Föregående avsnitt: Vederläggning, § 51
Följande avsnitt: Vederläggning, § 53
§. 52.
Ändteligen och för det fjerde hindras härigenom det twång, som nu hänger öfwer Norrbotningarna, och är långt mera betydande, än det hwilket man befarar af Stappel-friheten. Man föreställer sig den klagan och allmänna missnöje, som igenom Stappel-friheten skulle upwäckas, hos högre och lägre, för brist på nödigt uppehälle, och frucktar at man nödgades gripa til det förr brukta ömkeliga hjelpe-medel, at genom Landshöfdingarne i orterne med twång åstadkomma tilförsel af nödiga victualier. Nu ehuru klarligen det torde wara bewist, at samma frihet så mycket mindre åstadkommer brist, som det fast mera uti et wälsignat mått skulle öka samma persedlar1, hwarigenom ej allenast all klagan uphörde, utan man twärt om gjorde sig säkert hopp om mångfaldiga allmänhetens wälsignelser, öfwer en så helsosam författning i Swerige, så är icke dess mindre wärdt at eftersinna, om detta kallade ömkeliga hjelpe-medel wore på långt när så betydande, som twånget nu wärckeligen är, hwarige50nom Stockholms Stad wil förekomma de förgäfwes frucktade klagomål.
Stadna litet Läsare! och märck, huru man för hela owälduga allmänhetens ögon wågar förswara et botemedel, som är mång-dubbelt swårare, än hela sjukdomens swåraste utbrått.
Twång war det, at victualier ifrån Landsorterne genom påbud skulle anskaffas. Twång är ock det, at hela Norrbotn genom påbud af 1617 anbefalles at framskaffa ej allenast victualier, utan alla sina waror til Stockholm. Almogen, då de til följe af påbuden, kommo med sina waror, fingo föryttra dem til otwungit pris, som wid sådan brist måste warit högt. Norrbotningarna måste deremot åtnöja sig med et twungit pris. §. 33. 34. Almogen fick köpa sina egna behof i hwad Stad dem behagade. Men hela Norrbotn nödgas taga alt i Stockholm: Se Handels-ordinantien. Almogen fick söka billigaste priset. Norrbotningen nödgas kjöpa det dyrt, §. 35. Almogen fick söka det af sina behof i annan Stad, som ej fans i den ena. Norrbotningarna få intet gå utur fläcken; få de intet i Stockholm, så skola de wara utan, ehuru stor ock deras nöd wore, §. 36. Almogen måste en och annan gång, när stor brist war, föra victualier til Staden, men Norrbotningen har nu uti 147 års tid nödwändigt måst föra sina waror til Stockholm, ehwad der warit brist eller öfwerflöd på slika waror. Härligt botemedel. Hwem kan annat säga? Nej, bort med dem båda, om Swerige någonsin skal blifwa rätt lyckligt. Det är at bota en liten hufwud-wärck, med et medel som åstadkommer en långt swårare sjukdom eller med en stor pris2 dödande gift.
Handelen är en altför öm omständighet för et Rike, som med mycken nog-granhet måste wårdas, men den är intet på långt när så konstig, som man will göra den. Hon består intet hufwudsakeligen af hemligheter, intet uti många konstiga förordningar och anstalter, intet uti en myckenhet Contraband3 och Förbud. Naturen är altid otwungen och enfaldig. När51 blodet får flyta jämt i alla ådrar, efter deras storlek och drift, så mår kroppen bäst, men wil man twinga för mycket deraf til hjertat och lungor, i mening at göra dem starckare, wåndas de i sin blod, andra lemmar twina bort, och kroppen är i fara för dödande styng4, och en obotelig blodstörtning5.
Det tyckes ändteligen genom en öm Försynens wård för wår litet påtänckta Nord upklarna et hopp om mera frihet i sin rörelse, än den härtils ägt. Sälla tid! Sälla Nordens inbyggare, som träffat få tälja6 Edra dagar i detta Tidehwarf!!
§. 52.
Ändteligen och för det fjerde hindras härigenom det twång, som nu hänger öfwer Norrbotningarna, och är långt mera betydande, än det hwilket man befarar af Stappel-friheten. Man föreställer sig den klagan och allmänna missnöje, som igenom Stappel-friheten skulle upwäckas, hos högre och lägre, för brist på nödigt uppehälle, och frucktar at man nödgades gripa til det förr brukta ömkeliga hjelpe-medel, at genom Landshöfdingarne i orterne med twång åstadkomma tilförsel af nödiga victualier. Nu ehuru klarligen det torde wara bewist, at samma frihet så mycket mindre åstadkommer brist, som det fast mera uti et wälsignat mått skulle öka samma persedlar7, hwarigenom ej allenast all klagan uphörde, utan man twärt om gjorde sig säkert hopp om mångfaldiga allmänhetens wälsignelser, öfwer en så helsosam författning i Swerige, så är icke dess mindre wärdt at eftersinna, om detta kallade ömkeliga hjelpe-medel wore på långt när så betydande, som twånget nu wärckeligen är, hwarige50nom Stockholms Stad wil förekomma de förgäfwes frucktade klagomål.
Stadna litet Läsare! och märck, huru man för hela owälduga allmänhetens ögon wågar förswara et botemedel, som är mång-dubbelt swårare, än hela sjukdomens swåraste utbrått.
Twång war det, at victualier ifrån Landsorterne genom påbud skulle anskaffas. Twång är ock det, at hela Norrbotn genom påbud af 1617 anbefalles at framskaffa ej allenast victualier, utan alla sina waror til Stockholm. Almogen, då de til följe af påbuden, kommo med sina waror, fingo föryttra dem til otwungit pris, som wid sådan brist måste warit högt. Norrbotningarna måste deremot åtnöja sig med et twungit pris. §. 33. 34. Almogen fick köpa sina egna behof i hwad Stad dem behagade. Men hela Norrbotn nödgas taga alt i Stockholm: Se Handels-ordinantien. Almogen fick söka billigaste priset. Norrbotningen nödgas kjöpa det dyrt, §. 35. Almogen fick söka det af sina behof i annan Stad, som ej fans i den ena. Norrbotningarna få intet gå utur fläcken; få de intet i Stockholm, så skola de wara utan, ehuru stor ock deras nöd wore, §. 36. Almogen måste en och annan gång, när stor brist war, föra victualier til Staden, men Norrbotningen har nu uti 147 års tid nödwändigt måst föra sina waror til Stockholm, ehwad der warit brist eller öfwerflöd på slika waror. Härligt botemedel. Hwem kan annat säga? Nej, bort med dem båda, om Swerige någonsin skal blifwa rätt lyckligt. Det är at bota en liten hufwud-wärck, med et medel som åstadkommer en långt swårare sjukdom eller med en stor pris8 dödande gift.
Handelen är en altför öm omständighet för et Rike, som med mycken nog-granhet måste wårdas, men den är intet på långt när så konstig, som man will göra den. Hon består intet hufwudsakeligen af hemligheter, intet uti många konstiga förordningar och anstalter, intet uti en myckenhet Contraband9 och Förbud. Naturen är altid otwungen och enfaldig. När51 blodet får flyta jämt i alla ådrar, efter deras storlek och drift, så mår kroppen bäst, men wil man twinga för mycket deraf til hjertat och lungor, i mening at göra dem starckare, wåndas de i sin blod, andra lemmar twina bort, och kroppen är i fara för dödande styng10, och en obotelig blodstörtning11.
Det tyckes ändteligen genom en öm Försynens wård för wår litet påtänckta Nord upklarna et hopp om mera frihet i sin rörelse, än den härtils ägt. Sälla tid! Sälla Nordens inbyggare, som träffat få tälja12 Edra dagar i detta Tidehwarf!!
§ 52
Vihdoin neljänneksi näin torjuttaisiin se pakko, jonka alaisia norrbottenilaiset nyt ovat. Se on huomattavasti merkittävämpi kuin se toinen pakko, jonka pelätään aiheutuvan tapulivapaudesta. Kuvitellaan millaista valitusta ja yleistä tyytymättömyyttä tapulivapaus herättäisi ylhäisissä ja alhaisissa, kun jäätäisiin ilman välttämätöntä ylläpitoa. Pelätään että jouduttaisiin turvautumaan siihen vanhaan surkeaan keinoon, että maaherrat järjestävät eri paikkakunnilla välttämättömien elintarvikkeiden toimitukset pakkokeinoin. Pitäisi olla jo selvästi osoitettu, ettei vapaus suinkaan aiheuta puutetta, vaan pikemminkin lisää kyseisiä tuotteita siunatun paljon, mikä ei pelkästään lopettaisi kaikkea valitusta, vaan voitaisiin päinvastoin toivoa laajojen kansankerrosten siunausta näin terveelliselle ruotsalaiselle asetukselle. Silti on aiheellista pohtia, olisiko mainitulla surkealla keinolla läheskään yhtä huomattavia seurauksia kuin tällä hetkellä todellisuudessa käytössä olevalla pakolla, jonka avulla50 Tukholman kaupunki haluaa päästä turhaan pelätyistä valituksista.
Pysähdyhän hetkeksi, lukija! Pane merkille, kuinka koko oikeamielisen yleisön silmissä rohjetaan puolustaa parannuskeinoa, joka on moninkertaisesti hankalampi kuin koko sairauden pahimmat kohtaukset.
Pakkoa oli se, kun käskyn voimalla koottiin elintarvikkeita maaseudulta. Pakkoa oli myös se, kun vuoden 1617 asetuksella määrättiin, että koko Norrbottenin on toimitettava Tukholmaan sekä elintarvikkeensa että kaikki muutkin tavaransa. Rahvas toi käskyn mukaisesti tavarat ja sai ne myydyksi hintoihin, joita ei ollut määrätty pakolla, ja kovan puutteen oloissa hintojen on täytynyt olla korkeita. Sitä vastoin norrbottenilaiset joutuvat tyytymään pakkohintoihin. Ks. § 33 ja 34. Rahvas sai ostaa tarvitsemansa tavarat niistä kaupungeista kuin se itse halusi. Sen sijaan koko Norrbotten joutuu hankkimaan kaiken Tukholmasta. Ks. kauppa-asetus. Rahvas sai etsiä halvimpia hintoja. Norrbottenilaiset joutuvat ostamaan kalliilla, ks. § 35. Jos rahvas ei löytänyt tarvitsemiaan tavaroita yhdestä kaupungista, se sai etsiä niitä toisesta. Norrbottenilaisilla ei ole lupa liikahtaakaan; jos he eivät saa jotain Tukholmasta, he joutuvat olemaan ilman, olkoon tarve miten suuri tahansa, ks. § 36. Rahvas joutui silloin tällöin suuren puutteen vallitessa viemään elintarvikkeita kaupunkeihin, mutta norrbottenilaiset ovat joutuneet nyt 147 vuoden ajan viemään tavaransa ehdottomasti Tukholmaan, on tavaroista sitten ollut puutetta tai ylitarjontaa. Siinäpä on hieno parannuskeino. Kuka voi muuta sanoa? Ei, molemmista tavoista on päästävä, mikäli Ruotsi joskus haluaa olla todella onnellinen. On kuin vähäistä päänsärkyä parannettaisiin joko lääkkeellä, joka aiheuttaa vielä paljon pahemman sairauden, tai sitten isolla annoksella tappavaa myrkkyä.
Kaupankäynti on valtakunnalle hyvin kallis asia, ja sitä on hoidettava huolella, mutta se ei ole lainkaan niin monimutkaista kuin miksi se halutaan tehdä. Kaupankäynti ei koostu ensi sijassa salaisuuksista, ei monista mutkikkaista säädöksistä ja toimenpiteistä, ei lukuisista kieltotavaroista ja rajoituksista. Luonto on aina pakoton ja yksinkertainen.51 Ruumis voi parhaiten silloin, kun veri saa virrata tasaisesti kaikissa suonissa niiden koon ja paineen mukaan, mutta jos sitä yritetään pakottaa liikaa sydämeen ja keuhkoihin niiden vahvistamiseksi, silloin ne ahdistuvat liiasta verestä, muut elimet surkastuvat, ja ruumista uhkaa kuolettava pistos ja parantumaton verensyöksy.
Tuntuu siltä, että lopultakin lempeän sallimuksen huolenpito on antamassa toivoa entistä suuremmasta liiketoiminnan vapaudesta pohjoisilla seuduilla, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle. Mikä onnen aika! Miten onnellisia te pohjoisen asukkaat olettekaan saadessanne viettää elinpäivänne tällä aikakaudella!
Unfortunately this content isn't available in English
§. 52.
Ändteligen och för det fjerde hindras härigenom det twång, som nu hänger öfwer Norrbotningarna, och är långt mera betydande, än det hwilket man befarar af Stappel-friheten. Man föreställer sig den klagan och allmänna missnöje, som igenom Stappel-friheten skulle upwäckas, hos högre och lägre, för brist på nödigt uppehälle, och frucktar at man nödgades gripa til det förr brukta ömkeliga hjelpe-medel, at genom Landshöfdingarne i orterne med twång åstadkomma tilförsel af nödiga victualier. Nu ehuru klarligen det torde wara bewist, at samma frihet så mycket mindre åstadkommer brist, som det fast mera uti et wälsignat mått skulle öka samma persedlar13, hwarigenom ej allenast all klagan uphörde, utan man twärt om gjorde sig säkert hopp om mångfaldiga allmänhetens wälsignelser, öfwer en så helsosam författning i Swerige, så är icke dess mindre wärdt at eftersinna, om detta kallade ömkeliga hjelpe-medel wore på långt när så betydande, som twånget nu wärckeligen är, hwarige50nom Stockholms Stad wil förekomma de förgäfwes frucktade klagomål.
Stadna litet Läsare! och märck, huru man för hela owälduga allmänhetens ögon wågar förswara et botemedel, som är mång-dubbelt swårare, än hela sjukdomens swåraste utbrått.
Twång war det, at victualier ifrån Landsorterne genom påbud skulle anskaffas. Twång är ock det, at hela Norrbotn genom påbud af 1617 anbefalles at framskaffa ej allenast victualier, utan alla sina waror til Stockholm. Almogen, då de til följe af påbuden, kommo med sina waror, fingo föryttra dem til otwungit pris, som wid sådan brist måste warit högt. Norrbotningarna måste deremot åtnöja sig med et twungit pris. §. 33. 34. Almogen fick köpa sina egna behof i hwad Stad dem behagade. Men hela Norrbotn nödgas taga alt i Stockholm: Se Handels-ordinantien. Almogen fick söka billigaste priset. Norrbotningen nödgas kjöpa det dyrt, §. 35. Almogen fick söka det af sina behof i annan Stad, som ej fans i den ena. Norrbotningarna få intet gå utur fläcken; få de intet i Stockholm, så skola de wara utan, ehuru stor ock deras nöd wore, §. 36. Almogen måste en och annan gång, när stor brist war, föra victualier til Staden, men Norrbotningen har nu uti 147 års tid nödwändigt måst föra sina waror til Stockholm, ehwad der warit brist eller öfwerflöd på slika waror. Härligt botemedel. Hwem kan annat säga? Nej, bort med dem båda, om Swerige någonsin skal blifwa rätt lyckligt. Det är at bota en liten hufwud-wärck, med et medel som åstadkommer en långt swårare sjukdom eller med en stor pris14 dödande gift.
Handelen är en altför öm omständighet för et Rike, som med mycken nog-granhet måste wårdas, men den är intet på långt när så konstig, som man will göra den. Hon består intet hufwudsakeligen af hemligheter, intet uti många konstiga förordningar och anstalter, intet uti en myckenhet Contraband15 och Förbud. Naturen är altid otwungen och enfaldig. När51 blodet får flyta jämt i alla ådrar, efter deras storlek och drift, så mår kroppen bäst, men wil man twinga för mycket deraf til hjertat och lungor, i mening at göra dem starckare, wåndas de i sin blod, andra lemmar twina bort, och kroppen är i fara för dödande styng16, och en obotelig blodstörtning17.
Det tyckes ändteligen genom en öm Försynens wård för wår litet påtänckta Nord upklarna et hopp om mera frihet i sin rörelse, än den härtils ägt. Sälla tid! Sälla Nordens inbyggare, som träffat få tälja18 Edra dagar i detta Tidehwarf!!
§ 52
Vihdoin neljänneksi näin torjuttaisiin se pakko, jonka alaisia norrbottenilaiset nyt ovat. Se on huomattavasti merkittävämpi kuin se toinen pakko, jonka pelätään aiheutuvan tapulivapaudesta. Kuvitellaan millaista valitusta ja yleistä tyytymättömyyttä tapulivapaus herättäisi ylhäisissä ja alhaisissa, kun jäätäisiin ilman välttämätöntä ylläpitoa. Pelätään että jouduttaisiin turvautumaan siihen vanhaan surkeaan keinoon, että maaherrat järjestävät eri paikkakunnilla välttämättömien elintarvikkeiden toimitukset pakkokeinoin. Pitäisi olla jo selvästi osoitettu, ettei vapaus suinkaan aiheuta puutetta, vaan pikemminkin lisää kyseisiä tuotteita siunatun paljon, mikä ei pelkästään lopettaisi kaikkea valitusta, vaan voitaisiin päinvastoin toivoa laajojen kansankerrosten siunausta näin terveelliselle ruotsalaiselle asetukselle. Silti on aiheellista pohtia, olisiko mainitulla surkealla keinolla läheskään yhtä huomattavia seurauksia kuin tällä hetkellä todellisuudessa käytössä olevalla pakolla, jonka avulla50 Tukholman kaupunki haluaa päästä turhaan pelätyistä valituksista.
Pysähdyhän hetkeksi, lukija! Pane merkille, kuinka koko oikeamielisen yleisön silmissä rohjetaan puolustaa parannuskeinoa, joka on moninkertaisesti hankalampi kuin koko sairauden pahimmat kohtaukset.
Pakkoa oli se, kun käskyn voimalla koottiin elintarvikkeita maaseudulta. Pakkoa oli myös se, kun vuoden 1617 asetuksella määrättiin, että koko Norrbottenin on toimitettava Tukholmaan sekä elintarvikkeensa että kaikki muutkin tavaransa. Rahvas toi käskyn mukaisesti tavarat ja sai ne myydyksi hintoihin, joita ei ollut määrätty pakolla, ja kovan puutteen oloissa hintojen on täytynyt olla korkeita. Sitä vastoin norrbottenilaiset joutuvat tyytymään pakkohintoihin. Ks. § 33 ja 34. Rahvas sai ostaa tarvitsemansa tavarat niistä kaupungeista kuin se itse halusi. Sen sijaan koko Norrbotten joutuu hankkimaan kaiken Tukholmasta. Ks. kauppa-asetus. Rahvas sai etsiä halvimpia hintoja. Norrbottenilaiset joutuvat ostamaan kalliilla, ks. § 35. Jos rahvas ei löytänyt tarvitsemiaan tavaroita yhdestä kaupungista, se sai etsiä niitä toisesta. Norrbottenilaisilla ei ole lupa liikahtaakaan; jos he eivät saa jotain Tukholmasta, he joutuvat olemaan ilman, olkoon tarve miten suuri tahansa, ks. § 36. Rahvas joutui silloin tällöin suuren puutteen vallitessa viemään elintarvikkeita kaupunkeihin, mutta norrbottenilaiset ovat joutuneet nyt 147 vuoden ajan viemään tavaransa ehdottomasti Tukholmaan, on tavaroista sitten ollut puutetta tai ylitarjontaa. Siinäpä on hieno parannuskeino. Kuka voi muuta sanoa? Ei, molemmista tavoista on päästävä, mikäli Ruotsi joskus haluaa olla todella onnellinen. On kuin vähäistä päänsärkyä parannettaisiin joko lääkkeellä, joka aiheuttaa vielä paljon pahemman sairauden, tai sitten isolla annoksella tappavaa myrkkyä.
Kaupankäynti on valtakunnalle hyvin kallis asia, ja sitä on hoidettava huolella, mutta se ei ole lainkaan niin monimutkaista kuin miksi se halutaan tehdä. Kaupankäynti ei koostu ensi sijassa salaisuuksista, ei monista mutkikkaista säädöksistä ja toimenpiteistä, ei lukuisista kieltotavaroista ja rajoituksista. Luonto on aina pakoton ja yksinkertainen.51 Ruumis voi parhaiten silloin, kun veri saa virrata tasaisesti kaikissa suonissa niiden koon ja paineen mukaan, mutta jos sitä yritetään pakottaa liikaa sydämeen ja keuhkoihin niiden vahvistamiseksi, silloin ne ahdistuvat liiasta verestä, muut elimet surkastuvat, ja ruumista uhkaa kuolettava pistos ja parantumaton verensyöksy.
Tuntuu siltä, että lopultakin lempeän sallimuksen huolenpito on antamassa toivoa entistä suuremmasta liiketoiminnan vapaudesta pohjoisilla seuduilla, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle. Mikä onnen aika! Miten onnellisia te pohjoisen asukkaat olettekaan saadessanne viettää elinpäivänne tällä aikakaudella!
Unfortunately this content isn't available in English
Föregående avsnitt: Vederläggning, § 51
Följande avsnitt: Vederläggning, § 53
Platser: Norrbotten (Norrbotn, Norrbottn) Stockholm
Personer:
Bibelställen:
Teman: