Edellinen dokumentti: Antonsson, Reinhold, Huomautuksia kirkkoherra, maisteri Chydeniuksen asettumisesta irtolaisten ja laiskureiden valtuutetuksi 1779
Seuraava dokumentti: Herra tohtori Chydeniukselle (Peripatheticus) DA 22.3.1779
[1/9]
Gävleborgin läänissä asuvan kansalaisen kirje maanmiehelleen koskien kirkkoherra, maisteri Anders Chydeniuksen kirjoitusta Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista.
Vastauksen laatimiseksi herra kirkkoherra Chydeniukselle tarvitaan yhtä väkevästi, yhtä miellyttävästi ja yhtä sujuvasti kirjoittajansa asian esittävä kynä.
Sellaista ei minun kädessäni ole, etenkään nyt, kun sillä on puuhaa virkatehtävien parissa.
Sitä maltillisuutta, sitä puolueettomuutta, jota hän vaatii kansalaisia osoittamaan hänen ajatuksiaan arvioidessaan, hän osoittanee myös heitä kohtaan.
Vaikka en tunne häntä henkilökohtaisesti, hänen kirjoituksensa ovat herättäneet kunnioitukseni ja vaatineetkin sitä sekä saaneet minut vakuuttumaan siitä, että hän todellakin kantaa huolta isänmaasta.
Toivon siis, että hän kestää sen, että hänen kirjoituksestaan Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista esitetään huomautuksia.
Arvoisa herra on suvainnut lähettää sen luettavakseni; mutta jo mainitusta syystä voin vain esittää huomautuksia arvoisan herran arvioitaviksi sekä levitettäviksi ja kannatettaviksi, jos ne sen ansaitsevat.
Herra kirkkoherra esittää meille palkolliset maailman vapaiksi asukkaiksi, joilla on lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä. Tämä on sinänsä totta ja luonnontilassa kiistatonta, mutta kansalaisyhteiskunnassa väistämättä alisteista rajoituksille, joiden perustana on ylin laki: yleinen etu.
Herra kirkkoherra on itse huomauttanut tästä sivulla 36,1 mutta ei ole täysin selvittänyt asiaa, vaan väittää kaikesta huolimatta, että vapaus asua ja elättää itsensä työllään on tärkein ja kallisarvoisin luonnon suoma oikeus, joka on perustuslaissamme pyhimmällä tavalla vahvistettu ja jota ei siis saa lainkaan asettaa kyseenalaiseksi.
Minä puolestani ajattelen, että yhteiskunnassa sen kaikki jäsenet ovat poikkeuksetta velvollisia palvelemaan toisiaan, kukin kykynsä mukaan, ja että tämä on mahdollista inhimillistä arvokkuutta loukkaamatta ja antamatta kenellekään oikeutta hirmuvaltiuteen ja velvoittamatta ketään orjuuteen.[2/9]
Miten mikään yhteiskunta voisi pysyä pystyssä ilman tällaista sen jäsenten keskinäistä yhteyttä? Millaista rauhantilaa, millaista turvallisuutta voitaisiin odottaa ihmisten kesken, jos kaikki olisivat yhtä omavaltaisia?
Kaikkien valtakuntien ja yhteiskuntien menestyksen edellytyksenä on, että jokaisen, joka nauttii siellä turvaa, on jollakin hyvällä ja hyödyllisellä tavalla edistettävä yleistä etua ja menestystä eivätkä he saa pahantapaisella tai omavaltaisella käytöksellään olla yhteiskunnalle enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
Näin sanotaan 3.7.1759 annetussa kuninkaallisessa kuulutuksessa.2
Tätä vastaan voidaan kuitenkin esittää, kuten useita säädöksiä vastaan on jo esitettykin, se vastaväite, että ne perustuvat taloudellisiin tai poliittisiin näkökohtiin, että ne on laadittu vallanpitäjien ajattelutavan, kulloisenkin ajankohdan ja sen olojen mukaisesti.
Tuollaisen vastaväitteen turvin meidän ei kuitenkaan pidä pyrkiä kumoamaan asioiden todelliseen luonteeseen ja muuttumattomiin suhteisiin perustuvien lakien vaikutusvoimaa eikä niiden oikeudellista pätevyyttä.
Terve järki, selvästi havaittava kohtuullisuus ja kiistaton oikeudenmukaisuus vaativat, että yhteiskunnan jäseninä elävien kansalaisten on palveltava toisiaan keskinäisesti. Muuten heitä uhkaa se asioiden luonteesta johtuva vaara, että he hyväksyvät vaieten toistensa ja tämän seurauksena koko yhteiskunnan ajautumisen rappioon ja turmioon. Eihän kukaan voi yksinään säilyä.
Sanotaan: kun ihminen kykenee elättämään itsensä, hän ei muka ole vapaa, jos joutuu vasten tahtoaan palvelemaan toista. Minä vastaan: kaikkihan me synnymme tähän maailmaan alastomina ja paljaina. Meidän on välttämättä saatava ruokaa ja hoitoa muilta. Vanhemmat ja ystävät eivät voisi antaa meille sitä ilman yhteiskunnan antamaa suojaa ja tukea. Tarkoitan tuella sitä selviytymiskeinoa, sitä mahdollisuutta, sitä turvallisuutta, jonka vanhemmat ja ystävät saavat yhteiskunnassa ja sen välityksellä itsensä ja kasvattamiensa lasten elättämiseen.
Myös perintö, joka aikanaan tulee meidän osaksemme, on yhteiskunnan suojeluksessa ja avustuksella hankittua omaisuutta, jonka perilliset ottavat samalla tavalla haltuunsa.
Vastavuoroisuutta tarvitaan. Onhan yhteiskunnalla kiistaton oikeus odottaa vastasuoritusta tunnustukseksi eduista ja turvallisuudesta, jota se on suonut vanhemmillemme ja suo nyt meille.
Käsitykseni mukaan on tällöin kohtuullista, oikeudenmukaista ja kiistatonta, että yhteiskunnan tai kansalaisten on saatava nauttia palveluksiamme.
Tästä syystä kenelläkään yhteiskuntaan syntyneellä henkilöllä ei ole oikeutta mielensä mukaan välttää palvelutehtävää yhteiskunnassa, joka on tästä huolimatta vapaa. Hän tekee todellakin väärin yhteiskuntaa kohtaan, kun hän ei palvele kansalaisia.
Sen järjestyksen ja niiden ehtojen säätäminen, joiden mukaisesti kansalainen on velvollinen palvelemaan toista, kuuluu kuitenkin viisaalle, oikeamieliselle esivallalle.
Se tuntee parhaiten yhteisön tarpeet. Se osaa kyllä asetella vapaiden ja yhtä suuresti rakastamiensa kansalaisten väliset suhteet siten, ettei toinen saa sortaa eikä loukata toista palvelun vaatimisessa eikä sen toteuttamisessa.
Niinpä mielestäni rikokseen syyllistyy jokainen, kuka tahansa, joka kieltäytyy palvelemasta yhteiskuntaa tai palkollisena ryhtymästä vuosipalvelukseen, koska se vastaa heidän osaansa elämässä ja on välttämätöntä yhteiskunnalle.
Koska yhteiskunnalla on monenlaisia tarpeita, kaikkia sen jäseniä ei vaadita työhön palkollisina; osa täyttää velvollisuutensa palvellessaan yhteiskuntaa muilla tavoilla. Itse kunkin yhteiskunnallisen aseman mukaisen palvelutehtävän välttäminen on kuitenkin aina rikos.
Jos herra kirkkoherra ei myönnä tätä oikeaksi, ei hänen väittämässään ole sisäistä ristiriitaa. Sillä jos palvelusväellä on luonnollinen oikeutensa vielä yhteiskunnan jäseninä jäljellä, ei kenelläkään todellakaan ole oikeutta määräillä heidän asioistaan mitään.
Jos he taas ovat muiden yhteiskunnassa elävien kansalaisten tavoin menettäneet rajoittamattoman vapautensa, joka ihmiselle kuuluu luonnontilassa, he ovat toki velvollisia antamaan esivallan määrätä asioistaan yleisen edun edistämiseksi.
Herra kirkkoherra on kaiketi halunnut osoittaa, että säädökset pakollisesta vuosipalveluksesta tietyllä kiinteällä palkalla ovat vastoin sitä perustuslakiamme, että kuningas ei saa sallia hengen ja kunnian, ruumiillisen koskemattomuuden ja toimeentulon riistämistä keneltäkään ilman laillista syytettä ja tuomiota eikä riistää eikä sallia keneltäkään riistettävän mitään omaisuutta, irtainta eikä kiinteää, ilman laillista tutkintaa ja tuomiota.3
Jokainen oikeamielisesti asiaa ajatteleva havainnee kuitenkin, miten väkinäisesti tämä perustuslain sovellutus sopii tähän tapaukseen.
Riistetäänkö joltakulta kunnia ja toimeentulo, otetaanko pois jotakin omaisuutta, kun ihmiselle tarjotaan ruokaa, vaatteita ja kohtuullinen palkka vastineeksi osallistumisesta yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteisön vaurastuttamiseen mutta hänen ei sallita elää omavaltaisesti enemmänkin yhteiskunnan rasitteena kuin sille etua tuottavana?
Voiko mikään Ruotsin kansan osa valittaa, että he joutuvat syntyperänsä perusteella palvelemaan? Eikö palvelevissa tehtävissä nähdä niin säätyläisten kuin rahvaankin lapsia? Tarpeet ja yleinen velvollisuusovat mielestäni syitä, joiden takia palvelija palvelee sukuperästään riippumatta.
Mutta, sanoo herra kirkkoherra, palkollisia ei ole kuultu, he eivät ole koskaan hyväksyneet heitä koskevia säädöksiä. Isännät ovat laatineet ne itselleen edullisiksi ja palkollisia sortaviksi.
En tiedä, voidaanko noin sanoa. En tunne muita valtakunnassa voimassa olevia säädöksiä kuin esivallan antamia. Ja uskon esivallan suhtautuvan yhtä oikeamielisesti palkollisiin kuin isäntiinkin, sillä molemmat ovat isänmaalle yhtä välttämättömiä.
Lisäksi palkollisten vanhempia ja puolestapuhujia on kuultu valtakunnan säätyjen edustajina, ja he ovat alamaisesti olleet hyväksymässä näitä säädöksiä.
Onko lapsia koskaan kuultu siitä, milloin heitä on pidettävä täysivaltaisina aikuisina? Eikö moni 18-vuotias nuorukainen tai nuorempikin ole yhtä viisas kuin 30-vuotias ja sitä vanhempi mies? Onko siis väkivaltaa, vahingollista ja väärin, että esivalta on määrännyt rajaksi 21 vuoden iän? Onko väärin, että vielä vanhempia asetetaan vielä pitemmäksi ajaksi holhoukseen, vaikka heitä ei ole kuultu tästä laista eivätkä he ole antaneet sille hyväksymistään? Tai olisivatko he ehkä luonnontilassaan hyväksyneet sen? Heidän on kuitenkin toteltava lakeja ja meneteltävä niiden mukaisesti.
Mihin jouduttaisiin, jos jokaista yksittäistä yhteiskunnan jäsentä olisi kuultava laeista ja asetuksista?[1/10]
Herra4 kirkkoherra on ilmaissut kantanaan, että irtolaisiksi ei sovi nimittää muita kuin terveitä ja työkykyisiä kerjäläisiä, jotka eivät viitsi ansaita ruokaansa.
Mahtaisivatko he suostua palvelukseen, jos sitä heiltä kysyttäisiin? Eikö heillä ole oikeus vedota siihen, että he ovat syntyneet vapaiksi, he eivät ole tehneet mitään rikosta, he eivät ole ottaneet itselleen mitään muuta kuin sen, mitä kansalaiset ovat vapaaehtoisesti heille antaneet? Eiköhän heillä myös ole jokin loukko, jokin mäkitupa, jossa he voivat asua?
Näyttää kuitenkin siltä, että herra kirkkoherra haluaa myöntää sen, että heidät sietäisi velvoittaa palvelukseen.
Käsitykseni mukaan palkollissääntö tarkoittaa juuri tuollaisia ihmisiä eikä muita käyttäessään herra kirkkoherralle epämieluisia sanoja: kulkurit, irtolaiset, laiskurit tai toisten nurkissa asuvat loiset. Sana laiskuri olisi saattanut yksinään riittää, sillä se selittää muiden sanojen merkityksen, eivätkä ne muuta itse asiaa.
Enkä myöskään ymmärrä, miksi loisen, joka ei halua tehdä työtä useammin kuin häntä huvittaa ja hyväksyy vain itse määräämänsä päiväpalkan, pitäisi saada etusija ennen kerjäläistä, joka saa ruokansa muiden käsistä. He molemmat ovat kansalaisille rasitteena. Ensiksi mainittu esiintyy vaateliaasti, jälkimmäinen on kohtelias. Minusta vertailu kallistuu jälkimmäisen eduksi.
Hra kirkkoherra on havainnut, että palkolliset saavat vuoden 1739 palkollissäännön perusteella liian vähän palkkaa.
Se määrää heille maksettavaksi kuitenkin tavallisen arkiruoan lisäksi sen pestirahan, palkan ja vaatetuksen, jonka taksa kullakin seudulla maksettavaksi ilmoittaa. Se antaa isännälle mahdollisuuden parantaa isäntärenkien ja voutien palkkaa taksan ilmoittamaa määrää suuremmaksi ja jättää palkollisiltaan perimättä kaikki kruunulle menevät maksut, jotka hän heidän puolestaan suorittaa. Se myöntää palkollisille seitsemän vapaapäivää ja kohtuullisesti vapaata pyhäpäivinä jumalanpalveluksen jälkeen. Se velvoittaa isännän huolehtimaan sairaista palkollisistaan ja hoitamaan heitä ja antaa hänelle oikeuden jättää perimättä lääkärin ja lääkkeiden aiheuttamat kustannukset. Se velvoittaa hänet pitämään huolta palkollisesta, joka on viettänyt hänen palveluksessaan parhaat vuotensa ja sitten tullut niin huonokuntoiseksi, ettei kukaan halua ottaa häntä palvelukseensa, niin että hän saa kuolemaansa saakka kohtuullisen hoidon ja ylläpidon sellaista työtä, vastaan, jota hän mikäli mahdollista vielä pystyy tekemään. Eikä se salli uppiniskaisia palkollisia kohtaan enempää kuin kohtuullisen kotikurituksen ja määrää lisäksi sakkoja niin isännälle kuin palkollisellekin, jos he tekevät vääryyttä toisilleen.
Se antaa myös piioille yleensä oikeuden pitää huolta työkyvyttömistä vanhemmistaan sekä 19.1.1757 annetun kuninkaallisen päätöksen 24. pykälän mukaan5 Västernorrlandin kaupunkien kauppiaille luvan pestata renkejä kesäisille merimatkoilleen. Tällaiset seikat parantavat palkollisten elinehtoja.
Kun ruoan ja vaatteiden kallistuminen jää isännän yksinään maksettavaksi, ja pestiraha ja palkkaa maksetaan laskenta-arvon nousun takia kaksinkertaisesti6 vuoden 1739 tilanteeseen verrattuna, minusta voidaan selkeästi havaita ensinnäkin, että esivalta on säätänyt isäntien ja palkollisten väliset työ- ja maksuehdot oikeudenmukaisesti, ja että lisäksi tavaroiden hinnan ja rahan arvon muuttumisen tuomat edut ovat koituneet kokonaan palkollisten hyväksi.
Herra kirkkoherra on myöntänyt, että vuosipalvelussuhteet ovat edullisia, että ne tuottavat suuria etuja palvelusväellekin, niin että kun vuosipalvelusta vailla olevat ja naimattomat saavat kokeilla vapautta vuoden verran, he ryhtyvät toisena mieluusti vuosipalvelukseen. Mutta hän sanoo, että vapaus kuivia kannikoita syöden on usein ihmiselle mieluisampaa kuin runsas ruoka toisen määräysvallan alaisuudessa. Hinnan saa varmastikin maksaa siitä, että jalat ovat oman pöydän alla, mutta kukapa ei valitsisi mieluummin tätä, vaikka joutuisi tulemaan toimeen vähällä, kuin hyvää toimeentuloa toisen palvelijana?
Herra kirkkoherra on oikeassa. Juuri niin ihminen itserakkaasti ajattelee. Mutta onko tuollaisen itserakkauden harjoittaminen vapautta vai omavaltaisuutta?
Moni nuori mies on halukas oman taloutensa hoitamiseen jo alaikäisenä, samoin moni naimaton tyttökin. Olisiko siis suotavaa ja yhteisön kannalta hyödyllistä kumota holhousta koskeva laki.
Sillä tavalla hävitettäisiin kuitenkin vain muutamien yksityishenkilöiden omaisuus, mutta herra kirkkoherran ehdottaman vapauden avulla saatettaisiin maatilojen hoito monilla valtakunnan seuduilla kuitenkin täysin rappiolle, mistä sitä ei mitenkään voitaisi pelastaa, niin kauan kuin tuollainen säädös olisi voimassa.
Herra kirkkoherra ilmoittaa parannuskeinoksi tuollaiseen tilanteeseen väestönlisäyksen ja ehdottaa tästä syystä palkollisten kannustamista avioitumaan.
Esivalta on kuitenkin jo ajatellut tätä asiaa. Kuninkaallinen 8.12.1756 annettu asetus7 sallii nuoren miehen avioitua 18 vuotta täytettyään, jos hän on vakinaisessa vuosipalveluksessa tai harjoittaa jotakin käsityötä tai ammattia. Kuninkaalliset 20.7.1762 ja 8.3.1770 annetut asetukset8 antavat maaseudun maanomistajille ja maataloudenharjoittajille oikeuden järjestää mäkitupia ja asuinhuoneita avioituneille tai avioliittoon aikoville palkollisille sekä jättävät osapuolten keskinäisen sopimisen varaan sen, millaisia etuja palkolliset näissä tilanteissa voivat nauttia, ja millaisilla ehdoilla.[2/10]
Avioliittojen solmimisen esteet on siis raivattu pois. Isänmaalle ei kuitenkaan ole ollut eikä voi olla hyödyksi se, että he haluavat samalla olla vapaita palveluksesta eli määrätä itse tekemisistään. Näin ovat asiat ainakin Gävleborgin läänissä.
Vaikka todellinen väestönlisäys olisi kiistatta hyödyllistä, yhtä kiistatonta lienee sekin, ettei tulokseen päästä pelkästään kasvattamalla syntyvien lasten määrää. Mitä hyötyä isänmaalle on niiden lasten syntymisestä, jotka kuihtuvat pois huolenpidon ja kasvatuksen puutteessa?
Vanhemmilla, joiden on ponnisteltava saadakseen edes oman ruokansa ja joiden ponnistuksia osaltaan haittaavat heidän pienet lapsensa, ei ole mitään mahdollisuuksia kasvattaa heitä.
Näemme tämän tehdaspaikkakunnilla ja värvätyissä rykmenteissä. Lapsia syntyy paljon, mutta monetkohan mahtavat pysyä hengissä.
Valtakunnan lastenkodit eivät ole kyllin hyvin varustautuneet ottamaan nämä lapset vastaan. Herra kirkkoherra on itsekin arvioinut, että ne eivät kovinkaan luotettavasti kykene edistämään tavoitteen saavuttamista.
Jos kuitenkin suostuisin hetkeksi myöntämään, että palkollisten lapset voisivat paremmin, varttuisivat ja kehittyisivät aikanaan hyödyllisiksi, kun vanhempia ei velvoitettaisi vuosipalvelukseen, vaan he saisivat itse määrätä itsestään, ja että isännät sitten vähitellen saisivat palkollisia siedettävin ehdoin, niin miten palvelusväki sitten saisi tuona aikana toimeentulonsa?
Jos taas halutaan olettaa, että he joka tapauksessa kuitenkin selviytyisivät, on mielestäni todettava, että nykyinen palvelusväki pystyy selviytymään ja selviytyy nykyisten säädösten vallitessa, että ainoastaan omavaltaisuuden kannattajat valittavat.
Jos, kuten oikein on, valtakunnan säädökset laaditaan tulevaisuutta silmällä pitäen, jälkipolvien eduksi, ei 20–30 vuoden voimassaoloaikaa voida pitää niille riittävänä.
Minusta näyttää siis vaaralliselta uskaltautua sellaiseen kokeiluun, että maatalouden annettaisiin rappeutua tuollaiseksi ajaksi sen oletuksen varassa, että väestön määrä saisi sen kohennetuksi tuon ajan kuluttua.
Eivätköhän siihen mennessä aikuisiksi varttuneet lapset hekin vaatisi samanlaista vapautta, josta he ovat nähneet vanhempiensa nauttivan, ja jos se heiltä silloin evättäisiin tai jos väestön määrä johtaisi päivä- ja vuosipalkkojen alenemiseen, eivätkö he hankkiutuisi valtakunnan rajojen yli silloin samoin kuin nykyisinkin?
Silloin ei olisi voitettu mitään, mutta maatilamme olisivat joutuneet häviöön.
Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan matkustanut ulkomaille ryhtyäkseen maanviljelijäksi.
Jos taas varustamot eivät pysty estämään merenkulkijoiden maastamuuttoa, voinee Suuri Kuninkaamme kuitenkin saada parannuksen aikaan karkulaisten luovutusta koskevalla sopimusjärjestelyllä suurten merivaltojen kanssa, kuten Tanskan kruunu kuuluu menetelleen.
Herra kirkkoherran esittämät esimerkit sekä Brandenburgin väestömäärän ja Espanjan väenpuutteen vertailu eivät lainkaan kuulu tähän yhteyteen.
Sikäläiset olot juontuvat uskonnonvapaudesta tai uskonnollisen pakon ylläpitämisestä. Kummassakin maassa kuitenkin velvoitetaan vuosipalvelukseen ne henkilöt, jotka ovat siitä asemassa, että heidän on palveltava palkollisina.
Siinä herra kirkkoherra on oikeassa, että saman palkan maksaminen niin paremmille kuin huonommillekin palkollisille ei ole hyvä ratkaisu. Toinen toki ansaitsee enemmän palkkaa kuin toinen. Ei tuo palkanlisä kuitenkaan jää puuttumaan. Järkevä isäntä ymmärtää toki etunsa niin hyvin, ettei hän jätä vaille kannustusta sitä palkollistaan, joka tekee työnsä hyvin. Sellaisten lahjojen ja palkkioiden antaminen ei myöskään ole kiellettyä. Silti on hyvin oikeudenmukaista, ettei säädettyä suurempaa pestirahaa ja palkkaa saa luvata eikä maksaa ja siten houkutella toisten palkollisia itselleen ja korottaa vielä kokeilemattomien palkollisten pestirahaa ja palkkaa. Hulttio saattaa ehkä luvata tehdä enemmän kuin vireä renki, ainakin hän on yhtä kallis pestattaessa. Niinpä uskollisuuden ja uutteruuden palkitsemista ei ole kielletty, kiellettyä on vain ehdoilla houkuttelu ja yleinen korottamispyrkimys.
Olen pahoillani siitä, että herra kirkkoherra on maalannut niin synkin värein meidän Gävleborgin läänissämme vuoden 1777 maapäiväpäätöksen 48. pykälässä9 ehdotetun, mutta ei suinkaan päätetyn palkollissäännön. Jos herra kirkkoherra tuntisi tämän seudun sekä maaherramme,10 jonka arvostelukyky ja mielenlaatu eivät missään tapauksessa ohjaa häntä yhdenkään kansalaisen sortamiseen, hän olisi varmasti todennut olemassa olevat tarpeet ja kohdellut herraa oikeudenmukaisesti.
Havaitsen, että arpominen on herra kirkkoherran mielestä erityisen kauhistuttava menettely. Mutta ellei noudateta hänen esittämäänsä ehdotusta, ei nähdäkseni ole harmittomampaa keinoa väen erotteluun. Olisi hyvä, jos virkamiehet ansaitsisivat, ja vieläkin onnekkaampaa, jos he nauttisivat sellaista luottamusta, että he voisivat suorittaa oikeudenmukaisen jaon. Mutta kun asiat eivät näin ole, mikä menettely on moitteettomampi ja tasapuolisempi kuin arvonta? Arpa ratkaisee monissa juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnan ylimpien arvohenkilöiden välillä, ja monet hurskaat pappismiehetkin ovat pitäneet sitä parhaana keinona sielunpaimenen tehtävien jakamiseen.11
Mutta ellei arvonta miellytä tai sitä ei voida sallia, annettakoon kunkin pitäjän valita joka vuosi kuusi tai seitsemän edustajaansa suorittamaan niiden palkollisten jako, jotka eivät halua jäädä entisten isäntiensä palvelukseen.[1/11]
Herra12 kirkkoherra odottaa, että hänen ehdotuksensa mukaiset vapaat sopimukset ovat omiaan vähentämään riitoja ja oikeudenkäyntejä.
Päinvastoin, ne johtavat juttujen määrän moninkertaistumiseen. Vapaissa sopimuksissa työehdot ovat kussakin tapauksessa jossakin määrin erilaisia. Jokainen niin kirjallinen kuin suullinenkin sopimus on voitava todistaa, ja riitojen syntyessä on todistajia kuultava. Miten loputon työmaa tuomioistuimille! Millaista epäjärjestystä, millaista kärsimystä maaseudulla, missä käräjiä istutaan vain kaksi tai enintään kolme kertaa vuodessa?
Jos herra kirkkoherran itse ilmoittamien tietojen perusteella lasketaan, millaisen palkan hän tuntuu hyväksyvän palvelusväelle maksettavaksi, minusta summa osoittaa vakuuttavasti heti, ettei kukaan maanviljelijä pysty pitämään tilaansa pystyssä, saati saamaan siitä toimeentuloaan, jos hänen ehdottamaansa vuosi- tai päiväpalkan vapaa sopiminen otettaisiin käytäntöön.
Hän laskee omalla kotiseudullaan toimivan kruunun viinankeittämön vuosipalveluksessa olevien renkien voivan ansaita vuodessa 985 kuparitaaleria.
Hän päättelee todennäköisesti aivan oikein, että kun noin edullisilla ehdoilla työtä tehneet rengit palaavat maatilojen vuosipalvelukseen ja saavat siitä palkakseen 20–25 plootua ja 3–4 plootun pestirahan ja sen lisäksi koko vuodeksi asunnon ja ruoan sekä työvaatteet, edut maatiloilla ovat tuskin viinankeittämön tarjoamia huonommat, kun kaikki lasketaan tarkoin yhteen.
Hän sanoo tarvitsevansa itse vuosittain 12–13 lainmukaisesti palvelukseen otettua palkollista.
Minun asiani ei ole esittää tarkkaa laskelmaa hänen tilanteestaan. Oletan, että kirkkoherran puustellin ylläpitoon ja hoitoon tarvitaan vain 10 palkollista eli 4 renkiä ja 6 piikaa. Lasken kunkin rengin kustannuksiksi vain 750 taaleria ja kunkin piian kustannuksiksi 600 taaleria vuodessa. Tällöin päädytään silti 6 600 kuparitaalerin summaan. Voiko tämä olla kannattavaa? Tuottaako kirkkoherran virkatalo noin suuren tuoton?
Ehkä tämä kuitenkin onnistuisi jossakin papinpuustellissa, kun otetaan huomioon sen tarjoamat edut. Ehkä ainakin joku virkatalon haltija pystyisi suoriutumaan sen hoidosta tuollaisen pienemmän palveluskunnan avulla, kun apuna olisi ystävällisesti suhtautuvien alustalaisten työvoimaa.
Rehellinen, sekä valistunut että hyvää tarkoittava herra kirkkoherra arvioikoon kuitenkin itse, voiko veroa maksava maatilan omistaja maksaa tuollaisen summan vuosi- tai päiväpalkkoina.
Hän pitää kohtuullisena myös sitä, että renkienkin työehtoja on parannettava, jos isäntä voi saada tuloja laivanrakennuksesta tai muista tilapäisistä ansaitsemistilaisuuksista.
Kunnioitan tuota kelpo miestä todellakin niin paljon, etten halua vastata millään häntä kovin läheltä koskettavalla kysymyksellä, vertailulla enkä rinnastuksella. Riittää, että kysyn: tekeekö renki muuta kuin isäntänsä osoittamaa työtä, ja mitä tekemään hän on velvollinen?
Jos hän tekee työnsä hyvin ja joutuisasti, isäntä, eikä vain kohtuullisuutta noudattava, vaan vain omaa hyötyään ajatteleva isäntäkin maksaa hänelle varmasti jonkin lisäpalkkion hyväntahtoisuutensa osoittamiseksi.
Tuollaiset palkitsemiset tuottavat ja herättävät uutteruutta, eivät suinkaan pakolla määrätyt ehdot.
Olisiko edes mitään yleistä hyötyä siitä, että palkollisia houkuteltaisiin vain niille paikkakunnille, joilla voitaisiin tarjota korkeita vuosipalkkoja tai päiväpalkkoja tilapäistöistä? Pitääkö maatilojen hoidon lamaantua ympäristöseuduilla ja sitten noillakin paikkakunnilla sivuansioiden loputtua?
Mitähän perusteita on sillekään ajatukselle ja mitä yleistä hyötyä siitä koituu, että ostajan on maksettava laivan rakentamisesta tai muusta työurakasta niin kalliisti, että tavaran toimittajakin voi maksaa työläisilleen korkeata palkkaa?
Eiköhän olisi sekä edullista että kohtuullista, etteivät kansalaiset nylkisi toisiaan, vaan tyytyisivät työtä ja vaivaa kohtuullisesti vastaavaan korvaukseen?
Herra kirkkoherra lohduttaa toivolla, että kaikki varmaankin sujuu, kun väestön määrä kasvaa, ja että palkollisia on silloin varmaankin edullisemmin saatavissa.
Olen edellä esittänyt oman mielipiteeni tästä. Mutta vaikka haluaisinkin hyväksyä tuon toivon, niin mitä kohtuullisuutta, mitä yleistä hyvää edistävää hyötyä koituu siitä, että maanviljelijöiden on sillä välin enemmän tai vähemmän köyhdyttävä, sen mukaan kuinka hitaasti tai nopeasti toive toteutuisi ? Ja että tämän olisi tapahduttava pelkästään, jotta kokeiltaisiin hyödyttömän vapauden vaikutusta palkollisiin, jotka voivat nykyisin kuten entisaikoinakin saada isännältään sen, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat, ruoan ja vaatteet ja vähentämättömän palkan?
Herra kirkkoherra suvainnee myös muistaa, että jos huonompi työntekijä saa määrätä oman hintansa, hän ei suinkaan ota vastaan pienempää vuosi- tai päiväpalkkaa kuin kunnollinen ja ahkera. Oma etu sen sijaan sitoo viimeksi mainitun työntekijän isännän parantamaan omasta aloitteestaan hänen työehtojaan saadakseen pitää hänet palveluksessaan.[2/11]
Miten ehdotettu vapaus vaikuttaisi laivamiesten ja sotamiesten palkkoihin? Kuka haluaisi värväytyä ja alistua sotilaskuriin, vaarantaa kruunun töissä terveytensä ja jäsentensä kunnon ja sodassa sekä henkensä että ruumiinsa, kun hän toisaalta saa toimeentulonsa kaikessa rauhassa jossakin mäkituvassa ja voi nylkeä kansalaisia mielensä mukaan?
Pelkäänpä kuitenkin, että kymmenessä vuodessa toimeentulon saaminen tuollakin keinolla tyrehtyisi, kun maanviljelijät olisivat suistuneet varattomuuteen.
Silloin valtakunta olisi menettänyt veronmaksajansa ja vapaat palkolliset ne työnantajat, joilta he ovat saaneet ruokansa tai joilta heidän pitäisi se saada.
Vielä yksi huomautus. Olettakaamme miehen ja vaimon yhteiset ansiot 1 500 kuparitaaleriksi ensimmäisenä vuotena, ennen kuin lapsivuode ja kehto estävät vaimon työnteon. Vaatteitakin heillä on jo se määrä, jonka he ovat nykyisten säädösten mukaan ansainneet isäntiensä palveluksessa. Mutta kun he ovat ostaneet katon päänsä päälle sekä lehmän ja välttämättömät talouskapineet ja elättäneet itsensä talven yli, mitä heillä voi olla jäljellä vaimon ravinnoksi sinä aikana, jona hän ei jaksa tai ehdi tehdä työtä, ja lapselle ja useammillekin lapsille, joita heidän on tarkoitus hankkia? Entä jos mieskin sairastuu?
Mielestäni voidaan hyvin perustein pelätä, että vapaat palkolliset lisäävät vain kerjäläisten määrää. Heille käy samoin kuin jo on käynyt suurelle osalle täkäläisistä uudisraivaajista: heistä tulee uuskerjäläisiä.
Kokeilun lopputulos: tilojen viljelijät köyhtyvät, vapaat palkolliset elävät kurjuudessa, kumpienkin lapset kärsivät, ainakin Gävleborgin läänissä.
Toivon, että muut kumoavat minun väitteeni todellisen vakaumuksensa perusteella.
En voi jättää lopuksi mainitsematta viimeksi pidetyssä lääninkokouksessamme käsiteltyä, aristokraattiseksi ja äärimmäisen kohtuuttomaksi kuvailtua palkkausesitystä. Siinä ehdotetaan tavaroiden hintojen vuoden 1739 jälkeisen nousun takia, että palkollisia pitäisi kannustaa kaksinkertaisella pestirahalla ja rahapalkalla. Vaatetavaroiden osalta olisi toimittava palkollissäännön mukaisesti, jos palkollinen ottaa ne vastaan tavarana. Jos taas palkollinen tyytyy rahaan niiden sijasta, asiasta on yhteisymmärryksessä sovittava.
Täysikasvuisen rengin pestirahaksi ja palkaksi tulee näin meneteltäessä 50 taaleria; taksassa mainitut vaatetavarat, hyvä sarkapuku, sukkapari, 4 paria kenkiä, yksi palttina- ja yksi rohdinpaita, puoli naulaa villaa, vasikannahkainen käsinepari, eivät ole hankittavissa halvemmalla kuin 91 taalerilla 16 äyrillä kuparirahaa, mutta voivat maksaa paljon enemmänkin.
Täysikasvuisen piian pestiraha ja palkka on 21 taaleria ja vaatevarusteet: 10 kyynärää palttinaa ja 10 kyynärää rohdinkangasta, 3 paria kenkiä ja sukkapari, maksavat ainakin 43 kuparitaaleria. Kun tähän lisätään ruoka koko vuoden ajaksi, minkä arvoa ei missään tapauksessa voida arvioida 400 taaleria vähemmäksi henkeä kohti, olisi rengin vuosiansion arvo tuon ehdotuksen mukaan 541 taaleria 16 äyriä ja piian 464 taaleria kuparirahaa ottamatta huomioon sitä, missä määrin palkkojen parantamista mahdollistaa sallittu vapaa sopiminen vaatetustarvikkeista.
Arvioikoon jokainen itse, voidaanko tuollaista palkkausta aiheellisesti sanoa kohtuuttoman vähäiseksi, ja jokainen seudun olot tunteva miettiköön, kestääkö tilojen tuotto tuollaiset maksut, saati suurempia.
Ennen reduktiota13 tällä seudulla asui paljon aatelisia; kuninkaan armosta omistajat saivat luovuttaa nämä tilat kruunulle vastineeksi niistä, jotka he olisivat muussa tapauksessa joutuneet muilta seuduilta luovuttamaan. Tämä oli osoitus siitä, että jo tuohon aikaan tilanpito oli tällä seudulla tuottamatonta.
Kukaan säätyläinen ei varsin pitkään aikaan olekaan todennut tänne asettumista kannattavaksi niitä lukuun ottamatta, jotka joutuvat asumaan täällä virkatehtäviensä takia. Jokainen heistä maksaa kallista vuokraa asumisestaan oman katon alla omalla tilallaan. Niinpä lesket ovat joutuneet myymään tilat, jotka heidän miehensä ovat varsin suurin kustannuksin varustaneet leskille sopivaan kuntoon. Paremmat eivät ole talonpoikaisen rahvaankaan elinehdot, niin kauan kuin tilallisten on tehtävä työnsä palkollisten avulla.
Jos jokainen vapaana syntynyt nyt saa oikeuden päättää tekemisistään, tilallinen ei voi pitää kotona edes lapsiaan. Hekin lähtevät varmasti hänen luotaan saalistamaan rahaa muilta tai sitten häneltä itseltään.
Herra kirkkoherran puoltama vapaus osoittautuu siis ainakin tälle seudulle erittäin vahingolliseksi. Vaikka nykyiset ongelmat jäisivät ratkaisematta, se on paljon siedettävämpää.
Sincere & Moderate.14
Suom. Heikki Eskelinen
Alkuperäinen dokumentti: Nimimerkki Sincere & Moderaten kirjoitus Dageliga Tidningar, Eller: Dagligt Allehanda -lehdessä 13.–15.1.1779, nro 9–11.
Kirjapaino, painopaikka ja -vuosi: Kongl. Ordenstryckeriet, Stockholm, 1779.
Perusteksti: Dageliga Tidningar, Eller: Dagligt Allehanda -lehden sidottu nide, vuosikerta 1779, Dagstidning 1700–1850, Kungliga biblioteket.
Huomautuksia: Schauman olettaa (Schauman 1908, s. 328), että nimimerkki Sincere & Moderate olisi mahdollisesti Chydeniuksen hyvä ystävä Anders Schönberg. Kirjoituksen alussa kuitenkin todetaan, että kirjoittaja ei tunne Chydeniusta henkilökohtaisesti, ja on melko epätodennäköistä, että Schönberg olisi vaivautunut valehtelemaan tällä tavalla. Sitävastoin nimimerkki voi olla joku Schönbergin lähipiiriin kuuluva henkilö.
Huomautuksia: Chydenius vastasi tähän kirjoituksellaan Vastaus herra Sincere & Moderaten isäntien ja palkollisten luonnollisia oikeuksia koskevien ajatusteni arvosteluun, joka on julkaistu Dagligt Allehandan numeroissa 9, 10 ja 11, Dagligt Allehanda 2.3.1779.
Kuvalähde: Kungliga biblioteket.
[1/9]
En Medborgares Bref i Gefleborgs Län til sin Landsman, rörande Kyrkoherdens Herr Magister And. Chydenii upgifna Tankar om Husbönders och Tjänstehjons naturliga rätt.
At swara Herr Kyrkoherden Chydenius, fordras en lika stark, lika behagelig, lika ledig penna.
Den äger icke min hand; minst nu, med utarbetande af Ämbets göromål sysslosatt.
Den jämnsinnighet, den oweldighet,15 han påfordrar af Medborgare, wid pröfning af dess tankar, nekar Han dem icke tilbaka.
Ehuru jag ej känner Honom til person, hafwa des skrifter wäckt och fordrat min högacktning, samt gjordt mig öfwertygad, at Han werkeligen ömar16 Fäderneslandet.
Således hoppas jag, det Han tol erinringar17 wid des upgifna Tankar om Husbönders och Tjänstehjons Naturliga Rätt.
Tit.18 har behagat tilsända mig dem; men det redan nämnda skälet tillåter mig endast upgifwa ärinringar til Tit. pröfning, samt utförande och bestyrkande, om de det förtjäna.
H. Kyrkoherden föreställer oss Tjänstehjonen, såsom fria jordenes inbyggare, som äga lof och säkerhet at sörja för sig och de sina, giftas och bo på jorden. En sanning för sig sjelf, och in statu naturali19 ostridig; men i Borgerliga Samhällen ofelbart underkastad jämkning efter den yppersta Lagen: Det meniga20 Bästa.
H. Kyrkoherden har sjelf uptagit denna påminnelsen sid. 36,21 men icke aldeles utredt densamma, utan påstår likafullt, at friheten at få bo och föda sig med sitt arbete, är naturens förste och och ömaste rätt, i wår Grund-Lag på det heligaste bekräftad, och bör således icke komma i fråga.
Jag tänker däremot, at i et Samhälle äro alle Ledamöter, utan undantag, förbundne at tjäna hwarannan inbördes, hwar efter sitt ämne,22 och at det låter göra sig, utan kränkande af den människliga wärdigheten, utan rättighet at wara tyran, utan skyldighet at wara träl.[2/9]
Utan en sådan inbördes förbindelse, huru skulle något Samhälle äga bestånd? Hwad fred, hwad säkerhet wore at förmoda emellan alla lika sjelfrådande?
Alla Rikens och Samhällens wälfärd fordrar, at hwar och en, som där njuter beskydd, bör på något godt och nyttigt sätt bidraga til det Allmännas wäl och förkofran, och icke genom oseder eller egenwilligt förfarande, lefwa Allmänheten mera til last än förmån.
Så talar Kongl. Kungörelsen af den 3 Julii 1759.23
Dock emot denna kan, likasom redan skedt med flere Stadgar, det inkast göras: De äro Oeconomiske, Politiske, lämpade efter de Styrandes tankesätt, efter tid och omständigheter.
Men under en sådan förewändning, böre wi ej söka häfwa det intryck, den myndighet de Lagar tilhörer, som äro grundade i sakernas werkeliga egenskap och oföränderliga förhållande.
Et sundt förnuft, en öpendaga billighet,24 en ostridig rättwisa kräfwer, at Medborgare af et Samhälle skola tjäna hwarannan inbördes, och det wid et i sakens natur utsatt wite, at annars i tysthet samtycka til hwarannars, och följakteligen Samhällets fördärf och undergång. Ty ingen kan ensam äga bestånd.
Det säges: när man kan föda sig sjelf, wore man icke fri, om man emot sin wilja skall tjäna en annan. Jag swarar: Wi födas ju alle blotte och bare hit til werlden. Wi måste oundgängeligen taga föda och wård af andras händer. Den kunde icke föräldrar och wänner gifwa oss, utan beskydd af Samhället, utan dess understöd. Jag menar med understöd den utwäg, den tilgång, den säkerhet föräldrar och wänner uti och genom Samhället äga, at nära sig sjelfwa och barnen, som de upfostra.
Det arf, som sedan tilfaller oss, är ock en genom Samhällets beskydd och bistånd förwärfwad egendom, hwilken på lika sätt af arfwingar besittjas.
Något för något. Samhället äger ju en ostridig rättighet til wederkänsla25 af de förmåner, af den säkerhet det gifwit wåra föräldrar och gifwer oss.
Efter mitt begrep blir det då billigt, rättwist och oförnekeligit, at Samhället eller Medborgare böra njuta wår tjänst.
Följakteligen äger ej någon i Samhället född person rättighet, at efter behag undandraga sig tjänst uti et, änskönt26 fritt Samhälle. Han förorättar wärkeligen Samhället, när han ej tjänar Medborgare.
Men at utstaka ordningen och wilkoren af den tjänst, den ena Medborgaren är förbunden at göra den andra, det tilhörer den wisa, den owälduga Öfwerheten.
Den känner bäst det Allmännas behof. Den wet nog at så lägga fria och lika älskade Medborgare emellan, at den ene icke får trycka eller förolämpa den andra, wid tjänstens påfordran eller utgörande.
Det är således, efter min tanka, et brott, af hwem det ock wara må, at ej tjäna Samhället, och af Legohjon, at icke taga årstjänst, efter den är enlig med deras omständigheter, och för Samhället oumbärlig.
Som Samhällets behof äro mångfaldige, så fordras icke at alle dess Ledamöter skola wara Legohjon: en del fullgör sin skyldighet, då den i andra stycken tjänar Samfundet. Men det blir altid brott at icke tjäna, i den ställning man är i Samhället.
Om H. Kyrkoherden icke medgifwer detta; så äger ej någon motsägelse af dess sats rum. Ty äga Tjänstehjon sin naturliga rätt ännu i Samfund behållen, äger wisst ej någon om dem förordna.
Hafwa de åter, som andre Medborgare uti Samhället, förlorat en oinskränkt utöfning af den frihet en Människa tilhörer in statu naturali; så äro de wäl förbundne at låta Öfwerheten förordna om dem, det Meniga Bästa til godo.
H. Kyrkoherden har wäl welat wisa, det Författningarne om ofelbar årstjänst och emot wiss stadgad lön, strida emot wår Grund-Lag, at Konungen ej må låta någon fördärfwa, til lif och ära, lem och wälfärd, utan han laga förwunnen och dömder är, och ingen afhända eller afhända låta något gods, löst eller fast, utan laga dom och ransakning.27
Men hwar jämnsinnig28 lärer inse, huru twungen denna Grund-Lags tillämpning är til målet.
Fördärfwas man til ära och wälfärd, afhändes någon egendom därmed, at man för föda, kläder och skälig lön tilhålles at bidraga til det Allmännas wäl och förkofran, men icke tillåtes genom egenwilligt förfarande lefwa Allmänheten mera til last än förmån?
Kan någon del af Swenska Folket klaga, at födslen tages til skäl, at de skola tjäna? Finner man icke Ståndspersoners barn, så wäl som Allmogens, i tjänst? Tarf29 och allmän förbindelse äro, efter min tanka, skäl, hwarföre den tjänar, som tjänar, ware sig af högre eller lägre ätt.
Men, säger H. Kyrkoherden, Tjänstehjonen äro icke hörde, hafwa aldrig bifallit de om dem gjorda Stadgar, Husbönder hafwa författat dem sig til förmån, Tjänstehjonen til förtryck.
Jag wet ej om det så kan sägas. Jag känner ej andra Stadgar i Riket, än dem Öfwerheten gjordt. Och jag tror at Öfwerheten är lika rättrådig emot Tjänstehjon, som emot Husbönder, ty bägge äro Fäderneslandet lika oumbärlige.
Därförutan hafwa Tjänstehjonens Föräldrar och Målsmän, såsom Ledamöter af Riksens Ständer, blifwit hörde, och i underdånighet tilstyrkt dessa Stadgar.
Hafwa barnen någonsin blifwit hörde om tiden, när de skola anses myndige? Är icke mången 18 års Yngling, och därunder, så klok, som en 30 års Karl och äldre? Är det då wåld, är det fördärf, är det orätt, at Öfwerheten utsatt 21 års ålder? Är det orätt at ännu äldre ställas än längre tid under förmynderskap, för det at de ej blifwit hörde och samtyckt den Lagen? Eller månne de i sitt naturliga tilstånd skulle den samtyckt? De måste likwäl lyda och rätta sig efter Lagarna.
Hwart skulle det bära af, om hwar enskild i Samhället skulle höras öfwer Lagar och Förordningar?[1/10]
Hr.30 Kyrkoherden har yttrat sig, at ej andre böra komma under namn af lösdrifware, än friske och arbetsföre tiggare, som ej idas förtjäna sig födan.
Månne, om de tilfrågas, de skulle samtycka at tjäna? Äga de icke åberopa sig det de äro friborne, de hafwa icke gjordt något brott, de hafwa icke tagit annat, än hwad Medborgares friwilliga hand meddelat dem; Månne de ock icke hafwa något krype,31 någon backstufwa at bo uti?
Det synes dock, som H. Kyrkoherden wil medgifwa, at de måge förpliktas til tjänst.
Just sådana, och ej andra, menar jag Legohjons-Stadgan förstår med de H. Kyrkoherden misshageliga orden: landsstrykare, lösdrifware, lättingar eller inhyses-hjon. Ordet lätting hade kunnat ensamt wara nog, ty det förklarar de öfriga namnen, och de förändra icke saken.
Och wet jag icke, hwad företräde et inhyses-hjon, som icke wil arbeta oftare än efter behag och emot den dagspenning det sjelf sätter, bör äga för en tiggare, som tager sin föda utur andras händer. Bägge äro de Medborgare til last. Den förre pockar,32 den sednare är höflig. Skilnaden tyckes mig wara til den sednares fördel.
Hr. Kyrkoherden har funnit Tjänstehjonen otilräckeligen belönta, efter 1739 års Legohjons-Ordning.
Den tillägger dem likwäl, jämte husmans kost, den städsel, lön och kläder, Taxan för hwarje Landsort utsätter. Den tillåter Husbonde at förbättra lönen för Husbonde-drängar och Rättare33 öfwer Taxan, och at eftergifwa alla Tjänstehjon de Krono-Utlagor, som han för dem betalar. Den tillägger Tjänstehjonen sju frihetsdagar och skälig ledighet efter Gudstjänsten å Helgedagar. Den ålägger Husbonde at wårda och sköta sjukt Legohjon, och lämnar honom at gifwa efter34 hwad å Läkare och läkedom kostas. Den förbinder honom at draga försorg om det Tjänstehjon, som i hans tjänst tilbringat sina bästa år, och sedermera så af sig kommit,35 at ingen wil det i tjänst taga, at det til sin död njuter skälig skötsel och underhåll, emot den tjänst, som det då möjeligast kan komma til wäga36 at göra. Och emot tredska37 Legohjon medgifwer den icke widare, än måttelig husaga; och utsätter i öfrigt plikt så för Husbonde, som Legohjon, om de förorätta hwarannan.
Den tillåter äfwen Pigor i allmänhet at sköta wanföra Föräldrar; samt 24 §. i Kgl. Resol. d. 19 Jan. 175738 Wästernorrländska Städernes Handlande, at städja sig Drängar til deras sjöresor om Sommaren. Omständigheter, som alt förbättra Tjänstehjonens wilkor.
När nu det stegrade wärdet af mat och kläder stadnar på Husbonden allena, samt städsel och lön betalas efter det förhögda räknewärdet,39 eller dubbelt emot 1739; synes mig wara ögonskenligit, ej allenast at Öfwerheten lagt wilkoren emellan Husbönder och Tjänstehjon rättrådigt, utan ock at fördelen af det förändrade waru-priset och penninge-wärdet aldeles blifwer på Tjänstehjonens sida.
Hr. Kyrkoherden har medgifwit, at årstjänster äro förmånlige, at de innefatta stora förmåner, äfwen för tjänare, så at de, som äro löse och ogifte, när de få försöka at wara löse et år, taga gärna årstjänst det andra. Men, säger han, friheten med torra bitar är ofta angenämare för en människa, än en ömnog föda under en annans wälde. Det kostar wäl, at sätta fötter under eget bord; men hwem gör icke det häldre med mager utkomst, än mår wäl, som en annars tjänare?
Hr. Kyrkoherden har rätt. Det är så med det sjelfkära människo-tycket.40 Men dess utöfning, är det frihet, eller sjelfswåld?
Mången Yngling är fallen til hushållning redan under sin minderårighet; mången ogift Flicka lika så. Månne det då wore rådeligit, det Allmänna nyttigt, at Lagen om Förmynderskap uphäfdes.
Därigenom förstördes dock endast några enskiltas egendom; men genom den af Hr. Kyrkoherden föreslagna friheten, bragtes Hemmansbruket i många Rikets Landsorter i yttersta lägerwall,41 och hwarifrån det ingalunda kunde uprättas, så länge en sådan Författning wore gällande.
Hr. Kyrkoherden upgifwer botemedel däremot, genom Folkökning, och föreslår därföre upmuntran af Legohjons giftermål.
Öfwerheten har ock redan tänkt därpå. Kongl. Förordningen af den 8 Decemb. 175642 tillåter Ynglingen at träda i ägtenskap, när han fyllt 18 år, samt någon stadig årlig tjänst innehafwer, eller arbete och handtwerk idkar. Kongl. Förordningarne af den 20 Julii 1762 och d. 8 Martii 177043 tillåta Jordägare och Hemmansbrukare å Landet, at inrätta backstufwor och bonings-rum för Legohjon som äro gifte, eller wilja gifta sig, samt lemnat til öfwerenskommelse dem emellan, hwad förmåner och wilkor Legohjonen därwid, njuta måge.[2/10]
Således äro hindren af giftermål afrögde. Men Fäderneslandet har ej haft, eller kan få gagn däraf, efter de tillika wilja wara fria från tjänst, det är, råda sig sjelfwe. Så är det åtminstone i Gefleborgs Län.
Så ostridig förmån en werkelig Folkökning skulle werka; så ostridigt lärer det ock wara, at den icke ärhålles blott genom barnens framfödande. Hwad båtar det Fäderneslandet, at de barn födas fram, som smälta bort, i brist af underhåll och upfostran?
Det är icke möjeligit, at Föräldrar, som hafwa möda at skaffa sig födan sjelfwa, och i sin mån därwid hindras af deras späda barn, kunna upfostra dem.
Wi se det wid Fabriquerna och de wärfwade Regementerna. Många födas, men huru många blifwa wid lif.
Barnhusen i Riket äro ej så försedde, at de förmå taga dem emot. Hr. Kyrkoherden har ock sjelf ansedt dem mindre säkra at befordra ändamålet.
Men om jag för en stund wille medgifwa, at då Legohjon icke förpliktades til årstjänst, utan få råda sig sjelfwe, deras barn skulle bättre trifwas, wäxa til och en gång blifwa nyttige, och Husbönder den tiden omsider ärhålla Legohjon för drägeliga wilkor; huru skola då Tjänstehjonen den tiden finna sin utkomst och bärgning?
Wil man åter förmoda, at de då likwäl skola kunna taga sig fram, så tänker jag det bör medgifwas, at nu warande Tjänstehjon kunna ock begå sig44 wid nu warande Författningar: at det är sjelfswåldet allena, som klagar.
Skola, som rätt är, et Rikes Författningar göras för framtiden, efterkommandom til förmån, bör en 20 til 30 åra tid icke wara deras krets.45
Wådeligit förekommer det mig altså, at wåga et försök, at på den epoquen lägga Hemmansbruket i linda, i förmodan at Folkmängden efter den tiden skulle hjälpa det up.
Månne ock de då tilwäxte barnen icke skulle yrka lika frihet, som de sedt sina Föräldrar njuta, och om den då nekades, eller Folkmängden skulle nedsätta dagspenning och årslön, de icke hitta öfwer Rikets gränts, så wäl som denna tiden?
Intet wore då wunnit, men wåra Hemman förlorade.
Dock har jag mig icke kunnigt, at någon farit utrikes at idka jordbruk.
Emot de Sjöfarandes utflyttning åter, om den icke kan af Rederierna förekommas, torde wäl wår Store Konung råda bot, genom et Cartel med Sjömagterne, i den wäg som Kronan Dannemark det skall hafwa.
Hr. Kyrkoherdens åberopade exempel och gjorda jämförelse emellan Brandenburgs Folkmängd och Spaniens Folkbrist, höra aldeles icke hit.
De härröra af Religions frihet eller twång. Men å bägge ställen förpliktas de, som äro i den ställning at de böra som Legohjon tjäna, til årstjänst.
Det har Hr. Kyrkoherden rätt uti, at lika löner för bättre och sämre Legohjon icke äro wäl afpassade. Wisst förtjenar den ena mer belöning än den andra. Men den blifwer icke ute. En förnuftig Husbonde känner för wäl sin fördel, at han ej skulle upmuntra det Legohjon, som gör wäl sitt arbete. Sådana gåfwor och belöningar äro ej eller förbudne. Men med mycken rättwisa, at icke lofwa eller gifwa större städsel och lön, än förordnadt är, och därmed tubba46 andras Tjänstehjon til sig, och stegra städsel och lön åt Tjänstehjon, som ännu icke äro försökte.47 En slarf lofwar, kan hända mer, än en käck Dräng; åtminstone gör han sig lika dyr. Förbudet är därföre icke mot belöning af trohet och flit, utan emot tubbande och allmänt stegrande.
Det gör mig ondt, at Hr. Kyrkoherden så illa målat den i wårt Gefleborgs Län uti 48. §. af 1777 års Lands-Tings Beslut48 föreslagna, men aldeles icke afgjorda Författning om Tjänstehjonen. Kände Hr. Kyrkoherden Landsorten, kände han wår Höfdinge,49 hwars insigt, hwars hjärtelag wisst icke syftar at förtrycka någon enda Medborgare; hade han säkert funnit behofwen, och gjordt Herren rätt.
Lottningen ser jag faseligen misshagar Hr. Kyrkoherden. Men utan at man widtager det förslag han gifwer, ser jag ej något menlösare medel, at skilja Folket emellan. Det wore wäl, om Ämbetsmän förtjänte, och än lyckeligare, om de ägde förtroende, at göra en rättwis utdelning. Men när det icke så är, hwad oskyldigare, hwad jämnare, än lotten? Lotten, som wid många högtideliga tilfällen skiljer det yppersta Folket i Samhället emellan, och af många Gudfruktiga Prästmän äfwen blifwit ansedd för säkraste medlet at utdela Själaherde-Sysslor.50
Men om ej lotten behagar, eller kan tillåtas, lät då hwar Församling wälja hwart år sex eller sju af sina Ledamöter, som förrätta utdelning af de Tjänstehjon, som ej wilja förblifwa hos sina förra Husbönder. [1/11]
Hr.51 Kyrkoherden wäntar at de af honom föreslagna fria afhandlingar52 skola bidraga til minskning af twister och Rättegångar.
Twärt om. De leda til mångdubbel förökning. Wilkoren blifwa wisst wid hwar afhandling i någon del olika. Hwar afhandling, antingen skrefwen eller muntelig, måste bewitnas; och när twist upkommer, witnen höras. Hwad oändeligit arbete för Domstolarna? Hwad oreda, hwad lidande på Landet, där Härads-Ting endast hålles twå, högst tre gånger om året?
Om man gör uträkning, efter Hr. Kyrkoherdens egen upgift, öfwer den aflöning han icke tyckes missbilliga53 för Tjänstefolket, synes mig, at dess belopp skall genast öfwertyga, at det är omöjeligit för någon Hemmansbrukare at hafwa bestånd, mindre utkomst, om den af honom föreslagne fria afhandlingen om årslön eller dagspenning skulle widtagas.
Han räknar den lön och förtjänst de til Krono-Bränneriet i dess ort legde Årsdrängar kunna göra sig, til 985 Daler Kopparmynt.
Han sluter, och det sannolikt, at då Drängar ifrån så synbara förmåner gå åter til årstjänster med 20 a 25 plåtars lön och 3 til 4 plåtars städsel, där de hafwa kost hela året öfwer och sina slitplagg,54 så måste förmånerne därwid wara föga mindre, när alt slås noga tilsamman.
Han säger sig sjelf årligen behöfwa 12 eller 13 lagstadda Legohjon.
Jag wil ej göra räkningen med honom noga. Jag wil taga, at Prästebolet til dess häfd och skötsel endast fordrar 10 Legohjon, 4 Drängar, 6 Pigor. Jag wil allenast beräkna kostnaden å hwar Dräng til 750 Daler, och å hwar Piga til 600 Daler om året. Det gör likwäl 6 600 Daler Kopp:mt. Kan det bära sig? Kastar Prästebolet så mycket af sig?
Dock lät wara, det ginge an för något Prästebol, i anseende til dess förmåner. Lät wara, at ock någon Boställshafware kunde komma ut därmed, för et, genom biträde af dess underhafwande Manskap och deras wänliga bemötande, minskat antal Tjänstehjon.
Men den hederlige, den så uplyste som wälmenande Hr. Kyrkoherden Chydenius döme sjelf, om det blir möjeligit för en skattdragande55 Hemmans-åbo, at betala i en sådan mån årslöner eller dagspenning.
Han finner ock det skäligt, at om Husbonden kan hafwa någon förtjänst af Skeppsbyggeri eller andra tilfälliga förmåner, bör äfwen Drängens wilkor förbättras.
Jag hyser werkeligen så mycken högaktning för den hedersmannen, at jag icke wil swara med någon nog nära träffande fråga, liknelse och jämförelse. Nog, at jag frågar: om Drängen gör annat än sin Husbondes arbete, och hwad han är skyldig?
Gör han det wäl och hurtigt, gör Husbonden, ej allenast den billige, utan ock den egennyttige Husbonden, säkert honom någon hugnad, af god wilja.
Sådana belöningar, men icke twungna betingningar, alstra och wäcka idoghet.
Wore det ock nyttigt för det Allmänna, at draga Legohjonen blott til de ställen, där höga årslöner eller dagspenningar kunna gifwas wid tilfälliga förtjänster? Skall Hemmansbruket ligga neder i negden, och äfwen sedan på de ställen, när bi-förtjänsten uphörer?
Hwad skäl, hwad werkelig nytta för det Allmänna ligger ock i den tankan, at en Fartygs-byggnad eller annat arbete skall af köparen så drygt betalas, at lefweranten56 äfwen kan drygt betala sina Arbetare.
Månne det icke wore så förmånligt, som billigt, at ej den ene Medborgaren prejade57 den andra, utan nögdes åt en emot arbete och mödan skäligen afpassad betalning?
Herr Kyrkoherden tröstar med hopp, at det wäl gifwer sig, när Folkstocken58 ökas, och at Legohjonen då wäl gifwa bättre köp.59
Därom har jag yttrat mig åfwan. Men om jag ock wille godkänna hoppet; hwad billighet, hwad nytta för det meniga bästa, at Hemmansbrukare imedlertid skola mer och mindre utarmas, efter som hoppet senare eller förr skulle inträffa? och det blott at försöka wärkan af en onyttig frihet hos Legohjonen, hwilka nu, som af fordom tima, kunna hos Husbonden njuta sina nödwändigaste tarfwor, mat och kläder, och lönen icke förminskad?
Hr. Kyrkoherden behagar ock komma ihog, at den sämre Arbetaren, om han får sätta pris på sig sjelf, ingalunda tager mindre lön eller dagspenning än den snälle60 och flitige. Hwaremot egen fördel förbinder den sednares Husbonde, at sjelfkrafd61 så förbättra hans wilkor, at han får behålla honom qwar. [2/11]
Hwad werkan skulle ock den föreslagna friheten göra på Båtsmans- och Kneckte-legor? Hwilken wille låta lega sig at stå under krigs-aga, wid Krono-arbeten äfwentyra hälsa och lemmar, och i krig både lif och lem, när han annars i en backstufwa i fred och lugn finner sin utkomst, och får skära62 Medborgare efter behag?
Dock fruktar jag, at inom tio år wore ock den födkroken all,63 med det at Hemmansbrukarne äro utmärglade.
Då hade Riket förlorat sina skattdragare, och de fria Legohjonen dem, af hwilka de tagit eller skulle taga sin föda.
