Edellinen dokumentti: Antonsson, Reinhold, Huomautuksia kirkkoherra, maisteri Chydeniuksen asettumisesta irtolaisten ja laiskureiden valtuutetuksi 1779
Seuraava dokumentti: Herra tohtori Chydeniukselle (Peripatheticus) DA 22.3.1779
Gävleborgin läänissä asuvan kansalaisen kirje maanmiehelleen koskien kirkkoherra, maisteri Anders Chydeniuksen kirjoitusta Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista.
Vastauksen laatimiseksi herra kirkkoherra Chydeniukselle tarvitaan yhtä väkevästi, yhtä miellyttävästi ja yhtä sujuvasti kirjoittajansa asian esittävä kynä.
Sellaista ei minun kädessäni ole, etenkään nyt, kun sillä on puuhaa virkatehtävien parissa.
Sitä maltillisuutta, sitä puolueettomuutta, jota hän vaatii kansalaisia osoittamaan hänen ajatuksiaan arvioidessaan, hän osoittanee myös heitä kohtaan.
Vaikka en tunne häntä henkilökohtaisesti, hänen kirjoituksensa ovat herättäneet kunnioitukseni ja vaatineetkin sitä sekä saaneet minut vakuuttumaan siitä, että hän todellakin kantaa huolta isänmaasta.
Toivon siis, että hän kestää sen, että hänen kirjoituksestaan Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista esitetään huomautuksia.
Arvoisa herra on suvainnut lähettää sen luettavakseni; mutta jo mainitusta syystä voin vain esittää huomautuksia arvoisan herran arvioitaviksi sekä levitettäviksi ja kannatettaviksi, jos ne sen ansaitsevat.
Herra kirkkoherra esittää meille palkolliset maailman vapaiksi asukkaiksi, joilla on lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä. Tämä on sinänsä totta ja luonnontilassa kiistatonta, mutta kansalaisyhteiskunnassa väistämättä alisteista rajoituksille, joiden perustana on ylin laki: yleinen etu.
Herra kirkkoherra on itse huomauttanut tästä sivulla 36,1 mutta ei ole täysin selvittänyt asiaa, vaan väittää kaikesta huolimatta, että vapaus asua ja elättää itsensä työllään on tärkein ja kallisarvoisin luonnon suoma oikeus, joka on perustuslaissamme pyhimmällä tavalla vahvistettu ja jota ei siis saa lainkaan asettaa kyseenalaiseksi.
Minä puolestani ajattelen, että yhteiskunnassa sen kaikki jäsenet ovat poikkeuksetta velvollisia palvelemaan toisiaan, kukin kykynsä mukaan, ja että tämä on mahdollista inhimillistä arvokkuutta loukkaamatta ja antamatta kenellekään oikeutta hirmuvaltiuteen ja velvoittamatta ketään orjuuteen.
Miten mikään yhteiskunta voisi pysyä pystyssä ilman tällaista sen jäsenten keskinäistä yhteyttä? Millaista rauhantilaa, millaista turvallisuutta voitaisiin odottaa ihmisten kesken, jos kaikki olisivat yhtä omavaltaisia?
Kaikkien valtakuntien ja yhteiskuntien menestyksen edellytyksenä on, että jokaisen, joka nauttii siellä turvaa, on jollakin hyvällä ja hyödyllisellä tavalla edistettävä yleistä etua ja menestystä eivätkä he saa pahantapaisella tai omavaltaisella käytöksellään olla yhteiskunnalle enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
Näin sanotaan 3.7.1759 annetussa kuninkaallisessa kuulutuksessa.2
Tätä vastaan voidaan kuitenkin esittää, kuten useita säädöksiä vastaan on jo esitettykin, se vastaväite, että ne perustuvat taloudellisiin tai poliittisiin näkökohtiin, että ne on laadittu vallanpitäjien ajattelutavan, kulloisenkin ajankohdan ja sen olojen mukaisesti.
Tuollaisen vastaväitteen turvin meidän ei kuitenkaan pidä pyrkiä kumoamaan asioiden todelliseen luonteeseen ja muuttumattomiin suhteisiin perustuvien lakien vaikutusvoimaa eikä niiden oikeudellista pätevyyttä.
Terve järki, selvästi havaittava kohtuullisuus ja kiistaton oikeudenmukaisuus vaativat, että yhteiskunnan jäseninä elävien kansalaisten on palveltava toisiaan keskinäisesti. Muuten heitä uhkaa se asioiden luonteesta johtuva vaara, että he hyväksyvät vaieten toistensa ja tämän seurauksena koko yhteiskunnan ajautumisen rappioon ja turmioon. Eihän kukaan voi yksinään säilyä.
