Tredje budordspredikan, § 2

§. 2.

Den är tväggehanda, invärtes och utvärtes. Den förra består icke allenast i en vördnad, kärlek, och tilförsigt til den store och välgörande Herren, utan ock i själenes värkeliga betygande eller frambärande af dessa sina skyldigheter för sin Skapare, då han uphöger Guds stora Majestät, Hans fullkomligheter och dråpeliga13förträffliga, makalösa värk, och jämnförer dem med sit intet och talar ofta med Daniel i sit hjerta, fast munnen tiger, Ach Herre! Tu store och förskräckelige Gud, Tu äst rättfärdig, men vi måste skämma oss. Dan. 9:4,7. Guds nåd och margfalliga14mångfaldiga välgärningar intaga det trogna hjertat, at det blifver krankt af älskog15krankt af älskog: sjukt av kärlek; jfr Höga v 2:5 emot sin Förbarmare, och upmanar sig därföre med den af kärlek til sin Gud upeldade David, och säger: Låfva Herran Gud min själ - - och förgät icke hvad godt Han tig gjordt hafver, Ps. 103:1,2. och kan med Maria, för en hjertat ransakande Gud betyga: Min själ prisar storliga Herran, och min ande frögdar sig i Gudi minom Frälsare. Luc. 1:46,47. Hvilket den helige Apostelen Paulus kallar et293 sjungande och spelande Herranom uti vårt hjerta. Ephes. 5:19.

Den andra slags dyrkan är utvärtes, och består i alt hvad menniskan i ord, åthäfvor16beteende eller gärningar sig företager, såsom til betygande af sin invärtes dyrkan. Det nära band, som förenar vår själ med kroppen, gör at själens dyrkan har en omedelbar värkan på vår kropp: de intryck, som själen får, lämna ingalunda kroppen utan känsla och rörelse. Et frucktande hjerta sätter kroppen i bäfvan, knäna kröka sig, kroppen darrar, bröstet slår, munnen klagar och man kan läsa förtviflan i ögonen på den förskräckta. Däremot åter är det visst, at et af Guds kärlek intagit hjerta, gör hela dess kropp värksam at kunna för Gud och menniskor betyga sin vördnad: öronen kunna ej höra sig mätta af sin Älskares lof, ögonen ej nog betrakta Hans kärleksvärk och under, munnen förtäljer för andra om sin Guds stora kärlek, och kan aldrig nog ofta försäkra sin själavän om sin kärlek emot Honom tilbaka, fötterna gå gärna at söka Honom och den frälste syndaren omfamnar med glädje sin Förlossare, håller sig tätt vid honom och troligen17troget följer honom. Och härvid få vi äfven anmärka hvad förfarenheten lärer en Gudfrucktig själ, nemligen, at en sådan ut294värtes Guds dyrkan värkar tilbaka på själen, och gör den mera ifrig och brinnande; hvaremot det inre lika som afsvalnar, när kärleken ej uplifvas af den utvärtes dyrkan.

1. förträffliga, makalösa
2. mångfaldiga
3. krankt af älskog: sjukt av kärlek; jfr Höga v 2:5
4. beteende
5. troget

§ 2

Palvontaa on kahdenlaista, sisäistä ja ulkoista. Edellinen ei muodostu vain kunnioituksesta, rakkaudesta ja luottamuksesta suurta ja hyvää tekevää Herraa kohtaan, vaan myös siitä, että sielu todella osoittaa ja tuo esille nämä velvollisuutensa Luojaansa kohtaan ylistäessään Jumalan suurta mahtavuutta, hänen täydellisyyttään ja ihmeellisiä tekojaan, joita se vertaa omaan mitättömyyteensä ja puhuu usein sydämessään Danielin tavoin, vaikka suu vaikeneekin: Herra, sinä suuri ja pelättävä Jumala, sinä olet oikeudenmukainen, mutta me olemme ansainneet häpeän181992/muokattu Dan. 9:4,7. Jumalan armo ja hänen moninaiset hyvät tekonsa valtaavat uskovan sydämen, niin että se sairastuu rakkaudesta Armahtajaansa kohtaan ja kehottaa itseään Jumalan rakkauden sytyttämän Daavidin tavoin: Ylistä Herraa, Jumalaa minun sieluni – – – älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt191992/muokattu Ps. 103:1–2. Hän voi Marian tavoin vakuuttaa sydämet tutkivan Jumalan edessä: Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani Luuk. 1:46–47, ja pyhä apostoli Paavali ilmaisee sen näin:293 soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle Ef. 5:19.

Toinen palvomisen laji on ulkonaista ja se muodostuu kaikesta, mihin ihminen sanoissa, käytöksessään ja teoissaan ryhtyy sisäisen palvontansa osoittamiseksi. Sielumme ja ruumiimme läheinen yhteys aiheuttaa sen, että sielullinen palvonta vaikuttaa suoraan ruumiiseemme; sielun vastaanottamat vaikutukset eivät suinkaan jätä ruumista vaille tunnetta ja liikettä. Pelokas sydän saa ruumiin vapisemaan, polvet tutisevat, ruumis tärisee, sydän hakkaa, suu valittaa, ja pelästyneen silmistä voi nähdä hänen epätoivonsa. Toisaalta tiedämme varmasti, että Jumalan rakkauden valtaama sydän saa koko ruumiin toimimaan niin, että se voi Jumalan ja ihmisten edessä vakuuttaa kunnioitustaan; korvat eivät voi kuulla tarpeekseen rakastettunsa ylistämistä, silmät eivät voi kylliksi katsella hänen rakkauden tekojaan ja ihmeitään, suu kertoo toisille Jumalan suuresta rakkaudesta eikä voi kyllin usein vakuuttaa sielunystäväänsä vastarakkaudestaan häntä kohtaan. Jalat kulkevat mielellään häntä etsimään ja vapautettu syntinen syleilee mielellään Lunastajaansa, kiinnittyy lujasti häneen ja seuraa häntä uskollisesti. Ja tässä voimme myös huomata, mitä kokemus opettaa Jumalaa pelkäävälle sielulle, nimittäin että tällainen294 ulkonainen Jumalan palvominen vaikuttaa takaisin sieluun ja tekee sen entistä innokkaammaksi ja palavammaksi. Sitävastoin sisin ikään kuin jäähtyy, jos ulkoinen palvominen ei elähdytä sen rakkautta.

1. 1992/muokattu
2. 1992/muokattu

Unfortunately this content isn't available in English