Chydeniuksen kirjoitus Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista on merkittävä teoreettisen sisältönsä, mutta vieläkin enemmän moraalisen sanomansa takia. Missään aiemmassa ruotsinkielisessä julkaisussa ei ollut puhuttu ihmisoikeuksista yhtä paljon; mitään yhteiskunnallista ongelmaa ei ollut koskaan aikaisemmin käsitelty yhtä nykyaikaisia moraalisia termejä käyttäen. Kirjoituksen sisältämillä ajatuksilla oli painoarvoa laajalti yhteiskunnallisessa elämässä, ja se on edelleenkin ajankohtainen. Se ilmestyi syksyllä 1778 ja on mukana pitkässä tekstien sarjassa, joka alkoi sitä ennen ja jatkui sen jälkeenkin. Chydenius on itse kirjoittanut useimmat niistä, mutta kaikkien sisällöstä hän ei ole saanut päättää yksin. Lisäksi tämän osan lopussa julkaistaan useita Chydeniusta arvostelevia ja vastustavia kirjoituksia. Tekstit heijastelevat väittelyä, jota käytiin tietyssä ristiriitatilanteessa. Yhdessä ne luovat selvän kuvan siitä historiallisesta taustasta, josta Chydeniuksen Ajatuksia luonnollisista oikeuksista nousee ja kohoaa klassikoksi Ruotsin ja Suomen sosiaalisen omantunnon heräämisen historiassa.
Tausta
Perimmäisenä taustatekijänä oli 1700-luvun talouselämässä yhä uudelleen esiin noussut kysymys: miten voitaisiin varmistaa pysyvä työvoiman saanti maatalouden ja muiden elinkeinojen palvelukseen sekä kruunun rakennushankkeisiin ja yksittäisiin talouksiin? Kysymys oli yhteydessä vielä suurempaan kysymykseen väestönkasvusta. Merkantilistisen opin mukaan valtakunnan voima perustui suureen väestöön, josta saatiin halpaa työvoimaa. Kaikki valtakunnan alamaiset olivat työvelvollisia; ellei ihminen harjoittanut itsenäistä elinkeinotoimintaa tai ollut toisen palveluksessa, häneltä puuttui ns. laillinen suojelus, ja hänet voitiin lain nojalla pakottaa työhön kruunun linnoitustyömaille tai ottaa pakolla sotapalvelukseen. Elinkeinojen ja talouksien työvoiman saannin takaamiseksi oli säädetty palkollissääntö, jota oli viimeksi muutettu 1739. Se sääteli töihin pestattujen palkollisten työehtoja. Palkollissäännön mukaan palkollisen oli pakko pestautua vuosipalvelukseen kiinteää vuosipalkkaa sekä muonaa, asuntoa ja tiettyjä vaatekappaleita vastaan. Eräässä vaiheessa talollisetkaan eivät saaneet pitää lapsiaan kotona vapaasti. Ne, joita ei välttämättä tarvittu talon töissä, oli lähetettävä muiden palvelukseen.
Säädös ja todellisuus olivat kuitenkin kaukana toisistaan kuten usein muissakin varhaismodernin yhteiskunnan asioissa. Olot eri elinkeinoissa ja eri seuduilla vaihtelivat, kausityöt ja tilapäiset palvelussuhteet olivat yleisiä ja vaihtelevasti palkattuja, ja vaikea ongelma jatkui: miten taataan työvoiman saanti? Etenkin maataloustöihin tarjolla olevien palkollisten määrä vaihteli suuresti. Maanomistajat valittivat tämän tästä, että väkeä oli vaikeata saada sadonkorjuuseen ja muihin tehtäviin, ja omavaltaisuuksista ja väestön palvelevan osan moraalin höltymisestä maristiin alituisesti. Yleisen käsityksen mukaan palkolliset poistuivat maasta; maastamuuttoa pidettiin suurena ongelmana. Samaan aikaan väestö ja erityisesti tilattoman väen määrä kuitenkin kasvoi. Puolet kylän väestöstä saattoi 1700-luvun lopulla olla tilattomia perheenisiä perheineen, ja melkein kaikissa talonpoikaistaloissa oli sekä täysi-ikäisiä palkollisia että tilapäistä työvoimaa. Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että maastamuutto oli todellisuudessa merkityksettömän vähäistä. Työvoiman saannin vaihtelujen selitetään johtuneen vuosien vaihtelevista satotuloksista. Hyvinä vuosina elintarvikkeet olivat halpoja; tilallisten pojat ja tyttäret pysyivät silloin kotona lähtemättä muiden palvelukseen, ja ennestään palkollisen asemassa olevat välttivät sitoutumista pitkään työsuhteeseen, kun se ei ollut välttämätöntä hengissä pysymiseksi. Laiskottelu oli maattoman väestön sangen luonnollista käytöstä pääasiassa luontoistaloudessa elävässä yhteiskunnassa, jossa oli niukasti mahdollisuuksia rahan säästämiseen tulevaisuutta varten.
Väittelyssä ei siis tiedetty tosiasioita kovin tarkasti, mutta sitä kiihkeämmin väiteltiin, kun maassa vielä nautittiin 1760-luvulla saavutetusta painovapaudesta. Maastamuutosta keskusteltiin useissa vaiheissa ja palkollissäännön toimivuudesta laadittiin selvityksiä. Merkantilismin ankaruutta lievennettiin; alettiin ajatella, että pelkkä väkiluvun suuruus ei riittänyt, vaan väellä piti myös olla mahdollisuuksia kuluttamiseen. Maatalouden työmarkkinoiden sääntelyä arvosteltiin. Vapaaherra Carl Leuhusen esitti 1761 palkollissäännön kumoamista ja täyttä sopimusvapautta isännille ja palkollisille. Chydenius puolestaan hyökkäsi palkollissääntöä vastaan 1760-luvun alkuvuosina kirjoittamassaan tekstissä Kolme talouspoliittista kysymystä, jota hän ei koskaan julkaissut. Perustelut ilmaantuivat uudelleen 16–17 vuotta myöhemmin kirjoitukseen Ajatuksia luonnollisista oikeuksista. Myös säätyjen valiokunnan 1772 esittämä ehdotus uudeksi palkollissäännöksi oli sävyltään entistä liberaalimpi. Kustaa III:n vallankaappaus samana vuonna keskeytti asian käsittelyn, mutta kysymys tuli uudelleen esiin 1777.
Tällöin kuultiin myös toisenlaisia ääniä. Gävleborgin läänin maanomistajat valittivat työvoimapulaa ja vaativat muodollisesti edelleen voimassa olleen vuoden 1739 palkollissäännön tiukempaa noudattamista. Lisäksi he toteuttivat oma-aloitteisesti jo vanhastaan tunnetun ajatuksen palkollisten jakamisesta isännille arvalla ja heille maksettavasta kiinteästä vuosipalkasta. Näin rengeiltä ja piioilta riistettiin mahdollisuus valita isäntänsä.
Menettely oli lainvastainen, ja hallitus kumosi sen. Gävleborgilaisten tempaus oli kuitenkin välitön syy siihen, että Chydenius kirjoitti Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista. Hallitus teki lokakuussa 1778 ehdotuksen uudistetuksi palkollissäännöksi, jossa taattaisiin sopimusvapaus, kiellettäisiin palkollisten arpominen ja isännät velvoitettaisiin kohtelemaan palkollisiaan hyvin. Chydenius oli jälleen valtiopäivämies, ja hänet valittiin asiaan erityisen hyvin perehtyneenä jäseneksi valiokuntaan, joka sai tehtäväkseen luonnoksen laatimisen pappissäädyn vastaukseksi tähän esitykseen. Valiokunta työskenteli kutakuinkin yksimielisesti, mutta kun säädyn oli lopuksi ratkaistava kantansa, se hylkäsi valiokunnan luonnoksen ja asettui kannattamaan tiukempia rajoituksia eli käytännössä torjui hallituksen esityksen. Myös aatelis- ja porvarissääty ottivat siihen kielteisen kannan. Talonpoikaissääty sen sijaan kannatti esitystä, mikä voi tuntua hieman kummalliselta, koska tavallisestihan juuri talonpojat olivat palkollisten työnantajia ja siis heidän vastapuolensa. Monet palkollisista olivat kuitenkin talollisten lapsia, joille ei ollut työtä vanhempien tilalla, ja sääty asettui heidän puolelleen. Kuningas olisi voinut ajaa läpi uuden säännön kolmen ylemmän säädyn torjuvasta kannasta huolimatta, mutta päätyi sille kannalle, että asiaan tarvittiin lisäselvityksiä, ja niin se siirtyi tulevaisuuteen.
Tekstit
Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista on siis teos, jonka julkaisemista ennen ja sen jälkeen ilmestyi monia muita samaan aihepiiriin liittyviä tekstejä. Tässä ne esitetään aikajärjestyksessä. Ensimmäinen niistä on ”edeltäjä” (Prodromus). Sen Chydenius kirjoitti elokuussa, jolloin hän toi julki kantansa ja lupasi epäsuorasti julkaista perusteellisemman selvityksen siitä myöhemmin. Tulossa oli siis Ajatuksia luonnollisista oikeuksista; sitä ennen tässä julkaistaan sen luonnos Tutkimus vuosipalveluksesta, josta on säilynyt vain muutamia katkelmia. Siinä hän lupasi palkinnon kirjoittajalle, joka esittää painavimmat hänen kirjoitukseensa kohdistuvat vastaväitteet. Tämä voi kuulostaa pilalta, mutta oli varmasti ilmaus hänen vilpittömästä uskostaan vapaan keskustelun arvoon ja vastasi lisäksi akatemioiden ja oppineiden seurojen tavanomaisia kirjoituskilpailuja, joihin Chydenius itsekin oli monesti osallistunut.
Ajatuksia luonnollisista oikeuksista -kirjoituksen painetun version esipuhe on päivätty 12.9.1778, mutta kirjoitus julkaistiin todennäköisesti vasta vuoden lopulla, koska ensimmäinen vastakirjoitus ilmestyi vasta 30.12. Ennen sitä Chydenius työskenteli palkollisongelman parissa pappissäädyn valiokunnassa, jossa hän sai tehtäväkseen tekstien kirjoittamisen. Valiokunnan tekstit osoittavat, miten hän joutui vaiheittain etääntymään mielipiteestä, jota hän puolusti Ajatuksia luonnollisista oikeuksista -kirjoituksessa. Ensimmäisinä ovat hänen omat hallituksen esitykseen liittyvät kommenttinsa;1 hän hyväksyy sen, mutta esittää muutamia ehdotuksia palkollisten aseman vahvistamiseksi. Sitten seuraa valiokunnan valmis mietintö,2 jossa ehdotetaan, ettei loisilla eikä mäkitupalaisilla eli maata omistamattomalla väestöllä saa olla luonaan asumassa useampia ihmisiä kuin he taloudessaan tarvitsevat. Pappissäädyn lopullinen vastaus3 muotoutui vanhoillisemmaksi kuin Chydenius oli halunnut. Sääty halusi säilyttää kiinteän vuosipalkan, vaikka se saattoikin vaihdella alueittain, ja lisäksi kieltää kaikilta talonpojilta oikeuden pitää luonaan asumassa useampia palkollisia kuin talon töissä tarvittiin.
Ajatuksia luonnollisista oikeuksista -kirjoituksen jälkeen tässä julkaistut tekstit ovat Chydeniuksen osuudet siihen sanomalehtikeskusteluun, jota käytiin hänen kirjasensa ilmestymisen jälkeen. Arvostelijoiden puheenvuorot, joihin hän vastasi, löytyvät tämän osan lopusta.4 Chydenius osallistui keskusteluun elokuuhun 1779 asti, mutta se jatkui vielä pitkään myöhemminkin. Chydeniusta vastaan hyökättiin etenkin Dagligt Allehandaan, mutta myös Stockholms Posteniin lähetetyissä puheenvuoroissa ja muutamissa erikseen painetuissa kirjoituksissa. Chydenius antoi sanan sanasta, ja koska useat kirjoitukset olivat niin pitkiä, että ne oli julkaistava osina useissa lehden numeroissa, väittely palkolliskysymyksestä venyi Tukholman lehdistössä pitkäksi ja sai näkyvyyttä usein. Nyt julkaistut puheenvuorot ovat ilmestyneet yli kolmessakymmenessä sanomalehden numerossa. Tämä sanomalehdissä käyty keskustelu on sinänsä merkittävä tapaus lehdistön historiassa. Sanomalehdistö oli Ruotsissa uusi ilmiö. Väittely palkollisista – jossa käytettiin paljon enemmän puheenvuoroja kuin tässä on julkaistu5 – lienee ensimmäinen laajempi ruotsin kielellä käyty sosiaalisia kysymyksiä koskeva sanomalehtikeskustelu.
Chydeniuksen arvostelijoista värmlantilainen valtiopäivämies Reinhold Antonsson esiintyi omalla nimellään, muut kirjoittivat nimettömästi tai käyttivät ajan tapaan latinalaisia tai kreikkalaisia nimimerkkejä pyrkien esiintymään kohtuullisuuden ja harkitsevuuden edustajina: Sat Sapienti (”viisaalle kylliksi” eli ”nämä perustelut riittävät järkevälle”), Peripatheticus (peripateetikko eli Aristoteleen oppilas = äärimmäisyyksiä välttävä keskitien kulkija), Epilogus (mietiskelijä) ja Sincere & Moderate (”vilpittömästi ja maltillisesti”). Viimeksi mainitun kirjoittajan otaksutaan olleen historioitsija Anders Schönberg, Chydeniuksen ystävä, joka tässä asiassa oli kuitenkin eri mieltä hänen kanssaan. Hän kirjoittaa asiallisesti, kun muiden kirjoituksissa on usein kiihtyneitä sävyjä.
Chydeniuksen vastustajien kohdittain hyökkäävät kirjoitukset saattavat luoda vaikutelman, että hän oli yksin vastustamassa taantumuksellista mielipidesuuntaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Peruskysymyksessä hän oli samalla linjalla kuin hallitus esityksessään, eivätkä hänen perustelunsa olleet uusia hänen aiempiin kirjoituksiinsa ja muiden kirjoittajien eri yhteyksissä esittämiin näkökohtiin verrattuina. Harvat puolustivat vanhaa palkollissääntöä, ja Chydenius itse myönsi kirjoituksen ilmestymistä seuranneessa sanomalehtikeskustelussa, ettei sitä myöskään noudatettu. Hän piti kuitenkin periaatteellisesti tärkeänä, että maan lait ovat oikeudenmukaisia ja että kansa noudattaa niitä, muutenhan lakien arvovalta rapautuu. Uutta hänen kirjoituksessaan ja sen vahvuutena on taloudellisten perusteiden tehokas yhdistäminen iskevään poleemiseen esitystapaan, jonka kantavana voimana on sitoutuminen sosiaalisiin ja moraalisiin periaatteisiin ja niiden esittäminen uusilla termeillä, jotka eivät olleet vielä vakiintuneet kielenkäyttöön.
Perustelut
Tarkastelkaamme ensiksi Chydeniuksen puhtaasti taloudellisia perusteluja. Lähtökohtana tähän on perusoletus, että palkolliset – eli ”työläiset”, jota Ruotsin poliittisessa kielenkäytössä tuolloin varsin uutta sanaa hän usein käyttää – myyvät työtään isännille. Työ on tavara, omaisuutta, palkollisen ainoa omaisuus. Tälle omaisuudelle on taattava lain turva kuten kaikelle muullekin omaisuudelle. Palkollisten arpominen isännille rajoittaa heidän hallintaoikeuttaan omistamaansa tavaraan, ja samaa merkitsee heidän pakottamisensa tavaran myymiseen kiinteään hintaan. Heidän on sen sijaan saatava oikeus pestautua parhaan hinnan tarjoavan isännän palvelukseen; isännän ja palkollisen on saatava vapaasti sopia työn kaupasta. Tavaran hinnan eli palkan on määräydyttävä kysynnän ja tarjonnan mukaan. Palkat siis laskevat, kun työstä on pulaa ja työtä etsiviä on paljon – Chydenius ei mitenkään korosta tätä, mutta käyttää sitä vastaperusteena torjuakseen esitettyjä pelkoja siitä, että palkolliset esittävät kohtuuttomia vaatimuksia, jos palkoista voidaan sopia vapaasti. Hänen mielestään työllä on luonnollinen kysyntään ja tarjontaan perustuva hintansa. Chydenius pitää mahdollisena myös vuosipalkollisten korvaamista ainakin osaksi päiväpalkkalaisilla, joita palkataan vain silloin, kun työtä on runsaasti tehtävänä. Hän tavoittelee nykykielellä sanottuna työmarkkinoiden joustoa.
Kun palkat määräytyvät vapailla sopimuksilla, katoaa Chydeniuksen käsityksen mukaan se epäoikeudenmukaisuus, että kunnolliset palkolliset saavat saman palkan kuin kelvottomat. Jos palkolliset arvottaisiin isäntien kesken, epäoikeudenmukaisuus olisi vieläkin ilmeisempi. Vapaasti sovittaessa hyvät rengit ja piiat saavat parempaa palkkaa. Toisaalta myös palkollisiaan hyvin kohteleva isäntä hyötyy suuresti siitä, että luotettavat ja eteenpäin pyrkivät palkolliset hakeutuvat hänen palvelukseensa. Kilpailu vapailla työmarkkinoilla – Chydenius ei käytä näitä sanoja, mutta käsitteet olivat jo olemassa – kannustaa siis kumpaakin osapuolta ponnistuksiin ja tuo talouteen sen dynamiikkaa lisäävän tekijän. Taloudellinen kannustin – Chydeniuksen sanoin oman edun tavoittelu – on tämän ajattelutavan mukaan ihmisten toiminnan ratkaisevan tärkeä vaikutin. Vastustajat vetoavat kristilliseen velvollisuuteen tehdä työtä, mutta se ei riitä saamaan työvoimaa liikkeelle. Antakaa vapaus oman edun tavoitteluun, niin laiskottelu loppuu, on hänen suorasukainen ohjeensa eräässä lehtikirjoituksessa. Voiton eli oman edun tavoittelu ei suinkaan ole uskonnon vastaista, vaan Jumala on sijoittanut tämän taipumuksen ihmisluontoon, jossa se toimii kannustimena työhön. Chydenius käyttää 1700-luvun ajatusmaailmaan kuulunutta klassista kellokoneistovertausta selittäessään, että ”Kaikkivaltias” on sijoittanut luontoon lakiensa mukaisesti toimivan ja hyvinvointia luovan koneiston, ja esivallan on sallittava sen vapaa toiminta.6
Chydeniuksen käsityksen mukaan hänen suosittelemansa työmarkkinoiden vapaus vaikuttaa suotuisasti myös väestön määrään. Jos palkolliset saavat paremmat työehdot, he eivät muuta maasta, vaan avioituvat keskenään, saavat lapsia ja poistavat väenpuutteen. Tämä käsitys oli varmaankin naiivi, väestö kasvoi itsestään, ja uhkana alkoi olla maaseutuköyhälistön muodostuminen. Kaiken kaikkiaan voidaan hyvinkin kysyä, oliko Chydeniuksen johdonmukaisesti markkinataloudellinen näkemys joka suhteessa työläisten edun mukainen. Hän tuntuu aliarvioivan turvaa, jonka vuosipalkkaus tarjosi äkillisiä irtisanomisia vastaan, samoin kuin sen tarjoamia luontoisetuja – jotka nimimerkki Sincere & Moderate luettelee vastineessaan Chydeniukselle.7 Rahakorvaus oli todellisuudessa vain varsin vähäinen osa rengin työstään saamasta korvauksesta, ja vuosipalveluksen korvaaminen päiväpalkkalaisen työllä näyttää tässä valossa kyseenalaiselta parannukselta. Ehkäpä Chydenius esitti toisinaan taktisia väitteitä saadakseen työnantajille koituviin etuihin viittaavilla perusteluilla puolelleen säätyveljiään valtiopäivillä. Samalla voidaan todeta, että hän törmäsi perusteluissaan puhtaan markkinatalousperiaatteen ja sosiaalisen etiikan väliseen yhä avoimeen ristiriitaan.
Tätä Chydeniuksen perusteluissa ilmenevää jännitettä merkittävämpi asia on kuitenkin hänen omistautumisensa palkollisten asian ajamiseen. Tällaista paatosta kohtaa varsin yleisesti silloin, kun joku nousee puhumaan sellaisen syrjityn ryhmän puolesta, johon hän ei itse kuulu. Chydeniushan kuului itse isäntiin, hänellä oli oman ilmoituksensa mukaan palveluksessaan 12–13 renkiä ja piikaa.
Aatehistoriallisesti hänen perustelunsa ovat luonnonoikeudellisia. Nimenomaisesti teologisilla perusteluilla, jotka perustuvat Jumalan ilmoitukseen ja ilmenevät vetoamisena Raamattuun ja uskoon, ei ollut lainkaan sijaa hänen väittelyarsenaalissaan. Hän ottaa kyllä huomioon ihmisen syntisen turmeluksen, mikä ilmenee eräästä hänen puheenvuorostaan,8 mutta muuten poliitikko Chydeniuksen viitekehys on toinen ja hänen kielenkäyttönsä toisenlaista kuin pappi Chydeniuksen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että hänen yhteiskunnallinen ajattelunsa on teologian vastaista tai maallistunutta. Luonnollinen uskonto, jonka ymmärtäminen on mahdollista järjen avulla, on hänen näkemyksensä edellytys. Jumala on läsnä ihmisen luojana ja siis luonnonoikeuden alkulähteenä, ja häneen vedotaan, kuten edellä näimme oman voiton tavoittelua koskevassa pohdinnassa. Sitten Jumala jää syrjään. Chydeniuksen luonnonoikeudellinen pohdinta lähtee liikkeelle ihmisestä sellaisena kuin hän on, ominaisuuksista ja oikeuksista, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille ja kuuluvat hänelle hänen luonnollisessa olotilassaan ennen valtion perustamista. Chydenius käyttää runsaasti ilmaisuja ”ihmisyys”, ”ihmisoikeus”, ”ihmissuvun luonnolliset oikeudet” jne. Tähän yhteiseen ihmisyyteen sisältyy ajatus tasa-arvoisuudesta: palkolliset ovat ”meidän kaltaisiamme”, he eivät ole eläimiä, heillä on oikeus vaatia, että heitä kohdellaan ihmisinä. Chydenius puhuu ”poljetusta ihmisyydestä”, ihmisrakkaudesta ja ”puolustuskyvyttömimpien kansalaisten oikeuksista” sekä vapaudesta, jota ihmiskunta luonnostaan rakastaa.
Tasa-arvoisuuden ensisijainen moraalinen seuraus on toteamus, että on olemassa ihmisarvo, jota on kunnioitettava. Se merkitsee myös, että on olemassa oikeuksia, luonnollisia oikeuksia, jotka kuuluvat ihmiselle luonnontilassa ja jotka hän tuo mukanaan tullessaan valtion kansalaiseksi. Näihin perusoikeuksiin kuuluvat oikeus turvallisuuteen ja omistusoikeus, eivätkä nämä siis ole pelkästään luonnollisia oikeuksia, vaan myös kansalaisen oikeuksia. Ja niistä Chydenius johtaa palkollisen oikeuden päättää, kenelle hän myy omaisuutensa eli työnsä. Tältä pohjalta hän voi syyttää vastustajaansa laamanni Antonssonia kansalaiselle kuuluvan oikeuden epäämisestä palkollisilta.9
Chydeniuksen perusteluissa voi havaita kaikuja 1600-luvun klassisten luonnonoikeusfilosofien teeseistä: John Locken omistusoikeutta koskevasta opista ja Samuel Pufendorfin ihmisten moraalista yhdenvertaisuutta tähdentävistä käsityksistä. Chydenius eteni kuitenkin pitemmälle. Locke ei puhunut palkollisille kuuluvasta omistusoikeudesta eikä Pufendorf mitään luonnontilaisen ihmisen oikeuksista, vaan ainoastaan velvollisuuksista. Pufendorf – jonka tekstit Chydenius tunsi hyvin jo opiskeluvuosiltaan – oli kyllä esittänyt ajatuksen ihmisille yhteisestä ja yhdenvertaisesta tasa-arvoisuudesta heidän pelkän ihmisyytensä perusteella. Hän sovelsi ajatusta kuitenkin ensisijaisesti oikeussuhteisiin: ihmisten oli kunnioitettava toisiaan tasa-arvoisina sopimuspuolina. Chydenius teki luonnonoikeudellisesta tasa-arvoisuudesta sosiaalisia johtopäätöksiä, joita lähellekään Pufendorf ei ollut edennyt.
Chydeniuksen vastaväittäjät ovat varsin lähellä vanhemman luonnonoikeudellisen koulukunnan näkemyksiä. Merkittävä osa heidän perusteluistaan on tosin valitusta palkollisten alttiudesta irtolaisuuteen, laiskottelusta, omavaltaisuudesta ja röyhkeydestä ja siitä, miten turmiollista ohjaksien löysääminen olisi; esille nousee ajatus, että olisi perustettava erityisiä kuritushuoneita, joihin isännät voisivat lähettää niskoittelevat palkollisensa, jos tavallinen kotikuri ei tehoaisi. Heillä on kuitenkin myös teoreettisia perusteluja esitettävänään. He pohdiskelevat luonnontilaa ja korostavat, että ihminen luopuu suuresta osasta vapauttaan jättäessään luonnontilan ja tullessaan valtion kansalaiseksi. Chydenius puolestaan korostaa, että luonnontilan vapaudesta on valtiossa paljon enemmän jäljellä. Hänen vastustajansa eivät etenkään puhu oikeuksista, vaan palkollisten velvollisuudesta tehdä työtä yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Niinpä kyse ei voi olla tavarasta, jota he voivat myydä. Chydeniuksen vastaväittäjien perusolettamuksena on yhteiskunta, jossa palkolliset ovat velvolliset tekemään omalla tasollaan työtä yhteiseksi hyväksi. Ei ole selvää, ovatko he oikeastaan yhteiskunnan jäseniä. Laamanni Antonssonin mielestä on kohtuutonta ajatella, että perustuslain suoma turva ulottuisi palkollisiin. Tämä kanta sopii yhteen vanhemman luonnonoikeusopin kanssa; sen mukaan yhteiskunnan varsinaisia jäseniä olivat vain isännät, eivät heidän talonväkensä.
Chydeniuksen radikaalimpi tasa-arvokäsitys sen sijaan johtaa päätelmään, että valtion kansalaisia tai kansaa ovat kaikki maan asukkaat. Hän toteaa, ettei palkollisilla ole puhevaltaa yhteiskunnassa, heillä ei ole yhtään edustajaa valtiopäivillä, he ovat lukutaidottomia eivätkä tiedä mitään keskustelusta, jota heidän elinehdoistaan käydään. He ovat kuitenkin yhteiskunnan jäseniä ja heillä on kansalaisen oikeudet; Ruotsi on heidänkin isänmaansa. Chydenius käsittää kansan entistä laajemmin, kansakuntaan kuuluvat myös yhteiskunnan vähäisimmät. Hänen mielestään perustuslain vakuutus, ettei keneltäkään saa ilman laillista syytä ottaa pois irtainta eikä kiinteää omaisuutta, koskee kaikkia valtakunnan asukkaita. Hän ei ole yksin laajentamassa kansakäsitettä tällä tavalla; käsitykseen, että myös ”työläiset” ovat osa kansakunnasta, oli viitattu valtakunnassa aiemmin ja siitä oli väitelty vapauden ajan viimeisinä vuosina, mutta Chydenius muotoilee ajatuksen johdonmukaisemmin ja selvemmin.
Chydeniusta sanottiin – tai soimattiin – ”demokraatiksi”, ja arviossa on kyllä perää. Ainakin hän oli aristokratian vastustaja; hän yhdistää sanan ”aristokratia” usein melkeinpä kaikkeen, mistä hän ei pidä. Hänen demokratiainnostuksellaan oli kuitenkin rajansa, mikä oli väistämätöntä tuon ajan yhteiskunnassa. Kun hän sanoo, että palkollisillakin on kansalaisoikeudet, hän tarkoittaa ainoastaan oikeutta hallita omaisuuttaan, eli työtään; kyseessä ei suinkaan ole heidän edustajiensa päästäminen valtiopäiville. Chydenius ei ole vallankumouksellinen. Eräälle vastaväittäjälleen hän vakuuttaa: ”En suinkaan vastusta alistussuhdetta, arvoisa herra, ilman sitä ei mikään yhteiskunta voi säilyä. Kuningas on alamaistensa herra, isä lastensa ja isäntä väkensä herra, …”.10 Samoin hän tunnustaa, että pappina hänen oma velvollisuutensa on ”kehottaa palvelijoita muistamaan velvollisuutensa isäntiään kohtaan”.11 Näillä lausumilla on toki taktinen tarkoituksensa, mutta ne kuitenkin todistavat, että Chydeniuksen ajattelu kulki patriarkaalisten ajatusmallien puitteissa. Niiden mukaan yhteiskunta perustuu pystysuoriin valta- ja alistussuhteisiin hallitsevien ja hallittujen, herrojen ja palvelijoiden ja ennen kaikkea kuninkaan ja alamaisten välillä. Samaan suuntaan viittaa myös Chydeniuksen luottamus Kustaa III:een; se on silmiinpistävää mutta ei mitenkään odottamatonta, kun muistetaan, että hän oli pitänyt kuninkaan vallankaappausta tervetulleena 1772 ja piti sitä pelastuksena vapauden ajan lopulta tuhoisista puolueriidoista.
Tämän monarkistisen näkemyksen mukaisesti kansalaisten poliittiset oikeudet eivät nouse etusijalle Chydeniuksen kirjoituksessa. Ei ole puhettakaan perustuslain muuttamisesta tai poliittisten oikeuksien myöntämisestä palkollisille. Pääasia ei ole myöskään edistyksellinen ajatus, että palkollisen työ on tavara, josta heidän on saatava vapaasti päättää. Markkinalähtöinen perustelu on outo kasvi karussa pellossa. Tärkeää ei ole politiikka eikä talouskaan, vaan moraali, ihmisoikeudet, jotka antavat palkollisille ihmisarvon. Tämän ajatuksen hän on muotoillut kirjoituksessaan yksiselitteisen selvästi. Palkollisen luonnollisena oikeutena on ennen kaikkea saada tunnustus ihmisarvolleen, ihmisyydelleen. Kumpaakaan sanaa ei Chydeniuksen teksteissä ole, mutta ajatus ja käsite on esitetty ristiriidattomasti ja sellaisella voimalla ja yksityiskohtaisella tarkkuudella, ettei vastaavaa ollut tämän aiheen käsittelyssä ennen nähty. Chydenius ilmentää sosiaalista tajua, joka alkoi saada kaikupohjaa 1700-luvun loppuvuosien yhteiskunnassa. Siihen yhdistyy pyrkimys selittää epäkohtia rakenteellisilla syillä tapaus- ja yksilökohtaisten syiden sijasta. Epäkohtien syyt löytyvät laeista ja oikeuskäytännöstä sekä politiikasta, eivät moraalista. Palkollisten väitetty laiskuus ja omavaltaisuus johtuvat siitä, että yhteiskunta on evännyt heiltä kasvatuksen ja koulutuksen. Chydenius vastaa kuritushuoneita ja kuritusta vaativiin huutoihin ironisilla vastahuomautuksilla, jotka muistuttavat niitä sävyjä, joita sosiaalisia parannuksia vaadittaessa on myöhempinä aikoina käytetty.
Erikseen luettuna Chydeniuksen Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista näyttää yksittäiseltä nykyaikaisen sosiaalisen omantunnon ilmaantumisen enteeltä. Historiallinen tausta, tilanne, josta teksti sai alkunsa, ei ole näin yksioikoisesti pelkistettävissä. Hän ei kamppaillut ylivoimaisen vahvaa yleistä mielipidettä vastaan – muuan anonyymi kirjoittaja, jonka teksti ei ole mukana tässä teoksessa, vertasi häntä tuulimyllyjä vastaan taistelevaan Don Quijoteen – eikä hänen näkemyksensä varsinaisesta asiakysymyksestä ehkä ollut kaikilta osiltaan palkollisille suotuisa. Chydenius kuitenkin kohotti perustelujensa tasoa teoreettisilla selityksillä, opettavaisilla esimerkeillä ja paatoksellisella kielenkäytöllä eli asiansa syvästi omakseen ottaneen ihmisen kaunopuheisuudella ja muovasi ne periaatteiksi, joita voitiin käyttää myöhemmissä keskusteluissa ja väittelyissä. Näin syntyvät klassiset tekstit.
BL
Suom. HE
Kirjallisuus
Harnesk, Börje, Legofolk. Drängar, pigor och bönder i 1700- och 1800-talens Sverige, Umeå studies in the humanities 96, Umeå: Umeå universitet 1990.
Nordbäck, Carola, Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82, Åbo: Åbo Akademis förlag 2009.
Pufendorf, Samuel, De officio hominis et civis iuxta legem naturalem libri duo, Londini Scanorum [Lund] 1672.
Utterström, Gustaf, Jordbrukets arbetare: levnadsvillkor och arbetsliv på landsbygden från frihetstiden till mitten av 1800-talet, I, Stockholm: Tiden 1957.
Wilmi, Jorma, Isäntäväet ja palvelusväen pito 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella. Taloudellispohjainen tutkimus Turun ja Porin sekä Pohjanmaan läänien maaseudulta, Studia historica Jyväskyläensia 43, Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1991.