Kirjoitus- ja painovapaus ja painovapauden mahdollistama informaation yleinen saatavuus kuuluvat kulmakiviin sellaisessa yhteiskunnassa, jonka aikaansaaminen ja turvaaminen olivat Chydeniuksen tavoitteena. Kaikilla täytyy olla oikeus vapaaseen tiedonsaantiin, jotta he voisivat esteettömästi toimia täysivaltaisina vastuullisina kansalaisina. Myös valtakunnan hallintoon, valtiopäivien päätöksentekoprosessiin ja tuomioistuinten toimivallan piiriin kuuluvien asiakirjojen on oltava julkisia ja yleisön saatavilla. Kansalaisilla on oikeus ilmaista mielipiteensä sekä puhumalla että kirjoittamalla, levittää käsityksiään painotuotteiden välityksellä ja pyrkiä parhaansa mukaan vaikuttamaan asioihin painettuina julkaistuilla perusteluillaan. Tämän takia kaikki informaation levittämisen esteet on poistettava.
Siinä historiallisessa tilanteessa, jossa vuoden 1766 painovapausasetus muotoutui pitkäksi venyneessä valtiopäiväkeskustelussa, kiperin kysymys koski poliittisten asiakirjojen julkisuutta eli opposition oikeutta saada tietoa päätöksentekoprosessista, mutta lisäksi kyseessä oli kaikkien painotuotteiden levittäminen yleisön käsiin ilman minkäänlaisen sensuuriviranomaisen valvontaa. Painovapausasiassa näytti olevan kyse sekä poliittisista eduista että yleisestä periaatteesta – ilmeisestikin salassapidon puolustajille se oli ensisijaisesti etu- ja Chydeniukselle ensi sijassa periaatekysymys.
Oikeus ajatella vapaasti, kirjoittaa ajatuksensa paperille ja levittää niitä vapaasti painetun sanan avulla kuului keskeisiin aiheisiin Euroopan ns. valistusajan aatekeskustelussa. Painovapaudesta keskusteltiin Ruotsissa vähitellen yhä vilkkaammin 1750-luvulla, ja kysymys nousi toden teolla esiin vuosien 1760–1762 valtiopäivillä, joilla laadittiin muistio painovapaudesta, mutta pitemmälle ei noilla valtiopäivillä ehditty. Chydeniuksella oli siis jo ollut tilaisuus tutustua valtakunnanhistorioitsija Anders Schönbergin laatimaan vuoden 1761 painovapausmuistioon. Tämä jätettiin seuraaville valtiopäiville 1765, jolloin myös Gustaf Cederström jätti käsiteltäväksi muistionsa samasta asiasta. Kummassakin muistiossa oli sensorille jätetty jonkinlainen tehtävä. Painovapausvaatimuksen tärkeimmäksi tulkiksi Ruotsissa oli lisäksi kohonnut Anders Nordencrantz. Hän perusteli vaatimusta sensuurin lakkauttamisesta sekä aatelissäädyn jäsenenä valtiopäivillä että kirjoituksissaan.
Helsinkiläissyntyinen Peter Forsskål painatti Uppsalassa 1759 laatimansa kirjasen Tankar om borgerliga friheten, jossa hän korosti etenkin painovapauden arvoa. Teksti oli alun perin kirjoitettu latinaksi, mutta painettiin ja saatiin jossakin määrin levitetyksikin ruotsinkielisenä, kun yliopiston viranomaiset olivat suhtautuneet torjuvasti Forsskålin ajatuksiin esivallan valvonnasta vapaasta aktiivisesta kansalaisyhteiskunnasta ja hän oli ottanut asian omiin käsiinsä. Sensori oli ehtinyt antaa painatusluvan, mutta sitten kirjasen levitys kiellettiin, se takavarikoitiin ja kirjoittajalle annettiin vakava varoitus. Forsskålista tuli yksi Linnén opetuslapsista: hän lähti Ruotsista ja matkusti tanskalaisen luonnontieteellisen retkikunnan mukana Arabian niemimaalle ja siellä Jemeniin, missä hän sairastui ja kuoli.
Johan Arckenholtz, alkuaan helsinkiläinen hänkin, oli jo 1730-luvulla saanut kokea sensuuritoimia poliittisten kirjoitustensa takia ja kehittynyt ajan mittaan yhdeksi hattuhallituksen sitkeimmistä arvostelijoista. Hänelle karttui kokemuksia sekä vankilasta että monivuotisesta maanpakolaiselämästä. Nämä edeltäjät sekä vuoden 1766 painovapausasetuksen pohjaksi tulleen muistion kirjoittaja Chydenius ja sen valtiopäivien käsiteltäväksi jättänyt porvoolainen Anders Kraftman liittävät painovapauden puolustamisen merkittävästi suomalaisuuteen. Tämä antanee oikeutuksen periferian ja keskuksen suhteisiin nojaavalle selitysmallille (jota etenkin Juha Manninen on kehitellyt): kun kiinteät yhteydet valtakunnan keskuksessa ja pääkaupungissa toimiviin poliittisiin ja taloudellisiin eturyhmiin puuttuivat, oltiin täysin toisella tavalla riippuvaisia avoimuudesta ja tiedon vapaasta saatavuudesta, jos yleensä haluttiin päästä millään tavoin vaikuttamaan politiikkaan tai talouselämään. Mitään ei ollut tehtävissä, jos oltiin tärkeimpiä päätöksiä ympäröivän salaisuuden muurin ulkopuolella.
Niclas von Oelreich, valtakunnan censor librorum (painotuotteiden sensori, 1746–1766), suhtautui itse monessa mielessä arvostelevasti sensuuriin. Hän uskoi kuitenkin olevansa hyödyllinen siisteyden vartija ja kielellisten korjausten tekijä virkatehtävässään kansliakollegiossa. Hänellä oli akateeminen tausta, hän oli toiminut oppihistorian professorina ja myös anonyymisti toimittanut 1755–1756 ilmestynyttä hattupuolueen lehteä En Ärlig Swensk. Korkeiden suosijoidensa vanavedessä hän lukeutui hattuihin, mutta monet pitivät häntä liian arvaamattomana toimissaan. Hän kuului aloitteentekijöihin, kun vuosien 1760–1762 valtiopäivillä asetettiin sensuurivaliokunta, ja hänet kutsuttiin sitten asiantuntijana ns. kolmanteen valiokuntaan, joka asetettiin valmistelemaan vuoden 1766 painovapausasetusta.
Alkuaan julkisuuden, abstraktin tilan, jossa painotuotteita levitettiin ja luettiin, katsottiin kuuluvan valtiovallan tai kirkon hallintaan: vallanpitäjät olivat Ruotsissa kuten muissakin maissa ottaneet itselleen oikeuden valvoa ja rajoittaa säädöksin sitä, mitä valtakunnassa saatiin sanoa ja lukea. Tätä käsitystä järkytettiin valistusajalla vähitellen väittämällä, että julkisuus on yleisön, kansalaisten, asia ja että viranomaisten sensuurin ja erilaisten rangaistusten avulla tapahtuva puuttuminen kirjoitettuihin tai painettuihin teksteihin loukkaa kansalaisten oikeuksia.
Vähitellen vakiintunut käsitys mielipiteen-, kirjoitus- ja painovapauden kuulumisesta perusosana ihmisoikeuksiin juontaa juurensa 1700-luvun lopulla laadituista silloin vallankumouksellisista vapauksien ja oikeuksien julistuksista. Koko käsitys ”ihmiselle” kuuluvista oikeuksista vuorostaan juontuu 1600-luvulta lähtien kehittyneestä luonnonoikeudellisesta ajattelutavasta, jonka mukaan jokaisella yksilöllä on ”luonnollisia” oikeuksia syntymästään saakka.
Chydenius panos ajoittuu tämän kehityksen keskivaiheille: muistioissaan ja mietinnöissään hän ottaa aluksi mielellään kantaa vanhempiin ajattelutapoihin, joiden perustana olivat valtiovallan ja kirkon pyrkimykset torjua vaarat ja vahingolliset vaikutukset, joita valvomattomasta kirjoitus- ja painovapaudesta arveltiin seuraavan. Hänen vastaväitteissään ilmaisemansa näkemys vapaan toiminnan alueesta, jolla mielipiteet kamppailevat toisiaan vastaan ja totuus kirkastuu itse itseään valvovassa julkisuudessa, kuuluu sen sijaan toisenlaiseen maailmaan, jossa tietoa etsivät kansalaiset käyvät tasaveroisina kirjallista keskustelua keskenään. Perinteisen ajattelutavan lähtökohtana olivat siis pystysuorat valtasuhteet, yhteiskunnan jakautuminen ylempiin ryhmiin ja alistettuihin, mutta Chydeniuksen perusteluissa piirtyy esiin yhteiskunta, jossa yhteydet ovat vaakasuoria, jossa kullakin yksilöillä on merkitystä saman verran kuin toisellakin ja jossa tasa-arvoiset veljet oikaisevat toistensa erehdyksiä.
Censor librorum oli Ruotsissa kuninkaallinen virkamies, jolla oli virkapaikkansa kansliakollegiossa. Kaarle XI valitsi Nikolaus Rubensin tämän viran ensimmäiseksi haltijaksi ja antoi hänelle ohjeet tähän erikoistehtävään 1688. Koska painotuotteiden määrän ei odotettu kasvavan suureksi, ajateltiin yhden miehen pystyvän valvomaan, ettei painoon päässyt mitään vahingollista eikä sopimatonta. Sensori ei kuitenkaan saanut hoitaa virkaansa täysin itsenäisesti. Yliopistoille ja kollegioille oli uskottu omien erikoisalojensa eli teologisen ja tieteellisen kirjallisuuden valvonta, vaikka aktiivinen sensori, jollainen von Oelreich oli, saattoi puuttua myös teologisiin teksteihin. Sensori oli lisäksi kansliakollegion alainen, ja tämä saattoi hyväksyä tai hylätä hänen ratkaisunsa. Sensorin yläpuolella olevat kollegion virkamiehet saattoivat siis puuttua asioihin ja kieltää itse mitä mielivät. Johtavat hattupoliitikot käyttivät tätä tietä sumeilematta ja antoivat vapauden aikana kansliakollegiolle ohjeita siitä, mitä pitäisi kieltää.
Sensorin lukemat ja hyväksymät tekstit varustettiin hänen painoluvallaan eli imprimaturilla (lat. ”saa painaa”). Tämä leima ei saanut puuttua yhdestäkään tekstistä, joka painoon meni. Tunnustuksena sensorin työlle tai hänen työnsä jouduttamiseksi ne, joiden käsikirjoitus makasi hänen pöydällään, saattoivat maksaa hänelle virantoimituspalkkioita palkan täydennykseksi. Niitä maksettiin muuallakin valtionhallinnon piirissä, virastojen alemmille virkamiehille, joiden palkat olivat pieniä tai jotka tekivät palkatonta työtä odottaessaan nimitystä vakinaiseen virkaan. Virantoimituspalkkion erotti lahjuksesta tietysti vain hiuksenhieno raja.
Mielipiteenvapautta rajoitti lisäksi 1759 annettu kielto sanoa mitään perustuslaeista ja hallitustavasta. Peter Forsskålin kirjanen kansalaisvapauksista törmäsi tämän kiellon tiukkaan soveltamiseen. Valvonta ei kohdistunut ainoastaan painettuihin mielipiteisiin, vaan varomattomat poliittiset puheetkin saattoivat johtaa viranomaistoimiin ja tuomioihin.
Painovapausasetus vei vuosien 1765–1766 valtiopäivillä päätökseen sen suuren suunnanmuutoksen kohti valtiopäivätyön avoimuutta, joka oli alkanut jo edellisillä valtiopäivillä. Kysymystä poliittisten asiakirjojen julkisuudesta käsiteltiin useissa valtiopäivien elimissä. Valtiopäivien erityiselin, salainen valiokunta, oli edeltäneen neljännesvuosisadan ajan, hattupuolueen hallitusvallan aikana, saanut ratkaisevan sananvallan yhä useampien keskeisten päätösten teossa. Talonpojat eivät saaneet edustusta tähän keskeiseen valiokuntaan, mikä herätti säädyssä ankaraa ärtymystä. Salainen valiokunta käsitteli erityisesti valtiontaloutta ja ulkopolitiikkaa, ja sen piirissä hallitseva asema oli aatelilla ja sen vaikutusvaltaisimmilla edustajilla. Tämä johti siihen, että vain pieni ryhmä, poliittinen eliitti, oli selvillä kaikesta poliittisessa päätöksentekoprosessissa, mutta suuri enemmistö jätettiin tietävien piirin ulkopuolelle. Näin syrjittiin etenkin myssypuoluetta, joka oli tuolla kaudella kaikkien valtiopäivämiesten keskuudessa vähemmistönä ja jonka edustus salaisessa valiokunnassa oli vielä paljon vähäisempi.
Vallankäytöstä osattomaksi pitkään jääneen myssypuolueen käsityksen mukaan tämä salaaminen kuului Arvid Hornin kukistumisesta eli vuodesta 1738 saakka jatkuneen hattuvallan avaintekijöihin. Myssyjen pyrkimykset vaikutusvaltansa kasvattamiseen näyttivät kerran toisensa jälkeen törmäävän salaisuuden varjeluun: ei saatu tarkkoja tietoja ulkopolitiikasta eikä taloudesta, ja melkein kaikki tärkeät päätökset tehtiin salaisessa valiokunnassa, jossa oppositio pidettiin aisoissa. Avoimuudesta ja tilivelvollisuudesta tuli tämän takia yksi opposition keskeisistä vaatimuksista. Kun tämä pitkälle ulottuva tausta otetaan huomioon, on hyvin ymmärrettävissä, että avoimesta julkisuudesta tuli keskeisen tärkeä kysymys, kun myssyt saivat yliotteen vuosien 1765–1766 valtiopäivillä. Se näytti keinolta, jolla vihattu poliittinen käytäntö oli yhdellä iskulla lopetettavissa, ja tulevaisuuden kannalta tuntui tärkeältä antaa painovapaudelle perustuslain arvovalta.
Salaaminen oli perinteisesti niin itsestään selvä asia, ettei sen asemaa politiikan perustana tarvinnut perustella. Tietämys poliittisista tilanteista merkitsi osuutta valtaan ja kuulumista poliittiseen eliittiin. Paikka valtiopäivillä oli aatelismiehen etuoikeus. Sukunsa edustajana hänellä oli synnynnäinen oikeus osallistua valtakunnan asioita koskeviin ratkaisuihin, hän oli massojen yläpuolella ja kuului hallitsijoihin eikä hallittaviin. Pitikö hänen luopua tästä poliittisesta omaisuudestaan, jakaa muille välineitä vallan käyttämiseen? Kärjistäen voitiin sanoa, että yhtä hyvinhän hän olisi voinut jaella pois perimänsä maat ja mannut, jos etuoikeuksia ei kerran enää kunnioitettaisi. Avoimen julkisuuden ja painovapauden seurauksena näytti väistämättä olevan vallan liukuminen pois tietämistä hallinneen poliittisen eliitin käsistä. Avoin poliittinen julkisuus avaisi tien aiemmin täysin naurettavana pidettyyn tilanteeseen, siihen että tavallinen talonpoika, voisi omaksua samat äänenpainot kuin ministeri ja uskoa kykenevänsä arvioimaan valtakunnan ulkosuhteita ja taloutta. Ja uumoiltiin myös, että poliittinen avoimuus avaisi Ruotsin portit valtakunnan vihollisille: diplomatiahan perustui luottamuksellisiin yhteyksiin, joita salaaminen suojasi.
Hattujen johtomies, kreivi Axel von Fersen kuului siihen joukkoon, joka ei nähnyt minkäänlaista oikeutusta kasvaville vaatimuksille avoimuuden lisäämiseksi. Hän puhui pontevasti salaamisperinteen säilyttämisen puolesta. Hän puolusti hattujen finanssipolitiikkaa ja esitti vastalauseensa, kun salaisessa valiokunnassa käsitelty pankkideputaation mietintö päätettiin jakaa valtiopäivien kaikkien neljän säädyn valtiopäivämiehille. Tämä sinnikäs vanhan politiikan puolustaminen nostatti melkeinpä myrskyn ja herätti suurta kiihtymystä myssypuolueen kannattajien keskuudessa.
Chydeniuksen muistiosta on säilynyt kaksi versiota, hänen omien papereidensa joukossa säilynyt luonnos ja Kraftmanin valtiopäiville jättämä muistio. Niissä on vähäisiä eroja, ei kuitenkaan olennaisissa kohdissa (lukuun ottamatta vastuukysymystä, josta tuonnempana). Tiedon siitä, että Chydenius oli yksin ilman muiden merkittävää myötävaikutusta kirjoittanut painovapausmuistion, hän on antanut itse.1 Käsikirjoituksessa oleva yliviivaus paljastaa, että luonnos oli alkuaan tarkoitettu yleisön luettavaksi ja että otsikkosanat ”Nöyrä muistio” on lisätty jälkikäteen.2 Chydenius ilmoittaa keskustelleensa kahden nimeltä mainitsemansa henkilön, piispa Jacob Sereniuksen ja hovineuvos Johan Arckenholtzin kanssa. Molemmat olivat vuosikymmenien ajan olleet johtavia myssyjen näkökantojen edustajia, he olivat puoluetaistelujen arpia kantavia veteraaneja ja noin 30 vuotta vanhempia kuin tuolloin 36-vuotias Chydenius. Chydenius oli aluksi ajatellut, että Serenius allekirjoittaisi ehdotuksen ja lisäisi siten nimellään sen painoarvoa, mutta lukiessaan Chydeniuksen luonnoksen ja lyhentäessään sitä hän halusi lisätä olennaisen tärkeän poliittisen rajoituksen, evätä oikeuden valtiosäännön käsittelyyn julkisessa keskustelussa. Chydenius ei voinut hyväksyä tätä.3 Kun kävi ilmi, että tästä periaatekysymyksestä oltiin eri mieltä, Serenius pyysi Chydeniusta esittämään asian omissa nimissään. Chydenius päätti tällöin pitää kiinni omakätisesti kirjoittamastaan versiosta. Luultavasti asioiden pohdiskelu Arckenholtzin kanssa on kuitenkin jättänyt joitakin jälkiä tekstiin.
Chydenius ei kuitenkaan jättänyt muistiota käsiteltäväksi omissa nimissään, vaan Anders Kraftman suostui ottamaan sen nimiinsä, Chydeniuksen mukaan tietämättä kirjoittajan henkilöllisyyttä. Ei käy ilmi, miten tämä on käytännössä toteutunut ja onko mukana ollut vielä joku välikäsi. Porvoon kymnaasin lehtori Anders Kraftman oli joka tapauksessa tullut tunnetuksi vapaamielisistä ja radikaaleista käsityksistään monissa yhteyksissä. Chydenius antaa näin Kraftmanille vain välineellisen roolin painovapausasian edistämisessä. Luultavasti hän kuitenkin tunsi Kraftmanin jo ennen kuin he kumpikin ottivat paikkansa valtiopäivien pappissäädyssä 1765.
Kukaan muu ei ole vaatinut kunniaa muistiotekstin kirjoittamisesta. Niin olisi luultavasti käynyt sen jälkeen, kun asia oli saatu onnistuneesti päätökseen, jos vaatimuksen esittämiseen olisi ollut aihetta. Niinpä lienee hyväksyttävä totuudeksi, että painovapausaloitteen oli kirjoittanut Anders Chydenius eikä kukaan muu. On tietysti ajateltavissa, että hän oli saanut neuvoja enemmänkin tai useammalta taholta kuin halusi muistaa omaelämäkerrassaan 15 vuotta myöhemmin. Tiedetäänhän, ettei Chydenius ujostellut korostaessaan oman panoksensa merkittävyyttä monellakin alalla eikä etenkään sitten, kun hän kypsänä miehenä istuutui kirjoittamaan yhteenvetoa elämästään. Kun Chydenius kirjoitti omaelämäkertansa, Serenius ja Arckenholtz olivat jo poissa, mutta Kraftman oli yhä elossa.
Sekä luonnos että valmis muistio koostuvat perusteluosasta ja sitä seuraavasta ehdotuksesta lyhyeksi laiksi. Johdannoksi pohditaan, miten valvontaa voitaisiin hoitaa erilaisilla ennakkotarkastusmenetelmillä ja millaisten sensuuriviranomaisten voitaisiin ajatella toteuttavan ennakkovalvontaa. Teksteissä ei tyydytä vain puolustamaan painovapauden periaatetta ja korostamaan haittoja, joita aiheutuu sensorin pääsystä yksinvaltiaaksi, vaan moititaan myös järjestelmän kalleutta sekä kirjoittajien että valtionkassan kannalta sekä sen hankaluuksia, kun pitkät odotusajat johtavat yleiseen kyllästymiseen.
Luonnoksessaan Chydenius korostaa erästä periaatteellista näkökohtaa, joka ei kuitenkaan ole mukana valtiopäiville jätetyssä muistiossa. Tuo kannanotto oli ristiriidassa vapauden ajan valtiopäivillä hyvin tärkeän säätyjen suvereenisuutta korostavan ylimpien valtaoikeuksien teorian (ns. prinsipalaattiopin) kanssa. Tuon opin mukaan kukaan ei valtiopäivien ulkopuolelta voinut vaatia valtiopäivämiehiä vastuuseen toimistaan. Alkuaan Chydenius oli esittänyt tähän oppiin kohdistuvan vastaväitteen: ”Kansakunnan vapaus ei ole sitä, että säätyjen valtuutetut saavat toimia mielivaltaisesti, vaan sitä, että kansakunnan valistuneisuus sitoo heidän kätensä niin, että he eivät ryhdy omavaltaisiksi.” Muistiosta on jätetty pois myös luonteeltaan vaarallisempi huomautus, että sensori voi ”hienolla tavalla polkea kansalaisen oikeudet ylimysten jalkoihin”.
Chydenius on alkuaan luonnoksessa sitä mieltä, että vastuu on laskettava kiinteää omaisuutta omistavien vakavaraisten kirjanpainajien kannettavaksi pikemminkin kuin Chydeniuksen mukaan usein rahattomien ja vailla omaisuutta elävien kirjoittajien harteille, vaikka nämäkin luonnoksen mukaan ovat vastuussa tekemisistään. Lopullinen muistio ei kuitenkaan sano asiaa aivan selvästi viimeisessä niistä kolmesta kohdasta, jotka oli tarkoitettu lakiesityksen pohjaksi. Siinä sanotaan, että ”olkoot sitten molemmat vastuussa”, vaikka aiemmin samassa kohdassa mainitaan ainoastaan kirjanpainajat; toinen osapuoli, kirjoittajat, ilmenee epäsuorasti vain muistion alusta, jossa pohditaan kirjanpainajien ja kirjoittajien välistä vastuunjakoa. Luonnoksessa mainitaan tässä kohdassa kuitenkin täysin selvästi vastuun kantajaksi ”kirjoittaja” heti kirjanpainajan jälkeen.
Täydellisestä painovapaudesta oli kaikesta huolimatta poikettava muutamissa tapauksissa: 1) kaikki uskonnon ja jumaluusopin perusteita koskevat tekstit oli alistettava jonkin teologisen tiedekunnan tai jonkun oppineen teologin tarkastettavaksi; kiellettyjä ovat 2) kaikki hallitusmuotoa vastaan sotivat ja hylättyä suvereenisuutta eli kuninkaan yksinvaltiutta ja vahingollista ylimysvaltaa (tällä tarkoitettaneen valtaneuvoston yksinvaltaa) suosivat kirjoitukset sekä 3) kaikki henkilöön kohdistuvat herjaavat hyökkäykset sekä kaikki, mikä loukkaa siveellisyyttä ja hyviä tapoja (ns. häväistyskirjoitukset). Elleivät kyseessä olleet törkeämmät rikokset, jotka voitiin tuomita yleisen oikeuskäytännön mukaisesti, sääntöjen rikkomisesta seuraavana sanktiona olivat sakot, jotka voitiin tuomita maksettavaksi jälkikäteen. Syyte oli nostettava alioikeudessa, ja vastuussa oli ensisijaisesti kirjanpainaja. Jos oikeudenloukkaus oli niin törkeä, että se vaaransi elinkeinon, hengen tai kunnian, tuomio oli alistettava valtiopäivien vahvistettavaksi.
Esivallan asettama valvontaviranomainen oli tarpeeton ja haitallinen, koska ”asia itse valvoo itseään”. Tämä oli tärkein muistiossa esitetty perustelu yhden tarkastajan suorittamaa ennakkosensurointia vastaan. Avoimessa julkisuudessa virheet siis korjautuvat itsestään: ”Jos väite on virheellinen, niin pian löytyy niitä, jotka kumoavat sen. Jos se perustuu totuudelle, se jää voimaan voittamattomana…”. Chydenius käyttää teksteissään retorisena keinona usein metaforia, joissa ”valo” ja ”pimeys” esiintyvät vastakohtina toisilleen: on tehtävä työtä pimeyden (tietämättömyyden, väärien käsitysten) torjumiseksi ja päästettävä esiin valoa (tietoja, selväjärkisyyttä, oikeita käsityksiä uskonnosta, politiikasta ja tieteistä).
Kun tarkastellaan Chydeniuksen muistiossa esittämiä perusteluja laajemmin periaatteelliselta kannalta, hänen lähtökohtanaan, jota hän ei tosin erityisesti painota, on suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskunta: se, että samasta asiasta on olemassa erilaisia käsityksiä tai ristiriitaista tietoa, ei ole vaarallista kenellekään, kun tasa-arvoiset ja vapaasti järkeilevät ihmiset korjailevat toistensa harhakäsityksiä. Muistiossa torjutaan vastaväitteet, jotka perustuivat tuon ajan de facto olemassa olevaan hierarkkiseen yhteiskuntaan (jossa ihmisten tiedontaso ja vallan määrä vaihtelivat hyvin suuresti) ja joiden mukaan arvostelukyvyttömiä ihmisiä on suojeltava vääriltä väitteiltä ja perusteettomilta väärinkäsityksiltä, kun käsitellään tärkeitä yhteiskuntajärjestystä ja uskontoa koskevia kysymyksiä sekä kosketellaan yksityisten henkilöiden kunniaa ja mainetta. Valheiden ja pilkkakirjoitusten levittäjien pahat aikeet eivät ajan mittaan menesty. Painovapaus ei uhkaa yhteiskuntarauhaa. Teologiset tiedekunnat vartioivat uskonnollisia totuuksia edelleenkin. Puhdas luterilainen oppi on siis Chydeniuksellekin asia, josta ei voida kiistellä.
Panostaan painovapauden aikaansaamiseen Anders Chydenius joka tapauksessa piti itse tärkeimpänä saavutuksenaan vuosien 1765–1766 valtiopäivillä.
Henrik Knif
Suom. Heikki Eskelinen
Kirjallisuus
Burius, Anders, Ömhet om friheten. Studier i frihetstidens censurpolitik, Institutionen för idé- och lärdomshistoria, Skrifter 5, Uppsala: Uppsala universitet 1984.
Gustafsson, Karl-Erik & Per Rydén (red.), Den svenska pressens historia 1. I begynnelsen (tiden före 1830), Stockholm: Ekerlid 2000.
Klinge, Matti, ”Republikaner redan i unga år. Gymnasiekamraterna från Borgå”, Marie-Christine Skuncke & Henrika Tandefelt (red.), Riksdag, kaffehus och predikstol. Frihetstidens politiska kultur 1766–1772, Stockholm: Atlantis 2003.
Knif, Henrik, ”Anders Chydenius”, Rainer Knapas & Nils-Erik Forsgård (toim.), Suomen kulttuurihistoria 2, Helsinki: Tammi 2002.
Manninen, Juha, ”Anders Chydenius and the Origins of World’s first Freedom of Information Act”, Juha Mustonen (ed.), The World’s First Freedom of Information Act. Anders Chydenius’ legacy today, Kokkola: Anders Chydenius Foundation 2006, s. 18–53.
Manninen, Juha, ”Anders Chydenius ja maailman ensimmäisen tietämisen vapauden lain synty”, Historiallinen Aikakauskirja 104, 2006:4, s. 470–484.
Nyman, Magnus, Press mot friheten. Opinionsbildning i de svenska tidningarna och åsiktsbrytningar om minoriteter 1772–1786, Studier i idé- och lärdomshistoria 3, Uppsala: Uppsala universitet 1988.
Steinby, Torsten, Peter Forsskål och Tankar om borgerliga friheten, Helsingfors:
Hufvudstadsbladet 1970.
Tryckfrihetsförordningen den 2 december 1766.
Vegesack, Thomas von, Smak för frihet. Opinionsbildningen i Sverige 1755–1830, Stockholm: Natur och Kultur 1995.
Zilliacus, Clas & Henrik Knif, Opinionens tryck. En studie över pressens bildningsskede i Finland, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 526, Helsingfors 1985.