Previous Section: The National Gain, § 26
Next Section: The National Gain, § 28
§ 27
The Commodity Ordinance prevented foreigners from obtaining any advantage by visiting the smaller staple towns, as they could not dispose of whole cargoes of their own products in them and were not allowed to carry assortments of other goods. Few of these towns were able to freight an entire ship with their own exports, so that they had to be sold in the larger staple towns. The Dutch and the English were no longer permitted to supply them with salt, nor was it worth sailing in ballast to Portugal for that, but it, too, had to be purchased from the larger staple towns.
Is it not remarkable how commerce retreated to a few localities from the rest of the kingdom? The name staple towns was indeed retained, but for most of them the advantage had really been lost.
Our commerce would nevertheless have prospered reasonably well if the foreigners had been allowed to conduct trade freely in the largest towns and to challenge the vested interests in the country through competition. But they have not profited much from that since they were totally excluded from the salt trade, which was then concentrated in the hands of a few citizens who were able to decide whether or not to supply the kingdom with that commodity and at whatever price they wished.
The number of purchasers of our exports was thus reduced. The products remained in the hands of the producers or were sold to the exporters at a loss. The loss forced many owners from their properties, which inevitably fell into the hands of the exporters or made the former tributary to the latter.28
In order to redress that evil, the Ironmasters’ Association was founded, which was to advance loans to poor owners of ironworks when the price of iron fell; but as to whether this benefited the poorer or the more affluent ones is common knowledge.
When bank transfer notes began to be issued, ready money began to pour into the Bank. Imports could not then be paid for in money nor any ready money be exported to pay for them, but everything had to be done by means of bills of exchange in return for exports that, to cover the entire commerce of the Crown and the kingdom, were only available from a few individuals, who therefore had complete control over the bills of exchange. Freedom of trade was thus stifled, and I am not sure that one should simply blame individuals for that. Matters were so arranged that freedom would be lost.1
“If Caesar and Pompey”, says Montesquieu, “had thought like Cato, others would no doubt on the contrary have thought like Caesar and Pompey.” And elsewhere he says: “[W]hen one grants titles of honour one knows exactly what one is giving away; but if one also adds power to that, one never knows how far it may be extended.”2
§. 27.
Product-Placatet3 hindrade utlänningar, at med någon fördel besöka de mindre Stapelstäderna, då de ej uti dem af egna Producter kunde afsätta hela laddningar4 och med andra waror ej fingo wara assorterade5. Få af dessa städer woro, som hade af egna Exporter hela Skeps-laddningen, därföre måste de säljas i de större Stapel-städerna. Holländaren och Ängelsman fick intet mera förse dem med salt, ej eller lönte det mödan, at segla med barlast til Portugal efter det samma, utan måste det äfwen köpas från de större.
Är icke det märkeligt, huru handelen drog sig ifrån det öfriga af Riket på några få ställen. Namnet af Stapel-städer war wäl qwar; men gagnet för de flästa werkeligen bårta.
Det hade dock gått någorlunda an med wår handel, om hälst6 utlänningen fått i de största städerna idka en fri handel, och genom täflan mota inrikes egennyttan. Men han finner föga sin uträkning därwid7, sedan han aldeles blef stött utur salt-handelen, som då föll i några få medborgares händer, i hwilkas wälbehag det stod, at förse Riket med denna Wara eller ej, och til hwad pris dem behagade.
Antalet af köpare för wåra Exporter minskades således. Tilwerkningarne stannade qwar i tilwerkarenas händer, eller såldes til Exporteurerna med förlust. Förlusten trängde en stor del ägare från sina egendomar, som måste falla i Exporteurernas händer, eller gjorde de förra skattskyldiga hos de senare.28
At afhjelpa detta onda, blef Järn-Contoiret8 inrättat, som skulle lemna förlag9 åt fattiga Bruks-ägare, då järnet förlorade sitt wärde; men antingen det fallit i de fattigas eller förmögnares händer, är allom bekant10.
Redbara myntet11 föll wid Banco-Transport Sedlarnas utfärdande i Banken. Importerna kunde då ej betalas med pengar, eller något redbart mynt utföras til deras afbetalning, utan alt måste ske genom Wäxlar på Exporter, som för hela Kronans och Rikets rörelse måste tagas utur få händer, och hwilka därföre kunde föröfwa med Wäxlarna et fullkomligt enwälde. Handels-friheten blef således undertrykt, och jag wet icke, om man därföre hafwer fog, at blott skylla personer. Saken war så stäld, at friheten skulle förloras.
”Om Cæsar och Pompejus (säger Montesqviou) hade tänkt som Cato, hade wäl andra däremot tänkt såsom Cæsar och Pompejus.” Och på et annat ställe säger han: ”när man bårtgifwer heders-namn, wet man grant12 hwad man gifwer; men lägger man också magten därtil, så kan man aldrig säga, huruwida13 den kan sträckas.”14
§ 27
Tuoteplakaatti15 esti ulkomaalaisia tekemästä tuottoisia käyntejä pienemmissä tapulikaupungeissa, koska he näissä kaupungeissa eivät voineet myydä kokonaisia lastillisia oman maan tuotteita eikä mukana saanut olla muita tuotteita. Vain harvalla kaupungilla oli omia vientitavaroita kokonaisen laivalastillisen verran, ja siksi tavarat oli myytävä suurempiin tapulikaupunkeihin. Hollantilaiset ja englantilaiset eivät saaneet enää tuoda heille suolaa, eikä kannattanut purjehtia painolastissa Portugaliin sitä hakemaan, vaan suolakin oli ostettava isommista tapulikaupungeista.
Eikö ole merkillistä, miten kaupankäynti siirtyi valtakunnan muista osista muutamiin harvoihin paikkoihin. Tapulikaupungit säilyttivät kyllä nimityksensä, mutta useimmat niistä olivat menettäneet kokonaan etunsa.
Kaupankäyntimme olisi toki sujunut jollakin tavalla, jos ulkomaalaiset olisivat saaneet harjoittaa vapaata kauppaa edes suurimmissa kaupungeissa ja hillitä kilpailulla kotimaista omanvoiton tavoittelua. Mutta ulkomaalaiset eivät pitäneet kaupankäyntiä kannattavana, koska heidät suljettiin kokonaan suolakaupasta, joka joutui muutamien harvojen kansalaisten käsiin. Näiden hyväntahtoisuudesta riippui toimitettiinko valtakuntaan tätä tavaraa vai ei, ja he saivat myös määrätä haluamansa hinnan.
Vientitavaroidemme ostajat siis vähenivät. Tuotteet jäivät tuottajien käsiin tai ne myytiin viejille tappiolla. Tappioiden vuoksi suuri osa omistajista menetti omaisuutensa, jotka joutuivat viejien käsiin, tai sitten he velkaantuivat viejille.28
Näiden epäkohtien korjaamiseksi perustettiin rautakonttori16, jonka oli määrä antaa käyttöpääomaa köyhille ruukinomistajille raudan hintojen romahdettua. Kaikki kuitenkin tietävät onko pääoma joutunut köyhien vai varakkaampien käsiin.
Kun säätyjen pankin setelit laskettiin liikkeelle, metalliraha virtasi pankkiin. Tuontia ei voitu silloin maksaa rahalla tai viedä metallirahaa ulos tuontitavaroiden maksamiseksi, vaan kaiken täytyi tapahtua vientitavaroita vastaan otetuilla vekseleillä. Koko kruunun ja valtakunnan taloudellista toimintaa varten tarvittavat vekselit oli otettava muutamilta harvoilta, jotka siten pystyivät harjoittamaan vekseleillä täydellistä yksinvaltaa. Näin kaupan vapaus tukahdutettiin, enkä tiedä onko aiheellista syyttää siitä vain joitakin henkilöitä. Asiat oli järjestetty niin, että vapaus menetettäisiin.
Montesquieu sanoo17: ”Jos Caesar ja Pompeius olisivat ajatelleet kuin Cato, toiset olisivat kai vuorostaan ajatelleet kuin Caesar ja Pompeius.” Toisaalla hän sanoo: ”Jos antaa kunnianimen, tietää tarkkaan mitä luovuttaa. Jos siihen sitten liittää myös vallan, ei voi milloinkaan sanoa miten pitkälle valta ulottuu.”
§ 27
The Commodity Ordinance prevented foreigners from obtaining any advantage by visiting the smaller staple towns, as they could not dispose of whole cargoes of their own products in them and were not allowed to carry assortments of other goods. Few of these towns were able to freight an entire ship with their own exports, so that they had to be sold in the larger staple towns. The Dutch and the English were no longer permitted to supply them with salt, nor was it worth sailing in ballast to Portugal for that, but it, too, had to be purchased from the larger staple towns.
Is it not remarkable how commerce retreated to a few localities from the rest of the kingdom? The name staple towns was indeed retained, but for most of them the advantage had really been lost.
Our commerce would nevertheless have prospered reasonably well if the foreigners had been allowed to conduct trade freely in the largest towns and to challenge the vested interests in the country through competition. But they have not profited much from that since they were totally excluded from the salt trade, which was then concentrated in the hands of a few citizens who were able to decide whether or not to supply the kingdom with that commodity and at whatever price they wished.
The number of purchasers of our exports was thus reduced. The products remained in the hands of the producers or were sold to the exporters at a loss. The loss forced many owners from their properties, which inevitably fell into the hands of the exporters or made the former tributary to the latter.28
In order to redress that evil, the Ironmasters’ Association was founded, which was to advance loans to poor owners of ironworks when the price of iron fell; but as to whether this benefited the poorer or the more affluent ones is common knowledge.
When bank transfer notes began to be issued, ready money began to pour into the Bank. Imports could not then be paid for in money nor any ready money be exported to pay for them, but everything had to be done by means of bills of exchange in return for exports that, to cover the entire commerce of the Crown and the kingdom, were only available from a few individuals, who therefore had complete control over the bills of exchange. Freedom of trade was thus stifled, and I am not sure that one should simply blame individuals for that. Matters were so arranged that freedom would be lost.18
“If Caesar and Pompey”, says Montesquieu, “had thought like Cato, others would no doubt on the contrary have thought like Caesar and Pompey.” And elsewhere he says: “[W]hen one grants titles of honour one knows exactly what one is giving away; but if one also adds power to that, one never knows how far it may be extended.”19
§. 27.
Product-Placatet20 hindrade utlänningar, at med någon fördel besöka de mindre Stapelstäderna, då de ej uti dem af egna Producter kunde afsätta hela laddningar21 och med andra waror ej fingo wara assorterade22. Få af dessa städer woro, som hade af egna Exporter hela Skeps-laddningen, därföre måste de säljas i de större Stapel-städerna. Holländaren och Ängelsman fick intet mera förse dem med salt, ej eller lönte det mödan, at segla med barlast til Portugal efter det samma, utan måste det äfwen köpas från de större.
Är icke det märkeligt, huru handelen drog sig ifrån det öfriga af Riket på några få ställen. Namnet af Stapel-städer war wäl qwar; men gagnet för de flästa werkeligen bårta.
Det hade dock gått någorlunda an med wår handel, om hälst23 utlänningen fått i de största städerna idka en fri handel, och genom täflan mota inrikes egennyttan. Men han finner föga sin uträkning därwid24, sedan han aldeles blef stött utur salt-handelen, som då föll i några få medborgares händer, i hwilkas wälbehag det stod, at förse Riket med denna Wara eller ej, och til hwad pris dem behagade.
Antalet af köpare för wåra Exporter minskades således. Tilwerkningarne stannade qwar i tilwerkarenas händer, eller såldes til Exporteurerna med förlust. Förlusten trängde en stor del ägare från sina egendomar, som måste falla i Exporteurernas händer, eller gjorde de förra skattskyldiga hos de senare.28
At afhjelpa detta onda, blef Järn-Contoiret25 inrättat, som skulle lemna förlag26 åt fattiga Bruks-ägare, då järnet förlorade sitt wärde; men antingen det fallit i de fattigas eller förmögnares händer, är allom bekant27.
Redbara myntet28 föll wid Banco-Transport Sedlarnas utfärdande i Banken. Importerna kunde då ej betalas med pengar, eller något redbart mynt utföras til deras afbetalning, utan alt måste ske genom Wäxlar på Exporter, som för hela Kronans och Rikets rörelse måste tagas utur få händer, och hwilka därföre kunde föröfwa med Wäxlarna et fullkomligt enwälde. Handels-friheten blef således undertrykt, och jag wet icke, om man därföre hafwer fog, at blott skylla personer. Saken war så stäld, at friheten skulle förloras.
”Om Cæsar och Pompejus (säger Montesqviou) hade tänkt som Cato, hade wäl andra däremot tänkt såsom Cæsar och Pompejus.” Och på et annat ställe säger han: ”när man bårtgifwer heders-namn, wet man grant29 hwad man gifwer; men lägger man också magten därtil, så kan man aldrig säga, huruwida30 den kan sträckas.”31
§ 27
Tuoteplakaatti32 esti ulkomaalaisia tekemästä tuottoisia käyntejä pienemmissä tapulikaupungeissa, koska he näissä kaupungeissa eivät voineet myydä kokonaisia lastillisia oman maan tuotteita eikä mukana saanut olla muita tuotteita. Vain harvalla kaupungilla oli omia vientitavaroita kokonaisen laivalastillisen verran, ja siksi tavarat oli myytävä suurempiin tapulikaupunkeihin. Hollantilaiset ja englantilaiset eivät saaneet enää tuoda heille suolaa, eikä kannattanut purjehtia painolastissa Portugaliin sitä hakemaan, vaan suolakin oli ostettava isommista tapulikaupungeista.
Eikö ole merkillistä, miten kaupankäynti siirtyi valtakunnan muista osista muutamiin harvoihin paikkoihin. Tapulikaupungit säilyttivät kyllä nimityksensä, mutta useimmat niistä olivat menettäneet kokonaan etunsa.
Kaupankäyntimme olisi toki sujunut jollakin tavalla, jos ulkomaalaiset olisivat saaneet harjoittaa vapaata kauppaa edes suurimmissa kaupungeissa ja hillitä kilpailulla kotimaista omanvoiton tavoittelua. Mutta ulkomaalaiset eivät pitäneet kaupankäyntiä kannattavana, koska heidät suljettiin kokonaan suolakaupasta, joka joutui muutamien harvojen kansalaisten käsiin. Näiden hyväntahtoisuudesta riippui toimitettiinko valtakuntaan tätä tavaraa vai ei, ja he saivat myös määrätä haluamansa hinnan.
Vientitavaroidemme ostajat siis vähenivät. Tuotteet jäivät tuottajien käsiin tai ne myytiin viejille tappiolla. Tappioiden vuoksi suuri osa omistajista menetti omaisuutensa, jotka joutuivat viejien käsiin, tai sitten he velkaantuivat viejille.28
Näiden epäkohtien korjaamiseksi perustettiin rautakonttori33, jonka oli määrä antaa käyttöpääomaa köyhille ruukinomistajille raudan hintojen romahdettua. Kaikki kuitenkin tietävät onko pääoma joutunut köyhien vai varakkaampien käsiin.
Kun säätyjen pankin setelit laskettiin liikkeelle, metalliraha virtasi pankkiin. Tuontia ei voitu silloin maksaa rahalla tai viedä metallirahaa ulos tuontitavaroiden maksamiseksi, vaan kaiken täytyi tapahtua vientitavaroita vastaan otetuilla vekseleillä. Koko kruunun ja valtakunnan taloudellista toimintaa varten tarvittavat vekselit oli otettava muutamilta harvoilta, jotka siten pystyivät harjoittamaan vekseleillä täydellistä yksinvaltaa. Näin kaupan vapaus tukahdutettiin, enkä tiedä onko aiheellista syyttää siitä vain joitakin henkilöitä. Asiat oli järjestetty niin, että vapaus menetettäisiin.
Montesquieu sanoo34: ”Jos Caesar ja Pompeius olisivat ajatelleet kuin Cato, toiset olisivat kai vuorostaan ajatelleet kuin Caesar ja Pompeius.” Toisaalla hän sanoo: ”Jos antaa kunnianimen, tietää tarkkaan mitä luovuttaa. Jos siihen sitten liittää myös vallan, ei voi milloinkaan sanoa miten pitkälle valta ulottuu.”
§ 27
The Commodity Ordinance prevented foreigners from obtaining any advantage by visiting the smaller staple towns, as they could not dispose of whole cargoes of their own products in them and were not allowed to carry assortments of other goods. Few of these towns were able to freight an entire ship with their own exports, so that they had to be sold in the larger staple towns. The Dutch and the English were no longer permitted to supply them with salt, nor was it worth sailing in ballast to Portugal for that, but it, too, had to be purchased from the larger staple towns.
Is it not remarkable how commerce retreated to a few localities from the rest of the kingdom? The name staple towns was indeed retained, but for most of them the advantage had really been lost.
Our commerce would nevertheless have prospered reasonably well if the foreigners had been allowed to conduct trade freely in the largest towns and to challenge the vested interests in the country through competition. But they have not profited much from that since they were totally excluded from the salt trade, which was then concentrated in the hands of a few citizens who were able to decide whether or not to supply the kingdom with that commodity and at whatever price they wished.
The number of purchasers of our exports was thus reduced. The products remained in the hands of the producers or were sold to the exporters at a loss. The loss forced many owners from their properties, which inevitably fell into the hands of the exporters or made the former tributary to the latter.28
In order to redress that evil, the Ironmasters’ Association was founded, which was to advance loans to poor owners of ironworks when the price of iron fell; but as to whether this benefited the poorer or the more affluent ones is common knowledge.
When bank transfer notes began to be issued, ready money began to pour into the Bank. Imports could not then be paid for in money nor any ready money be exported to pay for them, but everything had to be done by means of bills of exchange in return for exports that, to cover the entire commerce of the Crown and the kingdom, were only available from a few individuals, who therefore had complete control over the bills of exchange. Freedom of trade was thus stifled, and I am not sure that one should simply blame individuals for that. Matters were so arranged that freedom would be lost.35
“If Caesar and Pompey”, says Montesquieu, “had thought like Cato, others would no doubt on the contrary have thought like Caesar and Pompey.” And elsewhere he says: “[W]hen one grants titles of honour one knows exactly what one is giving away; but if one also adds power to that, one never knows how far it may be extended.”36
Previous Section: The National Gain, § 26
Next Section: The National Gain, § 28
Places: England Holland Portugal
Names: Julius Caesar, Gaius Montesquieu (Charles-Loius de Secondat) Pompey Cato the Younger
Biblical references:
Subjects: