Originalspråk
§. 11.
Men hvar skole vi igenfinna grundsanningar, at bygga våra bevis uppå, då sanningen34 at säga, föga gifves in politicis, som ej disputeras om pro et contra? Jo! jag tror den sanning lärer antagas af alla Stats-kunnoga utan bevis, at et Rikes sanskylliga styrka består i myckenheten af arbetande inbyggare. Denna satsen står äfvenväl tilsammans med husböndernes sanskylliga förmon; ty då arbetare finnas til ymnoghet, gifves altid någon utväg, at drifva arbetet, men finnas de icke, eller ock få, så måste nödvändigt arbetet antingen lemnas aldeles ogiordt, eller åtminstone någon del deraf; derföre måste ock de förfatningar, som befordra myckenheten af arbetare, vara de nyttigaste för Riket och des inbyggare i gemen, men deremot de förfatningar skadelige, som i mera eller mindre mon bidraga til minskning af arbetare. Det återstår altså alenast at fråga: Hurudane måtte då de förfatningar vara, som leda til och ifrån et sådant högt ändamål?
Så ovedersägeligt som det är, at menniskan naturligt vis älskar frihet, så osvikelig är ock den följden, at ju mera förfatningarne befordra och gynna denna friheten, ju mera skocka sig inbyggare at niuta den; och tvärt om, ju mera denna friheten inskränkes, ju mera fly menniskor ifrån sådana fridlösa tracter. Förnuftet måste gifva mig rätt härutinnan, och den minsta kännedom af vårt eget hierta updagar dessa sanningar, och en solklar erfarenhet talar högt i detta ämne. Oskälige kreatur, skapade til långt mindre frihet, än vi, trängta dock efter den: de fly från sådana orter der35 de ofta efterjagas, men skocka sig til stor ymnoghet på fridlysta platser. Menniskan, den ädlaste jordenes inbyggare, fylde i sin frihet tämmeligen fort jorden med folk, men tvånget har så förstört dem, at stora tracter efter 4 000 års befolkning måste ännu vara obebodde. Hvem måste icke medgifva, det friheten at bo och bygga upfylt Brandenburg med folk, och at Spanska Inquisitioner utblottat Spanien på inbyggare? Sanningar, som ingen med sundt förnuft begofvad menniska kan draga i tvifvelsmål.
För denna gången är icke ämnet at visa huruvida våre förfatningar i gemen, eller flere af dem, under namn at befordra ordningen uti våra näringar, leda til förstöring af folkets friheter, och med det samma til Rikets undergång: Saker, väl värde de styrandes upmärksamhet, men som beklageligen finnas så litet utredde, at mistag nästan på alla håll blifva oundvikelige. Tienstehions-Stadgen med de dervid föreslagna tillägningar, skal för denna gången alenast blifva ämnet för vår undersökning, huruvida den, som månge påstå, är aldeles öfverensstämmande med Rikets och des inbyggares sanskylliga interesse? eller om den finnes helt och hållen stridande deremot?
Saken behöfver ej vidlyftig undersökning: den måste uppå de redan lagda grunder blifva påtagelig. Finnes något i Tienstehions-Stadgan, som gör Rikets inbyggare fridlösa och efterjagade, så är klart, at den drifver ut våra arbetare ifrån Riket, och följakteligen stri36der emot Rikets hufvud-interesse. Lät oss å nyo höra 1:sta Artikelens 1:sta §: Inge landstrykare, lösdrifvare, lättingar, eller inhyseshion böra uti vårt land och rike tolas, hvarken i städerne eller på landet. Lät oss föreställa oss alla Kronans Embetsmän satta af samma Artikels 5:te §. i rörelse, at upsöka, gripa och i husbönders tienst, i Soldate- eller Båtsmans-rota, och i fästnings- och spinhus-arbete dem insätta, hvad oro och fridlöshet måtte icke sådant verka hos våra arbetare? de söka skygd, de göma sig undan, de bo med bäfvan i sina hyddor, och passa up at finna någon fri-stad på jorden, der de i lugn finge förtiena sig föda.
Regenter hafva från äldre tider tilbaka förstått, at fridlysa sina ifrån sin post förrymda Soldater, som annars efter Krigs-Articlarne hafva förverkat lifvet, at derigenom locka dem in i Riket; men ännu har icke något Pardons Placat blifvit utfärdadt i Sverige för obrotsliga arbetare, at få bo frie inom Svea Rikes gränsor: och hvad tilväxt på inbyggare skal man väl kunna vänta hos oss, hvad styrka för Riket, hvad tilgång på arbetare, då detta ännu hos oss finnes ogiordt?
Torde hända någon ville möta mig, som talar så mycket för frihet; at så länge som menniskorne voro i sit naturliga tilstånd, utom samhällen, voro de äfven berättigade til en sådan vidsträkt, och som man kallar den, en laglös frihet, men så snart man träder i samfund med andra menniskor, under en styran37de magt, så måste man nödvändigt bortgifva något af sin naturliga rätt, och underkasta sig det samhälles lagar, och kan således en laglydnad ej få namn af tvång eller träldom. Jag svarar: det är rätt! likväl med den skilnad, at då icke i alla Riks-Samhällen i verlden, lika mycket måste förloras af den naturliga friheten, utan i det ena mera, och det andra mindre, såsom erfarenheten tydeligen å daga lägger; så är klart, at det samfund måste vara det lyckeligaste, der förlusten af den naturliga friheten är minst; ty dit skocka sig menniskor mäst, der lefva de nögdast, och der tilväxer Riket i sin styrka, så långt som möjeligt är; men deremot, ju mera vi måste förlora af våra naturliga rättigheter, ju tvungnare ingå vi sådana förbund, ju misnögdare blifve vi der, och ju förr flytte vi derifrån i et annat samhälle, der mera frihet gifves.
Men huru mycket af den naturliga friheten nödvändigt måste förloras af undersåtare, til et Samhälles lyckliga bestånd, är en fråga af högsta vigt för Förstar, som vilja förvärfva sig et rätt stort namn af menniskor, och göra dem lykliga med sig. Jag vet icke om den af våra stora och mennisko-slägtet älskande snillen är i sin vidd besvarad och utredd. Huru skola då Regenter kunna förvara sig för största mistag på vårt slägtes rättigheter? Alla inskränkningar, som gå deröfver, drabba ofelbart med olyckor på Riket och medborgare.
Men hvad friheten, at få bo och föda sig med sit arbete anbelangar, är den naturens38 första och ömaste rätt, i våra Grund-lagar på det heligaste bekräftad, och kan således härvid icke komma i fråga. Vi klage öfver utflyttningar, de äro ock klagan värde, men ännu hafve vi icke stält naturens och vår grund-lags fri-bref våra flyende arbetare i händerne, at hålla dem tilbaka.
Hvad under, at et årligt skojande och jagande efter arbets-hion i långliga tider utblottat oss på folk, och väkt en almän klagan öfver brist och dyrhet? Men det är mera undran värdt, at våre Lag-makare ansett för det enda medlet emot denna bristen, at anställa ännu strängare jagter och hårdare inspärringar, icke annorlunda än om man fiskat ut en liten insiö, man då ansåge för det rätta botemedlet at fiska ännu tätare, så länge en enda fisk funnes der, och faran värdt kunde vara, at hela afvelen skulle förloras.
- in politicis: lat. i politiken
- pro et contra: lat. för och emot
- oförnuftiga, förnuftslösa
- upfylt Brandenburg med folk: Under 1600- och 1700-talet uppmuntrade de brandenburg-preussiska regenterna invandringen av ekonomiskt produktiva befolkningsgrupper, speciellt bönder, till mindre utvecklade och glesbefolkade delar av riket. Fredrik II:s religiösa toleranspolitik tillät personer tillhöriga andra trossamfund att bosätta sig i Brandenburg.
- Spanska Inquisitioner utblottat Spanien på inbyggare: I det icke-katolska Europa har det under århundradenas lopp skapats en mycket dyster bild av den spanska inkvisitionen. Under upplysningstiden utvidgades bilden med den av bland andra Montesquieu företrädda sekulära synen att inkvisitionen hade ett samband med de ekonomiska och samhälleliga problemen i de katolska länderna.
- passa up: passar på lämpligt tillfälle
- efter Krigs-Articlarne hafva förverkat lifvet: Krigsartiklarna var stadgar som avsåg att upprätthålla ordning, tukt och subordination inom krigsmakten.
- Pardons Placat: förordning om lindring eller efterskänkning av straff, speciellt förordningar där förrymda soldater eller båtmän friades
- flackande och farande hit och dit
- här: fiskbeståndet, tillgången på fisk
Finska
§ 11
Mutta mistä löydämme perustotuudet, joiden varaan voimme rakentaa todistelumme, kun toden34 sanoakseni politiikassa on tuskin mitään, mistä ei väiteltäisi puolesta ja vastaan? No, uskonpa kaikkien valtiollisia asioita tuntevien hyväksyvän ilman todistelua totuudeksi sen, että valtakunnan todellisen voiman lähde on työtä tekevien asukkaiden runsaus. Tämä väittämä vastaa myös isäntien todellisia etuja, sillä kun työläisiä on yllin kyllin, on aina olemassa jokin keino saada työt tehdyksi, mutta kun heitä ei ole tai heitä on vain vähän, työt on väistämättä jätettävä joko kokonaan tai osaksi tekemättä. Tämän takia myös säädökset, jotka edistävät työläisten runsautta, ovat hyödyllisimpiä valtakunnalle ja sen asukkaille yleensä, ja vahingollisia ovat sen sijaan säädökset, jotka vaikuttavat, eräät voimakkaammin, toiset heikommin, työläisten määrän vähenemiseen. Enää on siis vain kysyttävä: millaisia pitäisi tuollaiseen hyvin arvokkaaseen tavoitteeseen johtavien ja siitä juontuvien säädösten olla?
Yhtä kiistatonta kuin ihmisen luontainen vapaudenrakkaus on myös sen väistämätön seuraus: mitä paremmin säädökset edistävät ja suosivat tätä vapautta, sitä runsaammin maan asukkaita kerääntyy siitä nauttimaan, ja päinvastoin: mitä enemmän tätä vapautta rajoitetaan, sitä enemmän ihmisiä pakenee tuollaisilta seuduilta, joilla he eivät saa olla rauhassa. Järki varmasti osoittaa, että olen tässä asiassa oikeassa, ja vähäisinkin oman sydämemme tuntemus paljastaa nämä totuudet, ja päivänselvä kokemus julistaa tätä tietoa äänekkäästi. Järjettömät eläimet, jotka on luotu elämään paljon vähäisemmässä vapaudessa kuin me, kaipaavat sitä kuitenkin; ne pakenevat sellaisilta seuduilta, joilla35 niitä usein metsästetään, mutta kokoontuvat runsaiksi laumoiksi rauhoitetuille alueille. Ihminen, jaloin maailman asukkaista, asutti vapaudessaan maailman jokseenkin nopeasti, mutta pakko on vaikuttanut heihin niin tuhoisasti, että laajat alueet ovat pakostakin 4 000 vuoden asuttamisen jälkeen yhä asumattomia. On kai kaikkien myönnettävä, että asumisen ja rakentamisen vapaus on täyttänyt väestöllä Brandenburgin ja että inkvisitio on tyhjentänyt Espanjan asukkaista? Näitä totuuksia ei kukaan tervejärkinen ihminen voi väittää kyseenalaisiksi.
Tällä kertaa emme pyri osoittamaan, missä määrin säädöksemme yleensä tai monet niistä, vaikka niiden tarkoitukseksi on ilmoitettu järjestyksen turvaaminen elinkeinotoiminnassamme, johtavat kansan vapauksien tuhoon ja samalla valtakunnan turmioon. Nämä asiat ansaitsevat päätöksentekijöiden huomiota, mutta valitettavasti niitä on selvitetty niin vähän, että virheitä tehdään väistämättä joka suunnalla. Tutkimme tällä kertaa vain sitä, vastaavatko palkollissääntö ja siihen ehdotetut lisäykset täysin valtakunnan ja sen asukkaiden todellisia etuja, kuten monet väittävät, vai onko se täysin niiden vastainen.
Asiaa ei tarvitse tutkia laveasti. Se on jo esitettyjen perustelujen nojalla väistämättä ilmeisen selvä. Jos palkollissäännössä on määräyksiä, jotka tekevät joistakin valtakunnan asukkaista lainsuojattomia ja ajojahdin kohteita, on selvää, että se karkottaa työläisiämme valtakunnasta ja on tämän takia36 valtakunnan tärkeimmän edun vastainen. Otetaanpa uudelleen esiin 1. luvun 1. pykälä: Maankiertäjiä, irtolaisia, laiskureita ja loisia älköön maassamme ja valtakunnassamme suvaittako, ei kaupungeissa eikä maaseudulla. Kuvitelkaamme kaikkien kruunun virkamiesten lähtevän saman luvun 5. pykälän perusteella etsimään, ottamaan kiinni sekä pakolla viemään isäntien palvelukseen, sotilaiksi tai laivamiehiksi sekä linnoitus- ja kehruuhuonetöihin näitä ihmisiä. Millaista rauhattomuutta ja turvattomuutta tämä saisikaan aikaan työväkemme keskuudessa? He etsivät suojaa, he piiloutuvat, he asuvat mökeissään kauhun vallassa ja tähyilevät maailmasta turvapaikkaa, jossa he saisivat rauhassa ansaita toimeentulonsa.
Hallitsijat ovat jo kaukaisista ajoista asti ymmärtäneet armahtaa sotilaskarkurit, jotka olisivat muuten sota-artikloiden mukaan ansainneet kuolemantuomion, houkutellakseen heidät valtakuntaan, mutta Ruotsissa ei vielä ole julkaistu mitään armahdusplakaattia joka antaisi rikoksiin syyllistymättömille työläisille luvan elää vapaina Ruotsin valtakunnan rajojen sisäpuolella. Millaista väkiluvun kasvua, millaista valtakunnan voimaa, millaista työläisten saatavuutta voidaankaan odottaa maassamme, kun tätä ei vielä ole saatu aikaan?
Kun puhun vapauden puolesta niin paljon, joku ehkä haluaisi esittää minulle vastaväitteen, että niin kauan kuin ihmiset elivät luonnontilassa ilman yhteiskuntia, heillä olikin oikeus tuollaiseen laajaan vapauteen, jossa sanotaan eletyn vailla mitään lakeja. Heti kun ihminen yhdistyy muiden ihmisten kanssa hallitusvallan johtamaksi yhteisöksi,37 hän joutuu kuitenkin väistämättä luovuttamaan osan luonnollisista oikeuksistaan ja alistumaan tuon yhteiskunnan lakeihin, eikä lain noudattamista näin ollen voida sanoa pakoksi eikä orjuudeksi. Vastaan: tuo pitää kyllä paikkansa, kuitenkin siten täsmennettynä, ettei luonnollisesta vapaudesta tarvitse maailman kaikissa valtakunnissa menettää yhtä paljon, vaan jossakin enemmän ja toisessa vähemmän, kuten kokemus selvästi osoittaa. Niinpä on selvää, että onnellisin on väistämättä se yhteisö, jossa luonnon suomasta vapaudesta menetetään vähiten, sillä sinne kertyy ihmisiä eniten, siellä he elävät tyytyväisimpinä ja siellä valtakunta kasvattaa voimansa niin pitkälle kuin mahdollista on. Mutta mitä enemmän joudumme menettämään luonnon suomia oikeuksiamme, sitä suuremmaksi pakoksi koemme noihin siteisiin alistumisen, sitä tyytymättömämmiksi tulemme yhteiskunnan oloihin ja sitä pikemmin muutamme sieltä toiseen yhteiskuntaan, jossa vapautta suodaan enemmän.
Kuinka paljon alamaisten on väistämättä menetettävä luonnollista vapauttaan yhteiskunnan pysyvän menestyksen takaamiseksi? Tämä on äärimmäisen tärkeä kysymys ruhtinaille, jotka haluavat ihmisten tunnustavan heidät suuriksi ja olevan onnellisia heidän hallitessaan. En tiedä, ovatko suuret ja ihmiskuntaa rakastavat neromme vastanneet tähän ja selvittäneet asiaa pohjia myöten. Miten sitten hallitsijat voivat välttyä tekemästä mitä suurimpia erehdyksiä käsitellessään sukukuntamme oikeuksia? Kaikki rajoitukset, jotka eivät ole välttämättömiä, johtavat väistämättä valtakunnalle ja kansalaisille koituviin onnettomuuksiin.
Oikeus asua ja hankkia toimeentulonsa omalla työllään on kuitenkin luonnon suomista38 oikeuksista ensimmäinen ja vähiten kajoamista sietävä. Se on perustuslaeissamme vahvistettu mitä pyhimmin, eikä sen rajoittaminen siis voi tulla kysymykseen. Valitamme maastamuuttoa, ja ihmisten lähtöä on syytäkin valittaa, mutta vielä emme ole antaneet luonnon ja perustuslakimme suomaa vapaakirjettä pakenevien työläistemme käsiin pitääksemme heidät maassa.
Onko mikään ihme, että jo kauan jatkunut vuotuinen säntäily ja ajojahti palkollisten perässä on jättänyt meidät vaille väkeä ja nostattanut yleisen valituksen väen pulasta ja kalleudesta? Enemmänkin on aihetta ihmetellä sitä, että lainlaatijamme ovat pitäneet ainoana keinona tämän pulan poistamiseksi vielä ankarampien ajojahtien järjestämistä ja vielä tiukempaa ihmisten liikkumisen estämistä, aivan kuin olisi kalastettu pieni sisäjärvi lähes tyhjäksi ja pidettäisiin parhaana hoitokeinona kalastuksen lisäämistä niin kauan kuin järvessä on jäljellä edes yksi ainoa kala, vaikka vaarana saattaisi olla koko kalakannan katoaminen.
- vapaus on täyttänyt väestöllä Brandenburgin: 1600- ja 1700-luvuilla Brandenburg-Preussin hallitsijat rohkaisivat taloudellisesti tuottavan väestönosan, erityisesti talonpoikien maahanmuuttoa valtion vähemmän kehittyneisiin ja harvaanasuttuihin osiin. Fredrik II Suuren aikana lisäksi uskonnollinen suvaitsevaisuus salli muiden uskonryhmien jäsenten asettua Brandenburgiin.
- inkvisitio on tyhjentänyt Espanjan asukkaista: Ei-katolisessa Euroopassa oli vuosisatojen mittaan luotu espanjalaisesta inkvisiosta hyvin synkkä kuva, johon valistuksen aikana toi maallistuneen lisäsävyn mm. Montesquieun edustama näkemys, että inkvisitiolla oli yhteys katolisten maiden taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.
- Sota-artiklat säätelivät kurinpitoa ja oikeudenkäyttöä armeijan piirissä.
Engelska
§ 11
But where are we to rediscover fundamental truths on which to base our proofs when, in truth,34 there are few things in politicis that are not debated pro et contra? Ah, yes! I believe the truth may be accepted without proofs by all who understand political science that the true strength of a kingdom lies in the number of its working inhabitants. This proposition is also consistent with the genuine advantage of the masters, for when there is an abundance of workers there is always a way of getting the work done, but if they are not there or there are few of them, the work must of necessity be left either entirely undone or at least some part of it, so that those measures that increase the number of workers must also be the most useful ones for the kingdom and for its inhabitants generally, whereas, on the contrary, those measures are harmful that to a greater or lesser degree contribute to a diminution of workers. It therefore only remains to ask: how should those measures then be framed that serve or detract from such a high purpose?
As incontrovertible as it is that human beings naturally love freedom, so infallible is also the consequence that the more the laws promote and favour that freedom, the more will inhabitants assemble together to enjoy it, and, contrariwise, the more that freedom is restricted, the more will people flee such troubled regions. Reason must prove me right in this, and the slightest understanding of our own feelings will reveal these truths, and incontrovertible experience speaks volumes on this subject. Dumb animals, created for far less freedom than we were, nonetheless yearn for it: they flee localities where35 they are frequently hunted but flock together in large numbers in protected places. Human beings, the noblest inhabitants of the earth, relatively quickly filled the earth with people in their state of freedom, but constraints have harmed them so much that large regions are still left uninhabited after 4,000 years of occupation. Who will not agree that the freedom of residence has filled Brandenburg with people and that Spanish inquisitions have denuded Spain of inhabitants? Truths that no person with common sense can call in question.
On this occasion the topic is not to show to what extent our laws generally or a number of them, in the name of promoting orderliness in our economic activities, lead to the destruction of the freedoms of the people and thereby to the ruin of the kingdom, matters that are well worth the attention of those in power but are regrettably so little investigated that mistakes are inevitable in almost every sphere. The statute on servants with the proposed additions to it will on this occasion be the sole subject of our inquiry, as to how far it is fully compatible, as many assert, with the true interest of the kingdom and its inhabitants or whether it is wholly opposed to it.
The matter does not require extensive investigation; it must be manifest from the foundations already laid. If there is anything in the statute on servants that makes the inhabitants of the kingdom into outlaws and fugitives, then it is obvious that it drives our workers away from the kingdom and is consequently in conflict36 with the chief interest of the realm. Let us listen again to article 1, § 1: No vagrants, vagabonds, idlers or dependent lodgers ought be tolerated in our country and our realm, either in the towns or in the countryside. Let us imagine all the officials of the Crown set to work under § 5 of the same article to seek out, seize and place them in service with masters, in military or naval service and in hard labour in fortresses and female penitentiaries; what anxiety and restlessness must that not cause among our workers? They seek shelter, they hide away, they live in fear in their cabins and look for some refuge on earth where they can earn a living for themselves in tranquillity.
Since earlier times, rulers have had the sense to amnesty those of their soldiers who have abandoned their posts and would otherwise, under the Articles of War, have forfeited their lives, in order to lure them back into the kingdom; but as yet no proclamation of amnesty has been issued in Sweden for legally blameless workers to live freely within the borders of Sweden; and what increase in inhabitants can one expect here, what accession of strength to the kingdom, what supply of workers, when this still remains undone among us?
Someone might wish to argue against me, I who talk so much about freedom, that as long as human beings were in their natural state, without societies, they were also entitled to such an extensive and, as it is called, lawless freedom, but as soon as one enters into social relations with other people, under a governing37 authority, one must of necessity surrender some of one’s natural rights and submit to the laws of that society, and thus obedience to the laws cannot be termed constraint or bondage. I answer: that is correct, though with the qualification that, as the same amount of natural freedom does not have to be lost in every centralized society in the world, but more in one and less in another, as experience clearly shows, it is obvious that the most fortunate society must be the one in which the loss of natural freedom is the smallest, for people are drawn there in the greatest numbers, there they live most contentedly, and there the kingdom grows in strength as far as is possible, whereas, on the other hand, the more we must lose of our natural rights, the more constrainedly we enter into such associations, the more discontented will we be there and the sooner will we move away from there to another society, where there is more freedom.
But how much of the natural freedom has to be lost by subjects in order to ensure the successful continuance of a society is a question of the greatest importance to princes who wish to earn themselves a truly high reputation among people and make them pleased with their rule. I do not know whether it has been fully answered and elucidated by our great and philanthropic intellectuals. How, then, are rulers to guard against the greatest errors with regard to the rights of our species? All constraints that violate the latter will infallibly bring misfortunes on the kingdom and the citizens.
But as regards the freedom to reside and support oneself by one’s labour, it is38 the first and most precious right of nature, most solemnly guaranteed in our fundamental laws, and therefore cannot be questioned in this context. We complain about emigration, which is also deplorable, but we have not yet placed the letters of emancipation of nature and our constitution in the hands of our fugitive workers in order to keep them here.
Is it any surprise that a perennial chasing around and hunting for workers has over long periods of time denuded us of people and provoked a general outcry over shortages and dearness? But it is even stranger that our legislators have considered the only remedy for those shortages to be the organization of even stricter hunts and harsher confinements, just as if, having fished out a small lake, one thought the correct remedy were to fish more often, as long as there was a single fish there, when there might be a real danger of losing the entire stock.
- in politicis: in or on politics.
- . . . freedom of residence has filled Brandenburg: during the seventeenth and eighteenth centuries, monarchs in Brandenburg-Prussia were generally inclined to encourage immigration of economically productive elements, particularly peasants, into the more backward and underpopulated areas of the state, especially after the Thirty Years War. Alongside this, Frederick II (“the Great”, 1712–86) established religious tolerance, which made it possible for other worshippers to reside in Brandenburg, and particularly in Berlin. Frederick was an enlightened monarch who combined paternalism with liberal reforms such as freedom of the press, religious tolerance, individual protection against the law, including the abolition of torture, and making death sentences legal only with his personal sanction.
