Rikets hjälp, § 4

§. 4.

Regenter hafwa dock trott sig berättigade, efter wissa mer eller mindre skadeliga afsigter, at ej allenast förändra dessa Metallers blanning, utan ock genom Lagar och Påbud lägga på penningarna, et emot deras wigt och halt olika wärde, hwaraf nödwändigt måste hända, at6 säljaren undfår för en och samma Wara en olika quantitet af dessa Metaller, altsom han i mer eller mindre haltigt Mynt emottagit betalningen därföre.

Med desse förändringar af Myntets halt, har man ibland gått så långt, at man trott det stå i Regenters wälbehag, befalla säljaren, at åtnöja sig med et lod Koppar för den Wara, han annars warit berättigad, at få lika quantitet Silfwer, eller som är det samma, at tro Kopparen wara Silfwer, eller åtminstone båda dessa Metallerne lika i wärde. Och emedan 1 lod fint Silfwer uti Handel förhåller sig i wärde emot et lod Koppar ungefärligen såsom 100 lod til 1, så har samma befallning i och med det samma pålagt mig at tro, det 100 skal wara lika med 1. hwilket ei annat kan, än blifwa en af de swåraste Tros-Articlar, som en undersåtare kunna påtrugas.

Kan wäl något gröfre missbruk wara? Men hwarutinnan består här brottet? Däruti, at säljaren ej får af desse Metaller en emot dess Wara swarande quantitet, utan måste åtnöja sig med det stämpel- eller räkne-wärde, som Högsta Magten lagt däruppå.

Skiljer det i grader, kan brottet därföre aldrig ändra sin natur, och det aldrig blifwa mera lagligt, at afhända min Nästa en Riksdaler, än det är, at taga hundrade. Därföre säger Commerce-Rådet Polhem i et P. S. af et år 1715. den 14 Febr. daterat och til Kongl. Commerce-Collegium öfwerlemnat Bref: Slika påfund i Mynt-wäsendet äro, antingen barnsliga galenskaper eller blotta filour-strek:7påhitt och lägger detta til, under, at Sweriges wälstånd så länge kunnat durera!8fortvara, fortgå

1. påhitt
2. fortvara, fortgå

§ 4

Hallitsijat ovat kuitenkin uskoneet, että heillä on joidenkin enemmän tai vähemmän vahingollisten päämäärien takia oikeus paitsi muuttaa näiden metallien sekoitussuhteita myös määrätä laeilla ja asetuksilla rahoille niiden painosta ja pitoisuudesta poikkeava arvo, mikä tietysti johtaa siihen, että6 myyjä saa samansuuruisesta ja samanlaatuisesta tavaramäärästä eri määrän näitä metalleja sen mukaan, millainen on hänen maksuksi saamiensa rahojen pitoisuus.

Näissä rahan jalometallipitoisuuden muutoksissa on toisinaan menty niin pitkälle, että on uskottu hallitsijoilla olevan oikeus mielensä mukaan käskeä myyjää tyytymään luotiin kuparia tavarasta, josta hänellä olisi ollut muuten oikeus saada sama määrä hopeaa, mikä merkitsee samaa kuin uskottaisiin kuparin olevan hopeaa tai ainakin näiden metallien olevan samanarvoisia. Ja koska luoti puhdasta hopeaa on kauppa-arvoltaan suunnilleen satakertainen kupariluotiin verrattuna, on tämä määräys samalla velvoittanut minut uskomaan, että 100 on yhtä kuin 1, mikä kuuluu varmastikin vaikeimpiin uskonkappaleisiin, joita alamaiselle voidaan tyrkyttää.

Voiko olla olemassa karkeampaa väärinkäytöstä? Mutta mikä tässä on rikollista? Se, ettei myyjä saa tavaroistaan niiden arvoa vastaavaa jalometallimäärää, vaan hänen on tyydyttävä rahaan leimattuun korkeimman vallan sille antamaan nimellisarvoon.

Vaikka rikoksen törkeysaste voi vaihdella, se ei näin ollen voi koskaan muuttua luonteeltaan toisenlaiseksi, eikä yhden riikintaalerin riistäminen lähimmäiseltäni voi koskaan olla sen laillisempaa kuin satojen vieminen. Tämän takia kauppaneuvos Polhem sanookin 14.2.1715 päiväämäänsä ja kauppakollegiolle luovuttamaansa kirjeeseen liittämässään jälkikirjoituksessa: ”Tällaiset rahajärjestelmässä tehdyt kikkailut ovat joko lapsellisia hullutuksia tai pelkkiä huijaustemppuja”, ja lisää tähän vielä: ”ihme, että Ruotsin vauraus on voinut näin kauan kestää!”

§ 4

Rulers have nevertheless believed themselves entitled, with more or less deleterious intentions, not only to change the composition of these metals but also, by means of laws and decrees, to impose values on the coins that differ from their weight and quality, which must necessarily lead to6 the seller receiving a varying amount of these metals for one and the same commodity, according to whether he is paid for it in coin with a greater or a smaller precious metal content.

These changes in the value of the coinage have sometimes gone so far that one has assumed it to be in the power of rulers to order the seller to accept 1 lod of copper for a commodity for which he would otherwise be entitled to receive the same quantity of silver or, which amounts to the same thing, to believe the copper to be silver, or at least that both of these metals are of equal value.9These changes in the value . . .: to debase money by clipping or filing silver and gold coins seems to have been a common practice among European rulers since the medieval period (and probably even long before that). During the Thirty Years War (1618–48) this practice was so common that this period has often been called the “Kipper und Wipperzeit”. Chydenius most particularly refers to the so-called nödmynt (crisis coins) made of copper, which were issued by Charles XII in Sweden in 1715–18 in order to finance his extensive wars. A guarantee was issued which granted a certain value in regular silver and copper for the “crisis coins”. The person responsible for the issue of such coins of inferior value was the king’s adviser Baron Georg Heinrich Görtz. When it became obvious after Charles XII’s death on 18 November 1718 that the “crisis coins” would not be exchanged for “real” money, they lost all their value. Görtz was subsequently executed in 1719. And as in commerce 1 lod of fine silver relates in value to 1 lod of copper approximately as 100 lod to 1 lod, that command has also obliged me to believe that 100 shall equal 1, which cannot but be one of the most difficult articles of faith that may be imposed upon a subject.

Can there be any greater abuse? But in what does this crime consist? It consists in the fact that the seller does not receive the quantity of these metals that corresponds to the value of his commodity but has to be content with the stamped or tale-value that the Sovereign Power has allocated to them.

Even if it differs in degree, the crime can never thereby change its nature, and it can never become more lawful to dispossess my neighbour of 1 riksdaler than it is to take 100. It is for this reason that Board of Trade Counsellor Polhem10Christopher Polhem (1661–1751) was a Swedish inventor, owner of iron manufactories, industrialist and economic writer. He wrote a great number of economic texts (most of them unpublished). Like Lars Salvius and other writers later on, Polhem was in general critical of trade regulations, which he believed especially harmed the iron industry. states in a postscript to a letter dated 14 February 1715 and submitted to the Board of Trade, “Such devices in the monetary system are either childish follies or merely cunning tricks,” and, he adds, “it is a wonder that Sweden has been able to remain prosperous for so long!”

1. These changes in the value . . .: to debase money by clipping or filing silver and gold coins seems to have been a common practice among European rulers since the medieval period (and probably even long before that). During the Thirty Years War (1618–48) this practice was so common that this period has often been called the “Kipper und Wipperzeit”. Chydenius most particularly refers to the so-called nödmynt (crisis coins) made of copper, which were issued by Charles XII in Sweden in 1715–18 in order to finance his extensive wars. A guarantee was issued which granted a certain value in regular silver and copper for the “crisis coins”. The person responsible for the issue of such coins of inferior value was the king’s adviser Baron Georg Heinrich Görtz. When it became obvious after Charles XII’s death on 18 November 1718 that the “crisis coins” would not be exchanged for “real” money, they lost all their value. Görtz was subsequently executed in 1719.
2. Christopher Polhem (1661–1751) was a Swedish inventor, owner of iron manufactories, industrialist and economic writer. He wrote a great number of economic texts (most of them unpublished). Like Lars Salvius and other writers later on, Polhem was in general critical of trade regulations, which he believed especially harmed the iron industry.