Än en anmärkning. Lät oss taga Mannens och Hustruns förtjänst första året, innan hon blir af barnsäng och waggan hindrad, til 1 500 Daler Kopp:mt. Kläder hafwa de ock redan af hwad de, efter närwarande Författning, förtjänt hos sina Husbönder. Men sedan de köpt tak öfwer hufwudet för sig, och en Ko, samt oundgängeligit husgeråd, och födt sig sjelfwa fram öfwer året, hwad kunna de då hafwa öfwer, til föda åt Hustrun, medan hon ej orkar eller hinner arbeta, och åt barnet, och efter afsigten, åt de flere barnen? Än om mannen äfwen sjuknar?
Jag har all anledning at befara, det de frie Legohjonen blott öka tiggare-hopen. Det går med dem som redan med en stor del af wåra Nybyggare här i orten: De blifwa Nytiggare.
Ändalykten64 af försöket: Armod hos Hemmans-åboer, uselhet hos de fria Legohjonen, elände för bägges barn, åtminstone i Gefleborgs Län.
Jag wil önska, at af andras werkeliga öfwertygelse blifwa öfwerröstad.
Kan ej afhålla mig at til slut uptaga den såsom Aristocratisk och högst obillig beskrefna aflöningen, som wid wårt sista Lands-Ting war omrörd. Där är föreslagit, at i anseende til waru-prisens stegring sedan år 1739, skulle Tjänstehjonen upmuntras med dubbel städja och penninge-lön; med Klädes-persedlarna förhållas efter Stadgan, om Tjänstehjon dem in natura uttager; men nöjes Tjänstehjon med penningar därföre, ankommer det på wänligt åsämjande.
Städsel och lön för en fullwuxen Dräng blir således 50 Daler; de i Taxan utsatta persedlar, en god Wadmals-klädning, et par strumpor, 4 par skor, en Lärfts, en Blångarns-skjorta,65 en half mark Ull, et par Kalfskins-handskar, ärhålles icke under, men kosta wäl öfwer 91 Daler 16 öre K:mt.
Städslen och lönen för en fullwuxen Piga 21 Daler, persedlarne: 10 alnar Lärft och 10 alnar Blångarns-wäf, 3 par skor, et par strumpor, kosta minst 43 Daler K:mt. Lägges nu maten til, året igenom, som ingalunda kan mindre räknas än 400 Dal. för person, så skulle Drängen, efter det förslaget, tjäna för 541 Daler 16 öre, och Pigan för 464 Daler K:mt om året, utom hwad den tillåtna fria öfwerenskommelsen om kläderna medgifwer at förbättra lönen.
Döme då hwar och en, om en sådan aflöning förtjänar namn af obillig; och hwar och en, som känner orten, pröfwe, om Hemmanens afkomst tål en sådan utgift, än sider högre.66
För Reductionen67 war mycket Frälse här i orten; men genom Konungens nåd fingo innehafwarne afstå de Hemmanen til wederlag åt Kronan, för dem, som i andra orter annars blifwit för dem reducerade. Det war et bewis, at egendomar redan den tiden icke räntat något i denna orten.
Ingen Ståndsperson har ock sedan någon tid funnit uträkning68 at sätta sig här neder, utom dem, som för Sysslor och Ämbeten måste uppehålla sig här. Hwar och en af dem betalar dryg hyra under egna tak på egna Hemman. Enkor hafwa därföre måst sälja de Hemman, deras Män med nog kostnad tillagat til Enkosäten. Bättre wilkor har ej eller sjelfwa Allmogen, så länge de måste arbeta med Legohjon.
Får nu hwar en friboren råda sig sjelf, kan en Hemmans-åbo icke ens behålla sina barn. De gå ock säkert ifrån honom, at preja andra, eller ock honom sjelf.
Den af Herr Kyrkoherden tilstyrkte friheten blir således, åtminstone för denna orten, högst wådelig. Nu warande beswär oafhulpne, långt drägeligare.
Sincere & Moderate.69
[1/9]
Gävleborgin läänissä asuvan kansalaisen kirje maanmiehelleen koskien kirkkoherra, maisteri Anders Chydeniuksen kirjoitusta Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista.
Vastauksen laatimiseksi herra kirkkoherra Chydeniukselle tarvitaan yhtä väkevästi, yhtä miellyttävästi ja yhtä sujuvasti kirjoittajansa asian esittävä kynä.
Sellaista ei minun kädessäni ole, etenkään nyt, kun sillä on puuhaa virkatehtävien parissa.
Sitä maltillisuutta, sitä puolueettomuutta, jota hän vaatii kansalaisia osoittamaan hänen ajatuksiaan arvioidessaan, hän osoittanee myös heitä kohtaan.
Vaikka en tunne häntä henkilökohtaisesti, hänen kirjoituksensa ovat herättäneet kunnioitukseni ja vaatineetkin sitä sekä saaneet minut vakuuttumaan siitä, että hän todellakin kantaa huolta isänmaasta.
Toivon siis, että hän kestää sen, että hänen kirjoituksestaan Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista esitetään huomautuksia.
Arvoisa herra on suvainnut lähettää sen luettavakseni; mutta jo mainitusta syystä voin vain esittää huomautuksia arvoisan herran arvioitaviksi sekä levitettäviksi ja kannatettaviksi, jos ne sen ansaitsevat.
Herra kirkkoherra esittää meille palkolliset maailman vapaiksi asukkaiksi, joilla on lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä. Tämä on sinänsä totta ja luonnontilassa kiistatonta, mutta kansalaisyhteiskunnassa väistämättä alisteista rajoituksille, joiden perustana on ylin laki: yleinen etu.
Herra kirkkoherra on itse huomauttanut tästä sivulla 36,70 mutta ei ole täysin selvittänyt asiaa, vaan väittää kaikesta huolimatta, että vapaus asua ja elättää itsensä työllään on tärkein ja kallisarvoisin luonnon suoma oikeus, joka on perustuslaissamme pyhimmällä tavalla vahvistettu ja jota ei siis saa lainkaan asettaa kyseenalaiseksi.
Minä puolestani ajattelen, että yhteiskunnassa sen kaikki jäsenet ovat poikkeuksetta velvollisia palvelemaan toisiaan, kukin kykynsä mukaan, ja että tämä on mahdollista inhimillistä arvokkuutta loukkaamatta ja antamatta kenellekään oikeutta hirmuvaltiuteen ja velvoittamatta ketään orjuuteen.[2/9]
Miten mikään yhteiskunta voisi pysyä pystyssä ilman tällaista sen jäsenten keskinäistä yhteyttä? Millaista rauhantilaa, millaista turvallisuutta voitaisiin odottaa ihmisten kesken, jos kaikki olisivat yhtä omavaltaisia?
Kaikkien valtakuntien ja yhteiskuntien menestyksen edellytyksenä on, että jokaisen, joka nauttii siellä turvaa, on jollakin hyvällä ja hyödyllisellä tavalla edistettävä yleistä etua ja menestystä eivätkä he saa pahantapaisella tai omavaltaisella käytöksellään olla yhteiskunnalle enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
Näin sanotaan 3.7.1759 annetussa kuninkaallisessa kuulutuksessa.71
Tätä vastaan voidaan kuitenkin esittää, kuten useita säädöksiä vastaan on jo esitettykin, se vastaväite, että ne perustuvat taloudellisiin tai poliittisiin näkökohtiin, että ne on laadittu vallanpitäjien ajattelutavan, kulloisenkin ajankohdan ja sen olojen mukaisesti.
Tuollaisen vastaväitteen turvin meidän ei kuitenkaan pidä pyrkiä kumoamaan asioiden todelliseen luonteeseen ja muuttumattomiin suhteisiin perustuvien lakien vaikutusvoimaa eikä niiden oikeudellista pätevyyttä.
Terve järki, selvästi havaittava kohtuullisuus ja kiistaton oikeudenmukaisuus vaativat, että yhteiskunnan jäseninä elävien kansalaisten on palveltava toisiaan keskinäisesti. Muuten heitä uhkaa se asioiden luonteesta johtuva vaara, että he hyväksyvät vaieten toistensa ja tämän seurauksena koko yhteiskunnan ajautumisen rappioon ja turmioon. Eihän kukaan voi yksinään säilyä.
Sanotaan: kun ihminen kykenee elättämään itsensä, hän ei muka ole vapaa, jos joutuu vasten tahtoaan palvelemaan toista. Minä vastaan: kaikkihan me synnymme tähän maailmaan alastomina ja paljaina. Meidän on välttämättä saatava ruokaa ja hoitoa muilta. Vanhemmat ja ystävät eivät voisi antaa meille sitä ilman yhteiskunnan antamaa suojaa ja tukea. Tarkoitan tuella sitä selviytymiskeinoa, sitä mahdollisuutta, sitä turvallisuutta, jonka vanhemmat ja ystävät saavat yhteiskunnassa ja sen välityksellä itsensä ja kasvattamiensa lasten elättämiseen.
Myös perintö, joka aikanaan tulee meidän osaksemme, on yhteiskunnan suojeluksessa ja avustuksella hankittua omaisuutta, jonka perilliset ottavat samalla tavalla haltuunsa.
Vastavuoroisuutta tarvitaan. Onhan yhteiskunnalla kiistaton oikeus odottaa vastasuoritusta tunnustukseksi eduista ja turvallisuudesta, jota se on suonut vanhemmillemme ja suo nyt meille.
Käsitykseni mukaan on tällöin kohtuullista, oikeudenmukaista ja kiistatonta, että yhteiskunnan tai kansalaisten on saatava nauttia palveluksiamme.
Tästä syystä kenelläkään yhteiskuntaan syntyneellä henkilöllä ei ole oikeutta mielensä mukaan välttää palvelutehtävää yhteiskunnassa, joka on tästä huolimatta vapaa. Hän tekee todellakin väärin yhteiskuntaa kohtaan, kun hän ei palvele kansalaisia.
Sen järjestyksen ja niiden ehtojen säätäminen, joiden mukaisesti kansalainen on velvollinen palvelemaan toista, kuuluu kuitenkin viisaalle, oikeamieliselle esivallalle.
Se tuntee parhaiten yhteisön tarpeet. Se osaa kyllä asetella vapaiden ja yhtä suuresti rakastamiensa kansalaisten väliset suhteet siten, ettei toinen saa sortaa eikä loukata toista palvelun vaatimisessa eikä sen toteuttamisessa.
Niinpä mielestäni rikokseen syyllistyy jokainen, kuka tahansa, joka kieltäytyy palvelemasta yhteiskuntaa tai palkollisena ryhtymästä vuosipalvelukseen, koska se vastaa heidän osaansa elämässä ja on välttämätöntä yhteiskunnalle.
Koska yhteiskunnalla on monenlaisia tarpeita, kaikkia sen jäseniä ei vaadita työhön palkollisina; osa täyttää velvollisuutensa palvellessaan yhteiskuntaa muilla tavoilla. Itse kunkin yhteiskunnallisen aseman mukaisen palvelutehtävän välttäminen on kuitenkin aina rikos.
Jos herra kirkkoherra ei myönnä tätä oikeaksi, ei hänen väittämässään ole sisäistä ristiriitaa. Sillä jos palvelusväellä on luonnollinen oikeutensa vielä yhteiskunnan jäseninä jäljellä, ei kenelläkään todellakaan ole oikeutta määräillä heidän asioistaan mitään.
Jos he taas ovat muiden yhteiskunnassa elävien kansalaisten tavoin menettäneet rajoittamattoman vapautensa, joka ihmiselle kuuluu luonnontilassa, he ovat toki velvollisia antamaan esivallan määrätä asioistaan yleisen edun edistämiseksi.
Herra kirkkoherra on kaiketi halunnut osoittaa, että säädökset pakollisesta vuosipalveluksesta tietyllä kiinteällä palkalla ovat vastoin sitä perustuslakiamme, että kuningas ei saa sallia hengen ja kunnian, ruumiillisen koskemattomuuden ja toimeentulon riistämistä keneltäkään ilman laillista syytettä ja tuomiota eikä riistää eikä sallia keneltäkään riistettävän mitään omaisuutta, irtainta eikä kiinteää, ilman laillista tutkintaa ja tuomiota.72
Jokainen oikeamielisesti asiaa ajatteleva havainnee kuitenkin, miten väkinäisesti tämä perustuslain sovellutus sopii tähän tapaukseen.
Riistetäänkö joltakulta kunnia ja toimeentulo, otetaanko pois jotakin omaisuutta, kun ihmiselle tarjotaan ruokaa, vaatteita ja kohtuullinen palkka vastineeksi osallistumisesta yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteisön vaurastuttamiseen mutta hänen ei sallita elää omavaltaisesti enemmänkin yhteiskunnan rasitteena kuin sille etua tuottavana?
Voiko mikään Ruotsin kansan osa valittaa, että he joutuvat syntyperänsä perusteella palvelemaan? Eikö palvelevissa tehtävissä nähdä niin säätyläisten kuin rahvaankin lapsia? Tarpeet ja yleinen velvollisuusovat mielestäni syitä, joiden takia palvelija palvelee sukuperästään riippumatta.
Mutta, sanoo herra kirkkoherra, palkollisia ei ole kuultu, he eivät ole koskaan hyväksyneet heitä koskevia säädöksiä. Isännät ovat laatineet ne itselleen edullisiksi ja palkollisia sortaviksi.
En tiedä, voidaanko noin sanoa. En tunne muita valtakunnassa voimassa olevia säädöksiä kuin esivallan antamia. Ja uskon esivallan suhtautuvan yhtä oikeamielisesti palkollisiin kuin isäntiinkin, sillä molemmat ovat isänmaalle yhtä välttämättömiä.
Lisäksi palkollisten vanhempia ja puolestapuhujia on kuultu valtakunnan säätyjen edustajina, ja he ovat alamaisesti olleet hyväksymässä näitä säädöksiä.
Onko lapsia koskaan kuultu siitä, milloin heitä on pidettävä täysivaltaisina aikuisina? Eikö moni 18-vuotias nuorukainen tai nuorempikin ole yhtä viisas kuin 30-vuotias ja sitä vanhempi mies? Onko siis väkivaltaa, vahingollista ja väärin, että esivalta on määrännyt rajaksi 21 vuoden iän? Onko väärin, että vielä vanhempia asetetaan vielä pitemmäksi ajaksi holhoukseen, vaikka heitä ei ole kuultu tästä laista eivätkä he ole antaneet sille hyväksymistään? Tai olisivatko he ehkä luonnontilassaan hyväksyneet sen? Heidän on kuitenkin toteltava lakeja ja meneteltävä niiden mukaisesti.
Mihin jouduttaisiin, jos jokaista yksittäistä yhteiskunnan jäsentä olisi kuultava laeista ja asetuksista?[1/10]
Herra73 kirkkoherra on ilmaissut kantanaan, että irtolaisiksi ei sovi nimittää muita kuin terveitä ja työkykyisiä kerjäläisiä, jotka eivät viitsi ansaita ruokaansa.
Mahtaisivatko he suostua palvelukseen, jos sitä heiltä kysyttäisiin? Eikö heillä ole oikeus vedota siihen, että he ovat syntyneet vapaiksi, he eivät ole tehneet mitään rikosta, he eivät ole ottaneet itselleen mitään muuta kuin sen, mitä kansalaiset ovat vapaaehtoisesti heille antaneet? Eiköhän heillä myös ole jokin loukko, jokin mäkitupa, jossa he voivat asua?
Näyttää kuitenkin siltä, että herra kirkkoherra haluaa myöntää sen, että heidät sietäisi velvoittaa palvelukseen.
Käsitykseni mukaan palkollissääntö tarkoittaa juuri tuollaisia ihmisiä eikä muita käyttäessään herra kirkkoherralle epämieluisia sanoja: kulkurit, irtolaiset, laiskurit tai toisten nurkissa asuvat loiset. Sana laiskuri olisi saattanut yksinään riittää, sillä se selittää muiden sanojen merkityksen, eivätkä ne muuta itse asiaa.
Enkä myöskään ymmärrä, miksi loisen, joka ei halua tehdä työtä useammin kuin häntä huvittaa ja hyväksyy vain itse määräämänsä päiväpalkan, pitäisi saada etusija ennen kerjäläistä, joka saa ruokansa muiden käsistä. He molemmat ovat kansalaisille rasitteena. Ensiksi mainittu esiintyy vaateliaasti, jälkimmäinen on kohtelias. Minusta vertailu kallistuu jälkimmäisen eduksi.
Hra kirkkoherra on havainnut, että palkolliset saavat vuoden 1739 palkollissäännön perusteella liian vähän palkkaa.
Se määrää heille maksettavaksi kuitenkin tavallisen arkiruoan lisäksi sen pestirahan, palkan ja vaatetuksen, jonka taksa kullakin seudulla maksettavaksi ilmoittaa. Se antaa isännälle mahdollisuuden parantaa isäntärenkien ja voutien palkkaa taksan ilmoittamaa määrää suuremmaksi ja jättää palkollisiltaan perimättä kaikki kruunulle menevät maksut, jotka hän heidän puolestaan suorittaa. Se myöntää palkollisille seitsemän vapaapäivää ja kohtuullisesti vapaata pyhäpäivinä jumalanpalveluksen jälkeen. Se velvoittaa isännän huolehtimaan sairaista palkollisistaan ja hoitamaan heitä ja antaa hänelle oikeuden jättää perimättä lääkärin ja lääkkeiden aiheuttamat kustannukset. Se velvoittaa hänet pitämään huolta palkollisesta, joka on viettänyt hänen palveluksessaan parhaat vuotensa ja sitten tullut niin huonokuntoiseksi, ettei kukaan halua ottaa häntä palvelukseensa, niin että hän saa kuolemaansa saakka kohtuullisen hoidon ja ylläpidon sellaista työtä, vastaan, jota hän mikäli mahdollista vielä pystyy tekemään. Eikä se salli uppiniskaisia palkollisia kohtaan enempää kuin kohtuullisen kotikurituksen ja määrää lisäksi sakkoja niin isännälle kuin palkollisellekin, jos he tekevät vääryyttä toisilleen.
Se antaa myös piioille yleensä oikeuden pitää huolta työkyvyttömistä vanhemmistaan sekä 19.1.1757 annetun kuninkaallisen päätöksen 24. pykälän mukaan74 Västernorrlandin kaupunkien kauppiaille luvan pestata renkejä kesäisille merimatkoilleen. Tällaiset seikat parantavat palkollisten elinehtoja.
Kun ruoan ja vaatteiden kallistuminen jää isännän yksinään maksettavaksi, ja pestiraha ja palkkaa maksetaan laskenta-arvon nousun takia kaksinkertaisesti75 vuoden 1739 tilanteeseen verrattuna, minusta voidaan selkeästi havaita ensinnäkin, että esivalta on säätänyt isäntien ja palkollisten väliset työ- ja maksuehdot oikeudenmukaisesti, ja että lisäksi tavaroiden hinnan ja rahan arvon muuttumisen tuomat edut ovat koituneet kokonaan palkollisten hyväksi.
Herra kirkkoherra on myöntänyt, että vuosipalvelussuhteet ovat edullisia, että ne tuottavat suuria etuja palvelusväellekin, niin että kun vuosipalvelusta vailla olevat ja naimattomat saavat kokeilla vapautta vuoden verran, he ryhtyvät toisena mieluusti vuosipalvelukseen. Mutta hän sanoo, että vapaus kuivia kannikoita syöden on usein ihmiselle mieluisampaa kuin runsas ruoka toisen määräysvallan alaisuudessa. Hinnan saa varmastikin maksaa siitä, että jalat ovat oman pöydän alla, mutta kukapa ei valitsisi mieluummin tätä, vaikka joutuisi tulemaan toimeen vähällä, kuin hyvää toimeentuloa toisen palvelijana?
Herra kirkkoherra on oikeassa. Juuri niin ihminen itserakkaasti ajattelee. Mutta onko tuollaisen itserakkauden harjoittaminen vapautta vai omavaltaisuutta?
Moni nuori mies on halukas oman taloutensa hoitamiseen jo alaikäisenä, samoin moni naimaton tyttökin. Olisiko siis suotavaa ja yhteisön kannalta hyödyllistä kumota holhousta koskeva laki.
Sillä tavalla hävitettäisiin kuitenkin vain muutamien yksityishenkilöiden omaisuus, mutta herra kirkkoherran ehdottaman vapauden avulla saatettaisiin maatilojen hoito monilla valtakunnan seuduilla kuitenkin täysin rappiolle, mistä sitä ei mitenkään voitaisi pelastaa, niin kauan kuin tuollainen säädös olisi voimassa.
Herra kirkkoherra ilmoittaa parannuskeinoksi tuollaiseen tilanteeseen väestönlisäyksen ja ehdottaa tästä syystä palkollisten kannustamista avioitumaan.
Esivalta on kuitenkin jo ajatellut tätä asiaa. Kuninkaallinen 8.12.1756 annettu asetus76 sallii nuoren miehen avioitua 18 vuotta täytettyään, jos hän on vakinaisessa vuosipalveluksessa tai harjoittaa jotakin käsityötä tai ammattia. Kuninkaalliset 20.7.1762 ja 8.3.1770 annetut asetukset77 antavat maaseudun maanomistajille ja maataloudenharjoittajille oikeuden järjestää mäkitupia ja asuinhuoneita avioituneille tai avioliittoon aikoville palkollisille sekä jättävät osapuolten keskinäisen sopimisen varaan sen, millaisia etuja palkolliset näissä tilanteissa voivat nauttia, ja millaisilla ehdoilla.[2/10]
Avioliittojen solmimisen esteet on siis raivattu pois. Isänmaalle ei kuitenkaan ole ollut eikä voi olla hyödyksi se, että he haluavat samalla olla vapaita palveluksesta eli määrätä itse tekemisistään. Näin ovat asiat ainakin Gävleborgin läänissä.
Vaikka todellinen väestönlisäys olisi kiistatta hyödyllistä, yhtä kiistatonta lienee sekin, ettei tulokseen päästä pelkästään kasvattamalla syntyvien lasten määrää. Mitä hyötyä isänmaalle on niiden lasten syntymisestä, jotka kuihtuvat pois huolenpidon ja kasvatuksen puutteessa?
Vanhemmilla, joiden on ponnisteltava saadakseen edes oman ruokansa ja joiden ponnistuksia osaltaan haittaavat heidän pienet lapsensa, ei ole mitään mahdollisuuksia kasvattaa heitä.
Näemme tämän tehdaspaikkakunnilla ja värvätyissä rykmenteissä. Lapsia syntyy paljon, mutta monetkohan mahtavat pysyä hengissä.
Valtakunnan lastenkodit eivät ole kyllin hyvin varustautuneet ottamaan nämä lapset vastaan. Herra kirkkoherra on itsekin arvioinut, että ne eivät kovinkaan luotettavasti kykene edistämään tavoitteen saavuttamista.
Jos kuitenkin suostuisin hetkeksi myöntämään, että palkollisten lapset voisivat paremmin, varttuisivat ja kehittyisivät aikanaan hyödyllisiksi, kun vanhempia ei velvoitettaisi vuosipalvelukseen, vaan he saisivat itse määrätä itsestään, ja että isännät sitten vähitellen saisivat palkollisia siedettävin ehdoin, niin miten palvelusväki sitten saisi tuona aikana toimeentulonsa?
Jos taas halutaan olettaa, että he joka tapauksessa kuitenkin selviytyisivät, on mielestäni todettava, että nykyinen palvelusväki pystyy selviytymään ja selviytyy nykyisten säädösten vallitessa, että ainoastaan omavaltaisuuden kannattajat valittavat.
Jos, kuten oikein on, valtakunnan säädökset laaditaan tulevaisuutta silmällä pitäen, jälkipolvien eduksi, ei 20–30 vuoden voimassaoloaikaa voida pitää niille riittävänä.
Minusta näyttää siis vaaralliselta uskaltautua sellaiseen kokeiluun, että maatalouden annettaisiin rappeutua tuollaiseksi ajaksi sen oletuksen varassa, että väestön määrä saisi sen kohennetuksi tuon ajan kuluttua.
Eivätköhän siihen mennessä aikuisiksi varttuneet lapset hekin vaatisi samanlaista vapautta, josta he ovat nähneet vanhempiensa nauttivan, ja jos se heiltä silloin evättäisiin tai jos väestön määrä johtaisi päivä- ja vuosipalkkojen alenemiseen, eivätkö he hankkiutuisi valtakunnan rajojen yli silloin samoin kuin nykyisinkin?
Silloin ei olisi voitettu mitään, mutta maatilamme olisivat joutuneet häviöön.
Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan matkustanut ulkomaille ryhtyäkseen maanviljelijäksi.
Jos taas varustamot eivät pysty estämään merenkulkijoiden maastamuuttoa, voinee Suuri Kuninkaamme kuitenkin saada parannuksen aikaan karkulaisten luovutusta koskevalla sopimusjärjestelyllä suurten merivaltojen kanssa, kuten Tanskan kruunu kuuluu menetelleen.
Herra kirkkoherran esittämät esimerkit sekä Brandenburgin väestömäärän ja Espanjan väenpuutteen vertailu eivät lainkaan kuulu tähän yhteyteen.
Sikäläiset olot juontuvat uskonnonvapaudesta tai uskonnollisen pakon ylläpitämisestä. Kummassakin maassa kuitenkin velvoitetaan vuosipalvelukseen ne henkilöt, jotka ovat siitä asemassa, että heidän on palveltava palkollisina.
Siinä herra kirkkoherra on oikeassa, että saman palkan maksaminen niin paremmille kuin huonommillekin palkollisille ei ole hyvä ratkaisu. Toinen toki ansaitsee enemmän palkkaa kuin toinen. Ei tuo palkanlisä kuitenkaan jää puuttumaan. Järkevä isäntä ymmärtää toki etunsa niin hyvin, ettei hän jätä vaille kannustusta sitä palkollistaan, joka tekee työnsä hyvin. Sellaisten lahjojen ja palkkioiden antaminen ei myöskään ole kiellettyä. Silti on hyvin oikeudenmukaista, ettei säädettyä suurempaa pestirahaa ja palkkaa saa luvata eikä maksaa ja siten houkutella toisten palkollisia itselleen ja korottaa vielä kokeilemattomien palkollisten pestirahaa ja palkkaa. Hulttio saattaa ehkä luvata tehdä enemmän kuin vireä renki, ainakin hän on yhtä kallis pestattaessa. Niinpä uskollisuuden ja uutteruuden palkitsemista ei ole kielletty, kiellettyä on vain ehdoilla houkuttelu ja yleinen korottamispyrkimys.
Olen pahoillani siitä, että herra kirkkoherra on maalannut niin synkin värein meidän Gävleborgin läänissämme vuoden 1777 maapäiväpäätöksen 48. pykälässä78 ehdotetun, mutta ei suinkaan päätetyn palkollissäännön. Jos herra kirkkoherra tuntisi tämän seudun sekä maaherramme,79 jonka arvostelukyky ja mielenlaatu eivät missään tapauksessa ohjaa häntä yhdenkään kansalaisen sortamiseen, hän olisi varmasti todennut olemassa olevat tarpeet ja kohdellut herraa oikeudenmukaisesti.
Havaitsen, että arpominen on herra kirkkoherran mielestä erityisen kauhistuttava menettely. Mutta ellei noudateta hänen esittämäänsä ehdotusta, ei nähdäkseni ole harmittomampaa keinoa väen erotteluun. Olisi hyvä, jos virkamiehet ansaitsisivat, ja vieläkin onnekkaampaa, jos he nauttisivat sellaista luottamusta, että he voisivat suorittaa oikeudenmukaisen jaon. Mutta kun asiat eivät näin ole, mikä menettely on moitteettomampi ja tasapuolisempi kuin arvonta? Arpa ratkaisee monissa juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnan ylimpien arvohenkilöiden välillä, ja monet hurskaat pappismiehetkin ovat pitäneet sitä parhaana keinona sielunpaimenen tehtävien jakamiseen.80
Mutta ellei arvonta miellytä tai sitä ei voida sallia, annettakoon kunkin pitäjän valita joka vuosi kuusi tai seitsemän edustajaansa suorittamaan niiden palkollisten jako, jotka eivät halua jäädä entisten isäntiensä palvelukseen.[1/11]
Herra81 kirkkoherra odottaa, että hänen ehdotuksensa mukaiset vapaat sopimukset ovat omiaan vähentämään riitoja ja oikeudenkäyntejä.
Päinvastoin, ne johtavat juttujen määrän moninkertaistumiseen. Vapaissa sopimuksissa työehdot ovat kussakin tapauksessa jossakin määrin erilaisia. Jokainen niin kirjallinen kuin suullinenkin sopimus on voitava todistaa, ja riitojen syntyessä on todistajia kuultava. Miten loputon työmaa tuomioistuimille! Millaista epäjärjestystä, millaista kärsimystä maaseudulla, missä käräjiä istutaan vain kaksi tai enintään kolme kertaa vuodessa?
Jos herra kirkkoherran itse ilmoittamien tietojen perusteella lasketaan, millaisen palkan hän tuntuu hyväksyvän palvelusväelle maksettavaksi, minusta summa osoittaa vakuuttavasti heti, ettei kukaan maanviljelijä pysty pitämään tilaansa pystyssä, saati saamaan siitä toimeentuloaan, jos hänen ehdottamaansa vuosi- tai päiväpalkan vapaa sopiminen otettaisiin käytäntöön.
Hän laskee omalla kotiseudullaan toimivan kruunun viinankeittämön vuosipalveluksessa olevien renkien voivan ansaita vuodessa 985 kuparitaaleria.
Hän päättelee todennäköisesti aivan oikein, että kun noin edullisilla ehdoilla työtä tehneet rengit palaavat maatilojen vuosipalvelukseen ja saavat siitä palkakseen 20–25 plootua ja 3–4 plootun pestirahan ja sen lisäksi koko vuodeksi asunnon ja ruoan sekä työvaatteet, edut maatiloilla ovat tuskin viinankeittämön tarjoamia huonommat, kun kaikki lasketaan tarkoin yhteen.
Hän sanoo tarvitsevansa itse vuosittain 12–13 lainmukaisesti palvelukseen otettua palkollista.
Minun asiani ei ole esittää tarkkaa laskelmaa hänen tilanteestaan. Oletan, että kirkkoherran puustellin ylläpitoon ja hoitoon tarvitaan vain 10 palkollista eli 4 renkiä ja 6 piikaa. Lasken kunkin rengin kustannuksiksi vain 750 taaleria ja kunkin piian kustannuksiksi 600 taaleria vuodessa. Tällöin päädytään silti 6 600 kuparitaalerin summaan. Voiko tämä olla kannattavaa? Tuottaako kirkkoherran virkatalo noin suuren tuoton?
Ehkä tämä kuitenkin onnistuisi jossakin papinpuustellissa, kun otetaan huomioon sen tarjoamat edut. Ehkä ainakin joku virkatalon haltija pystyisi suoriutumaan sen hoidosta tuollaisen pienemmän palveluskunnan avulla, kun apuna olisi ystävällisesti suhtautuvien alustalaisten työvoimaa.
Rehellinen, sekä valistunut että hyvää tarkoittava herra kirkkoherra arvioikoon kuitenkin itse, voiko veroa maksava maatilan omistaja maksaa tuollaisen summan vuosi- tai päiväpalkkoina.
Hän pitää kohtuullisena myös sitä, että renkienkin työehtoja on parannettava, jos isäntä voi saada tuloja laivanrakennuksesta tai muista tilapäisistä ansaitsemistilaisuuksista.
Kunnioitan tuota kelpo miestä todellakin niin paljon, etten halua vastata millään häntä kovin läheltä koskettavalla kysymyksellä, vertailulla enkä rinnastuksella. Riittää, että kysyn: tekeekö renki muuta kuin isäntänsä osoittamaa työtä, ja mitä tekemään hän on velvollinen?
Jos hän tekee työnsä hyvin ja joutuisasti, isäntä, eikä vain kohtuullisuutta noudattava, vaan vain omaa hyötyään ajatteleva isäntäkin maksaa hänelle varmasti jonkin lisäpalkkion hyväntahtoisuutensa osoittamiseksi.
Tuollaiset palkitsemiset tuottavat ja herättävät uutteruutta, eivät suinkaan pakolla määrätyt ehdot.
Olisiko edes mitään yleistä hyötyä siitä, että palkollisia houkuteltaisiin vain niille paikkakunnille, joilla voitaisiin tarjota korkeita vuosipalkkoja tai päiväpalkkoja tilapäistöistä? Pitääkö maatilojen hoidon lamaantua ympäristöseuduilla ja sitten noillakin paikkakunnilla sivuansioiden loputtua?
Mitähän perusteita on sillekään ajatukselle ja mitä yleistä hyötyä siitä koituu, että ostajan on maksettava laivan rakentamisesta tai muusta työurakasta niin kalliisti, että tavaran toimittajakin voi maksaa työläisilleen korkeata palkkaa?
Eiköhän olisi sekä edullista että kohtuullista, etteivät kansalaiset nylkisi toisiaan, vaan tyytyisivät työtä ja vaivaa kohtuullisesti vastaavaan korvaukseen?
Herra kirkkoherra lohduttaa toivolla, että kaikki varmaankin sujuu, kun väestön määrä kasvaa, ja että palkollisia on silloin varmaankin edullisemmin saatavissa.
Olen edellä esittänyt oman mielipiteeni tästä. Mutta vaikka haluaisinkin hyväksyä tuon toivon, niin mitä kohtuullisuutta, mitä yleistä hyvää edistävää hyötyä koituu siitä, että maanviljelijöiden on sillä välin enemmän tai vähemmän köyhdyttävä, sen mukaan kuinka hitaasti tai nopeasti toive toteutuisi ? Ja että tämän olisi tapahduttava pelkästään, jotta kokeiltaisiin hyödyttömän vapauden vaikutusta palkollisiin, jotka voivat nykyisin kuten entisaikoinakin saada isännältään sen, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat, ruoan ja vaatteet ja vähentämättömän palkan?
Herra kirkkoherra suvainnee myös muistaa, että jos huonompi työntekijä saa määrätä oman hintansa, hän ei suinkaan ota vastaan pienempää vuosi- tai päiväpalkkaa kuin kunnollinen ja ahkera. Oma etu sen sijaan sitoo viimeksi mainitun työntekijän isännän parantamaan omasta aloitteestaan hänen työehtojaan saadakseen pitää hänet palveluksessaan.[2/11]
Miten ehdotettu vapaus vaikuttaisi laivamiesten ja sotamiesten palkkoihin? Kuka haluaisi värväytyä ja alistua sotilaskuriin, vaarantaa kruunun töissä terveytensä ja jäsentensä kunnon ja sodassa sekä henkensä että ruumiinsa, kun hän toisaalta saa toimeentulonsa kaikessa rauhassa jossakin mäkituvassa ja voi nylkeä kansalaisia mielensä mukaan?
Pelkäänpä kuitenkin, että kymmenessä vuodessa toimeentulon saaminen tuollakin keinolla tyrehtyisi, kun maanviljelijät olisivat suistuneet varattomuuteen.
Silloin valtakunta olisi menettänyt veronmaksajansa ja vapaat palkolliset ne työnantajat, joilta he ovat saaneet ruokansa tai joilta heidän pitäisi se saada.
Vielä yksi huomautus. Olettakaamme miehen ja vaimon yhteiset ansiot 1 500 kuparitaaleriksi ensimmäisenä vuotena, ennen kuin lapsivuode ja kehto estävät vaimon työnteon. Vaatteitakin heillä on jo se määrä, jonka he ovat nykyisten säädösten mukaan ansainneet isäntiensä palveluksessa. Mutta kun he ovat ostaneet katon päänsä päälle sekä lehmän ja välttämättömät talouskapineet ja elättäneet itsensä talven yli, mitä heillä voi olla jäljellä vaimon ravinnoksi sinä aikana, jona hän ei jaksa tai ehdi tehdä työtä, ja lapselle ja useammillekin lapsille, joita heidän on tarkoitus hankkia? Entä jos mieskin sairastuu?
Mielestäni voidaan hyvin perustein pelätä, että vapaat palkolliset lisäävät vain kerjäläisten määrää. Heille käy samoin kuin jo on käynyt suurelle osalle täkäläisistä uudisraivaajista: heistä tulee uuskerjäläisiä.
Kokeilun lopputulos: tilojen viljelijät köyhtyvät, vapaat palkolliset elävät kurjuudessa, kumpienkin lapset kärsivät, ainakin Gävleborgin läänissä.
Toivon, että muut kumoavat minun väitteeni todellisen vakaumuksensa perusteella.
En voi jättää lopuksi mainitsematta viimeksi pidetyssä lääninkokouksessamme käsiteltyä, aristokraattiseksi ja äärimmäisen kohtuuttomaksi kuvailtua palkkausesitystä. Siinä ehdotetaan tavaroiden hintojen vuoden 1739 jälkeisen nousun takia, että palkollisia pitäisi kannustaa kaksinkertaisella pestirahalla ja rahapalkalla. Vaatetavaroiden osalta olisi toimittava palkollissäännön mukaisesti, jos palkollinen ottaa ne vastaan tavarana. Jos taas palkollinen tyytyy rahaan niiden sijasta, asiasta on yhteisymmärryksessä sovittava.
Täysikasvuisen rengin pestirahaksi ja palkaksi tulee näin meneteltäessä 50 taaleria; taksassa mainitut vaatetavarat, hyvä sarkapuku, sukkapari, 4 paria kenkiä, yksi palttina- ja yksi rohdinpaita, puoli naulaa villaa, vasikannahkainen käsinepari, eivät ole hankittavissa halvemmalla kuin 91 taalerilla 16 äyrillä kuparirahaa, mutta voivat maksaa paljon enemmänkin.
Täysikasvuisen piian pestiraha ja palkka on 21 taaleria ja vaatevarusteet: 10 kyynärää palttinaa ja 10 kyynärää rohdinkangasta, 3 paria kenkiä ja sukkapari, maksavat ainakin 43 kuparitaaleria. Kun tähän lisätään ruoka koko vuoden ajaksi, minkä arvoa ei missään tapauksessa voida arvioida 400 taaleria vähemmäksi henkeä kohti, olisi rengin vuosiansion arvo tuon ehdotuksen mukaan 541 taaleria 16 äyriä ja piian 464 taaleria kuparirahaa ottamatta huomioon sitä, missä määrin palkkojen parantamista mahdollistaa sallittu vapaa sopiminen vaatetustarvikkeista.
Arvioikoon jokainen itse, voidaanko tuollaista palkkausta aiheellisesti sanoa kohtuuttoman vähäiseksi, ja jokainen seudun olot tunteva miettiköön, kestääkö tilojen tuotto tuollaiset maksut, saati suurempia.
Ennen reduktiota82 tällä seudulla asui paljon aatelisia; kuninkaan armosta omistajat saivat luovuttaa nämä tilat kruunulle vastineeksi niistä, jotka he olisivat muussa tapauksessa joutuneet muilta seuduilta luovuttamaan. Tämä oli osoitus siitä, että jo tuohon aikaan tilanpito oli tällä seudulla tuottamatonta.
Kukaan säätyläinen ei varsin pitkään aikaan olekaan todennut tänne asettumista kannattavaksi niitä lukuun ottamatta, jotka joutuvat asumaan täällä virkatehtäviensä takia. Jokainen heistä maksaa kallista vuokraa asumisestaan oman katon alla omalla tilallaan. Niinpä lesket ovat joutuneet myymään tilat, jotka heidän miehensä ovat varsin suurin kustannuksin varustaneet leskille sopivaan kuntoon. Paremmat eivät ole talonpoikaisen rahvaankaan elinehdot, niin kauan kuin tilallisten on tehtävä työnsä palkollisten avulla.
Jos jokainen vapaana syntynyt nyt saa oikeuden päättää tekemisistään, tilallinen ei voi pitää kotona edes lapsiaan. Hekin lähtevät varmasti hänen luotaan saalistamaan rahaa muilta tai sitten häneltä itseltään.
Herra kirkkoherran puoltama vapaus osoittautuu siis ainakin tälle seudulle erittäin vahingolliseksi. Vaikka nykyiset ongelmat jäisivät ratkaisematta, se on paljon siedettävämpää.
Sincere & Moderate.83
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
[1/9]
En Medborgares Bref i Gefleborgs Län til sin Landsman, rörande Kyrkoherdens Herr Magister And. Chydenii upgifna Tankar om Husbönders och Tjänstehjons naturliga rätt.
At swara Herr Kyrkoherden Chydenius, fordras en lika stark, lika behagelig, lika ledig penna.
Den äger icke min hand; minst nu, med utarbetande af Ämbets göromål sysslosatt.
Den jämnsinnighet, den oweldighet,84 han påfordrar af Medborgare, wid pröfning af dess tankar, nekar Han dem icke tilbaka.
Ehuru jag ej känner Honom til person, hafwa des skrifter wäckt och fordrat min högacktning, samt gjordt mig öfwertygad, at Han werkeligen ömar85 Fäderneslandet.
Således hoppas jag, det Han tol erinringar86 wid des upgifna Tankar om Husbönders och Tjänstehjons Naturliga Rätt.
Tit.87 har behagat tilsända mig dem; men det redan nämnda skälet tillåter mig endast upgifwa ärinringar til Tit. pröfning, samt utförande och bestyrkande, om de det förtjäna.
H. Kyrkoherden föreställer oss Tjänstehjonen, såsom fria jordenes inbyggare, som äga lof och säkerhet at sörja för sig och de sina, giftas och bo på jorden. En sanning för sig sjelf, och in statu naturali88 ostridig; men i Borgerliga Samhällen ofelbart underkastad jämkning efter den yppersta Lagen: Det meniga89 Bästa.
H. Kyrkoherden har sjelf uptagit denna påminnelsen sid. 36,90 men icke aldeles utredt densamma, utan påstår likafullt, at friheten at få bo och föda sig med sitt arbete, är naturens förste och och ömaste rätt, i wår Grund-Lag på det heligaste bekräftad, och bör således icke komma i fråga.
Jag tänker däremot, at i et Samhälle äro alle Ledamöter, utan undantag, förbundne at tjäna hwarannan inbördes, hwar efter sitt ämne,91 och at det låter göra sig, utan kränkande af den människliga wärdigheten, utan rättighet at wara tyran, utan skyldighet at wara träl.[2/9]
Utan en sådan inbördes förbindelse, huru skulle något Samhälle äga bestånd? Hwad fred, hwad säkerhet wore at förmoda emellan alla lika sjelfrådande?
Alla Rikens och Samhällens wälfärd fordrar, at hwar och en, som där njuter beskydd, bör på något godt och nyttigt sätt bidraga til det Allmännas wäl och förkofran, och icke genom oseder eller egenwilligt förfarande, lefwa Allmänheten mera til last än förmån.
Så talar Kongl. Kungörelsen af den 3 Julii 1759.92
Dock emot denna kan, likasom redan skedt med flere Stadgar, det inkast göras: De äro Oeconomiske, Politiske, lämpade efter de Styrandes tankesätt, efter tid och omständigheter.
Men under en sådan förewändning, böre wi ej söka häfwa det intryck, den myndighet de Lagar tilhörer, som äro grundade i sakernas werkeliga egenskap och oföränderliga förhållande.
Et sundt förnuft, en öpendaga billighet,93 en ostridig rättwisa kräfwer, at Medborgare af et Samhälle skola tjäna hwarannan inbördes, och det wid et i sakens natur utsatt wite, at annars i tysthet samtycka til hwarannars, och följakteligen Samhällets fördärf och undergång. Ty ingen kan ensam äga bestånd.
Det säges: när man kan föda sig sjelf, wore man icke fri, om man emot sin wilja skall tjäna en annan. Jag swarar: Wi födas ju alle blotte och bare hit til werlden. Wi måste oundgängeligen taga föda och wård af andras händer. Den kunde icke föräldrar och wänner gifwa oss, utan beskydd af Samhället, utan dess understöd. Jag menar med understöd den utwäg, den tilgång, den säkerhet föräldrar och wänner uti och genom Samhället äga, at nära sig sjelfwa och barnen, som de upfostra.
Det arf, som sedan tilfaller oss, är ock en genom Samhällets beskydd och bistånd förwärfwad egendom, hwilken på lika sätt af arfwingar besittjas.
Något för något. Samhället äger ju en ostridig rättighet til wederkänsla94 af de förmåner, af den säkerhet det gifwit wåra föräldrar och gifwer oss.
Efter mitt begrep blir det då billigt, rättwist och oförnekeligit, at Samhället eller Medborgare böra njuta wår tjänst.
Följakteligen äger ej någon i Samhället född person rättighet, at efter behag undandraga sig tjänst uti et, änskönt95 fritt Samhälle. Han förorättar wärkeligen Samhället, när han ej tjänar Medborgare.
Men at utstaka ordningen och wilkoren af den tjänst, den ena Medborgaren är förbunden at göra den andra, det tilhörer den wisa, den owälduga Öfwerheten.
Den känner bäst det Allmännas behof. Den wet nog at så lägga fria och lika älskade Medborgare emellan, at den ene icke får trycka eller förolämpa den andra, wid tjänstens påfordran eller utgörande.
Det är således, efter min tanka, et brott, af hwem det ock wara må, at ej tjäna Samhället, och af Legohjon, at icke taga årstjänst, efter den är enlig med deras omständigheter, och för Samhället oumbärlig.
Som Samhällets behof äro mångfaldige, så fordras icke at alle dess Ledamöter skola wara Legohjon: en del fullgör sin skyldighet, då den i andra stycken tjänar Samfundet. Men det blir altid brott at icke tjäna, i den ställning man är i Samhället.
Om H. Kyrkoherden icke medgifwer detta; så äger ej någon motsägelse af dess sats rum. Ty äga Tjänstehjon sin naturliga rätt ännu i Samfund behållen, äger wisst ej någon om dem förordna.
Hafwa de åter, som andre Medborgare uti Samhället, förlorat en oinskränkt utöfning af den frihet en Människa tilhörer in statu naturali; så äro de wäl förbundne at låta Öfwerheten förordna om dem, det Meniga Bästa til godo.
H. Kyrkoherden har wäl welat wisa, det Författningarne om ofelbar årstjänst och emot wiss stadgad lön, strida emot wår Grund-Lag, at Konungen ej må låta någon fördärfwa, til lif och ära, lem och wälfärd, utan han laga förwunnen och dömder är, och ingen afhända eller afhända låta något gods, löst eller fast, utan laga dom och ransakning.96
Men hwar jämnsinnig97 lärer inse, huru twungen denna Grund-Lags tillämpning är til målet.
Fördärfwas man til ära och wälfärd, afhändes någon egendom därmed, at man för föda, kläder och skälig lön tilhålles at bidraga til det Allmännas wäl och förkofran, men icke tillåtes genom egenwilligt förfarande lefwa Allmänheten mera til last än förmån?
Kan någon del af Swenska Folket klaga, at födslen tages til skäl, at de skola tjäna? Finner man icke Ståndspersoners barn, så wäl som Allmogens, i tjänst? Tarf98 och allmän förbindelse äro, efter min tanka, skäl, hwarföre den tjänar, som tjänar, ware sig af högre eller lägre ätt.
Men, säger H. Kyrkoherden, Tjänstehjonen äro icke hörde, hafwa aldrig bifallit de om dem gjorda Stadgar, Husbönder hafwa författat dem sig til förmån, Tjänstehjonen til förtryck.
Jag wet ej om det så kan sägas. Jag känner ej andra Stadgar i Riket, än dem Öfwerheten gjordt. Och jag tror at Öfwerheten är lika rättrådig emot Tjänstehjon, som emot Husbönder, ty bägge äro Fäderneslandet lika oumbärlige.
Därförutan hafwa Tjänstehjonens Föräldrar och Målsmän, såsom Ledamöter af Riksens Ständer, blifwit hörde, och i underdånighet tilstyrkt dessa Stadgar.
Hafwa barnen någonsin blifwit hörde om tiden, när de skola anses myndige? Är icke mången 18 års Yngling, och därunder, så klok, som en 30 års Karl och äldre? Är det då wåld, är det fördärf, är det orätt, at Öfwerheten utsatt 21 års ålder? Är det orätt at ännu äldre ställas än längre tid under förmynderskap, för det at de ej blifwit hörde och samtyckt den Lagen? Eller månne de i sitt naturliga tilstånd skulle den samtyckt? De måste likwäl lyda och rätta sig efter Lagarna.
Hwart skulle det bära af, om hwar enskild i Samhället skulle höras öfwer Lagar och Förordningar?[1/10]
Hr.99 Kyrkoherden har yttrat sig, at ej andre böra komma under namn af lösdrifware, än friske och arbetsföre tiggare, som ej idas förtjäna sig födan.
Månne, om de tilfrågas, de skulle samtycka at tjäna? Äga de icke åberopa sig det de äro friborne, de hafwa icke gjordt något brott, de hafwa icke tagit annat, än hwad Medborgares friwilliga hand meddelat dem; Månne de ock icke hafwa något krype,100 någon backstufwa at bo uti?
Det synes dock, som H. Kyrkoherden wil medgifwa, at de måge förpliktas til tjänst.
Just sådana, och ej andra, menar jag Legohjons-Stadgan förstår med de H. Kyrkoherden misshageliga orden: landsstrykare, lösdrifware, lättingar eller inhyses-hjon. Ordet lätting hade kunnat ensamt wara nog, ty det förklarar de öfriga namnen, och de förändra icke saken.
Och wet jag icke, hwad företräde et inhyses-hjon, som icke wil arbeta oftare än efter behag och emot den dagspenning det sjelf sätter, bör äga för en tiggare, som tager sin föda utur andras händer. Bägge äro de Medborgare til last. Den förre pockar,101 den sednare är höflig. Skilnaden tyckes mig wara til den sednares fördel.
Hr. Kyrkoherden har funnit Tjänstehjonen otilräckeligen belönta, efter 1739 års Legohjons-Ordning.
Den tillägger dem likwäl, jämte husmans kost, den städsel, lön och kläder, Taxan för hwarje Landsort utsätter. Den tillåter Husbonde at förbättra lönen för Husbonde-drängar och Rättare102 öfwer Taxan, och at eftergifwa alla Tjänstehjon de Krono-Utlagor, som han för dem betalar. Den tillägger Tjänstehjonen sju frihetsdagar och skälig ledighet efter Gudstjänsten å Helgedagar. Den ålägger Husbonde at wårda och sköta sjukt Legohjon, och lämnar honom at gifwa efter103 hwad å Läkare och läkedom kostas. Den förbinder honom at draga försorg om det Tjänstehjon, som i hans tjänst tilbringat sina bästa år, och sedermera så af sig kommit,104 at ingen wil det i tjänst taga, at det til sin död njuter skälig skötsel och underhåll, emot den tjänst, som det då möjeligast kan komma til wäga105 at göra. Och emot tredska106 Legohjon medgifwer den icke widare, än måttelig husaga; och utsätter i öfrigt plikt så för Husbonde, som Legohjon, om de förorätta hwarannan.
Den tillåter äfwen Pigor i allmänhet at sköta wanföra Föräldrar; samt 24 §. i Kgl. Resol. d. 19 Jan. 1757107 Wästernorrländska Städernes Handlande, at städja sig Drängar til deras sjöresor om Sommaren. Omständigheter, som alt förbättra Tjänstehjonens wilkor.
När nu det stegrade wärdet af mat och kläder stadnar på Husbonden allena, samt städsel och lön betalas efter det förhögda räknewärdet,108 eller dubbelt emot 1739; synes mig wara ögonskenligit, ej allenast at Öfwerheten lagt wilkoren emellan Husbönder och Tjänstehjon rättrådigt, utan ock at fördelen af det förändrade waru-priset och penninge-wärdet aldeles blifwer på Tjänstehjonens sida.
Hr. Kyrkoherden har medgifwit, at årstjänster äro förmånlige, at de innefatta stora förmåner, äfwen för tjänare, så at de, som äro löse och ogifte, när de få försöka at wara löse et år, taga gärna årstjänst det andra. Men, säger han, friheten med torra bitar är ofta angenämare för en människa, än en ömnog föda under en annans wälde. Det kostar wäl, at sätta fötter under eget bord; men hwem gör icke det häldre med mager utkomst, än mår wäl, som en annars tjänare?
Hr. Kyrkoherden har rätt. Det är så med det sjelfkära människo-tycket.109 Men dess utöfning, är det frihet, eller sjelfswåld?
Mången Yngling är fallen til hushållning redan under sin minderårighet; mången ogift Flicka lika så. Månne det då wore rådeligit, det Allmänna nyttigt, at Lagen om Förmynderskap uphäfdes.
Därigenom förstördes dock endast några enskiltas egendom; men genom den af Hr. Kyrkoherden föreslagna friheten, bragtes Hemmansbruket i många Rikets Landsorter i yttersta lägerwall,110 och hwarifrån det ingalunda kunde uprättas, så länge en sådan Författning wore gällande.
Hr. Kyrkoherden upgifwer botemedel däremot, genom Folkökning, och föreslår därföre upmuntran af Legohjons giftermål.
Öfwerheten har ock redan tänkt därpå. Kongl. Förordningen af den 8 Decemb. 1756111 tillåter Ynglingen at träda i ägtenskap, när han fyllt 18 år, samt någon stadig årlig tjänst innehafwer, eller arbete och handtwerk idkar. Kongl. Förordningarne af den 20 Julii 1762 och d. 8 Martii 1770112 tillåta Jordägare och Hemmansbrukare å Landet, at inrätta backstufwor och bonings-rum för Legohjon som äro gifte, eller wilja gifta sig, samt lemnat til öfwerenskommelse dem emellan, hwad förmåner och wilkor Legohjonen därwid, njuta måge.[2/10]
Således äro hindren af giftermål afrögde. Men Fäderneslandet har ej haft, eller kan få gagn däraf, efter de tillika wilja wara fria från tjänst, det är, råda sig sjelfwe. Så är det åtminstone i Gefleborgs Län.
Så ostridig förmån en werkelig Folkökning skulle werka; så ostridigt lärer det ock wara, at den icke ärhålles blott genom barnens framfödande. Hwad båtar det Fäderneslandet, at de barn födas fram, som smälta bort, i brist af underhåll och upfostran?
Det är icke möjeligit, at Föräldrar, som hafwa möda at skaffa sig födan sjelfwa, och i sin mån därwid hindras af deras späda barn, kunna upfostra dem.
Wi se det wid Fabriquerna och de wärfwade Regementerna. Många födas, men huru många blifwa wid lif.
Barnhusen i Riket äro ej så försedde, at de förmå taga dem emot. Hr. Kyrkoherden har ock sjelf ansedt dem mindre säkra at befordra ändamålet.
Men om jag för en stund wille medgifwa, at då Legohjon icke förpliktades til årstjänst, utan få råda sig sjelfwe, deras barn skulle bättre trifwas, wäxa til och en gång blifwa nyttige, och Husbönder den tiden omsider ärhålla Legohjon för drägeliga wilkor; huru skola då Tjänstehjonen den tiden finna sin utkomst och bärgning?
Wil man åter förmoda, at de då likwäl skola kunna taga sig fram, så tänker jag det bör medgifwas, at nu warande Tjänstehjon kunna ock begå sig113 wid nu warande Författningar: at det är sjelfswåldet allena, som klagar.
Skola, som rätt är, et Rikes Författningar göras för framtiden, efterkommandom til förmån, bör en 20 til 30 åra tid icke wara deras krets.114
Wådeligit förekommer det mig altså, at wåga et försök, at på den epoquen lägga Hemmansbruket i linda, i förmodan at Folkmängden efter den tiden skulle hjälpa det up.
Månne ock de då tilwäxte barnen icke skulle yrka lika frihet, som de sedt sina Föräldrar njuta, och om den då nekades, eller Folkmängden skulle nedsätta dagspenning och årslön, de icke hitta öfwer Rikets gränts, så wäl som denna tiden?
Intet wore då wunnit, men wåra Hemman förlorade.
Dock har jag mig icke kunnigt, at någon farit utrikes at idka jordbruk.
Emot de Sjöfarandes utflyttning åter, om den icke kan af Rederierna förekommas, torde wäl wår Store Konung råda bot, genom et Cartel med Sjömagterne, i den wäg som Kronan Dannemark det skall hafwa.
Hr. Kyrkoherdens åberopade exempel och gjorda jämförelse emellan Brandenburgs Folkmängd och Spaniens Folkbrist, höra aldeles icke hit.
De härröra af Religions frihet eller twång. Men å bägge ställen förpliktas de, som äro i den ställning at de böra som Legohjon tjäna, til årstjänst.
Det har Hr. Kyrkoherden rätt uti, at lika löner för bättre och sämre Legohjon icke äro wäl afpassade. Wisst förtjenar den ena mer belöning än den andra. Men den blifwer icke ute. En förnuftig Husbonde känner för wäl sin fördel, at han ej skulle upmuntra det Legohjon, som gör wäl sitt arbete. Sådana gåfwor och belöningar äro ej eller förbudne. Men med mycken rättwisa, at icke lofwa eller gifwa större städsel och lön, än förordnadt är, och därmed tubba115 andras Tjänstehjon til sig, och stegra städsel och lön åt Tjänstehjon, som ännu icke äro försökte.116 En slarf lofwar, kan hända mer, än en käck Dräng; åtminstone gör han sig lika dyr. Förbudet är därföre icke mot belöning af trohet och flit, utan emot tubbande och allmänt stegrande.
Det gör mig ondt, at Hr. Kyrkoherden så illa målat den i wårt Gefleborgs Län uti 48. §. af 1777 års Lands-Tings Beslut117 föreslagna, men aldeles icke afgjorda Författning om Tjänstehjonen. Kände Hr. Kyrkoherden Landsorten, kände han wår Höfdinge,118 hwars insigt, hwars hjärtelag wisst icke syftar at förtrycka någon enda Medborgare; hade han säkert funnit behofwen, och gjordt Herren rätt.
Lottningen ser jag faseligen misshagar Hr. Kyrkoherden. Men utan at man widtager det förslag han gifwer, ser jag ej något menlösare medel, at skilja Folket emellan. Det wore wäl, om Ämbetsmän förtjänte, och än lyckeligare, om de ägde förtroende, at göra en rättwis utdelning. Men när det icke så är, hwad oskyldigare, hwad jämnare, än lotten? Lotten, som wid många högtideliga tilfällen skiljer det yppersta Folket i Samhället emellan, och af många Gudfruktiga Prästmän äfwen blifwit ansedd för säkraste medlet at utdela Själaherde-Sysslor.119
Men om ej lotten behagar, eller kan tillåtas, lät då hwar Församling wälja hwart år sex eller sju af sina Ledamöter, som förrätta utdelning af de Tjänstehjon, som ej wilja förblifwa hos sina förra Husbönder. [1/11]
Hr.120 Kyrkoherden wäntar at de af honom föreslagna fria afhandlingar121 skola bidraga til minskning af twister och Rättegångar.
Twärt om. De leda til mångdubbel förökning. Wilkoren blifwa wisst wid hwar afhandling i någon del olika. Hwar afhandling, antingen skrefwen eller muntelig, måste bewitnas; och när twist upkommer, witnen höras. Hwad oändeligit arbete för Domstolarna? Hwad oreda, hwad lidande på Landet, där Härads-Ting endast hålles twå, högst tre gånger om året?
Om man gör uträkning, efter Hr. Kyrkoherdens egen upgift, öfwer den aflöning han icke tyckes missbilliga122 för Tjänstefolket, synes mig, at dess belopp skall genast öfwertyga, at det är omöjeligit för någon Hemmansbrukare at hafwa bestånd, mindre utkomst, om den af honom föreslagne fria afhandlingen om årslön eller dagspenning skulle widtagas.
Han räknar den lön och förtjänst de til Krono-Bränneriet i dess ort legde Årsdrängar kunna göra sig, til 985 Daler Kopparmynt.
Han sluter, och det sannolikt, at då Drängar ifrån så synbara förmåner gå åter til årstjänster med 20 a 25 plåtars lön och 3 til 4 plåtars städsel, där de hafwa kost hela året öfwer och sina slitplagg,123 så måste förmånerne därwid wara föga mindre, när alt slås noga tilsamman.
Han säger sig sjelf årligen behöfwa 12 eller 13 lagstadda Legohjon.
Jag wil ej göra räkningen med honom noga. Jag wil taga, at Prästebolet til dess häfd och skötsel endast fordrar 10 Legohjon, 4 Drängar, 6 Pigor. Jag wil allenast beräkna kostnaden å hwar Dräng til 750 Daler, och å hwar Piga til 600 Daler om året. Det gör likwäl 6 600 Daler Kopp:mt. Kan det bära sig? Kastar Prästebolet så mycket af sig?
Dock lät wara, det ginge an för något Prästebol, i anseende til dess förmåner. Lät wara, at ock någon Boställshafware kunde komma ut därmed, för et, genom biträde af dess underhafwande Manskap och deras wänliga bemötande, minskat antal Tjänstehjon.
Men den hederlige, den så uplyste som wälmenande Hr. Kyrkoherden Chydenius döme sjelf, om det blir möjeligit för en skattdragande124 Hemmans-åbo, at betala i en sådan mån årslöner eller dagspenning.
Han finner ock det skäligt, at om Husbonden kan hafwa någon förtjänst af Skeppsbyggeri eller andra tilfälliga förmåner, bör äfwen Drängens wilkor förbättras.
Jag hyser werkeligen så mycken högaktning för den hedersmannen, at jag icke wil swara med någon nog nära träffande fråga, liknelse och jämförelse. Nog, at jag frågar: om Drängen gör annat än sin Husbondes arbete, och hwad han är skyldig?
Gör han det wäl och hurtigt, gör Husbonden, ej allenast den billige, utan ock den egennyttige Husbonden, säkert honom någon hugnad, af god wilja.
Sådana belöningar, men icke twungna betingningar, alstra och wäcka idoghet.
Wore det ock nyttigt för det Allmänna, at draga Legohjonen blott til de ställen, där höga årslöner eller dagspenningar kunna gifwas wid tilfälliga förtjänster? Skall Hemmansbruket ligga neder i negden, och äfwen sedan på de ställen, när bi-förtjänsten uphörer?
Hwad skäl, hwad werkelig nytta för det Allmänna ligger ock i den tankan, at en Fartygs-byggnad eller annat arbete skall af köparen så drygt betalas, at lefweranten125 äfwen kan drygt betala sina Arbetare.
Månne det icke wore så förmånligt, som billigt, at ej den ene Medborgaren prejade126 den andra, utan nögdes åt en emot arbete och mödan skäligen afpassad betalning?
Herr Kyrkoherden tröstar med hopp, at det wäl gifwer sig, när Folkstocken127 ökas, och at Legohjonen då wäl gifwa bättre köp.128
Därom har jag yttrat mig åfwan. Men om jag ock wille godkänna hoppet; hwad billighet, hwad nytta för det meniga bästa, at Hemmansbrukare imedlertid skola mer och mindre utarmas, efter som hoppet senare eller förr skulle inträffa? och det blott at försöka wärkan af en onyttig frihet hos Legohjonen, hwilka nu, som af fordom tima, kunna hos Husbonden njuta sina nödwändigaste tarfwor, mat och kläder, och lönen icke förminskad?
Hr. Kyrkoherden behagar ock komma ihog, at den sämre Arbetaren, om han får sätta pris på sig sjelf, ingalunda tager mindre lön eller dagspenning än den snälle129 och flitige. Hwaremot egen fördel förbinder den sednares Husbonde, at sjelfkrafd130 så förbättra hans wilkor, at han får behålla honom qwar. [2/11]
Hwad werkan skulle ock den föreslagna friheten göra på Båtsmans- och Kneckte-legor? Hwilken wille låta lega sig at stå under krigs-aga, wid Krono-arbeten äfwentyra hälsa och lemmar, och i krig både lif och lem, när han annars i en backstufwa i fred och lugn finner sin utkomst, och får skära131 Medborgare efter behag?
Dock fruktar jag, at inom tio år wore ock den födkroken all,132 med det at Hemmansbrukarne äro utmärglade.
Då hade Riket förlorat sina skattdragare, och de fria Legohjonen dem, af hwilka de tagit eller skulle taga sin föda.
Än en anmärkning. Lät oss taga Mannens och Hustruns förtjänst första året, innan hon blir af barnsäng och waggan hindrad, til 1 500 Daler Kopp:mt. Kläder hafwa de ock redan af hwad de, efter närwarande Författning, förtjänt hos sina Husbönder. Men sedan de köpt tak öfwer hufwudet för sig, och en Ko, samt oundgängeligit husgeråd, och födt sig sjelfwa fram öfwer året, hwad kunna de då hafwa öfwer, til föda åt Hustrun, medan hon ej orkar eller hinner arbeta, och åt barnet, och efter afsigten, åt de flere barnen? Än om mannen äfwen sjuknar?
Jag har all anledning at befara, det de frie Legohjonen blott öka tiggare-hopen. Det går med dem som redan med en stor del af wåra Nybyggare här i orten: De blifwa Nytiggare.
Ändalykten133 af försöket: Armod hos Hemmans-åboer, uselhet hos de fria Legohjonen, elände för bägges barn, åtminstone i Gefleborgs Län.
Jag wil önska, at af andras werkeliga öfwertygelse blifwa öfwerröstad.
Kan ej afhålla mig at til slut uptaga den såsom Aristocratisk och högst obillig beskrefna aflöningen, som wid wårt sista Lands-Ting war omrörd. Där är föreslagit, at i anseende til waru-prisens stegring sedan år 1739, skulle Tjänstehjonen upmuntras med dubbel städja och penninge-lön; med Klädes-persedlarna förhållas efter Stadgan, om Tjänstehjon dem in natura uttager; men nöjes Tjänstehjon med penningar därföre, ankommer det på wänligt åsämjande.
Städsel och lön för en fullwuxen Dräng blir således 50 Daler; de i Taxan utsatta persedlar, en god Wadmals-klädning, et par strumpor, 4 par skor, en Lärfts, en Blångarns-skjorta,134 en half mark Ull, et par Kalfskins-handskar, ärhålles icke under, men kosta wäl öfwer 91 Daler 16 öre K:mt.
Städslen och lönen för en fullwuxen Piga 21 Daler, persedlarne: 10 alnar Lärft och 10 alnar Blångarns-wäf, 3 par skor, et par strumpor, kosta minst 43 Daler K:mt. Lägges nu maten til, året igenom, som ingalunda kan mindre räknas än 400 Dal. för person, så skulle Drängen, efter det förslaget, tjäna för 541 Daler 16 öre, och Pigan för 464 Daler K:mt om året, utom hwad den tillåtna fria öfwerenskommelsen om kläderna medgifwer at förbättra lönen.
Döme då hwar och en, om en sådan aflöning förtjänar namn af obillig; och hwar och en, som känner orten, pröfwe, om Hemmanens afkomst tål en sådan utgift, än sider högre.135
För Reductionen136 war mycket Frälse här i orten; men genom Konungens nåd fingo innehafwarne afstå de Hemmanen til wederlag åt Kronan, för dem, som i andra orter annars blifwit för dem reducerade. Det war et bewis, at egendomar redan den tiden icke räntat något i denna orten.
Ingen Ståndsperson har ock sedan någon tid funnit uträkning137 at sätta sig här neder, utom dem, som för Sysslor och Ämbeten måste uppehålla sig här. Hwar och en af dem betalar dryg hyra under egna tak på egna Hemman. Enkor hafwa därföre måst sälja de Hemman, deras Män med nog kostnad tillagat til Enkosäten. Bättre wilkor har ej eller sjelfwa Allmogen, så länge de måste arbeta med Legohjon.
Får nu hwar en friboren råda sig sjelf, kan en Hemmans-åbo icke ens behålla sina barn. De gå ock säkert ifrån honom, at preja andra, eller ock honom sjelf.
Den af Herr Kyrkoherden tilstyrkte friheten blir således, åtminstone för denna orten, högst wådelig. Nu warande beswär oafhulpne, långt drägeligare.
Sincere & Moderate.138
[1/9]
Gävleborgin läänissä asuvan kansalaisen kirje maanmiehelleen koskien kirkkoherra, maisteri Anders Chydeniuksen kirjoitusta Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista.
Vastauksen laatimiseksi herra kirkkoherra Chydeniukselle tarvitaan yhtä väkevästi, yhtä miellyttävästi ja yhtä sujuvasti kirjoittajansa asian esittävä kynä.
Sellaista ei minun kädessäni ole, etenkään nyt, kun sillä on puuhaa virkatehtävien parissa.
Sitä maltillisuutta, sitä puolueettomuutta, jota hän vaatii kansalaisia osoittamaan hänen ajatuksiaan arvioidessaan, hän osoittanee myös heitä kohtaan.
Vaikka en tunne häntä henkilökohtaisesti, hänen kirjoituksensa ovat herättäneet kunnioitukseni ja vaatineetkin sitä sekä saaneet minut vakuuttumaan siitä, että hän todellakin kantaa huolta isänmaasta.
Toivon siis, että hän kestää sen, että hänen kirjoituksestaan Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista esitetään huomautuksia.
Arvoisa herra on suvainnut lähettää sen luettavakseni; mutta jo mainitusta syystä voin vain esittää huomautuksia arvoisan herran arvioitaviksi sekä levitettäviksi ja kannatettaviksi, jos ne sen ansaitsevat.
Herra kirkkoherra esittää meille palkolliset maailman vapaiksi asukkaiksi, joilla on lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä. Tämä on sinänsä totta ja luonnontilassa kiistatonta, mutta kansalaisyhteiskunnassa väistämättä alisteista rajoituksille, joiden perustana on ylin laki: yleinen etu.
Herra kirkkoherra on itse huomauttanut tästä sivulla 36,139 mutta ei ole täysin selvittänyt asiaa, vaan väittää kaikesta huolimatta, että vapaus asua ja elättää itsensä työllään on tärkein ja kallisarvoisin luonnon suoma oikeus, joka on perustuslaissamme pyhimmällä tavalla vahvistettu ja jota ei siis saa lainkaan asettaa kyseenalaiseksi.
Minä puolestani ajattelen, että yhteiskunnassa sen kaikki jäsenet ovat poikkeuksetta velvollisia palvelemaan toisiaan, kukin kykynsä mukaan, ja että tämä on mahdollista inhimillistä arvokkuutta loukkaamatta ja antamatta kenellekään oikeutta hirmuvaltiuteen ja velvoittamatta ketään orjuuteen.[2/9]
Miten mikään yhteiskunta voisi pysyä pystyssä ilman tällaista sen jäsenten keskinäistä yhteyttä? Millaista rauhantilaa, millaista turvallisuutta voitaisiin odottaa ihmisten kesken, jos kaikki olisivat yhtä omavaltaisia?
Kaikkien valtakuntien ja yhteiskuntien menestyksen edellytyksenä on, että jokaisen, joka nauttii siellä turvaa, on jollakin hyvällä ja hyödyllisellä tavalla edistettävä yleistä etua ja menestystä eivätkä he saa pahantapaisella tai omavaltaisella käytöksellään olla yhteiskunnalle enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
Näin sanotaan 3.7.1759 annetussa kuninkaallisessa kuulutuksessa.140
Tätä vastaan voidaan kuitenkin esittää, kuten useita säädöksiä vastaan on jo esitettykin, se vastaväite, että ne perustuvat taloudellisiin tai poliittisiin näkökohtiin, että ne on laadittu vallanpitäjien ajattelutavan, kulloisenkin ajankohdan ja sen olojen mukaisesti.
Tuollaisen vastaväitteen turvin meidän ei kuitenkaan pidä pyrkiä kumoamaan asioiden todelliseen luonteeseen ja muuttumattomiin suhteisiin perustuvien lakien vaikutusvoimaa eikä niiden oikeudellista pätevyyttä.
Terve järki, selvästi havaittava kohtuullisuus ja kiistaton oikeudenmukaisuus vaativat, että yhteiskunnan jäseninä elävien kansalaisten on palveltava toisiaan keskinäisesti. Muuten heitä uhkaa se asioiden luonteesta johtuva vaara, että he hyväksyvät vaieten toistensa ja tämän seurauksena koko yhteiskunnan ajautumisen rappioon ja turmioon. Eihän kukaan voi yksinään säilyä.
Sanotaan: kun ihminen kykenee elättämään itsensä, hän ei muka ole vapaa, jos joutuu vasten tahtoaan palvelemaan toista. Minä vastaan: kaikkihan me synnymme tähän maailmaan alastomina ja paljaina. Meidän on välttämättä saatava ruokaa ja hoitoa muilta. Vanhemmat ja ystävät eivät voisi antaa meille sitä ilman yhteiskunnan antamaa suojaa ja tukea. Tarkoitan tuella sitä selviytymiskeinoa, sitä mahdollisuutta, sitä turvallisuutta, jonka vanhemmat ja ystävät saavat yhteiskunnassa ja sen välityksellä itsensä ja kasvattamiensa lasten elättämiseen.
Myös perintö, joka aikanaan tulee meidän osaksemme, on yhteiskunnan suojeluksessa ja avustuksella hankittua omaisuutta, jonka perilliset ottavat samalla tavalla haltuunsa.
Vastavuoroisuutta tarvitaan. Onhan yhteiskunnalla kiistaton oikeus odottaa vastasuoritusta tunnustukseksi eduista ja turvallisuudesta, jota se on suonut vanhemmillemme ja suo nyt meille.
Käsitykseni mukaan on tällöin kohtuullista, oikeudenmukaista ja kiistatonta, että yhteiskunnan tai kansalaisten on saatava nauttia palveluksiamme.
Tästä syystä kenelläkään yhteiskuntaan syntyneellä henkilöllä ei ole oikeutta mielensä mukaan välttää palvelutehtävää yhteiskunnassa, joka on tästä huolimatta vapaa. Hän tekee todellakin väärin yhteiskuntaa kohtaan, kun hän ei palvele kansalaisia.
Sen järjestyksen ja niiden ehtojen säätäminen, joiden mukaisesti kansalainen on velvollinen palvelemaan toista, kuuluu kuitenkin viisaalle, oikeamieliselle esivallalle.
Se tuntee parhaiten yhteisön tarpeet. Se osaa kyllä asetella vapaiden ja yhtä suuresti rakastamiensa kansalaisten väliset suhteet siten, ettei toinen saa sortaa eikä loukata toista palvelun vaatimisessa eikä sen toteuttamisessa.
Niinpä mielestäni rikokseen syyllistyy jokainen, kuka tahansa, joka kieltäytyy palvelemasta yhteiskuntaa tai palkollisena ryhtymästä vuosipalvelukseen, koska se vastaa heidän osaansa elämässä ja on välttämätöntä yhteiskunnalle.
Koska yhteiskunnalla on monenlaisia tarpeita, kaikkia sen jäseniä ei vaadita työhön palkollisina; osa täyttää velvollisuutensa palvellessaan yhteiskuntaa muilla tavoilla. Itse kunkin yhteiskunnallisen aseman mukaisen palvelutehtävän välttäminen on kuitenkin aina rikos.
Jos herra kirkkoherra ei myönnä tätä oikeaksi, ei hänen väittämässään ole sisäistä ristiriitaa. Sillä jos palvelusväellä on luonnollinen oikeutensa vielä yhteiskunnan jäseninä jäljellä, ei kenelläkään todellakaan ole oikeutta määräillä heidän asioistaan mitään.
Jos he taas ovat muiden yhteiskunnassa elävien kansalaisten tavoin menettäneet rajoittamattoman vapautensa, joka ihmiselle kuuluu luonnontilassa, he ovat toki velvollisia antamaan esivallan määrätä asioistaan yleisen edun edistämiseksi.
Herra kirkkoherra on kaiketi halunnut osoittaa, että säädökset pakollisesta vuosipalveluksesta tietyllä kiinteällä palkalla ovat vastoin sitä perustuslakiamme, että kuningas ei saa sallia hengen ja kunnian, ruumiillisen koskemattomuuden ja toimeentulon riistämistä keneltäkään ilman laillista syytettä ja tuomiota eikä riistää eikä sallia keneltäkään riistettävän mitään omaisuutta, irtainta eikä kiinteää, ilman laillista tutkintaa ja tuomiota.141
Jokainen oikeamielisesti asiaa ajatteleva havainnee kuitenkin, miten väkinäisesti tämä perustuslain sovellutus sopii tähän tapaukseen.
Riistetäänkö joltakulta kunnia ja toimeentulo, otetaanko pois jotakin omaisuutta, kun ihmiselle tarjotaan ruokaa, vaatteita ja kohtuullinen palkka vastineeksi osallistumisesta yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteisön vaurastuttamiseen mutta hänen ei sallita elää omavaltaisesti enemmänkin yhteiskunnan rasitteena kuin sille etua tuottavana?
Voiko mikään Ruotsin kansan osa valittaa, että he joutuvat syntyperänsä perusteella palvelemaan? Eikö palvelevissa tehtävissä nähdä niin säätyläisten kuin rahvaankin lapsia? Tarpeet ja yleinen velvollisuusovat mielestäni syitä, joiden takia palvelija palvelee sukuperästään riippumatta.
Mutta, sanoo herra kirkkoherra, palkollisia ei ole kuultu, he eivät ole koskaan hyväksyneet heitä koskevia säädöksiä. Isännät ovat laatineet ne itselleen edullisiksi ja palkollisia sortaviksi.
En tiedä, voidaanko noin sanoa. En tunne muita valtakunnassa voimassa olevia säädöksiä kuin esivallan antamia. Ja uskon esivallan suhtautuvan yhtä oikeamielisesti palkollisiin kuin isäntiinkin, sillä molemmat ovat isänmaalle yhtä välttämättömiä.
Lisäksi palkollisten vanhempia ja puolestapuhujia on kuultu valtakunnan säätyjen edustajina, ja he ovat alamaisesti olleet hyväksymässä näitä säädöksiä.
Onko lapsia koskaan kuultu siitä, milloin heitä on pidettävä täysivaltaisina aikuisina? Eikö moni 18-vuotias nuorukainen tai nuorempikin ole yhtä viisas kuin 30-vuotias ja sitä vanhempi mies? Onko siis väkivaltaa, vahingollista ja väärin, että esivalta on määrännyt rajaksi 21 vuoden iän? Onko väärin, että vielä vanhempia asetetaan vielä pitemmäksi ajaksi holhoukseen, vaikka heitä ei ole kuultu tästä laista eivätkä he ole antaneet sille hyväksymistään? Tai olisivatko he ehkä luonnontilassaan hyväksyneet sen? Heidän on kuitenkin toteltava lakeja ja meneteltävä niiden mukaisesti.
Mihin jouduttaisiin, jos jokaista yksittäistä yhteiskunnan jäsentä olisi kuultava laeista ja asetuksista?[1/10]
Herra142 kirkkoherra on ilmaissut kantanaan, että irtolaisiksi ei sovi nimittää muita kuin terveitä ja työkykyisiä kerjäläisiä, jotka eivät viitsi ansaita ruokaansa.
Mahtaisivatko he suostua palvelukseen, jos sitä heiltä kysyttäisiin? Eikö heillä ole oikeus vedota siihen, että he ovat syntyneet vapaiksi, he eivät ole tehneet mitään rikosta, he eivät ole ottaneet itselleen mitään muuta kuin sen, mitä kansalaiset ovat vapaaehtoisesti heille antaneet? Eiköhän heillä myös ole jokin loukko, jokin mäkitupa, jossa he voivat asua?
Näyttää kuitenkin siltä, että herra kirkkoherra haluaa myöntää sen, että heidät sietäisi velvoittaa palvelukseen.
Käsitykseni mukaan palkollissääntö tarkoittaa juuri tuollaisia ihmisiä eikä muita käyttäessään herra kirkkoherralle epämieluisia sanoja: kulkurit, irtolaiset, laiskurit tai toisten nurkissa asuvat loiset. Sana laiskuri olisi saattanut yksinään riittää, sillä se selittää muiden sanojen merkityksen, eivätkä ne muuta itse asiaa.
Enkä myöskään ymmärrä, miksi loisen, joka ei halua tehdä työtä useammin kuin häntä huvittaa ja hyväksyy vain itse määräämänsä päiväpalkan, pitäisi saada etusija ennen kerjäläistä, joka saa ruokansa muiden käsistä. He molemmat ovat kansalaisille rasitteena. Ensiksi mainittu esiintyy vaateliaasti, jälkimmäinen on kohtelias. Minusta vertailu kallistuu jälkimmäisen eduksi.
Hra kirkkoherra on havainnut, että palkolliset saavat vuoden 1739 palkollissäännön perusteella liian vähän palkkaa.
Se määrää heille maksettavaksi kuitenkin tavallisen arkiruoan lisäksi sen pestirahan, palkan ja vaatetuksen, jonka taksa kullakin seudulla maksettavaksi ilmoittaa. Se antaa isännälle mahdollisuuden parantaa isäntärenkien ja voutien palkkaa taksan ilmoittamaa määrää suuremmaksi ja jättää palkollisiltaan perimättä kaikki kruunulle menevät maksut, jotka hän heidän puolestaan suorittaa. Se myöntää palkollisille seitsemän vapaapäivää ja kohtuullisesti vapaata pyhäpäivinä jumalanpalveluksen jälkeen. Se velvoittaa isännän huolehtimaan sairaista palkollisistaan ja hoitamaan heitä ja antaa hänelle oikeuden jättää perimättä lääkärin ja lääkkeiden aiheuttamat kustannukset. Se velvoittaa hänet pitämään huolta palkollisesta, joka on viettänyt hänen palveluksessaan parhaat vuotensa ja sitten tullut niin huonokuntoiseksi, ettei kukaan halua ottaa häntä palvelukseensa, niin että hän saa kuolemaansa saakka kohtuullisen hoidon ja ylläpidon sellaista työtä, vastaan, jota hän mikäli mahdollista vielä pystyy tekemään. Eikä se salli uppiniskaisia palkollisia kohtaan enempää kuin kohtuullisen kotikurituksen ja määrää lisäksi sakkoja niin isännälle kuin palkollisellekin, jos he tekevät vääryyttä toisilleen.
Se antaa myös piioille yleensä oikeuden pitää huolta työkyvyttömistä vanhemmistaan sekä 19.1.1757 annetun kuninkaallisen päätöksen 24. pykälän mukaan143 Västernorrlandin kaupunkien kauppiaille luvan pestata renkejä kesäisille merimatkoilleen. Tällaiset seikat parantavat palkollisten elinehtoja.
Kun ruoan ja vaatteiden kallistuminen jää isännän yksinään maksettavaksi, ja pestiraha ja palkkaa maksetaan laskenta-arvon nousun takia kaksinkertaisesti144 vuoden 1739 tilanteeseen verrattuna, minusta voidaan selkeästi havaita ensinnäkin, että esivalta on säätänyt isäntien ja palkollisten väliset työ- ja maksuehdot oikeudenmukaisesti, ja että lisäksi tavaroiden hinnan ja rahan arvon muuttumisen tuomat edut ovat koituneet kokonaan palkollisten hyväksi.
Herra kirkkoherra on myöntänyt, että vuosipalvelussuhteet ovat edullisia, että ne tuottavat suuria etuja palvelusväellekin, niin että kun vuosipalvelusta vailla olevat ja naimattomat saavat kokeilla vapautta vuoden verran, he ryhtyvät toisena mieluusti vuosipalvelukseen. Mutta hän sanoo, että vapaus kuivia kannikoita syöden on usein ihmiselle mieluisampaa kuin runsas ruoka toisen määräysvallan alaisuudessa. Hinnan saa varmastikin maksaa siitä, että jalat ovat oman pöydän alla, mutta kukapa ei valitsisi mieluummin tätä, vaikka joutuisi tulemaan toimeen vähällä, kuin hyvää toimeentuloa toisen palvelijana?
Herra kirkkoherra on oikeassa. Juuri niin ihminen itserakkaasti ajattelee. Mutta onko tuollaisen itserakkauden harjoittaminen vapautta vai omavaltaisuutta?
Moni nuori mies on halukas oman taloutensa hoitamiseen jo alaikäisenä, samoin moni naimaton tyttökin. Olisiko siis suotavaa ja yhteisön kannalta hyödyllistä kumota holhousta koskeva laki.
Sillä tavalla hävitettäisiin kuitenkin vain muutamien yksityishenkilöiden omaisuus, mutta herra kirkkoherran ehdottaman vapauden avulla saatettaisiin maatilojen hoito monilla valtakunnan seuduilla kuitenkin täysin rappiolle, mistä sitä ei mitenkään voitaisi pelastaa, niin kauan kuin tuollainen säädös olisi voimassa.
Herra kirkkoherra ilmoittaa parannuskeinoksi tuollaiseen tilanteeseen väestönlisäyksen ja ehdottaa tästä syystä palkollisten kannustamista avioitumaan.
Esivalta on kuitenkin jo ajatellut tätä asiaa. Kuninkaallinen 8.12.1756 annettu asetus145 sallii nuoren miehen avioitua 18 vuotta täytettyään, jos hän on vakinaisessa vuosipalveluksessa tai harjoittaa jotakin käsityötä tai ammattia. Kuninkaalliset 20.7.1762 ja 8.3.1770 annetut asetukset146 antavat maaseudun maanomistajille ja maataloudenharjoittajille oikeuden järjestää mäkitupia ja asuinhuoneita avioituneille tai avioliittoon aikoville palkollisille sekä jättävät osapuolten keskinäisen sopimisen varaan sen, millaisia etuja palkolliset näissä tilanteissa voivat nauttia, ja millaisilla ehdoilla.[2/10]
Avioliittojen solmimisen esteet on siis raivattu pois. Isänmaalle ei kuitenkaan ole ollut eikä voi olla hyödyksi se, että he haluavat samalla olla vapaita palveluksesta eli määrätä itse tekemisistään. Näin ovat asiat ainakin Gävleborgin läänissä.
Vaikka todellinen väestönlisäys olisi kiistatta hyödyllistä, yhtä kiistatonta lienee sekin, ettei tulokseen päästä pelkästään kasvattamalla syntyvien lasten määrää. Mitä hyötyä isänmaalle on niiden lasten syntymisestä, jotka kuihtuvat pois huolenpidon ja kasvatuksen puutteessa?
Vanhemmilla, joiden on ponnisteltava saadakseen edes oman ruokansa ja joiden ponnistuksia osaltaan haittaavat heidän pienet lapsensa, ei ole mitään mahdollisuuksia kasvattaa heitä.
Näemme tämän tehdaspaikkakunnilla ja värvätyissä rykmenteissä. Lapsia syntyy paljon, mutta monetkohan mahtavat pysyä hengissä.
Valtakunnan lastenkodit eivät ole kyllin hyvin varustautuneet ottamaan nämä lapset vastaan. Herra kirkkoherra on itsekin arvioinut, että ne eivät kovinkaan luotettavasti kykene edistämään tavoitteen saavuttamista.
Jos kuitenkin suostuisin hetkeksi myöntämään, että palkollisten lapset voisivat paremmin, varttuisivat ja kehittyisivät aikanaan hyödyllisiksi, kun vanhempia ei velvoitettaisi vuosipalvelukseen, vaan he saisivat itse määrätä itsestään, ja että isännät sitten vähitellen saisivat palkollisia siedettävin ehdoin, niin miten palvelusväki sitten saisi tuona aikana toimeentulonsa?
Jos taas halutaan olettaa, että he joka tapauksessa kuitenkin selviytyisivät, on mielestäni todettava, että nykyinen palvelusväki pystyy selviytymään ja selviytyy nykyisten säädösten vallitessa, että ainoastaan omavaltaisuuden kannattajat valittavat.
Jos, kuten oikein on, valtakunnan säädökset laaditaan tulevaisuutta silmällä pitäen, jälkipolvien eduksi, ei 20–30 vuoden voimassaoloaikaa voida pitää niille riittävänä.
Minusta näyttää siis vaaralliselta uskaltautua sellaiseen kokeiluun, että maatalouden annettaisiin rappeutua tuollaiseksi ajaksi sen oletuksen varassa, että väestön määrä saisi sen kohennetuksi tuon ajan kuluttua.
Eivätköhän siihen mennessä aikuisiksi varttuneet lapset hekin vaatisi samanlaista vapautta, josta he ovat nähneet vanhempiensa nauttivan, ja jos se heiltä silloin evättäisiin tai jos väestön määrä johtaisi päivä- ja vuosipalkkojen alenemiseen, eivätkö he hankkiutuisi valtakunnan rajojen yli silloin samoin kuin nykyisinkin?
Silloin ei olisi voitettu mitään, mutta maatilamme olisivat joutuneet häviöön.
Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan matkustanut ulkomaille ryhtyäkseen maanviljelijäksi.
Jos taas varustamot eivät pysty estämään merenkulkijoiden maastamuuttoa, voinee Suuri Kuninkaamme kuitenkin saada parannuksen aikaan karkulaisten luovutusta koskevalla sopimusjärjestelyllä suurten merivaltojen kanssa, kuten Tanskan kruunu kuuluu menetelleen.
Herra kirkkoherran esittämät esimerkit sekä Brandenburgin väestömäärän ja Espanjan väenpuutteen vertailu eivät lainkaan kuulu tähän yhteyteen.
Sikäläiset olot juontuvat uskonnonvapaudesta tai uskonnollisen pakon ylläpitämisestä. Kummassakin maassa kuitenkin velvoitetaan vuosipalvelukseen ne henkilöt, jotka ovat siitä asemassa, että heidän on palveltava palkollisina.
Siinä herra kirkkoherra on oikeassa, että saman palkan maksaminen niin paremmille kuin huonommillekin palkollisille ei ole hyvä ratkaisu. Toinen toki ansaitsee enemmän palkkaa kuin toinen. Ei tuo palkanlisä kuitenkaan jää puuttumaan. Järkevä isäntä ymmärtää toki etunsa niin hyvin, ettei hän jätä vaille kannustusta sitä palkollistaan, joka tekee työnsä hyvin. Sellaisten lahjojen ja palkkioiden antaminen ei myöskään ole kiellettyä. Silti on hyvin oikeudenmukaista, ettei säädettyä suurempaa pestirahaa ja palkkaa saa luvata eikä maksaa ja siten houkutella toisten palkollisia itselleen ja korottaa vielä kokeilemattomien palkollisten pestirahaa ja palkkaa. Hulttio saattaa ehkä luvata tehdä enemmän kuin vireä renki, ainakin hän on yhtä kallis pestattaessa. Niinpä uskollisuuden ja uutteruuden palkitsemista ei ole kielletty, kiellettyä on vain ehdoilla houkuttelu ja yleinen korottamispyrkimys.
Olen pahoillani siitä, että herra kirkkoherra on maalannut niin synkin värein meidän Gävleborgin läänissämme vuoden 1777 maapäiväpäätöksen 48. pykälässä147 ehdotetun, mutta ei suinkaan päätetyn palkollissäännön. Jos herra kirkkoherra tuntisi tämän seudun sekä maaherramme,148 jonka arvostelukyky ja mielenlaatu eivät missään tapauksessa ohjaa häntä yhdenkään kansalaisen sortamiseen, hän olisi varmasti todennut olemassa olevat tarpeet ja kohdellut herraa oikeudenmukaisesti.
Havaitsen, että arpominen on herra kirkkoherran mielestä erityisen kauhistuttava menettely. Mutta ellei noudateta hänen esittämäänsä ehdotusta, ei nähdäkseni ole harmittomampaa keinoa väen erotteluun. Olisi hyvä, jos virkamiehet ansaitsisivat, ja vieläkin onnekkaampaa, jos he nauttisivat sellaista luottamusta, että he voisivat suorittaa oikeudenmukaisen jaon. Mutta kun asiat eivät näin ole, mikä menettely on moitteettomampi ja tasapuolisempi kuin arvonta? Arpa ratkaisee monissa juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnan ylimpien arvohenkilöiden välillä, ja monet hurskaat pappismiehetkin ovat pitäneet sitä parhaana keinona sielunpaimenen tehtävien jakamiseen.149
Mutta ellei arvonta miellytä tai sitä ei voida sallia, annettakoon kunkin pitäjän valita joka vuosi kuusi tai seitsemän edustajaansa suorittamaan niiden palkollisten jako, jotka eivät halua jäädä entisten isäntiensä palvelukseen.[1/11]
Herra150 kirkkoherra odottaa, että hänen ehdotuksensa mukaiset vapaat sopimukset ovat omiaan vähentämään riitoja ja oikeudenkäyntejä.
Päinvastoin, ne johtavat juttujen määrän moninkertaistumiseen. Vapaissa sopimuksissa työehdot ovat kussakin tapauksessa jossakin määrin erilaisia. Jokainen niin kirjallinen kuin suullinenkin sopimus on voitava todistaa, ja riitojen syntyessä on todistajia kuultava. Miten loputon työmaa tuomioistuimille! Millaista epäjärjestystä, millaista kärsimystä maaseudulla, missä käräjiä istutaan vain kaksi tai enintään kolme kertaa vuodessa?
Jos herra kirkkoherran itse ilmoittamien tietojen perusteella lasketaan, millaisen palkan hän tuntuu hyväksyvän palvelusväelle maksettavaksi, minusta summa osoittaa vakuuttavasti heti, ettei kukaan maanviljelijä pysty pitämään tilaansa pystyssä, saati saamaan siitä toimeentuloaan, jos hänen ehdottamaansa vuosi- tai päiväpalkan vapaa sopiminen otettaisiin käytäntöön.
Hän laskee omalla kotiseudullaan toimivan kruunun viinankeittämön vuosipalveluksessa olevien renkien voivan ansaita vuodessa 985 kuparitaaleria.
Hän päättelee todennäköisesti aivan oikein, että kun noin edullisilla ehdoilla työtä tehneet rengit palaavat maatilojen vuosipalvelukseen ja saavat siitä palkakseen 20–25 plootua ja 3–4 plootun pestirahan ja sen lisäksi koko vuodeksi asunnon ja ruoan sekä työvaatteet, edut maatiloilla ovat tuskin viinankeittämön tarjoamia huonommat, kun kaikki lasketaan tarkoin yhteen.
Hän sanoo tarvitsevansa itse vuosittain 12–13 lainmukaisesti palvelukseen otettua palkollista.
Minun asiani ei ole esittää tarkkaa laskelmaa hänen tilanteestaan. Oletan, että kirkkoherran puustellin ylläpitoon ja hoitoon tarvitaan vain 10 palkollista eli 4 renkiä ja 6 piikaa. Lasken kunkin rengin kustannuksiksi vain 750 taaleria ja kunkin piian kustannuksiksi 600 taaleria vuodessa. Tällöin päädytään silti 6 600 kuparitaalerin summaan. Voiko tämä olla kannattavaa? Tuottaako kirkkoherran virkatalo noin suuren tuoton?
Ehkä tämä kuitenkin onnistuisi jossakin papinpuustellissa, kun otetaan huomioon sen tarjoamat edut. Ehkä ainakin joku virkatalon haltija pystyisi suoriutumaan sen hoidosta tuollaisen pienemmän palveluskunnan avulla, kun apuna olisi ystävällisesti suhtautuvien alustalaisten työvoimaa.
Rehellinen, sekä valistunut että hyvää tarkoittava herra kirkkoherra arvioikoon kuitenkin itse, voiko veroa maksava maatilan omistaja maksaa tuollaisen summan vuosi- tai päiväpalkkoina.
Hän pitää kohtuullisena myös sitä, että renkienkin työehtoja on parannettava, jos isäntä voi saada tuloja laivanrakennuksesta tai muista tilapäisistä ansaitsemistilaisuuksista.
Kunnioitan tuota kelpo miestä todellakin niin paljon, etten halua vastata millään häntä kovin läheltä koskettavalla kysymyksellä, vertailulla enkä rinnastuksella. Riittää, että kysyn: tekeekö renki muuta kuin isäntänsä osoittamaa työtä, ja mitä tekemään hän on velvollinen?
Jos hän tekee työnsä hyvin ja joutuisasti, isäntä, eikä vain kohtuullisuutta noudattava, vaan vain omaa hyötyään ajatteleva isäntäkin maksaa hänelle varmasti jonkin lisäpalkkion hyväntahtoisuutensa osoittamiseksi.
Tuollaiset palkitsemiset tuottavat ja herättävät uutteruutta, eivät suinkaan pakolla määrätyt ehdot.
Olisiko edes mitään yleistä hyötyä siitä, että palkollisia houkuteltaisiin vain niille paikkakunnille, joilla voitaisiin tarjota korkeita vuosipalkkoja tai päiväpalkkoja tilapäistöistä? Pitääkö maatilojen hoidon lamaantua ympäristöseuduilla ja sitten noillakin paikkakunnilla sivuansioiden loputtua?
Mitähän perusteita on sillekään ajatukselle ja mitä yleistä hyötyä siitä koituu, että ostajan on maksettava laivan rakentamisesta tai muusta työurakasta niin kalliisti, että tavaran toimittajakin voi maksaa työläisilleen korkeata palkkaa?
Eiköhän olisi sekä edullista että kohtuullista, etteivät kansalaiset nylkisi toisiaan, vaan tyytyisivät työtä ja vaivaa kohtuullisesti vastaavaan korvaukseen?
Herra kirkkoherra lohduttaa toivolla, että kaikki varmaankin sujuu, kun väestön määrä kasvaa, ja että palkollisia on silloin varmaankin edullisemmin saatavissa.
Olen edellä esittänyt oman mielipiteeni tästä. Mutta vaikka haluaisinkin hyväksyä tuon toivon, niin mitä kohtuullisuutta, mitä yleistä hyvää edistävää hyötyä koituu siitä, että maanviljelijöiden on sillä välin enemmän tai vähemmän köyhdyttävä, sen mukaan kuinka hitaasti tai nopeasti toive toteutuisi ? Ja että tämän olisi tapahduttava pelkästään, jotta kokeiltaisiin hyödyttömän vapauden vaikutusta palkollisiin, jotka voivat nykyisin kuten entisaikoinakin saada isännältään sen, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat, ruoan ja vaatteet ja vähentämättömän palkan?
Herra kirkkoherra suvainnee myös muistaa, että jos huonompi työntekijä saa määrätä oman hintansa, hän ei suinkaan ota vastaan pienempää vuosi- tai päiväpalkkaa kuin kunnollinen ja ahkera. Oma etu sen sijaan sitoo viimeksi mainitun työntekijän isännän parantamaan omasta aloitteestaan hänen työehtojaan saadakseen pitää hänet palveluksessaan.[2/11]
Miten ehdotettu vapaus vaikuttaisi laivamiesten ja sotamiesten palkkoihin? Kuka haluaisi värväytyä ja alistua sotilaskuriin, vaarantaa kruunun töissä terveytensä ja jäsentensä kunnon ja sodassa sekä henkensä että ruumiinsa, kun hän toisaalta saa toimeentulonsa kaikessa rauhassa jossakin mäkituvassa ja voi nylkeä kansalaisia mielensä mukaan?
Pelkäänpä kuitenkin, että kymmenessä vuodessa toimeentulon saaminen tuollakin keinolla tyrehtyisi, kun maanviljelijät olisivat suistuneet varattomuuteen.
Silloin valtakunta olisi menettänyt veronmaksajansa ja vapaat palkolliset ne työnantajat, joilta he ovat saaneet ruokansa tai joilta heidän pitäisi se saada.
Vielä yksi huomautus. Olettakaamme miehen ja vaimon yhteiset ansiot 1 500 kuparitaaleriksi ensimmäisenä vuotena, ennen kuin lapsivuode ja kehto estävät vaimon työnteon. Vaatteitakin heillä on jo se määrä, jonka he ovat nykyisten säädösten mukaan ansainneet isäntiensä palveluksessa. Mutta kun he ovat ostaneet katon päänsä päälle sekä lehmän ja välttämättömät talouskapineet ja elättäneet itsensä talven yli, mitä heillä voi olla jäljellä vaimon ravinnoksi sinä aikana, jona hän ei jaksa tai ehdi tehdä työtä, ja lapselle ja useammillekin lapsille, joita heidän on tarkoitus hankkia? Entä jos mieskin sairastuu?
Mielestäni voidaan hyvin perustein pelätä, että vapaat palkolliset lisäävät vain kerjäläisten määrää. Heille käy samoin kuin jo on käynyt suurelle osalle täkäläisistä uudisraivaajista: heistä tulee uuskerjäläisiä.
Kokeilun lopputulos: tilojen viljelijät köyhtyvät, vapaat palkolliset elävät kurjuudessa, kumpienkin lapset kärsivät, ainakin Gävleborgin läänissä.
Toivon, että muut kumoavat minun väitteeni todellisen vakaumuksensa perusteella.
En voi jättää lopuksi mainitsematta viimeksi pidetyssä lääninkokouksessamme käsiteltyä, aristokraattiseksi ja äärimmäisen kohtuuttomaksi kuvailtua palkkausesitystä. Siinä ehdotetaan tavaroiden hintojen vuoden 1739 jälkeisen nousun takia, että palkollisia pitäisi kannustaa kaksinkertaisella pestirahalla ja rahapalkalla. Vaatetavaroiden osalta olisi toimittava palkollissäännön mukaisesti, jos palkollinen ottaa ne vastaan tavarana. Jos taas palkollinen tyytyy rahaan niiden sijasta, asiasta on yhteisymmärryksessä sovittava.
Täysikasvuisen rengin pestirahaksi ja palkaksi tulee näin meneteltäessä 50 taaleria; taksassa mainitut vaatetavarat, hyvä sarkapuku, sukkapari, 4 paria kenkiä, yksi palttina- ja yksi rohdinpaita, puoli naulaa villaa, vasikannahkainen käsinepari, eivät ole hankittavissa halvemmalla kuin 91 taalerilla 16 äyrillä kuparirahaa, mutta voivat maksaa paljon enemmänkin.
Täysikasvuisen piian pestiraha ja palkka on 21 taaleria ja vaatevarusteet: 10 kyynärää palttinaa ja 10 kyynärää rohdinkangasta, 3 paria kenkiä ja sukkapari, maksavat ainakin 43 kuparitaaleria. Kun tähän lisätään ruoka koko vuoden ajaksi, minkä arvoa ei missään tapauksessa voida arvioida 400 taaleria vähemmäksi henkeä kohti, olisi rengin vuosiansion arvo tuon ehdotuksen mukaan 541 taaleria 16 äyriä ja piian 464 taaleria kuparirahaa ottamatta huomioon sitä, missä määrin palkkojen parantamista mahdollistaa sallittu vapaa sopiminen vaatetustarvikkeista.
Arvioikoon jokainen itse, voidaanko tuollaista palkkausta aiheellisesti sanoa kohtuuttoman vähäiseksi, ja jokainen seudun olot tunteva miettiköön, kestääkö tilojen tuotto tuollaiset maksut, saati suurempia.
Ennen reduktiota151 tällä seudulla asui paljon aatelisia; kuninkaan armosta omistajat saivat luovuttaa nämä tilat kruunulle vastineeksi niistä, jotka he olisivat muussa tapauksessa joutuneet muilta seuduilta luovuttamaan. Tämä oli osoitus siitä, että jo tuohon aikaan tilanpito oli tällä seudulla tuottamatonta.
Kukaan säätyläinen ei varsin pitkään aikaan olekaan todennut tänne asettumista kannattavaksi niitä lukuun ottamatta, jotka joutuvat asumaan täällä virkatehtäviensä takia. Jokainen heistä maksaa kallista vuokraa asumisestaan oman katon alla omalla tilallaan. Niinpä lesket ovat joutuneet myymään tilat, jotka heidän miehensä ovat varsin suurin kustannuksin varustaneet leskille sopivaan kuntoon. Paremmat eivät ole talonpoikaisen rahvaankaan elinehdot, niin kauan kuin tilallisten on tehtävä työnsä palkollisten avulla.
Jos jokainen vapaana syntynyt nyt saa oikeuden päättää tekemisistään, tilallinen ei voi pitää kotona edes lapsiaan. Hekin lähtevät varmasti hänen luotaan saalistamaan rahaa muilta tai sitten häneltä itseltään.
Herra kirkkoherran puoltama vapaus osoittautuu siis ainakin tälle seudulle erittäin vahingolliseksi. Vaikka nykyiset ongelmat jäisivät ratkaisematta, se on paljon siedettävämpää.
Sincere & Moderate.152
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English