Sanotaan: kun ihminen kykenee elättämään itsensä, hän ei muka ole vapaa, jos joutuu vasten tahtoaan palvelemaan toista. Minä vastaan: kaikkihan me synnymme tähän maailmaan alastomina ja paljaina. Meidän on välttämättä saatava ruokaa ja hoitoa muilta. Vanhemmat ja ystävät eivät voisi antaa meille sitä ilman yhteiskunnan antamaa suojaa ja tukea. Tarkoitan tuella sitä selviytymiskeinoa, sitä mahdollisuutta, sitä turvallisuutta, jonka vanhemmat ja ystävät saavat yhteiskunnassa ja sen välityksellä itsensä ja kasvattamiensa lasten elättämiseen.
Myös perintö, joka aikanaan tulee meidän osaksemme, on yhteiskunnan suojeluksessa ja avustuksella hankittua omaisuutta, jonka perilliset ottavat samalla tavalla haltuunsa.
Vastavuoroisuutta tarvitaan. Onhan yhteiskunnalla kiistaton oikeus odottaa vastasuoritusta tunnustukseksi eduista ja turvallisuudesta, jota se on suonut vanhemmillemme ja suo nyt meille.
Käsitykseni mukaan on tällöin kohtuullista, oikeudenmukaista ja kiistatonta, että yhteiskunnan tai kansalaisten on saatava nauttia palveluksiamme.
Tästä syystä kenelläkään yhteiskuntaan syntyneellä henkilöllä ei ole oikeutta mielensä mukaan välttää palvelutehtävää yhteiskunnassa, joka on tästä huolimatta vapaa. Hän tekee todellakin väärin yhteiskuntaa kohtaan, kun hän ei palvele kansalaisia.
Sen järjestyksen ja niiden ehtojen säätäminen, joiden mukaisesti kansalainen on velvollinen palvelemaan toista, kuuluu kuitenkin viisaalle, oikeamieliselle esivallalle.
Se tuntee parhaiten yhteisön tarpeet. Se osaa kyllä asetella vapaiden ja yhtä suuresti rakastamiensa kansalaisten väliset suhteet siten, ettei toinen saa sortaa eikä loukata toista palvelun vaatimisessa eikä sen toteuttamisessa.
Niinpä mielestäni rikokseen syyllistyy jokainen, kuka tahansa, joka kieltäytyy palvelemasta yhteiskuntaa tai palkollisena ryhtymästä vuosipalvelukseen, koska se vastaa heidän osaansa elämässä ja on välttämätöntä yhteiskunnalle.
Koska yhteiskunnalla on monenlaisia tarpeita, kaikkia sen jäseniä ei vaadita työhön palkollisina; osa täyttää velvollisuutensa palvellessaan yhteiskuntaa muilla tavoilla. Itse kunkin yhteiskunnallisen aseman mukaisen palvelutehtävän välttäminen on kuitenkin aina rikos.
Jos herra kirkkoherra ei myönnä tätä oikeaksi, ei hänen väittämässään ole sisäistä ristiriitaa. Sillä jos palvelusväellä on luonnollinen oikeutensa vielä yhteiskunnan jäseninä jäljellä, ei kenelläkään todellakaan ole oikeutta määräillä heidän asioistaan mitään.
Jos he taas ovat muiden yhteiskunnassa elävien kansalaisten tavoin menettäneet rajoittamattoman vapautensa, joka ihmiselle kuuluu luonnontilassa, he ovat toki velvollisia antamaan esivallan määrätä asioistaan yleisen edun edistämiseksi.
Herra kirkkoherra on kaiketi halunnut osoittaa, että säädökset pakollisesta vuosipalveluksesta tietyllä kiinteällä palkalla ovat vastoin sitä perustuslakiamme, että kuningas ei saa sallia hengen ja kunnian, ruumiillisen koskemattomuuden ja toimeentulon riistämistä keneltäkään ilman laillista syytettä ja tuomiota eikä riistää eikä sallia keneltäkään riistettävän mitään omaisuutta, irtainta eikä kiinteää, ilman laillista tutkintaa ja tuomiota.3
Jokainen oikeamielisesti asiaa ajatteleva havainnee kuitenkin, miten väkinäisesti tämä perustuslain sovellutus sopii tähän tapaukseen.
Riistetäänkö joltakulta kunnia ja toimeentulo, otetaanko pois jotakin omaisuutta, kun ihmiselle tarjotaan ruokaa, vaatteita ja kohtuullinen palkka vastineeksi osallistumisesta yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteisön vaurastuttamiseen mutta hänen ei sallita elää omavaltaisesti enemmänkin yhteiskunnan rasitteena kuin sille etua tuottavana?
Voiko mikään Ruotsin kansan osa valittaa, että he joutuvat syntyperänsä perusteella palvelemaan? Eikö palvelevissa tehtävissä nähdä niin säätyläisten kuin rahvaankin lapsia? Tarpeet ja yleinen velvollisuusovat mielestäni syitä, joiden takia palvelija palvelee sukuperästään riippumatta.
Mutta, sanoo herra kirkkoherra, palkollisia ei ole kuultu, he eivät ole koskaan hyväksyneet heitä koskevia säädöksiä. Isännät ovat laatineet ne itselleen edullisiksi ja palkollisia sortaviksi.
En tiedä, voidaanko noin sanoa. En tunne muita valtakunnassa voimassa olevia säädöksiä kuin esivallan antamia. Ja uskon esivallan suhtautuvan yhtä oikeamielisesti palkollisiin kuin isäntiinkin, sillä molemmat ovat isänmaalle yhtä välttämättömiä.
Lisäksi palkollisten vanhempia ja puolestapuhujia on kuultu valtakunnan säätyjen edustajina, ja he ovat alamaisesti olleet hyväksymässä näitä säädöksiä.
Onko lapsia koskaan kuultu siitä, milloin heitä on pidettävä täysivaltaisina aikuisina? Eikö moni 18-vuotias nuorukainen tai nuorempikin ole yhtä viisas kuin 30-vuotias ja sitä vanhempi mies? Onko siis väkivaltaa, vahingollista ja väärin, että esivalta on määrännyt rajaksi 21 vuoden iän? Onko väärin, että vielä vanhempia asetetaan vielä pitemmäksi ajaksi holhoukseen, vaikka heitä ei ole kuultu tästä laista eivätkä he ole antaneet sille hyväksymistään? Tai olisivatko he ehkä luonnontilassaan hyväksyneet sen? Heidän on kuitenkin toteltava lakeja ja meneteltävä niiden mukaisesti.
Mihin jouduttaisiin, jos jokaista yksittäistä yhteiskunnan jäsentä olisi kuultava laeista ja asetuksista?
Herra4 kirkkoherra on ilmaissut kantanaan, että irtolaisiksi ei sovi nimittää muita kuin terveitä ja työkykyisiä kerjäläisiä, jotka eivät viitsi ansaita ruokaansa.
Mahtaisivatko he suostua palvelukseen, jos sitä heiltä kysyttäisiin? Eikö heillä ole oikeus vedota siihen, että he ovat syntyneet vapaiksi, he eivät ole tehneet mitään rikosta, he eivät ole ottaneet itselleen mitään muuta kuin sen, mitä kansalaiset ovat vapaaehtoisesti heille antaneet? Eiköhän heillä myös ole jokin loukko, jokin mäkitupa, jossa he voivat asua?
Näyttää kuitenkin siltä, että herra kirkkoherra haluaa myöntää sen, että heidät sietäisi velvoittaa palvelukseen.
Käsitykseni mukaan palkollissääntö tarkoittaa juuri tuollaisia ihmisiä eikä muita käyttäessään herra kirkkoherralle epämieluisia sanoja: kulkurit, irtolaiset, laiskurit tai toisten nurkissa asuvat loiset. Sana laiskuri olisi saattanut yksinään riittää, sillä se selittää muiden sanojen merkityksen, eivätkä ne muuta itse asiaa.
Enkä myöskään ymmärrä, miksi loisen, joka ei halua tehdä työtä useammin kuin häntä huvittaa ja hyväksyy vain itse määräämänsä päiväpalkan, pitäisi saada etusija ennen kerjäläistä, joka saa ruokansa muiden käsistä. He molemmat ovat kansalaisille rasitteena. Ensiksi mainittu esiintyy vaateliaasti, jälkimmäinen on kohtelias. Minusta vertailu kallistuu jälkimmäisen eduksi.
Hra kirkkoherra on havainnut, että palkolliset saavat vuoden 1739 palkollissäännön perusteella liian vähän palkkaa.
Se määrää heille maksettavaksi kuitenkin tavallisen arkiruoan lisäksi sen pestirahan, palkan ja vaatetuksen, jonka taksa kullakin seudulla maksettavaksi ilmoittaa. Se antaa isännälle mahdollisuuden parantaa isäntärenkien ja voutien palkkaa taksan ilmoittamaa määrää suuremmaksi ja jättää palkollisiltaan perimättä kaikki kruunulle menevät maksut, jotka hän heidän puolestaan suorittaa. Se myöntää palkollisille seitsemän vapaapäivää ja kohtuullisesti vapaata pyhäpäivinä jumalanpalveluksen jälkeen. Se velvoittaa isännän huolehtimaan sairaista palkollisistaan ja hoitamaan heitä ja antaa hänelle oikeuden jättää perimättä lääkärin ja lääkkeiden aiheuttamat kustannukset. Se velvoittaa hänet pitämään huolta palkollisesta, joka on viettänyt hänen palveluksessaan parhaat vuotensa ja sitten tullut niin huonokuntoiseksi, ettei kukaan halua ottaa häntä palvelukseensa, niin että hän saa kuolemaansa saakka kohtuullisen hoidon ja ylläpidon sellaista työtä, vastaan, jota hän mikäli mahdollista vielä pystyy tekemään. Eikä se salli uppiniskaisia palkollisia kohtaan enempää kuin kohtuullisen kotikurituksen ja määrää lisäksi sakkoja niin isännälle kuin palkollisellekin, jos he tekevät vääryyttä toisilleen.
Se antaa myös piioille yleensä oikeuden pitää huolta työkyvyttömistä vanhemmistaan sekä 19.1.1757 annetun kuninkaallisen päätöksen 24. pykälän mukaan5 Västernorrlandin kaupunkien kauppiaille luvan pestata renkejä kesäisille merimatkoilleen. Tällaiset seikat parantavat palkollisten elinehtoja.
Kun ruoan ja vaatteiden kallistuminen jää isännän yksinään maksettavaksi, ja pestiraha ja palkkaa maksetaan laskenta-arvon nousun takia kaksinkertaisesti6 vuoden 1739 tilanteeseen verrattuna, minusta voidaan selkeästi havaita ensinnäkin, että esivalta on säätänyt isäntien ja palkollisten väliset työ- ja maksuehdot oikeudenmukaisesti, ja että lisäksi tavaroiden hinnan ja rahan arvon muuttumisen tuomat edut ovat koituneet kokonaan palkollisten hyväksi.
Herra kirkkoherra on myöntänyt, että vuosipalvelussuhteet ovat edullisia, että ne tuottavat suuria etuja palvelusväellekin, niin että kun vuosipalvelusta vailla olevat ja naimattomat saavat kokeilla vapautta vuoden verran, he ryhtyvät toisena mieluusti vuosipalvelukseen. Mutta hän sanoo, että vapaus kuivia kannikoita syöden on usein ihmiselle mieluisampaa kuin runsas ruoka toisen määräysvallan alaisuudessa. Hinnan saa varmastikin maksaa siitä, että jalat ovat oman pöydän alla, mutta kukapa ei valitsisi mieluummin tätä, vaikka joutuisi tulemaan toimeen vähällä, kuin hyvää toimeentuloa toisen palvelijana?
Herra kirkkoherra on oikeassa. Juuri niin ihminen itserakkaasti ajattelee. Mutta onko tuollaisen itserakkauden harjoittaminen vapautta vai omavaltaisuutta?
Moni nuori mies on halukas oman taloutensa hoitamiseen jo alaikäisenä, samoin moni naimaton tyttökin. Olisiko siis suotavaa ja yhteisön kannalta hyödyllistä kumota holhousta koskeva laki.
Sillä tavalla hävitettäisiin kuitenkin vain muutamien yksityishenkilöiden omaisuus, mutta herra kirkkoherran ehdottaman vapauden avulla saatettaisiin maatilojen hoito monilla valtakunnan seuduilla kuitenkin täysin rappiolle, mistä sitä ei mitenkään voitaisi pelastaa, niin kauan kuin tuollainen säädös olisi voimassa.
Herra kirkkoherra ilmoittaa parannuskeinoksi tuollaiseen tilanteeseen väestönlisäyksen ja ehdottaa tästä syystä palkollisten kannustamista avioitumaan.
Esivalta on kuitenkin jo ajatellut tätä asiaa. Kuninkaallinen 8.12.1756 annettu asetus7 sallii nuoren miehen avioitua 18 vuotta täytettyään, jos hän on vakinaisessa vuosipalveluksessa tai harjoittaa jotakin käsityötä tai ammattia. Kuninkaalliset 20.7.1762 ja 8.3.1770 annetut asetukset8 antavat maaseudun maanomistajille ja maataloudenharjoittajille oikeuden järjestää mäkitupia ja asuinhuoneita avioituneille tai avioliittoon aikoville palkollisille sekä jättävät osapuolten keskinäisen sopimisen varaan sen, millaisia etuja palkolliset näissä tilanteissa voivat nauttia, ja millaisilla ehdoilla.
Avioliittojen solmimisen esteet on siis raivattu pois. Isänmaalle ei kuitenkaan ole ollut eikä voi olla hyödyksi se, että he haluavat samalla olla vapaita palveluksesta eli määrätä itse tekemisistään. Näin ovat asiat ainakin Gävleborgin läänissä.
Vaikka todellinen väestönlisäys olisi kiistatta hyödyllistä, yhtä kiistatonta lienee sekin, ettei tulokseen päästä pelkästään kasvattamalla syntyvien lasten määrää. Mitä hyötyä isänmaalle on niiden lasten syntymisestä, jotka kuihtuvat pois huolenpidon ja kasvatuksen puutteessa?
Vanhemmilla, joiden on ponnisteltava saadakseen edes oman ruokansa ja joiden ponnistuksia osaltaan haittaavat heidän pienet lapsensa, ei ole mitään mahdollisuuksia kasvattaa heitä.
Näemme tämän tehdaspaikkakunnilla ja värvätyissä rykmenteissä. Lapsia syntyy paljon, mutta monetkohan mahtavat pysyä hengissä.
Valtakunnan lastenkodit eivät ole kyllin hyvin varustautuneet ottamaan nämä lapset vastaan. Herra kirkkoherra on itsekin arvioinut, että ne eivät kovinkaan luotettavasti kykene edistämään tavoitteen saavuttamista.
Jos kuitenkin suostuisin hetkeksi myöntämään, että palkollisten lapset voisivat paremmin, varttuisivat ja kehittyisivät aikanaan hyödyllisiksi, kun vanhempia ei velvoitettaisi vuosipalvelukseen, vaan he saisivat itse määrätä itsestään, ja että isännät sitten vähitellen saisivat palkollisia siedettävin ehdoin, niin miten palvelusväki sitten saisi tuona aikana toimeentulonsa?
Jos taas halutaan olettaa, että he joka tapauksessa kuitenkin selviytyisivät, on mielestäni todettava, että nykyinen palvelusväki pystyy selviytymään ja selviytyy nykyisten säädösten vallitessa, että ainoastaan omavaltaisuuden kannattajat valittavat.
Jos, kuten oikein on, valtakunnan säädökset laaditaan tulevaisuutta silmällä pitäen, jälkipolvien eduksi, ei 20–30 vuoden voimassaoloaikaa voida pitää niille riittävänä.
Minusta näyttää siis vaaralliselta uskaltautua sellaiseen kokeiluun, että maatalouden annettaisiin rappeutua tuollaiseksi ajaksi sen oletuksen varassa, että väestön määrä saisi sen kohennetuksi tuon ajan kuluttua.
Eivätköhän siihen mennessä aikuisiksi varttuneet lapset hekin vaatisi samanlaista vapautta, josta he ovat nähneet vanhempiensa nauttivan, ja jos se heiltä silloin evättäisiin tai jos väestön määrä johtaisi päivä- ja vuosipalkkojen alenemiseen, eivätkö he hankkiutuisi valtakunnan rajojen yli silloin samoin kuin nykyisinkin?
Silloin ei olisi voitettu mitään, mutta maatilamme olisivat joutuneet häviöön.
Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan matkustanut ulkomaille ryhtyäkseen maanviljelijäksi.
Jos taas varustamot eivät pysty estämään merenkulkijoiden maastamuuttoa, voinee Suuri Kuninkaamme kuitenkin saada parannuksen aikaan karkulaisten luovutusta koskevalla sopimusjärjestelyllä suurten merivaltojen kanssa, kuten Tanskan kruunu kuuluu menetelleen.
Herra kirkkoherran esittämät esimerkit sekä Brandenburgin väestömäärän ja Espanjan väenpuutteen vertailu eivät lainkaan kuulu tähän yhteyteen.
Sikäläiset olot juontuvat uskonnonvapaudesta tai uskonnollisen pakon ylläpitämisestä. Kummassakin maassa kuitenkin velvoitetaan vuosipalvelukseen ne henkilöt, jotka ovat siitä asemassa, että heidän on palveltava palkollisina.
Siinä herra kirkkoherra on oikeassa, että saman palkan maksaminen niin paremmille kuin huonommillekin palkollisille ei ole hyvä ratkaisu. Toinen toki ansaitsee enemmän palkkaa kuin toinen. Ei tuo palkanlisä kuitenkaan jää puuttumaan. Järkevä isäntä ymmärtää toki etunsa niin hyvin, ettei hän jätä vaille kannustusta sitä palkollistaan, joka tekee työnsä hyvin. Sellaisten lahjojen ja palkkioiden antaminen ei myöskään ole kiellettyä. Silti on hyvin oikeudenmukaista, ettei säädettyä suurempaa pestirahaa ja palkkaa saa luvata eikä maksaa ja siten houkutella toisten palkollisia itselleen ja korottaa vielä kokeilemattomien palkollisten pestirahaa ja palkkaa. Hulttio saattaa ehkä luvata tehdä enemmän kuin vireä renki, ainakin hän on yhtä kallis pestattaessa. Niinpä uskollisuuden ja uutteruuden palkitsemista ei ole kielletty, kiellettyä on vain ehdoilla houkuttelu ja yleinen korottamispyrkimys.
Olen pahoillani siitä, että herra kirkkoherra on maalannut niin synkin värein meidän Gävleborgin läänissämme vuoden 1777 maapäiväpäätöksen 48. pykälässä9 ehdotetun, mutta ei suinkaan päätetyn palkollissäännön. Jos herra kirkkoherra tuntisi tämän seudun sekä maaherramme,10 jonka arvostelukyky ja mielenlaatu eivät missään tapauksessa ohjaa häntä yhdenkään kansalaisen sortamiseen, hän olisi varmasti todennut olemassa olevat tarpeet ja kohdellut herraa oikeudenmukaisesti.
Havaitsen, että arpominen on herra kirkkoherran mielestä erityisen kauhistuttava menettely. Mutta ellei noudateta hänen esittämäänsä ehdotusta, ei nähdäkseni ole harmittomampaa keinoa väen erotteluun. Olisi hyvä, jos virkamiehet ansaitsisivat, ja vieläkin onnekkaampaa, jos he nauttisivat sellaista luottamusta, että he voisivat suorittaa oikeudenmukaisen jaon. Mutta kun asiat eivät näin ole, mikä menettely on moitteettomampi ja tasapuolisempi kuin arvonta? Arpa ratkaisee monissa juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnan ylimpien arvohenkilöiden välillä, ja monet hurskaat pappismiehetkin ovat pitäneet sitä parhaana keinona sielunpaimenen tehtävien jakamiseen.11
Mutta ellei arvonta miellytä tai sitä ei voida sallia, annettakoon kunkin pitäjän valita joka vuosi kuusi tai seitsemän edustajaansa suorittamaan niiden palkollisten jako, jotka eivät halua jäädä entisten isäntiensä palvelukseen.
Herra12 kirkkoherra odottaa, että hänen ehdotuksensa mukaiset vapaat sopimukset ovat omiaan vähentämään riitoja ja oikeudenkäyntejä.
Päinvastoin, ne johtavat juttujen määrän moninkertaistumiseen. Vapaissa sopimuksissa työehdot ovat kussakin tapauksessa jossakin määrin erilaisia. Jokainen niin kirjallinen kuin suullinenkin sopimus on voitava todistaa, ja riitojen syntyessä on todistajia kuultava. Miten loputon työmaa tuomioistuimille! Millaista epäjärjestystä, millaista kärsimystä maaseudulla, missä käräjiä istutaan vain kaksi tai enintään kolme kertaa vuodessa?
Jos herra kirkkoherran itse ilmoittamien tietojen perusteella lasketaan, millaisen palkan hän tuntuu hyväksyvän palvelusväelle maksettavaksi, minusta summa osoittaa vakuuttavasti heti, ettei kukaan maanviljelijä pysty pitämään tilaansa pystyssä, saati saamaan siitä toimeentuloaan, jos hänen ehdottamaansa vuosi- tai päiväpalkan vapaa sopiminen otettaisiin käytäntöön.
Hän laskee omalla kotiseudullaan toimivan kruunun viinankeittämön vuosipalveluksessa olevien renkien voivan ansaita vuodessa 985 kuparitaaleria.
Hän päättelee todennäköisesti aivan oikein, että kun noin edullisilla ehdoilla työtä tehneet rengit palaavat maatilojen vuosipalvelukseen ja saavat siitä palkakseen 20–25 plootua ja 3–4 plootun pestirahan ja sen lisäksi koko vuodeksi asunnon ja ruoan sekä työvaatteet, edut maatiloilla ovat tuskin viinankeittämön tarjoamia huonommat, kun kaikki lasketaan tarkoin yhteen.
Hän sanoo tarvitsevansa itse vuosittain 12–13 lainmukaisesti palvelukseen otettua palkollista.
Minun asiani ei ole esittää tarkkaa laskelmaa hänen tilanteestaan. Oletan, että kirkkoherran puustellin ylläpitoon ja hoitoon tarvitaan vain 10 palkollista eli 4 renkiä ja 6 piikaa. Lasken kunkin rengin kustannuksiksi vain 750 taaleria ja kunkin piian kustannuksiksi 600 taaleria vuodessa. Tällöin päädytään silti 6 600 kuparitaalerin summaan. Voiko tämä olla kannattavaa? Tuottaako kirkkoherran virkatalo noin suuren tuoton?
Ehkä tämä kuitenkin onnistuisi jossakin papinpuustellissa, kun otetaan huomioon sen tarjoamat edut. Ehkä ainakin joku virkatalon haltija pystyisi suoriutumaan sen hoidosta tuollaisen pienemmän palveluskunnan avulla, kun apuna olisi ystävällisesti suhtautuvien alustalaisten työvoimaa.
Rehellinen, sekä valistunut että hyvää tarkoittava herra kirkkoherra arvioikoon kuitenkin itse, voiko veroa maksava maatilan omistaja maksaa tuollaisen summan vuosi- tai päiväpalkkoina.
Hän pitää kohtuullisena myös sitä, että renkienkin työehtoja on parannettava, jos isäntä voi saada tuloja laivanrakennuksesta tai muista tilapäisistä ansaitsemistilaisuuksista.
Kunnioitan tuota kelpo miestä todellakin niin paljon, etten halua vastata millään häntä kovin läheltä koskettavalla kysymyksellä, vertailulla enkä rinnastuksella. Riittää, että kysyn: tekeekö renki muuta kuin isäntänsä osoittamaa työtä, ja mitä tekemään hän on velvollinen?
Jos hän tekee työnsä hyvin ja joutuisasti, isäntä, eikä vain kohtuullisuutta noudattava, vaan vain omaa hyötyään ajatteleva isäntäkin maksaa hänelle varmasti jonkin lisäpalkkion hyväntahtoisuutensa osoittamiseksi.
Tuollaiset palkitsemiset tuottavat ja herättävät uutteruutta, eivät suinkaan pakolla määrätyt ehdot.
Olisiko edes mitään yleistä hyötyä siitä, että palkollisia houkuteltaisiin vain niille paikkakunnille, joilla voitaisiin tarjota korkeita vuosipalkkoja tai päiväpalkkoja tilapäistöistä? Pitääkö maatilojen hoidon lamaantua ympäristöseuduilla ja sitten noillakin paikkakunnilla sivuansioiden loputtua?
Mitähän perusteita on sillekään ajatukselle ja mitä yleistä hyötyä siitä koituu, että ostajan on maksettava laivan rakentamisesta tai muusta työurakasta niin kalliisti, että tavaran toimittajakin voi maksaa työläisilleen korkeata palkkaa?
Eiköhän olisi sekä edullista että kohtuullista, etteivät kansalaiset nylkisi toisiaan, vaan tyytyisivät työtä ja vaivaa kohtuullisesti vastaavaan korvaukseen?
Herra kirkkoherra lohduttaa toivolla, että kaikki varmaankin sujuu, kun väestön määrä kasvaa, ja että palkollisia on silloin varmaankin edullisemmin saatavissa.
Olen edellä esittänyt oman mielipiteeni tästä. Mutta vaikka haluaisinkin hyväksyä tuon toivon, niin mitä kohtuullisuutta, mitä yleistä hyvää edistävää hyötyä koituu siitä, että maanviljelijöiden on sillä välin enemmän tai vähemmän köyhdyttävä, sen mukaan kuinka hitaasti tai nopeasti toive toteutuisi ? Ja että tämän olisi tapahduttava pelkästään, jotta kokeiltaisiin hyödyttömän vapauden vaikutusta palkollisiin, jotka voivat nykyisin kuten entisaikoinakin saada isännältään sen, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat, ruoan ja vaatteet ja vähentämättömän palkan?
Herra kirkkoherra suvainnee myös muistaa, että jos huonompi työntekijä saa määrätä oman hintansa, hän ei suinkaan ota vastaan pienempää vuosi- tai päiväpalkkaa kuin kunnollinen ja ahkera. Oma etu sen sijaan sitoo viimeksi mainitun työntekijän isännän parantamaan omasta aloitteestaan hänen työehtojaan saadakseen pitää hänet palveluksessaan.
Miten ehdotettu vapaus vaikuttaisi laivamiesten ja sotamiesten palkkoihin? Kuka haluaisi värväytyä ja alistua sotilaskuriin, vaarantaa kruunun töissä terveytensä ja jäsentensä kunnon ja sodassa sekä henkensä että ruumiinsa, kun hän toisaalta saa toimeentulonsa kaikessa rauhassa jossakin mäkituvassa ja voi nylkeä kansalaisia mielensä mukaan?
Pelkäänpä kuitenkin, että kymmenessä vuodessa toimeentulon saaminen tuollakin keinolla tyrehtyisi, kun maanviljelijät olisivat suistuneet varattomuuteen.
Silloin valtakunta olisi menettänyt veronmaksajansa ja vapaat palkolliset ne työnantajat, joilta he ovat saaneet ruokansa tai joilta heidän pitäisi se saada.
Vielä yksi huomautus. Olettakaamme miehen ja vaimon yhteiset ansiot 1 500 kuparitaaleriksi ensimmäisenä vuotena, ennen kuin lapsivuode ja kehto estävät vaimon työnteon. Vaatteitakin heillä on jo se määrä, jonka he ovat nykyisten säädösten mukaan ansainneet isäntiensä palveluksessa. Mutta kun he ovat ostaneet katon päänsä päälle sekä lehmän ja välttämättömät talouskapineet ja elättäneet itsensä talven yli, mitä heillä voi olla jäljellä vaimon ravinnoksi sinä aikana, jona hän ei jaksa tai ehdi tehdä työtä, ja lapselle ja useammillekin lapsille, joita heidän on tarkoitus hankkia? Entä jos mieskin sairastuu?
Mielestäni voidaan hyvin perustein pelätä, että vapaat palkolliset lisäävät vain kerjäläisten määrää. Heille käy samoin kuin jo on käynyt suurelle osalle täkäläisistä uudisraivaajista: heistä tulee uuskerjäläisiä.
Kokeilun lopputulos: tilojen viljelijät köyhtyvät, vapaat palkolliset elävät kurjuudessa, kumpienkin lapset kärsivät, ainakin Gävleborgin läänissä.
Toivon, että muut kumoavat minun väitteeni todellisen vakaumuksensa perusteella.
En voi jättää lopuksi mainitsematta viimeksi pidetyssä lääninkokouksessamme käsiteltyä, aristokraattiseksi ja äärimmäisen kohtuuttomaksi kuvailtua palkkausesitystä. Siinä ehdotetaan tavaroiden hintojen vuoden 1739 jälkeisen nousun takia, että palkollisia pitäisi kannustaa kaksinkertaisella pestirahalla ja rahapalkalla. Vaatetavaroiden osalta olisi toimittava palkollissäännön mukaisesti, jos palkollinen ottaa ne vastaan tavarana. Jos taas palkollinen tyytyy rahaan niiden sijasta, asiasta on yhteisymmärryksessä sovittava.
Täysikasvuisen rengin pestirahaksi ja palkaksi tulee näin meneteltäessä 50 taaleria; taksassa mainitut vaatetavarat, hyvä sarkapuku, sukkapari, 4 paria kenkiä, yksi palttina- ja yksi rohdinpaita, puoli naulaa villaa, vasikannahkainen käsinepari, eivät ole hankittavissa halvemmalla kuin 91 taalerilla 16 äyrillä kuparirahaa, mutta voivat maksaa paljon enemmänkin.
Täysikasvuisen piian pestiraha ja palkka on 21 taaleria ja vaatevarusteet: 10 kyynärää palttinaa ja 10 kyynärää rohdinkangasta, 3 paria kenkiä ja sukkapari, maksavat ainakin 43 kuparitaaleria. Kun tähän lisätään ruoka koko vuoden ajaksi, minkä arvoa ei missään tapauksessa voida arvioida 400 taaleria vähemmäksi henkeä kohti, olisi rengin vuosiansion arvo tuon ehdotuksen mukaan 541 taaleria 16 äyriä ja piian 464 taaleria kuparirahaa ottamatta huomioon sitä, missä määrin palkkojen parantamista mahdollistaa sallittu vapaa sopiminen vaatetustarvikkeista.
Arvioikoon jokainen itse, voidaanko tuollaista palkkausta aiheellisesti sanoa kohtuuttoman vähäiseksi, ja jokainen seudun olot tunteva miettiköön, kestääkö tilojen tuotto tuollaiset maksut, saati suurempia.
Ennen reduktiota13 tällä seudulla asui paljon aatelisia; kuninkaan armosta omistajat saivat luovuttaa nämä tilat kruunulle vastineeksi niistä, jotka he olisivat muussa tapauksessa joutuneet muilta seuduilta luovuttamaan. Tämä oli osoitus siitä, että jo tuohon aikaan tilanpito oli tällä seudulla tuottamatonta.
Kukaan säätyläinen ei varsin pitkään aikaan olekaan todennut tänne asettumista kannattavaksi niitä lukuun ottamatta, jotka joutuvat asumaan täällä virkatehtäviensä takia. Jokainen heistä maksaa kallista vuokraa asumisestaan oman katon alla omalla tilallaan. Niinpä lesket ovat joutuneet myymään tilat, jotka heidän miehensä ovat varsin suurin kustannuksin varustaneet leskille sopivaan kuntoon. Paremmat eivät ole talonpoikaisen rahvaankaan elinehdot, niin kauan kuin tilallisten on tehtävä työnsä palkollisten avulla.
Jos jokainen vapaana syntynyt nyt saa oikeuden päättää tekemisistään, tilallinen ei voi pitää kotona edes lapsiaan. Hekin lähtevät varmasti hänen luotaan saalistamaan rahaa muilta tai sitten häneltä itseltään.
Herra kirkkoherran puoltama vapaus osoittautuu siis ainakin tälle seudulle erittäin vahingolliseksi. Vaikka nykyiset ongelmat jäisivät ratkaisematta, se on paljon siedettävämpää.
Sincere & Moderate.14
Suom. Heikki Eskelinen
Alkuperäinen dokumentti: Nimimerkki Sincere & Moderaten kirjoitus Dageliga Tidningar, Eller: Dagligt Allehanda -lehdessä 13.–15.1.1779, nro 9–11.
Kirjapaino, painopaikka ja -vuosi: Kongl. Ordenstryckeriet, Stockholm, 1779.
Perusteksti: Dageliga Tidningar, Eller: Dagligt Allehanda -lehden sidottu nide, vuosikerta 1779, Dagstidning 1700–1850, Kungliga biblioteket.
Huomautuksia: Schauman olettaa (Schauman 1908, s. 328), että nimimerkki Sincere & Moderate olisi mahdollisesti Chydeniuksen hyvä ystävä Anders Schönberg. Kirjoituksen alussa kuitenkin todetaan, että kirjoittaja ei tunne Chydeniusta henkilökohtaisesti, ja on melko epätodennäköistä, että Schönberg olisi vaivautunut valehtelemaan tällä tavalla. Sitävastoin nimimerkki voi olla joku Schönbergin lähipiiriin kuuluva henkilö.
Huomautuksia: Chydenius vastasi tähän kirjoituksellaan Vastaus herra Sincere & Moderaten isäntien ja palkollisten luonnollisia oikeuksia koskevien ajatusteni arvosteluun, joka on julkaistu Dagligt Allehandan numeroissa 9, 10 ja 11, Dagligt Allehanda 2.3.1779.
Kuvalähde: Kungliga biblioteket.
