmenten ajan itselleen läheisistä teemoista.
Tultuaan valituksi Göteborgin kirjallisuus- ja tiedeseuran jäseneksi 1780 Chydenius laati Omaelämäkerran siihenastisesta elämästään ja toimitti sen seuran arkistoon. Toisen Elämäkerran hän kirjoitti kuolivuoteellaan tammikuussa 1803. Anders Chydenius kuoli Kokkolassa 1.2.1803.
Maren Jonasson ja Pertti Hyttinen