Edellinen jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 8
Seuraava jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 10
§ 9
Nyt järjestys johdattaa meidät vastaamaan toiseen kysymykseen: miten meidän tulee suurta nimeä oikein käyttää? Tämä asia1 Luuk. 2:51 ja soveltaa laajemmin ja lähemmin myös omaan itseensä.
sisältää koko laajuudessaan kaiken sen palvomisen, jota Jumala pyhässä sanassaan ihmisiltä vaatii, siinä on yllin kyllin aihetta moniin laajoihin tutkielmiin. Me emme siten tähän kysymykseen vastatessamme voi juuri muuta kuin lyhyesti luetella tärkeimmät tähän kuuluvat kohdat. Toivon, että rakkaat kuulijani näiden johdattelujen jälkeen tahtoisivat Marian tavoin kätkeä ne sydämeensäTähän Jumalan nimen oikeaan käyttöön on ensinnäkin aiheellista sisällyttää Jumalan pyhän sanan, meille ilmoitetun kalliin autuuden opin ahkera ja harras käyttäminen, niin että me käyttäisimme aikaamme, intoamme ja voimiamme sekä saadaksemme opetusta että tutkiaksemme itse Jumalan pyhää sanaa, joka ei ainoastaan voi johtaa meitä siunattuun yhteyteen Jumalan kanssa, vaan myös varjella meitä poikkeamasta hänestä. Koko Pyhä kirja ei ole muuta kuin paimenkirje Jumalalta, meidän sielujemme piispalta, jonka avulla hän haluaa koota Saatanan eksyttämät lampaansa ja johtaa heidät suureen, taivaalliseen lampolaansa. Se on rakkauden käsky ylimmältä sielun ystävältä ja sen sulhaselta Jeesukselta, sillä hän sanoo myös kutsumisesta vanhan liiton aikana: Minä lähetän teille profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia Matt. 23:34,2 Jer. 3:1, ja huutaa: tulkaa takaisin luokseni3 Jer. 3:1; Luuk. 15:20. Hän ottaa vastaan ja sulkee sanansa kalliilla armolupauksilla syliinsä tuhlaajapojan, kun tämä on tullut järkiinsä,4 ja vihdoin samalla autuuden sanalla vahvistaa, tukee ja lujittaa5 1. Piet. 5:10 lapsiaan. Miten kallis velvollisuus onkaan hyödyntää näin turvallista johdatusta, liikutetuin sydämin tavoitella hänen rakkauttaan ja ahkerasti käyttää tällaista sydäntä vahvistavaa virkistystä?
ja heidän kauttaan hän kutsuu takaisin syntisiä, jotka olivat luopuneet hänestä, hylänneet hänet ja tehneet huorin monien kanssaToiseksi käytämme Jumalan nimeä oikein ahkerassa rukouksessa, kun toiveinemme ja huutoinemme käännymme armahtavan ja aina hyvää tekevän Jumalan puoleen. Pyhä Luther erottelee tämän käskyn selityksessä avunhuudon ja rukouksen. Avun huutamisella hän tarkoittaa sitä huutoa, jolla ihminen kääntyy Jumalansa puoleen kaikenlaisissa vaikeissa ja ahdistavissa hätätilanteissa, joko ruumiillisissa tai henkisissä. Jumala on nimenomaisesti käskenyt tehdä näin ja antanut ihanimmat lupaukset rukousten kuulemisesta, esimerkiksi kun hän kuningas ja profeetta Daavidin kautta sanoo: Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua Ps. 50:15. Siksi Jumalan rakkaat lapset6 Ap. t. 4:12 kuin Jumalan ja Jeesuksen nimi. Siksi hän apostoli Paavalin tavoin päivittäin polvistuu Herramme Jeesuksen Kristuksen Isän eteen, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä7 Ef. 3:14–15 ja huutaa Daavidin kanssa: Herra, minun Herrani, tule avukseni nimesi kunnian tähden Ps. 109:21. Hän on saanut sadoittain lupauksia siitä, että emme jää vaille apua, vaan astumme rohkeasti armon valtaistuimen eteen,8 varmoina siitä, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:16.
vaivojen ja kalvavien surujen paineessa kääntyvätkin yksin Jumalansa puoleen, johon he kerran ovat oppineet sydämestään luottamaan, ja sanovat Daavidin kera: Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi Ps. 13:6. Rukouksella Luther tarkoittaa niitä päivittäisiä keskusteluja, jotka uskova sielu käy Jumalansa kanssa kaikenlaisista pakottavista tarpeistaan. Lapsi menee isänsä luo, avaa sydämensä hänelle ja lapsellisen luottavaisena pyytää yhä ja toista, eikä isän sydän voi kieltää lapseltaan toivomusta. Uskovainen sielu ja Jumalan oikea lapsi tuntee, että kukaan muu ei voi pelastaa ja että mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen allaRukous on siten mitä olennaisin osa Jumalan nimen oikeaa käyttöä: anova
sielu ei tiedä, kuinka usein ja kuinka sydämestään hän sen mainitseekaan. Kannattaa huomata, kuinka suuri rukoilija, profeetta Daniel, meille muistiin kirjoitetussa profetiansa 9. luvun rukouksessa useimmiten huutaa Jumalaa nimeltä, kuvaten joko hänen olemustaan tai myös ominaisuuksiaan.Kolmanneksi Jumalan nimeä tulee käyttää oikein hänen kiittämisekseen ja ylistämisekseen. Nämä kaksi sanaa käsitetään Pyhässä kirjassa ja muuallakin usein samaksi asiaksi, mutta koska niillä on aivan erilainen merkitys, mainitsee myös tohtori Luther lyhyessä selityksessään ne erikseen. Jumalan ylistäminen ei ole muuta kuin sitä, että sielussa on elävä vakaumus Jumalan ikuisesta ja olennaisesta täydellisyydestä, ja erityisesti hänen äärettömästä hyvyydestään; siksi häntä ylennetään sanoissa, käytöksessä ja sydämessä. Kun näemme jotain, joka on suurta, kaunista tai oikein hyvää, se valloittaa meidät, me ajattelemme sitä ja puhumme siitä toisille jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Jumalan äärettömän viisauden, kaikkivaltiuden ja hyvyyden syvyys sytyttää meidän sydämemme ja täyttää suumme ylistyksellä häntä kohtaan sitä mukaa kun opimme niitä tuntemaan. Ja huomaamme, että kaikki Jumalan lapset ovat olleet niihin ihastuneita. Tällaista ylistystä Herra meiltä oikeutetusti vaatii ja sanoo: Nouskaa ja ylistäkää Herraa, meidän Jumalaamme, aina ja ikuisesti! Ylistetty olkoon sinun9 Ps. 66:2–3. Mutta Jumalan kiittäminen puolestaan on sitä, että sydämessämme aivan erityisesti panemme merkille ne hyvät teot, jotka meille on osoitettu, tarkastelemme niitä ja puheissamme, eleissämme ja sydämessämme koetamme osoittaa meiltä vaadittua kiitollisuuden tunnetta niiden edessä. Otamme joka päivä vastaan äärettömän paljon hyvää Jumalaltamme, mutta maailman lapset eivät tunne hänen hyviä tekojaan vaan napinallaan suututtavat suuren antajan. Jumalan lapset sitä vastoin uutterasti pohtivat tätä Jumalan moninaista hyvyyttä ja vertaavat sitä omaan arvottomuuteensa. Siksi he usein patriarkka Jaakobin tavoin puhkeavat sanomaan: Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi 1. Moos. 32:11.10 Jumalan suurista teoista kertomalla he rohkaisevat toisiaan kiitollisuuteen ja sanovat: Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa Ps. 136:1. Tällainen kiitos- ja ylistysuhri miellyttää aina Jumalaamme suuresti ja ihanaa tuoksua Herralle on se, kun Jumalan ylistämisen täysin valtaama Daavid vakuuttaa sanoen: Hyvä on kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi Ps. 92:2–3. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo myös tästä asiasta merkillepantavasti: Minä ylistän lauluin Jumalan nimeä, kunnioitan sitä kiitoksin. Miellyttäköön kiitokseni Herraa enemmän kuin uhrihärkä, enemmän kuin sarvipää ja halkisorkkainen sonni Ps. 69:31–32.
nimesi kunnia, joka kohoaa kaikkea kiitosta ja ylistystä korkeammalle Neh. 9:5. Lukemattomien muiden kehotusten joukossa Daavid sanoo: Laulakaa hänen nimensä kunniaa, kiittäkää ja ylistäkää häntä. Sanokaa Jumalalle: Kuinka ihmeellisiä ovatkaan sinun tekosiNeljänneksi käytämme Jumalan kallista nimeä oikein silloin, kun me uskollisesti noudatamme hänen käskyjään ja kehotuksiaan. Kuninkaan nimi ei ole juuri muuta kuin pilkkaa, jos kukaan ei tottele, ja Herran nimeä on mahdoton ylentää ja oikein käyttää, ellei ole kuuliainen hänelle, joka kuitenkin on kaikkien herrojen herra. Miten voisikaan hänen nimeään pahemmin herjata kuin jos hänen kättensä työt eivät haluaisi totella häntä? Kuuliaisuus onkin tärkeimpien velvollisuuksiemme väistämätön seuraus, sillä jos pelkäämme Jumalaa, emme mitenkään rohkene polkea hänen käskyjään jalkoihimme. Ja jos rakastamme häntä, niin hänen käskynsä eivät ole meille lainkaan vaikeita. Tässä asiassa oikea kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on myös meille ankarasti säädetty, niin että muun muassa sanotaan: Olkaa hiljaa, israelilaiset, ja kuunnelkaa! Tänä päivänä teistä on tullut Herran, teidän Jumalanne, kansa. Totelkaa Herraa,11 1. Sam. 15:22–23. Mutta tämän kuuliaisuuden tulee ennen muuta olla täysin vilpitöntä ja pakotonta, toiseksi sen tulee olla yleistä, niin että se ulottuu kaikkiin Jumalan käskyihin, kolmanneksi Jumalan pyhyys vaatii, että sen tulee olla täydellistä, ja vihdoin neljänneksi, sen tulee olla kestävää, aina siihen saakka kun olemme tulleet elämän kilvoituksemme päähän. Rakkaat kuulijani! Näette kuinka laajat meidän velvollisuutemme tässä kohdin ovat, mutta tällä kertaa me emme voi viipyä tässä kauempaa, jos haluamme käydä läpi koko sen laajan kentän, jonka aiheemme meidän eteemme tässä kohden avaa.
Jumalaanne, ja noudattakaa hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan 5. Moos. 27:9–10. Me voimme osoittaa Jumalallemme mitä tahansa palvontaa, voimme lukea, rukoilla tai laulaa, tai muutoin palvoa häntä miten hyvänsä, mutta jos meiltä puuttuu hänen vilpittömästä rakastamisestaan kumpuava oikea kuuliaisuus hänen käskyjään kohtaan, me emme apostoli Paavalin sanoin ole muuta kuin kumiseva vaski ja helisevä symbaali 1. Kor. 13:1. Kaikki puuhailumme tällä tiellä on silloin pelkkää ilveilyä, johon Jumala ei mitenkään voi tyytyä. Siksi hän antoi sanoa kuningas Saulille, joka tieten rikkoi Jumalan käskyjä ja sitten tahtoi uhraamalla päästä Jumalan suosioon: Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva. Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät epäjumalankuvatVielä viidenneksi on eräs oikea tapa käyttää Jumalan nimeä. Se on vähemmän yleinen, mutta se on kuitenkin ollut kaikkina aikoina käytössä kaikkien valistuneiden kansojen keskuudessa, nimittäin se, että vakuutamme totuuden Jumalan tai Jumalan nimen kautta, mitä kutsutaan myös vannomiseksi tai valalle menemiseksi. Paholainen oli se, joka ensiksi herjaavalla valheellaan Jumalaa kohtaan sai ensimmäiset esivanhempamme lankeamaan, ja kun näin istutettiin valheen siemen ihmisen sydämeen, syntyi valhe ja petos myös ihmisten välille. Mutta kun kaikki sivistyneet kansat olivat tunnustaneet kaikkitietävän Jumalan, joka tunsi ihmisen sisimmän ja oli samalla vanhurskas, ja palkitsi jokaisen tekojensa mukaan, ryhtyivät esivallan edustajat, joilla on Jumalan nimissä oikeus rangaista paheista ja suojella viatonta, asettamaan joko teosta syytetyn tai todistajan ikään kuin Jumalan kaikkinäkevien silmien eteen ja pyytämään, että hän kertoisi totuuden tai tapahtumien kulun niin kuin Jumalalle itselleen. Tästä on saanut alkunsa meidän keskuudessamme aivan liiaksi käytetty, tai tarkemmin sanottuna tuhansia kertoja
väärinkäytetty tapa vakuuttaa Jumalan nimessä. Onpa keksitty vieläkin vaativampi vakuuttamisen tapa, joka meidän aikanamme on käytössä tuomioistuimissa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen ja vahvistetaan totuus näin: Niin totta Jumala minun ruumistani ja sieluani auttakoon. Tämä tarkoittaa: minä luovun kaikesta Jumalan armosta ja avusta ajassa ja ikuisuudessa, syöksen itseni avoimin silmin helvetin kuiluun ilman minkäänlaista pelastuksen toivoa, jos kerron muuta tai kerron asian toisin kuin mikä todellinen asian kulku oli. Nämä ja monet muut valalle menemisen tavat kuuluvat Jumalan nimen oikeaan käyttämiseen, jos esivalta niin määrää ja jos totuus, rikos tai syyttömyys näin voidaan selvittää. Mutta jos ne eivät tuota tällaista hyötyä ja johda Jumalan kunniaa palvelevaan päämäärään, tai jos niitä käytetään omavaltaisesti, niin ne ovat turmiollisinta ajateltavissa olevaa Jumalan nimen väärinkäyttöä. Jumala itse on määrännyt, että hänen nimiinsä vannominen on Jumalan palvomista, kun sanotaan: Teidän tulee pelätä Herraa, Jumalaanne, palvella häntä ja vannoa yksin hänen nimeensä 5. Moos. 6:13.
Edellinen jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 8
Seuraava jakso: Kolmas saarna käskyistä, § 10
paikat:
Henkilöt: Daavid Daniel Luther, Martti Maria Paavali Saul
Raamatunkohdat:
Aiheet: