Kuninkaallinen kirkkojärjestys1 säätää toki nimenomaisesti 19. luvun 2. pykälässä, että pyhään saarnavirkaan vihittävän on oltava vähintään 25-vuotias, mutta esittää tähän nimenomaisena poikkeuksena, että jos joku on ennen tuon iän saavuttamista osoittanut erityisellä lahjakkuudellaan ja opintomenestyksellään sekä kiitettävillä elintavoillaan olevansa tähän tehtävään erityisen valmis, niin ettei vihkimystä voida häneltä evätä kohtuuttomuutta aiheuttamatta, hänelle voidaan suoda vihkimys jo aikaisemmin. Kuninkaallisen majesteetin 21. elokuuta 1786 päivätty armollinen kiertokirje määrää kuitenkin 3. pykälässään tuon ikärajan pidettäväksi voimassa ilman poikkeuksia. Tähän asiaan olisi pappissäädyn pitänyt alamaisesti ensinnäkin huomauttaa, että opintojen tie oli viime vuosisadalla, jolloin kirkkojärjestys annettiin, hyvin hankalakulkuinen ja valmiiksi raivaamaton, joten väistämättä kului useita vuosia, ennen kuin nuorukainen ennätti käydä koulut ja pätevöityä ylioppilaaksi. Tämän oppimäärän voi nykyisin kohtuullisellakin lahjakkuudella oppia vähempinä vuosina käyttäen useitakin koulutuksen oikoteitä, niin että siten edettyään voi selviytyä varhaisemmin myös tarvittavista pappisopinnoista. Kirkkojärjestyksessä säädettyä papiksi vihkimisen ikärajaa olisi tämän takia pitänyt pikemminkin alentaa, koska koulunkäyntinsä varhain aloittanut ja sitä ahkerasti jatkanut nuorukainen voi jo 16–17 vuoden iässä hyvin kelvata ylioppilaaksi ja näin ollen jo 3–4 vuoden ahkerien akateemisten opintojen jälkeen olla 21–22 vuoden ikäisenä kutakuinkin pätevä papin virkaan.
Kuninkaallisen majesteetin 21. elokuuta 1786 päivätty armollinen kiertokirje näyttää toisaalta jättävän täysin syrjään erinomaiset opilliset suoritukset, älykkyyden, viranhoidossa tarpeellisen lahjakkuuden sekä vakaan elämäntavan, joita ei aina saavuteta pelkästään ikävuosien karttuessa, minkä seikan kuninkaallinen kirkkojärjestys on sangen viisaasti osannut ottaa huomioon säätämällä poikkeuksen yleiseen sääntöön. Vallitsevan tilanteen takia käy varmaankin usein niin, että työteliäät, teräväpäiset ja yritteliäät lahjakkuudet suuntautuvat mieluummin siviili- ja sotilasvirkaurille, joilla he eivät näe pelkkien ikävuosien nousevan esteeksi onnen tavoittelulleen, kuin tähtäävät ylioppilaaksi tultuaan pappisopintoihin. Niissähän nopeaälyisten lahjakkuuksien on kituutettava 8–9 vuoden ikuisuus, jota he eivät pysty lyhentämään kunnollisilla tavoilla eivätkä uutteruudella. Tämä johtaa tulevaisuudessa nopeaälyisten ja aloitekykyisten miesten pahaan puutteeseen pappissäädyn piirissä, kun toisaalta vain hidasjärkisin aines, joka tulee 21–22 vuoden iässä ylioppilaaksi, pystyy kestämään odotuksen 25-vuotiaaksi saakka päästäkseen silloin papiksi.
Kolmanneksi ei näytä olevan aihetta pelätä, että nuorempina vihkimyksen saaneilta papeilta puuttuu lujuutta, jota vuodet tietysti kasvattavat, koska nuoret papit saavat harvoin jos koskaan seurakunnan esipaimenen asemaa, vaan heistä tulee kirkkoherrojen yksityisiä apupappeja ja korkeintaan kappalaisia vakiintuneiden miesten ja seurakunnan paimenten valvonnan ja ohjauksen alaisuuteen, kunnes he itse vakiintuvat.
Näiden alamaisten huomautusten täyden merkityksen voi osoittaa vain kokemus, luotettavin oppimestari. Jo niiden kuuden vuoden aikana, jolloin edellä mainittua armollista asetusta on noudatettu,2 sen vaikutukset ovat tulleet yhä selvemmin näkyviin. 1) Lähes kaikki keskimääräistä paremmin suoriutuvat opiskelijat ovat kokonaan hylänneet papin uran tulevaisuudensuunnitelmistaan ja suuntautuneet muille virkaurille, ja ne harvat, jotka yhä pyrkivät pappisvirkaan, laskeskelevat kärsimättöminä edessään vielä olevia vuosia, mikä säikäyttää kaikki nuoremmat kokonaan pyrkimästä tälle virkauralle.
2) Jo nyt ilmenee selvästi havaittavaa pulaa vaaditun iän saavuttaneista pappiskokelaista, mistä syystä niin tämän kuin Porvoonkin hiippakunnan3 monista seurakunnista puuttuu tarpeellista sielunhoitoa ja monilta iäkkäiltä papeilta virkatehtävien hoidossa tarvitsemiaan apulaisia. Jo parissa vuodessa tämä pula alkaa väistämättä olla kaksin verroin ankarampi, kun kerran kuninkaalliselta majesteetilta ei voida saada erivapautta iän takia ja useimmat ylimääräisistä sota- ja rykmentinpapeista ovat ennättäneet saada vakinaiset paikkansa.
3) Säädettyyn ikään ehtineiden pätevien kokelaiden puuttuessa Turun ja Porvoon tuomiokapitulit ovat joutuneet hyväksymään ja vihkimään hiippakunnan välttämättömien tarpeiden takia papeiksi vuoden tai kaksi opiskelleita ylioppilaita, jotka ovat karkeina maalaispoikina aloittaneet koulunkäynnin 15–20-vuotiaina ja päässeet 25 vuoden ikään ehtimättä vielä akateemisiin opintoihin ja joilla ei ole tietoja, kasvatusta, kokemusta eikä maailmantuntemusta, ja toisaalta hylkäämään mitä pätevimpiä pappiskokelaita yhden tai kahden ikävuoden puuttumisen takia.
4) Kokemus osoittaa, että kun ikävaatimuksen täyttävistä pappiskokelaista on ilmeisen selvästi pulaa, lopulta riittävään ikään ehtivät ovat niin välttämättömiä seurakuntien palvelukseen, että heidät on vihittävä papeiksi, ovatpa heidän opilliset suorituksensa miten heikkoja tahansa ja vaikka heidän elämänvaelluksessaan olisi moittimista. Tämän tietäessään he eivät opiskele ahkerasti eivätkä elä nuhteettomasti, vaan odottelevat vuosien täyttymistä jouten ja huolettomina ja vuosien myötä pikemminkin turmeltuvat kuin muuttuvat parempaan suuntaan.
Näiden kaikkien tärkeiden näkökohtien sekä ikävien seurausten takia Pohjanmaan papisto anoo alamaisesti, että kuninkaallinen majesteetti suvaitsisi armossaan alentaa säädettyä ikää 22 tai 23 vuoteen sekä kaikkein armollisimmin antaa tuomiokapituleille kirkkolain suoman vapauden hyväksyä nuorempienkin vihkiminen papeiksi, kun tiedossa on kokelaan erityinen pätevyys, uutteruus ja moraalinen kelpoisuus.
Suom. HE
