Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Seikkaperäinen vastaus

Seikkaperäinen vastaus, § 9

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

§ 9

Näiden väitteiden vahvistamiseksi todistein ei tarvitse muuta kuin esittää raudan hinnat ennen ja jälkeen tuoteplakaatin toimeenpanon:

Nimittäin

1720

48–53 taaleria

 

1721

43–50

 

1722

46–54

 

1723

50–55

 

1724

57–64*

* Valtakunnan heikkouden lähteessä riikintaaleri on määritelty 24 markaksi, mutta sen arvo oli jo silloin noussut 36 markkaan.

 

Raudan hinta laski vuodesta 1724 vuoteen 1729 peräti kymmenellä taalerilla kippunnalta, mistä erityisesti havaitaan, että merenkulku ei vielä ollut niin vahvasti kahlittua vuodesta 1724 vuoteen 1726, jolloin tätä koskeva tarkennus ilmestyi.

Kun pohditaan edelleen, kuinka tiettyjä ulkomaisia varastointi- ja lastauspaikkoja koskeneesta suolantuontikiellosta huolimatta myös tässä asiassa harjoitettiin monenlaista väärinkäyttöä, joka salli ulkomaalaisten vierailla edelleen tapulikaupungeissa ja helpottaa kauppaa, niin pian päädytään syyhyn, mikseivät vientihinnat ja tuontihinnat nousseet niin nopeasti. Mutta silloin huomataan, että 27. heinäkuuta 1731 julkaistiin erityinen kuninkaallinen asetus suolakaupasta1 ja 20. maaliskuuta 1732 toinen kauppakonttorin perustamisesta Tukholmaan2. Sen johtajiksi tulivat tietyt kauppiaat, jotka yhdessä saivat valtakunnan kaiken kuparin haltuunsa, samalla kun kiellettiin kaikilta muilta kuparin hankkiminen maastalaivattavaksi tai poiskuljetettavaksi. Raudan hinnan romahtamista vastaan alunperin työskennelleet ruukinomistajat uuvutettiin hiljalleen, ahdistettiin pois omistuksiltaan tai pakotettiin solmimaan vientikauppiaiden kanssa matalahintaisia sopimuksia tuotteistaan, ja lopulta itse vientikauppiaat, jotka joutuivat varastoimaan suuria määriä rautaa Hollannissa ja Englannissa sen pilkkahinnan takia, näännytettiin rautaan sidotun kuolleen pääomansa, lyhyessä ajassa koko tavaran arvon syöneiden kalliiden varastovuokriensa ja ruukinomistajille maksamiensa ennakkomaksujen kautta. Tätä pohdittaessa käy varsin helpoksi ymmärtää syy sille, mitä sitten tapahtui. Heidän oli pakko lainata korkoa vastaan suuria pääomia ulkomailta vakuutena rautansa, jonka arvo oli pudonnut, myydä se myöhemmin alihintaan ja maksaa yhtä surkeasti ruukinomistajillemme.

Siksi raudan hinta jo vuonna 1729 putosi 36–40 taaleriin kippunnalta ja pysyi niillä tienoilla lähes 20 vuotta tuottaen koko valtakunnan kivuliaan tappion.

Oletetaan laskennan helpottamiseksi, että vuotuinen maasta laivattu kokonaismäärä oli esimerkiksi 300 000 kippuntaa rautaa, jonka myyntihinta oli vuosina 1726–1729 eli kolmen vuoden aikana kymmenen kuparitaaleria alhaisempi kultakin kippunnalta, mikä tarkoittaa yhdeksän miljoonan kansallista tappiota. Vuodesta 1729 vuoteen 1749 raudan hinta oli noin 20 taaleria pienempi jokaiselta kippunnalta, mikä samalla vientimäärällä johtaa kuuden miljoonan tappioon vuodessa ja 120 miljoonan tappioon 20 vuodessa. Näistä kertyy yhdessä edellä mainittujen yhdeksän miljoonan kanssa 129 miljoonan summa. Miten surkuteltava vaikutus kaikella tällä onkaan täytynyt olla kauppataseeseen? Mikä piina tämän onkaan täytynyt olla ruukinomistajille?

Tänä aikana ruukkiomaisuudet kaatuivat suurelta osin vientikaup­piai­den käsiin. Vientikauppiaat itse joutuivat vaikeuksiin ja alkoivat siksi hankkia lainaa pankista ensin tilojaan ja kiinteistöjään, seuraavaksi osakkeitaan ja sitten rautaansa vastaan. Ensin mainittu tapahtui vuonna 1735, toinen 1743 ja kolmas 17473. Korkoja täytyi laskea kuudesta neljään prosenttiin ja lopulta yhteen taaleriin kippunnalta.

Tällä tavoin niin irtain kuin kiinteäkin omaisuus muuttuivat juoksevaksi rahaksi, pankki tyhjennettiin, täysiarvoinen metalliraha katosi, ja harvalukuisiksi käyneet vientikauppiaat kykenivät samalla saamaan kansalaisilta vekseleillä korvausta sille, minkä he raudassa olivat ulkomaalaisten luona menettäneet.

Pysähdy tähän hetkeksi, lukijani, tartu kiinni tämän onnettumuuksien ketjumme loppuun ja katso taaksepäin, missä sen alku on! Voitko enää hyvällä omallatunnolla olla pitämättä tuoteplakaattia osasyyllisenä kauhistuttavaan kohtaloomme? Voitko enää kriitikkoon yhtyen kutsua tätä omaksumaamme kaupankäyntitapaa monina aikoina menestyksekkääksi havaituksi kauppajärjestelmäksi ja järkeväksi taloudenpidoksi? Sano minulle suoraan, mitä ajattelet tästä! Tämän kaiken miettimiseen on Valtakunnan heikkouden lähteessä sivuilla 13–154 annettu kriitikolle hyviä perusteita, mutta ihmettelen varsin paljon, miksi hän on tyystin hypännyt tämän kohdan ylitse. Joko hän ei ole ollut perillä asiasta tai sitten hänen on täytynyt olla epävarma miten hän selviytyy siitä.


  1. kuninkaallinen asetus suolakaupasta: viittaa asetukseen Kongl. maj:ts nådige förordning angående salthandelen. Stockholm i rådkammaren 27.7.1731
  2. kauppakonttorin perustamisesta Tukholmaan: viittaa asetukseen Kongl. maj:ts nådige förordning angående ett handels-contoirs inrättning här i Stockholm till koppar-handelns befrämiande. Stockholm i råd-cammaren 20.3.1732
  3. Ensin mainittu tapahtui vuonna 1735, toinen 1743 ja kolmas 1747: Ensimmäisellä tarkoitetaan luultavasti asetusta Kongl. maj:ts nådige förordning angående låne-banquens öpnande, til at giöra lån på fast egendom och jern. Gifwen Stockholm i råd-cammaren 18.2.1735. Vuosiluku 1743 on luultavasti virheellinen, oikea on 1739, jolloin annettiin seuraava asetus: Kongl. maj:ts ytterligare nådige förordning, angående lån i banquen uppå jern samt annan lös och fast ägendom. Gifwen Stockholm i råd-cammaren 8.5.1739. Viimeinen on ilmeisesti Kongl. maj:ts nådige förordning, öfwer 1739. års förordning om låhn i banquen. Gifwen Stockholm i råd-cammaren 13.10.1747. Ks. myös Purjehdusvapaus, § 13.
  4. Valtakunnan ... sivuilla 13–15: ks. Valtakunnan heikkouden lähde

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: