The National Gain, § 8

§. 8.

Häraf flyter altså sjelfmant, at det blifwer onödigt för Högsta Magten, at genom några författningar draga arbetare från den ena näringen til en ­annan.10

Huru många Stats-Män hafwa icke likwäl syslosatt sig med detta. Nästan hela Europa arbetar därpå, at genom twång eller förmoner draga folket utur sina förra näringar och föra dem in uti andra. Man berömmer sig af så stor Nationnal winst, som den nya tilwerkningens wärde är, och glömmer oftast bårt, at de därwid nyttjade arbetare i sin frihet torde hafwa tilwerkat waror i sin förra handtering til lika högt eller högre wärde; då det i ena fallet war ingen winst; men i det andra en werckelig Nations förlust.

Om tio man uti en näring tilwerka waror för 100 Dal. om dagen, men i en annan ej mera än för 80; så är klart at Nationen i det senare förlorar på dessa tio mans arbete dageligen 20 Daler. Antingen dessa 10 arbetare nu få fritt sälja sina tilwerkningar, eller ock otwungit accordera sig1accordera sig: avtala om dagspenning hos dem, som sköta samma näring, blifwer skilnaden i deras dagspenning altid i samma proportion, och då är ofelbart, at de gå in uti den förra, såsom både dem och Nationen mera lönande.

Men twingas samma arbetare, at för 20 ProCent mindre blifwa i den andra näringen, äro dessa 20 ProCent Nationens och deras förlust. Huru onödige synes icke då författningarna i slika mål wara?

1. accordera sig: avtala om

§ 8

Tästä seuraa itsestään, että korkeimman vallan on tarpeetonta siirtää asetuksillaan työntekijöitä yhdestä elinkeinosta toiseen.10

Mutta kuinka monet valtiomiehet ovatkaan kaikesta huolimatta harrastaneet juuri tätä puuhailua. Lähes koko Eurooppa pyrkii siirtämään ihmisiä aikaisemmasta elinkeinostaan uuteen joko pakolla tai eduilla houkuttelemalla. Ylpeillään sillä, miten suurta kansallista voittoa uuden tuotannon arvo merkitsee ja useimmiten unohdetaan, että sen tuottamisessa käytetyt työntekijät olisivat vapaina ehkä tuottaneet aikaisemmassa työssään yhtä suuren tai suuremmankin arvon. Edellisessä tapauksessa ei näet synny mitään voittoa ja jälkimmäisessä tapauksessa todellinen kansallinen tappio.

Jos 10 miestä tuottaa jollakin alalla päivässä tavaroita 100 taalerin arvosta, mutta toisella alalla vain 80 taalerin arvosta, on selvää että kansakunta menettää jälkimmäisessä tapauksessa näiden kymmenen miehen työssä joka päivä 20 taaleria. Päiväpalkan erotus säilyy aina samassa suhteessa, voivatpa nämä 10 työntekijää sitten myydä vapaasti työnsä tulokset tai ilman pakkoa sopia päiväpalkasta tämän elinkeinon harjoittajien palveluksessa. On siten varmaa, että he menevät edelliselle alalle työhön, koska se on kannattavampaa sekä heille itselleen että kansakunnalle.

Jos samat työntekijät joutuvat sen sijaan jäämään jälkimmäiselle alalle ja 20 prosenttia pienemmälle palkalle, ne 20 prosenttia jäävät kansakunnan ja heidän omaksi tappiokseen. Miten turhilta säädökset tällaisissa tapauksissa näyttävätkään.

§ 8

It follows from this as a matter of course that it will be unnecessary for the Sovereign Power to use legislation to transfer workers from one occupation to another.10

How many politicians have nonetheless occupied themselves with this? Almost the whole of Europe is engaged in removing people from their former occupations by compulsion or inducements and transferring them to others. They take credit for producing a profit to the nation equivalent to the value of the new production and usually forget that the workers employed for that purpose would, had they been free, have produced commodities of equal or greater value in their former occupation, so that in the first case there was no gain and in the other an actual loss to the nation.

If ten men in one trade produce commodities to a value of 100 daler a day but in another to no more than 80, it is clear that the work of the ten men in the latter causes the nation a loss of 20 daler every day. Whether these ten men are allowed to sell their products freely or else without compulsion hire themselves out for a daily wage to those who conduct that trade, the difference in their daily wage will always be proportionately the same, and they will then infallibly enter the former, as being more profitable both to themselves and to the nation.

But if the same workers are compelled to remain in the other trade for 20 per cent less, then that 20 per cent is a loss to the nation and to themselves. How unnecessary do the laws then not seem to be in such cases?