Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
[1/144]
Vastaus Dagligt Allehandan numeroissa 110, 111, 112 ja 113 julkaistuun, Ulvilassa 23. päivänä1 viime maaliskuuta päivättyyn arvosteluun.
Kun muistutan mieleeni tämän herra arvostelijan asuinpaikan ja vertaan samalla arvostelua niihin ajatuksiin, joita professori ja ritari Kraftman2 esitti viimeksi pidettyjen valtiopäivien aikana tästä arkaluonteisesta asiasta ystävilleen, uskon olevani jokseenkin varma siitä, että olen tavannut tämän arvostelun kirjoittajan, yhden Suomemme oppineista miehistä ja harvinaisista talouden taitajista, joka on toimeliaana maatalouden harjoittajana saanut kootuksi melkoisen omaisuuden. Tällainen kunnia velvoittaa minut vastaamaan kirjoitukseen. Vastauksen on oltava sanomalehdessä lyhyt ja kosketeltava tämän takia vain tärkeimpiä pääasioita.
Herra arvostelija syyttää minua aluksi varsin ankarasti kovasanaisista henkilöihin kohdistuvista kannanotoista kirjoituksessani lisäten vielä sen tuiman tukistuksen, että minun olisi pitänyt ottaa huomioon, että tuollaiset lausumat kuuluisi osoittaa vain karkeimmille barbaareille. Ensin suorastaan pökerryin tästä piiskansivalluksesta, mutta rohkeuteni palasi heti, kun olin ehtinyt lukea lainatun kohdan teokseni sivulta 58,3 missä asia ilmaistaan aivan toisin kuin herra arvostelija on sen esittänyt. Siellä nimittäin sanotaan: Hän (Ruotsin kuningas) istuu Ruotsin valtaistuimella aristokratian voittajana valtakunnan hallitusasioissa (tämän osoittanevat riittävästi elokuun 19. ja 21. päivänä 1772 annetut julistukset4). Sama kuriton karjalauma yrittää kuitenkin yhä toimia raivokkaasti valtakunnan etuja vastaan sortamalla sen vähäisimpiä alamaisia. Tässä ei siis kutsuta karjaksi tiettyjä henkilöitä eikä aristokraatteja ylimalkaan henkilöinä, vaan juuri ennen tuota kohtaa mainittua aristokratiaa, ylimystön valtaa, mikä selvästi näkyy lauseesta ja minkä verbin ”yrittää” yksiköllinen muoto todistaa. Miten siis kunnianarvoisa herra arvostelijani on tohtinut arvostelussaan vääristellä sanojani, kirjoittaa aristokraateista aristokratian sijasta ja ”yrittävät” ”yrittää” -sanan sijasta eli sijoittaa henkilöt paheen sijaan ja syyttää minua yleisön edessä tuollaisesta itse tekemästään merkityksen siirrosta? Eihän tuollainen käy päinsä! Paheet ovat kuritonta karjaa ja niitä on syytä nimittää sellaisiksi, vieläpä hornan sikiöiksi ja sitäkin pahemmiksi ilman, että kukaan saa siitä loukkaantua, ja niiden joukkoon kuuluu aristokratia, joka ei ole muuta kuin muiden ihmisten sortamista, eikä sitä ole aihetta pitää parhaana joukosta. Kainia voidaan aiheellisesti sanoa sortajista ensimmäiseksi,5 eikä hän tarvinnut muuta syytä kostoon kuin veljensä onnellisuuden, mutta hän ei suinkaan jäänyt viimeiseksi. Aristokratia on sukukuntamme perinnöllinen sairaus, ja sen hyväksi on uhrattu miljoonien henki ja vielä useampien miljoonien vapaus ja omaisuus, eikä olemassa voi olla yhtään niin hyveellistä, niin kristillistä yhteiskuntaa, jossa se ei saa aikaan suurempaa tai pienempää tuhoa. Nämä lauseet pitäisi meidän aikanamme jo yleisesti hyväksyä itsestäänselvyyksiksi, eivätkä ne missään nimessä anna aihetta syyttelyyn.
Herra arvostelija sanoo hallitsijanvakuutuksesta, jonka mukaan mitään irtainta eikä kiinteää omaisuutta ei saa riistää,6 että se toteutetaan parhaiten, kun palkolliset käsketään vuosipalvelukseen. Miten tämä nyt oikein sopii, arvoisa herra arvostelija? Ensiksi mainittu asiahan on oikeus, viimeksi mainittu taas velvollisuus. Oikeuksia ja velvollisuuksia ei saa sekoittaa toisiinsa. Sellaisen moraalin minä olen oppinut.
Siihen arvosteluun, joka kohdistuu sivua 15 vastaan,7 saanen vastata muutamalla sanalla. Jos oletetaan, että esivallan säädös määrää vuosipalveluksen pakolliseksi, sen välttäminen on rikos; nyt uutta palkollissääntöä ajateltaessa on kuitenkin kysymys siitä, hyödyttääkö vai vahingoittaako palveluspakko valtakuntaa ja pitääkö se säätää voimaan vai ei. Miten siis voidaan lakiin vedoten julistaa vuosipalveluksen välttäminen rikokseksi ennen kuin lakia on saatu valmiiksi? Todellisia rikoksia ovat moraaliset rikokset, ne ovat luonnostaan pahoja, ne ovat pahoja riippumatta säätyasemista ja henkilöistä.
Arvoisa herra arvostelija tekee minulle vääryyttä syyttäessään minun laskevan rengin palkaksi 900 taaleria, mikä on kohtuutonta. Kerron sivulla 548 ainoastaan, että Vaasan viinanpolttimon renkien palkka voidaan arvioida noin korkeaksi, ja esitän sen perusteella muutamia yleisiä mietteitä päivä- ja vuosipalkoista. Sanon sivulla 559 nimenomaan, että päiväpalkalla pestattu työläinen tulee paljon halvemmaksi kuin tuollaiset vuosisopimusrengit. Herrojen säätelijöiden tehtävänähän on laatia renkiensä ja piikojensa palkoille järjestys, jota eivät kuitenkaan aio itse koskaan noudattaa. Jätän syrjään tämän riitoja nostattavan harminaiheen ja toivon toki saavani väkeä palvelukseeni yhtä edullisesti kuin muutkin paikkakunnallani palkollisia saavat.
Minua syytetään väärin myös siitä, että vastustaisin vuosipalvelussuhteita sinänsä, ja tällä perusteella maalaillaan sitten kohtuuttomuuksia. Syytös on väärä. Puolen vuoden tai vuoden palvelussuhteita tarvitaan, minun näkemykseni mukaan niiden kesto voidaan myös sopia niin pitkäksi kuin työntekijän kanssa yhteisymmärryksessä saadaan päätetyksi. Minulle kuitenkin vastataan: tuollaisen vapauden vallitessa ei saada palvelijoita lainkaan. Minä puolestani sanon, että heitä saadaan, sen osoittaa jokapäiväinen kokemus. Tässä on kuitenkin kiinnitettävä huomiota erääseen asiaan: jokainen taloudenhoidosta vastaava huomaa helposti, miten paljon hänen taloudenpitoaan rasittaa se vuosipalkollisten[2/144] määrä, jolla hänen on kuormitettava talouttaan ylimääräisesti maksamalla heille kallista palkkaa sekä ruoan ja vaatteet koko vuodeksi, jotta hänellä olisi kiireisimpinä työkausina työntekijöitä maataloudessaan, kun useimpien työpanos ja käsityötaidot eivät muina aikoina korvaa heidän ruokkimisestaan aiheutuvia kuluja. Tämä on kuitenkin vain seurausta vuoden 1739 palkollissäännöstä, joka vie taloudenpitäjiltä kaikki mahdollisuudet päivätyöläisten saamiseen, koska kukaan ei saa olla vuosipalveluksesta vapaana. Niillä seuduilla, joilla vapaus on saanut vallita, on sitä vastoin jo opittu välttämään talouden rasittamista useammilla vuosipalkollisilla kuin päivittäiseen taloudenhoitoon välttämättä tarvitaan ja käyttämään päiväpalkkalaisia suurempien tarpeiden ilmaantuessa. Tästä tehdään kohtuuttomia päätelmiä ja sanotaan: sellaisena aikana, jolloin kaikki tarvitsevat työntekijöitä, ei saatavissa ole kyllin monia. Kokemus kuitenkin osoittaa, että heitä kyllä löytyy. Olen nimittäin hämmästyneenä havainnut, että talollisiakin rientää kaupunkeihimme monista pitäjistä tekemään työtä päiväpalkalla, jopa kiireisimpänä sadonkorjuuaikanakin. Miten paljon enemmän tulossa onkaan loisasujia ja mäkitupalaisia siellä, missä heitä suvaitaan?
Esitetään varmaankin vastaväite, että silloin loisasujat laiskottelevat muut ajat, koska maaseudulla on vähän käsityöammattien harjoittajia. Mutta miten herra arvostelija voi esittää noin ankaran syytöksen maanmiehilleen, kun kuitenkin voin täysin varmana tietona sanoa, että ainakin vielä jonkin aikaa sitten herra arvostelijan kotikonnuilla Porin, Rauman ja Uudenkaupungin ympäristössä on valmistettu uskomaton määrä puutuotteita, jotka on laivattu saksalaisiin Itämeren rannikkokaupunkeihin. Hyväksyttäköön nyt kuitenkin, että käsityöläisiä on vähän. Kysyn: onko se kummallista, kun säädökset estävät asumisen oikeuden niiltä, joilla olisi eniten aikaa käsitöihin, kun taloudenpidosta vastaavat eivät ehdi opastaa eivätkä kannustaa vuosipalvelijoitaan käsityötaitoihin, kun ammattikunnat estävät useiden käsityötuotteiden valmistuksen ja myynnin? Eikö työntekijöiden käsityötaitojen puutetta käytetä tässä vääränä perusteena siihen, että heiltä evätään vapaus, jossa he voisivat oppia käsityötaitoja ja joka kannustaisi heitä niitä hankkimaan? Mennäänpä pitemmälle ja kysytään, mistä käsityötaidoista puhuttaisiin. Vastaan: kun valistunut hallitusvalta, isänmaalliset seurat10 ja hyvät esimerkit näyttävät suuntaa, työläisiä johtaa tälle tielle parhaiten taloudellinen hätä, oma järki ja tuotteen menekki, mutta lakien asettamat rajoitukset tukahduttavat kaiken.
Kunnianarvoisa herra arvostelijani syyttää loisia ja mäkitupalaisia laiskuudesta. Samaa vikaa on kuitenkin myös muiden ammattien harjoittajissa, mm. talonpojissa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, mutta emme toki saa yleistää tätä ominaisuutta ja tuomita sen mukaan kaikkia missään luokassa. Mikähän mahtaa olla herra arvostelijan mielestä vahvin kannustin ahkeruuteen elinkeinotoiminnassa? Väitän, että se on voitonhimo, halu saada asua rauhassa kotonaan, kyetä maksamaan maksunsa ja hankkimaan rahaa, ruokaa, vaatteita ja mukavuuksia itselleen, vaimolleen ja lapsilleen. Haastan arvoisan herran yrittämään tämän kiistämistä.
Eihän ihmisen mukavuuden- ja laiskottelunhalu ole suinkaan yksinomaan renkien ja piikojen ominaisuus, se on yleinen koko sukukunnassamme, ja sitä on tämän takia torjuttava samanlaisten periaatteiden mukaisesti kaikkien keskuudesta. Olen usein kuunnellut puhuttavan paitsi palkollisten piiskureista myös siitä, että laiskan talonpojan pitäisi saada muutama pari raippoja laiskuutensa takia. Hyvä on! Jos piiskaus on oikea lääke tähän tautiin, annettakoon sitä kautta linjan ylimmille portaille saakka; mutta kukapa ei jo meidän aikanamme kauhistuisi noin rajua hoitoa, joka nostaa tämän parannusmenetelmän toimeenpanijat hirmuvaltiaiksi ja tekee valtakunnan alamaisista orjia, joiden hallitsemista kukaan Euroopan hallitsijoista ei enää pitäisi kunnianaan.
Jos taas vuosipalvelus on oikea keino laiskottelun torjumiseksi, pitäisi jo kauan tätä lääkettä nauttineiden palkollisten ahkeruuden ja työtarmon olla huipussaan, paremmalla tasolla kuin omalla maatilkullaan varttuneiden. Piikojen ja renkien laiskuudesta valitetaan kuitenkin yleisesti; niinpä en tohdi myöskään pitää tuota reseptiä ylivoimaisen hyvänä laiskottelun torjumiseen. Mutta, Kaikkivaltias! Ihailen Sinun viisauttasi, kunnioitan Sinun säätämääsi järjestystä, sen yksinkertaisuus herättää ihastukseni. Sinun antamasi kannustava voima jakautuu tasaisesti, sellaista tulosta eivät ihmisten keksinnöt voi koskaan saada aikaan, kun he poikkeavat Sinun säätämistäsi laeista. Sinä uhkaat laiskaa kurjuudella ja kannustat uutteraa toiveella hyvinvoinnin saavuttamisesta. Vain Sinulla on oikeus säädellä tätä suurta kellokoneistoa, joka koostuu tuhansista erilaisista pyöristä, niin että se toimii tasaisesti; se ylittää ihmiskyvyn rajat. Autuaita ne valtakunnat, joiden hallitusmiehet kykenevät päästämään sen pyörimään vapaasti.[1/145]
Esimerkki11 kruunun tarpeista vihollisuuksien sattuessa on selkeä, mutta vielä ei ole saatu läheskään ratkaistuksi sitä, onko hallitsijalla täysi valta määrätä myyjän tavaralle arvo ja tällä hinnalla[2/145] pakkolunastaa se kruunun tarpeisiin muuten kuin äärimmäisissä hätätapauksissa, jolloin murtautuminen toisen aittaan, maidon ottaminen toisen navetasta ja ainoan takin vieminen toisen yltä ihmishenkien pelastamiseksi on suvaittava. Tämä ei silti voi koskaan tulla luvalliseksi tai lailliseksi yleensä. Senpä takia kruunu ei ole koskaan paitsi äärimmäisessä hädässä käyttänyt hyväkseen arvoisan herran valtiotaitoa ottaakseen viljaa, aseita, rautaa jne. väkisin omistajalta eikä määrännyt itse tuon tavaran arvoa. Näemme kruunun ostaneen viisaan hallitsijamme hallituskaudella kaiken tarvitsemansa huutokaupoilla. Lähimpinä tätä kautta edeltäneinäkään aikoina ei joukkojen varustelussakaan noudatettu herra arvostelijan periaatetta. Muutamat suurimmat kruunun tarvitsemien tuotteiden hankkijoista nimitettiin varustelutoimikuntaan,12 ja siellä he itse laskuttivat kruunulta tavaransa ja sopivat kaikkien kuljetusten rahtimaksuista. Miten siis voidaan todistaa lailliseksi sellainen menettely, että kruunu ottaa tarvitsemansa tavarat alamaisilta pakkotoimin? Toki, hätätapauksissa. Mutta voidaanko tätä sanoa lailliseksi menettelyksi? Silloinhan kruunu tai kuka tahansa toimii lain ulkopuolella. Niinpä, sanotaan, palkollisten palkat ovat nyt äärimmäinen hätätapaus. Minä vastaan: tästä tulee liian pitkään kestävä hätätila. Se on nyt jo jatkunut 40 vuotta vuodesta 1739, ja hätä on yhä yhtä suuri ja jatkuu pakostakin hamaan tulevaisuuteen, niin kauan kuin juuri tällä pakolla lisätään hätää vuosi vuodelta, ja nämä vähäisimmät valtion asukkaat joutuvat näin ollen ikuisiksi ajoiksi jäämään vaille oikeutta omaisuutensa vapaaseen hallintaan, toisin kuin muut alamaiset. Voidaanko tällaista asiaintilaa sanoa lailliseksi?
Lisättäköön vielä: Kruunun oletetaan maksavan käyvän hinnan, ja sehän saattaa vaihdella varsin paljon. Saako sen määrätä ostaja vai myyjä? Vai eikö sillä taholla, jolla on oikeus määrätä omaisuudestani, ole hallitusmuodon saman pykälän mukaan13 myös oikeus määrätä sen hinta, kaikki sillä sangen kohtuullisella verukkeella, että näin estetään mielivaltainen hinnan korottaminen?
Saadakseen vertailun näyttämään kohtuulliselta herra arvostelija esittää olettamuksen, että kruunu maksaa tarvitsemistaan tavaroista käyvän hinnan. Hyvä niin; jos isännät haluavat menetellä samalla tavalla suhteessa palvelijoihinsa, ei tarvita minkäänlaista taksaa, sehän muodostuu tuossa tapauksessa itsestään ja eri aikoina ja eri seuduilla aina erilaiseksi samoin kuin viljan hinta, eikä sitä näin ollen voida koskaan säätää kohtuulliseksi minkään lain voimalla.
En koskaan puolusta palkollisten omavaltaisuutta, huolimattomuutta ja laiskuutta, arvoisa herra arvostelija, mutta väitän: pelkästään itse he eivät ole siihen syypäitä. Me isäntinä ja emäntinä saamme myös luvan ottaa kantaaksemme varsin suuren osan syyllisyydestä, mutta ei palkollisia herra paratkoon saada tokenemaan lakien avulla. Herra arvostelija uskoo, että palkolliset ovat tuottaneet isännille enemmän vahinkoa kuin isännät palkollisille. Herra tietäköön! Monetkaan isännät eivät kieltäne palvelijoiltaan ruokapalkkaa, ja se koskee ainoastaan ruumista; se taas, mitä heiltä jää puuttumaan päivittäisen valvonnan, ymmärtäväisen ohjauksen, helläsydämisesti ja rakastavasti annettujen rangaistusten ja tarpeellisen kannustuksen alueilla, sekä kiusanteko, jota monet hävyttömyyksillään heihin kohdistavat, ja monien isäntien paheellisen esimerkin turmiollisuus, kaikki nämä aiheuttanevat palkollisille niin ajassa kuin iankaikkisuudessakin paljon enemmän vahinkoa kuin me kärsimme heidän huolimattomuudestaan. Meidän on kiinnitettävä tarkasti huomiotamme tällaisiin seikkoihin ja opittava ajattelemaan hellämielisemmin näitä lähimmäisiämme.
Herra arvostelija kehottaa minua pappina rankaisemaan synneistä. Muistutus on varsin hyvin kohdallaan. Mutta miksi hän esittää sen syyttävässä sävyssä? Onko hän kuullut minun laiminlyöneen tuon tehtävän? Jos niin on, hän sanokoon sen suoraan. Omatuntoni ei soimaa minua siitä, etten tekisi parastani tuossa suhteessa. Se on päätehtäväni, mutta ei sen käsitteleminen sopinut sisällytettäväksi teokseeni palkollisten oikeuksista. Meidän ei sovi moitiskelemalla purkaa harmistumistamme eri tavalla ajatteleviin kansalaisiin. Eikö meillä vapaina Ruotsin miehinä ole yhtä suuret oikeudet ajatella omaa parastamme sekä valtakunnan etua?
Meidän pappien välttämättömimpiin velvollisuuksiin kuuluu kehottaa palvelijoita muistamaan velvollisuutensa isäntiään kohtaan, sitä työtä teen minäkin, kuitenkin rakastavin mielin. Mutta jos renki huomaa isäntänsä pilkkaavan pappia, hän piittaa papin neuvoista yhtä vähän kuin herransakin, eikä silloin ole paljon aikaansaatavissa.
Ja mitä lopuksi tulee sivulla 39 esitettyyn lausumaan,14 jota arvostellaan, minun on vain ensiksi huomautettava, että herra arvostelija on esittänyt sen väärin, ei siinä muodossa, jossa se teoksessani on, ja toiseksi, ettei se ole pelkästään minun mielipiteeni, vaan lainattu erään englantilaisen kirjoittajan tekstistä, ja kolmanneksi, että olen samalla sivulla selittänyt sen selkeästi ja todistanut sen paikkansapitävyyden. Et haec iam sufficiant.15
Kansalaiset! Suokaa minulle anteeksi, että minun on nykyisin niin usein esiinnyttävä Dagligt Allehandan palstoilla. Tämä johtuu siitä, että periaatteillani on niin vähän puolustajia ja että olen liian vilpitön puolustaakseni itseäni vieraan nimen suojassa.
Kokkolassa 11. kesäkuuta 1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
[1/144]
Swar uppå Critiken N:o 110, 111, 112 och 113 i Dagligt Allehanda, dat. Ulfsby den 23 Martii sistledne.
När jag ärhindrar mig denna Herr Critici wistelse-ort, och tillika jämför Critiken med Herr Professorens och Riddaren Kraftmans,16 under sist öfwerståndne Riksdag i detta granlaga ämne til sina wänner yttrade tankar, tror jag mig icke wara långt ifrån, at hafwa träffat Auctorn til denne Critik, en af wårt Finlands Lärda Män och rara Hushållare, som genom sin hushålls-flit i Jordbruk hunnit upnå någon förmögenhet. En sådan heder ålägger mig ock som en skyldighet, at swara därpå. Men det måste i Tidningar blifwa kort, och därföre allenast röra det hufwudsakeligaste.
Af Herr Criticus anklagas jag först ganska hårdt för swåra utlåtelser emot personer i min skrift, med den skrubbhöfwels-skrapa,17 at jag bordt hafwa försyn, at tillägga dem de gröfsta Barbarer. Jag hisnade i början wid denna pisksläng, men fattade straxt mod så snart jag hant läsa det citerade stället pag. 58 i min Piece,18 där saken står helt annorlunda än Herr Criticus uptagit den; ty där heter det: Han (Sweriges Konung) bekläder Swenska Thronen, såsom Aristocratiens Seger-Herre i Riksstyrseln; (det lära Kungörelserna af den 19 och 21 Augusti 177219 nogsamt bewitna) Men samma okynnes-fä20 söker ännu utöfwa sin wildhet emot Riket uti tryckande af dess ringaste undersåtare. Här kallas således icke personer för okynnes-fä eller sjelfwa Aristocraterna, utan den nästförut nämda Aristocratien, som tydeligen ses af meningen och bewises med den singularis, hwaruti verbum söker står. Huru har då min wördade Herr Criticus wågat i sin Critik skrifwa X för U och sju för tu,21 Aristocrater i stället för Aristocratien, och söka i stället för söker, det är personer för lasten, och tiltala mig inför en Allmänhet för en sådan egen transposition?22 Nej! det går ingalunda an. Laster äro och böra med skäl heta okynnes-fä, ja wäl afgrunds-foster och än mera, utan at någon får stöta sig därpå, och ibland dem bör Aristocratien, som ej annat är än Med-människors förtryckande, ingalunda hafwa det bästa rummet. Cain må med skäl kallas den första förtryckaren,23 som ej behöfde annan orsak til hämd, än sin broders lycksalighet, men han blef ingalunda den sista. Aristocratien är wårt slägtes arf sjuka, och för den hafwa många millioner lif blifwit upoffrade, men än flera millioners frihet och egendom, och intet så dygdigt, så Christeligit Samhälle kan gifwas där den icke åstadkommer större eller mindre förödelser: Satser, som redan i wår tid borde allmänt kännas som axiomer,24 och aldraminst förtjäna åtal.
Herr Criticus säger om Konunga-Försäkran: at ej afhända något gods, löst eller fast,25 at den bäst werkställes, då Legohjon tilhållas at arbeta för årslön; Men huru passar det sig min Herr Criticus? Det förra är ju en rättighet, det senare en skyldighet: intet få rättigheter och skyldigheter blandas tilhopa: Så har jag läst Moralen.26
På det som criticeras emot pag. 1527 får jag med några ord swara: Supponeras det, at Öfwerhetens Stadga pålägger årstjänst, så är det brott, om sådant försummas; men nu är frågan, då en ny Tjänstehjons-Stadga påtänkes, om twungna årstjänster gagna eller skada Riket, och därföre antingen skola befallas eller icke? Huru kan då Lagen åberopas, at göra det til brott förr än den är gjord? Rätta brott äro de Moraliska, de äro onda i sin natur, de äro det äfwen utan anseende på Stånd eller Personer.
Min Herr Criticus gör mig orätt, då han beskyller mig räkna 900 Daler i lön på en Dräng, som är orimmeligit; Jag berättar allenast pag. 5428 at lönen för Drängarna wid Wasa Bränneri kan räknas så högt, och gör däraf några allmänna reflexioner öfwer dagspenning och årslöner. Pag. 55 säger jag29 uttryckeligen, at en Arbetare för dagspenning betingad fås för långt billigare, än sådana Årsdrängar. Det hörer ju Herrar Reglerare til, at få sina Drängars och Pigors löner stälda i en ordning, den de dock aldrig sjelfwa en gång tänka hålla: Jag slipper detta grälsamma hufwudbry, och hoppas ändock få Folk, til så godt köp, som andra på min ort kunna hafwa dem.
Jag tiltalas äfwen orätt, såsom wore jag aldeles emot årstjänster, och däraf utmålas sedan orimmeligheter. Men det är ej så. Halft eller helt års Tjänare behöfwas, de må ock efter min sats betingas til huru lång tid man med Arbetaren kan öfwerenskomma. Men man swarar mig: under en sådan frihet får man inga; Jag säger åter: Man får, det bewisar dageliga förfarenheten. Men här är ändock något at märka: Hwar och en Hushållare känner lätt igen, huru mycket hans hushållning betungas med den mängd af Års[2/144]tjänare han måste öfwerlasta sig med, bestå dem dryg lön, och mat och kläder hela året öfwer, för at i de brådaste arbets-tider hafwa tilgång på Arbetare wid sitt Landtbruk, då de flestas arbete och slögd de öfriga tider ej betalar deras föda; hwilket likwäl ej annat är än en fölgd af 1739 års Tjänstehjons-Stadga, som afslår för Hushållare alla tilgångar til Dagswerks-arbetare, emedan ingen får wara utan årstjänst. Men däremot i de Landsorter, där friheten fått wara rådande har man redan lärt, at ej belasta sig med flere Årstjänare, än som til dageliga hushållningen nödwändigt betarfwas,30 och wid större behof nyttja Dagswerkare; Man gör wäl orimmeligheter häraf och säger: I en sådan tid då alla behöfwa, kan ej finnas tilgång på så många. Likwäl witnar förfarenheten at de finnas; ty jag har med förundran sedt, huru sjelfwa Hemmansbrukare stöta til wåra Städer ifrån flera Socknar, at arbeta för dagspenning, äfwen i sjelfwa ande-tiden; huru mycket häldre Inhyses- och Backstugu-hjon, där sådana tålas?
Man inwänder wäl, at Inhyseshjon då lättjas den öfriga tiden, emedan Slögde-idkare på Landet äro få. Men huru kan Herr Criticus gifwa sina Landsmän en så swår beskyllning, då jag likwäl med wisshet wet säga, at åtminstone för någon tid tilbaka, där Herr Criticus wistas, omkring Björneborg, Raumo och Nystad, en otrolig mängd af Trä-slögder blifwit tilwerkade och utskeppade til Tyska orter i Östersjön. Dock, lät wara, Slögde-idkare äro få, jag frågar: är det underligit, då författningarne betaga friheten för dem at bo, som hade bästa tiden at slögda, då Hushållare ej hinna til at handleda och upmuntra sina Årstjänare til slögder, då Skrån hindra flere slögders tilwerkning och afsalu? Nyttjar man då icke orätt Arbetarenas okunnoghet i slögder til et skäl, at förmena dem den frihet i hwilken de kunde lära slögd, och upmuntras at winlägga sig därom? Man går längre och frågar, hwad wore det för Slögder? Jag swarar: Då en uplyst Styrelse, Patriotiska Sällskaper31 och goda efterdömen gifwa anledningar,32 så är det nöd, snille och afsättning, som tryggast leder Arbetare i denna wägen, men band af Lagar qwäfwa altsammans.
Min wördade Herr Criticus beskyller Inhyses- och Backstugu-hjon för lättja. Men det gifwes ock andra Närings-idkare, såsom Bönder, Handtwerkare och Handlande, som hafwa samma felet, men därföre få wi ej skära alla i någondera Classen öfwer en kam. Hwad menar då Herr Criticus skall wara den starkaste driffjäder til flit i Näringarna? Jag påstår, winnings-lystnaden, at få bo i ro, at kunna betala sina utlagor och at förskaffa pengar, mat, kläder och beqwämligheter för sig, Hustru och Barn. Jag trotsar min Herre, at kunna neka detta.
Människliga hogen för maklighet och lättja är ju ingalunga Drängars och Pigors lott allena, den är allmän för hela wårt Slägte, och bör därföre efter enahanda principe hämmas hos dem alla. Jag har ofta afhört discurser, ej allenast om basare33 för Legohjonen, utan ock, at den lata Bonden borde få några par spö34 för sin lättja: Wäl an! är stryk det rätta botemedlet i denna sjukdom, så lät det gå hela raden upåt; men hwilken ryser icke redan i wåra tider för så wåldsam cur, som gör Executorerne af detta hjälpemedel til Despoter, och et Rikes undersåtare til slafwar, dem hela Europas Regenter ej mera ansåge för någon heder at råda öfwer.
Äro åter årstjänster de rätta medel at mota lätjan, så måste då flit och idoghet hos Tjänstehjonen, som länge nyttjat denna cur, hunnit til sin högd, framför dem som upwuxit på egen jordtorfwa; likwäl är klagan allmän öfwer lata Pigor och Drängar; därföre wågar jag ej eller antaga detta recept för souveraint35 emot lätjan. Men, Allmagt! Jag beundrar Din wishet, jag wördar Din ordning, Din enfald36 intager mig. Din drif-kraft är jämn, sådan kunna Människo påfund aldrig åstadkomma, då de wika ifrån Dina Lagar. Du hotar den lata med elände och upmuntrar den idoga med hopp om wälmåga. Dig är det allena förbehållit, at ställa detta stora Urwerk, som består af många tusende olika hjul, i en jämn rörelse, det går öfwer Människo-höfwa.37 Sälle de Riken hwars Styresmän förmå at släppa det i gång.[1/145]
Exemplet38 om Kronans behof39 wid infallande fientelighet är tydeligit, men ännu på långt när icke afgjort, om Regenten äger full myndighet, at wid något Kronans behof sätta wärde på säljarens wara och där[2/145]före uttwinga den, undantagande i högsta nödfall, då inbrott i en annars bod, Mjölk utur en annars Ladugård och enda Råcken af kroppen för at rädda Människo lif måste tålas, men kan därföre aldrig blifwa lofligit eller lagligit i allmänhet. Därföre har ock Kronan aldrig utom yttersta nöden nyttjat min Herres Stats-konst, at taga Spannemål, Gewär, Järn etc. med wåld af ägaren, eller satt sjelf wärdet därpå. Alla sina behof se wi Kronan hafwa, under wår Wisa Regents Styrelse, uphandlat genom Auctioner. I de näst förflutne tider fölgdes icke heller wid utredningar40 Herr Critici maxime; Ty några största Entrepreneurer af Kronans behof sattes i Utrednings-Commission41 och taxerade där sjelfwe Kronan för sina Waror och accorderade frakterna för hela transporten. Huru kan då lagligheten bewisas af det förfarande, at Kronan tager sina behofwer af undersåtare med wåld? Jo, i nödfall. Men kan sådant kallas lagligit? då är Kronan eller hwem hälst det ware må, exlex.42 Ja, säger man, här är ock högsta nödfall med Legofolks löner. Jag swarar: Detta blifwer för långt nödfall: Det har nu redan warat i 40 år alt sedan 1739, och ännu är nöden lika stor och måste alt framgent continuera,43 så länge man just genom detta twång årligen öker nöden, och dessa ringaste inbyggare i Staten måste således, emot hwad andre undersåtare äro, wara ewärdeligen44 i mistning af en fri disposition öfwer sin egendom. Kan sådant kallas lagligit?
Men än mera. Kronan supponeras betala efter gångbart pris, det är ju ofta ganska olika. Får köparen eller säljaren utnämna det? Eller den som äger befalla öfwer min egendom, äger han icke efter samma §. i Souverainitets-Lagen,45 at äfwen sätta pris på den, alt under den mycket billiga46 rubrique, at förekomma egenwillig stegring?
At göra liknelsen billig, supponerar Herr Criticus, at Kronan betalar sina behofwer efter gångbart pris. Wälan, wilja Husbönderna göra så åt sina Tjänare, så behöfwes ingen Taxa, den gör då sig sjelf och blifwer i olika tider och på olika orter altid olika, såsom et Spanmåls-pris, och kan därföre genom någon Lag aldrig med billighet stadgas.
Jag förswarar, min Herr Criticus, aldrig Legofolkets sjelfswåld, wårdslöshet och lättja, men det påstår jag: De äro icke sjelfwe allena wållande därtil: Wi, som Husbönder och Matmödrar, få äfwen lof at taga nog stor del däruti; Men de hjälpas, Gudi klagat, ej genom Lagar. Herr Criticus tror, at Legohjonen mera skadat Husbönder, än Husbönder Tjänstehjon: Gud wet! Icke lära wäl de Husbönder wara alt för många, som neka sina Tjänare mat om lön, det rörer allenast kroppen; men hwad de sakna i dagelig tilsyn, i förståndig handledning, i öm och kärleksfull bestraffning och i nödig upmuntran, och hwad de upretas genom mångens otidigheter,47 och fördärfwas af många Husbönders lastfulla efterdömen, torde wara långt större skada för Tjänstehjonen både i tid och ewighet, än hwad wi genom deras wårdslöshet lida. Sådana omständigheter äro wärda all wår upmärksamhet, och böra förmå oss, at tänka mera ömt om dessa wåra Medmänniskor.
Herr Criticus upmuntrar mig, såsom Präst, at straffa laster. Den påminnelsen är ganska god. Men hwarföre gör han det förebråelse-wis? Har han hört at jag försummat sådant? Är det så, så säg rent ut. I den delen förebrår mig icke mitt samwete, at jag ej bjuder til: Sådant är min hufwud-sysla, men icke passade det in uti min Piece om Tjänstehjons rätt. Icke ägnar48 oss med förebråelser at släcka wår harm på olika tänkande Medborgare. Äga wi icke såsom fria Swenska Män lika stora rättigheter, at tänka om wårt och Rikets wäl?
Det är wisst en af wåra nödigaste plikter, såsom Präster, at förmana Tjänare til sina skyldigheter emot sina Husbönder, därpå arbetar jag ock, dock med ömhet; Men om Drängen märker, at hans Husbonde skrattar ut Prästen, aktar han så litet Prästens råd, som hans Herre, och då står ej stort at uträttas.
Och hwad sist den utlåtelsen pag. 39 beträffar, som criticeras,49 bör jag allenast först anmärka, at den af Herr Criticus är orätt uptagen, och ej såsom han står i min Piece, för det andra, at den icke är min allena, utan lånt af en Engelsk Auctor, och för det tredje tydeligen förklarad och bewist af mig på samma sida. Et hæc jam sufficiant.50
Medborgare! Förlåten mig, at jag denna tiden så ofta måste wara framme i Dagligt Allehanda. Det kommer däraf, at jag har så få förswarare af mina satser, och jag är för mycket upriktig at under et främmande namn förswara mig sjelf. GamleCarleby den 11 Junii 1779.
Anders Chydenius.
[1/144]
Vastaus Dagligt Allehandan numeroissa 110, 111, 112 ja 113 julkaistuun, Ulvilassa 23. päivänä51 viime maaliskuuta päivättyyn arvosteluun.
Kun muistutan mieleeni tämän herra arvostelijan asuinpaikan ja vertaan samalla arvostelua niihin ajatuksiin, joita professori ja ritari Kraftman52 esitti viimeksi pidettyjen valtiopäivien aikana tästä arkaluonteisesta asiasta ystävilleen, uskon olevani jokseenkin varma siitä, että olen tavannut tämän arvostelun kirjoittajan, yhden Suomemme oppineista miehistä ja harvinaisista talouden taitajista, joka on toimeliaana maatalouden harjoittajana saanut kootuksi melkoisen omaisuuden. Tällainen kunnia velvoittaa minut vastaamaan kirjoitukseen. Vastauksen on oltava sanomalehdessä lyhyt ja kosketeltava tämän takia vain tärkeimpiä pääasioita.
Herra arvostelija syyttää minua aluksi varsin ankarasti kovasanaisista henkilöihin kohdistuvista kannanotoista kirjoituksessani lisäten vielä sen tuiman tukistuksen, että minun olisi pitänyt ottaa huomioon, että tuollaiset lausumat kuuluisi osoittaa vain karkeimmille barbaareille. Ensin suorastaan pökerryin tästä piiskansivalluksesta, mutta rohkeuteni palasi heti, kun olin ehtinyt lukea lainatun kohdan teokseni sivulta 58,53 missä asia ilmaistaan aivan toisin kuin herra arvostelija on sen esittänyt. Siellä nimittäin sanotaan: Hän (Ruotsin kuningas) istuu Ruotsin valtaistuimella aristokratian voittajana valtakunnan hallitusasioissa (tämän osoittanevat riittävästi elokuun 19. ja 21. päivänä 1772 annetut julistukset54). Sama kuriton karjalauma yrittää kuitenkin yhä toimia raivokkaasti valtakunnan etuja vastaan sortamalla sen vähäisimpiä alamaisia. Tässä ei siis kutsuta karjaksi tiettyjä henkilöitä eikä aristokraatteja ylimalkaan henkilöinä, vaan juuri ennen tuota kohtaa mainittua aristokratiaa, ylimystön valtaa, mikä selvästi näkyy lauseesta ja minkä verbin ”yrittää” yksiköllinen muoto todistaa. Miten siis kunnianarvoisa herra arvostelijani on tohtinut arvostelussaan vääristellä sanojani, kirjoittaa aristokraateista aristokratian sijasta ja ”yrittävät” ”yrittää” -sanan sijasta eli sijoittaa henkilöt paheen sijaan ja syyttää minua yleisön edessä tuollaisesta itse tekemästään merkityksen siirrosta? Eihän tuollainen käy päinsä! Paheet ovat kuritonta karjaa ja niitä on syytä nimittää sellaisiksi, vieläpä hornan sikiöiksi ja sitäkin pahemmiksi ilman, että kukaan saa siitä loukkaantua, ja niiden joukkoon kuuluu aristokratia, joka ei ole muuta kuin muiden ihmisten sortamista, eikä sitä ole aihetta pitää parhaana joukosta. Kainia voidaan aiheellisesti sanoa sortajista ensimmäiseksi,55 eikä hän tarvinnut muuta syytä kostoon kuin veljensä onnellisuuden, mutta hän ei suinkaan jäänyt viimeiseksi. Aristokratia on sukukuntamme perinnöllinen sairaus, ja sen hyväksi on uhrattu miljoonien henki ja vielä useampien miljoonien vapaus ja omaisuus, eikä olemassa voi olla yhtään niin hyveellistä, niin kristillistä yhteiskuntaa, jossa se ei saa aikaan suurempaa tai pienempää tuhoa. Nämä lauseet pitäisi meidän aikanamme jo yleisesti hyväksyä itsestäänselvyyksiksi, eivätkä ne missään nimessä anna aihetta syyttelyyn.
Herra arvostelija sanoo hallitsijanvakuutuksesta, jonka mukaan mitään irtainta eikä kiinteää omaisuutta ei saa riistää,56 että se toteutetaan parhaiten, kun palkolliset käsketään vuosipalvelukseen. Miten tämä nyt oikein sopii, arvoisa herra arvostelija? Ensiksi mainittu asiahan on oikeus, viimeksi mainittu taas velvollisuus. Oikeuksia ja velvollisuuksia ei saa sekoittaa toisiinsa. Sellaisen moraalin minä olen oppinut.
Siihen arvosteluun, joka kohdistuu sivua 15 vastaan,57 saanen vastata muutamalla sanalla. Jos oletetaan, että esivallan säädös määrää vuosipalveluksen pakolliseksi, sen välttäminen on rikos; nyt uutta palkollissääntöä ajateltaessa on kuitenkin kysymys siitä, hyödyttääkö vai vahingoittaako palveluspakko valtakuntaa ja pitääkö se säätää voimaan vai ei. Miten siis voidaan lakiin vedoten julistaa vuosipalveluksen välttäminen rikokseksi ennen kuin lakia on saatu valmiiksi? Todellisia rikoksia ovat moraaliset rikokset, ne ovat luonnostaan pahoja, ne ovat pahoja riippumatta säätyasemista ja henkilöistä.
Arvoisa herra arvostelija tekee minulle vääryyttä syyttäessään minun laskevan rengin palkaksi 900 taaleria, mikä on kohtuutonta. Kerron sivulla 5458 ainoastaan, että Vaasan viinanpolttimon renkien palkka voidaan arvioida noin korkeaksi, ja esitän sen perusteella muutamia yleisiä mietteitä päivä- ja vuosipalkoista. Sanon sivulla 5559 nimenomaan, että päiväpalkalla pestattu työläinen tulee paljon halvemmaksi kuin tuollaiset vuosisopimusrengit. Herrojen säätelijöiden tehtävänähän on laatia renkiensä ja piikojensa palkoille järjestys, jota eivät kuitenkaan aio itse koskaan noudattaa. Jätän syrjään tämän riitoja nostattavan harminaiheen ja toivon toki saavani väkeä palvelukseeni yhtä edullisesti kuin muutkin paikkakunnallani palkollisia saavat.
Minua syytetään väärin myös siitä, että vastustaisin vuosipalvelussuhteita sinänsä, ja tällä perusteella maalaillaan sitten kohtuuttomuuksia. Syytös on väärä. Puolen vuoden tai vuoden palvelussuhteita tarvitaan, minun näkemykseni mukaan niiden kesto voidaan myös sopia niin pitkäksi kuin työntekijän kanssa yhteisymmärryksessä saadaan päätetyksi. Minulle kuitenkin vastataan: tuollaisen vapauden vallitessa ei saada palvelijoita lainkaan. Minä puolestani sanon, että heitä saadaan, sen osoittaa jokapäiväinen kokemus. Tässä on kuitenkin kiinnitettävä huomiota erääseen asiaan: jokainen taloudenhoidosta vastaava huomaa helposti, miten paljon hänen taloudenpitoaan rasittaa se vuosipalkollisten[2/144] määrä, jolla hänen on kuormitettava talouttaan ylimääräisesti maksamalla heille kallista palkkaa sekä ruoan ja vaatteet koko vuodeksi, jotta hänellä olisi kiireisimpinä työkausina työntekijöitä maataloudessaan, kun useimpien työpanos ja käsityötaidot eivät muina aikoina korvaa heidän ruokkimisestaan aiheutuvia kuluja. Tämä on kuitenkin vain seurausta vuoden 1739 palkollissäännöstä, joka vie taloudenpitäjiltä kaikki mahdollisuudet päivätyöläisten saamiseen, koska kukaan ei saa olla vuosipalveluksesta vapaana. Niillä seuduilla, joilla vapaus on saanut vallita, on sitä vastoin jo opittu välttämään talouden rasittamista useammilla vuosipalkollisilla kuin päivittäiseen taloudenhoitoon välttämättä tarvitaan ja käyttämään päiväpalkkalaisia suurempien tarpeiden ilmaantuessa. Tästä tehdään kohtuuttomia päätelmiä ja sanotaan: sellaisena aikana, jolloin kaikki tarvitsevat työntekijöitä, ei saatavissa ole kyllin monia. Kokemus kuitenkin osoittaa, että heitä kyllä löytyy. Olen nimittäin hämmästyneenä havainnut, että talollisiakin rientää kaupunkeihimme monista pitäjistä tekemään työtä päiväpalkalla, jopa kiireisimpänä sadonkorjuuaikanakin. Miten paljon enemmän tulossa onkaan loisasujia ja mäkitupalaisia siellä, missä heitä suvaitaan?
Esitetään varmaankin vastaväite, että silloin loisasujat laiskottelevat muut ajat, koska maaseudulla on vähän käsityöammattien harjoittajia. Mutta miten herra arvostelija voi esittää noin ankaran syytöksen maanmiehilleen, kun kuitenkin voin täysin varmana tietona sanoa, että ainakin vielä jonkin aikaa sitten herra arvostelijan kotikonnuilla Porin, Rauman ja Uudenkaupungin ympäristössä on valmistettu uskomaton määrä puutuotteita, jotka on laivattu saksalaisiin Itämeren rannikkokaupunkeihin. Hyväksyttäköön nyt kuitenkin, että käsityöläisiä on vähän. Kysyn: onko se kummallista, kun säädökset estävät asumisen oikeuden niiltä, joilla olisi eniten aikaa käsitöihin, kun taloudenpidosta vastaavat eivät ehdi opastaa eivätkä kannustaa vuosipalvelijoitaan käsityötaitoihin, kun ammattikunnat estävät useiden käsityötuotteiden valmistuksen ja myynnin? Eikö työntekijöiden käsityötaitojen puutetta käytetä tässä vääränä perusteena siihen, että heiltä evätään vapaus, jossa he voisivat oppia käsityötaitoja ja joka kannustaisi heitä niitä hankkimaan? Mennäänpä pitemmälle ja kysytään, mistä käsityötaidoista puhuttaisiin. Vastaan: kun valistunut hallitusvalta, isänmaalliset seurat60 ja hyvät esimerkit näyttävät suuntaa, työläisiä johtaa tälle tielle parhaiten taloudellinen hätä, oma järki ja tuotteen menekki, mutta lakien asettamat rajoitukset tukahduttavat kaiken.
Kunnianarvoisa herra arvostelijani syyttää loisia ja mäkitupalaisia laiskuudesta. Samaa vikaa on kuitenkin myös muiden ammattien harjoittajissa, mm. talonpojissa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, mutta emme toki saa yleistää tätä ominaisuutta ja tuomita sen mukaan kaikkia missään luokassa. Mikähän mahtaa olla herra arvostelijan mielestä vahvin kannustin ahkeruuteen elinkeinotoiminnassa? Väitän, että se on voitonhimo, halu saada asua rauhassa kotonaan, kyetä maksamaan maksunsa ja hankkimaan rahaa, ruokaa, vaatteita ja mukavuuksia itselleen, vaimolleen ja lapsilleen. Haastan arvoisan herran yrittämään tämän kiistämistä.
Eihän ihmisen mukavuuden- ja laiskottelunhalu ole suinkaan yksinomaan renkien ja piikojen ominaisuus, se on yleinen koko sukukunnassamme, ja sitä on tämän takia torjuttava samanlaisten periaatteiden mukaisesti kaikkien keskuudesta. Olen usein kuunnellut puhuttavan paitsi palkollisten piiskureista myös siitä, että laiskan talonpojan pitäisi saada muutama pari raippoja laiskuutensa takia. Hyvä on! Jos piiskaus on oikea lääke tähän tautiin, annettakoon sitä kautta linjan ylimmille portaille saakka; mutta kukapa ei jo meidän aikanamme kauhistuisi noin rajua hoitoa, joka nostaa tämän parannusmenetelmän toimeenpanijat hirmuvaltiaiksi ja tekee valtakunnan alamaisista orjia, joiden hallitsemista kukaan Euroopan hallitsijoista ei enää pitäisi kunnianaan.
Jos taas vuosipalvelus on oikea keino laiskottelun torjumiseksi, pitäisi jo kauan tätä lääkettä nauttineiden palkollisten ahkeruuden ja työtarmon olla huipussaan, paremmalla tasolla kuin omalla maatilkullaan varttuneiden. Piikojen ja renkien laiskuudesta valitetaan kuitenkin yleisesti; niinpä en tohdi myöskään pitää tuota reseptiä ylivoimaisen hyvänä laiskottelun torjumiseen. Mutta, Kaikkivaltias! Ihailen Sinun viisauttasi, kunnioitan Sinun säätämääsi järjestystä, sen yksinkertaisuus herättää ihastukseni. Sinun antamasi kannustava voima jakautuu tasaisesti, sellaista tulosta eivät ihmisten keksinnöt voi koskaan saada aikaan, kun he poikkeavat Sinun säätämistäsi laeista. Sinä uhkaat laiskaa kurjuudella ja kannustat uutteraa toiveella hyvinvoinnin saavuttamisesta. Vain Sinulla on oikeus säädellä tätä suurta kellokoneistoa, joka koostuu tuhansista erilaisista pyöristä, niin että se toimii tasaisesti; se ylittää ihmiskyvyn rajat. Autuaita ne valtakunnat, joiden hallitusmiehet kykenevät päästämään sen pyörimään vapaasti.[1/145]
Esimerkki61 kruunun tarpeista vihollisuuksien sattuessa on selkeä, mutta vielä ei ole saatu läheskään ratkaistuksi sitä, onko hallitsijalla täysi valta määrätä myyjän tavaralle arvo ja tällä hinnalla[2/145] pakkolunastaa se kruunun tarpeisiin muuten kuin äärimmäisissä hätätapauksissa, jolloin murtautuminen toisen aittaan, maidon ottaminen toisen navetasta ja ainoan takin vieminen toisen yltä ihmishenkien pelastamiseksi on suvaittava. Tämä ei silti voi koskaan tulla luvalliseksi tai lailliseksi yleensä. Senpä takia kruunu ei ole koskaan paitsi äärimmäisessä hädässä käyttänyt hyväkseen arvoisan herran valtiotaitoa ottaakseen viljaa, aseita, rautaa jne. väkisin omistajalta eikä määrännyt itse tuon tavaran arvoa. Näemme kruunun ostaneen viisaan hallitsijamme hallituskaudella kaiken tarvitsemansa huutokaupoilla. Lähimpinä tätä kautta edeltäneinäkään aikoina ei joukkojen varustelussakaan noudatettu herra arvostelijan periaatetta. Muutamat suurimmat kruunun tarvitsemien tuotteiden hankkijoista nimitettiin varustelutoimikuntaan,62 ja siellä he itse laskuttivat kruunulta tavaransa ja sopivat kaikkien kuljetusten rahtimaksuista. Miten siis voidaan todistaa lailliseksi sellainen menettely, että kruunu ottaa tarvitsemansa tavarat alamaisilta pakkotoimin? Toki, hätätapauksissa. Mutta voidaanko tätä sanoa lailliseksi menettelyksi? Silloinhan kruunu tai kuka tahansa toimii lain ulkopuolella. Niinpä, sanotaan, palkollisten palkat ovat nyt äärimmäinen hätätapaus. Minä vastaan: tästä tulee liian pitkään kestävä hätätila. Se on nyt jo jatkunut 40 vuotta vuodesta 1739, ja hätä on yhä yhtä suuri ja jatkuu pakostakin hamaan tulevaisuuteen, niin kauan kuin juuri tällä pakolla lisätään hätää vuosi vuodelta, ja nämä vähäisimmät valtion asukkaat joutuvat näin ollen ikuisiksi ajoiksi jäämään vaille oikeutta omaisuutensa vapaaseen hallintaan, toisin kuin muut alamaiset. Voidaanko tällaista asiaintilaa sanoa lailliseksi?
Lisättäköön vielä: Kruunun oletetaan maksavan käyvän hinnan, ja sehän saattaa vaihdella varsin paljon. Saako sen määrätä ostaja vai myyjä? Vai eikö sillä taholla, jolla on oikeus määrätä omaisuudestani, ole hallitusmuodon saman pykälän mukaan63 myös oikeus määrätä sen hinta, kaikki sillä sangen kohtuullisella verukkeella, että näin estetään mielivaltainen hinnan korottaminen?
Saadakseen vertailun näyttämään kohtuulliselta herra arvostelija esittää olettamuksen, että kruunu maksaa tarvitsemistaan tavaroista käyvän hinnan. Hyvä niin; jos isännät haluavat menetellä samalla tavalla suhteessa palvelijoihinsa, ei tarvita minkäänlaista taksaa, sehän muodostuu tuossa tapauksessa itsestään ja eri aikoina ja eri seuduilla aina erilaiseksi samoin kuin viljan hinta, eikä sitä näin ollen voida koskaan säätää kohtuulliseksi minkään lain voimalla.
En koskaan puolusta palkollisten omavaltaisuutta, huolimattomuutta ja laiskuutta, arvoisa herra arvostelija, mutta väitän: pelkästään itse he eivät ole siihen syypäitä. Me isäntinä ja emäntinä saamme myös luvan ottaa kantaaksemme varsin suuren osan syyllisyydestä, mutta ei palkollisia herra paratkoon saada tokenemaan lakien avulla. Herra arvostelija uskoo, että palkolliset ovat tuottaneet isännille enemmän vahinkoa kuin isännät palkollisille. Herra tietäköön! Monetkaan isännät eivät kieltäne palvelijoiltaan ruokapalkkaa, ja se koskee ainoastaan ruumista; se taas, mitä heiltä jää puuttumaan päivittäisen valvonnan, ymmärtäväisen ohjauksen, helläsydämisesti ja rakastavasti annettujen rangaistusten ja tarpeellisen kannustuksen alueilla, sekä kiusanteko, jota monet hävyttömyyksillään heihin kohdistavat, ja monien isäntien paheellisen esimerkin turmiollisuus, kaikki nämä aiheuttanevat palkollisille niin ajassa kuin iankaikkisuudessakin paljon enemmän vahinkoa kuin me kärsimme heidän huolimattomuudestaan. Meidän on kiinnitettävä tarkasti huomiotamme tällaisiin seikkoihin ja opittava ajattelemaan hellämielisemmin näitä lähimmäisiämme.
Herra arvostelija kehottaa minua pappina rankaisemaan synneistä. Muistutus on varsin hyvin kohdallaan. Mutta miksi hän esittää sen syyttävässä sävyssä? Onko hän kuullut minun laiminlyöneen tuon tehtävän? Jos niin on, hän sanokoon sen suoraan. Omatuntoni ei soimaa minua siitä, etten tekisi parastani tuossa suhteessa. Se on päätehtäväni, mutta ei sen käsitteleminen sopinut sisällytettäväksi teokseeni palkollisten oikeuksista. Meidän ei sovi moitiskelemalla purkaa harmistumistamme eri tavalla ajatteleviin kansalaisiin. Eikö meillä vapaina Ruotsin miehinä ole yhtä suuret oikeudet ajatella omaa parastamme sekä valtakunnan etua?
Meidän pappien välttämättömimpiin velvollisuuksiin kuuluu kehottaa palvelijoita muistamaan velvollisuutensa isäntiään kohtaan, sitä työtä teen minäkin, kuitenkin rakastavin mielin. Mutta jos renki huomaa isäntänsä pilkkaavan pappia, hän piittaa papin neuvoista yhtä vähän kuin herransakin, eikä silloin ole paljon aikaansaatavissa.
Ja mitä lopuksi tulee sivulla 39 esitettyyn lausumaan,64 jota arvostellaan, minun on vain ensiksi huomautettava, että herra arvostelija on esittänyt sen väärin, ei siinä muodossa, jossa se teoksessani on, ja toiseksi, ettei se ole pelkästään minun mielipiteeni, vaan lainattu erään englantilaisen kirjoittajan tekstistä, ja kolmanneksi, että olen samalla sivulla selittänyt sen selkeästi ja todistanut sen paikkansapitävyyden. Et haec iam sufficiant.65
Kansalaiset! Suokaa minulle anteeksi, että minun on nykyisin niin usein esiinnyttävä Dagligt Allehandan palstoilla. Tämä johtuu siitä, että periaatteillani on niin vähän puolustajia ja että olen liian vilpitön puolustaakseni itseäni vieraan nimen suojassa.
Kokkolassa 11. kesäkuuta 1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Pori Rauma Ruotsi Suomi Uusikaupunki Vaasa
Henkilöt: Kraftman, Johan Kustaa III
Raamatunkohdat:
Aiheet: