Föregående avsnitt: Rikets hjälp, § 4
Följande avsnitt: Rikets hjälp, § 6
§. 5.
Detta enfaldiga bewis undergräfwer de flästa nu brukeliga Myntnings-maximer i Europa, som i sig sjelft ej annat äro, än fina bedrägerier, och göra rörelsen öfweralt både swår, inbunden och osäker.
Hos den, som sjelf wil bruka förnuft och ej blind-wis låter leda sig af andra, måste altså den Grund-sanning blifwa oryggelig: at människan, enligt sin i Naturen grundade rätt, bör för en Reel Wara undfå en werkelig och i wärde däremot swarande betalning, och at Högsta Magten, i anseende därtil, wid Metallers utmyntning, at därigenom lätta7 rörelsen, ej äger rättighet, at på något Mynt genom Lagar fastställa annat wärde, än samma Metall, såsom Handels-Wara gäller och til skrot och korn1 innehåller.
Genom denna grundsats förfaller den i flästa Riken antagna mening, at skilje-myntet2 i et Rike bör wara ringhaltigare,3 än hufwud-myntet, som nu förorsakar så stor willerwalla.
Man inwänder wäl, at det wore äfwentyrligt för Swerige, antaga en så enfaldig4 Mynt-fot, då andra Nationer hafwa sitt Mynt inrättadt på en annan grund; Men sådant betyder ingen ting; ty utlänningen emottager aldrig wårt Mynt annars, än en Wara, äfwen så beräknar ock en Swensk man sin Wara i pris efter det Myntets halt, hwarmed den samma skal af utlänningen betalas.
Man plägar ock anföra det skälet för et swaghaltigt Mynt uti et Rike, at det gör Rikets Inbyggare lika mycket, om de få et swagare eller bättre Mynt för sina waror, när de för det samma åter af andra få lika mycket waror igen, som de gifwit ut därföre. Men därpå swaras: at ju strängare Agio på det sämre myntet förbjudes, och ju nogare en sådan Mynt-ordning efterlefwes inom Riket, ju mera måste det sämre jaga ut de bättre. Ty det är tydeligt, at när en mark fint Silfwer, utmyntad til Riksd. Specie, gäller efter Mynt-ordningen 7 eller 8 proCent mera inom Riket, än en Mark fint utmyntad til Caroliner; så är det klart, at utlänningen genom sina Commissionairer flitigt fiskar efter Carolinerna, och det qwittar en Swensk Man lika, antingen han betalar utlänningen i Caroliner, eller Riksd.; emedan de efter Mynt-ordningen gälla lika, hwarigenom Swerige likwäl blifwit utblottadt på Millioner Caroliner, alt med 7 proCents förlust för Riket. Slås Carolinen eller annat Mynt til sämre än Riksd., så blifwer det Riksdalerns tour5 at gå ut. På samma sätt har Slant-myntet utjagat Plåtarna, och den saken kan aldrig bestridas. Man utropar wäl det bättre Myntets utpracticerande6 för et Lurendrägeri;7 men det är blott Regenters fel, som satt på metallerna et så olika wärde och kan i så fatta8 omständigheter aldrig hindras.
Wille man åter i gemen försämra alt Rikets Mynt i enahanda proportion, eller, som är det samma, uphöja räkne-wärdet, så är där med intet wunnit, emedan Waru-prisen ofelbart stiga i samma mon; men8 däremot är den sämre metallen och större myntnings kostnaden förlorade och sjelfwa den ädlare faller så mycket i wan-pris, som afbränningen9 och reningen kostar.
§. 5.
Detta enfaldiga bewis undergräfwer de flästa nu brukeliga Myntnings-maximer i Europa, som i sig sjelft ej annat äro, än fina bedrägerier, och göra rörelsen öfweralt både swår, inbunden och osäker.
Hos den, som sjelf wil bruka förnuft och ej blind-wis låter leda sig af andra, måste altså den Grund-sanning blifwa oryggelig: at människan, enligt sin i Naturen grundade rätt, bör för en Reel Wara undfå en werkelig och i wärde däremot swarande betalning, och at Högsta Magten, i anseende därtil, wid Metallers utmyntning, at därigenom lätta7 rörelsen, ej äger rättighet, at på något Mynt genom Lagar fastställa annat wärde, än samma Metall, såsom Handels-Wara gäller och til skrot och korn10 innehåller.
Genom denna grundsats förfaller den i flästa Riken antagna mening, at skilje-myntet11 i et Rike bör wara ringhaltigare,12 än hufwud-myntet, som nu förorsakar så stor willerwalla.
Man inwänder wäl, at det wore äfwentyrligt för Swerige, antaga en så enfaldig13 Mynt-fot, då andra Nationer hafwa sitt Mynt inrättadt på en annan grund; Men sådant betyder ingen ting; ty utlänningen emottager aldrig wårt Mynt annars, än en Wara, äfwen så beräknar ock en Swensk man sin Wara i pris efter det Myntets halt, hwarmed den samma skal af utlänningen betalas.
Man plägar ock anföra det skälet för et swaghaltigt Mynt uti et Rike, at det gör Rikets Inbyggare lika mycket, om de få et swagare eller bättre Mynt för sina waror, när de för det samma åter af andra få lika mycket waror igen, som de gifwit ut därföre. Men därpå swaras: at ju strängare Agio på det sämre myntet förbjudes, och ju nogare en sådan Mynt-ordning efterlefwes inom Riket, ju mera måste det sämre jaga ut de bättre. Ty det är tydeligt, at när en mark fint Silfwer, utmyntad til Riksd. Specie, gäller efter Mynt-ordningen 7 eller 8 proCent mera inom Riket, än en Mark fint utmyntad til Caroliner; så är det klart, at utlänningen genom sina Commissionairer flitigt fiskar efter Carolinerna, och det qwittar en Swensk Man lika, antingen han betalar utlänningen i Caroliner, eller Riksd.; emedan de efter Mynt-ordningen gälla lika, hwarigenom Swerige likwäl blifwit utblottadt på Millioner Caroliner, alt med 7 proCents förlust för Riket. Slås Carolinen eller annat Mynt til sämre än Riksd., så blifwer det Riksdalerns tour14 at gå ut. På samma sätt har Slant-myntet utjagat Plåtarna, och den saken kan aldrig bestridas. Man utropar wäl det bättre Myntets utpracticerande15 för et Lurendrägeri;16 men det är blott Regenters fel, som satt på metallerna et så olika wärde och kan i så fatta17 omständigheter aldrig hindras.
Wille man åter i gemen försämra alt Rikets Mynt i enahanda proportion, eller, som är det samma, uphöja räkne-wärdet, så är där med intet wunnit, emedan Waru-prisen ofelbart stiga i samma mon; men8 däremot är den sämre metallen och större myntnings kostnaden förlorade och sjelfwa den ädlare faller så mycket i wan-pris, som afbränningen18 och reningen kostar.
§ 5
Tämä yksinkertainen todiste vie pohjan useimmilta Euroopassa nykyään sovelletuilta rahanlyöntiperiaatteilta, jotka eivät oikeastaan ole muuta kuin hienostuneita huijauksia ja joiden takia liiketoiminta on kaikkialla käynyt hankalaksi, vaikeaselkoiseksi ja epävarmaksi.
Ihmisen, joka haluaa käyttää omaa järkeään antautumatta sokeasti muiden johdettavaksi, on siis pidettävä horjumatta kiinni siitä perustotuudesta, että luontoon perustuvana ihmisen oikeutena on saada luovuttamansa todellisen tavaran vastineeksi todellinen ja arvoltaan sitä vastaava hinta, ja että korkeimmalla vallalla lyöttäessään metallirahaa liiketoiminnan helpottamiseksi7 ei tämän takia ole oikeutta määrätä lakien voimalla millekään rahalle muuta arvoa kuin samalla metallilla on kauppatavarana todellisen pitoisuutensa mukaisesti.
Tämän periaatteen nojalla kaatuu se useimmissa valtakunnissa omaksuttu käsitys, että valtakunnan vaihtorahan on oltava jalometallipitoisuudeltaan huonompaa kuin varsinainen raha, mikä tilanne nyt aiheuttaa sangen suurta sekaannusta.
Varmaankin esitetään vastaväite, että Ruotsi toimisi uhkarohkeasti omaksuessaan tuollaisen yksinkertaisen rahakannan, kun muut kansakunnat ovat järjestäneet oman rahalaitoksensa toiselle perustalle. Tämä ei kuitenkaan merkitse mitään; ulkomaalainenhan ei koskaan meidän rahaamme vastaanottaessaan pidä sitä muuna kuin tavarana, ja ruotsalainen määrittelee tavaransa hinnan sen rahan pitoisuuden perusteella, jolla ulkomaalainen tavaran maksaa.
Pitoisuudeltaan huonon rahan käyttämisen puolesta esitetään tavallisesti se perustelu, että valtakunnan asukkaille on yhdentekevää, saavatko he tavaroistaan huonompaa vai parempaa rahaa, kun he saavat rahaansa vastaan muilta yhtä paljon tavaraa kuin he ovat luovuttaneet rahan saadakseen. Tähän voidaan vastata: mitä tiukemmin kurssilisän periminen huonomman rahan käyttämisestä kielletään ja mitä tarkemmin tuollaista raha-asetusta valtakunnassa noudatetaan, sitä suuremmassa määrin huonompi raha väistämättä karkottaa paremman. Onhan selvää, että kun hopeariikintaaleriksi lyöty markka puhdasta hopeaa on raha-asetuksen mukaan valtakunnassa 7–8 % arvokkaampi kuin markka puhdasta hopeaa karoliiniksi lyötynä, ulkomaalaiset pyydystelevät asiamiestensä välityksellä uutterasti karoliineja. Ruotsalaiselle taas on samantekevää, maksaako hän ulkomaalaiselle karoliineja vai riikintaalereita, koska ne ovat raha-asetuksen mukaan samanarvoisia, mutta Ruotsilta riistetään silti miljoonia karoliineja, mistä valtakunnalle koituu 7 prosentin tappio. Jos karoliineja tai muuta rahaa lyödään huonommasta metallista kuin riikintaalereita, on riikintaalerien vuoro valua maasta pois. Samalla tavalla on kolikkoraha karkottanut plootut, eikä tätä asiayhteyttä voida koskaan kiistää. Paremman rahan keplottelemista ulos maasta moititaan toki suuriäänisesti salakuljetukseksi, mutta se on pelkästään hallitsijoiden syytä, kun he ovat antaneet metalleille noin erilaiset arvot, eikä ilmiötä voida tällaisissa oloissa koskaan estää.
Jos taas kaikkea valtakunnassa lyötyä rahaa haluttaisiin huonontaa samassa suhteessa tai suurentaa lyötyjen rahojen laskenta-arvoa, mikä on sama asia, ei saavuteta mitään hyödyllistä tulosta, koska tavaroiden hinnat väistämättä nousevat samassa suhteessa, mutta8 sen sijaan menetetään tähän käytetty huonompi metalli ja rahanlyöntikustannusten nousu, ja jalompikin metalli menettää arvostaan sen verran kuin metallia menetetään sulatuksessa ja puhdistuksessa ja mitä nämä toimet maksavat.
§ 5
This simple demonstration undermines most of the current maxims of minting in Europe, which themselves are nothing but subtle frauds and make enterprise everywhere difficult, complicated and uncertain.
He who personally wishes to use his reason and does not let himself be blindly led by others must therefore accept as incontrovertible the fundamental truth that human beings, according to their right derived from nature, ought to receive for a negotiable commodity a cash payment corresponding to it in value and that the Sovereign Power, in that regard, when minting metals,7 does not have the right, in order to ease circulation thereby, to establish by law any other value of a coin than that which the same amount of metal will command as a traded commodity and contains in terms of precious metals.
This fundamental principle invalidates the opinion accepted in most countries that a country’s small coins should be of a lower quality than its standard coin, which situation now causes such great confusion.
Some would object that it would be hazardous for Sweden to adopt such a straightforward standard of coinage when other nations have established their coinage on some other basis, but that means nothing, for foreigners never receive our coin except as a commodity, while a Swede likewise sets a price on his commodity according to the intrinsic worth of the coin with which it is to be purchased by the foreigner.
The argument for a low-quality coinage in a country also tends to be put forward that it makes no difference to the inhabitants of the country whether they receive inferior or better coin for their commodities as long as they will receive for it from others the same quantity of commodities as that which they had exchanged for it. But the response to this is that the more strictly an agio19 for the inferior coin is prohibited and the more closely such a monetary system is observed within the country, the more must the inferior coin drive out the better.20 For it is obvious that when 1 mark of fine silver minted into riksdaler specie is, according to the monetary system, worth 7 or 8 per cent more inside the country than 1 mark of fine silver minted into caroliner, then the foreigners through their agents will be actively looking for the caroliner, and while it is all the same to a Swede whether he pays the foreigners in caroliner or riksdaler, as they are worth the same according to the monetary system, Sweden has thus been deprived of millions of caroliner, all at a loss of 7 per cent to the country. If the carolin or any other coin is minted as inferior to a riksdaler, it will be the turn of the riksdaler to disappear. In the same way, slantar have driven out plåtar, which is indisputable. People denounce the stealthy exporting of the better coin as smuggling, but it is simply the fault of rulers who have set such different values on the metals, and it can never be prevented under such circumstances.
If, on the other hand, one wished to debase all the coinage of the realm generally in the same proportion, or, which amounts to the same thing, raise its tale-value, nothing would be gained thereby, as the commodity prices inevitably rise to the same extent, but8 on the other hand the inferior metal and higher minting charge represent a loss and the more precious metal is itself reduced in price by the amount it costs to smelt and purify it.
§. 5.
Detta enfaldiga bewis undergräfwer de flästa nu brukeliga Myntnings-maximer i Europa, som i sig sjelft ej annat äro, än fina bedrägerier, och göra rörelsen öfweralt både swår, inbunden och osäker.
Hos den, som sjelf wil bruka förnuft och ej blind-wis låter leda sig af andra, måste altså den Grund-sanning blifwa oryggelig: at människan, enligt sin i Naturen grundade rätt, bör för en Reel Wara undfå en werkelig och i wärde däremot swarande betalning, och at Högsta Magten, i anseende därtil, wid Metallers utmyntning, at därigenom lätta7 rörelsen, ej äger rättighet, at på något Mynt genom Lagar fastställa annat wärde, än samma Metall, såsom Handels-Wara gäller och til skrot och korn21 innehåller.
Genom denna grundsats förfaller den i flästa Riken antagna mening, at skilje-myntet22 i et Rike bör wara ringhaltigare,23 än hufwud-myntet, som nu förorsakar så stor willerwalla.
Man inwänder wäl, at det wore äfwentyrligt för Swerige, antaga en så enfaldig24 Mynt-fot, då andra Nationer hafwa sitt Mynt inrättadt på en annan grund; Men sådant betyder ingen ting; ty utlänningen emottager aldrig wårt Mynt annars, än en Wara, äfwen så beräknar ock en Swensk man sin Wara i pris efter det Myntets halt, hwarmed den samma skal af utlänningen betalas.
Man plägar ock anföra det skälet för et swaghaltigt Mynt uti et Rike, at det gör Rikets Inbyggare lika mycket, om de få et swagare eller bättre Mynt för sina waror, när de för det samma åter af andra få lika mycket waror igen, som de gifwit ut därföre. Men därpå swaras: at ju strängare Agio på det sämre myntet förbjudes, och ju nogare en sådan Mynt-ordning efterlefwes inom Riket, ju mera måste det sämre jaga ut de bättre. Ty det är tydeligt, at när en mark fint Silfwer, utmyntad til Riksd. Specie, gäller efter Mynt-ordningen 7 eller 8 proCent mera inom Riket, än en Mark fint utmyntad til Caroliner; så är det klart, at utlänningen genom sina Commissionairer flitigt fiskar efter Carolinerna, och det qwittar en Swensk Man lika, antingen han betalar utlänningen i Caroliner, eller Riksd.; emedan de efter Mynt-ordningen gälla lika, hwarigenom Swerige likwäl blifwit utblottadt på Millioner Caroliner, alt med 7 proCents förlust för Riket. Slås Carolinen eller annat Mynt til sämre än Riksd., så blifwer det Riksdalerns tour25 at gå ut. På samma sätt har Slant-myntet utjagat Plåtarna, och den saken kan aldrig bestridas. Man utropar wäl det bättre Myntets utpracticerande26 för et Lurendrägeri;27 men det är blott Regenters fel, som satt på metallerna et så olika wärde och kan i så fatta28 omständigheter aldrig hindras.
Wille man åter i gemen försämra alt Rikets Mynt i enahanda proportion, eller, som är det samma, uphöja räkne-wärdet, så är där med intet wunnit, emedan Waru-prisen ofelbart stiga i samma mon; men8 däremot är den sämre metallen och större myntnings kostnaden förlorade och sjelfwa den ädlare faller så mycket i wan-pris, som afbränningen29 och reningen kostar.
§ 5
Tämä yksinkertainen todiste vie pohjan useimmilta Euroopassa nykyään sovelletuilta rahanlyöntiperiaatteilta, jotka eivät oikeastaan ole muuta kuin hienostuneita huijauksia ja joiden takia liiketoiminta on kaikkialla käynyt hankalaksi, vaikeaselkoiseksi ja epävarmaksi.
Ihmisen, joka haluaa käyttää omaa järkeään antautumatta sokeasti muiden johdettavaksi, on siis pidettävä horjumatta kiinni siitä perustotuudesta, että luontoon perustuvana ihmisen oikeutena on saada luovuttamansa todellisen tavaran vastineeksi todellinen ja arvoltaan sitä vastaava hinta, ja että korkeimmalla vallalla lyöttäessään metallirahaa liiketoiminnan helpottamiseksi7 ei tämän takia ole oikeutta määrätä lakien voimalla millekään rahalle muuta arvoa kuin samalla metallilla on kauppatavarana todellisen pitoisuutensa mukaisesti.
Tämän periaatteen nojalla kaatuu se useimmissa valtakunnissa omaksuttu käsitys, että valtakunnan vaihtorahan on oltava jalometallipitoisuudeltaan huonompaa kuin varsinainen raha, mikä tilanne nyt aiheuttaa sangen suurta sekaannusta.
Varmaankin esitetään vastaväite, että Ruotsi toimisi uhkarohkeasti omaksuessaan tuollaisen yksinkertaisen rahakannan, kun muut kansakunnat ovat järjestäneet oman rahalaitoksensa toiselle perustalle. Tämä ei kuitenkaan merkitse mitään; ulkomaalainenhan ei koskaan meidän rahaamme vastaanottaessaan pidä sitä muuna kuin tavarana, ja ruotsalainen määrittelee tavaransa hinnan sen rahan pitoisuuden perusteella, jolla ulkomaalainen tavaran maksaa.
Pitoisuudeltaan huonon rahan käyttämisen puolesta esitetään tavallisesti se perustelu, että valtakunnan asukkaille on yhdentekevää, saavatko he tavaroistaan huonompaa vai parempaa rahaa, kun he saavat rahaansa vastaan muilta yhtä paljon tavaraa kuin he ovat luovuttaneet rahan saadakseen. Tähän voidaan vastata: mitä tiukemmin kurssilisän periminen huonomman rahan käyttämisestä kielletään ja mitä tarkemmin tuollaista raha-asetusta valtakunnassa noudatetaan, sitä suuremmassa määrin huonompi raha väistämättä karkottaa paremman. Onhan selvää, että kun hopeariikintaaleriksi lyöty markka puhdasta hopeaa on raha-asetuksen mukaan valtakunnassa 7–8 % arvokkaampi kuin markka puhdasta hopeaa karoliiniksi lyötynä, ulkomaalaiset pyydystelevät asiamiestensä välityksellä uutterasti karoliineja. Ruotsalaiselle taas on samantekevää, maksaako hän ulkomaalaiselle karoliineja vai riikintaalereita, koska ne ovat raha-asetuksen mukaan samanarvoisia, mutta Ruotsilta riistetään silti miljoonia karoliineja, mistä valtakunnalle koituu 7 prosentin tappio. Jos karoliineja tai muuta rahaa lyödään huonommasta metallista kuin riikintaalereita, on riikintaalerien vuoro valua maasta pois. Samalla tavalla on kolikkoraha karkottanut plootut, eikä tätä asiayhteyttä voida koskaan kiistää. Paremman rahan keplottelemista ulos maasta moititaan toki suuriäänisesti salakuljetukseksi, mutta se on pelkästään hallitsijoiden syytä, kun he ovat antaneet metalleille noin erilaiset arvot, eikä ilmiötä voida tällaisissa oloissa koskaan estää.
Jos taas kaikkea valtakunnassa lyötyä rahaa haluttaisiin huonontaa samassa suhteessa tai suurentaa lyötyjen rahojen laskenta-arvoa, mikä on sama asia, ei saavuteta mitään hyödyllistä tulosta, koska tavaroiden hinnat väistämättä nousevat samassa suhteessa, mutta8 sen sijaan menetetään tähän käytetty huonompi metalli ja rahanlyöntikustannusten nousu, ja jalompikin metalli menettää arvostaan sen verran kuin metallia menetetään sulatuksessa ja puhdistuksessa ja mitä nämä toimet maksavat.
§ 5
This simple demonstration undermines most of the current maxims of minting in Europe, which themselves are nothing but subtle frauds and make enterprise everywhere difficult, complicated and uncertain.
He who personally wishes to use his reason and does not let himself be blindly led by others must therefore accept as incontrovertible the fundamental truth that human beings, according to their right derived from nature, ought to receive for a negotiable commodity a cash payment corresponding to it in value and that the Sovereign Power, in that regard, when minting metals,7 does not have the right, in order to ease circulation thereby, to establish by law any other value of a coin than that which the same amount of metal will command as a traded commodity and contains in terms of precious metals.
This fundamental principle invalidates the opinion accepted in most countries that a country’s small coins should be of a lower quality than its standard coin, which situation now causes such great confusion.
Some would object that it would be hazardous for Sweden to adopt such a straightforward standard of coinage when other nations have established their coinage on some other basis, but that means nothing, for foreigners never receive our coin except as a commodity, while a Swede likewise sets a price on his commodity according to the intrinsic worth of the coin with which it is to be purchased by the foreigner.
The argument for a low-quality coinage in a country also tends to be put forward that it makes no difference to the inhabitants of the country whether they receive inferior or better coin for their commodities as long as they will receive for it from others the same quantity of commodities as that which they had exchanged for it. But the response to this is that the more strictly an agio30 for the inferior coin is prohibited and the more closely such a monetary system is observed within the country, the more must the inferior coin drive out the better.31 For it is obvious that when 1 mark of fine silver minted into riksdaler specie is, according to the monetary system, worth 7 or 8 per cent more inside the country than 1 mark of fine silver minted into caroliner, then the foreigners through their agents will be actively looking for the caroliner, and while it is all the same to a Swede whether he pays the foreigners in caroliner or riksdaler, as they are worth the same according to the monetary system, Sweden has thus been deprived of millions of caroliner, all at a loss of 7 per cent to the country. If the carolin or any other coin is minted as inferior to a riksdaler, it will be the turn of the riksdaler to disappear. In the same way, slantar have driven out plåtar, which is indisputable. People denounce the stealthy exporting of the better coin as smuggling, but it is simply the fault of rulers who have set such different values on the metals, and it can never be prevented under such circumstances.
If, on the other hand, one wished to debase all the coinage of the realm generally in the same proportion, or, which amounts to the same thing, raise its tale-value, nothing would be gained thereby, as the commodity prices inevitably rise to the same extent, but8 on the other hand the inferior metal and higher minting charge represent a loss and the more precious metal is itself reduced in price by the amount it costs to smelt and purify it.
Föregående avsnitt: Rikets hjälp, § 4
Följande avsnitt: Rikets hjälp, § 6
Platser: Europa Sverige (Swerige, Swerge, Ruotzi)
Personer:
Bibelställen:
Teman: