Tal vid Gustav III:s kröning, § 9

§. 9.

Hvart löper nu min tanka? Skall denna skugga synas på den tafla, som teknar vår Gustaf? Nei! Skuggor falla ju på de lägsta ställen, och dem sätta målare bredevid de största bilder, at gifva dem sin rätta högd. Låga Prinsar vilja väl berömmas för godt hjerta, för sin välmening, fast de ej hafva skarpsinnighet nog at utdela den. De tro sig födda, til fullkomlig besittning af alt, som finnes innom deras Rikes gränsor, och inbilla sig äga den oinskränkta frihet at af detta sitt öfverflöd tildela förtroende, heder, Ämbeten, rättvisa och egendomar, blott efter godtycko. De känna icke, at de äro för folkets skull, och folket för deras. De förstå icke, at alt hvad de gifva åt den ena, det måste de taga af en annan; och at Allmagten allenast satt dem med vågskålen i handen, at efter Rättvisans grunder utdela förmoner och tyngder ibland sitt folk.

Men kom nu, vår Dyre Gustaf, och uphög min Målning, huru stort synes icke Ditt15 hjerta ibland dessa små och låga själar. Knapt hade Du stigit på Svenska Thronen, förr än Din hand fattade sjelf uti vågbalken. Du ansåg icke Ämbeten såsom belöningar uti Gunstlingars händer; ty folket voro Dina vänner. Ett för sin frihet omtänkt folk märkte uppå Dina första steg, om de skulle finna någon missvisning; men Gustaf var för stor at ledas af bi-afsigter.

Den som tjent Fäderneslandet längst, den som däruti varit trogen, han skulle ock derföre belönas; men han skulle ock göra rätt för lönen. Dumheten måste tystna, ty hon såg sig ingen upkomst; Ärelystnaden och rege­rings-sjukan stadnade i villrådighet; ty inga krumgångar2krokvägar kunde hjelpa dem up. Men folket gladdes åt oväldughetens seger, under vår Gustafs fana.

Gustaf kände Rikets Lagar, och Han älskade dem; Han skulle dömma emellan Medborgare. Men Han ville icke känna personer utan saken; Han talade för den trykta; den mägtigas invänningar, och förespråkare värkade intet på Hans Ädelmodiga hjerta.

O! Du store Gustaf! Hvem kan förmörka Ditt låf? Vålds-värkare bäfva för Dig, och ondskan vill spricka i sin harm; men oskulden prisar sitt försvar, och folket dicktar visor til Gustafs heder.

1. krokvägar

§ 9

Mihin ajatukseni nyt johdattavat? Pitääkö tämän varjon näkyä meidän Kustaatamme esittävässä kuvassa? Ei toki! Varjothan osuvat alimpiin paikkoihin, ja maalarit sijoittavat ne komeimpien hahmojen viereen osoittaakseen näiden oikean vaikuttavuuden. Vähäpätöiset ruhtinaat haluavat varmastikin kiitosta hyväsydämisyydestään, hyvästä tarkoituksestaan, vaikka heillä ei ole kylliksi järkeä sen osoittamiseen käytännössä. He uskovat saaneensa syntyessään täyden omistusoikeuden kaikkeen, mitä heidän valtakuntansa rajojen sisällä on, ja kuvittelevat, että heillä on rajaton vapaus jaella tästä yltäkylläisyydestään luottamusta, kunniaa, virkoja, oikeutta ja omaisuuksia täysin mielensä mukaan. He eivät käsitä, että he ovat olemassa kansaa varten ja kansa heitä varten. He eivät ymmärrä, että kaiken, minkä he jollekulle antavat, he joutuvat ottamaan joltakulta toiselta, ja että Kaikkivaltias on antanut heidän käteensä vaa’an vain sitä varten, että he jakaisivat oikeudenmukaisesti etuja ja rasituksia kansansa keskuuteen.

Mutta tule nyt, kallis Kustaamme, ja saata loistollasi hahmotukseni osoittamaan, miten suurelta15 sydämesi todellakin näyttää noiden pienten ja vähäpätöisten sielujen joukossa. Heti Ruotsin valtaistuimelle noustuasi otit puntarin omaan käteesi. Sinun mielestäsi virat eivät olleet suosikkien käsiin luovutettavia palkintoja; Sinun ystäväsi oli kansa. Vapauttaan vaaliva kansa tarkkaili Sinun ensimmäisiä askeliasi nähdäkseen, veivätkö ne missään harhaan; Kustaa oli toki niin suuri, etteivät taka-ajatukset häntä ohjanneet.

Ne, jotka ovat pisimpään palvelleet isänmaata ja tehneet sen uskollisesti, ansaitsevat toki palkkionsa siitä, mutta heidän on myös oltava palkkansa arvoisia. Tyhmyyden oli vaiettava, koska sillä ei ollut menestymisen mahdollisuuksia; kunnianhimo ja vallanahneus jäivät neuvottomiksi, sillä mikään kiertotie ei voinut viedä niitä tavoitteisiinsa. Kansa puolestaan iloitsi oikeudenmukaisuuden voitosta meidän Kustaamme lipun alla.

Kustaa tunsi valtakunnan lait ja rakasti niitä; hänen tehtävänään oli toimia tuomarina kansalaisten välillä. Hän ei kuitenkaan halunnut kiinnittää huomiota henkilöihin, vaan asiaan: hän puhui sorretun puolesta, eivätkä mahtimiehen vastaväitteet ja puolestapuhujat vaikuttaneet hänen jaloon sydämeensä.

Suuri Kustaa! Kuka voi himmentää Sinun ylistämistäsi? Väkivallantekijät vapisevat Sinun edessäsi, ja pahantahtoisuus halkeaa kiukkuunsa; viattomuus puolestaan ylistää puolustajaansa, ja kansa luo lauluja Kustaan kunniaksi.

Unfortunately this content isn't available in English