Föregående avsnitt: Rikets hjälp, § 27
Följande avsnitt: Rikets hjälp, § 29
§. 28.
Framfarne Sweriges Konungar hafwa, då Kronan råkat i stor skuld, förhögt räkne-wärdet, at därigenom lätta Kronans utbetalningar til sina borgenärer, och undersåtarenas til Kronan. Med hwad skäl wil man då nu i Rikets utblottade tilstånd, och då Kronans skuld är mång-dubbelt större, än den någonsin warit, arbeta på dess nedsättande? eller måste icke en sådan Contraire operation äfwen hafwa en Contraire werkan? och huru kunna undersåtare och Kronan därwid äga bestånd?
5:o. Är det skadeligt för alla näringar och rörelser.
Detta rörer själen af et Rike, skadas den, går alt annat öfwer ända, och Ämbetsmän få då länge nog löpa efter skuggan af sina primitiva löner.
Alla näringar behöfwa förlag,1 och huru få äro icke de närings-idkare, som kunna umbära dem? En del handteringar fordra et längre, andra åter kårtare förlag. Jag har med förundran hördt många wälsinnade påstå, at föga längre förlag af någon behöfwes, än på et år, och nödgas därföre öfwertyga Läsaren om wederspelet.2
Huru mången Landtbrukare, som sitter på et swagt Hemman, med många små barn och wanföra3 Föräldrar, nödgas icke hela 12 à 20 åren hafwa förlag af sin Borgare, innan han blifwer i stånd, at afbörda sig sin skuld? När en medellös man sätter sig i en ödemark, at uptaga et nybygge, mån han årligen kan betala sitt förlag? Nej! knapt på 12 eller 20 år.
Tjäru-bränneri, som äfwen är en Landtmanna näring, fordrar wisst 6 à 7 års förlag, Skeps-byggeri 4 à 5 års: Wil någon inrätta Fabriquer, Klädes-wäfweri, Färgeri, Tobaks-spinneri, eller något annat, uptaga nya Bruk, Hamrar,4 Hyttor,5 Manufactur-werk, eller utwidga, flytta och förbättra de förra; så är klart, at flera år35 åtgå, til deras i stånd-sättande, med byggnader, arbets-ämnen,6 arbetare, med mera; men ännu långt flera innan de kasta så mycket af sig, at de utom werkets nödiga Rörelse-Capital, och ägarens egen förtäring, öfwerskjuta så mycket, som inrättnings förlaget war, hwilket på hela 30 à 40 åren ej blifwer alla inrättningars lott.
Likaledes är det beskaffadt med Handelen.
Hwad är, som skal sätta en begynnare i stånd at handla? Är det icke förlag? Mån han första året är i stånd at betala det samma? Mån han ej i den lyckeligaste belägenhet behöfwer nyttja det i flera år, at genom winsten utwidga sin rörelse? Huru ofta händer det icke, at waran ligger honom flera år til last? Eller huru långt wil man ändteligen komma i Handel, om ej den ena Köpman kan försträcka den andra, på längre och kårtare tider.
Hwar och en lärer då finna, huru oumgängeliga förlager äro i alla slags näringar, på längre och kårtare tider, och at de som neka sådant, tänkt hwarken på de mångfaldiga förlager, hwarmed altför många Werk blifwit inrättade, och som bäst drifwas, eller de som i en penninge-lösare framtid finnas än mera oumbärlige.
Nu kommer altså widare at eftersinnas, huru de som äga Sedel-Capitaler, kunna efter denna Realisations-grund, under en fallande Cours, med fördel låna ut dem, eller Närings-idkare nyttja deras förlager.
Lät oss därföre först supponera,7 at den Förordning, som under denna Riksdag på Secreta-Utskottets tilstyrkan utkommit, om Järn-Contracters slutande på R:daler,8 äfwen skulle sträcka sig til alla andra förlager. Hwad uträkning kan wäl förläggaren då hafwa, at gifwa lån, när han wet, at Coursen inom några år skal wara 36 mark?
Til exempel: Om en ung Handlande begärte et förlag på 6 års tid af 9 000 Daler Kopp:mt, emot wanlig Ränta, och därföre wille efter nu warande Cours afgifwa sin förskrifning på 514 2/7 R:daler, wore icke Capitalisten då en dåre, om han lade ut sina pengar på en lumpen9 Ränta, då han wet, at han efter 6 års förlopp, wid 36 marks Cours, kan för samma 9 000 Daler taga 1 000 R:daler utur Banken.
Men om nu låntagaren på sådan fot ej kan få något lån, utan nödgas gifwa förläggaren sin förskrifning på 9 000 Daler Kopp:mt,36 at efter 6 år betala, jämte laglig Ränta; så är det klart, at då han i år nyttjat det til hwad behof som hälst, til exempel, at upköpa wäxlar, får han därföre ej mera än de ofwannämde 514 2/7 R:daler, ej eller waror för mera, än för samma R:daler-tal. Han må nu i öfrigt sedan hushålla med detta sitt lån det bästa han gitter, så är dock 514 2/7 R:daler werkeliga Summan af hans lån. Jag går förbi, så wäl Räntan, som alt annat, hwarigenom saken kunde inwefwas i något mörker. Sex år äro förledne, Räntan betalt, det återstår allenast at betala hufwudstolen, eller inlösa sin Revers, på 9 000 Daler, Coursen har imedlertid fallit til 36 mark: Han bjuder sin förläggare de af honom undfångna 514 2/7 R:daler; men han lämnar ej Reversen förr, än han får 1 000 R:daler, och det har han skäl til, emedan han för detta sitt Sedel-Capital af Banken kunnat påcka sig10 därtil. Men huru Handel och näringar på sådant sätt kunna bära sig, då jag, jämte Räntan, efter några års förlopp måste ärlägga til min förläggare et dubbelt R:daler-tal, emot det jag för dess Sedel nu kan ärhålla, det blifwer omöjeligt at begripa. Tåla näringarna detta, nog tål jag. Alla de näringar, som ej på några år, jämte Räntan och Närings-idkarens uppehälle, kasta af sig öfwer 100 pro-Cent, måste således gå under.
Ehwad tid man ock nu må taga, inom hwilken Coursen skal wara 36 mark, rubbas bewiset ej därigenom det ringaste, och om förlaget ej wore stäldt på mera än tu år, men Coursen blefwe 36 mark inom 8 år, existerar därwid til slut samma förlust i alla näringar, fast på längre tid, hwilket blefwe för widlyftigt, at särförklara.
Min Läsare! sådant skulle nödwändigt hända, i fall Systemen om Coursens fällande kunde äga så länge bestånd, at hon blefwe 36 mark; men som jag håller sådant för omöjeligt, utan nödgas näringarna på et eller annat sätt bryta sig ut, häldre, än de på en gång låta qwäfja sig, torde däraf upkomma en sådan willerwalla i näringarna och imellan penninge-ägare, den ingen kan förut se, och hwilken i en wiss brytnings punct kunde skada långt mera på bägge händer, än hela Wäxel-Coursens raseri.
§. 28.
Framfarne Sweriges Konungar hafwa, då Kronan råkat i stor skuld, förhögt räkne-wärdet, at därigenom lätta Kronans utbetalningar til sina borgenärer, och undersåtarenas til Kronan. Med hwad skäl wil man då nu i Rikets utblottade tilstånd, och då Kronans skuld är mång-dubbelt större, än den någonsin warit, arbeta på dess nedsättande? eller måste icke en sådan Contraire operation äfwen hafwa en Contraire werkan? och huru kunna undersåtare och Kronan därwid äga bestånd?
5:o. Är det skadeligt för alla näringar och rörelser.
Detta rörer själen af et Rike, skadas den, går alt annat öfwer ända, och Ämbetsmän få då länge nog löpa efter skuggan af sina primitiva löner.
Alla näringar behöfwa förlag,11 och huru få äro icke de närings-idkare, som kunna umbära dem? En del handteringar fordra et längre, andra åter kårtare förlag. Jag har med förundran hördt många wälsinnade påstå, at föga längre förlag af någon behöfwes, än på et år, och nödgas därföre öfwertyga Läsaren om wederspelet.12
Huru mången Landtbrukare, som sitter på et swagt Hemman, med många små barn och wanföra13 Föräldrar, nödgas icke hela 12 à 20 åren hafwa förlag af sin Borgare, innan han blifwer i stånd, at afbörda sig sin skuld? När en medellös man sätter sig i en ödemark, at uptaga et nybygge, mån han årligen kan betala sitt förlag? Nej! knapt på 12 eller 20 år.
Tjäru-bränneri, som äfwen är en Landtmanna näring, fordrar wisst 6 à 7 års förlag, Skeps-byggeri 4 à 5 års: Wil någon inrätta Fabriquer, Klädes-wäfweri, Färgeri, Tobaks-spinneri, eller något annat, uptaga nya Bruk, Hamrar,14 Hyttor,15 Manufactur-werk, eller utwidga, flytta och förbättra de förra; så är klart, at flera år35 åtgå, til deras i stånd-sättande, med byggnader, arbets-ämnen,16 arbetare, med mera; men ännu långt flera innan de kasta så mycket af sig, at de utom werkets nödiga Rörelse-Capital, och ägarens egen förtäring, öfwerskjuta så mycket, som inrättnings förlaget war, hwilket på hela 30 à 40 åren ej blifwer alla inrättningars lott.
Likaledes är det beskaffadt med Handelen.
Hwad är, som skal sätta en begynnare i stånd at handla? Är det icke förlag? Mån han första året är i stånd at betala det samma? Mån han ej i den lyckeligaste belägenhet behöfwer nyttja det i flera år, at genom winsten utwidga sin rörelse? Huru ofta händer det icke, at waran ligger honom flera år til last? Eller huru långt wil man ändteligen komma i Handel, om ej den ena Köpman kan försträcka den andra, på längre och kårtare tider.
Hwar och en lärer då finna, huru oumgängeliga förlager äro i alla slags näringar, på längre och kårtare tider, och at de som neka sådant, tänkt hwarken på de mångfaldiga förlager, hwarmed altför många Werk blifwit inrättade, och som bäst drifwas, eller de som i en penninge-lösare framtid finnas än mera oumbärlige.
Nu kommer altså widare at eftersinnas, huru de som äga Sedel-Capitaler, kunna efter denna Realisations-grund, under en fallande Cours, med fördel låna ut dem, eller Närings-idkare nyttja deras förlager.
Lät oss därföre först supponera,17 at den Förordning, som under denna Riksdag på Secreta-Utskottets tilstyrkan utkommit, om Järn-Contracters slutande på R:daler,18 äfwen skulle sträcka sig til alla andra förlager. Hwad uträkning kan wäl förläggaren då hafwa, at gifwa lån, när han wet, at Coursen inom några år skal wara 36 mark?
Til exempel: Om en ung Handlande begärte et förlag på 6 års tid af 9 000 Daler Kopp:mt, emot wanlig Ränta, och därföre wille efter nu warande Cours afgifwa sin förskrifning på 514 2/7 R:daler, wore icke Capitalisten då en dåre, om han lade ut sina pengar på en lumpen19 Ränta, då han wet, at han efter 6 års förlopp, wid 36 marks Cours, kan för samma 9 000 Daler taga 1 000 R:daler utur Banken.
Men om nu låntagaren på sådan fot ej kan få något lån, utan nödgas gifwa förläggaren sin förskrifning på 9 000 Daler Kopp:mt,36 at efter 6 år betala, jämte laglig Ränta; så är det klart, at då han i år nyttjat det til hwad behof som hälst, til exempel, at upköpa wäxlar, får han därföre ej mera än de ofwannämde 514 2/7 R:daler, ej eller waror för mera, än för samma R:daler-tal. Han må nu i öfrigt sedan hushålla med detta sitt lån det bästa han gitter, så är dock 514 2/7 R:daler werkeliga Summan af hans lån. Jag går förbi, så wäl Räntan, som alt annat, hwarigenom saken kunde inwefwas i något mörker. Sex år äro förledne, Räntan betalt, det återstår allenast at betala hufwudstolen, eller inlösa sin Revers, på 9 000 Daler, Coursen har imedlertid fallit til 36 mark: Han bjuder sin förläggare de af honom undfångna 514 2/7 R:daler; men han lämnar ej Reversen förr, än han får 1 000 R:daler, och det har han skäl til, emedan han för detta sitt Sedel-Capital af Banken kunnat påcka sig20 därtil. Men huru Handel och näringar på sådant sätt kunna bära sig, då jag, jämte Räntan, efter några års förlopp måste ärlägga til min förläggare et dubbelt R:daler-tal, emot det jag för dess Sedel nu kan ärhålla, det blifwer omöjeligt at begripa. Tåla näringarna detta, nog tål jag. Alla de näringar, som ej på några år, jämte Räntan och Närings-idkarens uppehälle, kasta af sig öfwer 100 pro-Cent, måste således gå under.
Ehwad tid man ock nu må taga, inom hwilken Coursen skal wara 36 mark, rubbas bewiset ej därigenom det ringaste, och om förlaget ej wore stäldt på mera än tu år, men Coursen blefwe 36 mark inom 8 år, existerar därwid til slut samma förlust i alla näringar, fast på längre tid, hwilket blefwe för widlyftigt, at särförklara.
Min Läsare! sådant skulle nödwändigt hända, i fall Systemen om Coursens fällande kunde äga så länge bestånd, at hon blefwe 36 mark; men som jag håller sådant för omöjeligt, utan nödgas näringarna på et eller annat sätt bryta sig ut, häldre, än de på en gång låta qwäfja sig, torde däraf upkomma en sådan willerwalla i näringarna och imellan penninge-ägare, den ingen kan förut se, och hwilken i en wiss brytnings punct kunde skada långt mera på bägge händer, än hela Wäxel-Coursens raseri.
§ 28
Edesmenneet Ruotsin kuninkaat ovat kruunun pahoin velkaannuttua nostaneet rahan laskenta-arvoa helpottaakseen siten kruunun maksuja velkojilleen ja alamaisten maksuja kruunulle. Millä perusteilla sitä halutaan nyt laskea, kun valtakunta on rutiköyhä ja kruunun velka moninkertaisesti suurempi kuin koskaan ennen? Vai eikö tuollaisella päinvastaiseen suuntaan tehtävällä muutoksella ole väistämättä myös päinvastaiset seuraukset? Ja miten alamaiset ja kruunu silloin kykenevät selviytymään?
5) Se on vahingoksi kaikille elinkeinoille ja liiketoimille.
Tämä koskettaa valtakunnan sielua, ja jos se kärsii vahinkoa, kaikki muu luhistuu, ja silloin virkamiehet saavat todella pitkään juosta nähdäkseen vilauksenkaan alkuperäisistä palkoistaan.
Kaikessa elinkeinotoiminnassa tarvitaan luotolla saatavaa käyttöpääomaa, ja kuinka moni liikkeenharjoittaja voi toimia ilman sitä? Joillakin toimialoilla tarvitaan luottoa pitemmäksi, toisilla lyhyemmäksi ajaksi. Olen hämmästyneenä kuullut monien hyvää tarkoittavien henkilöiden väittävän, että tuskin kukaan tarvitsee luottoa vuotta pitemmäksi ajaksi, ja tämän takia minun on saatava lukija vakuuttumaan vastakkaisen kannan oikeutuksesta.
Kuinka moni maanviljelijä, joka viljelee heikosti tuottavaa tilaa ja jolla on useita pieniä lapsia ja työkyvyttömät vanhemmat, tarvitseekaan velkojaltaan luottoa 12–20 vuodeksi, ennen kuin kykenee vapautumaan velastaan? Kun varaton mies asettuu erämaahan uudisraivaajaksi, voineeko hän vuosittain maksaa pois saamansa luoton? Ei toki, tuskin edes 12 tai 20 vuodessa.
Tervanpoltto, joka samoin on maamiesten elinkeino, tarvitsee varmasti 6–7 vuoden luottopääoman. Laivanrakennuksessa luototusaika on 4–5 vuotta. Kun perustetaan tehtaita, kutomoita, värjäämöitä, tupakkakehräämöjä tai muita tuotantolaitoksia, otetaan käyttöön uusia ruukkeja, vasarapajoja, hyttejä, manufaktuureja tai entisiä laajennetaan, siirretään uusiin paikkoihin ja parannellaan, on selvää, että useita vuosia35 kuluu niiden käyntiin saamiseen, rakennusten pystyttämiseen, raaka-aineiden ja työväen ym. hankintaan, ja vielä paljon useampia vuosia siihen, että ne tuottavat laitoksen välttämättömän toimintapääoman ja omistajan oman kulutuksen lisäksi ylijäämää laitoksen perustamispääoman verran. Kaikki tuotantolaitokset eivät selviydy tästä edes 30–40 vuodessakaan.
Sama pätee myös kaupan alalla.
Mikä antaa aloittelijalle mahdollisuuden kaupankäyntiin? Eikö se ole lainapääoma? Mahtaako hän pystyä maksamaan sen pois ensimmäisenä toimintavuotenaan? Eiköhän hän onnekkaimmassakin tapauksessa tarvitse sitä käyttöönsä useaksi vuodeksi laajentaakseen voitoilla liiketoimintaansa? Kuinka usein käykään niin, että tavara jää vuosiksi hänen rasituksekseen? Tai mitä kaupankäynnistä tulee, elleivät kauppiaat voi myydä toisilleen tavaraa velaksi ja myöntää maksuaikaa milloin enemmän, milloin vähemmän?
Jokainen havainnee tästä, että lyhyt- tai pitkäaikaisina luottoina saatu pääoma on välttämätöntä kaikenlaisissa elinkeinoissa ja että ne, jotka tämän kiistävät, eivät ole ajatelleet monenlaisia luottojärjestelyjä, joiden varassa hyvin monet tuotantolaitokset on perustettu ja parhaillaan toimivat, eivätkä niitäkään luottoja, jotka tulevaisuudessa niukemman rahan oloissa todetaan vieläkin välttämättömämmiksi.
Nyt on jatkoksi pohdittava, miten setelipääomien omistajat voivat tämän kurssin alenemiseen perustuvan raharealisaation toteutuessa, antaa niitä edullisesti lainaksi, ja miten elinkeinonharjoittajat voivat käyttää hyväkseen heidän pääomiaan.
Olettakaamme ensiksi, että näillä valtiopäivillä salaisen valiokunnan suosituksesta hyväksytty säädös raudanmyyntisopimusten solmimisesta riikintaalerimääräisinä21 ulotettaisiin koskemaan kaikkia muita luottopääomia. Millaista voittoa luotonantaja voi odottaa saavansa antamastaan lainasta tietäessään, että muutaman vuoden kuluttua kurssi on 36 markkaa?
Otetaan esimerkki: jos nuori kauppias pyytäisi 6 vuodeksi 9 000 kuparitaalerin luottoa tavanomaisella korolla ja haluaisi nykyisen kurssin mukaisesti antaa sen vakuudeksi luotottajalleen 514 2/7 riikintaalerille kirjoitetun velkakirjan, eikö kapitalisti olisi hullu jos luovuttaisi rahojaan lainaksi surkealla korolla tietäessään, että hän voi 6 vuoden kuluttua kurssin ollessa 36 markkaa nostaa samalla 9 000 taalerin summalla pankista 1 000 riikintaaleria?
Mutta jos lainanhakija ei tuollaisella velkakirjalla saa lainaa, vaan joutuu antamaan luotottajalleen velkakirjan, jossa velkasumma on kirjoitettu 9 000 kuparitaaleriksi,36 jotka on 6 vuoden kuluttua maksettava samoin kuin lainmukainen korko, on selvää, että kun hän on tänä vuonna käyttänyt sen mihin tahansa tarpeeseensa, vaikkapa vekselien ostamiseen, hän ei saa lainasummastaan irti enempää kuin edellä mainitut 514 2/7 riikintaaleria eikä myöskään tavaraa enempää kuin saman riikintaalerisumman arvosta. Hän voi sitten hoitaa asioitaan tällä lainallaan niin hyvin kuin pystyy, mutta joka tapauksessa 514 2/7 riikintaaleria on hänen saamansa tosiasiallinen lainasumma. Sivuutan sekä koronmaksun että kaiken muun, mikä voisi jotenkin hämärtää asiaa. Kuuden vuoden kuluttua korot on maksettu, jäljellä on vain velkapääoman maksaminen eli saadun 9 000 taalerin velkakirjan lunastaminen. Kurssi on kuitenkin laskenut 36 markaksi. Kauppias tarjoaa luotottajalleen häneltä saamansa 514 2/7 riikintaalerin summan, mutta luotottaja ei luovuta velkakirjaa ennen kuin saa 1 000 riikintaaleria, ja tähän hänellä on hyvä syy, koska hän olisi tuolla setelipääomallaan voinut vaatia pankista tuon summan. On mahdotonta käsittää, miten kauppa ja elinkeinot yleensä voivat tuollaisissa oloissa kannattaa, kun joudun koron lisäksi maksamaan luotottajalleni kaksinkertaisen määrän riikintaalereita verrattuna siihen summaan, jonka voin nyt saada hänen seteleillään. Jos elinkeinotoiminta sen kestää, kestän minäkin. Kaikki elinkeinot, jotka eivät muutamassa vuodessa tuota yli 100 prosentin voittoa korkojen ja elinkeinoharjoittajan toimeentulon lisäksi, joutuvat siis tuhon omiksi.
Valittakoonpa millainen aikamäärä tahansa kurssin muuttamiseen 36 markaksi, se ei vähääkään muuta tätä todistelua, ja vaikka luotto olisi myönnetty vain kahdeksi vuodeksi, mutta kurssi muuttuisi 36 markaksi 8 vuodessa, kaikki elinkeinot kärsivät siitä loppujen lopuksi saman menetyksen, vaikkakin pitemmän ajan kuluessa, minkä selittäminen tässä laventaisi tekstiä liiaksi.
Hyvä lukija! Tämä tapahtuisi väistämättömästi, jos kurssin alentamista toteuttava järjestelmä olisi voimassa niin kauan, että tuloksena olisi 36 markan kurssi. Pidän kuitenkin tuollaista kehitystä mahdottomana, koska elinkeinojen on tavalla tai toisella murtauduttava tuon pakon alaisuudesta ennemmin kuin antaa tukahduttaa itsensä kertaheitolla, joten seurauksena saattaisi olla sellainen sekasorto elinkeinotoiminnassa ja rahapääomien omistajien keskinäisissä suhteissa, ettei kukaan pysty sitä ennustamaan, ja se voisi jonkin murtumispisteen saavutettuaan aiheuttaa paljon suurempaa vahinkoa kummallakin suunnalla kuin koko vaihtokurssimyräkkä.
§ 28
Former kings of Sweden, when the Crown had fallen deeply into debt, raised the tale-value in order to facilitate the payments of the Crown to its creditors and of the subjects to the Crown. With what reason, then, in the country’s present state of destitution and when the debt of the Crown is many times larger than it has ever been, does one wish to strive to lower it? Or must such a contrary measure not also have a contrary effect? And how will subjects and Crown be able to survive it?
Fifth, it is harmful for all productive occupations and enterprises.
This affects the soul of a country, and if that is harmed, everything else will be overturned, and public officials will then have to chase the shadow of their original salaries for a good long while.
All productive occupations need loans, and how few are not those producers who can do without them? Some trades require a loan for a longer and others for a shorter term. I have been amazed to hear many well-disposed people assert that no one needs a loan for much longer than one year and am therefore obliged to convince my reader of the opposite.
How many a farmer, working a poor homestead, with many small children and disabled parents, is not obliged to take a loan from his creditor for as long as 12 to 20 years before he is able to acquit himself of his debt? When an impecunious man settles in a wilderness to clear a new farmstead, will he be able to repay his loan in a year? No! scarcely within 12 or 20 years.
Tar-distilling, which is also a rural industry, probably requires loans for six to seven years, shipbuilding for four to five years. If anyone wants to set up factories, a textile mill, dyeworks, tobacco factory or anything else, establish new ironworks, hammer-mills, foundries, manufacturing works or extend, relocate or improve any of the above, it is clear that it will take several years35 to set them in order with buildings, working materials, labourers, and so on, but far more before they yield so much that, apart from the necessary working capital of the establishment and the owner’s own consumption, they will show a surplus equal to the initial loan, which does not happen to some enterprises for as long as 30 or 40 years.
The situation is the same with commerce.
What will enable a beginner to start up in commerce? Is it not a loan? Will he be able to repay it after the first year? Would he not even under the most favourable conditions need to make use of it for several years in order to use the profit to expand his enterprise? How often does it not happen that he is left with the commodity on his hands for several years? Or how far will one actually get in commerce unless one merchant can give another a loan, for longer or shorter periods?
Everyone is then likely to discover how indispensable loans are in all productive occupations, for longer or shorter periods, and that those who deny that fact have considered neither the multiple loans with which many manufacturing works have been established and are currently being run, nor those that at a future time, with money still scarcer, will be found even more indispensable.
We shall therefore now reflect further on how those who possess sums of banknotes will be able, with a falling exchange rate, to lend them profitably on this basis of conversion or producers be able to make use of their loans.
Let us therefore first suppose that the ordinance issued during this Diet on the recommendation of the Secret Committee regarding the concluding of iron contracts in riksdaler were also to extend to all other loans. What incentive could the lender then have to advance loans, when he knows that within a few years the exchange rate will be 36 mark?
For example: if a young trader should request a loan of 9,000 daler kmt for six years at the usual interest rate and for that reason wished to set his promissory note, according to the current exchange rate, at 514 2/7 riksdaler, would the capitalist then not be a fool if he laid out his money for a paltry interest, when he knows that at the end of six years, at a 36-mark exchange rate, he will be able for the same 9,000 daler to draw 1,000 riksdaler from the Bank?
If the borrower cannot obtain a loan on that basis, however, but is compelled to give the lender his promissory note for 9,000 daler kmt36 to be paid after six years, together with a lawful interest, it is clear that if he has used it for any purpose at all this year, for instance to purchase bills of exchange, he will not obtain in return for it more than the above-mentioned 514 2/7 riksdaler, nor commodities for more than the same amount of riksdaler. He may make whatever other use he likes of this loan of his, yet 514 2/7 riksdaler is the actual total of his loan. I pass over both the interest and everything else that might in any way obscure the matter. Six years have passed, the interest has been paid, there remains only to repay the principal or to redeem his bond for 9,000 daler, but in the meantime the rate has fallen to 36 mark; he offers his creditor the 514 2/7 riksdaler he has received from him, but the latter will not surrender the promissory note until he receives 1,000 riksdaler, and he is entitled to do so, as he could have insisted on receiving that from the Bank for this banknote capital of his. How commerce and productive occupations can pay their way in such a manner, however, when, in addition to the interest, after the passage of a few years I will have to pay my creditor twice the amount of riksdaler that I can at present receive in exchange for its notes, is impossible to comprehend. If the productive occupations can endure this, then I can certainly endure it. All those productive occupations that do not over a few years, together with the interest and the subsistence of the entrepreneur, make a profit of over 100 per cent must thus perish.
Whatever period one may select, within which the exchange rate is to be 36 mark, the argument is not changed in the least thereby, and if the loan were not made repayable for more than two years but the exchange rate were to move to 36 mark within eight years, the same losses will in the end be incurred in all productive occupations, though over a longer period, which would be too complicated to explain.
Dear reader! such things would necessarily happen if the methods of lowering the exchange rate could be sustained long enough to reach 36 mark, but as I regard that as impossible, as the productive occupations will be compelled to break out one way or another rather than let themselves all be instantly suffocated, such a chaos is likely to arise in the productive occupations and among the possessors of money as no one can foresee and which, at a certain turning-point, could harm both sides far more than the complete collapse of the exchange rate for bills.
§. 28.
Framfarne Sweriges Konungar hafwa, då Kronan råkat i stor skuld, förhögt räkne-wärdet, at därigenom lätta Kronans utbetalningar til sina borgenärer, och undersåtarenas til Kronan. Med hwad skäl wil man då nu i Rikets utblottade tilstånd, och då Kronans skuld är mång-dubbelt större, än den någonsin warit, arbeta på dess nedsättande? eller måste icke en sådan Contraire operation äfwen hafwa en Contraire werkan? och huru kunna undersåtare och Kronan därwid äga bestånd?
5:o. Är det skadeligt för alla näringar och rörelser.
Detta rörer själen af et Rike, skadas den, går alt annat öfwer ända, och Ämbetsmän få då länge nog löpa efter skuggan af sina primitiva löner.
Alla näringar behöfwa förlag,22 och huru få äro icke de närings-idkare, som kunna umbära dem? En del handteringar fordra et längre, andra åter kårtare förlag. Jag har med förundran hördt många wälsinnade påstå, at föga längre förlag af någon behöfwes, än på et år, och nödgas därföre öfwertyga Läsaren om wederspelet.23
Huru mången Landtbrukare, som sitter på et swagt Hemman, med många små barn och wanföra24 Föräldrar, nödgas icke hela 12 à 20 åren hafwa förlag af sin Borgare, innan han blifwer i stånd, at afbörda sig sin skuld? När en medellös man sätter sig i en ödemark, at uptaga et nybygge, mån han årligen kan betala sitt förlag? Nej! knapt på 12 eller 20 år.
Tjäru-bränneri, som äfwen är en Landtmanna näring, fordrar wisst 6 à 7 års förlag, Skeps-byggeri 4 à 5 års: Wil någon inrätta Fabriquer, Klädes-wäfweri, Färgeri, Tobaks-spinneri, eller något annat, uptaga nya Bruk, Hamrar,25 Hyttor,26 Manufactur-werk, eller utwidga, flytta och förbättra de förra; så är klart, at flera år35 åtgå, til deras i stånd-sättande, med byggnader, arbets-ämnen,27 arbetare, med mera; men ännu långt flera innan de kasta så mycket af sig, at de utom werkets nödiga Rörelse-Capital, och ägarens egen förtäring, öfwerskjuta så mycket, som inrättnings förlaget war, hwilket på hela 30 à 40 åren ej blifwer alla inrättningars lott.
Likaledes är det beskaffadt med Handelen.
Hwad är, som skal sätta en begynnare i stånd at handla? Är det icke förlag? Mån han första året är i stånd at betala det samma? Mån han ej i den lyckeligaste belägenhet behöfwer nyttja det i flera år, at genom winsten utwidga sin rörelse? Huru ofta händer det icke, at waran ligger honom flera år til last? Eller huru långt wil man ändteligen komma i Handel, om ej den ena Köpman kan försträcka den andra, på längre och kårtare tider.
Hwar och en lärer då finna, huru oumgängeliga förlager äro i alla slags näringar, på längre och kårtare tider, och at de som neka sådant, tänkt hwarken på de mångfaldiga förlager, hwarmed altför många Werk blifwit inrättade, och som bäst drifwas, eller de som i en penninge-lösare framtid finnas än mera oumbärlige.
Nu kommer altså widare at eftersinnas, huru de som äga Sedel-Capitaler, kunna efter denna Realisations-grund, under en fallande Cours, med fördel låna ut dem, eller Närings-idkare nyttja deras förlager.
Lät oss därföre först supponera,28 at den Förordning, som under denna Riksdag på Secreta-Utskottets tilstyrkan utkommit, om Järn-Contracters slutande på R:daler,29 äfwen skulle sträcka sig til alla andra förlager. Hwad uträkning kan wäl förläggaren då hafwa, at gifwa lån, när han wet, at Coursen inom några år skal wara 36 mark?
Til exempel: Om en ung Handlande begärte et förlag på 6 års tid af 9 000 Daler Kopp:mt, emot wanlig Ränta, och därföre wille efter nu warande Cours afgifwa sin förskrifning på 514 2/7 R:daler, wore icke Capitalisten då en dåre, om han lade ut sina pengar på en lumpen30 Ränta, då han wet, at han efter 6 års förlopp, wid 36 marks Cours, kan för samma 9 000 Daler taga 1 000 R:daler utur Banken.
Men om nu låntagaren på sådan fot ej kan få något lån, utan nödgas gifwa förläggaren sin förskrifning på 9 000 Daler Kopp:mt,36 at efter 6 år betala, jämte laglig Ränta; så är det klart, at då han i år nyttjat det til hwad behof som hälst, til exempel, at upköpa wäxlar, får han därföre ej mera än de ofwannämde 514 2/7 R:daler, ej eller waror för mera, än för samma R:daler-tal. Han må nu i öfrigt sedan hushålla med detta sitt lån det bästa han gitter, så är dock 514 2/7 R:daler werkeliga Summan af hans lån. Jag går förbi, så wäl Räntan, som alt annat, hwarigenom saken kunde inwefwas i något mörker. Sex år äro förledne, Räntan betalt, det återstår allenast at betala hufwudstolen, eller inlösa sin Revers, på 9 000 Daler, Coursen har imedlertid fallit til 36 mark: Han bjuder sin förläggare de af honom undfångna 514 2/7 R:daler; men han lämnar ej Reversen förr, än han får 1 000 R:daler, och det har han skäl til, emedan han för detta sitt Sedel-Capital af Banken kunnat påcka sig31 därtil. Men huru Handel och näringar på sådant sätt kunna bära sig, då jag, jämte Räntan, efter några års förlopp måste ärlägga til min förläggare et dubbelt R:daler-tal, emot det jag för dess Sedel nu kan ärhålla, det blifwer omöjeligt at begripa. Tåla näringarna detta, nog tål jag. Alla de näringar, som ej på några år, jämte Räntan och Närings-idkarens uppehälle, kasta af sig öfwer 100 pro-Cent, måste således gå under.
Ehwad tid man ock nu må taga, inom hwilken Coursen skal wara 36 mark, rubbas bewiset ej därigenom det ringaste, och om förlaget ej wore stäldt på mera än tu år, men Coursen blefwe 36 mark inom 8 år, existerar därwid til slut samma förlust i alla näringar, fast på längre tid, hwilket blefwe för widlyftigt, at särförklara.
Min Läsare! sådant skulle nödwändigt hända, i fall Systemen om Coursens fällande kunde äga så länge bestånd, at hon blefwe 36 mark; men som jag håller sådant för omöjeligt, utan nödgas näringarna på et eller annat sätt bryta sig ut, häldre, än de på en gång låta qwäfja sig, torde däraf upkomma en sådan willerwalla i näringarna och imellan penninge-ägare, den ingen kan förut se, och hwilken i en wiss brytnings punct kunde skada långt mera på bägge händer, än hela Wäxel-Coursens raseri.
§ 28
Edesmenneet Ruotsin kuninkaat ovat kruunun pahoin velkaannuttua nostaneet rahan laskenta-arvoa helpottaakseen siten kruunun maksuja velkojilleen ja alamaisten maksuja kruunulle. Millä perusteilla sitä halutaan nyt laskea, kun valtakunta on rutiköyhä ja kruunun velka moninkertaisesti suurempi kuin koskaan ennen? Vai eikö tuollaisella päinvastaiseen suuntaan tehtävällä muutoksella ole väistämättä myös päinvastaiset seuraukset? Ja miten alamaiset ja kruunu silloin kykenevät selviytymään?
5) Se on vahingoksi kaikille elinkeinoille ja liiketoimille.
Tämä koskettaa valtakunnan sielua, ja jos se kärsii vahinkoa, kaikki muu luhistuu, ja silloin virkamiehet saavat todella pitkään juosta nähdäkseen vilauksenkaan alkuperäisistä palkoistaan.
Kaikessa elinkeinotoiminnassa tarvitaan luotolla saatavaa käyttöpääomaa, ja kuinka moni liikkeenharjoittaja voi toimia ilman sitä? Joillakin toimialoilla tarvitaan luottoa pitemmäksi, toisilla lyhyemmäksi ajaksi. Olen hämmästyneenä kuullut monien hyvää tarkoittavien henkilöiden väittävän, että tuskin kukaan tarvitsee luottoa vuotta pitemmäksi ajaksi, ja tämän takia minun on saatava lukija vakuuttumaan vastakkaisen kannan oikeutuksesta.
Kuinka moni maanviljelijä, joka viljelee heikosti tuottavaa tilaa ja jolla on useita pieniä lapsia ja työkyvyttömät vanhemmat, tarvitseekaan velkojaltaan luottoa 12–20 vuodeksi, ennen kuin kykenee vapautumaan velastaan? Kun varaton mies asettuu erämaahan uudisraivaajaksi, voineeko hän vuosittain maksaa pois saamansa luoton? Ei toki, tuskin edes 12 tai 20 vuodessa.
Tervanpoltto, joka samoin on maamiesten elinkeino, tarvitsee varmasti 6–7 vuoden luottopääoman. Laivanrakennuksessa luototusaika on 4–5 vuotta. Kun perustetaan tehtaita, kutomoita, värjäämöitä, tupakkakehräämöjä tai muita tuotantolaitoksia, otetaan käyttöön uusia ruukkeja, vasarapajoja, hyttejä, manufaktuureja tai entisiä laajennetaan, siirretään uusiin paikkoihin ja parannellaan, on selvää, että useita vuosia35 kuluu niiden käyntiin saamiseen, rakennusten pystyttämiseen, raaka-aineiden ja työväen ym. hankintaan, ja vielä paljon useampia vuosia siihen, että ne tuottavat laitoksen välttämättömän toimintapääoman ja omistajan oman kulutuksen lisäksi ylijäämää laitoksen perustamispääoman verran. Kaikki tuotantolaitokset eivät selviydy tästä edes 30–40 vuodessakaan.
Sama pätee myös kaupan alalla.
Mikä antaa aloittelijalle mahdollisuuden kaupankäyntiin? Eikö se ole lainapääoma? Mahtaako hän pystyä maksamaan sen pois ensimmäisenä toimintavuotenaan? Eiköhän hän onnekkaimmassakin tapauksessa tarvitse sitä käyttöönsä useaksi vuodeksi laajentaakseen voitoilla liiketoimintaansa? Kuinka usein käykään niin, että tavara jää vuosiksi hänen rasituksekseen? Tai mitä kaupankäynnistä tulee, elleivät kauppiaat voi myydä toisilleen tavaraa velaksi ja myöntää maksuaikaa milloin enemmän, milloin vähemmän?
Jokainen havainnee tästä, että lyhyt- tai pitkäaikaisina luottoina saatu pääoma on välttämätöntä kaikenlaisissa elinkeinoissa ja että ne, jotka tämän kiistävät, eivät ole ajatelleet monenlaisia luottojärjestelyjä, joiden varassa hyvin monet tuotantolaitokset on perustettu ja parhaillaan toimivat, eivätkä niitäkään luottoja, jotka tulevaisuudessa niukemman rahan oloissa todetaan vieläkin välttämättömämmiksi.
Nyt on jatkoksi pohdittava, miten setelipääomien omistajat voivat tämän kurssin alenemiseen perustuvan raharealisaation toteutuessa, antaa niitä edullisesti lainaksi, ja miten elinkeinonharjoittajat voivat käyttää hyväkseen heidän pääomiaan.
Olettakaamme ensiksi, että näillä valtiopäivillä salaisen valiokunnan suosituksesta hyväksytty säädös raudanmyyntisopimusten solmimisesta riikintaalerimääräisinä32 ulotettaisiin koskemaan kaikkia muita luottopääomia. Millaista voittoa luotonantaja voi odottaa saavansa antamastaan lainasta tietäessään, että muutaman vuoden kuluttua kurssi on 36 markkaa?
Otetaan esimerkki: jos nuori kauppias pyytäisi 6 vuodeksi 9 000 kuparitaalerin luottoa tavanomaisella korolla ja haluaisi nykyisen kurssin mukaisesti antaa sen vakuudeksi luotottajalleen 514 2/7 riikintaalerille kirjoitetun velkakirjan, eikö kapitalisti olisi hullu jos luovuttaisi rahojaan lainaksi surkealla korolla tietäessään, että hän voi 6 vuoden kuluttua kurssin ollessa 36 markkaa nostaa samalla 9 000 taalerin summalla pankista 1 000 riikintaaleria?
Mutta jos lainanhakija ei tuollaisella velkakirjalla saa lainaa, vaan joutuu antamaan luotottajalleen velkakirjan, jossa velkasumma on kirjoitettu 9 000 kuparitaaleriksi,36 jotka on 6 vuoden kuluttua maksettava samoin kuin lainmukainen korko, on selvää, että kun hän on tänä vuonna käyttänyt sen mihin tahansa tarpeeseensa, vaikkapa vekselien ostamiseen, hän ei saa lainasummastaan irti enempää kuin edellä mainitut 514 2/7 riikintaaleria eikä myöskään tavaraa enempää kuin saman riikintaalerisumman arvosta. Hän voi sitten hoitaa asioitaan tällä lainallaan niin hyvin kuin pystyy, mutta joka tapauksessa 514 2/7 riikintaaleria on hänen saamansa tosiasiallinen lainasumma. Sivuutan sekä koronmaksun että kaiken muun, mikä voisi jotenkin hämärtää asiaa. Kuuden vuoden kuluttua korot on maksettu, jäljellä on vain velkapääoman maksaminen eli saadun 9 000 taalerin velkakirjan lunastaminen. Kurssi on kuitenkin laskenut 36 markaksi. Kauppias tarjoaa luotottajalleen häneltä saamansa 514 2/7 riikintaalerin summan, mutta luotottaja ei luovuta velkakirjaa ennen kuin saa 1 000 riikintaaleria, ja tähän hänellä on hyvä syy, koska hän olisi tuolla setelipääomallaan voinut vaatia pankista tuon summan. On mahdotonta käsittää, miten kauppa ja elinkeinot yleensä voivat tuollaisissa oloissa kannattaa, kun joudun koron lisäksi maksamaan luotottajalleni kaksinkertaisen määrän riikintaalereita verrattuna siihen summaan, jonka voin nyt saada hänen seteleillään. Jos elinkeinotoiminta sen kestää, kestän minäkin. Kaikki elinkeinot, jotka eivät muutamassa vuodessa tuota yli 100 prosentin voittoa korkojen ja elinkeinoharjoittajan toimeentulon lisäksi, joutuvat siis tuhon omiksi.
Valittakoonpa millainen aikamäärä tahansa kurssin muuttamiseen 36 markaksi, se ei vähääkään muuta tätä todistelua, ja vaikka luotto olisi myönnetty vain kahdeksi vuodeksi, mutta kurssi muuttuisi 36 markaksi 8 vuodessa, kaikki elinkeinot kärsivät siitä loppujen lopuksi saman menetyksen, vaikkakin pitemmän ajan kuluessa, minkä selittäminen tässä laventaisi tekstiä liiaksi.
Hyvä lukija! Tämä tapahtuisi väistämättömästi, jos kurssin alentamista toteuttava järjestelmä olisi voimassa niin kauan, että tuloksena olisi 36 markan kurssi. Pidän kuitenkin tuollaista kehitystä mahdottomana, koska elinkeinojen on tavalla tai toisella murtauduttava tuon pakon alaisuudesta ennemmin kuin antaa tukahduttaa itsensä kertaheitolla, joten seurauksena saattaisi olla sellainen sekasorto elinkeinotoiminnassa ja rahapääomien omistajien keskinäisissä suhteissa, ettei kukaan pysty sitä ennustamaan, ja se voisi jonkin murtumispisteen saavutettuaan aiheuttaa paljon suurempaa vahinkoa kummallakin suunnalla kuin koko vaihtokurssimyräkkä.
§ 28
Former kings of Sweden, when the Crown had fallen deeply into debt, raised the tale-value in order to facilitate the payments of the Crown to its creditors and of the subjects to the Crown. With what reason, then, in the country’s present state of destitution and when the debt of the Crown is many times larger than it has ever been, does one wish to strive to lower it? Or must such a contrary measure not also have a contrary effect? And how will subjects and Crown be able to survive it?
Fifth, it is harmful for all productive occupations and enterprises.
This affects the soul of a country, and if that is harmed, everything else will be overturned, and public officials will then have to chase the shadow of their original salaries for a good long while.
All productive occupations need loans, and how few are not those producers who can do without them? Some trades require a loan for a longer and others for a shorter term. I have been amazed to hear many well-disposed people assert that no one needs a loan for much longer than one year and am therefore obliged to convince my reader of the opposite.
How many a farmer, working a poor homestead, with many small children and disabled parents, is not obliged to take a loan from his creditor for as long as 12 to 20 years before he is able to acquit himself of his debt? When an impecunious man settles in a wilderness to clear a new farmstead, will he be able to repay his loan in a year? No! scarcely within 12 or 20 years.
Tar-distilling, which is also a rural industry, probably requires loans for six to seven years, shipbuilding for four to five years. If anyone wants to set up factories, a textile mill, dyeworks, tobacco factory or anything else, establish new ironworks, hammer-mills, foundries, manufacturing works or extend, relocate or improve any of the above, it is clear that it will take several years35 to set them in order with buildings, working materials, labourers, and so on, but far more before they yield so much that, apart from the necessary working capital of the establishment and the owner’s own consumption, they will show a surplus equal to the initial loan, which does not happen to some enterprises for as long as 30 or 40 years.
The situation is the same with commerce.
What will enable a beginner to start up in commerce? Is it not a loan? Will he be able to repay it after the first year? Would he not even under the most favourable conditions need to make use of it for several years in order to use the profit to expand his enterprise? How often does it not happen that he is left with the commodity on his hands for several years? Or how far will one actually get in commerce unless one merchant can give another a loan, for longer or shorter periods?
Everyone is then likely to discover how indispensable loans are in all productive occupations, for longer or shorter periods, and that those who deny that fact have considered neither the multiple loans with which many manufacturing works have been established and are currently being run, nor those that at a future time, with money still scarcer, will be found even more indispensable.
We shall therefore now reflect further on how those who possess sums of banknotes will be able, with a falling exchange rate, to lend them profitably on this basis of conversion or producers be able to make use of their loans.
Let us therefore first suppose that the ordinance issued during this Diet on the recommendation of the Secret Committee regarding the concluding of iron contracts in riksdaler were also to extend to all other loans. What incentive could the lender then have to advance loans, when he knows that within a few years the exchange rate will be 36 mark?
For example: if a young trader should request a loan of 9,000 daler kmt for six years at the usual interest rate and for that reason wished to set his promissory note, according to the current exchange rate, at 514 2/7 riksdaler, would the capitalist then not be a fool if he laid out his money for a paltry interest, when he knows that at the end of six years, at a 36-mark exchange rate, he will be able for the same 9,000 daler to draw 1,000 riksdaler from the Bank?
If the borrower cannot obtain a loan on that basis, however, but is compelled to give the lender his promissory note for 9,000 daler kmt36 to be paid after six years, together with a lawful interest, it is clear that if he has used it for any purpose at all this year, for instance to purchase bills of exchange, he will not obtain in return for it more than the above-mentioned 514 2/7 riksdaler, nor commodities for more than the same amount of riksdaler. He may make whatever other use he likes of this loan of his, yet 514 2/7 riksdaler is the actual total of his loan. I pass over both the interest and everything else that might in any way obscure the matter. Six years have passed, the interest has been paid, there remains only to repay the principal or to redeem his bond for 9,000 daler, but in the meantime the rate has fallen to 36 mark; he offers his creditor the 514 2/7 riksdaler he has received from him, but the latter will not surrender the promissory note until he receives 1,000 riksdaler, and he is entitled to do so, as he could have insisted on receiving that from the Bank for this banknote capital of his. How commerce and productive occupations can pay their way in such a manner, however, when, in addition to the interest, after the passage of a few years I will have to pay my creditor twice the amount of riksdaler that I can at present receive in exchange for its notes, is impossible to comprehend. If the productive occupations can endure this, then I can certainly endure it. All those productive occupations that do not over a few years, together with the interest and the subsistence of the entrepreneur, make a profit of over 100 per cent must thus perish.
Whatever period one may select, within which the exchange rate is to be 36 mark, the argument is not changed in the least thereby, and if the loan were not made repayable for more than two years but the exchange rate were to move to 36 mark within eight years, the same losses will in the end be incurred in all productive occupations, though over a longer period, which would be too complicated to explain.
Dear reader! such things would necessarily happen if the methods of lowering the exchange rate could be sustained long enough to reach 36 mark, but as I regard that as impossible, as the productive occupations will be compelled to break out one way or another rather than let themselves all be instantly suffocated, such a chaos is likely to arise in the productive occupations and among the possessors of money as no one can foresee and which, at a certain turning-point, could harm both sides far more than the complete collapse of the exchange rate for bills.
Föregående avsnitt: Rikets hjälp, § 27
Följande avsnitt: Rikets hjälp, § 29
Platser: Sverige (Swerige, Swerge, Ruotzi)
Personer:
Bibelställen:
Teman: