§ 29
Mutta Luther päättää myös tämän uskontunnustuksemme kappaleen näillä painavilla sanoilla: tämä on varmasti totta. Näin hän todistaa harrasta vakaumustaan tässä esitetyistä jumalallisista totuuksista. Ne kaikki on saatu ilmestyksestä, sillä liha ja veri eivät voineet ilmoittaa niitä meille, mutta ne koskevat kaikkein lähimmin meitä ja meidän onneamme. Edellä en ole pyrkinyt vain selvittämään näitä totuuksia teille vaan myös Jumalan Pyhän sanan avulla todistamaan ne antaakseni teille täydellisen varmuuden näistä taivaallisista totuuksista. Mitä sanotte nyt kaikkeen tähän? Suostutteko niihin ja hyväksyttekö ne vapaaehtoisesti ja vapaasta sydämestänne? Toivon, ettei teidän joukossanne ole montaa, jotka haluavat kieltää ne, etenkin kun olette jo lapsuudestanne tottuneet sanomaan: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen. Mutta kuinka tärkeinä te olette niitä pitäneet? Miten liikuttuneina olette ne lukeneet? Miten olette soveltaneet niitä itseenne? Millaista vaikutusta ja muutosta tämä uskonkappale on saanut aikaan sydämissänne ja miten se on parantanut koko teidän käytöstänne? Uskotteko, että Välittäjämme, joka on nimeltään Jeesus, on vapahtanut ja lunastanut meidät kurjat ja tuomitut syntiset? Voitteko syvimmästä kunnioituksesta liikuttuneina vakuuttaa: kyllä, se on varmasti totta, sillä minä, joka olin kuoleman vanki ja Saatanan orja, olen tuntenut sen voiman omassa sielussani ja koko sydämelläni. Hänen nimensä onkin Kristus, se on hänen virkansa nimi. Se, mitä hänestä tänäänkin on sanottu, on sanottu, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden Joh. 20:31. Mitä sanotte siihen? Voitteko vakuuttaa sydämet tarkastavalle Jumalalle: kyllä, se on varmasti totta, sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet, olemme löytäneet, Jeesus Nasaretilaisen1 Joh. 1:45, kalliin Herran voidellun. Voi, kunpa teistä Filippuksen tavoin tänään tulisi hänen uskollisia opetuslapsiaan ja hänen kallisarvoisen armonvaltakuntansa eläviä alamaisia! Te olette kuulleet, että Jumalan Poika, jumaluuden toinen persoona on sen tähden laskeutunut alas jumalallisen kunniansa valtaistuimelta, ottanut meidän inhimillisen luontomme ja tehnyt sen osalliseksi jumalallisista ominaisuuksista, että hän ihmiseksi tulleena kuolemallaan lunastaisi meidät kuoleman vankeudesta. Mitä sanotte tähän suureen näkyyn, tähän jumaluuden suureen salaisuuteen, että Jumala on ilmestynyt lihassa? Vahvistakaa tämä tänään sydämessänne kunnioittavalla aamenella, ah! Se on varmasti totta. Mutta mitä sanotte erityisesti hänen hyvistä teoistaan? Ovat ne jättäneet jonkin vaikutuksen sydämiinne? Hänhän on meidän ylipappimme, joka on uhrannut elämänsä sovittaakseen kaikki meidän syntimme, ja hän on meidän puolustajamme taivaassa Isänsä luona. Mitä sydämemme sanoo siitä? Eikö meidän tule puhjeta huokaamaan: tuhannen tuhannet kiitokset sinulle kaikkein hellin Herra Jeesus Kristus kaikesta sinun tuskastasi, vaivastasi, kärsimyksestäsi ja kuolemastasi, jotka meidän tähtemme kestit. Me olimme kadotetut, mutta sinä Herra Jeesus olet meitä auttanut: meidät on pelastettu, meidät on kalliisti ostettu. Tämän kalliin totuuden, meille vieläpä kaikkein kalleimman totuuden koko maailmassa, on Saatana koko voimallaan koettanut mitätöidä, ja kun hän ei siihen ole kyennyt, hän on kuitenkin pyrkinyt pimittämään sen meiltä, ja usein yrittänyt saada sydämemme kyseenalaistamaan sen. Mutta Jumalan olkoon kiitos! meidän Vapahtajamme huusi lopuksi, kun hän oli kärsinyt ja kestänyt kaiken meidän vuoksemme ristillä, se on täytetty eikä mitään ole enää jäljellä, ja silloin kaikki tämä mitä hänen sovituksestaan on sanottu, on varmasti totta. Hän on itse meidän profeettanamme avannut meille armon järjestyksen ja sen myötä tien taivaaseen. Hänen uskolliset todistajansa ovat kirjanneet sen ylös ja julistaneet meille, sen ovat sekä hän itse että hänen todistajansa verellään sinetöineet. Jumalahan ei voi valehdella ja hänen ikuinen rakkautensa meitä kohtaan sulkee pois kaiken pelon petoksesta; siksi uskommekin, että kaikki tämä on varmasti totta. Meidän sankarimme Jeesus Kristus on voittanut kuolemallaan, polkenut rikki käärmeen pään, noussut ylös kolmantena päivänä, astunut taivaaseen ja istuu nyt voiman oikealla puolella. Ah, kiitos olkoon Jumalan ikuisesti, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta2 1. Kor. 15:57. Mutta viimeisimpänä ja kaikkein lohdullisimpana kaiken muun joukossa on se, että hän on viimeisenä päivänä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Tämä hänen tulemisensa on varma, sillä hän on itse vakuuttanut meitä siitä; silloin hän lunastaa meidät täydellisesti kaikesta pahasta ja johtaa meidät valtakuntansa kirkkauteen tehdäkseen siellä pelastamansa ikuisesti onnellisiksi. Tätä hänen tulemistaan me joka päivä odotamme ja pyrimme siihen, että voisimme häntä miellyttää. Se tulee usein mieleemme ja herättää meidät horroksestamme, emmekä voi kohottaa silmiämme taivaaseen, ilman että pyhä vavistus sydämessämme ilmoittaa meille taivaallisen ylkämme viimeisestä paluusta, jota me toivossa iloisina odotamme. Ah! Tämä on varmasti totta.
Aamen!
Suom. Eero Ojanen
§ 28
Tähän päättyy vihdoin Herran nimessä tämä Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, meidän Herramme tarkastelu, jossa koetin kuvata teille ensinnäkin hänen kallista persoonaansa ja toiseksi hänen hyviä tekojaan. Tarkasteluni on ollut liian lavea, mutta silti varmastikin liian lyhyt kunkin erityisen seikan suhteen, koska minun on täytynyt sivuuttaa paljon sellaista, mitä minun olisi pitänyt teille näin tärkeästä ja laajasta aiheesta sanoa. Maailmassa ei ole mitään asiaa kerrottavaksi, joka olisi runsaampi opetuksista kuin tämä; mikään aihe ei voi koskettaa sydäntämme enempää kuin juuri tämä uskonkappale, joka ikään kuin vuodattaa kokonaiset Jeesuksen rakkauden virrat sydämeemme sulattaakseen ja lämmittääkseen sitä. Mutta harvassa tarkasteluni kohdassa olen saanut mahdollisuuden johtaa tätä virtaa kuulijoideni sydämiin, ja nyt sekä aika että puheeni laajuus vaativat minua pikaisesti lopettamaan. Kääntäkää korvanne ja sydämenne vielä hetkiseksi viimeisten tämänpäiväisten sanojeni puoleen, sillä kuka tietää vaikka pian olisi viimeinen kerta. Te näette Jumalan pojan tulevan ihmiseksi teidän vuoksenne, vaeltavan köyhänä ja vähäpätöisenä maan päällä, kärsivän ja raatavan, kuivaavan veristä hikeä ja vihdoin kuolevan rakkaudesta teihin. Te kuulette hänen näyttävän teille tietä taivaaseen. Te tunnette, miten uskollisesti hän yrittää vetää yhteen ja koota teidät, niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa siipiensä alle. Ettekö siis kysykin: miksi Jeesus tekee kaiken tämän? Vastaan hänen puolestaan, että hän tekee sen vain siksi, että teistä hänen kauttaan tulisi hänen omansa ja onnelliset ajassa ja ikuisuudessa. Mitä sanotte siihen? Työmies on palkkansa ansainnut. Haluatteko te kuitenkin jättää tämän päivätyömiehen, tämän uskollisen raatajan vaille palkkaa? Ei sinne päinkään, vaan maksakaamme hänelle palkka. Tehkäämme se heti tänään ennen kuin aurinko laskee. Mitä sitten on se palkka, jota hän meitä pyytää? Ei muuta kuin se, että tänään haluatte tulla hänen omikseen. Se tarkoittaa, että katuen tunnustatte, että te, tarkoitan monet teistä, olette myyneet sielunne ja ruumiinne synnin ja Saatanan orjuuteen, ja hartaasti kaivaten huudatte tätä Jeesusta, teidän Lunastajaanne, sekä että te ymmärrätte ja omaksutte hänen täydelliseen sovituksensa, aivan kuin se onneton, joka on hukkumaisillaan mitä hartain pyynnöin ja vilpittömin toivein tarttuu auttajaansa kädestä eikä päästä siitä irti, ennen kuin on välttänyt vaaran. Muistakaa kuitenkin, että te ette omista itse itseänne, vaan olette Jeesuksen kalliilla verellä ostetut. Tehän kuulutte hänelle ruumiiltanne ja sielultanne. Mutta jos ette halua kuunnella minua ja ottaa vastaan neuvojani Jeesuksen tähden, jos olette riittävän kylmäverisiä katsoaksenne Jeesuksen kaikkia tuskia, jotka hän on teidän edestänne kärsinyt, ilman että hänen koko rakkautensa teitä liikuttaisi, niin tehkää se edes oman autuutenne, oman onnenne vuoksi. Tai miksi haluatte kuolla, siis syöstä itsenne ajalliseen ja ikuiseen turmioon. Olisi kauhistuttavaa juosta silmät auki päin helvettiä, ilman mitään pakotietä, mutta vielä sitäkin säälittävämpää on nähdä syntisten vapaaehtoisesti juoksevan sinne, kun Jeesus Kristus on valmistanut meille tien taivaaseen. Näin suuri sokeus ja hulluus aiheuttaa pakostakin riuduttavan katumuksen, mutta voi! kunpa se ei teille tulisi liian myöhään! Vielä olisi aikaa kääntyä oman Armahtajanne puoleen. Tehkää se tänään katuvin, vilpittömin ja armoa etsivin sydämin. Teidän kuninkaananne ja paimenenanne hän ottaa kadotetut lampaansa armollisille hartioilleen ja kantaa teidät laumaansa, jossa hän suo teille armon ja kyvyn palvella Vapahtajaanne, jotta tulisitte hänen omakseen, eläisitte kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisitte häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa.3
§ 27
Tähän Kristuksen ylentämisen tilaan laskee apostolinen uskontunnustuksemme viisi kohtaa, joissa sanotaan: astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja mitä nyt tulee ensimmäiseen kohtaan, siis Kristuksen helvettiin laskeutumiseen, niin tässä eteemme nousee erityisesti kaksi kysymystä, nimittäin ensinnäkin: onko Kristus todellakin laskeutunut alas helvettiin vai ei? Onko hän laskeutunut alas tuomittujen henkien tilaan ja siellä osoittanut olevansa Herra niiden yläpuolella? Vai tarkoitetaanko tällä Jeesuksen laskeutumista alas hautaan? Myönnetään kernaasti, ettei tämä asia oikeastaan koske uskomme ja autuutemme perusteita. Siksi myös pyhä tohtori Luther ottaa siihen kantaa hyvin varovasti, kun hän sanoo uskovansa, että Kristus rikkoi paholaisen vallan ja että hän ei halua sanoa tai tietää siitä enempää. Monet tätä asiaa koskevat Raamatun kohdat ovat sen laatuisia, että ne eivät selkeästi todista siitä mitä tässä haetaan, ja siksi sivuutan ne tässä. Selvin kohta tässä suhteessa on epäilemättä 1. Piet. 3:18–19, jossa apostoli Pietari ensin sanoo Kristuksesta, että hengessä hänet tehtiin eläväksi ja heti sen jälkeen: Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille. Mitä henkiä hän tässä tarkoittaa, selviää jatkossa, nimittäin niitä, jotka Nooan arkin aikana eivät uskoneet, ja koska he eivät voineet olla muualla kuin manalassa, niin tästä seuraa, kun ilmaus otetaan yksinkertaisesti sananmukaisessa merkityksessään, että meidän Vapahtajamme sen jälkeen, kun hän oli tullut eläväksi oltuaan kuolleitten luona, itse asiassa oli laskeutunut helvettiin. Toinen tästä nouseva kysymys on, kuuluko tämä alasastuminen hänen korottamiseensa vai hänen alentamiseensa? Se näyttäisi itsestäänselvästi kuuluvan pikemminkin hänen ylentämiseensä kuin alentamiseensa, koska se tapahtui sen jälkeen, kun Jeesus oli tehty eläväksi kuolemansa jälkeen, silloinhan ei enää ollut sijaa alentamiselle. Tämä ei kuitenkaan paina kovin paljoa, kunhan muut kohdat, jotka tässä luetaan kuuluviksi hänen ylentämiseensä, ovat täysin varmalla pohjalla, ja ne ovat, Jumalan kiitos, niin vahvoja, etteivät tuonelan portit niitä voita.
Tähän kuuluu siis toiseksi Kristuksen nouseminen kuolleista. Lyhyesti sanottuna tämä on koko kristillisen uskontunnustuksemme suurin uskonkappale, sillä jos se pätee, niin koko meidän uskomme perusta on vuorenvarma ja järkkymätön, mutta jos se taas pettää, niin koko meidän autuutemme rakennelma romahtaa perustuksia myöten, niin kuin apostoli Paavali on selvästi osoittanut 1. Kor. 15:17: Mutta jos Kristusta ei ole herätetty niin meidän uskomme on turha, ja me olemme vielä synneissämme. Mutta Jumalan kiitos, se on täysin järkkymätön. Sillä ensinnäkin kaikki neljä evankelistaa ovat tarkkaan ja selvästi sen kuvanneet. Totuus, josta luultavasti kaikki, mutta ainakin Matteus ja Johannes olivat itse paikalla todistamassa, mistä syystä Johannes lopettaakin kertomuksensa näin: Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava Joh. 21:24. Toisessa kohdassa vähän aiemmin hän sanoo: Se, joka tämän näki, on todistanut siitä, jotta tekin uskoisitte. Hänen todistuksensa on luotettava Joh. 19:35. Tämä kertomus on sitäkin uskottavampi, koska oppi ja totuus, josta he todistavat, ei tuonut tunnustajilleen kunniaa, rikkautta tai hyviä päiviä, vaan päinvastoin suurimman halveksunnan, piinallisimmat kärsimykset ja lopulta aivan liian monille pilkallisen ja tuskallisen kuoleman Joh. 16:2–4. Mikä olisi silloin voinut saada heidät valehtelemaan, jos se tuottaisi heille niin vakavia seurauksia? Tai miten epätosi tarina saman ajan tapahtumista olisi voinut menestyä, kun taas oppi Jeesuksen ylösnousemuksesta kuitenkin levisi nopeasti. Millainen varmuus täytyikään Sauluksen saada tästä totuudesta, kun hän luopui fariseuksen asemasta, suurista onnellisen tulevaisuuden toiveista ja vaihtoi ne vainoon ja halveksuntaan kristittynä. Hän vetoaa tässä asiassa Jeesuksen moniin ilmestymisiin ylösnousemuksensa jälkeen, ja niiden joukossa hän kuvaa erityisesti yhtä erittäin merkillepantavaa tapausta, kun yli viisisataa veljeä yhdellä kertaa näki hänet elävänä hänen kuolemansa jälkeen, ja monet heistä elivät vielä silloin, kun Paavali tämän kirjoitti 1. Kor. 15:6. Kuinka sellainen totuus voitaisiin kätkeä tai saattaa epäiltäväksi?
Vaellettuaan neljäkymmentä päivää maan päällä ylösnousemuksensa jälkeen, jona aikana hän ei enää tuntenut mitään heikkoutta tai ollut ruumiiltaan sidottu liikkeen lakeihin, jotka kehoja muuten määräävät, evankelista Markus kertoo, että hänet otettiin ylös taivaaseen Mark. 16:19, ja Luukas kertoo tarkemmin, että se tapahtui opetuslasten nähden tai näkyvässä muodossa, sen jälkeen kun hän oli ennakolta määrännyt oppilailleen kaiken mitä kuului hänen seurakuntansa hoitamiseen ja levittämiseen. Hän kuvaa myös kuinka hänen opetuslapsensa seisoivat ja näkivät tämän hänen voittokulkueensa, joka tapahtui vähitellen, siihen asti kunnes pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Silloin kaksi enkeliä vakuutti heille: Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän Ap. t. 1:9–11. Ja tämä oli kolmas hänen ylösnousemukseensa kuuluva kohta. Siinä meidän on tosin huomattava, että se ei ollut suinkaan mikään ruumiillinen, aineellinen tai näkyvä taivas mihin hän kohosi, vaikka hän opetuslastensa silmissä nousi ylöspäin. Sillä kuningas Salomo vakuuttaa: Eiväthän taivasten taivaatkaan ole hänelle kyllin avarat! 2. Aik. 2:5,2 ja apostoli Paavali sanoo Kristuksesta, että hän oli taivaitakin korkeampi Hepr. 7:26. Sen sijaan Jeesuksen täytyi nousta autuaiden ikuisiin asuinsijoihin, joissa hän oli luvannut olla yhdessä valittujensa kanssa Joh. 14:3, ja apostoli Johannes vakuuttaa meidät siitä, että saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on 1. Joh. 3:2. Paavali lupaa, että me saamme olla aina Herran kanssa 1. Tess. 4:17. Mutta yhtä varmaa on, että hänen täytyy siellä olla kohotettuna jumalalliseen kunniaan ja majesteettisuuteen, joka on kaiken sen yläpuolella, mitä autuaat siellä nauttivat, sillä hänestä sanotaan, että hän nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden Ef. 4:10 ja että hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä 1. Tim. 6:16. Mutta me myönnämme kernaasti, että me emme tiedä missä tai millainen tämä sija on, sillä nyt katselemme kaikkea kuin arvoitusta,2 mutta vielä kerran me Vapahtajamme armosta näemme hänet kasvoista kasvoihin 1. Kor. 13:12. Kaikki mitä tiedämme on, että veljemme, ylipappimme ja kuninkaamme molemmilta luonnoiltaan nauttii korkeinta jumalallista onnea, ja tämä riittäköön meille toistaiseksi.
Neljänneksi tunnustamme Vapahtajastamme, että hän istuu Isän Jumalan oikealla puolella,3 mitä sanoja emme kuitenkaan ota niiden varsinaisessa merkityksessä, sillä Jumalalla henkenä ei ole mitään ruumiillista kättä tai jäseniä, eikä myöskään Jeesus kaikkialla läsnäolevana Jumalana voi jäädä istumaan mihinkään tiettyyn paikkaan. Jumalan oikealla kädellä tarkoitetaan hänen jumalallista kaikkivaltiuttaan, jolla hän ohjaa ja hallitsee koko maailmaa. Juuri tässä merkityksessä tämä sana otetaan kaikkialla Pyhässä kirjassa, kun sitä käytetään Jumalasta. Kuningas Daavid käyttää sitä psalmeissa 25 eri kertaa tässä merkityksessä. Jumalan oikealla puolella istuminen ei tarkoita mitään muuta kuin osallisuutta samasta mahdista, kunniasta ja majesteettisuudesta kuin Isä ja myös sen täydellistä harjoittamista. Tässä merkityksessä se esiintyy esimerkiksi Ps. 132:11: Herra on vannonut Daavidille totisen valan, jota hän ei peruuta: sinun ruumiisi hedelmän minä asetan sinun valtaistuimellesi,4 mikä tarkoittaa, että Daavidin ruumiin hedelmä eli joku hänen jälkeläisistään tulee hallitsemaan hänen jälkeensä. Kun siis sanotaan Kristuksesta, että hän istuu Isän Jumalan oikealla puolella, se tarkoittaa, että Kristus ei ainoastaan jumalalliselta vaan myös inhimilliseltä luonnoltaan omaa ja käyttää kaikkea jumalallista valtaa ja hallitsee täysin Isän tavoin, minkä monet Raamatun kohdat selkeästi vahvistavat. Mainitsen vain muutamia. Kuningas Daavid puhuu hengessä ja sanoo: Herra sanoo minun herralleni: ”Istu oikealle puolelleni”, ja hän selittää tämän tarkoituksen seuraavassa jakeessa, jossa sanotaan: Ulottukoon sinun mahtisi myös vihollistesi yli5 Ps. 110:1–2. Apostoli Paavali puhuu tästä näin: ihmiseksitullut Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla, mikä tarkoittaa, että hän hallitsee kaikkivaltiaana ja istuu Majesteetin oikealla puolella korkeuksissa6 Hepr. 1:3. Kirkkauden isä, sanoo sama apostoli, herätti Kristuksen kuolleista ja asetti hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa7 Ef. 1:20–21.
Lopuksi, viidenneksi, Kristuksen ylentämiseen kuulukin se, että hän on palaava taivaasta tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Tässä me panemme ensiksikin merkille varmuuden tästä meille ihmisille tärkeästä maailman viimeisestä tapahtumasta. Järki ei tunne tätä totuutta, mutta sen täytyy tunnustaa sen oikeudenmukaisuus. Mutta ilmoitus antaa meille tämän kaikkia jumalattomia kauhistuttavan, mutta uskovaisia lohduttavan tiedon, ja koska Jumalan sanat ovat yhtä muuttumattomat kuin Jumala itse Matt. 24:35, ei tämän päivän koittamisesta voi olla mitään epäilystä, ellemme sitten samalla halua kieltää koko meille puhuvan Herran ikuista totuutta ja olemusta. Henok, seitsemäs Aadamista, on jo maailman alussa julistanut tätä Jumalan pojan tulemista tuomitsemaan ja hän sanoo: Katso, Herra tulee pyhiensä tuhatlukuisen joukon kanssa ja panee jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jne. Juud. jakeet 14–15. Viisas kuningas Salomo saarnasi aikoinaan, että Jumala tuo kaikki teot tuomiolle8 jne. Saarn. 12:14, ja apostoli Paavali vakuuttaa ateenalaisille, että hän on määrännyt päivän, jona hän tuomitsee koko maailman9 Ap. t. 17:31. Mutta Vapahtaja itse antaa kaikkein lujimman vakuutuksen tulemisestaan tuomitsemaan Matt. 25:31: Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, ja kuvailee sitten koko tuomitsemisprosessin. Persoona, joka tulee tuomitsemaan, on Vapahtajan itse äsken käyttämien sanojen mukaan Ihmisen Poika, siis Kristuksen jumalallinen persoona, joka on Jumalan ja Marian poika eli sekä Jumala että ihminen. Siksi apostoli Paavali kutsuu tätä tuomiota Kristuksen tuomioistuimeksi10 Room. 14:10 ja 2. Kor. 5:10. Henkilöt, jotka tullaan tuomitsemaan, taas ovat kaikki ihmiset, niin hyvät kuin pahat, sillä Vapahtaja sanoo äsken esitetyssä kohdassa, että kaikki kansat kootaan hänen eteensä Matt. 25:32. Paavali taas sanoo useasti, että meidän kaikkien on kokoonnuttava Kristuksen tuomioistuimen eteen, niin ettei kukaan, iän, säädyn tai minkään muunkaan tekijän perusteella voi välttyä olemasta siellä elävänä tai kuolleena, sillä kaikki kuolleet nousevat ylös sitä ennen. Mutta milloin tämä maailman yleinen tuomio koittaa, niin Jeesuksen omista sanoista selviää, että siitä me kaikki, niin enkelit kuin ihmiset, olemme täysin tietämättömiä, ja tämä salaisuus on niin suuri, ettei edes Vapahtajallamme alennuksensa tilassa ollut siitä pienintäkään tietoa Matt. 24:36, vaan se tulee kuin varas yöllä 1. Tess. 5:2, tai joka niin kuin ansa on saavuttava kaikki maan päällä asuvat11 Luuk. 21:35. Voi, hyvä sille, jonka Herra saapuessaan tapaa valveilla! Mutta muistakaamme silloin, mitä apostoli Pietari ei halunnut salata kuulijoiltaan, nimittäin että Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät 2. Piet. 3:8–9. Itse tuomio tullaan antamaan taivaassa, jossa kaikki ovat vastaamassa teoistaan, hurskaat tuomarin oikealla, jumalattomat hänen vasemmalla puolellaan, ja jokainen saa tuomion tekojensa mukaan. Ne jotka uskon kautta ovat ottaneet vastaan Välittäjän Jeesuksen puhdistuksen, kuulevat siunatun kutsun heitä varten valmiiksi tehtyyn valtakuntaan nauttimaan ikuista autuutta, mutta toiset saavat kauhistuttavan käskyn mennä pois ikuiseen tuleen Matt. 25:31 ja seur. Eikä tämä tuomio jää vaille toimeenpanoa, sillä samalla kun tuomio langetetaan ihmissuvun ylle, Jumalan kaikkivaltius siirtää itse kunkin omaan paikkaansa. Silloin myös me, siunatut kuulijat, miljoonien joukossa saamme itse kukin oman osamme, mutta voi ikuista surkeuttamme, jos meidän on otettava vastaan kiroustuomio ja meidät heitetään ikuiseen pimeyteen, sillä siellä Jumalan vihan liekit palavat taukoamatta ja iäti. Nyt on vielä aikaa välttää se ja uskon kautta hankkia meille osuus hurskaiden ylösnousemuksessa. Mutta voi! silloin se on liian myöhäistä.
§ 26
Lopuksi meidän on vielä, siunatut kuulijat, sanottava jokunen sana kallisarvoisen Vapahtajamme ylentämisen tilasta. Tämä ylentäminen oli välttämätöntä kahdessa suhteessa. Kuulimme, että alentaminen merkitsi ainoastaan luopumista joidenkin jumalallisten ominaisuuksien täydellisestä käyttämisestä ja palvelijan hahmon omaksumisesta. Kristuksen persoona säilyi siten syvimmässäkin alennuksessa jumalallisena persoonana. Sen jumalallisuus ei siten voinut koskaan lakata eikä sitä myöskään ikipäiviksi voitu kätkeä. Hän oli ikuinen, siksi hänen täytyi myös pysyä sellaisena. Hänellä oli kunnia, mahti ja majesteettisuus, siksi niiden täytyi myös kerran paljastua. Toiseksi ylentäminen oli välttämätöntä myös suhteessa itse lunastuksen työhön. Sovittajanamme hänen täytyi syvässä alennuksessaan ostaa meidät kalliisti verellään omaisuudekseen. Profeettanamme hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa ihmisenä ja opettaa meitä. Mutta kuninkaanamme ja paimenenamme hänen täytyi myös johdattaa meidät osallisuuteen sovituksestaan ja voimallaan suojella ja varjella meitä sekä lopulta johtaa meidät hankkimaansa ikuiseen valtakuntaan. Kaikkeen tähän katsoen Kristus täytyi ylentää ja hänen täytyi päästä täydellisesti nauttimaan jumalallista mahtiaan ja taivaallista ihanuuttaan.
Sen, että meidän Vapahtajamme näin on todella ylennetty, todistaa Pyhä kirja hyvin monissa kohdissa. Koko 110. psalmi puhuu sangen selvästi tästä ylentämisestä: hänet kuvataan istumassa Jumalan oikealla puolen jumalallisessa kunniassa ja majesteettisuudessa, niin kuin kuningas ja voittoisa valtias kaikkien vihollistensa yläpuolella. Jeesus julisti tätä samaa vihollisilleen arastelematta, juuri sinä hetkenä kun hän näki tuskallisen kuoleman silmiensä edessä ja sanoi: te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä Matt. 26:64. Apostoli Paavali puhuu erityisesti tästä näin: Lyhyeksi aikaa sinä asetit hänet enkeleitä alemmaksi, mutta sitten seppelöit hänet kirkkaudella ja kunnialla. Panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, panit kaiken hänen valtansa alle. Jumala siis antoi ihmisen valtaan kaiken, hän ei jättänyt mitään tälle alistamatta.12 Hepr. 2:7–8. Ja Paavali sanoo Fil. 2:9–11, sen jälkeen kun hän on kuvannut Kristuksen alentamista: Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra”. Meidän ei tarvitse esittää tästä enempiä todisteita, nämä osoittavat niin selvästi, että hänen ylentämistään ei ainoastaan voida kiistatta todistaa, vaan voidaan myös ymmärtää sen oikea luonne, niin että Kristuksen ylentäminen ei suinkaan merkitse jumalallisen luonnon takaisinottamista, koska sitä ei koskaan ollut erotettu inhimillisestä, sen jälkeen kun ne siittämisessä toisiinsa yhdistettiin. Eikä ylentäminen myöskään tarkoita kaiken jumalallisen kunnian takaisinottamista, koska ihmiseksi tullut Kristus myös alentamisensa aikana omasi ja käytti monia jumalallisia ominaisuuksia eikä hänen siten tarvinnut ottaa niitä kaikkia takaisin. Siksi ylentäminen tarkoittaakin kaikkien jumalallisten ominaisuuksien ja etujen täydellistä käyttämistä sekä täydellistä luopumista kaikista inhimillisistä heikkouksista, niin että hän ei enää ole lain alla vaan lain Herra. Hän ei enää ole palvelija vaan itse Herra ja Jumala, ei enää köyhä vaan hän omistaa kaiken, ei halveksittu vaan kunnioitettu, enkelien ja ihmisten palvoma, ei heikko vaan kaikkivaltias, ei enää koditon vaan istumassa Jumalan oikealla puolella ikuisesti.
§ 25
Kuinka yhdenmukainen tämä selityksemme on Pyhän kirjan välittämien todisteiden kanssa, selviää helposti esittämällä ja selittämällä olennaisimmat tätä asiaa koskevat kohdat. Tärkein niistä on epäilyksettä Fil. 2:6–8, jossa sanotaan: Jeesus Kristus, vaikka hänellä oli Jumalan muoto, hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan alensi itsensä, otti palvelijan muodon ja oli kuten kuka tahansa ihminen, ja hänen havaittiin käyttäytyvän kuin ihminen, hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.2 Näissä sanoissa kuvataankin kahta asiaa, nimittäin ensinnäkin hänen tilaansa, jossa hän oli ennen alentumistaan, siis että hänellä oli Jumalan muoto, mikä tarkoittaa, että hän oli samanvertainen Jumalan kanssa eli hänellä oli sama kunnia, majesteettisuus, mahti ja kirkkaus kuin Isällä. Lisäksi tässä sanotaan, että Kristus ei pitänyt tätä onnellista tilannetta oikeutenaan, hän ei ollut niin sen vallassa ja hänen halunsa eivät olleet niin sen sitomat, että hän olisi mieluummin antanut koko ihmissuvun tuhoutua kuin luopunut tästä jumalallisesta onnellisuudesta. Toinen tässä kuvattava asia on itse alentaminen, jonka sisältö tässä yleisesti selvitetään. Paavali käyttää tässä kreikan sanaa, joka, sikäli kuin tavoitamme sen oikean merkityksen sen muista esiintymiskohdista, kuten Room. 4:14, 1. Kor. 1:17, 1. Kor. 9:15, niin huomaamme, että se ei tarkoita täydellistä mitätöimistä vaan sen lakkauttamista, mikä on kokonaista ja täydellistä, niin että merkitys on tämä: hän lakkautti jumalallisten ominaisuuksiensa täydellisen käytön. Tämä merkitsi myös sitä, että hän todella otti palvelijan hahmon ja oli käytökseltään ihminen, eli hän ei vain ainoastaan syntynyt ihmisenä vaan hän myös otti itselleen ihmisen heikkoudet, muttei tehnyt minkäänlaisia rikkeitä, sillä hän oli täysin synnitön. Hän nöyrtyi kuolemaan, niin, vieläpä ristinkuolemaan saakka, mikä oli hänen kaikkein syvin alentamisensa. Toinen tätä asiaa käsittelevä raamatunkohta, jonka erityisesti panemme merkille, on Hepr. 2:7: Sinä annoit hänen vähän aikaa olla enkelien hylkäämänä,2 minkä oikeammin käännettynä pitäisi kuulua: olet alentanut hänet vähäksi aikaa enkeleiden alapuolelle, tehnyt hänet enkeleitä vähäpätöisemmäksi. Tästä näemme ettei hänen alentamisensa ollut vain pelkkää kätkeytymistä, sillä kätkeytyessäänkin hän olisi ollut yhtä suuri ja korkea kuin ennenkin. Kyse oli kuitenkin todellisesta alenemisesta, koska hän oli enkelien alapuolella. Kolmanneksi meidän on tässä pantava merkille 2. Kor. 8:9, missä apostoli sanoo: Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne. Hän muistuttaa tässä korinttilaisiaan sitä, miten Jeesuksen rakkaus on saanut hänet jumalallisesta rikkaudesta, kunniasta ja majesteettisuudesta siirtymään köyhyyteen, siis luopumaan suurelta osin kaikesta tästä ja tulemaan todella köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Mutta meillä ei ole aikaa esittää enempää.
Lopuksi meidän tulee selittää, mitkä osat Vapahtajamme elämästä varsinaisesti on luettava hänen alentamiseensa. Apostolinen uskontunnustus luettelee tässä asiassa kuusi eri kohtaa, kun siinä sanotaan: joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Mutta me havaitsemme ensi silmäyksellä, että niitä olisi voitu luetella paljon enemmänkin, jos Jeesuksen koko elämä hänen alennuksessaan kuvattaisiin. Siihen kuuluisivat muun muassa hänen halveksimisensa, veren hikoileminen Getsemanessa, ruoskiminen, orjantappurakruunu ja monet muut. Ne olisi tosin voitu myös koota yhteen harvalukuisammiksi seikoiksi: etenkin se seikka, että Jeesus joutui Pontius Pilatuksen piinaamaksi, on kylläkin oikea ja tosi, mutta ei kuitenkaan niin olennainen, etteikö sitä olisi voitu jättää pois näin lyhyestä uskontunnustuksesta. Mutta meidän tulee tietää, että Kristuksen nimen tunnustajat ovat vähitellen lisänneet tähän seikan toisensa jälkeen sitä mukaan kun yksi ja toinen kerettiläinen on kerran toisensa jälkeen hämärtänyt kristillistä oppia, jotta he voisivat tehdä eron itsensä ja heidän välilleen ja oppi säilyttäisi täysin Jumalan sanan mukaisen puhtautensa. Mutta käykäämme tämän johdosta hiukan lähemmin tarkastelemaan Vapahtajamme vähäpätöisyyttä, sillä se on kiistatta voimakkain todiste vakuuttamaan meitä hänen ylitsevuotavasta rakkaudestaan, joka on kaikkea tietoa ylempänä Ef. 3:19. ja jota syntinen ei koskaan voi käsittää. Kuten aiemmin huomautimme, ihmiseksitulemista ei sinänsä tule laskea hänen alentamisekseen, sillä jumalallinen luonto ei varsinaisessa mielessä voi kokea minkäänlaista muutosta, ja inhimillinen luonto taas juuri ihmiseksitulemisessa tuli jumalallisen luonnon voitelemaksi ja ylentämäksi sekä osalliseksi jumalallisista ominaisuuksista. Yhtä lailla jää kiistattomaksi se, että hänen alentamisensa alkoi jo siittämisessä, sillä inhimillinen luonto ei ollut aiemmin saanut tätä osallisuutta, ennen kuin hän luopui sen täydellisestä käyttämisestä, otti palvelijan hahmon, oli äitinsä kohdussa saman ajan kuin muutkin sikiöt, vaikka hän oli pyhä ja synnitön. Tämä on todella syvää alentumista näin korkealta persoonalta meidän vuoksemme. Yhtä lailla vähäpätöinen oli myös hänen syntymänsä. Vähäpätöisessä kaupungissa, vähäpätöisestä äidistä hän syntyi maailmaan, hänen kapalonsa olivat hänen äitinsä tilanteesta johtuen epäilemättä varsin vähäpätöiset ja seimi oli hänen majapaikkansa. Ympärileikkaus tuottaa hänelle kipua hänen vauva-aikanaan. Hän joutuu heti pakolaiseksi Egyptiin, hän kasvaa vähäpätöisissä oloissa Nasaretissa, hän on vanhemmilleen alamainen koko nuoruutensa ajan. Hän alistuu kasteen kautta tapahtuvaan puhdistautumiseen Jordanilla, jota hän pyhänä Jumalana ei tarvitse. Ja heti sen jälkeen hänet viedään autiomaahan kohtaamaan ihmissuvun suurimman vihollisen asettamia kaikkein ankarimpia kiusauksia, jonka kanssa hän kamppailee ja Jumalan kiitos! voittaa. Hänen täytyy kestää nälkää ja janoa eikä hänellä, vaikka hän on taivaan ja maan Herra, ole paikkaa minne päänsä kallistaa. Hän vaelsi moneen otteeseen ympäri Juudeaa, Samariaa ja Galileaa ja saarnasi usein itsensä väsyksiin. Hän vie usein polvensa ja kasvonsa maahan taivaallisen isänsä edessä ja rukoilee syntisten puolesta, hän kestää pilkkaa ja halveksuntaa, kohtaa vainoja ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta hänen viimeinen hetkensä lähestyy. Hän kohtaa piinansa vastaanpanematta, ja hänen täytyy nähdä oman oppilaansa ja apostolinsa kavaltavan hänet. Hän pesee itse oppilaidensa jalat, hän vaeltaa Getsemaneen, jossa hän lankeaa maahan pelosta ja kauhusta. Koko ihmissuvun synnit kerätään hänen päälleen, hän valittaa, kärsii ja rukoilee kunnes verinen hiki valuu hänen pyhästä ruumiistaan ja vieläpä värjää yrttitarhan maan viattomalla verellä. Hän kerää voimansa ja menee urheasti kohtaamaan kavaltajansa, joka haavoittaa häntä tappavalla suudelmalla. Meidän Vapahtajamme otetaan kiinni ja sidotaan, kun hänen tuloaan odottaa verenhimoinen neuvosto, joka ilman pitkiä neuvotteluja tai tutkintaa purkaa katkeruutensa häneen kuolemantuomiolla, jonka he aikaisin seuraavana aamuna vahvistavat. Tämän julman neuvoston palvelijat yhtyvät herroihinsa ja lisäävät pilkallaan ja kiusaamisellaan hänen kärsimystään. Ei Pilatuksen eikä Herodeksen todistus Jeesuksen syyttömyydestä voinut hillitä heidän kostonhaluaan. Häntä ruoskittiin ankarasti, mutta ilman minkäänlaista myötätuntoa hänen vihollistensa puolelta. Mikään pilkka, lyönnit, orjantappurakruunu tai pilkallinen purppuraan pukeminen ei voinut saada sitä aikaan. Heidän verenhimonsa oli niin ankara, ettei sitä voinut tyydyttää muu kuin Jeesuksen veren viimeinenkin pisara. Voi! Näin hänet tuomitaan kuolemaan, ristiinnaulittavaksi. Hän kantaa ristiään, hänet ripustetaan ja naulataan ristille kahden rosvon keskelle. Itse kuolemassakaan hän ei saa vihollisiltaan sääliä, he vain pudistelevat päätään ja pilkkaavat häntä. Mutta kauhistuttavin kolme tuntia kestävä pimeä hetki lankeaa hänen ylleen, silloin hän on samalla kertaa Jumalan ja ihmisten hylkäämänä. Hän maistaa helvetin kauhujen kovinta tuskaa, joka valtaa hänet samalla kun ristinkuoleman tuskat yltyvät hänen ruumiissaan. Hän kärsii tuskissaan ja huutaa lopulta kovalla äänellä ja antaa henkensä. Voi surua ja murhetta, näin on Jumala kuollut ja tapettu ristillä, sen sielu on kyllä kiveä, joka ei tätä kauhistu.3 Me syntiset emme saa katsoa sellaista ilman surua ja kyyneleitä, sillä meidän pahuutemme tähden Jumalan Poika sai näin kärsiä.4 Tässä päättyi meidän Vapahtajamme syvin alentaminen, mutta koska hän, ilman että hän olisi käynyt läpi minkäänlaista muutosta, makasi ruumiissaan kuolleena kolmanteen päivään saakka, ja vaikka hänen hautauksensa olikin sangen kunniallinen, eikä hän myöskään enää tuntenut mitään tuskia, niin myös tämä hänen hautaamisensa ja haudassa makaamisensa tulee lukea pikemmin tähän kohtaan kuin hänen ylentämiseensä.
§ 24
Kun nyt olemme näin käsitelleet ja selvittäneet Vapahtajamme kolmea tehtävää, meidän tulee myös lyhyesti erikseen sanoa jotain hänen alentamisestaan ja korottamisestaan. Jeesuksen alentamisen välttämättömyys ilmenee meille helposti, kun katsomme kahta hänen tehtäväänsä, nimittäin ylipapin ja profeetan, sillä ilman jonkinlaista alentamista hänen olisi ollut mahdotonta kokea tuskallisimpia kipuja ja vieläpä kuolemaa, jotka sen piti kestää, jonka oli maksettava velkamme ja kestettävä rangaistuksemme. Jumalallisen kirkkautensa loistossa hän ei myöskään olisi voinut olla meidän opettajamme. Ihmiset olisivat paenneet tuota jumalallista näkyä niin kuin Israelin lapset pakenivat Herran kirkkautta Siinainvuorella. Hänen piti puhua ihmisten kanssa kuin toinen ihminen ja opettaa heitä autuuden tielle uskon kautta, ja tästä syystä alentaminen oli välttämätöntä.
Alennettu persoona oli toki yleisesti sanottuna Jeesus Kristus, niin kuin Paavali myös häntä kutsuu käsitellessään hänen alentamistaan Fil. 2:5, mikä nimi käsittää koko hänen persoonansa ja siten molemmat luonnot, mikä tässä tulee kuitenkin ymmärtää varauksella, ja mikä voidaan sanoa siinä mielessä, että molemmat luonnot ovat niin tiiviisti toisiinsa yhdistyneinä, että sen mikä kuuluu toiseen luontoon, voidaan tämän voimasta sanoa kuuluvan myös koko Kristuksen persoonaan. Mutta puhuaksemme selvästi meidän tulee tietää, ettei jumalallinen luonto suinkaan ollut se mikä alennettiin vaan inhimillinen, sillä niin kuin Jumala on ja tulee ikuisesti olemaan muuttumaton Jumala, niin ei myöskään Jeesuksen jumalallinen luonto voi mitenkään muuttua tai alentua, vaan se kuuluu varsinaisesti Kristuksen ihmisluontoon, sillä jumalallinen ei voisi kärsiä eikä kuolla.
Mutta meidän tulee tässä Jeesuksen alentamisessa erityisesti huomata kolme seikkaa, nimittäin ensinnäkin, mitä siihen sisältyi, toiseksi, miten Pyhä kirja todistaa tästä sen sisällöstä ja kolmanneksi, mitkä tehtävät tai oikeammin sanottuna mitkä Jeesuksen elämän vaiheet tähän asiaan liittyvät. Lyhyesti sanottuna Kristuksen alentaminen ei ole mitään muuta kuin jumalallisten ominaisuuksien käytöstä luopumista ja inhimillisten heikkouksien ja taipumuksien omaksumista. Jotta ymmärtäisimme tämän oikein, meidän tulee muistaa, mitä edellä jo selkeästi selvitettiin, siis että Vapahtaja Jeesuksen inhimillinen luonto heti siittämisessä, persoonien yhdistymisen ja siitä seuraavan ominaisuuksien välittymisen kautta tuli osalliseksi kaikista jumalallisista ominaisuuksista, ja koska hän, kuten äsken sanottiin, ei olisi voinut niitä täydellisesti käyttämällä täysin suorittaa ja toteuttaa sovitusvirkaansa, niin hän luopui hänelle välittyneiden jumalallisten ominaisuuksien käytöstä. Hän ei kuitenkaan luopunut lähimainkaan kaikista, sillä jotkin jumalalliset ominaisuudet olivat hänelle hänen profeetallisen virkansa oikeassa hoitamisessa täysin välttämättömiä, kuten hänen kaikkitietävyytensä, jonka avulla hän tiesi ihmisen ajatukset ja tulevat asiat, sekä hänen kaikkivaltansa, jotta hän jumalallisilla ihmeteoillaan osoittaisi olevansa Jumalan lähettämä. Hänen alentamisensa perustui edelleen ihmisen taipumusten ja heikkouksien todelliseen omaksumiseen. Jumalallinen persoona, jollaiseksi Kristus siittämisessään oli tullut, oli täysin erossa myös kaikista ihmisen heikkouksista. Mutta Vapahtajamme otti ne itseensä, niin että me luemme siitä miten hän oli nälkäinen Matt. 4:2, janoinen Joh. 19:28, köyhä Matt. 8:20, järkyttynyt Joh. 12:27, itkevä Joh. 11:35 ym. Mutta selvittääksemme tämän vielä paremmin huomautamme ensinnäkin, että Jeesuksen alentumisessa ei varsinaisesti ollut kysymys itse ihmiseksitulemisesta, sillä jumaluus ei ollut se, joka alensi itsensä, vaikka vanhemmat ja uudemmat opettajat usein Jeesuksen rakkautta korostaakseen kutsuvatkin tätä alentamiseksi. Inhimillistä luontoa taas ei mitenkään alennettu siittämisessä, vaan oikeammin sanottuna se korotettiin, koska jumalallinen luonto yhdistyi siihen. Sillä jos alentaminen olisi tarkoittanut inhimillisen luonnon omaksumista, niin Kristuksen ylentämisen olisi päinvastoin pitänyt merkitä siitä luopumista, mikä kuitenkin on täysin asian oikean luonteen vastaista. Edelleen huomautamme, että se ei myöskään merkinnyt kaiken jumalallisen täydellisyyden loitontamista tai erottamista inhimillisestä luonnosta, sillä jos Kristuksen ihmiseksituleminen olisi aikaansaanut sen, niin persoonallinen yhdistyminen molempien luontojen välillä olisi kumottu, mitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä milloinkaan tapahdukaan, kuten edellä osoitimme. Tämä nähdään myös selvästi hänen tilastaan syvimmän alennuksen aikana, jolloin hänen korkeutensa säteily ei useinkaan näkynyt. Kolmanneksi muistamme, että se ei myöskään koostu hänen jumalallisten ominaisuuksiensa pelkästä kätkemisestä tai piilottamisesta, sillä silloin koko hänen vaelluksensa köyhyydessä, tuskissa ja halveksittuna ei olisi sisältänyt mitään tällaista, todellista. Myös koko hänen ristiinnaulitsemisensa ja kuolemansa olisi ollut pelkkää teeskentelyä, ei todellista kärsimystä eikä siitä tästä syystä myöskään olisi ollut ansio. Neljänneksi meidän onkin huomautettava, että hänen alennuksensa merkitsi luopumista tietyistä jumalallisista ominaisuuksista ja tiettyjen inhimillisten heikkouksien omaksumista, niin usein ja siinä määrin kuin hän katsoi sen sovitus- ja opetusvirkojensa oikean hoitamisen kannalta tarpeelliseksi. Niinpä hän luopui esimerkiksi jumalallisesta kaikkivallastaan, kun hän antoi ottaa itsensä kiinni, sitoa, lyödä ja naulita itsensä ristille, hän luopui kuolemattomuudestaan kun hän antoi vihollisten tuottaa itselleen tuskallisen ja häpeällisen kuoleman, mutta hän ei luopunut niistä joka tilanteessa, kuten aiemmin totesimme.
§ 23
Tässä valtakunnassa hänelle kuuluvat ensinnäkin kuninkaan oikeudet, jotka varsinaisesti ovat: hallita ja ohjata alamaisiaan. Suhteessa Jumalaan tämä oikeus perustuu ikuiseen liittoon, jonka hän on tehnyt taivaallisen Isänsä kanssa lunastaakseen kurjan ihmissuvun surkeudestaan. Isä antoi hänelle vallan itse ohjata tätä hänen maan päällä hankkimaansa armon valtakuntaa Joh. 17:2. Suhteessa meihin tämä oikeus perustuu siihen kalliiseen lunastusmaksuun, nimittäin hänen kalliiseen vereensä, jolla hän on ostanut meidät omaisuudekseen, kuten juuri mainittiin. Sillä, joka ostaa toisen ankarasta orjuudesta, on toki oikeus siihen, minkä hän on tällä tavoin lunastanut. Me olimme apostoli Paavalin todistuksen mukaan koko ikämme kuoleman pelosta olleet synnin ja paholaisen orjina Hepr. 2:15, mutta kun hän kalliisti osti meidät, emme ole enää omassa vallassamme 1. Kor. 6:19, vaan kuulumme sielultamme ja ruumiiltamme kokonaan hänelle. Tämä hänen näin hankkimansa kuninkaallinen oikeus meihin perustuu ensinnäkin valtaan säätää lakeja alamaisilleen, jota hän myös maanpäällisen elämänsä aikana itse käytti, kuten silloin, kun hän sääti keskinäisen rakkaudenlain heidän välilleen ja sanoi opetuslapsilleen: Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Joh. 13:34. Samoin hän juuri ennen taivaaseenastumistaan sanoi opetuslapsilleen: opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa Matt. 28:20. Toiseksi tämä kuninkaallinen valta sisältää täydellisen tuomio-oikeuden. Korkeimmalle lainsäätäjälle kuuluu myös korkein oikeus tuomita, siis tutkia alamaistensa tekoja antamansa lain ohjenuoran mukaan ja sen perusteella joko hyväksyä tai tuomita ne. Tämä oikeus kuuluu myös täysin kuninkaallemme, sillä hänen omasta nimenomaisesta käskystään hänen lähettiläänsä todistavat hänestä, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi Ap. t. 10:42. Apostoli Paavali muistuttaa tästä erityisen painavasti roomalaisiaan sanoessaan: Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Kristuksen tuomioistuimen eteen5 Room. 14:10. Ja Vapahtajamme Jeesus itse kuvaa tarkoin tätä kuninkaallista ja majesteettista tuomiovaltaansa Matt. 25:31 ym. niin, että hän käyttää sitä myös ihmisenä. Kolmas meidän Vapahtajallemme kuuluva kuninkaallinen oikeus on rangaistus- ja palkitsemisoikeus, joka liittyy tiiviisti tuomiovaltaan eikä ole muuta kuin oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoa, mistä myös Paavali painavasti puhuu 2. Kor. 5:10: Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa. Ilman tätä valtaa katoaisi koko kuninkaallinen auktoriteetti, ja viholliset voisivat polkea halveksien jalkoihinsa hänen valtikkaansa, ja hänen kuuliaiset alamaisensa jäisivät vaille hänen suojelustaan.
Mutta käsitelkäämme muutamalla sanalla myös hänen velvollisuuksiaan. Siihen kuuluu, että sen, joka haluaa oikeutuksen kuninkaan nimeen, on ensinnäkin omalla ahkeruudellaan ja rohkeudellaan hankittava itselleen valtakunta. Sen on meidän Jeesuksemme todellakin tehnyt, ja tehnyt sanoinkuvaamattomin vaivoin, kuten juuri kuulimme. Toiseksi, ruhtinaan velvollisuuksiin kuuluu, että hänen tulee niin paljon kuin mahdollista koettaa valloittajan kustannuksella laajentaa valtakuntansa rajoja ja lisätä alamaistensa määrää. En puolusta tässä ryöstelyä tai hallitsijoiden kunnianhimoisia ja heidän alamaistensa verellä tahrattuja valloituksia. Käsittelen vain hyvin kohtuullista oman valtakunnan takaisinvaltaamista ja orjien vapauttamista orjuudesta. Sellaisen täytyy varmasti olla hyvän kuninkaan asiana. Mutta erityisesti kunnian kuninkaan Jeesuksen kuuluu kutsuvalla äänellään ja henkensä väkevillä teoilla laajentaa täällä maan päällä armonvaltakuntansa rajoja, joita Saatana ja koko pimeyden valta kaikin tavoin koettaa sulkea. Hänen tehtäviinsä kuuluu kantaa kadotettu lammas toisensa jälkeen laumaansa Luuk. 15:4 ym. Siksi hän vakuuttaa myös itse uskoville juutalaisille, että hän on kerta kerran jälkeen koettanut koota heidät, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan Matt. 23:37. Hänen tehtävänsä on kirvoittaa orja toisensa jälkeen vaivojen kahleista ja päästää heidät vapauteen, jotta he saavat pelotta palvella häntä vihollisista vapaina, pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämänsä päivinä2 Luuk. 1:74–75. Siksi hän määräsi opetuslapsensa menemään kaikkialle maailmaan ja kutsumaan syntisiä armonsa yhteyteen. Siksi hän avasi rakastavan sylinsä kutsuakseen nämä luokseen. Siksi hän antaa henkensä herättää, koskettaa ja vetää heitä autuutensa yhteyteen, jotta hänen armonsa talo, eli hänen armonvaltakuntansa, olisi täynnä vapahdettuja sieluja Luuk. 14:23. Kolmanneksi kuninkaan tehtävä on koettaa kaikin ajateltavissa olevin keinoin edistää alamaistensa onnellisuutta. Tämä on totisesti ollut hänen päivittäinen pyrkimyksensä ja tulee olemaankin, niin kauan kuin hänen armonvaltakuntansa pysyy maan päällä. Mutta tähän kuuluu jälleen kaksi osaa, nimittäin ensinnäkin, että hän varjelee heitä luopumukselta, ja toiseksi, että hän huolehtii kaikista heidän tarpeistaan. Paimen koettaa tietenkin suojella laumaansa, niin että kukaan ei eksyisi tai joutuisi suden suuhun. Jeesuksemme on, kuten hän itse vakuuttaa, hyvä paimen. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman. Mutta hän sanoo: Minä olen hyvä paimen. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta3 Joh. 10:11–12, 14–15. Tästä todistavat myös hänen painokas esirukouksensa taivaalliselle isälleen Joh. 17 ja kaikkein eniten hänen seurakuntansa jäsenille jättämänsä monenlaiset puolustusvälineet ja hengelliset aseet, joiden avulla häneen uskovat voivat torjua kaikki paholaisen tuliset laukaukset. Apostoli Paavali on ikään kuin Jumalan hengellisestä varusvarastosta koonnut ne kaikki yhteen ja antanut uskovaisten efesolaisten käsiin, jotta he niiden avulla voisivat puolustautua uskosta luopumista vastaan Ef. 6:10–18. Mutta suuren kuninkaamme hoiva ulottuu myös kaikkiin hänen alamaistensa tarpeisiin. Hyvät kuninkaat ottavat selvää alamaistensa tilasta, jotta he voisivat auttaa näitä näiden kaikenlaisissa tehtävissä, mutta he eivät tunne heitä kunnolla, eikä tämä auttaminen myöskään ole aina heidän omassa vallassaan, vaan heidän täytyy usein Israelin kuninkaan tavoin sanoa hätään joutuneelle alamaiselleen: Jollei Herra sinua auta, miten sitten minä? 2. Kun. 6:27. Meidän kuninkaamme sitävastoin on kaikkitietävä Jumala Joh. 2:24, kaikkivaltias Herra Matt. 28:18, hyväätekevä kuningas, jota tästä syystä sanotaan auttajaksi Sak. 9:9. Kuinka paljon hyvää voimmekaan siis häneltä odottaa? Kuinka sydämellisesti hän kutsuukaan heitä luokseen? Matt. 11:28. Onko joku jäänyt vaille apua häneltä? Daavid ylistää tätä hänen hyvyyttään erittäin usein ja puhuu siitä erityisen painokkaasti psalmissa 23:1–2, jossa hän sanoo: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä jne. Ja kuten hänen alamaistensa tarpeet ovat moninaiset, niin ovat myös hänen apunsa ja hyvät tekonsa lukemattomat. He joutuvat usein Hiskiaan tavoin sielunhätään ja huutavat: Minulla oli suuri hätä, tarvitsin lohdutusta, mutta he kääntyvät Jeesuksen puoleen ja saavat apua niin, että he iloisesti tunnustavat sen ja sanovat: mutta sinä, Herra Jeesus, hoidit minun sieluani hyvin hellästi, niin ettei se turmeltuisi, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa4 Jes. 38:17. He kohtaavat vaikeita ruumiillisia sairauksia, ja silloin he menevät spitaalisen tavoin Jeesuksen luo sanoen: Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut tai auttaa minua. Ja hän ojentaa heti kätensä auttaakseen ja sanoo lohduttavasti: Minä tahdon ja minä voin, ja minä myös teen sen Matt. 8:2–3. Onpa hän heidän apunaan vielä kuolemassakin, niin että he voivat sanoa: Kuolema on nielty ja voitto saatu. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta 1. Kor. 15:54, 57.
Näin meidän Vapahtajamme nyt hallitsee täällä maan päällä varsinaista kuningaskuntaansa, joka ei ole muuta kuin hänen kirkkonsa ja seurakuntansa, niin kauan kuin armon aikaa riittää, mutta juuri silloin päättyy myös tämä valtakunta. Niin kuin hän on saanut sen taivaalliselta Isältään, joka nimenomaisesti Daavidin kautta sanoo: Minä itse olen asettanut kuninkaani Siioniin, pyhälle vuorelleni Ps. 2:6, niin hän tulee myös apostoli Paavalin todistuksen mukaan maailman lopussa luovuttamaan kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman, sillä hän on hallinnut siihen asti kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle5 1. Kor. 15:24–25. Silloin hänen uskovansa eivät tarvitse enää puolustusta, sillä heidän vihollisensa ovat lyödyt, he eivät tarvitse enää ylläpitoa, sillä ikuinen ilo tulee olemaan heidän yllään, eivät lakia, sillä enää ei ole rikkomuksia, ei tuomiota eikä rangaistuksia. Näin tämä valtakunta lakkaa itsestään. Mutta silloin syntyy toinen, jota syystä kutsutaan ihanuuden valtakunnaksi ja joka perustuu sanomattomaan ikuiseen autuuteen, jota kaikki Jumalan lapset pyhien enkelien seurassa nauttivat Jumalan kirkkautta katsellen. Siellä Herra Jeesus Kristus meidän kuninkaamme tulee hallitsemaan lunastettujaan, myös inhimillisessä luonnossaan, yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa ikuisesti, ja tässä mielessä enkeli sanoo, että hänen kuninkuudellaan ei ole loppua Luuk. 1:33. Vasta täällä hänen valtansa on todella suuri, ja rauha on loputon6 Jes. 9:6.7
§ 22
Lopulta ehdimme nyt Vapahtajamme Jeesuksen kolmanteen virkaan, joka on kuninkaallinen. Mutta pelkään jo kuluttaneeni rakkaiden kuulijoideni kärsivällisyyden loppuun ja yritän siksi ilmaista jäljelläolevan mahdollisimman lyhytsanaisesti. Sen, että hän on kuningas, me tunnustamme selvästi uskontunnustuksessamme, kun sanomme, että uskomme Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, jossa emme vain tunnusta hänen olevan Herra, vaan että hän on myös meidän Herramme, ja samalla tunnustamme olevamme hänen alamaisiaan. Tämä totuus ei meidän joukossamme tarvitse paljoa todistelua. Taivaallinen sanansaattaja sanoo nimenomaan Neitsyt Marialle ennen Jeesuksen siittämistä, että hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua Luuk. 1:32–33. Aika ei salli minun esittää useampia lähes lukemattomista muista todisteista. Saadaksemme selvän käsityksen Jeesuksen tästä virasta meidän täytyy kääntää ajatuksemme kuningas-sanaan, josta tämä virka on saanut nimensä. Kuninkaille kuuluu yleisesti kaksi asiaa, nimittäin oikeuksia ja velvollisuuksia. Molemmat kuuluvat meidän kalliille Vapahtajallemme kuninkaana. Mutta kuninkaalla tulee ensimmäisenä olla yksi tai useampi valtakunta, muuten hän kantaa kuninkaan nimeä suotta. Siksi meidän onkin jo ennen kuin tutkimme hänen kuninkaallisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, tutkittava mitä valtakuntia tällä meidän kuninkaallamme tulee olla. Jos tarkastelemme häntä todellisena Jumalana ja kolminaisuuden yhtenä persoonana, joka Isän ja Pyhän Hengen kanssa on luonut kaiken, ja jumalallisessa viisaudessaan, kaikkivaltiudessaan sekä hyvyydessään ohjaa ja hallitsee kaikkea, eikä tätä jumalallista hallintaa voi koskaan ottaa häneltä pois, niin on täysin kiistatonta, että hän on yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa kuningas, joka hallitsee ja ohjaa koko maailmaa, taivasta ja maata ja kaikkea mitä niissä on, mitä muuten kutsutaan voiman tai kaikkivallan valtakunnaksi. Jos samalla ajattelemme, miten persoonallisessa yhdistymisessä jumalallinen luonto on myös tehnyt meidän Vapahtajamme ihmisluonnon osalliseksi kaikesta siitä vallasta, kunniasta ja majesteettisuudesta, joka jumalallisella oli ja joka voitiin välittää, niin näemme, että myös tämä inhimillinen luonto on astunut valtaan kaikkivaltiuden valtakunnassa, minkä Vapahtaja tekee selkeästi tiettäväksi sanoessaan, että hän ihmisen poikana, siis ihmisen luonnoltaan istuu voiman oikealla puolella, mikä ei tarkoita muuta kuin hallitsemista jumalallisessa kaikkivaltiudessa ja että hän tulee taivaan pilvien päällä Matt. 26:64. Tätä valtakuntaa ei häneltä myöskään koskaan voida ottaa pois, sillä hän ei voi milloinkaan lakata olemasta maailman luoja ja alkuunpanija jumaluuden muiden persoonien keralla. Mutta jos emme nyt puhu varsinaisesti tästä valtakunnasta, tai siitä yhteisestä oikeudesta, joka Kristuksen persoonalla siihen on muiden mukana, vaan puhumme tässä Kristuksen omasta valtakunnasta, joka kuuluu hänelle meidän välittäjänämme ja auttajanamme. Siitä apostoli Paavali sanoo, että hän on sen omalla verellään itselleen lunastanut8 Ap. t. 20:28. Se on näin ollen Jeesuksen itse lunastama valtakunta, joka myös siihen tapaan nähden, jolla hän sen hankki, on hyvin kalliisti ostettu, sillä se on riistetty takaisin kuoleman valtiaalta, Saatanalta, kukistamalla hänen mahtinsa täydellisesti Hepr. 2:14–15. Valtakunta on lunastettu, ei millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen kalliilla verellä2 1. Piet. 1:18–19, ja tästä syystä apostoli Paavali sanookin hänen valtakuntansa alamaisia kalliisti ostetuiksi 1. Kor. 6:20. Hänen tällä tavoin lunastamansa valtakunta on siten se seurakunta tai ihmisten joukko, jonka Jeesus Kristus kärsimyksellään ja kuolemallaan, täyttymyksellään ja Isälleen kohdistamillaan esirukouksilla on syntien ja pimeyden valloilta onnistunut saamaan oman valtansa alle. He ovat jättäneet aiemman johtajansa, paholaisen, ja yksin uskosta ottaneet Jeesuksen Herrakseen ja Mestarikseen ja vakuuttaneet hänelle rajatonta kunnioitustaan, rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan. Katsokaa rakkaani, tämä on nyt se Jeesuksen hankkima valtakunta, jonka kuningas hän on. Tämä valtakunta, koska siinä ei näy sen paremmin maallista hallitsijaa kuin sotajoukkojakaan sitä puolustamassa, eikä tuomioistuimia ja ulkoisia rangaistuksia, niin sen kuningas itse vakuuttaakin, että se ei ole tästä maailmasta Joh. 18:36–37, vaan sen täytyy olla hengellinen valtakunta. Ja siihen runsaaseen ja ansaitsemattomaan armoon nähden, jota siellä jaetaan kaikille oikeille alamaisille ja tarjotaan kaikille syntisille, sitä on syytä kutsua armon valtakunnaksi, jossa meidän Vapahtajamme täydellisen sovitusuhrinsa jälkeen on myös inhimillisessä luonnossaan tullut kuninkaaksi.
§ 21
Kun näin olemme saaneet selkeän käsityksen Kristuksen tämän viran luonteesta, on vielä vastattava kolmanteen kysymykseen: kuinka hän sitä hoitaa? Sen hoitaminen on yleisesti ottaen kahdenlaista, nimittäin välillistä ja välitöntä. Välittömäksi kutsutaan sitä mitä kallis Vapahtajamme itse teki omassa persoonassaan näkyvän elinaikansa aikana maan päällä. Välillinen viranhoito taas on sitä, mitä hän palvelijoidensa välityksellä on tehnyt ja edelleen tulee tekemään maailman kaikkina aikoina. Meidän täytyy jollain tavalla valaista kumpaistakin. Tämän tehtävän kuulumisesta ensisijaisesti Vapahtajallemme Jeesukselle Pyhä kirja tarjoaa täysin selvät todisteet. Näin sanoo Herra, Israelin Pyhä, joka lunastaa sinut vapaaksi: – Minä olen Herra, sinun Jumalasi, Minä opetan sinulle, mikä on sinulle hyväksi, minä opastan sinua tielläsi. Kunpa kuulisit minun käskyjäni! Jes. 48:17–18. Ja Jeesuksemme itse sanoo: Isää ei tunne kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa Matt. 11:27. Siksi myös evankelista Johannes sanoo: Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet3 Joh. 1:18. Mutta kaikkein suurin on kuitenkin epäilyksettä taivaallisen Isän todistus, jonka hän antoi maan asukkaille samalla kun hän ikään kuin asetti Jeesuksen tähän opettajanvirkaan, nimittäin Jeesuksen kasteen ja vuorella tapahtuneen kirkastumisen yhteydessä: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Matt. 3:17, 17:5. Siksi hän onkin maallisen elämänsä aikana hoitanut tätä virkaansa voimallisesti, erityisen tarmokkaasti ja hyvin vakavasti, sillä sellaiseksi pyhät evankelistat hänen saarnaamistapaansa kuvaavat. Hän ei puhunut niin, että hän itse ja muut siihen nukahtivat, ei, vaan hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin kirjanoppineet2 Matt. 7:29 ja niin, että kansa pelästyi hänen oppiaan Matt. 7:28. Se tunkeutui rajuna heidän sydämiinsä saakka ja heidän täytyi pysähtyä jollain tapaa hämmästyneinä ja kauhistuneina. Hän yhdisti pyhän innon ja mitä suurimman hellyyden niin, että hän voitti heidän sydämensä, ja heidän täytyi ihmetellä niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti Luuk. 4:22. Jopa hänen vihollisensa täytyi häntä kuultuaan vakuuttua ja sanoa Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän Joh. 7:46. Hän oli myös väsymätön tässä tehtävässään, minkä voimme nähdä jo hänen lapsuudessaan, kun hän 12 vuoden iässä jaksoi uupumatta istua kolme päivää kirjanoppineiden parissa kuuntelemassa ja kyselemässä heiltä Luuk. 2:46. Näemme Mark. 8:2, että hän saarnasi kansalle, joka tuli hänen luokseen, kolmen päivän ajan, sillä he viipyivät niin kauan hänen luonaan. Hän sanoi, että hänen tuli olla Isänsä luona.3 Jeesus teki aina niin, että kun hän näki paljon väkeä tulevan, hän avasi suunsa ja opetti Matt. 5:1–2. Mutta minun täytyy myös omaksi ja veljieni mielenylennykseksi ja rohkaisuksi mainita, että tämä suuri esikuvamme ei saarnannut vain suullaan, vaan hän saarnasi vahvasti koko pyhällä elämällään. Kokemus osoittaa meille, että opettaja, joka elää jumalatonta elämää, hajottaa tällä tavoin Jumalan valtakuntaa paljon enemmän kuin mitä hän parhailla saarnoillaan pystyy rakentamaan. Niin ei tämä taivaallinen profeetta suinkaan tehnyt. Hänen nöyrä, siveellinen, kohtuullinen, kärsivällinen ja rakastava elämänsä saarnasi hänen kuulijoilleen yhtä paljon kuin hänen mieltäylentävät puheensa. Kun opettajan sydän ja suu tekevät samaa, saarnan voima kaksinkertaistuu, mutta kun koko hänen elämänsä on tämän kanssa yhdenmukaista, sellainen opetus tunkeutuu kuulijoiden sydämiin. Näin oli meidän Vapahtajamme laita. Hän saattoi turvallisesti kysyä kiivaimmilta vastustajiltaan: Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Joh. 8:46, hän saattoi asettaa itsensä esikuvaksi ja kysyä kuulijoiltaan: Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä Matt. 11:29, ja kun hän pesi opetuslapsiensa jalkoja: Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille Joh. 13:15.
Mutta Jeesus hoiti tehtäväänsä myös välillisesti eli toisten välityksellä, siitä ei ole epäilystäkään. Olemme aiemmin osoittaneet ja todistaneet, että tämä virka todella kuuluu hänelle eikä kenellekään muulle, minkä hän myös itse koko elämänsä vaarantaen todisti tuomarilleen Pilatukselle: Sitä varten minä olen syntynyt, että todistaisin totuuden puolesta4 Joh. 18:37. Tästä seuraa, että kaikki toiset, olkoot he ketä hyvänsä itseään Jumalaa lukuun ottamatta, jotka ovat julistaneet Jumalan neuvoja meidän autuutemme edistämiseksi, olkoot he sitten enkeleitä tai ihmisiä, eivät ole olleet muuta kuin välineitä Vapahtajamme kädessä, joiden kautta hän on hoitanut profeetallista virkaansa. Sillä jopa taivaalliset sankarit ja sanansaattajat olivat meidän suuren profeettamme rinnalla vain Kristuksen Jumalan pojan, enkelien Herran, lähettämiä palvelevia henkiä. Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden Hepr. 1:14. Mutta etupäässä Vapahtajamme on käyttänyt välineenään ihmisiä, niin kuin hän itse sanoo: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja kirjanoppineita Matt. 23:34. Niin hän puhui Moosekselle, palavasta pensaasta, ja sanoi: Mene siis, minä lähetän sinut 2. Moos. 3:10, ja profeetta Jeremiaalle: mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua Jer. 1:7. Evankelista Luukas kertoo samoin Johannes Kastajasta, että tämä sai käskyn Jumalalta ja käskyn saatuaan alkoi saarnata parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi5 Luuk. 3:2–3. Niin hän itse lähetti kaksitoista apostoliaan ja seitsemänkymmentä opetuslastaan, ja sanoi heille: missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: Taivasten valtakunta on tullut lähelle6 Matt. 10:7. Mutta ylösnousemuksensa jälkeen hän lähetti heidät matkaan paljon laajemmin valtuuksin, kun hän sanoo: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille Mark. 16:15, tai: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla jne. Matt. 28:19–20. Ja taivaaseenastumisensa jälkeen hän sanoi näyssä Ananiaalle Paavalista, että hänet on valittu kantamaan minun nimeäni pakanoiden ja kuninkaiden ja Israelin lasten eteen7 Ap. t. 9:15. Siksi myös Paavali osasi antaa kuulijoilleen oikean käsityksen tehtävästään, kun hän sanoo: Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina8 1. Kor. 4:1. Ja tästä lähettämisestä yleisesti hän sanoo, että Kristus antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi9 Ef. 4:11. Tästä kaikesta voidaan aivan selvästi nähdä, että meidän suuri profeettamme on näiden vähäpätöisten välineidensä, siis ihmisten avulla, joille on uskottu kallis aarre saviastioissa10 2. Kor. 4:7, kaikkina maailman aikoina suorittanut ja yhä aina maailman loppuun asti välillisesti suorittaa profeetallista virkaansa. Nämä ihmiset eivät suinkaan voi vapaasti hoitaa sitä oman mielensä mukaan tai pelkästään niin, että he välttyvät vastuusta ihmisten edessä, vaan heille on asetettu ankara velvollisuus, ei vain saarnata Jeesuksen oppia puhtaasti ja selvästi, väärentämättömänä, vaan myös kokonaisena, niin että he apostoli Paavalin sanoin julistavat kaikkia Jumalan ohjeita11 Ap. t. 20:27. Heidän pitää myös tehdä se innosta ja täydellä sydämellä, kuten heidän mestarinsakin, heidän pitää olla siinä väsymättömiä, mutta ennen kaikkea heidän pitää päämiehensä esimerkin mukaisesti saarnata sekä opetuksellaan että elämällään.
§ 20
Saavutettuamme varmuuden ja vakaumuksen tästä, esille nousee ikään kuin itsestään toinen kysymys: mitä hänen profeetallinen virkansa pitää sisällään? Profeetta sanan varsinaisessa merkityksessä näyttää olevan sellainen, joka julistaa tulevia tapahtumia, missä merkityksessä tämä sana esiintyy 4. Moos. 12:8 ja 5. Moos. 13:1–2. Tästä syystä profeettoja vanhimpina aikoina useimmiten kutsuttiinkin näkijöiksi 1. Sam. 9:9, siis sellaisiksi, jotka ihmeellisen valaistumisen kautta näkivät ennalta, mitä tulisi tapahtumaan. Sellaisia näkijöitä olivat myös Vanhan testamentin profeetat, joita Herra useimmiten käytti julistamaan kansoille ja maille niiden tulevia kohtaloita. Ja näemme, että meidän suuri Uuden testamentin profeettamme teki samaa ruumiillisen elämänsä päivinä, sillä hän ei vain etukäteen sanonut, mitä hänelle itselleen ja hänen seurakunnalleen tulisi tapahtumaan vaan myös kuvaili tarkasti Jerusalemin edessäolevan surkean tuhon. Mutta näemme myös, että profeetta niin kreikan kuin hepreankin kielessä tarkoittaa sitä, joka julistaa jotain toisen asemassa ja on tämän tulkki. Moosekselle sanotaan: Aaronista tulee sinun profeettasi 2. Moos. 7:1, mikä Jumalan oman, seuraavassa jakeessa olevan selityksen mukaisesti tarkoittaa, että Aaron tulee puhumaan faaraokuninkaalle, mitä sinä minun puolestani käsket hänen sanomaan. Ja tämä Jumalan sanansaattajana toimiminen ihmisten keskuudessa oli jo Vanhan testamentin profeettojen päätoimi Jer. 1:7. Samasta syystä myös kallis Vapahtajamme oikeutetusti kantaa profeetan nimeä, sillä hän oli Jumalan lähettämä opettaja Joh. 3:2, mutta suuremmalla syyllä kuin kukaan muu, sillä hänen ei tarvinnut saada näitä taivaallisia totuuksia, joita hän saarnaisi, unien tai ilmestyksien kautta vaan hän itse oli tosi Jumala, ikuinen Sana ja valo, jonka ei tarvinnut saada kirkkauttaan keneltäkään muulta. Siksi hän itse saattoi valaista jokaisen ihmisen, joka tulee maailmaan12 Joh. 1:9. Hänen profeetanvirkansa ei siten ole muuta kuin opetusvirka, jossa Vapahtajamme ei vain ilmoita meille kaikkia Jumalan neuvoja meidän autuutemme hyväksi, vaan myös voimakkaasti koettaa kutsuvalla äänellään saada ja kannustaa ihmisiä lähtemään mukaan hänen heille osoittamaansa järjestystä noudattaen. Näin he kykenisivät välttämään heidän päällään muutoin riippuvan onnettomuuden ja voisivat olla varmoja elämästä ja autuudesta hänen kauttaan. Persoona, joka tätä virkaa varsinaisesti hoitaa, on Jeesus Kristus, molemmilta luonnoiltaan, sekä Jumalana että ihmisenä. Jumala hänen täytyi olla, jotta hän tuntisi kaikki Jumalan neuvot; Jumala hänen täytyi olla, jotta hän voisi esittää ne ihmisille jumalallisella viisaudella, ja Jumala hänen täytyi vihdoin olla, jotta hän voisi jumalallisilla ihmeteoilla lujittaa oppiaan ihmisten keskuudessa ja todistaa, että se todellakin oli jumalallinen. Mutta toisaalta hänen täytyi myös olla ihminen, jotta hän voisi olla ihmisten kanssa, inhimillisellä tavalla jakaa heille tätä jumalallista tietoa, jotta hän saisi taivutettua heidät kaikenlaisten inhimillisten esitystapojen ja vertausten kautta omaksumaan tämän hänen autuudenoppinsa.
Aihe, johon Jeesuksen profeetan virka liittyi *) oli yleisesti sanottuna Jeesuksen opin sisältö, tai kuten apostoli Paavali sanoo: kaikki Jumalan tahto2 Ap. t. 20:27, siis kaikki mitä Jumala ikuisessa viisaudessaan katsoi äärettömästä tiedostaan ihmisten autuuden kannalta hyväksi ja hyödylliseksi saattaa heidän tietoonsa. Kiistely siitä, julistiko Jeesus tässä virassaan lakia vai evankeliumia, ei näyttäisi saavan sijaa meidän joukossamme, sillä tiedämme, että ensimmäinen saarna langenneille ihmisille paratiisissa, jotka synnin vuoksi olivat joutuneet Jumalan vihaan ja kiroukseen, sisälsi myös iloisimman sanoman ihmissuvun pelastuksesta naisen siemenen kautta. Tarkoitus, joka on meidän autuutemme, on täysin evankelinen. Jumalan armo, jonka Välittäjä Jeesus on sovitustyöllään hankkinut, on suurin evankeliumi, jota syntiselle voidaan julistaa. Myös se järjestys, että saamme autuuden ilman omaa ansiotamme, vain uskomalla tähän Välittäjään, on evankeliumia. Kutsu tähän hankitun autuuden osallisuuteen on hellintä ja suloisinta, mitä voidaan kuvata, ja se ilmoitetaan kutsuna häihin, rakkaudentäyttämänä suostutteluna ja yljän hartaana kaipuuna ja huutona morsiamensa perään. Kristuksen profeetanvirka on siten suurimmassa määrin evankelinen, mutta se ei tästä syystä missään tapauksessa sulje pois lakia, jota ilman emme voisi koskaan tunnistaa itseämme tai armoa, ja vielä vähemmän antaa oikeaa arvoa armolle Kristuksessa tai koskaan tulla siitä osallisiksi. Se oli suuri ilosanoma langenneelle ja lankeemuksen vuoksi kiroukseen joutuneelle ihmiselle, että naisen siemen tulisi polkemaan rikki käärmeen pään. Mutta Aadam ja Eeva eivät olisi ymmärtäneet sitä ja vielä vähemmän saaneet siitä lohtua, elleivät he olisi tunteneet omia velvollisuuksiaan Jumalaa kohtaan ja tienneet myös itse rikkoneensa hänen käskyjään, ja jolleivat he olisi kuulleet heille luettavan kiroustuomiota ja nähneet heitä uhkaavan ikuisen turmion syvyyteen asti. Nämä lain moukarin kovat iskut olivat siten yhtä tarpeen ihmisille heidän pelastuksekseen kuin itse rauhan sanomakin. Siksi me näemmekin suuren profeettamme kaikkina maailman aikoina antavan julistaa molempia. Ja maanpäällisen elämänsä aikana hän ei jättänyt saarnaamatta molempia osia äärimmäisen vakavasti. Tästä seuraa selvästi, että lakia ei ole missään nimessä suljettu Kristuksen opetusviran ulkopuolelle, mutta itse virka on ja pysyy siitä huolimatta täysin evankelisena.
Mutta meidän on myös todettava henkilöt, joiden kanssa Jeesus tässä profeetallisessa virassaan on tekemisissä *), nimittäin yleisesti kaikki ihmiset. On totta, että Vapahtajamme ei näkyvän vaelluksensa aikana maan päällä itse saarnannut muualla kuin Juudeassa, Samariassa ja Galileassa, mutta niin kuin evankeliumin saarnaaminen oli yleistä ensimmäisessä maailmassa ennen vedenpaisumusta Aadamin, Henokin, Nooan ja muiden toimesta, niin myös Vapahtaja antoi apostoleilleen ja opetuslapsilleen ylösnousemuksensa jälkeen avoimen käskyn: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille Mark. 16:15. Tämä oli väistämätöntä seurausta Jeesuksen yleisestä välittäjäntehtävästä. Koko maailman syntivelat oli maksettu, siksi myös tämä ilosanoma piti julistaa koko maailmalle, mutta erityisesti kaikille köyhille, kurjille, työtätekeville ja kahlituille sieluille. Sillä näin sanoo Herra taivaallinen Isä pojastaan: Olen pannut sinut kansoille liitoksi, pakanoille valkeudeksi, avaamaan sokeat silmät, päästämään kahlitut vankeudesta, tyrmästä ne, jotka sen pimennossa istuvat3 Jes. 42:6–7, ja hän itse sanoo profeetta Jesajan kautta satoja vuosia aiemmin, kuten juuri kuulimme, että hänet lähetettiin ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman – – – julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista Jes. 61:1. Tämän profetian Vapahtaja sanoo toteutuneen hänessä Luuk. 4:18. Suuri lohtu meille kaikille on, että tässä ei ole poikkeusta, ei kerrassaan kaikkein kurjimmankaan kohdalla.
*) Objectum reale4
*) Objectum Personale5
§ 19
Nyt on syytä kääntää ajatuksemme Vapahtajamme toiseen virkaan, nimittäin profeetalliseen. Muistutimme aiemmin siitä, että koska hänen kauttaan tapahtunut sovitus on kaikelle järjelle salaisuus eikä sovituksesta voi olla syntisille mitään hyötyä, elleivät he saa siitä tietoa, jota taas ei voida antaa muualta kuin taivaasta, niin Jeesuksen Kristuksen täytyi tulla sanansaattajaksi, joka tuo tiedon meille. Tämän ilmoittamisen hän on ottanutkin tehtäväkseen, ja sitä kutsutaan hänen profeetalliseksi virakseen. Jotta voimme järjestyksessä esittää tämän asian, meillä on vastattavanamme kolme eri kysymystä. Ensimmäinen kuuluu: mistä me voimme olla varmoja, että Jeesus Kristus on meidän oikea profeettamme? Toinen: mitä hänen virkaansa kuuluu? Ja kolmas: miten hän sitä hoitaa? Mutta meillä ei ole tilaisuutta vastata niihin aiheen laajuuden ja merkityksen mukaisesti vaan ainoastaan lyhyesti käsitellä olennaisinta.
Ensimmäisen väittämän, siis että Kristus on oikea ja Jumalan lähettämä opettajamme tai profeettamme, todistamme kolmella kiistattomalla perusteella, nimittäin ensinnäkin hänen monenlaisilla ihmeteoillaan, joita hän maan päällä näkyvän elämänsä aikana teki. Hänen ihmetekonsa olivat lähes lukemattomat, sillä vaikka evankelistat luettelevat niitä jokseenkin paljon, niin Johannes kuitenkin mainitsee, että hän teki opetuslastensa nähden monia muita merkkitekoja, joita hänen evankeliumissaan ei ole kirjattu. Hän oli luetellut niitä vain sen verran, kuin hän uskoi tarvittavan vahvistamaan Kristuksen nimen tunnustajia siinä uskossa, että Jeesus on Kristus ja että heillä olisi elämä hänen nimensä tähden6 Joh. 20:30–31. Hänen tekemiään ihmetekoja eivät Jeesuksen nimen pahimmatkaan herjaajat, juutalaiset, voineet heti Kristuksen jälkeen ilmestyneissä kirjoituksissaan kieltää, ja moni hänen aikaan elänyt juutalainen teki niistä sen johtopäätöksen, että Suuri profeetta on noussut meidän keskellemme ja Jumala on katsonut kansansa puoleen2 Luuk. 7:16. Ja toisessa paikassa: Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan Joh. 6:14. Johtopäätös olikin sangen oikeellinen. Sellaisia ihmetekoja, joita hän teki parantaessaan spitaalisia, tehdessään sairaat terveiksi, antaessaan sokeille näkönsä, herättäessään kuolleita ja muuta, ei kukaan voi tehdä, ellei hän itse ole Jumala tai Jumalan uskottu lähettiläs, jonka tehtävä on tehdä ja julistaa jotain ihmisille tärkeää Jumalan nimissä Joh. 3:2. Ja koska tämä Jeesus teki sellaista, ei hänen uskottavuuttaan siinä, mitä hän julisti ja kuka hän väitti olevansa, mitenkään voida epäillä. Siksi hän itse vetosikin usein niihin todisteena siitä, että hän oli Jumalasta, ja että hänen oppinsa piti uskoa ja ottaa vastaan, kuten Joh. 5:36, 10:25, 14:11. Myös hänen todistajansa vetoavat samoin Jeesuksen ihmetekoihin, kuten Pietari Ap. t. 2:22 ja Paavali Hepr. 2:3–4, muista kohdista puhumattakaan. Toinen todistus tämän väitteen puolesta ovat Vapahtajamme Jeesuksen omat puheet, joissa hän usein paljasti opetuslapsilleen jumalallisen kaikkitietävyytensä Joh. 2:24–25 ja myös tiesi etukäteen tulevia asioita, kuten silloin kun hän ilmoitti kavaltajansa Matt. 26:21, oman ristiinnaulitsemisensa Joh. 3:14, 8:28, kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa Luuk. 18:32–33, sekä Jerusalemin murheellisen hävityksen Matt. 24:15 ja monia muita, mistä selvästi nähdään hänen jumalallisuutensa ja samalla hänen totuudellisuutensa. Samaa todistaa myös hänen saarnaamansa opin sisältö, sillä vaikka se olikin suurelta osin järjelle tavoittamatonta, se ei ollut järjen kanssa ristiriidassa ja päinvastoin sisälsi pyhää ja täysin Jumalan arvoista opetusta. Kolmanneksi meitä vakuuttavat tästä myös Vanhan testamentin profetiat Kristuksesta, meidän tulevasta profeetastamme ja opettajastamme, jotka hyvin merkittävällä tavalla osuvat kohdalleen hänessä. Jumala oli antanut suurelle Jumalan miehelle Moosekselle lupauksen, että hän tulisi synnyttämään Israelin lasten jälkeentulevissa polvissa profeetan heidän veljiensä keskuudessa, Mooseksen kaltaisen, ja panemaan sanansa hänen suuhunsa3 5. Moos. 18:18. Profeetta Jesajan kirjassa Jeesus puhuu itse: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista Jes. 61:1. Hänet oli helppo tunnistaa siitä, miten hän hoiti profeetallisen virkansa, sillä kun Filippus oli kuullut hänen puhuvan, hän sanoi täysin varmana ja vakuuttuneena: Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista Joh. 1:45. Lisäksi meidän Vapahtajamme sai Johannes Kastajan lähettämät opetuslapset vakuuttumaan tästä, eikä tämä johtunut vain heidän näkemistään monista ihmeteoista, vaan myös siitä, että köyhille julistetaan ilosanomaa Matt. 11:5. Katsokaa siis, rakkaani, kuinka kiistatonta se on, että Jeesus on oikea profeettamme, josta Jumala itse sanoo: Hänet minä otin todistajaksi kansoille, tein hänestä kansakuntien käskijän ja opettajan4 Jes. 55:4. Hän on se, jolle Herra, Herra on antanut taitavan kielen, niin että hän voi sanalla rohkaista uupunutta oikealla hetkellä5 Jes. 50:4. Ja jopa hänen vihollistensa täytyi tunnustaa hänen olevan opettaja, joka puhuu totta ja opettaa Jumalan tietä totuuden mukaisesti, mikä tarkoittaa, että hän hoiti profeetallista virkaansa oikein, niin pitkälle että hän ei pelännyt ketään eikä katsonut henkilöön6 Matt. 22:16. Kuinka turvallisesti voikaan meistä jokainen liittyä hänen kouluunsa, ja kuinka iloisesti me voimmekaan ottaa vastaan ja soveltaa itseemme hänen taivaallista oppiaan!
§ 18
Toinen Kristuksen ylipapin virkaan kuuluva tehtävä on se, että hän on myös täyttänyt lain meidän puolestamme. Jumalan viha ja ikuinen kosto meitä ihmisiä kohtaan syntien vuoksi tuli toki tämän meidän Välittäjämme täydellisen sovitusuhrin kautta tyynnytettyä, minkä avulla ihmiset saattoivat välttää ikuisen kirouksen, mutta tämä ei ollut vielä peruste meidän autuutemme saavuttamiseksi. Se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin sille, joka on täyttänyt Jumalan pyhät vaatimukset, eikä meille syntisille annettu siihen minkäänlaisia kykyjä. Siksi meidän suuri ylipappimme otti itselleen tämänkin meidän asiamme, nimittäin että hän on meidän puolestamme ja meidän sijastamme täyttänyt lain eli täydellisesti noudattanut sitä. Tähän tehtävään havaitsemme täydellisen perusteen hänen pyhyydessään, siinä että hän oli aivan ilman syntiä7 Hepr. 4:15, vieläpä niin, että hän ei kerta kaikkiaan synnistä tiennyt2 2. Kor. 5:21. Näin hän oli kykenevä pilkulleen noudattamaan Jumalan lakia. Toinen peruste tähän löytyy hänen ylitsevuotavasta rakkaudestaan meitä kohtaan, mikä tulee selvästi ilmi edellisestä, sillä suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta Joh. 15:13. Miten hänen hellä sydämensä olisi voinut kestää sen, että hän olisi nähnyt kuolemasta ostettujen lastensa jäävän ilman siunausta ja autuutta? Mutta siitä, että Jeesus todella teki sen ja täytti lain, todistaa kallis apostolimme hyvin selvästi Room. 5:19, jossa sanotaan: niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi.3 Tässä Paavali suorittaa vertailun ensimmäisen ja toisen Aadamin4 välillä ja tahtoo sanoa, että niin kuin koko maailma tuli syntiseksi sen kautta että ensimmäiset esivanhempamme rikkoivat Jumalan käskyn, niin on myös Jeesuksen täydellinen kuuliaisuus hankkinut autuuden kaikille, ja tämä perustuu lain täydelliseen noudattamiseen meidän edestämme tai meidän sijastamme. Ja mikä olisi selvempää kuin mitä sama apostoli sanoo tästä Gal. 4:4–5 Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi, mikä tarkoittaa lain täydellistä noudattamista. Mutta missä tarkoituksessa? Aivan, lunastaakseen lain alaisina elävät täyttämällä lain heidän sijastaan, että me pääsisimme lapsen asemaan, siis että me tämän meille omistetun Kristuksen pyhyyden tai lain täyttymisen kautta olisimme oikeutetut kaikkinaiseen siunaukseen ja autuuteen, perintöön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on varattuna meille taivaissa5 1. Piet. 1:4. Sitähän lapsen asema varsinaisesti on, koska me sen kautta saimme perintöoikeuden, että saamme kerran seurata Vapahtajaamme hänen kanssaperillisinään tähän sanomattomaan kirkkauteen Room. 8:17. Mutta kalliin Vapahtajamme Jeesuksen omat sanat ratkaiskoot lopuksi asian ja häivyttäkööt kaikki epäilyt, kun hän sanoo: minä en ole tullut lakia kumoamaan ja julistamaan ihmisiä vapaaksi sen sitoumuksista vaan heidän puolestaan ja sijastaan täyttämään sen6 Matt. 5:17. Näin on Jeesus ylimmän papin virassaan suorittanut kaksi suurta asiaa, nimittäin ensiksi, ettemme joutuisi kadotukseen, ja toiseksi, että me todella saisimme iankaikkisen elämän Joh. 3:16.
Mutta tähän tulee vielä kolmas meidän Vapahtajamme ylipapin tehtävä, nimittäin esirukous. Se oli selkeästi kuvattu Vanhan testamentin ylipapin toimissa, kun tämä suitsukkeen kera menisi kaikkein pyhimpään 3. Moos. 16:13. Sillä niin kuin kallisarvoinen suitsuke täyttää koko huoneen miellyttävällä ja suloisella tuoksulla, niin ovat myös kaikkien oikeamielisten rukoilijoiden huudot ja huokaukset Herralle suloinen tuoksu, jonka he uskollisesti tuovat hänen eteensä, ja siksi rukouksia yleisesti kutsutaankin uhrisavuksi useammassa kuin yhdessä Pyhän kirjan kohdassa. Esimerkiksi kuningas Daavid sanoo: Olkoon rukoukseni edessäsi uhrisavuna, olkoot kohotetut käteni iltauhri Ps. 141:2. Ja Ilmestyskirjan kohdasta 5:8 luemme kahdestakymmenestäneljästä vanhimmasta, miten heillä kullakin oli kultamalja täynnä uhrisavua, mistä Johannes sanoo, että ne ovat tai merkitsevät pyhien rukouksia. Kun nyt siis ylipappi Vanhassa testamentissa, joka ennakoi meidän suurta ylipappiamme, meni kaikkein pyhimpään suitsutusastian ja suitsukkeen kera, oli selvä, että tämä tarkoittaisi meidän Vapahtajamme Jeesuksen esirukouksia meidän syntisten puolesta meidän sovitukseksemme. Näitä on kuitenkin, jotta ymmärtäisimme tämän asian selvästi, kahdenlaisia, nimittäin ne jotka Jeesuksemme jo uhrasi meidän puolestamme eläessään täällä maan päällä, ja sitten niitä, joita hän ylösnousemuksensa ja taivaaseenastumisensa jälkeen yhä päivittäin esittää lastensa puolesta. Ja koska nämä kaksi eroavat suuresti toisistaan, meidän tulee tarkastella kumpaakin erikseen. Yksi ja sama jumalallinen Kristuksen persoona suorittaa toki ne molemmat, ja aihekin on yleisesti molemmissa sama, nimittäin koko ihmissuvun pelastaminen, mutta hänen uhrisavunsa täällä oli kuitenkin monessa suhteessa erilainen kuin se, joka tapahtuu taivaassa. Kristuksen persoona, joka rukoili syntisten puolesta täällä maan päällä, oli kaikkein syvimmässä alennuksessaan, hän seisoi syntisen paikalla Jumalan palvelijana. Hän esittikin siksi esirukouksensa kaikkein nöyrimmin, silmät kohotettuina taivaaseen Joh. 11:41, langeten polvilleen Luuk. 22:41 ja vieläpä kasvoilleen Matt. 26:39, syvään huokaillen Mark. 7:34 ja syvästi murheellisena Matt. 26:38. Ja apostoli Paavali kertoo, miten lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä huusi rukouksia ja anomuksia7 Hepr. 5:7. Asia, jota hän tässä tilanteessa pyysi, oli se, että hänen taivaallinen Isänsä ottaisi vastaan ja hyväksyisi uhrin, jonka hän kuolemallaan tulisi suorittamaan ja että Jumala armon antaisi niille, joiden vuoksi hän nyt antoi itsensä kuolemaan, jotta he uskossa voisivat hyötyä hänen kärsimyksestään Joh. 17:1–2 ym. Hänen esirukouksensa taivaassa sitä vastoin ovat aivan toisenlaisia, ensinnäkin suhteessa persoonaan, koska hänet nyt on korotettu ja myös hänen ihmisluontonsa istuu jumalallisessa majesteettisuudessaan, kunniassaan ja ihanuudessaan taivaallisen Isänsä oikealla puolella, tai niin kuin Johannes Hänen persoonansa järjestyksen mukaisesti näki, seisoo valtaistuimen edessä Ilm. 5:6. Myös aihe on erilainen. Hänen ei tarvitse enää rukoilla sovituksen hyväksymistä, sillä Jumala on sen jo hyväksynyt ja se on kaikilta osin täysin pätevä. Hän rukoilee nyt vain sitä, että tätä sovitusta sovellettaisiin syntisiin, niin että he näin saisivat armon ja tulisivat pelastetuiksi. Etenkin itse rukoilemisen tavan täyty taivaassa olla täysin erilainen kuin maan päällä tapahtuneet esirukoukset. Hän rukoili silloin nöyrimpänä palvelijana. Sellaisille rukouksille ei nyt ole sijaa, vaan se on eräänlainen rakastava vaatimus hänen taivaalliselle Isälleen, jonka kanssa hän jakaa saman kirkkauden ja esittää, että hänen täydellinen maksunsa syntisten puolesta tuottaisi näille vapautuksen heidän täysin ansaitusta rangaistuksestaan ja hänen täydellinen kuuliaisuutensa toisi heille ikuisen autuuden. Tästä sanoo apostoli Paavali: Kristus istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme Room. 8:34. Apostoli Johannes sanoo tästä kuulijoilleen näin: Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus 1. Joh. 2:1. Evankelista käyttää tässä huomionarvoista ilmaisua: hän kutsuu Jeesusta Kristusta meidän puolustajaksemme. Tässä yhteydessä kreikan kielessä käytettävää sanaa kreikkalaiset käyttävät arvostetuista ja suurista miehistä, joita rikollisilla ja syytetyillä oli mukanaan tuomioistuimissa, eikä vain siksi, että he edusmiehinä voisivat julistaa näiden syyttömyyttä vaan että he myös maineellaan, ystävyydellään tuomarin kanssa ja pätevillä puoltolauseillaan koettaisivat auttaa rikollista saamaan armahduksen tai ainakin lievemmän rangaistuksen. Tällaisen korkean ja vaikuttavan puolustajan Johannes vakuuttaa uskovilla olevan Herrassa Jeesuksessa hänen taivaallisen Isänsä luona. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan, kuten apostoli Paavali sanoo Hepr. 7:25 ja lisää: Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle Hepr. 7:26. Vielä hän sanoo: hän, siis Kristus on mennyt itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme8 Hepr. 9:24. Se tarkoittaa, että hän on siellä meidän puolustajanamme. No niin, siunatut kuulijat! Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:14–16.
§ 17
Nyt tarkemmin hänen ylipapin tehtäväänsä. Siihen kuuluu varsinaisesti kolme kohtaa, nimittäin ensinnäkin että hän kaikkien meidän syntiemme vuoksi lepyttäisi suututetun Jumalan. Toiseksi, että hän meidän asemastamme täyttäisi Jumalan lain hankkiakseen meille autuuden, ja kolmanneksi, että hän esirukouksillaan ja Jumalan suuntaan tekemänsä välitystyön kautta saattaisi sovitustyönsä voimaan. Kukin tehtävä on tunnettava erikseen. Mitä ensimmäiseen tulee, niin kysymys on siitä, että Välittäjä Jeesus Kristus otti kantaakseen meidän ja koko maailman synnit, jotka oli jo tehty, tai jotka tultaisiin tekemään, niin että suututettu Isä sillä tavoin lukisi ne kaikki yhdessä hänen syykseen, niin kuin hän olisi ne itse tehnyt, ja kaikki rangaistus ja piina, jota ne oikeamieliseltä Jumalalta ansaitsisivat, lankeaisi kerralla hänen päälleen, mikä täysin tyydyttäisi Jumalan vihan, niin että meidät tämän hänen maksamisensa vuoksi katsottaisiin vapautuneen tästä ansaitsemastamme rangaistuksesta. Tämän hänen kalliin sovitustyönsä autuas tohtori Luther selittää koskettavalla tavalla seuraavasti: Uskon että Jeesus Kristus on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.9 Hänen sanansa ansaitsevat tulla tarkoin painetuiksi sydämeemme, eikä suinkaan riitä, että ne on lapsena meidän mieleemme istutettu. Huomatkaamme kuka oli se, joka otti tehdäkseen näin raskaan työn? Hän sanoo, että se oli Jeesus Kristus, tosi Jumala, syntynyt Isästä ikuisuudessa, mutta samalla tosi ihminen, syntynyt Neitsyt Mariasta. Oi, tämä jumalallinen persoona, joka nimenomaan auttaakseen meitä syntisiä, joilla ei ollut muuta auttajaa taivaassa tai maan päällä, on astunut tänne alas vähäpätöisen ja halveksitun palvelijan hahmossa, tullakseen meidän Herraksemme ja armahtajaksemme, meidän sovittajaksemme. Hän eikä kukaan muu on meidän auttajamme, sillä näin sanoo apostoli Paavali: sillä ainoastaan yksi on Jumala, yksi myös välittäjä ihmisten ja Jumalan välillä, ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä2 1. Tim. 2:5–6. Meillä on vain yksi ylipappi, joka on ottanut itselleen meidän asiamme Hepr. 4:14. Mutta huomatkaamme edelleen, kenet hän sitten on pelastanut? Te tiedätte varmaankin vastauksen: kaikki ihmiset, mutta pyydän teitä rakkaani, ettette katsele tätä asiaa ikään kuin vieras, jota se ei koskisi. Luther unohtaa tässä kaikki muut, puhuu vain itsestään ja sanoo, että hän on lunastanut minut. Muistakaamme tässä, että hän on lunastanut myös sinut ja minut, oi ihminen! Mutta voi! Millaisia me olimme luonnollisessa tilassamme? Mitä väkeä me oikein olemme? Jumala armahtakoon, ei muuta kuin kadotettuja ja tuomittuja ihmisiä. Sellaisia, jotka synnin johdosta ovat juosseet karkuun meidän autuutemme Jumalan luota, jotka on eksytetty pois paimenemme luota, jotka ovat suututtaneet pyhän Jumalan ja tehneet itsensä syntien ja Saatanan orjiksi. Kaikella tällä olemme vetäneet päällemme pyhän ja oikeamielisen Jumalan kirouksen ja rangaistuksen ajassa ja ikuisuudessa, ilman minkäänlaista tahtoa tai voimaa, jolla voisimme itseämme milloinkaan auttaa, sanalla sanoen joutuneet surkeimpaan mahdolliseen tilaan Jes. 1:5–6. Mutta tällaisia surkimuksia hän tuli auttamaan, ja hänestä tuli meidän ylipappimme. Jollet tunnista itseäsi tästä synkästä kuvauksesta, niin et myöskään tunne oikein ylipappiasi tai sitä, miten tarvitset hänen apuaan. Mutta te, jotka tämän tunnette, seuratkaa eteenpäin kanssani nähdäksenne syvemmälle siihen kurjuuteen, josta hän on meidät lunastanut: synnistä, kuoleman ja paholaisen vallasta, kuten Luther painokkaasti sanoo. Voi! Juuri siinä ovat meidän kiusaajamme, niistä kumpuaa kaikki onnettomuutemme. Synti on poikkeamista Jumalasta, hänen pyhistä käskyistään ja määräyksistään, joita hän palkinnolla rohkaisten mutta myös rangaistuksella uhaten koetti saada meidät tottelemaan. Koko paratiisin ihanuus oli meidän edessämme ja kuului meille, ja jumalallinen lupaus vielä suuremmasta onnesta taivaassa oli se rakkauden side, jolla Jumala halusi pitää meidät suloisten käskyjensä tiellä ja onnellisessa yhteydessä itsensä kanssa, ja kauhistuttava kuolemantuomio oli sen puomin toisella puolella, jonka piti pitää meidät hyveen rajojen sisällä. Mutta voi! Kaikki siteet katkaistiin, kaikki puomit särjettiin, niin että Herran täytyi valittaa meistä ja sanoa: teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa3 Jes. 59:2. Tässä erittäin valitettavassa tilassa me luonnostamme olimme kaikki, sillä Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat4 1. Moos. 6:5. Tätä murheellista tilaamme hän kuvaa niin koskettavalla tavalla Hes. 16:4–6, kuinka kukaan ei ole säälinyt eikä armahtanut meitä, vaan meidät poljettiin halveksien maahan; meidän olisi kärsittävä kaikki se rangaistus ja kurjuus, jonka olimme synnissä päällemme vetäneet, mutta juuri tässä kurjuudessa Jumala armahti meidät, niin kuin hän sanoo: Minä kuljin sinun ohitsesi ja näin sinut veressäsi potkimassa, ja kun makasit siinä veressäsi, minä sanoin sinulle: ”Jää eloon”. Näiden meidän pahojen tekojemme vuoksi ylipappimme Jeesus haavoitettiin ja meidän syntiemme vuoksi häntä lyötiin Jes. 53:5. Toiseksi hän on, ylistetty olkoon hänen nimensä ikuisesti!, lunastanut meidät kuolemasta. Tämä synnin kauhistuttava seuralainen oli tiiviisti kannoillamme, vetääkseen meidät kokonaan pois Jumalan, ainoan oikean onnen lähteemme luota, ja rikkoakseen tuskallisesti siteen, joka yhdistää ruumiimme kuolemattomaan sieluun ja tekee ruumiistamme katoavaisuuden surkuteltavan saaliin. Mutta voi! Kaikkein kauhistuttavinta on se, että meidät ikuisesti erotetaan Jumalasta ja kaikesta onnellisuudesta ja sieluamme sekä ruumistamme kauhistuttavassa pimeydessä ikuisesti murhataan sanomattoman tuskallisesti. Siunatut kuulijat! Kaikki tämä oli sinun ja minun osanani, meidän on syytä kauhistua ajatustakin siitä. Me olemme syypäät ja meidät olisi pitänyt asettaa piinapenkkiin kestämään ne tuskat. Ikuisen kauhun ja julmuuden vallassa meidän olisi pitänyt maistaa kuoleman katkeruus sydämessämme. Mutta Jeesuksen ylipapin virka merkitsi, että hän pelastaisi meidät tältä kauhun ja pelon kuninkaalta, ja sen hän on tehnyt täydellisesti, sillä Kuolema on nielty meidän Vapahtajamme kuoleman kautta ja voitto saatu 1. Kor. 15:54. Katsokaa, rakkaani! Näin hän, uskollisin Immanuel, auttaa meidän kurjaa sieluamme pois näin suuresta kurjuudesta. Kolmanneksi Luther sanoo, että hän on lunastanut meidät paholaisen vallasta. Tässä mainitaan kavaltajamme. Hän oli se, joka Jumalaa herjaavin valhein johti meidät lankeemukseen ja onnettomuuteen, ja siksi Lunastajamme Jeesus syystä sanoo, että hän on alusta alkaen ollut murhaaja, ja kutsuu häntä valheen isäksi Joh. 8:44. Hän on kauhistuttava susi, joka saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman5 Joh. 10:12, ja ärjyvä leijona, joka kulkee ympäriinsä ja etsii, kenet voisi niellä6 1. Piet. 5:8. Mutta Vapahtajamme on ylipapin virassaan kuolemallaan riistänyt vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta7 Hepr. 2:14. Hänelle kuuluu siis oikeutetusti Lunastajan nimi, ja sen täytyy siten olla meille sitä rakkaampi, mitä surkeammasta tilasta hän on meidät pelastanut. Vaikeampaa ei voida milloinkaan ajatella kuin on synti, kuolema ja paholaisen valta. Ylistetty olkoon hänen nimensä, joka on lunastanut meidät niitä kaikista. Mutta katsokaamme myös maksua, jolla lunastus on suoritettu. Välittäjä oli asettunut meidän asemaamme, hän seisoi syntisten asemassa. Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimus oli täytettävä, kaikki rangaistukset ja piinat, joihin olimme velvolliset alistumaan, hänen oli kestettävä pilkulleen, muuten meillä ei olisi odotettavissa mitään sovitusta. Tässä voidaan kyllä kysyä, millä koko ihmissuku voitiin ostaa? Ja autuas Lutherimme vastaa: ei kullalla eikä hopealla, se olisi liian vähäistä, jotta yhden ainoankaan syntisen sielu sillä tulisi maksetuksi. Ihmiset! Mitä te asettaisitte tämän maailman omaisuuksien, tämän katoavaisen hyvän arvoksi, jota on tapana mitata niistä pysyvimmillä, kauneimmilla ja kalliimmilla: kullalla ja hopealla. Kerätkää ne kaikki, kootkaa kaikki maailman kulta, hopea ja jalokivet Jumalan oikeamielisyyden toiseen vaakakuppiin ja myöntäkäämme: Kaikki tämä olisi syntisen omaa, mutta se ei kuitenkaan koskaan voi olla muuta kuin lainaa samalta Jumalalta, jolle me olemme myös velassa kaikkien syntiemme edestä, ja laittakaamme syntitaakka toiseen. Miten käy? Painavin, kaunein ja kallisarvoisinkaan ei tässä paina yhtään mitään, sillä yhden sielun lunastus on liian kallis ja jää iäti suorittamatta Ps. 49:9, ja millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Mark. 8:37. Voi! Tiedättehän, ja huomatkaa, saanen muistuttaa teitä apostoli Pietarin lailla, ettei teitä ole lunastettu tyhjänpäiväisestä elämästänne millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla 1. Piet. 1:18. Mikä oli sitten se oikea ja käypä maksusumma, jolla meidät voitiin lunastaa? Apostoli Pietari vastaa: Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä 1. Piet. 1:19, minkä Luther puolestaan ilmaisee näin: Jeesus Kristus on lunastanut meidät pyhällä ja kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.8 Katsokaa siis, rakkaani, siinä on oikea lunastusraha, nimittäin Jeesuksen veri, jota tässä kutsutaan pyhäksi vereksi, millä kuvataan Vapahtajamme täydellistä viattomuutta, sillä hänen vertaan ei saastuttanut koko ihmiskuntaa turmeleva synninsaasta. Jos se nimittäin olisi ollut sellaista, se olisi ollut sovitukseen täysin kelpaamatonta, ja siksi Pietari kutsuukin sitä tahrattoman Karitsan vereksi. Tähän tahrattomuuteen apostoli Paavali myös ensisijaisesti perustaa Jeesuksen veren puhdistavan voiman sanoessaan kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen joka uhrasi itsensä tahrattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista9 Hepr. 9:14, kun hän on oman verensä kautta mennyt kaikkein pyhimpään ja saanut aikaan ikuisen lunastuksen10 Hepr. 9:12. Niin apostolit kuin Lutherkin kutsuvat sitä kallisarvoiseksi vereksi, millä halutaan osoittaa miten ylhäisen ja suuren arvon ihmiseksitulleen Jeesuksen veri oli saanut persoonallisessa yhdistymisessä Kristuksen molempien luontojen kesken. Tässä mennään niin pitkälle että apostoli Johannes kutsuu sitä Jumalan pojan vereksi 1. Joh. 1:7. Se on verta, jolla on ääretön, jumalallinen puhdistava voima. Meidän on kuitenkin huomattava, että Jeesuksen ruumiin veripisarat eivät ole meidän puhdistumisemme ainoa vaikuttava syy. Jeesuksen verellä tarkoitetaan tässä kaikkea sitä mitä hän teki ja kärsi meidän ja koko maailman syntivelan maksamiseksi, täyttääkseen vihastutetun Jumalan vaatimukset meitä kohtaan. Siihen kuuluu kaikki hänen sekä sisäinen että ulkoinen kärsimyksensä, josta myös muissa kohdin sanotaan: hän antoi itsensä meidän edestämme Tit. 2:14, ja että hänet on haavoitettu ja runneltu meidän tähtemme11 Jes. 53:5, hän antoi henkensä kuolemassa12 Jes. 53:12, kuten Luther tämän selittää, kun hän lisää: syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Siihen kuuluvat siten meidän välittäjämme kaikki tuskat, kuten hänen vaikea sieluntuskansa yrttitarhassa, hänen siteensä ja kahleensa, hänen kipeä pilkkaamisensa, korvapuustit, orjantappurakruunu, kuolemantuomio, ristiinnaulitseminen, Jumalan hylkääminen ristillä, hänen ankara janonsa ja häpäisevä kuolema pahimpien pahantekijöiden keskellä ynnä muuta. Tämä tarkoittaa Vapahtajamme koko katkeraa kärsimystä. Se kaikki on hänen täydellinen sovitusuhrinsa, jolla hän ylipappinamme ottaa pois maailman synnit. Se on tapahtunut meidän vuoksemme, me olemme aiheuttaneet hänelle kaiken tämän. Sen täytyy siis liikuttaa meitä; syntisen ei tule katsella sellaista ilman itkua ja kyyneleitä, sillä suuri pahuutemme on se, joka Jumalan poikaa näin haavoittaa.13
Mutta me emme saa myöskään jättää lopuksi tarkastelematta lähemmin itse tämän sovituksen luonnetta. Tärkeintä, mikä meidän tulee siinä huomata, on että se on kaikilta osiltaan täydellinen, niin että maksu, jonka Välittäjämme otti suorittaakseen, vastasi kaikilta osiltaan pyhän Jumalan vaatimusta koko ihmissuvulta. Kaikki Vanhan testamentin profetiat kuvaavat, että asia tulisi olemaan näin. Ensimmäisen saamamme lupauksen mukaan hän tulisi polkemaan rikki, siis kerrassaan murskaamaan käärmeen pään 1. Moos. 3:15. Kun lupaus toistetaan Abrahamille, sanotaan että hänen saamansa siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille 1. Moos. 18:18. Tämä yleinen siunaus ei suinkaan olisi tapahtunut, jollei maksu olisi ollut täydellinen. Profeetta Jesajan kirjassa välittäjä itse sanoo näin: synneilläsi olet minua rasittanut, pahoilla teoillasi minua vaivannut. Mutta minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkä muistele sinun syntejäsi. Jes. 43:24–25. Uuden testamentin todistukset ovat vielä selkeämpiä, kuten apostoli Paavalin sanoessa: armo on hallitseva ja johtava vanhurskauden kautta ikuiseen elämään Jeesuksen Kristuksen kautta14 Room. 5:21. Pietari sanoo Corneliukselle: jokainen, joka uskoo häneen, saa syntinsä anteeksi hänen nimensä voimasta, hänen täyden maksunsa kautta Ap. t. 10:43, niin että Jumalan puolelta ei ole enää mitään estettä, kunhan syntinen käy sisään tähän osallisuuteen järjestystä noudattaen. Se on täydellinen, koska Jeesus on maksanut ja täyttänyt kaiken kaikkien ihmisten puolesta yleisesti ja itse kunkin puolesta erityisesti. Siksi Paavali sanoo: Jumala ei säästänyt omaa poikaansa vaan antoi hänet kaikkien meidän puolestamme15 Room. 8:32. Lohdullisia sanoja huolestuneille syntisille synkkinä hetkinä. Hän sanoo myös 2. Kor. 5:14, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta, ja Hepr. 2:9 hän sanoo, että Jeesus Jumalan armosta meidän kurjien syntisten tähden maistoi kuolemaa kaikkien edestä.16 Mutta selvimmin tämän ilmaisee apostoli Johannes sanoessaan: Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman 1. Joh. 2:2. Tämä sovitus ei ulotu vain kaikkiin ihmisiin vaan myös heidän kaikkiin synteihinsä, niin että vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. Jes. 1:18. Ja niin kuin Herra sanoo profeetta Miikan kautta: hän polkee maahan meidän pahat tekomme ja heittää kaikki syntimme meren syvyyteen17 Miika 7:19. Ja nyt, rakkaani, koska se on kaikilta osiltaan niin täydellinen ja lohdullinen, Luther ylistää sitä myös kolmella sangen merkittävällä ilmaisulla tekstissämme, kun hän sanoo lunastanut, ostanut omakseen ja voittanut. Jokaisella ilmauksella on oma erityinen painoarvonsa. Hän sanoo, että Kristus on lunastanut meidät. Voi, mehän istuimme pimeydessä ja kuoleman varjossa, synnin ja Saatanan vankeina, kahleisiin pantuna, sielultamme ja ruumiiltamme sidottuina, käsistä ja jaloista, mutta kun tämä sankarimme tulee, niin hän tulee sanomaan vangituille: ”Lähtekää”, ja pimeydessä viruville: ”Tulkaa valoon!” Jes. 49:9. Lunastaja on hänen nimensä, tämän nimen hän on saanut taivaasta, ja koska apostoli Paavali sanoo, että Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta Gal. 3:13 ja on vienyt vankeuden vangiksi18 Ef. 4:8, niin hän on myös, ylistetty olkoon hänen nimensä ikuisesti, ollut sen veroinen, niin että me voimme iloisesti puhjeta sanomaan Daavidin tavoin: Me pääsimme pakoon kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula katkesi, ja me pääsimme irti. Kuka on silloin lunastanut meidät? Meidän apumme on Herran nimessä, joka taivaan ja maan tehnyt on19 Ps. 124:7–8. Sitten myös autuas Luther sanoo, että Lunastajamme Jeesus on myös lunastanut omakseen meidät. Sitä minkä omistaa tai saa ilman vaivaa, ei voi kutsua lunastetuksi, vaan siihen vaaditaan työtä, kärsivällisyyttä ja vaivannäköä. Miettikäämme siis, mitä me kurjat syntiset olemme tulleet hänelle maksamaan. Hän itse valittaa, että meidän pahat tekomme ovat aiheuttaneet hänelle työtä ja vaivannäköä Jes. 43:24. Katsokaamme kuinka uskollisesti hän työskentelee, hän kärsii, hän on peloissaan ja kauhuissaan, hän heittäytyy kasvoilleen maahan, hän nousee ylös ja lankeaa uudelleen maahan ja rukoilee. Katsokaa kuinka hän hikoilee Getsemanessa. Voi, hän kamppailee verille asti! Hepr. 12:4. Kuinka kalliita me olemmekaan olleet, kun hän on näin on omalla verellään meidät lunastanut20 Ap. t. 20:28. Lopuksi hän sanoo, että Jeesus on voittanut meidät itselleen. Tämä meidän sielunystävämme rakasti meitä niin, että hän uskaltautui riitaan meidän vihollisemme Saatanan kanssa ottaakseen meiltä pois tämän murhaajan kynsistä ja kohottaakseen meidät omaksi morsiamekseen, mutta se oli kova taistelu. Sankarimme Jeesus kamppaili aina kuolemaan saakka, ja näytti siltä, kuin sankarimme olisi kaatunut, kun hän ristillä antoi henkensä ja hänet laitettiin kuolleena hautaan. Voi, silloin olisi kaikki toivomme ollut menetetty, mutta ylistetty olkoon Jeesus, joka kuolemassakin voitti. Sillä hän nousi kolmantena päivänä ylös suuressa kirkkaudessa, kun hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään meidät vapaiksi21 Hepr. 2:14–15. Näin voimme kiittää Jumalaa Paavalin tavoin tästä suuresta voitosta ja sanoa: kuolema on nielty ja voitto on saatu 1. Kor. 15:54. Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! 1. Kor. 15:57.
§ 16
Jotta käsittäisimme tämän asian oikein, meidän täytyy muodostaa jokin käsitys Vanhan testamentin ylipapista, sillä muutoin emme voi oikein tuntea ylipapin nimitystä eikä meillä voi myöskään olla selkeää käsitystä tämän tehtävän hoitamisesta. Raamatussa puhutaan uhrista heti syntiinlankeemuksen jälkeen, mutta papista Mooses ei ennen vedenpaisumusta mainitse mitään. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö silloin jo ole ollut joitain määrättyjä, erityisesti isäntiä, jotka ovat toimittaneet uhrin koko talonväkensä puolesta. Ensimmäisenä mainitaan Melkisedek, Salemin kuningas ja Korkeimman Jumalan pappi 1. Moos. 14:18, joka eli noin 2 000 vuotta maailman luomisen jälkeen. Sen jälkeen mainitaan useitakin, kuten Onin pappi Poti-Fera, joka oli Joosefin appi 1. Moos. 41:45, sekä muita Egyptin pappeja, joita faarao elätti tuona kovana aikana eikä ottanut heidän peltojaan haltuunsa 1. Moos. 47:22, ja lopulta Midianin papit Reuel ja Jetro22 2. Moos. 2:18, joiden tehtäviin kiistatta kuului muun muassa kaikenlaisten eläinten uhraaminen jonkinlaiseksi sovitukseksi. Näistä vanhimman ajan uhreista, joilla koetettiin lepyttää jumalia, löytyy lähes lukemattomia todisteita useimmilta keskiajan pakanallisilta historiankirjoittajilta. Tämä ei ole mitenkään vähäinen todiste siitä, että käsityksen uhrin ja veren kautta tapahtuvasta sovituksesta sekä Välittäjästä, joka kerran uhrattaisiin maailman elämän vuoksi, täytyi ensimmäisessä maailmassa olla varsin yleinen, kun siitä on niin syviä merkkejä jäljellä useimpien pakanakansojen keskuudessa kokonaista 4 000 vuotta myöhemminkin. Mutta sitten kun Israelin lapset erämaassa muodostivat oman yhteiskuntansa, jonka jälkeläisistä maailman Vapahtaja kerran syntyisi, niin Jumala katsoi hyväksi selkeästi etukäteen kuvata hänen persoonaansa, hänen virkaansa ja uhriaan säätämällä selkeät lait, jotka Mooses kirjasi ylös koko Israelia ja sen jälkipolvia varten. Nämä kaikki asiat viittasivat ennakolta tulevaan maailman Vapahtajaan. Näistä tarkastelumme kohteeksi kuuluu ennen muuta meidän Jumalamme antama käsky vihkiä Aaron ylimmän papin virkaansa pyhällä voitelulla, josta jo mainitsimme, että se ennakoi suurta ylipappia Jeesusta Kristusta ja että hänen tuli kerran vuodessa mennä tabernaakkelin kaikkein pyhimpään ja siellä armonistuimen päälle pirskottaa seitsemän kertaa kauriin ja pukin uhriverellä sovitukseksi Jumalan ja kansan kesken 3. Moos. 16:14–16, tai kuten sanassa sanotaan: toimittaakseen pyhäkölle sovituksen israelilaisten saastaisuudesta ja heidän rikoksistaan, olivatpa heidän syntinsä minkälaiset tahansa.2 Vähänkin ajattelemalla tästä voi helposti päätellä, ettei näiden eläinten veri voinut mitenkään sisältää minkäänlaista sovitusta suututetun ja vanhurskaan Jumalan luona, vaan sen täytyi ennakoida ja vuosittain muistuttaa Israelin lapsia siitä täydellisestä sovituksesta, jonka maailman Vapahtaja kerran antaisi oman kalliin verensä vuodattamisella koko maailman syntien tähden. Mutta kuka tämä on, sen apostoli Paavali osoittaa meille varsin selvästi sanomalla: Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan3 kautta – – – Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen Hepr. 9:11–12. Saman asian hän vahvistaa monessa kohdassa, kun hän kutsuu häntä apostoliksi ja ylipapiksi, jonka me tunnustamme, Jeesuksen4 Hepr. 3:1. Ja hän sanoo hänestä myös: meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus Hepr. 4:14. Mutta tässä ei ole tarpeen luetella enempää.
§ 15
Käykäämme sitten, siunatut kuulijat, tässä järjestyksessä ensin todistamaan ja selittämään Vapahtajamme sovitustyön virkaa, joka epäilemättä meille syntisille on tärkein ja suurin asia. Jotta ymmärtäisimme, mikä tässä asiassa on tärkeintä, meidän on kiinnitettävä huomiomme kolmeen seikkaan. Ensiksi osoitamme, ettei se sovitus, jonka me tunnustamme Vapahtajamme koko ihmissuvun puolesta antaneen, ole ristiriidassa Jumalan ominaisuuksien, järjen ja oikean moraaliopin kanssa. Toiseksi, että Kristus on todella sen antanut. Ja kolmanneksi, mitä tekoja siihen oikeastaan kuuluu.
Mitä nyt sitten ensimmäiseen tulee, niin meidän aikanamme on varsin paljon etenkin sellaisia, jotka haluavat järjellään ja oppineisuudellaan loistaa muiden yläpuolella ja halveksuvasti polkea meidän kallista autuuden oppiamme. He väittävät, että sellainen sovittaminen muiden puolesta ei sopisi yhteen Jumalan korkean oikeamielisyyden kanssa, eikä se, että syytön kärsii rangaistuksen syyllisen puolesta, sopisi yhteen myöskään järjellisen moraaliopin kanssa, koska tällaisen rikkomuksista vapaaksi julistamisen täytyy merkittävästi lisätä paheita, joita rangaistuksen avulla pitäisi kuitenkin estää. Nämä perusteet eivät maallisessa tuomioistuimessa ihmisten kesken ole suinkaan vailla merkitystä, ja myös meidän kristillinen moraalioppimme on niiden kanssa samalla linjalla, kun siinä sanotaan sen, joka tekee syntiä, on kuoltava Hes. 18:20. Sillä ensinnäkään ketään ei minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden varjolla voida pakottaa ottamaan päälleen rangaistusta jonkun toisen rikoksesta. Eikä toiseksi voida myöskään olettaa, että kukaan vapaaehtoisesti, ellei sitten jonkinlaisessa hulluudessa tai vimmassa, haluaisi kärsiä rangaistusta kenenkään toisen puolesta. Ja lopuksi tällainen rangaistuksen välttäminen, joka voitaisiin toteuttaa jonkun toisen avulla, johtaisi paheiden vapaampaan harjoittamiseen, varsinkin kun rikas voisi aina toivoa voivansa ostaa rahalla jonkun kärsimään hänelle itselleen määrättyä rangaistusta. Ja rangaistuksen päätarkoitus on kuitenkin paheiden estäminen. Mutta koska koko meidän Jeesuksen kautta tapahtuneella sovituksen asiallamme ei ole mitään tekemistä maallisten tuomioistuinten ja niiden rangaistusten kanssa, eikä se mitenkään estä niitä rankaisemasta ankarasti pahantekijöitä ja siten torjumasta vääryyttä, murenee näiden perusteiden todistusvoima kertaheitolla. Mutta tarkastelkaamme asiaa hieman lähemmin. Terve järki vakuuttaa meille, että 1) jotta joku voisi maksaa toisen velan, niin hänen täytyy itse olla ilman synninvelkaa. Siksi oli myös Jumalan oikeamielisyyden vastaista, että yksi syntinen maksaisi toisen puolesta. Mutta jos meidän synnitön, pyhä ja vanhurskas Vapahtajamme ottaa kantaakseen jumalattomien asian ja tekee siitä oman asiansa, niin ankarimmallakaan oikeamielisyydellä ei ole siihen mitään huomautettavaa. 2) Jos viatonta vaaditaan kärsimään rikkomuksentekijän puolesta, se on selvästikin vastoin kaikkea kohtuutta, mutta jos lupautuja vapaaehtoisesti, vakain tuumin ja asiaa perusteellisesti harkittuaan ottaa velan kantaakseen, tämä ei loukkaa ankarintakaan oikeamielisyyttä. Mikä lohdutus meille syntisille onkaan nähdä viattoman Jumalan Karitsan, ei vain vapaaehtoisesti ottavan kantaakseen meidän ankaran rangaistuksemme, niin että hän tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä5 Hepr. 12:2, vaan myös nähdä se palava rakkaus ja harras halu, jolla hän kiirehtii kärsimään kaiken meidän syntiemme vuoksi, kuinka hän tuskallisimmissa piinoissa tarjosi selkänsä lyötäväksi, poskien parran revittäväksi2 Jes. 50:6. Mutta eniten vastustajamme ovat tässä kuohuksissaan siitä, 3) että sovitusopin täytyy lisätä rikkomuksia, kun taas se, että välttämättä joutuu itse vastaamaan rikoksestaan, estää pahantekijää toteuttamasta tekoaan. Tätä vastaan me huomautamme ensiksi, että syntiselle ei milloinkaan voi antaa suurempaa todistusta Jumalan kostavasta oikeamielisyydestä kuin on se julma rangaistus, jonka suorittamista hän viimeistä piirtoa myöten vaati kallisarvoiselta Takuumieheltämme, minkä kauhukuvan täytyy alituiseen olla rikkomuksentekijöiden silmien edessä. Toiseksi niin suuren Takuumiehen sanomattomien tuskien, ivan ja pilkan, joita hän on kärsinyt meidän syntiemme tähden, täytyy tehdä ne meidän silmissämme mahdollisimman inhottaviksi ja vastenmielisiksi ja herättää sydämessämme kauhua sitä kohtaan, joka on tuottanut meidän kalleimmalle Rakkaallemme ja Sovittajallemme nämä ankarat tuskat. Kolmanneksi Jeesuksen sovitus ei tarjoa mitään lohtua ja anteeksiantoa paatuneille syntisille vaan ainoastaan niille, jotka kauhistuneina katsovat omia harhateitään ja kääntyvät pois pahasta, pakenevat Vapahtajan turviin armoa pyytäen eivätkä tietoisesti tai tahtoen suostu mihinkään pahaan. Mutta heti kun he luopuvat hurskaudestaan ja tekevät sitä mikä on pahaa, heillä ei ole sovituksessa mitään lohtua. Tässä kannattaa lukea tarkoin Hes. 18:21–24. Neljänneksi mikään moraalioppi maailmassa ei yhtä vahvasti kannusta hyveeseen kuin tämä, joka kaikkia muita paremmin sytyttää hyveen oikean käyttövoiman, millä tarkoitan sydämen rakkautta, ja antaa horjumattoman lupauksen suuremmasta onnesta kuin mikään muu moraalioppi. Jeesuksen käsittämätön rakkaus syntistä kohtaan, mistä hänen meidän puolestamme kärsimät vaikeimmat piinat ja kivut todistavat, on se tuli, jonka täytyy sulattaa nurjinkin sydän rakastamaan vapahtajaansa ja seuraamaan hänen jalanjälkiään. Viidenneksi ei mikään maailmassa voi johdattaa mieltämme yhtä onnellisessa parannuksen järjestyksessä kuin tämä sovitus, kun se toisaalta torjuu täysin epätoivoisen kovuuden, toisaalta lannistaa ylimielisen sydämen tunnustamaan ja häpeämään ja johtaa sen sitten anteeksiantoa luvaten hyvin kipeää tietä hyveen polulle. Kuudenneksi sovitus oikein vastaanotettuna antaa kyvyn ja voiman harjoittaa hyvettä, kun taas rangaistus harvoin parantaa mutta usein kovettaa. Ja lopulta seitsemänneksi Jeesuksen sovituksen osoittama ylitsevuotava rakkaus meitä kohtaan puhdistaa sydämemme ja sytyttää meissä palavan vastarakkauden, niin että me haluamme miellyttää hyväntekijäämme ja sydämen tarkastajaa, kun taas rangaistus ja uhkailu vain ehkäisevät purkauksia ja tekevät ihmisistä kerskailijoita, mutta eivät hävitä sydämessämme olevia paheiden siemeniä, pahoja taipumuksia. Nähkää siis oi siunatut kuulijat, että meidän kristillistä sovitusoppiamme voi sitäkin vähemmän moittia paheiden lisäämisestä, sillä koko maailmasta ei voida osoittaa ainoatakaan oppia, joka niin suoralla tavalla edistää kaikkea oikeudenmukaisuuden hyvettä. Pelkkä järki ei voi sinänsä omata vähäisintäkään tietoa tämänkaltaisesta sovituksesta, mutta kun siitä sille oikein kerrotaan, se ei myöskään voi olla tätä hyväksymättä. Jatkakaamme siis lohdullisesti ja etsikäämme Pyhästä kirjasta, onko asia todella näin ja onko Jeesus todella kirjoitusten mukainen ylipappimme.
Jälkimmäinen osa
§ 14
Nyt sekä aika että järjestys vaativat, että me tarkastelumme jälkimmäisessä osassa kohdistamme huomiomme ennen muuta Välittäjämme kautta meille suoritettuihin suuriin hyviin tekoihin. Kaiken, mitä kallis Vapahtajamme maailmassa puhui, teki ja kärsi, hän teki varmuudella meidän vuoksemme, niin että hänen koko vaelluksensa on täydellinen hyvien tekojen ketju, jota me emme milloinkaan ajassa ja ikuisuudessa ehdi kylliksi tarkastella ja kiittää. Miten tämä tomumaja sitten kykenisi tänään ylistämään niitä kyllin arvokkaasti? Hänen armostaan niistä kerran tulee meidän iloisin aiheemme, josta taivaassa voimme paremmassa järjestyksessä ja pontevammin laulaa. Sallikaa minun kuitenkin esittää teille edes jonkinlainen, vaikka täysin puutteellinenkin kuvaus niistä. Ne esitetään meille oikein kalliimman Vapahtajamme kolmen viran hoitamisen muodossa. Kaikkien kolmen tärkein kohde on epäilemättä Jumalan kunnian jälkeen meidän autuutemme. Mutta ennen kuin tarkastelemme kutakin niitä lähemmin erikseen, meidän on syytä silmätä sitä järjestystä, jossa niitä on selvintä meille esittää. Valitettavan syntiinlankeemuksen seurauksena koko ihmissuku oli kadotettu. Pyhä ja vanhurskas Jumala oli suuttunut sen synnin vuoksi, joka sai meidät luopumaan korkeimmasta hyvästä. Meistä oli tullut kavaltajamme Saatanan onnettomia vankeja, Jumalan viha oli hirvittävänä yllämme, sen seurauksena oli vaivoja ja kuolema, vieläpä ikuinen tuska. Mitä siinä voisi Vapahtaja tehdä? Mikään muu kuin näiden onnettomien auttaminen ei voinut tulla kyseeseen. Ja koska loukattua vanhurskautta ei olisi voitu tyydyttää tai hyvittää vähemmällä kuin täydellisellä korvauksella, niin kaikki apu oli mahdotonta niin kauan kuin sitä ei ollut annettu, ja vankien odotus lunastuksen saamiseksi oli turhaa ennen kuin heidän piinaajansa valta oli murrettu. Näin siis Jeesuksen virka sovittajana on perustellusti ensisijainen. Mutta me olemme luonnostamme kansaa, joka istuu pimeydessä ja asuu surkuteltavassa tilassa pimeyden maassa Jes. 9:2, vieläpä kuoleman varjossa Luuk. 1:79. Orja tai kahleisiin laitettu pahantekijä ei tiedä mitään lunastusrahasta, joka on hänen vapauttamistaan varten asetettu, ellei lunastaja tai joku hänen puolestaan astu alas vankilaan ilmoittamaan onnettomalle hyvistä teoistaan ja vangitulle tämän vapautuksesta. Meidän rikoksemme täydellisin sovittaminen Jumalan luona ja ihanin voitto vihollisistamme ei koskaan olisi tullut tietoomme tai hyödyksemme, ellei sama armahtajamme olisi astunut alas meidän luoksemme sanomaan vangituille: ”Lähtekää”, ja pimeydessä viruville: ”Tulkaa valoon!”3 Jes. 49:9, eli johtamaan hänen lunastettu kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen Luuk. 1:77. Ja koska Vapahtajamme teki tämän opetusvirkansa kautta, on selvää, että sen paikan tulee olla heti sovittajan viran jälkeen. Jos langenneella ihmisellä olisi ollut riittävästi hyvää tahtoa ottaa vastaan tämä hyvä uutinen ja kykyä päästä pimeästä vankilastaan, olisi asia ollut samalla autettu. Mutta valitettavasti näin ei ollut meidän kohdallamme. Meistä oli tullut Jumalan vihollisia, viettelijämme orjia ja pimeyden valtakunnan asukkaita. Meidän Jeesuksemme ei siten täytynyt voittaa vain vihollisiamme vaan myös meidän oman sydämemme, jotta meidät vapahdettaisiin. Me muistutimme lampaita, jotka ovat paenneet paimeniltaan erämaahan, jossa niistä on tullut niin villejä, että ne karttavat paimenta ja karkaavat laumasta, eikä niitä voida enää saada palautettua oikeaan aiheuttamatta niille äärimmäistä ahdinkoa. Meidän Vapahtajamme täytyi siksi olla kuningas, joka armon järjestyksessä, henkensä armonvaikutusten avulla saisi kadotetut alamaisensa itselleen ja paimenen tavoin johdattaisi eksyneet lampaansa ikään kuin olkapäillään takaisin laumaan. Heidän paimenenaan hänen täytyy päivittäin johdattaa ne laitumelle ja jumalallisella viisaudellaan, voimallaan ja armahtavalla rakkaudellaan koettaa varjella niitä joutumasta julman suden kitaan, niin kauan kuin ne viipyvät tämän maailman vaarallisissa erämaissa, jotta hän sitten kerran voisi ottaa ne sisälle ihanaan valtakuntaansa. Tässä mielessä tulee hänen kuninkaallisen virkansa jäädä aina viimeiseksi.
§ 13
Nyt pääsemme vihdoin viidenteen seikkaan, joka kuuluu oppiimme Kristuksen kahdesta luonnosta, nimittäin selvittämään syitä, miksi meidän Välittäjämme sitten täytyi olla Jumala ja ihminen? Yhtä vähän kuin syntiin langennut ihminen osasi etsiä mitään apua kaikkea sitä pahaa vastaan, johon hän syntiinlankeemuksen vuoksi oli joutunut, yhtä vähän ja vieläkin vähemmän hän kykeni keksimään mitään keinoja ja poispääsyteitä sen suhteen. Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan yksin päätti pelastaa meidät ja hänen ikuinen viisautensa löysi tavan miten se tapahtuisi. Hän on myös suuren nimensä kunniaksi toteuttanut ja täydellistänyt sen täysin ilman meidän toimenpiteitämme, niin että meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa se vastaan ja kunnioittaa näin yhtä viisasta kuin täydellistäkin pelastusta, josta hän pyhässä sanassaan on antanut meille niin selvän tiedon; mutta kun me suppealla järjellämme näemme tämän syvän salaisuuden ja katsomme mitä evankelista Johannes siitä meille sanoo Joh. 1:14, että ikuinen sana on tullut lihaksi, siis tullut ihmiseksi, tai niin kuin edellä kuulimme, otti ihmisen hahmon ja yhdisti itsensä inhimilliseen luontoon, meissä luonnollisesti nousee kysymys: miksi se tapahtui näin? Mikä mahtoi olla syynä siihen, että Vapahtajamme on ollut samalla sekä Jumala että ihminen? Eikö kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala olisi voinut suorittaa rakkauden työnsä meidän autuutemme hyväksi vähemmän mutkikkaasti kuin mitä tapahtui? Tähän kaikkeen voimme perustellusti vastata, että se on liian korkealla meidän ymmärryksemme yläpuolella, emme voi käsittää sitä, ja siksi sanomme: riittää että Herra on sen näin tehnyt ja se on meidän silmillemme ihmeellistä. Mutta kun me kuitenkin, sitten kun kaikki on täytetty, palautamme mieleemme nämä Herran ihmetyöt, niin Jumalan syyt näyttävät ikään kuin kirkastuvan hämärästä meille. Me näemme Välittäjämme olevan Jumala, näemme hänen olevan ihminen, ja juuri äsken meitä muistutettiin siitä, että nämä kaksi liittyivät mitä läheisimmin toisiinsa. Tästä syystä tämä kysymys purkautuu oikealla tavalla vastaamalla kolmeen eri kysymykseen, joista ensimmäinen kuuluu: miksi Vapahtajamme piti olla tosi Jumala? Kuningas Daavid vastaa tähän selkeästi sanoessaan, ettei kukaan voi veljeään lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa, sillä hänen sielunsa lunastus on aivan liian kallis, ja lunnaat jäävät iäksi maksamatta Ps. 49:8–9. Tämä tahtoo sanoa, että yhtä mahdotonta kuin ihmisen on lunastaa itseään tai maksaa syntivelkaansa, niin yhtä mahdotonta ja vieläkin mahdottomampaa on lunastaa veljeään tai maksaa Jumalalle sovitusta toisesta ihmisestä. Mutta miksi näin on? Koska hän itse on yhtä suuri syntinen ja siten yhtä suuressa velassa kuin se, joka hänen pitäisi lunastaa, ja jos hän itse olisikin velaton, hän ei kuitenkaan kaikilla pyrkimyksillään pystyisi enempään kuin säilyttämään oman sielunsa, eikä hän voisi vähääkään auttaa veljensä sielun lunastamisessa, sillä se maksaa liian paljon ja on täysin mahdotonta. Kuinka moninverroin mahdottomampaa olisikaan siis kenellekään pelkälle ihmiselle lunastaa miljoonia yhtä syvälle syntiin ja kiroukseen hukkuneita ihmisiä kuin mitä hän itse on. Velka on määrätön, ikuinen olemus on vihastutettu, miten jokin rajallinen olio voisi sovittaa kaiken tämän? Ei, se maksaa liian paljon, ja mitä voi ihminen antaa, jolla hän voi lunastaa omansa tai toisen sielun? Näin kuuluvat Vapahtajan omat sanat Matt. 16:26. Siksi Jumala onkin tämän suuren tehtävän suorittamiseksi valinnut ja lähettänyt ainoan poikansa, ikuisen ja viattoman Jumalan karitsan, jolle yhtälailla on suotu jumalallinen kaikkivalta, jotta tämä voisi suorittaa sen, mikä ihmiselle on mahdotonta. Tarvitsimme sellaista Vapahtajaa, joka olisi nimeltään Immanuel eli Jumala meidän kanssamme Jes. 7:14, joka oikeutetusti voisi kantaa sellaisia nimiä kuin ihmeellinen, neuvontuoja, Jumala, väkevä, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.2 9:6.2 Siksi apostoli Paavali sanookin: Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle, eli todellinen Jumala Hepr. 7:26.
Toinen kysymys on: kun Välittäjämme siis täytyi olla tosi Jumala, miksi hän samalla oli tosi ihminen? Jumalallehan ei mikään ole mahdotonta, kun hän kerran on ottanut meidän kadotetun asian hoitaakseen. Ihmisluonnon kyvyt näyttävät jumaluuteen nähden aivan liian vähäpätöisiltä. Löydämme myös tähän varsin painavia syitä: ensinnäkin se, että Välittäjämme ja Takuumiehemme ei yksin Jumalana olisi voinut kärsiä sitä rangaistusta, jonka me olimme ansainneet ja joka paratiisissa oli meille määrätty. Ruumiillinen, hengellinen ja ikuinen kuolema oli rangaistuksemme, kun vanhempamme rikkoivat pyhän Jumalan määräykset. Mikään näistä ei ollut mahdollista jumaluuden toiselle persoonalle. Todellisena Jumalana, joka on yhtä olemusta Isän ja Pyhän Hengen kanssa, hän ei olisi koskaan voinut joutua taivaallisen Isänsä epäsuosioon. Pyhänä ja ikuisena henkenä hän ei olisi voinut milloinkaan kohdata ruumiillista kuolemaa, koska hänellä ei ollut ruumista, ja vielä vähemmän hän olisi jumaluudessaan voinut kokea mitään helvetin tuskia. Siihen vaadittiin ihmistä, jollainen Jeesus ihmiseksitulemisessaan oli ja jonka täytyi ristillä valittaa: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.3 Hänen täytyi ihmisten tavoin muodostua kahdesta osasta, ruumiista ja sielusta, jotka olivat yhdistyneet toisiinsa läheisesti ja joita ei voinut ilman suuria tuskia erottaa toisistaan, jotta tämä side voitiin Jumalan rangaistuksen täytäntöönpanemiseksi monin vaivoin ja verenvuodatuksella murtaa. Sekä hänen ruumiinsa että sielunsa täytyi joutua kaikkien Belialin purojen4 ja helvetin ikuisten vaivojen ahdistamaksi, hikoillessaan ankarasti verta Getsemanessa ja niiden kolmen tunnin aikana, jotka hän pimeydessä Jumalan ja ihmisten hylkäämänä riippui ristillä. Sellaista ei Välittäjämme pyhänä Jumalana olisi voinut kärsiä. Siksi hänen täytyi olla ihminen. Apostoli Paavali selittää tämän totuuden erittäin selvästi Hepr. 2:14–15 sanoessaan: Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.5 Mutta tämän lisäksi, joka epäilemättä oli pääsyy hänen ihmiseksi tulemiseensa, voimme löytää myös muita syitä, kuten sen, että Välittäjä tällä tavoin sitoutuu syvemmin siihen henkilöön, jonka rikokset hänen maksullaan pitäisi hyvittää. Jumalan vanhurskaus sanoo: Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava6 Hes. 18:20,7 ja jokainen heistä suorittakoon hengestään sovitusmaksun Herralle 2. Moos. 30:12. Aadam ja Eeva, ja heidän mukanaan koko ihmissuku, olivat langenneet syntiin, ihmisten piti siksi se myös sovittaa. Mutta kun Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan päätti pelastaa ihmiset Välittäjän avulla, niin myös tämän piti olla ihminen. Samalla tavoin kuin Aadam veti synnin ja tuomion koko ihmissuvun päälle, niin tämä ottaisi jälleen pois synnin ja rangaistuksen sukukunnaltaan niin, että Jumala heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme8 Jes. 53:6. Apostoli Paavali puhuu tästä varsin kauniisti sanoessaan: Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi Room. 5:15. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa9 1. Kor. 15:22. Lisäksi hänen täytyi olla ihminen siksi, että ihmiseksitulemisessaan hän pääsisi meille hyvin lohdulliseen veljeyteen kanssamme. Jumalan Poika, pyhä ja majesteettinen Jumala oli syntisille liian korkea lähestyttäväksi ja lähes saavuttamaton, mutta hän astui alas korkeudestaan ja otti täysin meidän inhimillisen luontomme, kun hän ihmisyytensä puolesta syntyi kantaisistä10 Room. 9:5, jolloin hän ei ainoastaan tullut tasaveroisemmaksi meidän kanssamme, joiden Välittäjä hän oli, vaan ihmiseksitulemisessaan hänestä tuli samalla veljemme ja heimolaisemme, mitä niin usein mainitsemamme suuri apostoli selvittää oivallisesti tällä tavoin: Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi.11 Se tarkoittaa, että kun Jeesus ihmiseksitulleena polveutuu Aadamista ja on Eevan hedelmää, niin kuin me kaikki, niin hän ei myöskään häpeä sanoa meitä veljikseen. Hän jatkaa edelleen: Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit Hepr. 2:11,17. Siksi hän on asettanut itsensä niin alas, että hänestä tulisi meille syntisille armonistuin, joksi Jumala hänet asetti Room. 3:25, ja jonka luokse me voisimme mennä – vaikka hänet onkin korotettu – niin kuin veljemme ja sukulaismiehemme luo, ja sitäkin luottavaisemmin mielin, koska on vakuutettu, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:15–16. Tämän veljeyden kautta hän ei vain hankkinut meille lapsenoikeutta isältään, vaan sanoinkuvaamattomaksi helpotukseksemme hän myös on ja tulee olemaan meidän uskollinen tukijamme hänen12 luonaan.
Kolmas kysymys on: miksi nämä kaksi luontoa sitten ovat niin läheisesti yhdistyneet yhdeksi persoonaksi? Siihen vastataan lyhyesti, että ihmisluonnon sietämät kärsimykset ja kuolema sekä lain täyttäminen meidän puolestamme saisivat tämän inhimillisen ja jumalallisen luonnon läheisen yhteyden kautta Jumalalta korkeamman, kaikkien ihmisten syntien kannalta täydellisen ja ikuisesti voimassaolevan arvon. Ihmisluonto jumalallisesta erillisenä ei viattomuutensa tai kärsimisensä puolesta olisi ollut muuta kuin yksi meidän luonnollinen veljemme, joka ei olisi kyennyt pelastamaan miljoonia ihmisiä heidän onnettomuudestaan. Mutta koska inhimillisessä luonnossa asui jumaluuden koko täyteys13 Kol. 2:9, ja kärsimyksen aika vain vahvisti sitä, ja nosti maksetun lunastusmaksun arvoa niin että on paikallaan sanoa: Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa 2. Kor. 5:19. Tämä tarkoittaa, että jumalallinen luonto oli Kristuksen persoonassa kaikkein lähimmin yhdistynyt inhimilliseen, niin että hänen sovituksestaan tuli täydellinen, ja että se riitti hyvittämään kaikki maailman synnit. Ja koska hän samalla oli sovittava persoona ja loukattu olemus, johon sovitus kohdistuisi, tapahtui niin, että hän teki sovinnon itsensä ja maailman välillä. Eikö meidän tulekin kaiken tämän äärellä Paavalin tavoin puhjeta erittäin syvään ihailuun ja sanoa: Oi sitä rikkauden syvyyttä, joka ei ole vain hänen ikuisessa armahtavaisuudessaan, vaan Jumalan viisaudessa ja tiedossa, joka niin ihmeellisesti ja täydellisesti on järjestänyt tämän kaikelle järjelle käsittämättömän autuuden asian Room. 11:33.
§ 12
Mutta tärkein vaikutus, jonka tämä molempien luontojen yhteys saa aikaan, on se, että kumpikin luonto välittää toiselle omat ominaisuutensa ja omaksuu toisen ominaisuudet niin pitkälle, kuin kummallekin luonnolle sen oman erityisen olemuksen kannalta on mahdollista, mikä on neljäs huomiomme tästä asiasta. Tästä molempien luontojen välittymisestä uskomme ja tunnustamme, että se ei suinkaan perustu vain joihinkin kaunisteleviin kielikuviin, joilla sitä kuvataan, vaan se on selvä ja todellinen, mutta ei suinkaan luonnollinen, vaan yhtä ihmeellinen ja käsittämätön kuin itse yhdistyminenkin. Tämän totuuden vahvistamiseksi minun tarvitsee vedota vain yhteen koko Raamatun kaikkein selvimmistä todisteista, nimittäin apostoli Paavalin sanoihin kolossalaisille Kol. 2:9, jossa hän sanoo, että Kristuksessa asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Nämä sanat jumaluuden täydestä eivät voi tarkoittaa muuta kuin kaikkia jumalallisia ominaisuuksia. Hän sanoo, että ne eivät ole vain Kristuksessa, kahdesta luonnosta yhdistyneessä persoonassa, vaan ne ovat tässä ruumiillisina, millä selvästi viitataan inhimilliseen luontoon; se tarkoittaa, että kaikki jumalalliset ominaisuudet asuvat inhimillisessä luonnossa tai ovat siihen annettuina ja inhimillisen luonnon omaksumina, niin että se kuitenkin pysyy ihmiseksitulleena, mitä se on ollut, siis että ne toisin sanoen on omaksuttu niin pitkälle kuin inhimillinen luonto on oman olemuksensa tuhoutumatta voinut niitä vastaanottaa. Samalla tavalla myös jumalallinen luonto on ottanut itselleen inhimillisen ominaisuuksia niin pitkälle kuin jumalalliselle olemukselle on mahdollista, mikä käy meille selväksi monista Pyhän kirjan ilmauksista, joita juuri nyt käymme lähemmin käsittelemään.
Tämä molempien luontojen ominaisuuksien välittyminen ei sinänsä ole muuta kuin tietynlaista ja yksinkertaista. Se perustuu, kuten sanottu, siihen että kumpikin luonto ottaa vastaan ja omaksuu toisensa ominaisuuksia ja tämän seurauksena inhimillisen luonnon täytyy tulla osalliseksi jumalallisista eduista ja ominaisuuksista, eikä ihmiskunnan sovituksen tehtävää siten voida lukea kummallekaan luonnolle erikseen, vaan hän on Vapahtajamme molemmilta luonnoiltaan. Tämän asian selvittämiseksi ja asiasta syntyneiden riitojen vuoksi 15. vuosisadan oppineet alkoivat koota kaikkia tätä asiaa koskevia raamatunkohtia kolmeen eri ryhmään. Niistä ensimmäiseen tulivat kaikki Pyhän kirjan kohdat ja ilmaukset, joissa käsitellään Kristusta yleisesti ja koko hänen persoonaansa liitetään joko jumalallisia tai inhimillisiä ominaisuuksia. Tässä on kuitenkin huomattava, että Kristuksen persoonaa kutsutaan pyhässä Raamatussa kolmella eri tavalla: joskus hänestä käytetään jumalallisen luonnon mukaista nimitystä, joskus inhimillisen, ja joskus sellaista nimeä, johon kuuluvat nämä molemmat luonnot. Näin hänen persoonansa saa jumalallisen luonnon mukaisen nimen Ap. t. 3:15, jossa sanotaan: te surmasitte elämän ruhtinaan, mutta hänelle kuitenkin myönnetään inhimillinen ominaisuus, se että hänet voidaan tappaa, ja Gal. 4:4 Jumalan Poika, naisesta syntynyt,14 koska naisesta syntyminen oli inhimillinen ominaisuus, mutta se luetaan Kristuksen persoonaan, jota tässä kutsutaan jumalalliseksi luonnoksi. Samalla tavoin hän saa inhimillisen luonnon nimen, ja silti häneen liitetään jumalallisia ominaisuuksia, kuten Joh. 3:13, jossa Vapahtaja sanoo että Ihmisen Poika, siis Kristuksen persoona inhimillisen luonnon mukaan nimettynä, on noussut taivaaseen ja on siellä kaikkeahallitseva Jumala, joka sen sijaan on jumalallinen ominaisuus. Ja toisinaan hän saa nimen, johon sisältyvät molemmat luonnot ja jonka alla häneen liitetään jumalallisia ominaisuuksia, kuten silloin kun Pietari tunnustaa Kristuksen ja sanoo Herra, sinä tiedät kaiken Joh. 21:17, missä jumalallinen kaikkitietävyys liitetään Kristuksen koko persoonaan.
Toiseen ryhmään kuuluvat puolestaan kaikki ne Pyhän kirjan kohdat, jotka ylistävät inhimillisen luonnon korkeaa asemaa ja majesteettisuutta näiden ominaisuuksien välittymisen pohjalta, tai joissa Kristuksen inhimilliseen luontoon liitetään jumalallisen luonnon korkeita ominaisuuksia, kuten jumalallinen kaikkivaltius Matt. 11:27, 28:18, täydellinen kaikkitietävyys Kol. 2:3 sekä muita. Tässä tulee kuitenkin huomata, että hänellä ei inhimillisessä luonnossaan ole kaikkia jumalallisia ominaisuuksia samalla tavalla vaan siinä määrin kuin niitä voidaan välittää ja inhimillinen luonto voi niitä käyttää hyödykseen.
Ja kolmanteen ryhmään tulevat sitten varsinaisesti ne Pyhän kirjan ilmaukset, jotka käsittelevät Vapahtajamme kallista sovitustyötä ja jotka osoittavat, että niitä ei liitetä kumpaankaan Kristuksen luontoon yksinomaisesti, vaan Kristuksen koko persoonaan, mikä on selkeästi seurausta aiemmin todistetusta ominaisuuksien välittymisestä, mutta myös hyvin lohdullinen totuus meidän uskollemme sovituksen täydelliseen kattavuuteen, sillä inhimillinen ei yksin olisi voinut antaa täysin pätevää lunastusmaksua synneistämme, eikä jumalallinen taas olisi voinut kokea meille määrättyä kuolemaa. Tällaisia ovat muiden muassa seuraavat lohdutuksen sanat pyhästä Raamatustamme, joista jotkut nimeävät Kristuksen persoonan jumaluudeksi, toiset ihmiseksi, ja jotkut sellaisilla nimillä jotka kuuluvat molemmille persoonille. Paavali sanoo: Jumala on omalla verellään on lunastanut seurakuntansa2 Ap. t. 20:28, ja Jumala-nimellä tarkoitetaan tässä Kristuksen persoonaa, joka tässä kantaa jumaluuden nimeä ja josta sanotaan, että hän on lunastanut seurakuntansa verellään, mikä tulee ymmärtää niin, että inhimillinen luonto oli kylläkin se, joka kärsi piinan ja kuoleman, ei jumalallinen, mutta persoonien yhdistymisen avulla tämä piina ja kuolema on saanut äärettömän korkean arvon, niin kuin Jumala itse olisi ne kärsinyt ja vuotaneet veripisarat olisivat olleet Jumalan verta. Vapahtaja Jeesus vakuuttaa itse, että Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sieluja3 Luuk. 9:56, missä Kristuksen persoonaa kutsutaan inhimillisen luonnon nimellä, mutta silti häneen yhtä lailla liitetään pelastuksen voima, joka jälleen vakuuttaa meidät inhimillisen luonnon osallisuudesta sovitustyöhön yhdessä jumalallisen kanssa ja sen rinnalla. Apostoli Paavali puolestaan sanoo 1. Kor. 15:3, että Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi. Tämän mukaan Kristuksen koko persoona on se, joka on läpikäynyt sovituskuoleman maailman syntien vuoksi, vaikka vain ihmiseksi tullut luonto on sen kokenut, minkä kautta tämä sovitus on jumalallisesta persoonasta meidän sanoinkuvaamattomaksi lohduksemme saanut jumalallisen arvon. Mutta meillä ei ole aikaa esittää lisää raamatunkohtia.
§ 11
Nyt meidän on kolmanneksi osoitettava, että jumalallinen ja inhimillinen luonto muodostavat yhden persoonan ja että niiden siksi täytyy olla toisiinsa yhdistyneet. Siitä, että Jeesus Kristus on yksi persoona, meillä on Pyhässä kirjassa täysin vastaansanomattomat todisteet, sillä aina kun Kristuksesta puhutaan, hän on yksi, eikä koko Raamatussa ole ainoatakaan kohtaa, jossa olisi useampia Vapahtajia. Mutta tämän lauseen varmuus ei perustu ainoastaan tähän, vaan meillä on raamatunkohtia, joissa hänestä sanotaan, että hän nimenomaisesti on yksi eikä useampia. Apostoli Paavali sanoo 1. Kor. 8:6: meillä on vain yksi Jumala – – – ja yksi Herra, Jeesus Kristus. Näissä sanoissa hän esittää selvän vertailun jumaluuden ensimmäisen persoonan, Isän ja Maailman Vapahtajan välillä ja vakuuttaa, että samalla tavalla ja samassa mielessä kuin Isä on yksi, niin myös Kristus on yksi, ja koska Isä siten on yksi persoona, siitä seuraa, että Jeesus Kristus, joka on Jumala ja ihminen, ei myöskään ole enempää kuin yksi ainoa persoona. Sama apostoli vakuuttaa edelleen 1. Tim. 2:5: Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. Tässä molempien luontojen sanotaan ihmisen nimen alla olevan välittäjiä. Tämän lauseen totuuteen perustuu paljolti varmuutemme sovituksemme täydestä pätevyydestä, sillä jos inhimillinen luonto olisi ollut erillisenä toimiva persoona, ei hän pelkkänä ihmisenä olisi koskaan kyennyt antamaan ikuiselle ja suuttuneelle Jumalalle täydellistä uhria koko maailman syntien vuoksi. Kun tämä kuitenkin tapahtui, niin juuri tästä nähdään selvästi, että jumaluuden on täytynyt tässä toimia ihmisyyden kanssa yhdessä persoonassa. Lisätodisteet näin selvästä asiasta ovat turhia. Tiedämme siis, että jumalallinen ja inhimillinen luonto muodostavat vain yhden ainoan persoonan. Mutta tästä nousee kysymys: tuleeko tätä persoonaa kutsua jumalalliseksi vai inhimilliseksi? Tiedämme, että Poika on ikuisuudessa muodostanut yhden persoonan jumaluudessa paljon ennen kuin mitään ihmiseksi tulemista tapahtui, eikä se voi milloinkaan kokea mitään muutosta, vaan sen täytyy aina olla sitä mitä se on ikuisesti ollut. Inhimillinen luonto ei sitävastoin ole koskaan muodostanut mitään erillistä persoonaa, joten Kristuksen täytyy olla jumalallinen persoona, joka on omaksunut inhimillisen persoonan. Tästä näin sanotusta, siis että Kristuksen kaksi luontoa muodostavat yhden jumalallisen persoonan, seuraa nyt luontevasti, että jumalallisen ja inhimillisen välillä täytyy olla jokin yhteys, josta Pyhässä kirjassa useasti puhutaan ja joka siinä vahvistetaan. Evankelista Johannes sanoo Joh. 1:14, että sana tuli lihaksi, mikä ei tarkoita, että jumalallinen luonto olisi muuttunut inhimilliseksi, sillä se olisi ristiriidassa äsken todistettujen perustotuuksien kanssa, että Kristus on todellinen Jumala ja että hän on todellinen ihminen, vaan että jumalallinen on yhdistynyt inhimillisen kanssa yhdeksi persoonaksi. Apostoli Paavali sanoo 1. Tim. 3:16: Jumala on ilmestynyt lihassa.4 Mutta miten? Ei muutoksen kautta, kuten edellä on osoitettu, vaan sen on täytynyt tapahtua jumalallisen yhdistymisessä inhimilliseen. Sama apostoli sanoo painokkaasti Hepr. 2:16, että hän, siis meidän autuutemme päämies (jae 10), ei ota suojelukseensa enkeleitä, vaan Abrahamin siemenen hän ottaa suojelukseensa,2 toisin sanoen yhdistyy Abrahamin siemeneen eli inhimilliseen luontoon.
Käsittääksemme tämän tarkemmin meidän tulee toisaalta selittää, miten jumalallinen luonto on omaksunut inhimillisen luonnon, toisaalta myös se tila, johon Kristuksen persoona näin on asetettu. Inhimillinen ei mitenkään voinut saada tätä aikaan, vaan ikuinen sana Jumalan Poika oli se, joka suoritti tämän teon, jota syystä kutsutaan myös ihmisen muodon ottamiseksi, tai että jumaluus otti itselleen ihmisyyden. Tämän ihmiseksitulemisen ajankohdan tunnustamme Jumalan sanan mukaisesti olleen juuri hänen siittämisensä hetki. Sillä jos se olisi tapahtunut jälkeenpäin, ihmisyys olisi jo ollut olemassa ja jonkin pitemmän tai lyhyemmän ajan muodostanut erillisen persoonan, mikä on ristiriidassa edellä osoitetun kanssa, kuten myös sen kanssa, mitä enkeli Marialle tästä salaisuudesta ilmoitti, nimittäin että Pyhä Henki tulee hänen yllensä, Korkeimman voima peittää hänet varjollaan3 Luuk. 1:35. Enkeli siis liittää tässä yhteen nämä molemmat järjestelyt, jotka tapahtuisivat samalla kertaa. Pyhä Henki oli se, joka hänen kohdussaan valmistaisi ihmiseksitulemisen, mutta samalla myös Korkeimman voima, siis jumalallinen luonto tai ikuinen sana tulisi peittämään hänet varjollaan. Mutta millä tavoin tämä itse asia on tapahtunut, se jää meille täällä kuolevaisuudessa syväksi salaisuudeksi. Tästä omaksumisesta tai ihmiseksitulemisesta seurasi nyt molempien luontojen erottamaton ja ikuisesti kestävä yhdistyminen, jota kutsutaan myös persoonalliseksi yhdistymiseksi *) oikeastaan siksi, että sillä ei ole vastinetta missään, se ei ole luonnollinen eikä sakramentillinen, vaan aivan omanlaisensa ja käsittämätön. Mutta sen täytyy olla hyvin läheinen, vieläpä kaikkein läheisin yhdistyminen, koska sen kautta kaksi eri luontoa, Jumala ja ihminen tulevat täysin yhdeksi persoonaksi. Sen täytyykin olla ikuinen ja täysin erottamaton yhteys, niin kuin apostoli Paavali siitä todistaa sanoessaan: Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti,4 niin että mitään erkanemista hänen kahden luontonsa kesken ei voi koskaan tapahtua. Tämä persoonallinen yhdistyminen, tai tila johon Kristus asetettiin, on saman apostolin mukaan jumalallisuuden suuri salaisuus, jossa Jumala on ilmestynyt lihassa5 1. Tim. 3:16. Me voisimme kyllä sanoa siitä, mitä se ei ole, mutta emme niinkään helposti, mitä se on, koska se ei ole suinkaan sellainen mikä syntyy kahden ruumiin yhdistymisessä, tai joka syntyy yhteenliittämisen tai sekoittumisen kautta, eikä myöskään sellainen joka uskossa syntyy Jeesuksen ja uskovan sielun välille, jolloin kumpikin jää erilliseksi persoonaksi. Eikä se ole myöskään sellainen yhteys, joka ehtoollisessa syntyy näkyvien ja näkymättömien asioiden välillä, jossa Jeesuksen todellinen ruumis ja veri omaksutaan leivän ja viinin muodossa, mutta nämä näkyvät aineet eivät silti yhdisty Kristuksen kanssa yhdeksi persoonaksi niin kuin tässä tapahtuu inhimillisen luonnon kanssa. Se ei myöskään muistuta sitä yhteyttä, joka yksittäisen ihmisen persoonassa on ruumiin ja sielun välillä, sillä ruumis ja sielu voivat erota toisistaan, mutta Jeesuksen ihmisyys ei eroa koskaan jumalallisuudesta, mikä yhdistyminen kuitenkin näyttäisi tulevan lähimmäs tätä salaisuutta. Mutta miksi me enempää pohdiskelisimme sitä, minkä Jumala kaikkitietävyydessään on halunnut jättää meille tällä kuolevaisuudessa syväksi salaisuudeksi? Seuraus tästä on selvä, nimittäin läheisin yhteys *) molempien luontojen kesken, minkä kautta voidaan sanoa Kristuksesta yleensä kaikki se, mikä liittyy jompaan kumpaan luontoon erikseen, kuitenkin sillä varauksella, että se aina selitetään juuri esitettyjen perustotuuksien pohjalta, niin että nämä luonnot eivät sekoitu toisiinsa.
*) Unio hypostatica.6
*) Communio naturarum.7
§ 10
Nyt tämän tärkeän uskonkappaleen järjestys vaatii meitä tarkastelemaan meidän Vapahtajamme kahta luontoa yhdessä persoonassa. Jotta voisimme esittää tämän asian oikeassa, luonnollisessa järjestyksessä, meidän on huomattava seuraavat seikat, nimittäin 1) että Kristus on tosi Jumala, 2) että hän on tosi ihminen, 3) että nämä kaksi luontoa ovat yksi persoona ja siksi niiden täytyy olla toisiinsa yhdistyneitä, 4) että tämän yhteyden voimasta ne ovat myös tehneet toisensa osallisiksi omista ominaisuuksistaan, ja lopuksi 5) on tutkittava kaiken tämän syytä ja välttämättömyyttä meidän lunastuksemme kannalta. Näihin seikkoihin sisältyy kaikki, mitä meidän pitää Jeesuksen persoonasta erityisesti tietää ja uskoa. Mitä nyt sitten ensimmäiseen tulee, siis että Kristus on tosi Jumala, niin hänen jumaluutensa, jonka myötä hän on Isästä ikuisuudessa syntynyt, on jossain määrin todistettu edeltävässä tarkastelussamme, jossa käsittelimme kolminaisuutta yleensä. Mutta se voidaan vahvistaa lujemmin ensinnäkin sillä, että hän on ikuisuudessa syntynyt Isästä, Ps. 2:7, Miika 5:2, Joh. 1:14, Joh. 3:16,18, Room. 8:32 jne. Toiseksi siitä todistavat monet Pyhän kirjan kohdat, joissa häntä nimenomaisesti kutsutaan Jumalaksi, Joh. 1:1, Ap. t. 20:28, Room. 9:5, 1. Tim. 3:16, 1. Joh. 5:20 ja lopulta tästä todistaa se, että häneen liitetään jumalallisia ominaisuuksia ja aikaansaannoksia, Kol. 2:3,9, Joh. 5:26, Hepr. 1:13. En aio kuitenkaan viedä aikaanne esittämällä näitä todisteita, varsinkin kun tiedän, ettei kukaan teistä epäile tätä asiaa. Sen sijaan meidän on selitettävä se, että hän myös samalla on tosi ihminen. Apostolinen uskontunnustus pitää sitä totuutena, kun siinä luetellaan miten hän on siitetty, syntynyt, ristiinnaulittu ja kuollut. Luther vakuuttaa tästä vielä selvemmin sanoessaan: yhtä lailla neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen.8 Todelliseksi ihmiseksi kutsutaan sitä, jolla on ruumis, joka todella voidaan nähdä ja tuntea, ja jolla on järjellinen sielu, jolla on ymmärrys ja vapaa tahto. Huomaamme helposti, että Vapahtajallamme oli tällainen inhimillinen luonto, jos vain käymme ajattelemaan kalliin Vapahtajamme elämänvaiheita hänen lihallisen olemassaolonsa päivinä. Hänet tosin siitettiin aivan yliluonnollisella tavalla, ilman miehen osuutta Neitsyt Marian kohtuun, mutta hän syntyi luonnon järjestyksessä, sillä Luuk. 2:6 sanoo Mariasta, että Marian synnyttämisen aika tuli. Toisin sanoen, sikiö kasvoi äidinkohdussa, kuten muutkin lapset, ja kun tuli äitien tavanmukainen synnyttämisen aika, synnytti myös Maria esikoispoikansa. Hän kasvoi vähitellen, kuten muutkin lapset, niin että hän vielä 12 vuoden iässä oli lapsi kuten muutkin ihmiset tuossa iässä, Luuk. 2:43. Hän kulki, söi ja joi, kärsi nälkää ja janoa niin kuin muutkin, hänet otettiin kiinni, ruoskittiin, ristiinnaulittiin ja tapettiin, ja hän oli siten joka suhteessa ihminen. Siksi apostoli Paavali kutsuukin häntä nimenomaan ihmiseksi, kun hän sanoo: Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus 1. Tim. 2:5, ja Vapahtaja itse kutsuu itseään lähes aina Ihmisen Pojaksi. Tällöin sanalla ihminen ja ihmisen poika tarkoitetaan sellaista luontoa, joka meillä on, joka koostuu näkyvästä ruumiista ja järjellisestä sielusta. Samaa tarkoitetaan myös Pyhässä kirjassa sanalla liha, kun puhutaan Kristuksesta ja sanotaan: Sana tuli lihaksi Joh. 1:14 ja Jumala on ilmestynyt lihassa 1. Tim. 3:16. Vaikka tämä näyttäisi todistavan riittävästi Jeesuksen ihmiseksitulemisesta, niin jottei kukaan saisi aihetta muodostaa tästä asiasta muunlaisia käsityksiä kuin ihmissuvulle yleensä kuuluvia, minun tulee vielä esittää kaksi Raamatun kohtaa, jotka valottavat tätä asiaa kaikkein selvimmin. Ensimmäinen on Vapahtajan Jeesuksen sanat ylösnousemuksensa jälkeen, kun hän ilmestyi oppilailleen ja he luulivat näkevänsä hengen: Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani ja nähkää, että minä itse tässä olen. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa ja luita, niin kuin te näette minulla olevan2 Luuk. 24:39. Tässä hän itse kieltää olevansa mikään henki, mistä hän vakuuttaa läsnäolijat sillä, että he voivat nähdä ja tuntea hänet, ja että hän on lihaa ja luuta, mitä henget eivät ole. Toinen on apostoli Paavalin todistus Jeesuksen ihmiseksitulemisesta Hepr. 2:14: Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi. Kristuksen jumalallinen luonto on siis tullut lihaksi ja vereksi, ottanut todellisen ihmisen ruumiin sellaisena kuin lapsilla eikä vain mitään vailla olemassaoloa olevaa ruumiin hahmoa, tai sitten jonkin erityisen tai taivaallisen ruumiin, jollaisia jotkut kuvittelevat. Sen, että tässä Jeesuksen ruumiissa myös asui järjellinen sielu, näemme taas siitä, että hänellä oli ymmärrys ja vapaa tahto, jumalallisesta luonnosta erillisenä tai sen ulkopuolella. Tämä nähdään selvästi muun muassa siitä, että Vapahtajassamme oli jotain, minkä jumalallinen luonto tiesi, mutta joka oli kuitenkin inhimilliselle luonnolle tuntematonta. Hän itse vakuuttaa Mark. 13:32, että hän ei tiedä ajankohtaa, jolloin viimeinen tuomio tapahtuisi, vaikka se ei voinut olla tuntematon asia hänen jumalalliselle luonnolleen, joka oli yhtä Isän kanssa. Tämän näemme siitäkin, että viimeisessä kamppailussa hengestään hän puhuu tahdostaan aivan erillisenä hänen taivaallisen Isänsä tahdosta, kun hän sanoo: Isä, ei minun tahtoni, vaan sinun3 Luuk. 22:42, vaikka jumalallisen luonnon tahdon täytyy olla täysin sama kuin Isän tahto. Tästä voidaan selvästi päätellä, että Jeesuksella oli ihmiseksi tulleena jumaluudesta erillinen järjellinen sielu, ja hän on siis meidän suureksi lohduksemme täysin omaksunut ihmisen sielun, hänestä on tullut veljemme ja sukulaismiehemme.
Mutta vaikka näin on todistettu, että Kristus todella omaksui inhimillisen luontomme, meidän tulee kuitenkin tietää, että hänellä monessa suhteessa oli suuri etusija ja korkeampi asema toisiin ihmisiin nähden. Niiden joukossa meidän on perusteltua mainita ensimmäisenä korkea ja jumalallinen alkuperä, niin ettei häntä kaikkien muiden tavoin siitetty äidin kohtuun miehen ja naisen yhtymisen seurauksena, vaan hän syntyi puhtaasta ja tahrattomasta neitsyestä, niin kuin profeetta Jesajan kautta oli ennalta ilmoitettu Jes. 7:14 ja niin kuin enkeli Gabriel ilmoitti Marialle Luuk. 1:34. Tämän alkuperän suhteen me tunnustamme, että hän sikisi Pyhästä Hengestä, koska enkeli sanoi Marialle: Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Luuk. 1:35, ja tätä vahvistaa se, mitä sama tai joku muu enkeli sanoo Joosefille: sillä se, mikä hänessä on siinnyt, siis Mariassa, on Pyhästä Hengestä4 Matt. 1:20. Niin korkea ja ihmeellinen on tämän Jeesuksen ihmiseksitulemisen alkuperä meihin verrattuna. Toiseksi Jeesuksella on ihmisyydessään se etu meihin verrattuna, että hän on täysin vapaa kaikesta synnistä ja saastasta, täysin pyhä ja vanhurskas, kun taas meidän joukossamme ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan Room. 3:12, vaan kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat5 1. Moos. 6:5. Huomaamme helposti, kuinka välttämätön tämä hänen täydellinen pyhyytensä oli sen hänen ottamansa kalliin tehtävän kannalta, että hän lunastaa syntiset Jumalan vanhurskauden ankarista vaatimuksista ja rangaistuksesta, jotta hän ei itse jäisi meidän kanssamme saman tuomion alaiseksi omista rikoksistaan. Mutta että hän myös oli sellainen, siis pyhä ja synneistä vapaa, sen Pyhä kirja todistaa myös selvästi, sillä apostoli Paavali sanoo hänestä, että hän ei tiennyt mistään synnistä 2. Kor. 5:21. Toisessa kohdassa hän sanookin, että vaikka häntä koeteltiin kaikessa samalla tavoin kuin meitä, hän ei langennut syntiin Hepr. 4:15, siis täysin pyhä ja vanhurskas. Mutta kaikkein selvimmin hän vakuuttaa tämän saman kirjeen kohdassa 7:26–27, jossa hän pyhyyttä korostaen sanoo: Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä sovittamiseksi. Kysymys Jeesuksen ihmiseksitulemisen pyhyydestä ja täydellisestä viattomuudesta on siten Pyhässä kirjassa asetettu kaikkien epäilysten ulkopuolelle. Mutta miten Jeesuksen ihmisyys, kun hän syntyi syntisestä ihmisestä, jollainen Maria tietenkin oli, sai tämän viattomuuden, se on meille vaikeampi selvittää, varsinkin kun ilmoitettu sana ei tästä mitään kerro. Laajempi tutkimus tästä salatusta aiheesta onkin meille vähemmän hyödyllinen. Mutta niistä kaikista oletuksista ja mielipiteistä, joita tästä asiasta esitetään, on varminta omaksua se, jota meidän kristillinen ja evankelinen seurakuntamme tunnustaa ja joka varmasti on myös eniten Jumalan sanan mukainen, siis että Pyhä Henki Jeesuksen siittämisessä astui alas Neitsyt Marian kohtuun ja ihmeitätekevällä voimallaan puhdisti ja pyhitti ne veripisarat, jotka muodostaisivat Vapahtajamme inhimillisen luonnon aineksen. Kolmas etu on hänen pyhän ruumiinsa kuolemattomuus, mikä ei ole muuta kuin luonnollinen seuraus hänen viattomuudestaan. Mikään kuolema ei olisi kohdannut esi-isiämme ja koko sukukuntaamme, ellei synnin rutto olisi meitä turmellut. Mutta kun näin valitettavasti tapahtui, niin meistä myös sanotaan: kuolema on saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä Room. 5:12. Kun Jeesus ihmiseksi tulleena sitävastoin oli synnitön, ei kuolemalla ollut sen paremmin valtaa kuin oikeuttakaan hänen ruumiiseensa. Tämä kuolemattomuus ei kuitenkaan yllä todelliseen mahdottomuuteen asti, vaan oli täysin hänen vallassaan antaa henkensä, jos hän niin halusi, ja jälleen saada se takaisin, niin kuin hän itse selvästi sanoo: Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin Joh. 10:18. Etuihin, jota Jeesuksella ihmisenä oli muihin ihmisiin verrattuna, voidaan vielä neljänneksi lukea se, että sitä ei koskaan erotettu eikä se ikuisuudessa tule eroamaan hänen jumaluudestaan *). Se yhdistettiin häneen sikiämisessä, mutta hän ei koskaan ollut mikään erillinen persoona jumaluuden ulkopuolella, ja hän tulee myös olemaan samalla tavoin yhdistetty ikuisesti. Mutta me riennämme viidenneksi ja viimeiseksi huomauttamaan, että tällä hänen ihmisluonnollaan oli yleisesti monia suuria ja korkeita etuja kaikkiin muihin ihmisiin verrattuna. Hänen sielussaan täytyi pyhän voitelun voimasta olla niin suuria ominaisuuksia kuin rajalliselle olemukselle on voitu välittää, ja myös hänen ruumiilleen täytyi olla suotu niin suuria ominaisuuksia kuin mitenkään oli mahdollista, sillä Pyhän Hengen suoranaisesti valmistama ruumis ei voinut olla muuta kuin mestariteos, varsinkin kun siinä ei ollut mitään sijaa viallisuudelle, jonka ainoa syy on synnissä. Kun näin olemme osoittaneet, että kallis Vapahtajamme oli todellinen ihminen ja osallinen meidän lihastamme ja verestämme, niin älkäämme milloinkaan unohtako tätä siunattua ja äärimmäisen lohdullista veljeyttä, joka tästä hänen ja meidän välillemme syntyy ja jonka hän itse tunnustaa vielä ylösnousemuksensa jälkeen Joh. 20:17. Ja kiitetty olkoon Jumala siitä lohdusta, että hän on varmuudella luvannut viimeisenä päivänä tunnustaa tämän veljeyden Matt. 25:40, etenkin kun me sen kautta tulemme Jumalan lapsiksi ja perimme jo sen ansiosta yhdessä kalliin Veljemme ja Vapahtajamme kanssa ikuisen elämän ja koko taivaallisen ihanuuden, kuten apostoli Paavali järkkymättömässä uskossa ja elävää esimakua siitä tuntien meille vakuuttaa Room. 8:17.
*) Impersonalitas6
§ 9
Kun näin olemme mielenylennykseksemme tarkastelleet Vapahtajamme kahta tärkeintä nimeä, niin myös meidän uskomme varmuus vaatii meitä tarkemmin tutkimaan, onko Jeesus Nasaretilainen, Marian poika, joka syntyi Betlehemissä, tuo isille Vanhassa testamentissa luvattu Messias, siis koko maailman Vapahtaja. Siitä, että hänet oli vanhassa liitossa luvattu ihmiskunnalle, ei todista vain ensimmäinen evankeliumi, jonka maailma sai Aadamissa, kun Jumala heti syntiinlankeemuksen jälkeen vakuutti hänelle, että naisen siemen tulee polkemaan rikki käärmeen pään7 1. Moos. 3:15, vaan myös monissa tästä asiasta sittemmin annetuissa hyvin armollisissa vakuutuksissa, kuten Abrahamille annettu: sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä 1. Moos. 22:18, tai Daavidille 1. Aik. 17:11–14, mutta vielä selvemmin monessa eri kohdassa pyhien profeettojen kautta. Niistä mainitsen ainoastaan profeetta Jesajan kirjan, jossa sanotaan: Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää, ja jossa seuraavaksi kuvataan, miten tälle on suotu suurin täydellisyys, jollaista ei yhdessäkään muussa ihmisessä voida nähdä Jes. 11:1–4, sekä profeetta Sakarjan kohdan, jossa Herra sanoo Joosualle: minä annan tulla palvelijani, Zemahin,2 mikä merkitsee vesaa, jonka nimen kautta hän yhdistää tämän profetian edellä esitettyyn ja kertoo seuraavaksi, että hän ottaa pois tämän maan pahat teot yhtenä päivänä3 Sak. 3:8–9. Tästä voi selvästi nähdä, millä asialla hänet oli lähetetty. Juudean kansan keskuudessa oli erityisesti Kristuksen aikana näihin selviin ja moninaisiin lupauksiin liittyen yleinen Messiaan kaipuu ja toivo hänen saamisestaan. Evankelista Luukas kertoo Simeonista; hän odotti Israelin lohdutusta ja hän oli saanut lupauksen, että hän saisi omin silmin nähdä Herran Kristuksen4 Luuk. 2:25–26. Mutta oliko tämä Jeesus nyt se oikea ja Vanhassa testamentissa luvattu maailman Vapahtaja, siitä riippuu koko meidän kristillisen oppimme totuus. Jos Jeesus on Kristus, meillä on elämä hänen nimessään5 Joh. 20:31, mutta jos hän ei ole, niin turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne6 1. Kor. 15:14. Mutta tässä kohdassa meidän ei tarvitse asettaa tätä kallista totuutta kaikkine todisteineen silmienne eteen. Siihen vaadittaisiin paljon enemmän kuin mitä yhdessä kokonaisessa saarnassa voidaan esittää, vaikka se olisi kuinka pitkä tahansa. Riittää, jos tällä kertaa vain lyhyesti voin esittää ne tärkeimmät perusteet, joiden varassa tämä järkkymätön totuus lepää.
Ensimmäisen todisteen saamme niiden profetioiden toteutumisesta, jotka hänestä Vanhassa testamentissa oli annettu. Juuri tätä perustetta pyhät evankelistat kaikkialla evankeliumikertomuksissaan vahvasti korostavat. Ennalta oli tarkkaan kuvattu, että hän syntyisi Iisain kannosta ja Daavidin suvusta, ja että hän todella syntyi niistä, siitä eivät todista vain evankelistat, vaan myös Matteuksen ja Luukkaan hänestä esittämät tarkat sukuluettelot. Jos joku ei halua tunnustaa meidän Jeesustamme Messiaaksi, osoittakoon hän jonkun toisen tästä suvusta, joka on ansainnut Messiaan nimen. Mutta vakuutan, että edes juutalaiset itse eivät siihen pysty. Nyt koko Daavidin suku on niin kadonnut tai sekoittunut, että juutalaiset eivät itsekään tiedä, onko sitä nyt olemassa vai ei. Tällainen Jumalan antama tuntomerkki ei siten voi enää sopia kehenkään toiseen Messiaaseen. Ajankohta, jolloin hän tulisi, oli profeetta Danielin 9. luvun mukaan tarkoin määrätty 70 vuosiviikoksi7 ja ajankohta, josta lähtien nuo viikot, yhteensä 490 vuotta, tulisi laskea, oli selvästi ilmoitettu, nimittäin että se alkaisi Jerusalemin kaupungin jälleenrakentamista koskevasta yleisestä käskystä, joka annettiin Persian kuninkaan Artahsastan kahdentenakymmenentenä hallitusvuotena – pakanalliset historioitsijat kutsuvat häntä nimellä Artakserkses Pitkäkätinen8 Neh. 2:1,5,7,8. Vaikka juutalaisesta ajanlaskusta tuona aikana ei ole niin tarkkaa tietoa, tämä vuosiluku voidaan kuitenkin kreikkalaisten ja roomalaisten ajanlaskun avulla aivan tarkoin ajoittaa meidän Messiaamme syntymään. Osoittakoon siis ne, jotka haluavat kiistää meidän Jeesukseltamme tämän nimen, jonkun muun todennäköisen, yhtä suuren tai suuremman ihmisen, joka on tuohon aikaan elänyt maan päällä ja tehnyt itsensä tuon nimen arvoiseksi. Olen varma, että siihen he eivät pysty. Profeetat julistavat monessa kohden, että Messiaan aikana pakanoiden kääntyminen olisi huomattavaa. Näin tapahtuikin välittömästi apostolien aikana, ja se kiinnitti suuresti tuon ajan kuninkaiden ja keisareiden huomiota. Tällaisesta yleisestä kääntymyksestä ei ole tietoja aikaisemmissa tai myöhemmissä asiakirjoissa ennen tuota aikaa tai sen jälkeen, eikä tämä ole vähäinen osoitus sen puolesta että juuri hän on oikea henkilö eikä kukaan muu. Tässä voitaisiin viitata moniin profeettojen ennustuksiin, ilmauksiin paikasta, jossa hän syntyisi, juomasta jota hänelle annettaisiin ristillä, hänen vaatteidensa jakamiseen arpomalla ja moniin muihin asioihin, mutta aika ei salli meidän viipyä niissä, sillä suurempia todisteita meidän väitteemme puolesta on tarjolla joukoittain.
Niiden joukossa on syytä mainita ennen muuta apostolien yhdenmukaisesti esittämä todistus hänestä, mitä ei ole saatu aikaan rahalla tai lupauksilla tai toivolla maallisesta kunniasta ja autuudesta, vaan heidän mestarinsa päinvastoin sanoi heille, että heitä hänen nimensä vuoksi solvattaisiin ja vainottaisiin, Matt. 5:11, ja että heidät julistettaisiin lainsuojattomiksi ja surmattaisiin, Joh. 16:2. Siitä huolimatta he ovat niin suullaan ja kynällään kuin hengellään ja verellään todistaneet, että Jeesus oli Kristus ja vahvistaneet tämän tunnustuksensa monilla ihmeteoilla, jotka ovat kaikkien evankelistojen ja apostolien kirjoituksissa nähtävissä niin selvästi, ettei näistä asioista voi olla mitään epäilystä. Tämän kanssa sopivat yhteen myös kaikki Johannes Kastajan todistajanlausunnot, kuten silloin kun hän, jota itse juutalainen historiankirjoittaja Josephus ylistää9 suureksi ja pyhäksi mieheksi, sanoo Matt. 3:11. juutalaisille, että hänen jälkeensä tulisi se, joka olisi häntä väkevämpi, jonka kenkiäkään hän ei ole kelvollinen kantamaan, ja joka kastaisi heidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Evankelista Johannes esittää vielä lisää hänen10 todistuksiaan Jeesuksesta maailman Vapahtajana, mikä ei ole vähäinen osoitus tämän asian totuudesta. Sillä jos hän olisi esittänyt vääriä todisteita, niin se olisi varmasti tapahtunut hänen omaksi edukseen ja kunniakseen, mutta ei kenenkään muun. Hän kuitenkin täysin vilpittömästi ei vain täysin kiistä itseltään juutalaisten suuren hengellisen neuvoston hänelle tarjoamaa kunniaa, vaan myös merkillepantavalla tavalla hyvin pitkälle nöyrtyy Messiaan alle, jotta tämä yksin olisi suuri. Kuinka paljon tukea meidän kallis uskonkappaleemme saakaan näin puolueettomista todistuksista. Ja tämä olkoon nyt toinen kumoamaton todiste uskollemme Messiaaseen.
Mutta vakuuttuaksemme vielä paremmin tästä lohdullisesta totuudesta, tehkäämme kuten juutalaisten neuvosto Johanneksen suhteen, käykäämme itse Jeesuksemme luo ja kysykäämme pyhien evankelistojen kirjoista häneltä: Mitä sinä itse sanot itsestäsi? Ovatko sinun oppilaasi ja apostolisi sattumoisin osoittaneet sinulle kunnian, jota et itse tunnusta itsellesi kuuluvaksi? Ei suinkaan. Hän ei tosin itse kaikissa puheissaan kansalle nimenomaisesti ilmoittanut olevansa Messias, mutta hän ei koskaan kieltänyt sitä, ja päinvastoin toi sen usein selvästi esiin, kuten vastatessaan äidilleen: Ettekö tienneet, että minun pitää olla niiden joukossa, jotka kuuluvat minun Isälleni,11 ja koko hänen keskustelussaan Nikodemoksen kanssa Joh. 3. Mutta kun hänen elämänsä lähestyi loppuaan, hän todisti tästä yhä selvemmin, kuten nähdään hänen oppilailleen esittämästään kysymyksestä: Kenen ihmiset sanovat minun, Ihmisen Pojan, olevan?12 Matt. 16:13, ja toinen kysymys samasta asiasta: Kenenkä te sanotte minun olevan? mihin Pietari vastaa kaikkien puolesta: Sinä olet Kristus elävän Jumalan poika. Tämän vastauksen Vapahtaja hyväksyy kaikilta osin ja osoittaa, että tämä tieto ja näkemys on hänen Isänsä heille antama, Matt. 16:16–17. Lopuksi hän ylimmän papin käskystä antoi tuomioistuimen edessä suullisen valan siitä, että hän oli Kristus Jumalan poika, Matt. 26:63–64. Tämän tunnustuksen hän vahvisti kuolemallaan ja tekemillään monilla suurilla ihmeteoilla hän vakuutti koko maailman tästä totuudesta. Korkeampaa todistusta ei maan asukkaille koskaan voi antaa! Kuinka turvallisesti voimmekaan perustaa autuuden toivomme tähän totuuteen? Ja kun meidän Autuuttajamme uhrasi elämänsä tämän tunnustuksensa vuoksi, niin olkaamme myös me, joiden puolesta hän kuoli, valmiit mieluummin uhraamaan kaikki kuin asettamaan tämä suurin totuus epäilyksen alaiseksi.
Mutta siunatut kuulijat! Meillä on vielä jäljellä korkein ja kaikista vahvin todiste. Sillä jos me otamme vastaan ihmisten todistuksen, niin onhan Jumalan todistus suurempi, siis se todiste, että hän on todistanut Pojastansa13 1. Joh. 5:9. Meidän täytyy siten saada tämä taivaasta suurelta ja varmalta todistajalta. Jeesuksen kasteessa kuultiin taivaasta ääni, sanoen Jeesuksesta, jota Pyhä Henki kyyhkysen hahmossa osoitti: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt Matt. 3:17. Tämä tarkoittaa: tunnistakaa hänet nyt, hän on oikea, luvattu, hän eikä kukaan muu, eikä kenenkään tarvitse erehtyä hänen henkilöstään. Tämän ihmeellisen tapauksen vahvistavat täysin myös pyhät evankelistat Markus ja Luukas. Toisen yhtä ihanan todisteen taivasta hän sai kirkastuessaan vuorella, kun saman korkean äänen kuultiin taas sanovan taivaan vaaleasta pilvestä: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä, Matt. 17:5. Tämän kertovat samalla tavoin myös äsken mainitut evankelistat, ja apostoli Pietari, joka ei kirjoittanut evankeliumia, mainitsee tämän merkillisen tapauksen jälkimmäisen kirjeensä 1. luvun 17. jakeessa, kun hän sanoo, että Jeesus tällöin sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tämä ääni,14 mitä hän omin silmin oli todistamassa. Taivaallinen Isä lisää sanat kuulkaa häntä rohkaistakseen tällä tavoin kolmea läsnä olevaa todistajaa ja kaikkia niitä, jotka heidän saarnojen kautta voisivat saada tiedon tästä ilmestyksestä, niin että he täysin turvallisesti ottaisivat hänet vastaan maailman ainoana ja oikeana Vapahtajana ja Messiaana, uskoutuisivat hänelle ja vain hänen täydellisen sovituksensa kautta etsisivät autuuttaan. Älköön siis kukaan silloin rohjetko vähääkään epäillä tätä totuutta. Kukaan meistä ei liene niin julkea, että tekisi Jumalasta valehtelijan. Hyväksykäämme siis se ei vain täysin varmana, vaan rientäkäämme myös hartaasti iloiten rakentamaan koko autuuden toivomme ajassa ja ikuisuudessa tälle kulmakivelle.
§ 8
Suunnatkaamme, rakkaat Herrassa, nyt hartautemme ja ajatuksemme meidän Vapahtajamme toiseen kalliiseen nimeen, joka varsinaisesti kuuluu hänelle hänen virkansa puolesta. Se ei ole yhtään vähemmän merkittävä kuin ensimmäinen. Häntä kutsutaan nimellä Kristus, mikä on kokonaan kreikkaa ja esiintyy melkeinpä lukemattomia kertoja Uuden testamentin kirjoissa ja tarkoittaa samaa kuin voideltu. Hepreaksi se on Messias, joka meidän ruotsinkielisessä raamatussamme esiintyy vain kaksi kertaa Johanneksen evankeliumissa, nimittäin ensimmäisen luvun 41. jakeessa, jossa apostoli Andreas sanoo veljelleen Pietarille: ”Me olemme löytäneet Messiaan!” – se merkitsee: Voidellun, sekä Joh. 4:25, jossa samarialainen nainen tunnustaa uskonsa Kristukseen ja sanoo: Minä tiedän että Messias on tuleva, hän, jota sanotaan Kristukseksi; kun hän tulee, hän ilmoittaa meille kaiken.15 Tämän heprean sanan apostoli Johannes on siis näissä kohdissa sisällyttänyt myös kreikankieliseen alkutekstiin, sillä juutalaiset odottivat Vanhan testamentin profetioiden mukaisesti Kristusta ja tunsivat hänet tällä nimellä. Sitävastoin meidän ruotsinkielisessä Vanhan testamentin käännöksessämme sana Kristus esiintyy myöskin kahdesti, nimittäin Danielin kirjan 9. luvun jakeissa 25 ja 26. Mutta alkutekstissä sana Messias esiintyy varsin usein, ilman että se aina merkitsisi maailman Vapahtajaa, sillä sangen usein sitä käytetään myös toisista, jotka oli voideltu johonkin tehtävään. Etenkin kuninkaat kantoivat heprealaisten keskuudessa usein tätä nimeä.
Ymmärtääksemme oikein tämän Jeesuksen virkanimen meidän tulee ensin tietää, että Herra Jumala antoi Moosekselle nimenomaisen käskyn, että hänen tulee voidella ja vihkiä Aaron ylimmäiseksi papiksi ja hänen poikansa muiksi papeiksi virkoihinsa, mikä voitelu toisi heille ikuisen pappeuden heidän jälkipolviensa keskuudessa 2. Moos. 40:13–15. Tähän voiteluun tuli Jumalan nimenomaisesta käskystä käyttää parhaita hajusteita, mirhaa, kanelia, tuoksuruokoa ja kassian kuorta,2 jotka parasta apteekkaritaitoa noudattaen tuli kukin oikeassa mitassaan hyvin sekoittaa oliiviöljyyn, ja tätä voiteluöljyä tuli käyttää näihin vihkimyksiin sekä säilyttää se näitä tarkoituksia varten tabernaakkelissa 2. Moos. 30:22–25. Toiseksi huomaamme, että kun Israelin lapset saivat kuninkaita, niin nämä piti samalla tavalla vihkiä Jumalan käskyn mukaisesti tärkeään virkaansa tällä pyhällä voiteluöljyllä, kuten luemme Saulista 1. Sam. 15:1, Daavidista 1. Sam. 16:13 sekä Salomosta 1. Kun. 1:39 ynnä muista. Tämä voitelu ei myöskään ollut vain ulkonainen säädös, koska itse Jumala kutsuu sitä pyhäksi, ja voide oli aivan erityisellä tavalla kokonaan erotettu muusta käytöstä. Myös Daavidista sanotaan selvästi, että Herran henki tuli häneen siitä päivästä, jolloin hänet voideltiin, ja oli hänessä aina siitä lähtien 1. Sam. 16:13. Ja kolmanneksi, myös profeetat vihittiin tällä voitelulla, mikä voidaan varmuudella päätellä siitä, että profeetta Natanin tuli kuningas Daavidin käskystä yhdessä ylimmän papin Sadokin kanssa voidella kuningas Salomo. Tätä käskyä Daavid ei olisi uskaltanut hänelle antaa eikä hän olisi siihen ryhtynyt, ellei häntä itseään olisi aiemmin voideltu, sillä Herra oli nimenomaan määrännyt 2. Moos. 30:29, että sen, joka oli tekemisissä tämän voiteluöljyn kanssa, täytyi ehdottomasti itse olla sillä voideltu. Niin kova rangaistus määrättiin siitä, jos joku vihkimätön antaisi sitä toiselle, että hänet tulisi hävittää kansansa parista. Mutta kaikkein selvimmin tämän tuo esille 1. Kun. 19:15–16, jossa Jumala nimenomaan käskee Elian voitelemaan Elisan profeetaksi tilalleen. Näin sekä papit, kuninkaat että profeetat vihittiin Vanhassa testamentissa tällä pyhällä voiteluöljyllä ja pyhitettiin kalliin virkansa hoitajiksi, mutta aivan erityisesti kuninkaita kutsuttiin painokkaasti Herran voidelluiksi.
Tämä vihkimysnimi suotiin maailman tulevalle Vapahtajalle usein jo Vanhan testamentin profetioissa, ei vain kahdessa jo mainitussa profeetta Danielin kirjan kohdassa, vaan myös kuningas Daavidin psalttarin monissa kohdissa sekä muillakin profeetoilla, mistä todistuksena mainitsen vain Ps. 132:17, jossa sanotaan: Siellä minä annan Daavidin sarven kohota, sytytän voidellulleni lampun.3 Ja edellisestä käy selvästi ilmi, että tässä puhutaan luvatusta maailman Vapahtajasta, samoin kuin Ps. 2:2, jossa sanotaan: Maan kuninkaat nousevat, ruhtinaat yhdessä neuvottelevat Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Profeetta Jesaja antaa hänen itsensä puhua: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut Jes. 61:1. Ja kuten sanottu, tämä mainitaan Uudessa testamentissa miltei lukemattomia kertoja, joiden joukosta mainitsen vain kaksi ehkäpä merkittävintä ja tärkeintä, nimittäin ensiksi Luuk. 2:11, jossa jouluaamuna taivaasta laskeutunut sanansaattaja varmasti Jumalan nimenomaisesta käskystä ilmoitti paimenille, että heille oli tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.4 Toinen on Matt. 16:16, jossa apostoli Pietari Jeesuksen nimenomaisesta kehotuksesta tunnustaa uskonsa hänen persoonaansa ja sanoo: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan poika.5 Tästä tunnustuksesta Jeesus sanoo välittömästi, että sitä ei hänelle ilmoittanut liha eikä veri vaan itse isä Jumala taivaassa, jae 17. Näistä todisteista näemme selvästi, että tämä nimi on hänelle annettu taivaasta, ja tässä suhteessa sen täytyi olla hänelle yhtä kallis kuin hänen omakin ympärileikkauksessa saamansa nimi.6
Mutta meidän tulee lyhyesti selvittää myös tällaisen nimen syytä ja aihetta. Jeesus Kristus Jumalan poika ei syntynyt suinkaan turhaan tänne maailmaan. Niin korkealla henkilöllä on myös täytynyt olla erittäin tärkeät syyt niin ihmeelliseen elämäänsä täällä maan päällä. Kyllä, hänellä oli todella paljon tehtävänään. Hän oli ottanut itselleen koko meidän autuutemme asian, jossa kaikki oli menetetty; hänestä täytyi tulla voimakas välittäjä Jumalan ja meidän välillemme ja siten meidän ylipappimme. Tässä hankkimassaan sovituksessa hänestä itsestään oli tultava meidän sanansaattajamme, siis meidän profeettamme ja opettajamme. Hänen täytyi myös meidän ruhtinaanamme ja kuninkaanamme johdattaa eksyneet lampaansa oikeaan ja puolustaa niitä niiden vihollisten uusilta hyökkäyksiltä. Hänen piti toisin sanoen ottaa kolme tärkeää virkaa, ylipapin, profeetan ja kuninkaan virat. Näihin tehtäviin hänet täytyi korkealla ja ihmeellisellä tavalla voidella sekä vihkiä ja tämän voitelemisen kautta hänet tehtiin soveliaaksi hoitamaan näitä tehtäviä täydellisesti. Siksi myös Kristus, eli voideltu, tarkoittaa samaa kuin: Jumalan valitsema, vihkimä ja kaikin puolin sovelias ihmissuvun lunastaja. Tästä hänen voitelemisestaan tai vihkimisestään pyhä Raamattumme puhuu hyvin selkeästi monessa kohdassa. Herra itse sanoo: Minä olen sankarin herättänyt auttamaan, olen kansan keskeltä korottanut valittuni; minä olen löytänyt Daavidin, palvelijani, olen voidellut hänet pyhällä öljylläni7 Ps. 89:20–21. Korahilaisten morsiuslaulussa tätä voitelua kuvataan sangen korkeaksi ja jumalalliseksi näin: Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti; sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka. Sinä rakastat vanhurskautta ja vihaat vääryyttä; sentähden on Jumala, sinun Jumalasi, voidellut sinut iloöljyllä enemmän kuin sinun kanssaveljiäsi8 Ps. 45:7–8. Tämän merkillisen profetian apostoli Paavali selkeästi sanasta sanaan soveltaa meidän Vapahtajaamme, Hepr. 1:8–9. Tähän kuuluu myös edellä mainittu kohta Jes. 61:1, jossa Vapahtaja itse puhuu ja sanoo, että Herra on minut voidellut, minkä hän selkeästi Luuk. 4:21 soveltaa omaan itseensä ja osoittaa, että nuo sanat tuolloin kävivät toteen hänessä. Ilman tätä vihkimystä hänestä ei koskaan olisi voinut tulla niin suurta ylipappia kuin miksi apostoli Paavali hänet kuvaa Hepr. 4:14–15. Hän ei olisi voinut saarnata kurjuudessa oleville tai sitoa särkyneitä sydämiä, hän ei olisi voinut julistaa vangituille vapautusta ja kahlehdituille siteiden avaamista. Kaikkeen tähän hänen piti siksi olla voideltu.
Lopuksi meidän tulee tässä myös lähemmin selvittää itse tuota voitelua, josta hän sai tämän virkansa nimen. Henkilö, joka tässä voidellaan, on toki Vapahtaja Jeesus, mutta ei suinkaan jumalallinen luonto, sillä siinä asuu jo ikuisesti jumaluuden koko täyteys Kol. 2:9, eikä sitä tarvitse tai voi vihkiä mihinkään tai tehdä mihinkään virkaan päteväksi, koska siinä kaikki on jo olemassa aivan täydellisenä. Kyse on inhimillisestä luonnosta, joka yhdessä jumalallisen kanssa tulisi hoitamaan näitä meidän autuutemme kannalta välttämättömiä ja hyvin tärkeitä tehtäviä. Hänhän oli lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme, jota ei siksi pitänyt vain siittämisessä puhdistaa kaikesta synnistä, vaan se tuli myös varustaa viisaudella ja kyvyllä, mistä apostoli Pietari toteaa selvästi puheessaan Corneliukselle, kun hän sanoo, että Jumala oli voidellut Jeesus Nasaretilaisen,9 siis Kristuksen inhimillisen luonnon Ap. t. 10:38. Vihkimyksen suorittava persoona ei taas ole kukaan muu kuin Jumalan oma ainoa Poika, jumaluuden toinen persoona, joka siittämisessä yhtyi hänen ihmisyyteensä ja silloin voiteli hänet, kuten viimeksi esitetyistä sanoista voidaan helposti päätellä. Siinähän sanotaan, että Jumala, siis Kristuksen jumalallinen luonto, on voidellut Jeesus Nasaretilaisen. Samaa näyttää tarkoittavan myös juuri aiemmin siteerattu Ps. 45:8, jossa sanotaan: Jumala, sinun Jumalasi on voidellut sinut; tämä voitelu näyttää olevan myös tuon persoonallisen yhdistymisen luonnollinen seuraus. Ja mitä itse voiteluun tulee, niin saan muistuttaa, että niin kuin voitelua, jolla kuninkaat ja papit Vanhassa testamentissa vihittiin ja joka oli esikuva sille voitelulle, jolla koko maailman Vapahtaja kerran voideltaisiin, kutsuttiin pyhäksi voiteluksi, niin kutsutaan tätä myös edellä mainitussa kohdassa riemun öljyksi. Pietari selvittää, mitä tämä iloöljy oli, nimittäin Pyhää Henkeä ja voimaa Ap. t. 10:38. Tämä kallis voitelu, Pyhä Henki, annettiin myös niille uskoville, jotka vihittiin johonkin kalliiseen virkaan. Tässä oli kuitenkin se ero, että Jeesus ihmiseksitulemisessaan sai voitelun paljon suuremmassa ja avokätisemmässä mitassa, kun sanotaan: sinun Jumalasi on voidellut sinua riemun öljyllä enemmän kuin sinun kanssaveljiäsi,10 siis paljon runsaammin ja yltäkylläisemmin kuin ketään toista ihmistä. Ihmiseksi tullut Kristus sai siis paljon suuremman ymmärryksen valon ja tahdon täydellisen pyhyyden, minkä kautta hänet vihittiin ja tehtiin pystyväksi suorittamaan meidän sanoinkuvaamattomaksi lohduksemme ja iloksemme täydellisesti sen kaiken, minkä hän meidän autuutemme vuoksi oli ottanut tehtäväkseen. Tästä sanotaan Jes. 11:2: hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki.
Ensimmäinen osa
§ 7
Kun tarkastellaan jotain asiaa, niin tapana on ensimmäisenä kiinnittää huomiota tuon asian nimeen. Mutta tämä ei milloinkaan voi olla aiheellisempaa kuin silloin, kun puhumme meidän ja koko maailman Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Häntä puhutellaan Pyhässä kirjassa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa monilla nimillä, jotka on saatu joko hänen jumaluudestaan ja jumalallisista ominaisuuksistaan tai hänen inhimillisestä luonnostaan, hänen ihmeteoistaan, viroistaan, hyvistä töistään ja muusta, minkä luetteleminen ja selvittäminen veisi meidät laajemmalle alueelle kuin mitä tällä kertaa ehtisimme käydä läpi. Meidän täytyy siksi tarkastella vain kahta keskeistä nimeä, jotka hänelle lukemassamme pyhässä uskonkappaleessa annetaan. Häntä kutsutaan siinä nimillä Jeesus Kristus, joista toinen on hänen oma nimensä, toinen hänen virkansa nimeke. Mutta älköön tämä nyt tapahtuko vain järjellisen tutkimuksen ja käsittämisen kautta, joka jää vain aivoihin ja jättää sydämen vaille tunnetta, sillä hän huutaa meille niin kuin Moosekselle palavasta pensaasta: älä tuletänne pelkästä uteliaisuudesta ja kylmin sydämin, sillä asia, joka on käsiteltävänä, on pyhä ja korkea 2. Moos. 3:5.
Sellainen on varmasti Jeesuksen kallis nimi joka suhteessa, sillä jos ensin tarkastelemme sen merkitystä, niin se on Vapahtaja, Auttaja tai Autuaaksitekijä. Tällaisen tulkinnan antoi Jumalan enkeli taivaasta tälle nimelle, kun hän sanoi Joosefille: Maria synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.11 Matt. 1:21. Elinikäiseen vankeuteen tuomittu, rautoihin lyöty surkimus osannee antaa arvoa sanalle vapahtaja. Äärimmäiseen hätään joutunut osannee parhaiten ymmärtää, mitä auttaja tarkoittaa. Jos joku tunnistaa itsensä näiden onnettomien joukossa, hän voi parhaiten käsittää, mitä tämä kallis nimi pitää sisällään.
Jos taas katsomme tämän nimen alkuperää, mistä Välittäjämme on sen saanut, niin se ei ole suinkaan sen vähemmän korkea. Löydämme tosin Vanhasta testamentista monia, jotka ovat vanhemmiltaan sattumoisin saaneet tämän nimen, kuten Joosua Nunin poika, joka johdatti Israelin lapset luvattuun maahan; ylipappi Jesua Josadakin poika, joka Babylonian vankeuden jälkeen ensimmäisenä juhlallisesti uhrasi Herralle Esra 3:2. Kaikkien tuntema Jeesus Sirak, joka on kirjassaan antanut meille niin monia kauniita opetuksia, ja apostoli Paavali puhuu vielä omana aikanaan eräästä uskollisesta apulaisestaan, jota kutsuttiin nimellä Jeesus ja lisänimellä Justus Kol. 4:11. Mutta kaikki nämä ja monet muut, jotka menneinä aikoina ovat kantaneet tätä nimeä, ovat, kuten sanoin, saaneet sen satunnaisesti, eivätkä he omalla mahdillaan ole voineet tehdä paljoakaan, tuskin mitään, joka antaisi perustetta tällaiselle nimelle. Mutta meidän Jeesuksemme on saanut tämän nimensä korkeammalta taholta. Ei sen paremmin hänen kasvatusisänsä kuin hänen äitinsäkään olisi osannut sitä hänelle antaa, mutta taivaasta saapui kaksi lähettilästä, jotka käskivät näin tekemään. Ensimmäinen ilmestyi Neitsyt Marialle jo ennen kuin Jeesus sikisi hänen äidinkohdussaan, kun enkeli sanoi: sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus2 Luuk. 1:31. Toinen ilmestyi hänen kasvatusisälleen Joosefille, kun Maria jo kantoi tätä kallista sikiötä, ja myös hänelle sanottiin se minkä äsken kuulimme: sinun on annettava hänelle nimi Jeesus Matt. 1:21. Sellaista käskyä ei yksikään enkeli kuitenkaan voinut tuoda taivaasta omin luvin, sillä eivät he omin avuin voineet tietää, mikä tästä lapsesta oli tuleva, eivätkä he, jotka ainoastaan toteuttavat Jumalansa käskyjä, itse voineet ryhtyä mihinkään tällaiseen. Siksi sanotaankin selvästi, että enkeli Gabriel tuli tässä asiassa Jumalan lähettämänä Luuk. 1:26. Näin pääsemme tämän meidän Vapahtajamme nimen todelliseen alkuperään: se tulee taivaasta, josta se on tullut alas Jumalan itse hänelle antamana, kun hänet kahdeksan päivän ikäisenä ympärileikattiin ja hänelle verenvuodatuksen kera annettiin tämä nimi Luuk. 2:21. Kunnioittakaamme nimeä, jolla on näin korkea alkuperä, täysin varmana siitä, ettei hän saanut sitä turhaan.
Mutta pankaamme mielemme ylennykseksi merkille varsinainen syy, miksi hän sai näin suuren nimen taivaasta. Siihen on täytynyt olla jokin toinen ei lainkaan vähemmän tärkeä syy kuin että nimi itsessään on suuri. Enkeli Gabriel selittää sen Marialle näin: Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua Luuk. 1:32–33. Joosefille enkeli sanoo, että hänen tulee saada tämä kallis nimi siksi, että hän pelastaa kansansa sen synneistä Matt. 1:21. Jumala oli ikuisessa viisaudessaan päättänyt auttaa synnin vuoksi kadotettua ihmiskuntaa ja tämän kalliin tehtävän suorittajaksi hän ikuisessa rakkaudessaan valitsi ainoan Poikansa, jumaluuden toisen persoonan, joka ajan täyttyessä tulisi ihmiseksi ja ihmisen muodossa suorittaisi tämän suuren tehtävänsä meidän autuutemme vuoksi. Tämä Marian poika, johon Jumalan Poika oli jo kohdussa yhdistynyt, oli sama, joka tulisi lunastamaan kadotetut ja tuomitut ihmiset kaikista synneistä, kuolemasta ja paholaisen vallasta, jotta he saisivat takaisin menetetyn onnellisuutensa ja olisivat ikuisesti Jumalan omat. Sen henkilön, sen miehen, jolla oli näin autuas tehtävä oman vaelluksensa, kärsimyksensä ja kuolemansa kautta suoritettavanaan, hänen piti saada myös nimi, joka osoittaisi tätä siunattua tehtävää, eikä siihen voinut olla sopivampaa nimeä kuin Jeesus. Eikä kaikkitietävä Jumala olisi tietenkään antanut hänelle sitä, ellei hän olisi järkkymättömällä varmuudella nähnyt edeltä, että hän tulisi joka kohdassa olemaan tämän nimen veroinen, mistä me taas saamme niin suuren lohdun aina kun tarvitsemme Vapahtajaa.
Kaikesta tästä näemme, rakkaat kuulijat, kuinka kallis tämä Jeesuksen nimi kaikissa suhteissa on, katsomme me sitten sen merkitystä tai alkuperää tai sitä, mistä syystä tämä henkilö oikein on alkujaan tämän nimen saanut. Oppikaamme siis tästä oikein kunnioittamaan ja arvostamaan sitä nimeä, joka on, jollei kaikkein korkein koko maailmassa, niin kuitenkin meille ihmisille kaikkein kallisarvoisin, sillä ilman Vapahtajaa me olisimme olleet kadotetut ajassa ja ikuisuudessa. Älkäämme koskaan unohtako, että tämä Jeesuksen nimen kantaminen maksoi hänelle sanomattomat tuskat ja jopa kuoleman, kun hänen oli oltava tämän nimen veroinen. Tämän kunnioituksen liikuttamana apostoli Paavali sanoo sen olevan kaikkia muita nimiä korkeamman ja jatkaa, että Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla Fil. 2:9–10. Tiedän, että Pyhän kirjan tulkitsijat tahtovat tulkita tätä suurta, kaikkia muita nimiä korkeampaa nimeä niin, että ihmiseksi tullut Jeesus on persoonallisen yhtymisen kautta korotettu jumalalliseen valtaan ja kunniaan ja saanut jumalallisia kunnianimityksiä. Jätän tämän mielelläni ratkaisematta, ja väitteessä näyttää kyllä olevan perää. Mutta usko, joka ei tunne tai tiedä mitään korkeampaa ja kalliimpaa nimeä kuin Jeesus, yhdistää jakeet 9 ja 10 niin, että 9. jakeessa sanotaan Jumalan antaneen hänelle näin suuren nimen, ja apostoli sanoo 10. jakeessa, että koska Jeesuksen nimi on niin suuri, kaikkien tulee polvistua sen edessä, arvostaa ja kunnioittaa sitä. Eikö silloin meidän sydäntemmekin pidä taipua? Voisivatko ne yksin jäädä liikkumattomiksi? Vai eikö pyhä kunnioitus sielussamme saa meitä myös osoittamaan syvintä kunnioitustamme tuota nimeä kohtaan? Voi! Suuri on hänen nimensä, turvallinen satama Immanuel, josta Gabriel Neitsyelle ilmoitti.3
Mutta tämän nimen ei tule vain herättää meidän kunnioitustamme ja kiitollisuutta sen kantajaa kohtaan, vaan siitä tulee meille myös suloisin lohtu koko elämämme ajaksi. Täällä murheenlaaksossa meitä painavat monenlaiset vastoinkäymiset, surut ja vaivat, toiset sieluamme, toiset ruumistamme. Mihin voisimmekaan kääntyä, jos meidän olisi oltava ilman tätä nimeä, sillä ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa me tulisimme autuaiksi4 Ap. t. 4:12. Kalvavat syntiset halut, kolkuttava omatunto, koston pelko, kuoleman ja helvetin kauhu olisi jo kauhistuttavaa esimakua itse kadotuksen tuskista, ja kaikki ruumiilliset onnettomuudet olisivat vain kauhistuttavia välineitä, jotka kiirehtivät meitä kohti ikuista turmiota. Mutta kiitos Jumalalle, joka on antanut lohduksemme hunajaisen nimen Jeesus. Sehän on kuvaava nimi Vapahtajalle ja Autuaaksitekevälle. Hän yksin on sitä, ei kukaan muu. Sellaista me tarvitsemme, siinä hän on meille sanoinkuvaamattomaksi iloksi. Kun ajattelemme, että hän on saanut tämän nimen taivaasta, niin meitä ilahduttaa, että kaikkitietävä, kaikkivaltias ja hyväätekevä Jumala on hänet tänne lähettänyt meidän auttajaksemme. Voimme turvallisesti luottaa siihen, että hän meidän auttamiseksemme tekee sen, johon hän on ryhtynyt armonsa kirkkauden kiitokseksi5 Ef. 1:6. Ja kun lopuksi ajattelemme, miten uskollisesti hän ruumiillisen olemassaolonsa päivinä oli tämän nimensä veroinen meidän autuutemme tähden, siinä mitä hän teki, opetti ja kärsi, minkä lohdun ja huojennuksen kaikki ahdistetut ovat kaikkina maailman aikoina saaneet tässä kaikkein suloisimmassa nimessä, kuinka hänen nimensä on onnettoman syntisen ainoa turvapaikka, ja miten hän parhaillaankin on tässä nimessään meidän puolustajamme taivaassa syntien suututtaman Isänsä luona, silloin voimme hartaasti yhtyä seurakunnan ääneen ja sanoa: Katsokaa, Jeesus on lohduttava nimi, joka lankeaa meidän sielujemme hyödyksi. Ja edelleen: Jeesuksesta on kaikki pyhyys. Tulkoon hänen vanhurskautensa osaksemme, kuka hänen nimeensä turvautuu, hän on kaikesta pahasta vapautettu.6 Ajatelkaamme siis, hyvät kuulijani, ahkerasti tätä nimeä, kutsukaamme sitä usein hartaasti kaivaten ja lohduttautuen, puhukaamme siitä keskenänne. Silloin siitä ei vain tule meille yhä kalliimpi mitä kauemmin täällä elämme, vaan vielä kuoleman hetkelläkin se yhä on meille elämän tuoksu, joka tuo elämän,7 eikä mikään asia koko taivaan ikuisuudessa kiehdo meitä enempää kuin tämä sanomattoman suloinen nimi: Jeesus.
§ 6
Teksti, toinen pääkappale.
Ja Jeesukseen Kristukseen, hänen ainoaan Poikaansa, meidän Herraamme, joka sikisi jne.
Mitä se on?
Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala jne.
Propositio
Tämän toisen uskonkappaleen johdosta haluan Jumalan armosta esittää erittäin tärkeän opin
Jumalan Pojasta Jeesuksesta Kristuksesta,
ja minusta näyttää, että voimme koota sen tärkeimmän sisällön kahteen osaan niin että
ensimmäinen selittää, mitä hänen persoonansa, hänen kalliit nimensä ja kaksinaisen luontonsa oikeaan tuntemiseen kuuluu, ja
jälkimmäinen Hänen meihin kohdistamansa hyvät teot, niin että esitämme yhtä hyvin hänen kolme virkaansa kuin hänen alentamisensa ja korottamisensakin.
Pyhä Isä! Kirkasta Poikasi tänään meille köyhille lapsillesi. Herra Jeesus Kristus! Sinä maailman valo! Anna valosi tänään loistaa pimeyteen, ja sinä kunnioitettava Pyhä Henki, meidän lohduttajamme, tuo vakuuttavat totuuden todisteet hänestä meidän kaikkien sydämiimme ikuisen elämän saavuttamiseksi! Aamen Joh. 17:1, 1:4–5, 15:26.
§ 5
Kolmanneksi huomautamme, että ikuinen elämä perustuu tähän tietämykseen. Jeesuksen sanat ovat selvät: sitä on ikuinen elämä. Hän ei sano, että tämä tieto antaa ikuisen elämän, kuten myös kai voitaisiin sanoa, vaan erityisesti korostaen, että se omasta luonnostaan on ikuinen elämä, siis että elämä alkaa tämän tiedon myötä ja jatkuu sen jatkuessa, ja sen säilyttäminen säilyttää elämän ikuisuudessa. Jumala itse on kaikkein onnellisin olento, joka tällä tavoin kaikkein täydellisimmin omistaa ikuisen elämän. Uskossa me emme vain tule osallisiksi koko siihen lunastukseen ja autuuteen, jonka Jumalan Poika Jeesus Kristus on meille hankkinut, vaan meidät myös vartetaan häneen, todelliseen viinipuuhun, niin että hän on meissä ja me hänessä. Uskova sielu, joka oikein tuntee Jumalansa ja tämän lähettämän Jeesuksen Kristuksen, voi sanoa apostoli Paavalin tavoin: Minä elän, en enää minä vaan Kristus elää minussa; ja minkä minä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni8 Gal. 2:20. Yli kaikkien mittojen autuasta täytyy olla se tieto, joka muodostaa näin armollisen yhteyden Jumalan ja meidän välillemme ja sitä kautta muodostaa meidän suurimman onnemme, ikuisen elämän. Runkoon vartettu viinipuun oksa saa kasvuvoimansa puusta, johon se on liitetty. Sielu, joka oikein tuntee Vapahtajansa, ei enää elää omaansa vaan uskon kautta Jeesukseen elämää, sillä hän itse sanoo heille: koska minä elän, tekin saatte elää Joh. 14:19. Siunatut kuulijat! Mehän kaikki rakastamme elämää, ja koko luonto kammoksuu kuolemaa. Ikuinen elämä on sitä, että tunnemme oikein Jeesuksen Kristuksen, jonka Jumala on lähettänyt. Se tuo siunauksen ja autuuden. Oi, suunnatkaamme siis kaikki ajatuksemme ja koko sielumme voimat tähän siunattuun tietoon, jonka hyöty niin suuresti ylittää kaiken maallisen viisauden. Käyttäkäämme, sekä minä että te, nyt erityisesti tämä hetki, jolloin tämä toinen uskonkappaleemme Jumalan Pojasta ja lunastuksesta johdattaa meidät koko kristinoppimme tärkeimpään asiaan, kokonaan siihen; ei kuitenkaan niin, että luotamme itseemme, vaan anokaamme siunaavalta Jumalalta armoa ja apua hartaasti rukoilemalla: Isä meidän, joka olet taivaassa jne.
§ 4
Mutta meidän on muutamalla sanalla puututtava myös siihen, millaista tämän tiedon pitää olla. Te voitte, rakkaat Herrassa, helposti kuvitella, että tässä ei mitenkään riitä pelkkä historiallinen tieto, jonka avulla ihminen käsittää kaikenlaiset tarinat ja maailman tapahtumat. Sitä tietoa suuri osa kristityistä saa näistä asioista jo lapsuudestaan asti; sitä tietoa on myös monilla Kristuksen vihollisilla ja meidän autuudenoppimme pilkkaajilla, joilla ei milloinkaan ole ja jotka eivät koskaan halua mitään elämää Jumalassa. Tämä tieto ei myöskään ole sellaista Jumalaa ja meidän Vapahtajaamme koskevien taivaallisten totuuksien kylmää ja tunteetonta hyväksymistä, että koko oppi Jumalasta ja hänen hyvistä töistään nähdään vain asioina, joiden varmuudesta ei varsinaisesti ole mitään epäilystä, mutta jotka toisaalta eivät myöskään erityisemmin vaikuta sydämeemme tai jotka eivät mitenkään liity omaan elämäämme. Sillä sellaisista sanoo apostoli Paavali: Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt Room. 1:21. Ei, sellainen tieto ei kelpaa mihinkään, vaan sen pitää olla elävää, Jumalan Hengen itsensä aikaansaannosta, vahvaa ja kunnioituksen täyttämää kiitollisuutta ja vakuuttuneisuutta näistä kalliista totuuksista, joka sytyttää sielussa halun ja vakavan pyrkimyksen siihen, että oikeassa järjestyksessä päästään todella nauttimaan ansaitusta hyvästä. Se on siten aivan samaa kuin se elävä usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta ja jota ilman kukaan ei voi oikein oppia tuntemaan Jumalaansa, ja vielä vähemmän sitä, jonka tämä on lähettänyt, Jeesusta Kristusta. Sillä näin sanoo apostoli Johannes: Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä 1. Joh. 2:4, ja edellisessä jakeessa: Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. Tämä on sitä mistä apostoli Paavali sanoo: oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä, että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä2 Ef. 3:19, ja lähetyskirjeessään filippiläisille, Fil. 3:10: tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden.2 Onnelliset te rakkaat kuulijani, jos teillä on tämä tieto, ja onnellinen olen minä, jos tällä puheellani tänään voisin jotenkin elävöittää sitä samaa teissä!
§ 3
Kenet meidän pitäisi tuntea, sen Vapahtaja ilmoittaa meille sanoessaan: sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Hän puhuu tässä varsinaisesti Isän, jumaluuden ensimmäisen persoonan kanssa, mutta sanat pitävät sisällään yhtä lailla koko jumalallisen olemuksen, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, kun hän sanoo: sinä, ainoa todellinen Jumala. Kristinuskossa emme nimittäin tunnusta, että Isä tai ensimmäinen persoona yksin on Jumala, vaan että Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, ja että kaikki kolme yhdessä ovat jumalallinen olemus. Tämä suuri ja ylistetty kolminaisuus on se, joka meidän tulee tuntea, mutta ei suinkaan jumalia, jotka eivät ole tehneet taivasta eivätkä maata Jer. 10:11, vaan elävä jumala, josta Paavali ja Barnabas saarnasivat Lystrassa, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on Ap. t. 14:15. Meidän tulee tuntea hänen olemuksensa, että hän on yksin on ja tulee olemaan yksi todellinen Jumala ikuisesti, eikä hänen lisäkseen ole mitään muuta jumalaa taivaassa tai maan päällä. Meidän tulee tuntea hänen korkeat ominaisuutensa, hänen ääretön viisautensa, hänen rajoittamaton kaikkivaltiutensa, hänen muuttumaton pyhyytensä, hänen ylitsevuotava armonsa ja laupeutensa kaikkia luomiaan olentoja ja erityisesti ihmistä kohtaan. Samoin tulee tuntea hänen jumalallisten kättensä työt yleisesti, jotka kaikki julistavat hänen kunniaansa Ps. 19:2, ja erityisesti hänen armollinen ja ihailtava huolenpitonsa ihmissuvusta. Tämä on se yleinen tieto Jumalasta, joka meillä tulee olla, mutta on myös olemassa toinen tieto, jonka kallis Vapahtajamme Jeesus sanoo kuuluvan ikuiseen elämään. Ei siis suinkaan riitä, että tunnemme Jumalan Pyhän Kolminaisuuden yleisesti, siihen vaaditaan myös erityisempää tietoa toisen persoonan kalliista armontyöstä ja teoista meidän autuutemme eteen. Tämän Vapahtaja ilmaisee aloitussanoissamme sillä tiedolla, että Jumala on lähettänyt Jeesuksen Kristuksen. Tämä on autuain ja meille syntisille kaikkein välttämättömin tieto, jota täydellisyyden tilassa ei olisi välttämättä tarvittu, tai tarkemmin sanottuna sille ei siellä edes olisi ollut sijaa. Tämän tiedon kohteena ei kuitenkaan ole vain toisen persoonan jumaluus vaan kaikki mitä hän on ja mitä hän on suurissa nimissään ja kahdessa luonnossaan tehnyt ihmissuvun lunastamiseksi ja sen autuuden hyväksi. Tämän tiedon hän nostaa niin korkealle, että sanoo siinä olevan ikuisen elämän. Samaa vakuuttavat miltei lukemattomat Raamatun kohdat, saman kertoo meille myös terve harkinta. Me tunnemme helposti oman turmeluksemme, omatuntomme kalvaa meitä ja uhkaa rangaistuksilla sekä kostolla rikkomustemme tähden. Huomaamme helposti, että meidän on mahdoton itse lepyttää synnin takia suututtamamme Jumalan vanhurskautta, varsinkin kun vaelluksemme jatkossa tulee olemaan sarja uusia rikkomuksia. Mikään tieto ei siten ole enemmän tarpeen kuin se, että tunnemme Sovittajan, joka on maksanut velan, tyynnyttänyt Jumalan vihan ja hankkinut kuolemaan tuomitulle syntiselle elämän ja autuuden. Älkää siis ihmetelkö, että kaikki uskovat jo vanhan liiton aikana profetioissa ja monissa uhreissaan niin ahkerasti tutkivat tätä suurta vaikkakin silloin vielä varjoihin kätkeytynyttä tietoa ja usein myös löysivät sen, niin kuin Vapahtaja Jeesus sanoo Abrahamista, että hän saisi nähdä hänen3 päivänsä, että hän oppi tuntemaan sen, jonka isä Jumala lähettäisi, ja hän riemuitsi Joh. 8:56. Älkää ihmetelkö, että hurskas Simeon monen muun tavoin odotti tätä Israelin lohdutusta Luuk. 2:25 ja hartaasti iloiten ja koko maailmasta luopuen syleili häntä, kun hän sai nähdä ja tuntea tämän kaikelle kansalle valmistetun Jumalan autuuden, jae 30. Älkää ihmetelkö, että Johannes Kastaja kastamisessaan ja kaikessa oppineisuudessaan viittasi ensi sijassa ja itsensä syvästi alentaen tähän Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin Joh. 1:27,29. Siksi kaikki evankelistat ovatkin niin tarkoin koettaneet kuvata kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen syntymästä, elämästä, kärsimyksestä ja muusta, opettaakseen sillä tavoin kuulijansa tuntemaan sen, jonka Jumala on lähettänyt, niin kuin he itse olivat hänen maanpäällisen vaelluksensa päivinä oppineet hänet tuntemaan. Ja vaikka Paavalilla oli niin paljon muita kauniita tietoja, niin hän näki, että, vaikka ne olisivat olleet suurempiakin, ne kaikki yhdessä olivat vahingoksi ja hyödyttömiä kaiken ylittävään Herran Jeesuksen tietämiseen nähden Fil. 3:8. Älkää lopuksi ihmetelkö sitäkään, että minä, sen jälkeen kun tarkastelussani uskontunnustuksemme ensimmäisestä kappaleesta koetin antaa teille tarpeellisen opastuksen Jumalan tuntemiseen yleisesti ja erityisesti ensimmäisen persoonan, Isän tuntemiseen, hänen ominaisuuksiinsa ja hyviin tekoihinsa, tänään ryhdyn antamaan teille jollain tapaa seikkaperäistä ja perusteellista tietoa siitä, jonka Jumala on meidän autuudeksemme lähettänyt, hänen ainoasta pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta.
§ 2
Ikuisella elämällä Vapahtaja ei tässä suinkaan tarkoita vain sitä sanomatonta iloa, jota Jumalan lapset kuoleman jälkeen saavat iankaikkisesti nauttia autuaiden asuinsijoilla, vaikkei voidakaan kieltää, että tämän täytyy olla sen suurin ja olennaisin osa. Hän tarkoittaa yleisesti kaikkea sitä onnea, jonka hän kärsimyksellään ja kuolemallaan, täydellisellä kuuliaisuudellaan ja koko sovitustyöllään ihmisille hankki. Sillä niin kuin meidän ensimmäisten vanhempiemme sanottiin kuoleman nimellä saavan osakseen kaikki onnettomuudet, ajallisen ja ikuisen kurjuuden, jos he rikkoisivat Jumalan käskyn, niin tässä kuten monessa muussakin Pyhän kirjan kohdassa elämällä tarkoitetaan kaikkea mahdollista autuutta ja onnellisuutta. Ja niin kuin kuolemalla kuoleminen merkitsi paratiisissa suurinta mahdollista onnettomuutta, niin ikuinen elämä puolestaan tässä sisältää kaikkein suurimman autuuden asteen sekä ajassa että ikuisuudessa. Kaikki meidän pyyteemme ei tähtää mihinkään muuhun kuin onnellisuuteen: hartain halumme ei askartele minkään muun kuin sen saavuttamisen kanssa. Emmekö siis menisi taivaallisen oppimestarimme luo ja kysyisi häneltä, kuinka voisimme saavuttaa tämän kaikkien tekojemme ainoan päämäärän, siis onnellisuutemme. Saamme siihen selvän vastauksen esitetyissä sanoissa, kun Vapahtajamme sanoo: ikuinen elämä on sitä, että ensin tunnemme Jumalan, Isän ja sitten sen, jonka hän on lähettänyt, hänen ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Tämän korkean neuvon oikein ymmärtääksemme meidän on tarpeen muistuttaa kolmesta asiasta, nimittäin ensinnäkin, kenet meidän pitää tuntea, toiseksi kuinka meidän pitää hänet oikein tuntea, ja kolmanneksi, miten me tässä tuntemisessa saamme tai omistamme iankaikkisen elämän
Toinen saarna
§ 1
Meidän kallisarvoisimman Vapahtajamme Jeesuksen sanat hänen ylipapillisessa rukouksessaan ovat sangen huomionarvoiset, kun hän sanoo: Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen Joh. 17:3. Hän lausui nämä sanat silmät kohotettuna taivaaseen, ja puhe oli osoitettu hänen taivaalliselle Isälleen, jota hän heti rukouksensa alussa selkeästi kutsuu nimeltä. Hän pyytää hartaasti, että tämä nyt kirkastaisi Poikansa ja auttaisi häntä siinä suuressa sovitustyössä, johon hän oli ryhtynyt, ja tämä ensi sijassa kahdesta syystä, nimittäin että hänen Poikansa suorittama sovitustyö ja siitä koituva monien sielujen pelastuminen kirkastaisi Jumalan suuret ominaisuudet, oikeamielisyyden, viisauden ja ikuisen armonsa ihmissukua kohtaan, ja että Poika näin olisi kykenevä antamaan heille, joiden asian hän on omakseen ottanut, iankaikkisen elämän. Mutta mihin perustui tämä iankaikkinen elämä, jonka hän halusi heille antaa, sen hän selittää mainituissa sanoissa: Ja ikuinen elämä on sitä jne.
Saarnoja katekismuksen toisesta pääkappaleesta, jatkoa
Anders Chydenius, teologian tohtori, rovasti ja Kokkolan kirkkoherra
Osa VI, vihko 3
Kuninkaallisen majesteetin kaikkein armollisimmalla privilegiolla
Uppsala, M. Swederus, kuninkaallinen akateeminen kirjakauppias 1784.
Painatusluvan antanut Uppsalan tuomiokapituli 18.6.1783
Viran puolesta Sven Wijkman Casparsson, ylimääräinen teologian yliopistonapulainen ja kunnianarvoisen tuomiokapitulin varanotaari