Första katekespredikan, § 30

§. 30.

Än återstår oss välsignade i Herranom, at betragta en Guds Faders stora välgärning, nemligen, at han äfven utgifvit sin egen aldrakäraste Son för oss; hvarvid vi hafva at i synnerhet i agttaga tre ting: nemligen först, hvad som kunnat förmå Gud at aflemna oss människor denna gåfvan? för det andra, hurudan den är? och för det tredje, huruledes han gifvit oss densamma? Så mycket tiden tål skola vi korteligen uplösa hvardera frågan.

Hvad altså den första omständigheten beträffar, nemligen, hvad som kun175nat förmå Gud därtil, at lemna oss sin aldrakäraste Son, så har på vår sida ingalunda varit någon orsak, som kunnat förmå honom til denna stora välgärning emot oss. Människan hade då som nyligast varit uprorisk emot sin Gud, afvändt sitt hjerta ifrån honom och fattat förtroende för hans fiender; därigenom var Guds stora Majestät förolämpadt, hans helighet och rättfärdighet upretad til vrede och hämd, och dödsdomen hade straxt bordt gå i värkställighet; därföre säger ock Apostelen Paulus uttryckeligen, at det ingalunda skedde för rättfärdighetens gärningar, som vi gjordt hade, Tit. 3:5. så mycket mindre som den fallna människan i sin jämmerfulla belägenhet hvarken viste eller ville söka någon hjelp hos sin Gud. I detta tilståndet hade hon icke heller ibland kreaturen någon förespråkare; Satan hvarken ville eller kunde något uträtta: han som störtat henne, log åt hennes ofärd, var ock utom des förut fallen i sin Skapares djupaste onåd. Hvar kunde då orsaken til denna hjelpsändning igenfås? Den kan omöjeligen finnas någon annorstädes än hos Gud sjelf. Som vi förut hafva hört, hade Gud med et synnerligt välbehag och kärlek omfattat hela den skapade verlden, och alla skapade tingen däruti; bland dem hade män176niskan ofelbart fått det första rummet, emedan hon ej allenast framför alla andra blifvit begåfvad med en förnuftig själ, utan ock af Gud bildad efter hans egen liknelse. När nu djefvulen hade plötsligen genom syndafallet beröfvat henne denna Guds bild och iklätt henne sin egen vederstyggeliga skepelse, kunde det ju ej annat, (vi tala om Gud efter människosätt, såsom han sjelf har uppenbarat sig för oss) än på det högsta ömma Gud, at se sitt mästarstycke förloradt: Rättfärdigheten ropade hämd, men visheten hade uptänkt medel och godheten antog det, hvarigenom rättfärdighetens hand skulle fyllas, och människoslägtet ändock frälsas från sitt djupa förderf. Grundorsaken var således ingen annan än den Treenige Gudens kärlek och eviga förbarmande, hvarmed han omfattade den fallna och olyckeliga människan, at rädda henne från förderfvet. Denna grunden beprisar Prästen Zacharias härligen uti sin låfsång, då han säger: Låfvad vare Herren Israels Gud; ty han hafver besökt och förlossat sitt folk, Och hafver uprättat oss salighetens horn, uti sin tjenares Davids hus - - Genom vår Guds innerliga barmhärtighet, genom hvilka upgången af högden hafver oss besökt. Luc. 1:68,69 och 78. Och emedan denna förlossning skulle förrät177tas egenteligen af Sonen, den andra Personen i Guddomen, som af evighet födes af Fadrenom, tilräknas denna välgärning egenteligen den första Person, som sänt sin Son; såsom Apostelen Johannes tydeligen uttrycker detta sålunda: Therpå är Guds kärlek til oss uppenbar vorden, at Gud hafver sänt sin enda Son i verldena, at vi skolom lefva genom honom. Och ännu i följande vers heter det: theruti står kärleken: icke thet vi hafvom älskat Gud, och därigenom förmått honom til någon godhet emot oss, nej ingalunda, men thet han hafver älskat oss, och sänt sin Son til en försoning för våra synder, 1 Ep. 4:9,10. Och må nu Frälsarens Jesu egna dyra ord lägga yttersta vigten til denna tröstefulla sanning, dem han talade til den rådsökande Nicodemus: Så älskade Gud verlden, at han utgaf sin enda Son. Joh. 3:16. Det är så mycket sagt: den största ja den enda orsaken som kunnat förmå Gud til en så stor välgärning är denne Treenige Gudens eviga kärlek och outsägeliga förbarmande.

§ 30

Vielä meidän Herrassa siunattujen on tarkasteltava yhtä Isän Jumalan isoa hyvää tekoa, nimittäin sitä, että hän on myös antanut oman rakkaimman poikansa meidän vuoksemme. Tässä meidän on otettava esille erityisesti kolme asiaa: nimittäin ensinnäkin, mikä sai Jumalan antamaan meille ihmisille tämän lahjan; toiseksi, millainen se on; ja kolmanneksi, miten hän on sen meille antanut? Vastaamme lyhyesti kuhunkin näistä kysymyksistä sen mukaan kuin aika riittää.

Mitä tulee ensimmäiseen seikkaan, siis siihen mikä on saanut175 Jumalan antamaan meille rakkaimman Poikansa, niin meidän puolellamme ei ole mitään syytä, miksi hän olisi tehnyt näin suuren hyvän työn meidän edestämme. Ihmiset olivat silloin juuri kapinoineet Jumalaansa vastaan, kääntäneet sydämensä hänestä ja ryhtyneet luottamaan hänen vihollisiinsa. Jumalan suurta majesteettisuutta oli näin loukattu, hänen pyhyytensä ja oikeamielisyytensä ärsytetty vihaan ja kostoon, ja kuolemantuomio olisi pitänyt panna toimeen välittömästi. Apostoli Paavali sanookin selkeästi, että se ei tapahtunut meidän hurskaiden tekojemme tähden Tit. 3:5, ja vielä vähemmän siksi, että langennut ihminen olisi surkeassa tilassaan osannut tai halunnut etsiä apua Jumalaltaan. Siinä tilassa hänellä ei myöskään luotujen joukossa ollut yhtään puolestapuhujaa. Saatana ei voinut eikä halunnut tehdä mitään, vaan naureskeli tuhoon syöksemänsä ihmisen epäonnelle, ja lisäksi saatana oli jo aiemmin joutunut Jumalan syvimpään epäsuosioon. Mistä siis löydämme syyn tähän avun lähettämiseen? Se ei voi olla muualla kuin Jumalassa itsessään. Kuten edellä olemme kuulleet, Jumala oli suhtautunut erityisen suopeasti ja rakastavasti koko luomaansa maailmaan ja kaikkiin sen olioihin, joiden joukossa176 ihmisellä ilman muuta oli ensimmäinen sija. Sillä hän ei vain ollut antanut tälle ennen kaikkia muita järjellistä sielua, vaan Jumala oli myös luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Kun paholainen sitten syntiinlankeemuksessa oli yllättäen riistänyt ihmiseltä tämän Jumalan kuvan ja pukenut ihmisen omaan kauhistuttavaan hahmoonsa, niin (puhumme Jumalasta ihmisen tapaan, niin kuin hän ilmaissut itsensä meille) täytyihän sen suuresti surettaa Jumalaa, että hän näki mestariteoksensa menetetyn. Vanhurskaus vaati kostoa, mutta viisaus oli ajatellut keinot ja hyvyys hyväksyi ne, niin että oikeudenmukaisuus voitiin täyttää ja ihminen silti pelastaa syvästä turmeluksestaan. Perussyynä ei siten ollut mikään muu kuin kolmiyhteisen Jumalan rakkaus ja ikuinen armahtavaisuus, jolla hän suhtautui onnettomaan ja langenneeseen ihmiseen pelastaakseen hänet tuhosta. Tätä perustetta kiittää pappi Sakarias ihanasti ylistyslaulussaan, jossa hän sanoo: Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen. Väkevän pelastajan hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta – – – Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto Luuk. 1:68–69,78. Ja vaikka tämä lunastus177 varsinaisesti oli Pojan, jumaluuden toisen persoonan tehtävä, hänen, joka on ikuisesti syntynyt Isästä, niin tämä hyvä teko lasketaan varsinaisesti ensimmäisen, Poikansa lähettäneen persoonan tekemäksi. Apostoli Johannes ilmaisee tämän selkeästi näin: Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Ja seuraavassa jakeessa hän jatkaa: Siinä on rakkaus – – – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, ja olisimme näin synnyttäneet hänessä jonkinlaista hyvyyttä meitä kohtaan, ei suinkaan, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi 1. Joh. 4:9–10. Ja saakoot Vapahtajamme Jeesuksen omat kalliit sanat vahvimmin korostaa tätä lohdullista totuutta, kun hän sanoo neuvoa etsivälle Nikodemokselle: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa Joh. 3:16. Tällä halutaan sanoa: suurin ja ainoa syy, joka sai Jumalan tähän hyvän tekoon, oli kolmiyhteisen Jumalan ikuinen rakkaus ja sanomaton armahtavaisuus.

Unfortunately this content isn't available in English