Kysymys painovapaudesta oli tullut esiin ja sitä oli jopa käsitelty edellisillä valtiopäivillä 1760–1762. Kun uudet valtiopäivät olivat käynnistyneet keväällä 1765, niille jätettiin kolme muistiota painovapaudesta. Anders Kraftman jätti omansa – eli Chydeniuksen esityksen – kaikille neljälle säädylle 12.6. Sitä ennen valtakunnanhistorioitsija Anders Schönberg ja kapteeni, vapaaherra Gustaf Cederström olivat kumpikin jättäneet omansa. Näissä kummassakin muistiossa edellytettiin sensorin tehtävän jatkuvan. Painovapauden kannattajia oli kummassakin puolueessa, mutta myssyjen joukossa kuitenkin selvästi useampia.1
Chydeniuksen muistio otettiin ensin käsiteltäväksi suuressa deputaatiossa (jonka alkuperäisiin tehtäviin tämä asia ei kuulunut). Koska lakivaliokunnalla oli runsaasti tehtäviä, painovapausmietintöä laatimaan asetettiin ”kolmas valiokunta”. Valtiopäivien kaikki neljä säätyä olivat siinä edustettuina, mutta yleiseen tapaan aatelissäädyllä oli 6, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäädyllä kullakin 3 jäsentä. Puheenjohtajaksi valittiin laamanni, vapaaherra Gustaf Gottfrid Reuterholm, myssy. Hän oli jo 1760–1762 puoltanut painovapautta ja erityisesti aatelissäädyn pöytäkirjojen saattamista julkiseksi. Piispa Carl Fredrik Mennanderin, maltillisen hatun ja Chydeniuksen yliopistovuosien entisen opettajan, sekä Skaran rovastin, myssyihin lukeutuvan Anders Forsseniuksen jälkeen Anders Chydenius kutsuttiin pappissäädyn kolmanneksi edustajaksi. Sensori (censor librorum) Niclas von Oelreich kutsuttiin asiantuntijaksi ilman äänioikeutta.
On syytä huomata, että valiokunnan käymissä keskusteluissa keskeinen asia oli kysymys erilaisten valtiopäiväasiakirjojen ja valtiopäiville jätettyjen muistioiden julkisuudesta. Valtiopäivämiehille tämä oli painovapauskysymyksen ydin: kumotaanko vaiko ei poliittiseen päätöksentekoon liittyvien asioiden siihenastinen salassapito. Kysymykset, jotka koskivat kirjojen ja lehtien vapauttamista sensuurista, jäivät toissijaisiksi. Keskustelu asiakirjojen julkisuudesta ja painovapaudesta ei jäänyt pelkästään kolmanteen valiokuntaan. Myös suuri deputaatio keskusteli 1765 samaan aikaan valtiopäiväasiakirjojen julkisuudesta.
Kolmas valiokunta antoi ensin osamietinnön käsittelemistään asioista (Painovapausmietintö 1765). Palmén (Chydenius 1880, s. CXIII) väittää, että Chydenius laati tämän mietinnön, mutta tätä ei ole kyetty vahvistamaan.2 Mietinnössä käydään läpi sensuuritoimet ja kansliakollegion toimenpiteet siitä saakka, kun sensorin virka oli perustettu 1600-luvun lopussa, ja ne esitellään selvästikin tarkoitushakuisesti sen painottamiseksi, miten hyödytöntä, pikkumaista ja suorastaan vahingollista toiminta oli ollut. Mietinnössä ei siis selosteta valiokunnan kokouksissa käytyjä keskusteluja ja niissä käsiteltyjä keskeisiä kysymyksiä puolesta ja vastaan esitettyine perusteluineen. Se ilmoittaa vain julistukselliseen sävyyn, että valiokunta päätyy ehdottamaan sensuurin lakkauttamista.
Kolmannen valiokunnan 18.12.1765 päivätty mietintö jätettiin suurelle deputaatiolle helmikuun lopussa 1766. Sen ovat allekirjoittaneet Reuterholm ja Mennander sekä porvareiden puolesta Tammisaaren pormestari, myssy E. I. Miltopaeus ja talonpoikien puolesta maanviljelijä Henrik Paldanius Kuopion pitäjästä, myssy hänkin. Kolme säätyä oli valinnut suomalaisen ensimmäiseksi edustajakseen. Valiokunnan jäsenistössä suomalaisten panos oli siis merkittävä. Valiokunta oli vahvasti myssyvaltainen – ja vastasi siis vuosien 1765–1766 valtiopäivien voimasuhteita ja vallitsevaa suuntausta.
Koska valiokunnan konservatiivisemmat jäsenet eivät kovin aktiivisesti osallistuneet kokouksiin, täydellisemmän painovapauden kannattajat olivat päässeet varsin vapaasti huolehtimaan mietinnön valmistelusta. Kun suuri deputaatio keskusteli mietinnöstä, Chydenius kuului näkyvimmin esiintyneisiin kolmannen valiokunnan näkemysten puolustajiin.
Valiokunta jätti lopullisen eli ”lisämietintönsä” 21.4.1766 (Painovapausmietintö 1766). Valiokunnan pöytäkirjan mukaan mietintö oli Chydeniuksen käsialaa.3 Mietinnön sanotaan olevan täydennys aikaisempaan mietintöön ja sen jättämisen syyksi ilmoitetaan suuren deputaation esittämä pyyntö, että valiokunta esittäisi myös ehdotuksen, miten olisi järjestettävä ”sensuuri sekä yleensä kirjapainoja ja kirjakauppaa koskevat asiat”.
Sensuurin osalta uusi mietintö vastaa, että valiokunta on toki selvittänyt, miksi sensorin virkaa oli pidetty välttämättömänä ”entisinä aikoina”, millä haluttiin vihjata, ettei sitä enää voida pitää ajankohtaisen tarpeen vaatimana eikä välttämättömänä. Sensori von Oelreich oli valiokunnassa puolustanut kaunopuheisesti sensorin tehtävää monelta kannalta, muun muassa kielenhuoltoon vetoamalla, mutta ei onnistunut saamaan valiokunnan enemmistöltä ymmärtämystä virkatyölleen. Chydenius oli puolestaan kehottanut von Oelreichia seuraamaan englantilaisen sensorin Gilbert Mabbotin esimerkkiä ja eroamaan itse virastaan.4
Mietinnössä päädyttiin siihen, että sensorijärjestelmä oli hyödytön ja vahingollinen. Ruotsin kirjapainotoiminnan sensorin yksinvalta ja monopoliasema johtavat väistämättä puolueelliseen viranhoitoon, vallassa olevan puolueen suosintaan ja lisäksi koko kirjallisuuden yhdensuuntaistamiseen, kun yksi maku ja kirjallisuuskäsitys saa hallita sitä. Todetaan, että yksi sensori ei mitenkään pysty valvomaan kirjojen maahantuontia useiden satamien kautta. Kun sensoria ei olisi, toisten ihmisten kunniaa loukkaavat häväistystekstien kirjoittajat eivät myöskään voisi vetäytyä vastuusta ja piiloutua sensorin selän taa, jos tämä olisi kiireissään tullut antaneeksi luvan jonkin häväistyskirjasen julkaisemiseen. Valiokunta halusi panna vastuuseen tekstin kirjoittajan (kun taas Chydenius oli kesäkuussa 1765 Kraftmanin nimissä jättämässään muistiossa halunnut sälyttää päävastuun kirjanpainajalle).
Tässä samoin kuin yleensäkin painovapauden perusteluissa esikuvana pidetään Englantia. Mietinnön sanoma kiteytyy virkkeeseen: ”Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen.” Englanti oli muutenkin ihannemaa, johon myssyillä oli tapana viitata. Ranskassa, jonka oloihin hatut alituisesti vetosivat – aikalaiset sanoivatkin hattuja alun perin ”ranskalaiseksi puolueeksi”, oli vallankumoukseen saakka voimassa ankara sensuuri sekä kirjakauppojen ja kirjojen maahantuonnin poliisivalvonta. Mietinnön retoriikka leimasi ranskalaiset kahlehdituksi kansakunnaksi, jolta puuttui vapaus.
Mietinnön muuta radikaalisuutta ennakkosensuurin poistovaatimuksineen ei enää kyseenalaistettu, kun se otettiin käsiteltäväksi, mutta kysymys valtiopäiväasiakirjojen julkisuudesta sen sijaan nostatti toistuvia vastaväitteitä. Vähitellen mietintö kuitenkin hyväksyttiin lähes sellaisenaan.
Mietinnössä ehdotetun painoasetuksen sanamuodon oli laatinut Leonard De la Rose, lakimieskoulutuksen saanut Skanörin pormestari ja porvarissäädyn edustaja kolmannessa valiokunnassa. Ehdotuksen käsittely säädyissä päättyi vasta syksyllä 1766, ja silloin painovapausehdotuksen hyväksyi kolme säätyä neljästä, nimittäin aatelittomat säädyt. Aatelin vastarinta henkilöityi Axel von Ferseniin, joka sai säätyveljiensä tuen, mutta se ei voinut estää painovapauden laillistamista.
Jo kauan tätä ennen Chydenius oli matkustanut kotiin, sen jälkeen kun hänet oli heinäkuussa 1766 erotettu valtiopäivien jäsenyydestä rangaistukseksi toiminnastaan Valtakunnan pelastamisen julkaisemisen yhteydessä.
Painovapaudesta tuli käytännön todellisuutta, kun asetus vahvistettiin 2.12.1766. Laki oli ainoalaatuinen Euroopassa ja ainoalaatuinen sikälikin, että se sai perustuslain aseman.
Asetuksen teksti on melko lyhyt, se sisältää vain 15 pykälää. Johdannossa todetaan, että asetus ”lakkauttaa kokonaan aikoinaan perustetun sensorin viran. Myöskään kansliakollegion tehtäviin ei tästä lähtien kuulu painettavaksi tarkoitettujen kirjoitusten tarkastaminen, hyväksyminen tai hylkääminen, vaan tämä asetus kumoaa kaikki aikaisemmat sensuuria koskevat säädökset ja asettaa vastuun itse kirjoittajien, ja painosta julkaistavien kirjoitusten osalta myös kirjanpainajien kannettavaksi”. Varsin runsaasti tilaa asetuksessa saa oikeus julkaista tuomioistuinten päätöksiä ja oikeudenkäyntien asiakirjoja (§ 6–7 ja § 9–10), mitä Chydenius ei ollut erikseen käsitellyt painovapauskysymykseen liittyvissä kirjoituksissaan; mahdolliseksi tuli siis tuomioistuinten ratkaisujen vertailu ja tuomareiden puolueettomuuden kontrollointi.
Kun kaikki valtiopäivien asiakirjat ja äänestykset saatiin julkaista painettuina – mitä monet olivat pitäneet arkaluonteisena asiana – avattiin de facto yleisölle väljät mahdollisuudet valvoa valtiopäivämiesten työtä: ”Ja koska hallitusmuoto määrää, että kaikki päätökset on tehtävä lakien mukaisesti, ja jotta kaikki uskolliset alamaisemme voisivat vakuuttua valtuutettujensa nuhteettomasta käytöksestä valtiopäivillä, myönnetään vapaus kaikkien säätyjen pöytäkirjojen ja äänestyspöytäkirjojen painamiseen edellä kuvatulla tavalla, mikä koskee myös kaikkia salaisesta valiokunnasta säätyjen täysistuntoihin tulevia asioita….” (§ 11). Näin oli kumottu salassapito, mikä oli ollut koko painovapaushankkeen keskeinen tavoite.
Kaikki vuosien 1765–1766 valtiopäivien uudet päätökset, painovapaus mukaan luettuna, jotka olivat pääasiassa säästämisintoisten myssypuolueen edustajien aikaansaannoksia, nostattivat kasvavaa vastahakoisuutta maan hallintovirkamiesten keskuudessa. He olivat saaneet virkansa vanhan järjestyksen aikana ja tottuneet toisenlaisiin menettelytapoihin. Lisäksi valtaneuvostokin oli myssyjen miehittämä. Erilaisia yrityksiä vastarintaan ja vastatoimiin ryhtymiseksi tehtiin, kunnes Kustaa III:n vallankumous muutti valtiosäännön 1772; tunnetuin niistä on virkamieslakko, joka koettiin Adolf Fredikin luovuttua kruunusta 1768. Niclas von Oelreich näyttää puolestaan sopeutuneen uusiin oloihin. Sensorinviran lakkauttamisen jälkeen hänet nimitettiin kamarikollegion presidentiksi. Siitä lähtien hän esiintyi poliittiselta kannaltaan myssynä kuolemaansa saakka vuoteen 1770.
Painovapausasetuksen välitön seuraus oli lukuisien uusien sanomalehtien ilmaantuminen julkisuuteen. Asetuksen antamisen jälkeisinä kahdeksana vuotena ryhdyttiin julkaisemaan useampia sanoma- ja aikakauslehtiä kuin koko edeltäneenä vapauden aikana yhteensä. Lisäksi julkaistiin yhtä ja toista aiemmin sensuuriin juuttunutta. Painokoneista työntyi myös varsin paljon laadullisesti kehnoa tuotantoa. Sellaiset hengentuotteet jäivät kuitenkin yleensä lyhytikäisiksi. Chydenius oli itse jo ennen painovapauden tuloa pystynyt lähettämään lukevan yleisön käsiin useita lentokirjasia, jotka tukivat hänen pyrkimyksiään valtiopäivillä, silloin sensorilta painoluvan saaneina. Vielä 1769 Chydenius puhuu kirjeessään Carl Christoffer Gjörwellille, että Painovapausmietintö 1766 pitäisi julkaista painettuna (ks. Kirje Carl Christoffer Gjörwellille 9.3.1769).
Kun Suomen vanhin sanomalehti Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo alkoi ilmestyä 1771, Matthias Calonius otti nimettömässä lukijakirjeessään valppaasti esille kysymyksen, kenen pitäisi maksaa tuomioistuinten pöytäkirjojen ja niiden otteiden painattamisesta. Tässä hän tarttui eräisiin painovapausasetuksen keskeisiin kohtiin. Hän moitti syntynyttä epäkohtaa, kun tuomioistuimet olivat vaatineet painatuskustannusten maksamista ennakolta; tämän takia vain varakkaammat kansalaiset pystyivät käyttämään hyväkseen laillista oikeuttaan. Painovapauden käytännön toteutus sai tässä tasa-arvokysymyksen luonteen: keillä asianosaisilla oli varaa käyttää uutta vapautta.
Vuoden 1766 painovapausasetus ei kuitenkaan pysynyt pitkään voimassa. Sen takaamia vapauksia ryhdyttiin rajoittamaan vuoden 1772 valtiokaappauksen jälkeen, ensin Kustaa III:n 1774 antamalla uudella painoasetuksella, jota seurasivat uudet lisärajoitukset 1785. Kuninkaan murhan jälkeen painovapautta rajoitettiin merkittävästi 1792 annetulla asetuksella. Tuo asetus jäi Suomessa voimaan, kun maa joutui Venäjän keisarin alaisuuteen 1809, hieman ennen kuin vapaamielisempi asetus muutti tilanteen helpommaksi Ruotsissa 1812. Suomen suuriruhtinaskunta sai sitten ensimmäisen oman painoasetuksensa 1829; siinä säilytettiin ennakkosensuuri. Ennakkosensuuri poistettiin Suomessa pariksi vuodeksi 1866, kun maapäivien liberaalit onnistuivat ajamaan läpi uuden painovapausasetuksen. Vapaamielinen sanomalehdistö oli tuohon aikaan mennessä jo kasvanut vahvaksi. Sensuurin 1868 tapahtuneen palauttamisen jälkeen jatkuneessa pitkittyneessä kamppailussaan lehdistönvapauden puolesta lehtimiehet löysivät Anders Chydeniuksesta edelläkävijän ja kohottivat hänet tässä yhteydessä juhlinnan arvoiseksi vapaan sanan esitaistelijaksi.
Viranomaisten asiakirjojen sekä poliittiseen päätöksentekoon liittyvien asiakirjojen julkisuus on ollut kuuma kysymys monissa maissa Chydeniuksen jälkeisinä vuosisatoina. Se on ollut merkittävä keskustelujen ja kiistojen aihe myös Euroopan unionissa, jossa jäsenvaltioiden erilaiset poliittiset kulttuurit ja hallinnon toimintatavat ovat törmänneet toisiinsa. Harvoissa muissa maissa jos missään on suhtauduttu yhtä myönteisesti kansalaisten oikeuteen saada tietoa poliittisen prosessin kaikista vaiheista kuin Ruotsissa ja Suomessa. Vuosien 1765–1766 valtiopäivien ja Anders Chydeniuksen perintö on siis yhä mitä ajankohtaisin asia.
Henrik Knif
Suom. Heikki Eskelinen
Kirjallisuus
Burius, Anders, Ömhet om friheten. Studier i frihetstidens censurpolitik, Institutionen för idé- och lärdomshistoria, Skrifter 5, Uppsala: Uppsala universitet 1984.
Holmberg, Claes-Göran, Ingemar Oscarsson & Jarl Torbacke (red.), Den svenska pressens historia 1, I begynnelsen (tiden före 1830), Stockholm: Ekerlid 2000.
Klinge, Matti, ”Republikaner redan i unga år. Gymnasiekamraterna från Borgå”, Marie-Christine Skuncke & Henrika Tandefelt (red.), Riksdag, kaffehus och predikstol. Frihetstidens politiska kultur 1766–1772, Stockholm: Atlantis 2003.
Knif, Henrik, ”Anders Chydenius”, Rainer Knapas & Nils-Erik Forsgård (toim.), Suomen kulttuurihistoria 2, Helsinki: Tammi 2002.
Kongl. maj:ts nådige förordning, angående skrif- och tryck-friheten. Gifwen Stockholm i råd-kammaren then 2. decembr. 1766.
Manninen, Juha, ”Anders Chydenius and the Origins of World’ s First Freedom of Information Act”, Juha Mustonen (ed.), The World’ s First Freedom of Information Act. Anders Chydenius’ legacy today, Kokkola: Anders Chydenius Foundation 2006, s. 18–53.
Nyman, Magnus, Press mot friheten. Opinionsbildning i de svenska tidningarna och åsiktsbrytningar om minoriteter 1772–1786, Studier i idé- och lärdomshistoria 3, Uppsala: Uppsala universitet 1988.
Steinby, Torsten, Peter Forsskål och Tankar om borgerliga friheten, Helsingfors: Hufvudstadsbladet 1970.
von Vegesack, Thomas, Smak för frihet. Opinionsbildningen i Sverige 1755–1830, Stockholm: Natur och Kultur 1995.
Zilliacus, Clas & Henrik Knif, Opinionens tryck. En studie över pressens bildningsskede i Finland, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 526, Helsingfors 1985.