Edellinen jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 8
Seuraava jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 10
§ 9
Nyt järjestys johdattaa meidät vastaamaan toiseen kysymykseen: miten meidän tulee suurta nimeä oikein käyttää? Tämä asia308 sisältää koko laajuudessaan kaiken sen palvomisen, jota Jumala pyhässä sanassaan ihmisiltä vaatii, siinä on yllin kyllin aihetta moniin laajoihin tutkielmiin. Me emme siten tähän kysymykseen vastatessamme voi juuri muuta kuin lyhyesti luetella tärkeimmät tähän kuuluvat kohdat. Toivon, että rakkaat kuulijani näiden johdattelujen jälkeen tahtoisivat Marian tavoin kätkeä ne sydämeensä1 Luuk. 2:51 ja soveltaa laajemmin ja lähemmin myös omaan itseensä.
Tähän Jumalan nimen oikeaan käyttöön on ensinnäkin aiheellista sisällyttää Jumalan pyhän sanan, meille ilmoitetun kalliin autuuden opin ahkera ja harras käyttäminen, niin että me käyttäisimme aikaamme, intoamme ja voimiamme sekä saadaksemme opetusta että tutkiaksemme itse Jumalan pyhää sanaa, joka ei ainoastaan voi johtaa meitä siunattuun yhteyteen Jumalan kanssa, vaan myös varjella meitä poikkeamasta hänestä. Koko Pyhä kirja ei ole muuta kuin paimenkirje Jumalalta, meidän sielujemme piispalta, jonka avulla hän haluaa koota Saatanan eksyttämät lampaansa ja johtaa heidät suureen, taivaalliseen lampolaansa. Se on rakkauden käsky ylimmältä sielun ystävältä ja sen sulhaselta Jeesukselta, sillä hän sanoo myös kutsumisesta vanhan liiton aikana: Minä lähetän teille profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia Matt. 23:34,309 ja heidän kauttaan hän kutsuu takaisin syntisiä, jotka olivat luopuneet hänestä, hylänneet hänet ja tehneet huorin monien kanssa2 Jer. 3:1, ja huutaa: tulkaa takaisin luokseni3 Jer. 3:1; Luuk. 15:20. Hän ottaa vastaan ja sulkee sanansa kalliilla armolupauksilla syliinsä tuhlaajapojan, kun tämä on tullut järkiinsä,4 ja vihdoin samalla autuuden sanalla vahvistaa, tukee ja lujittaa5 1. Piet. 5:10 lapsiaan. Miten kallis velvollisuus onkaan hyödyntää näin turvallista johdatusta, liikutetuin sydämin tavoitella hänen rakkauttaan ja ahkerasti käyttää tällaista sydäntä vahvistavaa virkistystä?
Toiseksi käytämme Jumalan nimeä oikein ahkerassa rukouksessa, kun toiveinemme ja huutoinemme käännymme armahtavan ja aina hyvää tekevän Jumalan puoleen. Pyhä Luther erottelee tämän käskyn selityksessä avunhuudon ja rukouksen. Avun huutamisella hän tarkoittaa sitä huutoa, jolla ihminen kääntyy Jumalansa puoleen kaikenlaisissa vaikeissa ja ahdistavissa hätätilanteissa, joko ruumiillisissa tai henkisissä. Jumala on nimenomaisesti käskenyt tehdä näin ja antanut ihanimmat lupaukset rukousten kuulemisesta, esimerkiksi kun hän kuningas ja profeetta Daavidin kautta sanoo: Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua Ps. 50:15. Siksi Jumalan rakkaat lapset310 vaivojen ja kalvavien surujen paineessa kääntyvätkin yksin Jumalansa puoleen, johon he kerran ovat oppineet sydämestään luottamaan, ja sanovat Daavidin kera: Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi Ps. 13:6. Rukouksella Luther tarkoittaa niitä päivittäisiä keskusteluja, jotka uskova sielu käy Jumalansa kanssa kaikenlaisista pakottavista tarpeistaan. Lapsi menee isänsä luo, avaa sydämensä hänelle ja lapsellisen luottavaisena pyytää yhä ja toista, eikä isän sydän voi kieltää lapseltaan toivomusta. Uskovainen sielu ja Jumalan oikea lapsi tuntee, että kukaan muu ei voi pelastaa ja että mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla6 Ap. t. 4:12 kuin Jumalan ja Jeesuksen nimi. Siksi hän apostoli Paavalin tavoin päivittäin polvistuu Herramme Jeesuksen Kristuksen Isän eteen, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä7 Ef. 3:14–15 ja huutaa Daavidin kanssa: Herra, minun Herrani, tule avukseni nimesi kunnian tähden Ps. 109:21. Hän on saanut sadoittain lupauksia siitä, että emme jää vaille apua, vaan astumme rohkeasti armon valtaistuimen eteen,8 varmoina siitä, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:16.
Rukous on siten mitä olennaisin osa Jumalan nimen oikeaa käyttöä: anova311 sielu ei tiedä, kuinka usein ja kuinka sydämestään hän sen mainitseekaan. Kannattaa huomata, kuinka suuri rukoilija, profeetta Daniel, meille muistiin kirjoitetussa profetiansa 9. luvun rukouksessa useimmiten huutaa Jumalaa nimeltä, kuvaten joko hänen olemustaan tai myös ominaisuuksiaan.
Kolmanneksi Jumalan nimeä tulee käyttää oikein hänen kiittämisekseen ja ylistämisekseen. Nämä kaksi sanaa käsitetään Pyhässä kirjassa ja muuallakin usein samaksi asiaksi, mutta koska niillä on aivan erilainen merkitys, mainitsee myös tohtori Luther lyhyessä selityksessään ne erikseen. Jumalan ylistäminen ei ole muuta kuin sitä, että sielussa on elävä vakaumus Jumalan ikuisesta ja olennaisesta täydellisyydestä, ja erityisesti hänen äärettömästä hyvyydestään; siksi häntä ylennetään sanoissa, käytöksessä ja sydämessä. Kun näemme jotain, joka on suurta, kaunista tai oikein hyvää, se valloittaa meidät, me ajattelemme sitä ja puhumme siitä toisille jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Jumalan äärettömän viisauden, kaikkivaltiuden ja hyvyyden syvyys sytyttää meidän sydämemme ja täyttää suumme ylistyksellä häntä kohtaan sitä mukaa kun opimme niitä tuntemaan. Ja huomaamme, että kaikki Jumalan lapset ovat olleet niihin ihastuneita. Tällaista ylistystä Herra meiltä oikeutetusti vaatii ja sanoo: Nouskaa ja ylistäkää Herraa, meidän Jumalaamme, aina ja ikuisesti! Ylistetty olkoon sinun312 nimesi kunnia, joka kohoaa kaikkea kiitosta ja ylistystä korkeammalle Neh. 9:5. Lukemattomien muiden kehotusten joukossa Daavid sanoo: Laulakaa hänen nimensä kunniaa, kiittäkää ja ylistäkää häntä. Sanokaa Jumalalle: Kuinka ihmeellisiä ovatkaan sinun tekosi9 Ps. 66:2–3. Mutta Jumalan kiittäminen puolestaan on sitä, että sydämessämme aivan erityisesti panemme merkille ne hyvät teot, jotka meille on osoitettu, tarkastelemme niitä ja puheissamme, eleissämme ja sydämessämme koetamme osoittaa meiltä vaadittua kiitollisuuden tunnetta niiden edessä. Otamme joka päivä vastaan äärettömän paljon hyvää Jumalaltamme, mutta maailman lapset eivät tunne hänen hyviä tekojaan vaan napinallaan suututtavat suuren antajan. Jumalan lapset sitä vastoin uutterasti pohtivat tätä Jumalan moninaista hyvyyttä ja vertaavat sitä omaan arvottomuuteensa. Siksi he usein patriarkka Jaakobin tavoin puhkeavat sanomaan: Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi 1. Moos. 32:11.10 Jumalan suurista teoista kertomalla he rohkaisevat toisiaan kiitollisuuteen ja sanovat: Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa Ps. 136:1. Tällainen kiitos- ja ylistysuhri miellyttää aina Jumalaamme suuresti ja ihanaa tuoksua Herralle on se, kun Jumalan ylistämisen täysin valtaama Daavid vakuuttaa sanoen: Hyvä on313 kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi Ps. 92:2–3. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo myös tästä asiasta merkillepantavasti: Minä ylistän lauluin Jumalan nimeä, kunnioitan sitä kiitoksin. Miellyttäköön kiitokseni Herraa enemmän kuin uhrihärkä, enemmän kuin sarvipää ja halkisorkkainen sonni Ps. 69:31–32.
Neljänneksi käytämme Jumalan kallista nimeä oikein silloin, kun me uskollisesti noudatamme hänen käskyjään ja kehotuksiaan. Kuninkaan nimi ei ole juuri muuta kuin pilkkaa, jos kukaan ei tottele, ja Herran nimeä on mahdoton ylentää ja oikein käyttää, ellei ole kuuliainen hänelle, joka kuitenkin on kaikkien herrojen herra. Miten voisikaan hänen nimeään pahemmin herjata kuin jos hänen kättensä työt eivät haluaisi totella häntä? Kuuliaisuus onkin tärkeimpien velvollisuuksiemme väistämätön seuraus, sillä jos pelkäämme Jumalaa, emme mitenkään rohkene polkea hänen käskyjään jalkoihimme. Ja jos rakastamme häntä, niin hänen käskynsä eivät ole meille lainkaan vaikeita. Tässä asiassa oikea kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on myös meille ankarasti säädetty, niin että muun muassa sanotaan: Olkaa hiljaa, israelilaiset, ja kuunnelkaa! Tänä päivänä teistä on tullut Herran, teidän Jumalanne, kansa. Totelkaa Herraa,314 Jumalaanne, ja noudattakaa hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan 5. Moos. 27:9–10. Me voimme osoittaa Jumalallemme mitä tahansa palvontaa, voimme lukea, rukoilla tai laulaa, tai muutoin palvoa häntä miten hyvänsä, mutta jos meiltä puuttuu hänen vilpittömästä rakastamisestaan kumpuava oikea kuuliaisuus hänen käskyjään kohtaan, me emme apostoli Paavalin sanoin ole muuta kuin kumiseva vaski ja helisevä symbaali 1. Kor. 13:1. Kaikki puuhailumme tällä tiellä on silloin pelkkää ilveilyä, johon Jumala ei mitenkään voi tyytyä. Siksi hän antoi sanoa kuningas Saulille, joka tieten rikkoi Jumalan käskyjä ja sitten tahtoi uhraamalla päästä Jumalan suosioon: Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva. Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät epäjumalankuvat11 1. Sam. 15:22–23. Mutta tämän kuuliaisuuden tulee ennen muuta olla täysin vilpitöntä ja pakotonta, toiseksi sen tulee olla yleistä, niin että se ulottuu kaikkiin Jumalan käskyihin, kolmanneksi Jumalan pyhyys vaatii, että sen tulee olla täydellistä, ja vihdoin neljänneksi, sen tulee olla kestävää, aina siihen saakka kun olemme tulleet elämän kilvoituksemme päähän. Rakkaat kuulijani! Näette kuinka laajat meidän velvollisuutemme tässä kohdin ovat,315 mutta tällä kertaa me emme voi viipyä tässä kauempaa, jos haluamme käydä läpi koko sen laajan kentän, jonka aiheemme meidän eteemme tässä kohden avaa.
Vielä viidenneksi on eräs oikea tapa käyttää Jumalan nimeä. Se on vähemmän yleinen, mutta se on kuitenkin ollut kaikkina aikoina käytössä kaikkien valistuneiden kansojen keskuudessa, nimittäin se, että vakuutamme totuuden Jumalan tai Jumalan nimen kautta, mitä kutsutaan myös vannomiseksi tai valalle menemiseksi. Paholainen oli se, joka ensiksi herjaavalla valheellaan Jumalaa kohtaan sai ensimmäiset esivanhempamme lankeamaan, ja kun näin istutettiin valheen siemen ihmisen sydämeen, syntyi valhe ja petos myös ihmisten välille. Mutta kun kaikki sivistyneet kansat olivat tunnustaneet kaikkitietävän Jumalan, joka tunsi ihmisen sisimmän ja oli samalla vanhurskas, ja palkitsi jokaisen tekojensa mukaan, ryhtyivät esivallan edustajat, joilla on Jumalan nimissä oikeus rangaista paheista ja suojella viatonta, asettamaan joko teosta syytetyn tai todistajan ikään kuin Jumalan kaikkinäkevien silmien eteen ja pyytämään, että hän kertoisi totuuden tai tapahtumien kulun niin kuin Jumalalle itselleen. Tästä on saanut alkunsa meidän keskuudessamme aivan liiaksi käytetty, tai tarkemmin sanottuna tuhansia kertoja316 väärinkäytetty tapa vakuuttaa Jumalan nimessä. Onpa keksitty vieläkin vaativampi vakuuttamisen tapa, joka meidän aikanamme on käytössä tuomioistuimissa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen ja vahvistetaan totuus näin: Niin totta Jumala minun ruumistani ja sieluani auttakoon. Tämä tarkoittaa: minä luovun kaikesta Jumalan armosta ja avusta ajassa ja ikuisuudessa, syöksen itseni avoimin silmin helvetin kuiluun ilman minkäänlaista pelastuksen toivoa, jos kerron muuta tai kerron asian toisin kuin mikä todellinen asian kulku oli. Nämä ja monet muut valalle menemisen tavat kuuluvat Jumalan nimen oikeaan käyttämiseen, jos esivalta niin määrää ja jos totuus, rikos tai syyttömyys näin voidaan selvittää. Mutta jos ne eivät tuota tällaista hyötyä ja johda Jumalan kunniaa palvelevaan päämäärään, tai jos niitä käytetään omavaltaisesti, niin ne ovat turmiollisinta ajateltavissa olevaa Jumalan nimen väärinkäyttöä. Jumala itse on määrännyt, että hänen nimiinsä vannominen on Jumalan palvomista, kun sanotaan: Teidän tulee pelätä Herraa, Jumalaanne, palvella häntä ja vannoa yksin hänen nimeensä 5. Moos. 6:13.
§. 9.
Nu leder oss ordningen at besvara den andra frågan: Huru det stora namnet af oss skall rätt brukas? En sak som i308 sin vidd innefattar hela den dyrkan, som Gud i sit Heliga ord fordrar af menniskorna; et öfverflödigt12 ämne til flera vidsträckta afhandlingar. Vid besvarandet af denna fråga få vi således föga mera denna gången, än korteligen upräkna de förnämsta stycken, som höra här til, och önskar jag, at mine käre Åhörare, efter förekommande anledningar, mera vidsträckt och med en noga tillämpning på sig sjelfva ville med Maria betrakta dem i sit hjerta. Luc. 2:51.
Til detta Guds namns rätta bruk räknar jag billigt13 först et flitigt och andäktigt nyttjande af Guds Heliga ord, vår uppenbarade dyra salighets lära, så at vi där på använde tid, åhåga och krafter, at dels låta undervisa oss, dels ock sjelfve forske uti Guds Heliga ord, hvad som kan ej allenast leda oss til en välsignad förening med vår Gud, utan ock förvara oss från affall ifrån Honom. Hela den Heliga Skrift är ej annat än et Herda-bref, ifrån Gud och våra själars Biskop, hvarmed han vil samla sina af satan skingrade får och leda dem til sitt stora och himmelska fårahus. Den är et kärleks bud ifrån den yppersta själa Vännen och Brudgummen Jesus; ty han säger äfven om kallelsen i det gamla förbundet: Si! jag sänder til eder Propheter, visa och skriftlärda Mat. 23:34.309 och genom dem kallar syndare tilbaka, som öfvergifvit honom och bolat med många bolar,14 Jer. 3:1. och ropar kom dock igen til mig;15 Luc. 15:20. Han emottager och omfamnar, genom sina dyra nådelöften i ordet, den förlorade Sonen när han besinnar sig,16 och ändteligen med samma salighets ord styrker, stödjer och stadfäster 1 Pet. 5:10. sina barn. Hvad öm plikt måste då icke vara, at nyttja en så trygg handledning, med rördt hjerta betrackta17 hans kärlek, och flitigt bruka en så hjertstyrkande vederqveckelse?
För det andra brukas Guds namn rätteligen af oss genom en flitig bön; när vi med våra önskningar och vårt rop vände oss til den förbarmande och altid välgörande Guden. Den Helige Lutherus gör i förklaringen öfver detta budet en skilnad imellan åkallan och bön. Med åkallan förstår han det rop, hvar med en menniska vänder sig til sin Gud, uti hvarjehanda svåra och tryckande nöder, antingen lekamliga eller andeliga; som af Gudi finnes uttryckeligen befalt och med de härligaste löften om bönhörelsen beledsagadt, såsom då Han genom Konungen och Propheten David säger: Åkalla mig i nödene, så vil jag hjelpa tig, så skalt tu prisa mig. Ps. 50:15. Därföre vända ock Guds kära barn, när310 några plågor och frätande sorger trycka dem, sig til sin Gud allena, för hvilken de en gång fattat et hjerteligit förtroende, och säga med en David; Jag tröstar der uppå at tu så nådelig äst: och mit hjerta gläder sig, at tu så gärna hjelper. Ps. 13:6. Med bönen åter förstår han de dageliga samtal, som en trogen själ hafver med sin Gud om allahanda slags nödtorfter. Et barn går til sin Fader, öpnar sit hjerta för honom och med barnslig tilförsigt begärar nu et, nu annat, och faders hjertat kan ej neka sit barn sin önskan. En trogen själ och et rätt Guds barn känner i ingom androm salighet och intet namn under Himmelen, i hvilko vi skole salige varda Ap. G. 4:12. än Guds och Jesu namn, därföre böger det och med Apost. Paulo dageligen sina knä til vårs Herras Jesu Christi Fader, den der rätte Fadren är öfver alt det Fader heter i Himmelen och på jordene, Eph. 3: v. 14,15. och ropar med David Herre, Herre var tu med mig för tit namn skull Ps. 109:21. och har hundrade tals försäkringar där om, at ej blifva ohulpen,18 utan träder trösteliga fram til Nådastolen, försäkrad at få barmhertighet och finna nåd på den tid, som hjelp behöfves. Ebr. 4:16.
Bönen är således det väsendteligaste stycket af Guds namns rätta bruk; den bed311jande själen vet icke, huru ofta och hjerteligen hon skal nämna det. Det är värdt at anmärka, huru den store bedjaren Propheten Daniel, i sin för oss uptecknade bön i Prophetians 9:de Capitel,19 esom oftast20 ropar Gud vid namn, antingen af sitt väsende eller ock egenskaper.
För det tredje bör Guds Namn rätt brukas til at tacka och låfva honom. Dessa tvänne ord tagas ofta i den Heliga Skrift och annorstädes för et och samma; men emedan de i sig sjelfva hafva en helt olika bemärkelse, hafver äfven D. Lutherus, i sin korta förklaring, nämnt dem särskildt. Låfva och prisa Gud är intet annat, än at äga en lefvande öfvertygelse i sin själ om Guds eviga och väsendteliga fullkomligheter, och i synnerhet om hans oändeliga Godhet, och därföre uphöga honom med mun åthäfvor och hjerta. När vi se något som är stort, vackert eller ock ganska21 godt, intagas vi däraf, täncke därpå och tale därom för hvar andra, med en slags hänryckning. Gud, det oändeliga visdoms, allmagts och godhets djupet upeldar vårt hjerta, och upfyller vår mun af sit låf i den mån vi hinne at känna dem. Och vi finne, at alla Guds barn hafva varit intagna däraf. Et sådant låf fordrar Herren med rätta af oss och säger: Står up och låfver Herran eder Gud ifrån evighet til evighet; och man låfve tins härlighets312 namn, hvilken uphögd är med all välsignelse och låf. Neh. 9:5. Och genom David, då det bland otaliga andra upmuntringar heter: Låfsjunger til at ära Guds Namn, priser honom härliga. Säger til Gud: huru underliga22 äro tina gärningar? Ps. 66:2,3. Men tacka Gud är åter, at i sitt hjerta i synnerhet hafva afseende på de välgärningar, som oss äro bevista; at betrakta dem och med mun, åtbörder och hjerta söka däremot visa, vår skyldiga erkänsla. Vi åtnjute oändeligen mycket godt dageligen af vår Gud; men verldenes barn känna icke hans välgärningar, utan med knot förtörna den store gifvaren; hvar emot Guds barn flitigt öfverväga hos sig denna Guds margfalliga godhet, och jämnföra den med sin egen ovärdighet, och därföre ofta utbrista med Patriarchen Jacob: Jag är för ringa til all den barmhertighet och all den trohet, som tu med tinom tjenare gjordt hafver 1. Mos. B. 32:10. och genom förtäljande af Guds välgärningar upmuntra hvar andra til tacksamhet, och säga: Tacker Herranom; ty han är god, och hans godhet varar evinnerliga Ps. 136:1. Et sådant Låf- och tack-offer behagar altid vår Gud ganska väl, och är en söt lukt Herranom, som den af Guds låf helt och hållen intagne David betygar då han säger: Det är en kostelig ting, at313 tacka Herranom, och låfsjunga tino Namne, tu Aldra Högste! Om morgonen förkunna tina nåde, och om aftonen tina sanning. Ps. 92:2,3. Och på et annat ställe yttrar han sig äfven i detta ämne märkeligen:23 Jag vil låfva Guds Namn med en viso; och vil högeligen ära honom med tacksägelse: Det skall bättre täckas24 Herranom, än en stut,25 den horn och klöfvar hafver. Ps. 69:31,32.
För det Fjerde brukas Guds dyra namn af oss rätteligen, då vi troligen lyde hans bud och befallningar. Konunga titel, utan at någon lyder, är föga annat än smälek,26 och det är omöjeligit at uphöga Herrans namn och bruka det rätt, om man ej vil hörsamma honom, som dock är Herren öfver alla Herrar. Hvad större försmädelse kunde väl vara emot hans namn, än om hans händers värk ej ville lyda honom? Lydnan är ock en oskiljaktig fölgd af våra hufvud plikter; ty frukte vi Gud, våge vi ingalunda at trampa hans befallningar under våra fötter, och älske vi honom, så blifva hans bud oss ingalunda svåra. I anseende til detta finne vi äfven en rätt hörsamhet emot Gud oss alfvarligen befald, så at det utom mångt annat heter: Märk och hör Israël; på denna dagen äst tu vorden Herrans tins Guds folck; At tu skalt lydig vara Herrans tins314 Guds röst, och göra efter hans bud och rätter, som jag bjuder tig i dag 5. Mos. 27:9,10. Vi må väl bevisa vår Gud annars hvad dyrckan som hälst, vi må läsa, bedja eller sjunga, eller annars dyrcka honom huru som hälst, saknas en rätt lydna för hans bud, som flyter af en upriktig kärlek til honom, så äre vi, som Apostelen Paulus säger, intet annat än en ljudande malm och en klingande bjelra 1. Cor. 13:1. och alt vårt företagande i denna vägen är blått et gyckelvärk, hvarmed Gud ingalunda kan åtnöjas. Därföre lät han tilsäga konung Saul, som vetandes öfverträdde Guds befallningar, och sedan ville ställa in sig hos Gud genom offer: Menar tu, at Herren hafver lust til offer och bränne-offer, såsom dertil at man lyder Herrans röst; Si! lydnad är bättre än offer, och höra til27 är bättre än det feta af vädrar.28 Förty olydnad är en trolldoms synd, och gensträfvighet är et afguderi. 1. Sam. 15:22,23. Men denna lydnan bör för allting vara först upriktig och otvungen, för det andra allmän, så at den sträcker sig til alla Guds bud, för det tredje fordrar Guds helighet, at den bör vara fullkomlig, och ändteligen för det fierde beständig, alt til dess vi lupit vår vädjo ban til ända.29 Mine älskade Åhörare! se häraf, huru vidsträckta våra plikter blifva i denna315 delen; men vi få ej denna gången tilfälle, at längre uppehålla oss härvid, om vi annars skole hinna genomlöpa det vidsträckta fält, som vårt ämne ledt oss uppå.
Ännu åter står för det femte oss et sätt, at rätteligen bruka Guds Namn, som är mindre allmänt, men dock varit hos alla uplysta folkslag i bruk i alla verldenes tider, nemligen at vid Gud och Guds Namn betyga sanningen; hvilket ock kallas svärja eller gå ed. Djefvulen var den, som först genom en hädisk lögn emot Gud bedrog våra första föräldrar til affall, och med det samma planterade lögnens frö i menniskans hjerta, deraf upkom lögn och bedrägeri äfven imellan menniskor inbördes. Men som alla hyfsade folkslag erkänt en allvetande Gud, som kände menniskors innersta, och tillika rättfärdig, som lönade hvar och en efter sina gärningar, hafva Öfverhets personer, som, å Guds vägnar, äga straffa lasten och hägna30 oskulden funnit på det råd, at lika som ställa antingen den anklagade, eller vitnet til gärningen inför Guds alt seende ögon, och begära, at han skulle så tala eller berätta sammanhanget eller tilgången, såsom för Gud sjelf, hvaraf än det alt för mycket ibland oss brukeliga, eller rättare sagdt, tusende gån316ger missbrukade bedyrings sätt in för Gud leder sit ursprung. Man har ännu uptänkt et svårare bedyrings sätt, som är det i vår tid vid domstolar brukeliga, at svärja vid Gud och hans Heliga Evangelium, och betyga sanningen, med denna tilsats: så sant mig Gud hjelpe til lif och själ. Det är så mycket sagdt: jag afsäger mig all Guds nåd och hjelp i tid och i evighet, jag störtar mig sjelf med öpna ögon i helfvetes qval, utan hopp om någon förlossning, om jag annat och annorlunda berättar saken, än rätta tilgången är. Sådana och flera andra sätt til at edgånga höra ock til et rätt Guds namns bruk, om de af Öfverheten blifva anbefaldta och sanningen, bråttet eller oskulden därigenom kunna upklarna, men leda de icke til et så nyttigt, och Guds ära befrämjande ändamål, eller ock äro egenvilliga, blifva de det aldrafaseligaste missbruk af Guds namn, som kan uptänkas. Gud hafver sjelf befallt svärjande vid sitt namn, såsom Guds dyrkan, då det heter: Tu skalt frukta Herran tin Gud, och tjena honom, och svärja vid hans namn, 5 Mos. 6:13.
§ 9
Nyt järjestys johdattaa meidät vastaamaan toiseen kysymykseen: miten meidän tulee suurta nimeä oikein käyttää? Tämä asia308 sisältää koko laajuudessaan kaiken sen palvomisen, jota Jumala pyhässä sanassaan ihmisiltä vaatii, siinä on yllin kyllin aihetta moniin laajoihin tutkielmiin. Me emme siten tähän kysymykseen vastatessamme voi juuri muuta kuin lyhyesti luetella tärkeimmät tähän kuuluvat kohdat. Toivon, että rakkaat kuulijani näiden johdattelujen jälkeen tahtoisivat Marian tavoin kätkeä ne sydämeensä31 Luuk. 2:51 ja soveltaa laajemmin ja lähemmin myös omaan itseensä.
Tähän Jumalan nimen oikeaan käyttöön on ensinnäkin aiheellista sisällyttää Jumalan pyhän sanan, meille ilmoitetun kalliin autuuden opin ahkera ja harras käyttäminen, niin että me käyttäisimme aikaamme, intoamme ja voimiamme sekä saadaksemme opetusta että tutkiaksemme itse Jumalan pyhää sanaa, joka ei ainoastaan voi johtaa meitä siunattuun yhteyteen Jumalan kanssa, vaan myös varjella meitä poikkeamasta hänestä. Koko Pyhä kirja ei ole muuta kuin paimenkirje Jumalalta, meidän sielujemme piispalta, jonka avulla hän haluaa koota Saatanan eksyttämät lampaansa ja johtaa heidät suureen, taivaalliseen lampolaansa. Se on rakkauden käsky ylimmältä sielun ystävältä ja sen sulhaselta Jeesukselta, sillä hän sanoo myös kutsumisesta vanhan liiton aikana: Minä lähetän teille profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia Matt. 23:34,309 ja heidän kauttaan hän kutsuu takaisin syntisiä, jotka olivat luopuneet hänestä, hylänneet hänet ja tehneet huorin monien kanssa32 Jer. 3:1, ja huutaa: tulkaa takaisin luokseni33 Jer. 3:1; Luuk. 15:20. Hän ottaa vastaan ja sulkee sanansa kalliilla armolupauksilla syliinsä tuhlaajapojan, kun tämä on tullut järkiinsä,34 ja vihdoin samalla autuuden sanalla vahvistaa, tukee ja lujittaa35 1. Piet. 5:10 lapsiaan. Miten kallis velvollisuus onkaan hyödyntää näin turvallista johdatusta, liikutetuin sydämin tavoitella hänen rakkauttaan ja ahkerasti käyttää tällaista sydäntä vahvistavaa virkistystä?
Toiseksi käytämme Jumalan nimeä oikein ahkerassa rukouksessa, kun toiveinemme ja huutoinemme käännymme armahtavan ja aina hyvää tekevän Jumalan puoleen. Pyhä Luther erottelee tämän käskyn selityksessä avunhuudon ja rukouksen. Avun huutamisella hän tarkoittaa sitä huutoa, jolla ihminen kääntyy Jumalansa puoleen kaikenlaisissa vaikeissa ja ahdistavissa hätätilanteissa, joko ruumiillisissa tai henkisissä. Jumala on nimenomaisesti käskenyt tehdä näin ja antanut ihanimmat lupaukset rukousten kuulemisesta, esimerkiksi kun hän kuningas ja profeetta Daavidin kautta sanoo: Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua Ps. 50:15. Siksi Jumalan rakkaat lapset310 vaivojen ja kalvavien surujen paineessa kääntyvätkin yksin Jumalansa puoleen, johon he kerran ovat oppineet sydämestään luottamaan, ja sanovat Daavidin kera: Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi Ps. 13:6. Rukouksella Luther tarkoittaa niitä päivittäisiä keskusteluja, jotka uskova sielu käy Jumalansa kanssa kaikenlaisista pakottavista tarpeistaan. Lapsi menee isänsä luo, avaa sydämensä hänelle ja lapsellisen luottavaisena pyytää yhä ja toista, eikä isän sydän voi kieltää lapseltaan toivomusta. Uskovainen sielu ja Jumalan oikea lapsi tuntee, että kukaan muu ei voi pelastaa ja että mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla36 Ap. t. 4:12 kuin Jumalan ja Jeesuksen nimi. Siksi hän apostoli Paavalin tavoin päivittäin polvistuu Herramme Jeesuksen Kristuksen Isän eteen, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä37 Ef. 3:14–15 ja huutaa Daavidin kanssa: Herra, minun Herrani, tule avukseni nimesi kunnian tähden Ps. 109:21. Hän on saanut sadoittain lupauksia siitä, että emme jää vaille apua, vaan astumme rohkeasti armon valtaistuimen eteen,38 varmoina siitä, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:16.
Rukous on siten mitä olennaisin osa Jumalan nimen oikeaa käyttöä: anova311 sielu ei tiedä, kuinka usein ja kuinka sydämestään hän sen mainitseekaan. Kannattaa huomata, kuinka suuri rukoilija, profeetta Daniel, meille muistiin kirjoitetussa profetiansa 9. luvun rukouksessa useimmiten huutaa Jumalaa nimeltä, kuvaten joko hänen olemustaan tai myös ominaisuuksiaan.
Kolmanneksi Jumalan nimeä tulee käyttää oikein hänen kiittämisekseen ja ylistämisekseen. Nämä kaksi sanaa käsitetään Pyhässä kirjassa ja muuallakin usein samaksi asiaksi, mutta koska niillä on aivan erilainen merkitys, mainitsee myös tohtori Luther lyhyessä selityksessään ne erikseen. Jumalan ylistäminen ei ole muuta kuin sitä, että sielussa on elävä vakaumus Jumalan ikuisesta ja olennaisesta täydellisyydestä, ja erityisesti hänen äärettömästä hyvyydestään; siksi häntä ylennetään sanoissa, käytöksessä ja sydämessä. Kun näemme jotain, joka on suurta, kaunista tai oikein hyvää, se valloittaa meidät, me ajattelemme sitä ja puhumme siitä toisille jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Jumalan äärettömän viisauden, kaikkivaltiuden ja hyvyyden syvyys sytyttää meidän sydämemme ja täyttää suumme ylistyksellä häntä kohtaan sitä mukaa kun opimme niitä tuntemaan. Ja huomaamme, että kaikki Jumalan lapset ovat olleet niihin ihastuneita. Tällaista ylistystä Herra meiltä oikeutetusti vaatii ja sanoo: Nouskaa ja ylistäkää Herraa, meidän Jumalaamme, aina ja ikuisesti! Ylistetty olkoon sinun312 nimesi kunnia, joka kohoaa kaikkea kiitosta ja ylistystä korkeammalle Neh. 9:5. Lukemattomien muiden kehotusten joukossa Daavid sanoo: Laulakaa hänen nimensä kunniaa, kiittäkää ja ylistäkää häntä. Sanokaa Jumalalle: Kuinka ihmeellisiä ovatkaan sinun tekosi39 Ps. 66:2–3. Mutta Jumalan kiittäminen puolestaan on sitä, että sydämessämme aivan erityisesti panemme merkille ne hyvät teot, jotka meille on osoitettu, tarkastelemme niitä ja puheissamme, eleissämme ja sydämessämme koetamme osoittaa meiltä vaadittua kiitollisuuden tunnetta niiden edessä. Otamme joka päivä vastaan äärettömän paljon hyvää Jumalaltamme, mutta maailman lapset eivät tunne hänen hyviä tekojaan vaan napinallaan suututtavat suuren antajan. Jumalan lapset sitä vastoin uutterasti pohtivat tätä Jumalan moninaista hyvyyttä ja vertaavat sitä omaan arvottomuuteensa. Siksi he usein patriarkka Jaakobin tavoin puhkeavat sanomaan: Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi 1. Moos. 32:11.40 Jumalan suurista teoista kertomalla he rohkaisevat toisiaan kiitollisuuteen ja sanovat: Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa Ps. 136:1. Tällainen kiitos- ja ylistysuhri miellyttää aina Jumalaamme suuresti ja ihanaa tuoksua Herralle on se, kun Jumalan ylistämisen täysin valtaama Daavid vakuuttaa sanoen: Hyvä on313 kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi Ps. 92:2–3. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo myös tästä asiasta merkillepantavasti: Minä ylistän lauluin Jumalan nimeä, kunnioitan sitä kiitoksin. Miellyttäköön kiitokseni Herraa enemmän kuin uhrihärkä, enemmän kuin sarvipää ja halkisorkkainen sonni Ps. 69:31–32.
Neljänneksi käytämme Jumalan kallista nimeä oikein silloin, kun me uskollisesti noudatamme hänen käskyjään ja kehotuksiaan. Kuninkaan nimi ei ole juuri muuta kuin pilkkaa, jos kukaan ei tottele, ja Herran nimeä on mahdoton ylentää ja oikein käyttää, ellei ole kuuliainen hänelle, joka kuitenkin on kaikkien herrojen herra. Miten voisikaan hänen nimeään pahemmin herjata kuin jos hänen kättensä työt eivät haluaisi totella häntä? Kuuliaisuus onkin tärkeimpien velvollisuuksiemme väistämätön seuraus, sillä jos pelkäämme Jumalaa, emme mitenkään rohkene polkea hänen käskyjään jalkoihimme. Ja jos rakastamme häntä, niin hänen käskynsä eivät ole meille lainkaan vaikeita. Tässä asiassa oikea kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on myös meille ankarasti säädetty, niin että muun muassa sanotaan: Olkaa hiljaa, israelilaiset, ja kuunnelkaa! Tänä päivänä teistä on tullut Herran, teidän Jumalanne, kansa. Totelkaa Herraa,314 Jumalaanne, ja noudattakaa hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan 5. Moos. 27:9–10. Me voimme osoittaa Jumalallemme mitä tahansa palvontaa, voimme lukea, rukoilla tai laulaa, tai muutoin palvoa häntä miten hyvänsä, mutta jos meiltä puuttuu hänen vilpittömästä rakastamisestaan kumpuava oikea kuuliaisuus hänen käskyjään kohtaan, me emme apostoli Paavalin sanoin ole muuta kuin kumiseva vaski ja helisevä symbaali 1. Kor. 13:1. Kaikki puuhailumme tällä tiellä on silloin pelkkää ilveilyä, johon Jumala ei mitenkään voi tyytyä. Siksi hän antoi sanoa kuningas Saulille, joka tieten rikkoi Jumalan käskyjä ja sitten tahtoi uhraamalla päästä Jumalan suosioon: Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva. Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät epäjumalankuvat41 1. Sam. 15:22–23. Mutta tämän kuuliaisuuden tulee ennen muuta olla täysin vilpitöntä ja pakotonta, toiseksi sen tulee olla yleistä, niin että se ulottuu kaikkiin Jumalan käskyihin, kolmanneksi Jumalan pyhyys vaatii, että sen tulee olla täydellistä, ja vihdoin neljänneksi, sen tulee olla kestävää, aina siihen saakka kun olemme tulleet elämän kilvoituksemme päähän. Rakkaat kuulijani! Näette kuinka laajat meidän velvollisuutemme tässä kohdin ovat,315 mutta tällä kertaa me emme voi viipyä tässä kauempaa, jos haluamme käydä läpi koko sen laajan kentän, jonka aiheemme meidän eteemme tässä kohden avaa.
Vielä viidenneksi on eräs oikea tapa käyttää Jumalan nimeä. Se on vähemmän yleinen, mutta se on kuitenkin ollut kaikkina aikoina käytössä kaikkien valistuneiden kansojen keskuudessa, nimittäin se, että vakuutamme totuuden Jumalan tai Jumalan nimen kautta, mitä kutsutaan myös vannomiseksi tai valalle menemiseksi. Paholainen oli se, joka ensiksi herjaavalla valheellaan Jumalaa kohtaan sai ensimmäiset esivanhempamme lankeamaan, ja kun näin istutettiin valheen siemen ihmisen sydämeen, syntyi valhe ja petos myös ihmisten välille. Mutta kun kaikki sivistyneet kansat olivat tunnustaneet kaikkitietävän Jumalan, joka tunsi ihmisen sisimmän ja oli samalla vanhurskas, ja palkitsi jokaisen tekojensa mukaan, ryhtyivät esivallan edustajat, joilla on Jumalan nimissä oikeus rangaista paheista ja suojella viatonta, asettamaan joko teosta syytetyn tai todistajan ikään kuin Jumalan kaikkinäkevien silmien eteen ja pyytämään, että hän kertoisi totuuden tai tapahtumien kulun niin kuin Jumalalle itselleen. Tästä on saanut alkunsa meidän keskuudessamme aivan liiaksi käytetty, tai tarkemmin sanottuna tuhansia kertoja316 väärinkäytetty tapa vakuuttaa Jumalan nimessä. Onpa keksitty vieläkin vaativampi vakuuttamisen tapa, joka meidän aikanamme on käytössä tuomioistuimissa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen ja vahvistetaan totuus näin: Niin totta Jumala minun ruumistani ja sieluani auttakoon. Tämä tarkoittaa: minä luovun kaikesta Jumalan armosta ja avusta ajassa ja ikuisuudessa, syöksen itseni avoimin silmin helvetin kuiluun ilman minkäänlaista pelastuksen toivoa, jos kerron muuta tai kerron asian toisin kuin mikä todellinen asian kulku oli. Nämä ja monet muut valalle menemisen tavat kuuluvat Jumalan nimen oikeaan käyttämiseen, jos esivalta niin määrää ja jos totuus, rikos tai syyttömyys näin voidaan selvittää. Mutta jos ne eivät tuota tällaista hyötyä ja johda Jumalan kunniaa palvelevaan päämäärään, tai jos niitä käytetään omavaltaisesti, niin ne ovat turmiollisinta ajateltavissa olevaa Jumalan nimen väärinkäyttöä. Jumala itse on määrännyt, että hänen nimiinsä vannominen on Jumalan palvomista, kun sanotaan: Teidän tulee pelätä Herraa, Jumalaanne, palvella häntä ja vannoa yksin hänen nimeensä 5. Moos. 6:13.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 9.
Nu leder oss ordningen at besvara den andra frågan: Huru det stora namnet af oss skall rätt brukas? En sak som i308 sin vidd innefattar hela den dyrkan, som Gud i sit Heliga ord fordrar af menniskorna; et öfverflödigt42 ämne til flera vidsträckta afhandlingar. Vid besvarandet af denna fråga få vi således föga mera denna gången, än korteligen upräkna de förnämsta stycken, som höra här til, och önskar jag, at mine käre Åhörare, efter förekommande anledningar, mera vidsträckt och med en noga tillämpning på sig sjelfva ville med Maria betrakta dem i sit hjerta. Luc. 2:51.
Til detta Guds namns rätta bruk räknar jag billigt43 först et flitigt och andäktigt nyttjande af Guds Heliga ord, vår uppenbarade dyra salighets lära, så at vi där på använde tid, åhåga och krafter, at dels låta undervisa oss, dels ock sjelfve forske uti Guds Heliga ord, hvad som kan ej allenast leda oss til en välsignad förening med vår Gud, utan ock förvara oss från affall ifrån Honom. Hela den Heliga Skrift är ej annat än et Herda-bref, ifrån Gud och våra själars Biskop, hvarmed han vil samla sina af satan skingrade får och leda dem til sitt stora och himmelska fårahus. Den är et kärleks bud ifrån den yppersta själa Vännen och Brudgummen Jesus; ty han säger äfven om kallelsen i det gamla förbundet: Si! jag sänder til eder Propheter, visa och skriftlärda Mat. 23:34.309 och genom dem kallar syndare tilbaka, som öfvergifvit honom och bolat med många bolar,44 Jer. 3:1. och ropar kom dock igen til mig;45 Luc. 15:20. Han emottager och omfamnar, genom sina dyra nådelöften i ordet, den förlorade Sonen när han besinnar sig,46 och ändteligen med samma salighets ord styrker, stödjer och stadfäster 1 Pet. 5:10. sina barn. Hvad öm plikt måste då icke vara, at nyttja en så trygg handledning, med rördt hjerta betrackta47 hans kärlek, och flitigt bruka en så hjertstyrkande vederqveckelse?
För det andra brukas Guds namn rätteligen af oss genom en flitig bön; när vi med våra önskningar och vårt rop vände oss til den förbarmande och altid välgörande Guden. Den Helige Lutherus gör i förklaringen öfver detta budet en skilnad imellan åkallan och bön. Med åkallan förstår han det rop, hvar med en menniska vänder sig til sin Gud, uti hvarjehanda svåra och tryckande nöder, antingen lekamliga eller andeliga; som af Gudi finnes uttryckeligen befalt och med de härligaste löften om bönhörelsen beledsagadt, såsom då Han genom Konungen och Propheten David säger: Åkalla mig i nödene, så vil jag hjelpa tig, så skalt tu prisa mig. Ps. 50:15. Därföre vända ock Guds kära barn, när310 några plågor och frätande sorger trycka dem, sig til sin Gud allena, för hvilken de en gång fattat et hjerteligit förtroende, och säga med en David; Jag tröstar der uppå at tu så nådelig äst: och mit hjerta gläder sig, at tu så gärna hjelper. Ps. 13:6. Med bönen åter förstår han de dageliga samtal, som en trogen själ hafver med sin Gud om allahanda slags nödtorfter. Et barn går til sin Fader, öpnar sit hjerta för honom och med barnslig tilförsigt begärar nu et, nu annat, och faders hjertat kan ej neka sit barn sin önskan. En trogen själ och et rätt Guds barn känner i ingom androm salighet och intet namn under Himmelen, i hvilko vi skole salige varda Ap. G. 4:12. än Guds och Jesu namn, därföre böger det och med Apost. Paulo dageligen sina knä til vårs Herras Jesu Christi Fader, den der rätte Fadren är öfver alt det Fader heter i Himmelen och på jordene, Eph. 3: v. 14,15. och ropar med David Herre, Herre var tu med mig för tit namn skull Ps. 109:21. och har hundrade tals försäkringar där om, at ej blifva ohulpen,48 utan träder trösteliga fram til Nådastolen, försäkrad at få barmhertighet och finna nåd på den tid, som hjelp behöfves. Ebr. 4:16.
Bönen är således det väsendteligaste stycket af Guds namns rätta bruk; den bed311jande själen vet icke, huru ofta och hjerteligen hon skal nämna det. Det är värdt at anmärka, huru den store bedjaren Propheten Daniel, i sin för oss uptecknade bön i Prophetians 9:de Capitel,49 esom oftast50 ropar Gud vid namn, antingen af sitt väsende eller ock egenskaper.
För det tredje bör Guds Namn rätt brukas til at tacka och låfva honom. Dessa tvänne ord tagas ofta i den Heliga Skrift och annorstädes för et och samma; men emedan de i sig sjelfva hafva en helt olika bemärkelse, hafver äfven D. Lutherus, i sin korta förklaring, nämnt dem särskildt. Låfva och prisa Gud är intet annat, än at äga en lefvande öfvertygelse i sin själ om Guds eviga och väsendteliga fullkomligheter, och i synnerhet om hans oändeliga Godhet, och därföre uphöga honom med mun åthäfvor och hjerta. När vi se något som är stort, vackert eller ock ganska51 godt, intagas vi däraf, täncke därpå och tale därom för hvar andra, med en slags hänryckning. Gud, det oändeliga visdoms, allmagts och godhets djupet upeldar vårt hjerta, och upfyller vår mun af sit låf i den mån vi hinne at känna dem. Och vi finne, at alla Guds barn hafva varit intagna däraf. Et sådant låf fordrar Herren med rätta af oss och säger: Står up och låfver Herran eder Gud ifrån evighet til evighet; och man låfve tins härlighets312 namn, hvilken uphögd är med all välsignelse och låf. Neh. 9:5. Och genom David, då det bland otaliga andra upmuntringar heter: Låfsjunger til at ära Guds Namn, priser honom härliga. Säger til Gud: huru underliga52 äro tina gärningar? Ps. 66:2,3. Men tacka Gud är åter, at i sitt hjerta i synnerhet hafva afseende på de välgärningar, som oss äro bevista; at betrakta dem och med mun, åtbörder och hjerta söka däremot visa, vår skyldiga erkänsla. Vi åtnjute oändeligen mycket godt dageligen af vår Gud; men verldenes barn känna icke hans välgärningar, utan med knot förtörna den store gifvaren; hvar emot Guds barn flitigt öfverväga hos sig denna Guds margfalliga godhet, och jämnföra den med sin egen ovärdighet, och därföre ofta utbrista med Patriarchen Jacob: Jag är för ringa til all den barmhertighet och all den trohet, som tu med tinom tjenare gjordt hafver 1. Mos. B. 32:10. och genom förtäljande af Guds välgärningar upmuntra hvar andra til tacksamhet, och säga: Tacker Herranom; ty han är god, och hans godhet varar evinnerliga Ps. 136:1. Et sådant Låf- och tack-offer behagar altid vår Gud ganska väl, och är en söt lukt Herranom, som den af Guds låf helt och hållen intagne David betygar då han säger: Det är en kostelig ting, at313 tacka Herranom, och låfsjunga tino Namne, tu Aldra Högste! Om morgonen förkunna tina nåde, och om aftonen tina sanning. Ps. 92:2,3. Och på et annat ställe yttrar han sig äfven i detta ämne märkeligen:53 Jag vil låfva Guds Namn med en viso; och vil högeligen ära honom med tacksägelse: Det skall bättre täckas54 Herranom, än en stut,55 den horn och klöfvar hafver. Ps. 69:31,32.
För det Fjerde brukas Guds dyra namn af oss rätteligen, då vi troligen lyde hans bud och befallningar. Konunga titel, utan at någon lyder, är föga annat än smälek,56 och det är omöjeligit at uphöga Herrans namn och bruka det rätt, om man ej vil hörsamma honom, som dock är Herren öfver alla Herrar. Hvad större försmädelse kunde väl vara emot hans namn, än om hans händers värk ej ville lyda honom? Lydnan är ock en oskiljaktig fölgd af våra hufvud plikter; ty frukte vi Gud, våge vi ingalunda at trampa hans befallningar under våra fötter, och älske vi honom, så blifva hans bud oss ingalunda svåra. I anseende til detta finne vi äfven en rätt hörsamhet emot Gud oss alfvarligen befald, så at det utom mångt annat heter: Märk och hör Israël; på denna dagen äst tu vorden Herrans tins Guds folck; At tu skalt lydig vara Herrans tins314 Guds röst, och göra efter hans bud och rätter, som jag bjuder tig i dag 5. Mos. 27:9,10. Vi må väl bevisa vår Gud annars hvad dyrckan som hälst, vi må läsa, bedja eller sjunga, eller annars dyrcka honom huru som hälst, saknas en rätt lydna för hans bud, som flyter af en upriktig kärlek til honom, så äre vi, som Apostelen Paulus säger, intet annat än en ljudande malm och en klingande bjelra 1. Cor. 13:1. och alt vårt företagande i denna vägen är blått et gyckelvärk, hvarmed Gud ingalunda kan åtnöjas. Därföre lät han tilsäga konung Saul, som vetandes öfverträdde Guds befallningar, och sedan ville ställa in sig hos Gud genom offer: Menar tu, at Herren hafver lust til offer och bränne-offer, såsom dertil at man lyder Herrans röst; Si! lydnad är bättre än offer, och höra til57 är bättre än det feta af vädrar.58 Förty olydnad är en trolldoms synd, och gensträfvighet är et afguderi. 1. Sam. 15:22,23. Men denna lydnan bör för allting vara först upriktig och otvungen, för det andra allmän, så at den sträcker sig til alla Guds bud, för det tredje fordrar Guds helighet, at den bör vara fullkomlig, och ändteligen för det fierde beständig, alt til dess vi lupit vår vädjo ban til ända.59 Mine älskade Åhörare! se häraf, huru vidsträckta våra plikter blifva i denna315 delen; men vi få ej denna gången tilfälle, at längre uppehålla oss härvid, om vi annars skole hinna genomlöpa det vidsträckta fält, som vårt ämne ledt oss uppå.
Ännu åter står för det femte oss et sätt, at rätteligen bruka Guds Namn, som är mindre allmänt, men dock varit hos alla uplysta folkslag i bruk i alla verldenes tider, nemligen at vid Gud och Guds Namn betyga sanningen; hvilket ock kallas svärja eller gå ed. Djefvulen var den, som först genom en hädisk lögn emot Gud bedrog våra första föräldrar til affall, och med det samma planterade lögnens frö i menniskans hjerta, deraf upkom lögn och bedrägeri äfven imellan menniskor inbördes. Men som alla hyfsade folkslag erkänt en allvetande Gud, som kände menniskors innersta, och tillika rättfärdig, som lönade hvar och en efter sina gärningar, hafva Öfverhets personer, som, å Guds vägnar, äga straffa lasten och hägna60 oskulden funnit på det råd, at lika som ställa antingen den anklagade, eller vitnet til gärningen inför Guds alt seende ögon, och begära, at han skulle så tala eller berätta sammanhanget eller tilgången, såsom för Gud sjelf, hvaraf än det alt för mycket ibland oss brukeliga, eller rättare sagdt, tusende gån316ger missbrukade bedyrings sätt in för Gud leder sit ursprung. Man har ännu uptänkt et svårare bedyrings sätt, som är det i vår tid vid domstolar brukeliga, at svärja vid Gud och hans Heliga Evangelium, och betyga sanningen, med denna tilsats: så sant mig Gud hjelpe til lif och själ. Det är så mycket sagdt: jag afsäger mig all Guds nåd och hjelp i tid och i evighet, jag störtar mig sjelf med öpna ögon i helfvetes qval, utan hopp om någon förlossning, om jag annat och annorlunda berättar saken, än rätta tilgången är. Sådana och flera andra sätt til at edgånga höra ock til et rätt Guds namns bruk, om de af Öfverheten blifva anbefaldta och sanningen, bråttet eller oskulden därigenom kunna upklarna, men leda de icke til et så nyttigt, och Guds ära befrämjande ändamål, eller ock äro egenvilliga, blifva de det aldrafaseligaste missbruk af Guds namn, som kan uptänkas. Gud hafver sjelf befallt svärjande vid sitt namn, såsom Guds dyrkan, då det heter: Tu skalt frukta Herran tin Gud, och tjena honom, och svärja vid hans namn, 5 Mos. 6:13.
§ 9
Nyt järjestys johdattaa meidät vastaamaan toiseen kysymykseen: miten meidän tulee suurta nimeä oikein käyttää? Tämä asia308 sisältää koko laajuudessaan kaiken sen palvomisen, jota Jumala pyhässä sanassaan ihmisiltä vaatii, siinä on yllin kyllin aihetta moniin laajoihin tutkielmiin. Me emme siten tähän kysymykseen vastatessamme voi juuri muuta kuin lyhyesti luetella tärkeimmät tähän kuuluvat kohdat. Toivon, että rakkaat kuulijani näiden johdattelujen jälkeen tahtoisivat Marian tavoin kätkeä ne sydämeensä61 Luuk. 2:51 ja soveltaa laajemmin ja lähemmin myös omaan itseensä.
Tähän Jumalan nimen oikeaan käyttöön on ensinnäkin aiheellista sisällyttää Jumalan pyhän sanan, meille ilmoitetun kalliin autuuden opin ahkera ja harras käyttäminen, niin että me käyttäisimme aikaamme, intoamme ja voimiamme sekä saadaksemme opetusta että tutkiaksemme itse Jumalan pyhää sanaa, joka ei ainoastaan voi johtaa meitä siunattuun yhteyteen Jumalan kanssa, vaan myös varjella meitä poikkeamasta hänestä. Koko Pyhä kirja ei ole muuta kuin paimenkirje Jumalalta, meidän sielujemme piispalta, jonka avulla hän haluaa koota Saatanan eksyttämät lampaansa ja johtaa heidät suureen, taivaalliseen lampolaansa. Se on rakkauden käsky ylimmältä sielun ystävältä ja sen sulhaselta Jeesukselta, sillä hän sanoo myös kutsumisesta vanhan liiton aikana: Minä lähetän teille profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia Matt. 23:34,309 ja heidän kauttaan hän kutsuu takaisin syntisiä, jotka olivat luopuneet hänestä, hylänneet hänet ja tehneet huorin monien kanssa62 Jer. 3:1, ja huutaa: tulkaa takaisin luokseni63 Jer. 3:1; Luuk. 15:20. Hän ottaa vastaan ja sulkee sanansa kalliilla armolupauksilla syliinsä tuhlaajapojan, kun tämä on tullut järkiinsä,64 ja vihdoin samalla autuuden sanalla vahvistaa, tukee ja lujittaa65 1. Piet. 5:10 lapsiaan. Miten kallis velvollisuus onkaan hyödyntää näin turvallista johdatusta, liikutetuin sydämin tavoitella hänen rakkauttaan ja ahkerasti käyttää tällaista sydäntä vahvistavaa virkistystä?
Toiseksi käytämme Jumalan nimeä oikein ahkerassa rukouksessa, kun toiveinemme ja huutoinemme käännymme armahtavan ja aina hyvää tekevän Jumalan puoleen. Pyhä Luther erottelee tämän käskyn selityksessä avunhuudon ja rukouksen. Avun huutamisella hän tarkoittaa sitä huutoa, jolla ihminen kääntyy Jumalansa puoleen kaikenlaisissa vaikeissa ja ahdistavissa hätätilanteissa, joko ruumiillisissa tai henkisissä. Jumala on nimenomaisesti käskenyt tehdä näin ja antanut ihanimmat lupaukset rukousten kuulemisesta, esimerkiksi kun hän kuningas ja profeetta Daavidin kautta sanoo: Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua Ps. 50:15. Siksi Jumalan rakkaat lapset310 vaivojen ja kalvavien surujen paineessa kääntyvätkin yksin Jumalansa puoleen, johon he kerran ovat oppineet sydämestään luottamaan, ja sanovat Daavidin kera: Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi Ps. 13:6. Rukouksella Luther tarkoittaa niitä päivittäisiä keskusteluja, jotka uskova sielu käy Jumalansa kanssa kaikenlaisista pakottavista tarpeistaan. Lapsi menee isänsä luo, avaa sydämensä hänelle ja lapsellisen luottavaisena pyytää yhä ja toista, eikä isän sydän voi kieltää lapseltaan toivomusta. Uskovainen sielu ja Jumalan oikea lapsi tuntee, että kukaan muu ei voi pelastaa ja että mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla66 Ap. t. 4:12 kuin Jumalan ja Jeesuksen nimi. Siksi hän apostoli Paavalin tavoin päivittäin polvistuu Herramme Jeesuksen Kristuksen Isän eteen, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä67 Ef. 3:14–15 ja huutaa Daavidin kanssa: Herra, minun Herrani, tule avukseni nimesi kunnian tähden Ps. 109:21. Hän on saanut sadoittain lupauksia siitä, että emme jää vaille apua, vaan astumme rohkeasti armon valtaistuimen eteen,68 varmoina siitä, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:16.
Rukous on siten mitä olennaisin osa Jumalan nimen oikeaa käyttöä: anova311 sielu ei tiedä, kuinka usein ja kuinka sydämestään hän sen mainitseekaan. Kannattaa huomata, kuinka suuri rukoilija, profeetta Daniel, meille muistiin kirjoitetussa profetiansa 9. luvun rukouksessa useimmiten huutaa Jumalaa nimeltä, kuvaten joko hänen olemustaan tai myös ominaisuuksiaan.
Kolmanneksi Jumalan nimeä tulee käyttää oikein hänen kiittämisekseen ja ylistämisekseen. Nämä kaksi sanaa käsitetään Pyhässä kirjassa ja muuallakin usein samaksi asiaksi, mutta koska niillä on aivan erilainen merkitys, mainitsee myös tohtori Luther lyhyessä selityksessään ne erikseen. Jumalan ylistäminen ei ole muuta kuin sitä, että sielussa on elävä vakaumus Jumalan ikuisesta ja olennaisesta täydellisyydestä, ja erityisesti hänen äärettömästä hyvyydestään; siksi häntä ylennetään sanoissa, käytöksessä ja sydämessä. Kun näemme jotain, joka on suurta, kaunista tai oikein hyvää, se valloittaa meidät, me ajattelemme sitä ja puhumme siitä toisille jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Jumalan äärettömän viisauden, kaikkivaltiuden ja hyvyyden syvyys sytyttää meidän sydämemme ja täyttää suumme ylistyksellä häntä kohtaan sitä mukaa kun opimme niitä tuntemaan. Ja huomaamme, että kaikki Jumalan lapset ovat olleet niihin ihastuneita. Tällaista ylistystä Herra meiltä oikeutetusti vaatii ja sanoo: Nouskaa ja ylistäkää Herraa, meidän Jumalaamme, aina ja ikuisesti! Ylistetty olkoon sinun312 nimesi kunnia, joka kohoaa kaikkea kiitosta ja ylistystä korkeammalle Neh. 9:5. Lukemattomien muiden kehotusten joukossa Daavid sanoo: Laulakaa hänen nimensä kunniaa, kiittäkää ja ylistäkää häntä. Sanokaa Jumalalle: Kuinka ihmeellisiä ovatkaan sinun tekosi69 Ps. 66:2–3. Mutta Jumalan kiittäminen puolestaan on sitä, että sydämessämme aivan erityisesti panemme merkille ne hyvät teot, jotka meille on osoitettu, tarkastelemme niitä ja puheissamme, eleissämme ja sydämessämme koetamme osoittaa meiltä vaadittua kiitollisuuden tunnetta niiden edessä. Otamme joka päivä vastaan äärettömän paljon hyvää Jumalaltamme, mutta maailman lapset eivät tunne hänen hyviä tekojaan vaan napinallaan suututtavat suuren antajan. Jumalan lapset sitä vastoin uutterasti pohtivat tätä Jumalan moninaista hyvyyttä ja vertaavat sitä omaan arvottomuuteensa. Siksi he usein patriarkka Jaakobin tavoin puhkeavat sanomaan: Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi 1. Moos. 32:11.70 Jumalan suurista teoista kertomalla he rohkaisevat toisiaan kiitollisuuteen ja sanovat: Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa Ps. 136:1. Tällainen kiitos- ja ylistysuhri miellyttää aina Jumalaamme suuresti ja ihanaa tuoksua Herralle on se, kun Jumalan ylistämisen täysin valtaama Daavid vakuuttaa sanoen: Hyvä on313 kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi Ps. 92:2–3. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo myös tästä asiasta merkillepantavasti: Minä ylistän lauluin Jumalan nimeä, kunnioitan sitä kiitoksin. Miellyttäköön kiitokseni Herraa enemmän kuin uhrihärkä, enemmän kuin sarvipää ja halkisorkkainen sonni Ps. 69:31–32.
Neljänneksi käytämme Jumalan kallista nimeä oikein silloin, kun me uskollisesti noudatamme hänen käskyjään ja kehotuksiaan. Kuninkaan nimi ei ole juuri muuta kuin pilkkaa, jos kukaan ei tottele, ja Herran nimeä on mahdoton ylentää ja oikein käyttää, ellei ole kuuliainen hänelle, joka kuitenkin on kaikkien herrojen herra. Miten voisikaan hänen nimeään pahemmin herjata kuin jos hänen kättensä työt eivät haluaisi totella häntä? Kuuliaisuus onkin tärkeimpien velvollisuuksiemme väistämätön seuraus, sillä jos pelkäämme Jumalaa, emme mitenkään rohkene polkea hänen käskyjään jalkoihimme. Ja jos rakastamme häntä, niin hänen käskynsä eivät ole meille lainkaan vaikeita. Tässä asiassa oikea kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on myös meille ankarasti säädetty, niin että muun muassa sanotaan: Olkaa hiljaa, israelilaiset, ja kuunnelkaa! Tänä päivänä teistä on tullut Herran, teidän Jumalanne, kansa. Totelkaa Herraa,314 Jumalaanne, ja noudattakaa hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan 5. Moos. 27:9–10. Me voimme osoittaa Jumalallemme mitä tahansa palvontaa, voimme lukea, rukoilla tai laulaa, tai muutoin palvoa häntä miten hyvänsä, mutta jos meiltä puuttuu hänen vilpittömästä rakastamisestaan kumpuava oikea kuuliaisuus hänen käskyjään kohtaan, me emme apostoli Paavalin sanoin ole muuta kuin kumiseva vaski ja helisevä symbaali 1. Kor. 13:1. Kaikki puuhailumme tällä tiellä on silloin pelkkää ilveilyä, johon Jumala ei mitenkään voi tyytyä. Siksi hän antoi sanoa kuningas Saulille, joka tieten rikkoi Jumalan käskyjä ja sitten tahtoi uhraamalla päästä Jumalan suosioon: Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva. Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät epäjumalankuvat71 1. Sam. 15:22–23. Mutta tämän kuuliaisuuden tulee ennen muuta olla täysin vilpitöntä ja pakotonta, toiseksi sen tulee olla yleistä, niin että se ulottuu kaikkiin Jumalan käskyihin, kolmanneksi Jumalan pyhyys vaatii, että sen tulee olla täydellistä, ja vihdoin neljänneksi, sen tulee olla kestävää, aina siihen saakka kun olemme tulleet elämän kilvoituksemme päähän. Rakkaat kuulijani! Näette kuinka laajat meidän velvollisuutemme tässä kohdin ovat,315 mutta tällä kertaa me emme voi viipyä tässä kauempaa, jos haluamme käydä läpi koko sen laajan kentän, jonka aiheemme meidän eteemme tässä kohden avaa.
Vielä viidenneksi on eräs oikea tapa käyttää Jumalan nimeä. Se on vähemmän yleinen, mutta se on kuitenkin ollut kaikkina aikoina käytössä kaikkien valistuneiden kansojen keskuudessa, nimittäin se, että vakuutamme totuuden Jumalan tai Jumalan nimen kautta, mitä kutsutaan myös vannomiseksi tai valalle menemiseksi. Paholainen oli se, joka ensiksi herjaavalla valheellaan Jumalaa kohtaan sai ensimmäiset esivanhempamme lankeamaan, ja kun näin istutettiin valheen siemen ihmisen sydämeen, syntyi valhe ja petos myös ihmisten välille. Mutta kun kaikki sivistyneet kansat olivat tunnustaneet kaikkitietävän Jumalan, joka tunsi ihmisen sisimmän ja oli samalla vanhurskas, ja palkitsi jokaisen tekojensa mukaan, ryhtyivät esivallan edustajat, joilla on Jumalan nimissä oikeus rangaista paheista ja suojella viatonta, asettamaan joko teosta syytetyn tai todistajan ikään kuin Jumalan kaikkinäkevien silmien eteen ja pyytämään, että hän kertoisi totuuden tai tapahtumien kulun niin kuin Jumalalle itselleen. Tästä on saanut alkunsa meidän keskuudessamme aivan liiaksi käytetty, tai tarkemmin sanottuna tuhansia kertoja316 väärinkäytetty tapa vakuuttaa Jumalan nimessä. Onpa keksitty vieläkin vaativampi vakuuttamisen tapa, joka meidän aikanamme on käytössä tuomioistuimissa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen ja vahvistetaan totuus näin: Niin totta Jumala minun ruumistani ja sieluani auttakoon. Tämä tarkoittaa: minä luovun kaikesta Jumalan armosta ja avusta ajassa ja ikuisuudessa, syöksen itseni avoimin silmin helvetin kuiluun ilman minkäänlaista pelastuksen toivoa, jos kerron muuta tai kerron asian toisin kuin mikä todellinen asian kulku oli. Nämä ja monet muut valalle menemisen tavat kuuluvat Jumalan nimen oikeaan käyttämiseen, jos esivalta niin määrää ja jos totuus, rikos tai syyttömyys näin voidaan selvittää. Mutta jos ne eivät tuota tällaista hyötyä ja johda Jumalan kunniaa palvelevaan päämäärään, tai jos niitä käytetään omavaltaisesti, niin ne ovat turmiollisinta ajateltavissa olevaa Jumalan nimen väärinkäyttöä. Jumala itse on määrännyt, että hänen nimiinsä vannominen on Jumalan palvomista, kun sanotaan: Teidän tulee pelätä Herraa, Jumalaanne, palvella häntä ja vannoa yksin hänen nimeensä 5. Moos. 6:13.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 8
Seuraava jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 10
paikat:
Henkilöt: Daavid Daniel Luther, Martti Maria Paavali Saul
Raamatunkohdat:
Aiheet: