Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 76
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 78
§ 77
3) Kriitikko kiistää, että suolan hinta olisi noussut yleisesti. Lukijani, ota esille hänen omat tietonsa tästä sivulta 31, niin saat nähdä, kuinka suola, joka vuonna 1726 maksoi 17 taaleria tynnyriltä, ylsi vuonna 1761 42 taaleriin. Ja jos haluat tietää, kuinka luotettava tämä taulukko on, niin vertaa tätä siihen, miten hänen täytyy itse edeltävällä sivulla tunnustaa, että suola vuonna 1762 nousi aina 50 taaleriin, kun hän silti on merkinnyt saman vuoden korkeimmaksi suolan hinnaksi 34 taaleria. Ja tiedän varmasti, että samana kesänä halvin hinta oli 32–34 taaleria kesäkuussa ja heinäkuun alussa, kun suolaa otettiin suoraan suuria määriä suolalaivoista, mutta että sitä ei syyskuussa enää saatu alle reilun 40 taalerin, ja sain seuraavana talvena Tukholmasta kirjeen, jonka mukaan suolaa myytiin tuolloin vähittäin 66–70 taalerilla, vaikka sitä silti vähittäiskaupattiin samaan aikaan Pohjanmaalla 54–60 taalerilla.
Väärät tiedot ovat työläitä selvittää, mutta samalla tuskin kunniaksi laatijoilleen, kun heidän epäluotettavuutensa tuodaan kaikkien nähtäville.
Kriitikko kertoo sivulla 30 Göteborgin ja Ruotsin länsirannikon sillisaaliista, jonka hän sanoo odottamatta kasvaneen suuremmaksi kuin mihin suolavarastot riittivät. Lukijan tulee tässä huomata, että sillinsaalis oli koko edeltäneinä kymmenenä vuotena joka vuosi lisääntynyt merkittävästi, niin että vuoden 1760 saalis oli 39 957 tynnyriä suurempi kuin vuoden 1759; vuoden 1761 saalis 44 711 tynnyriä runsaampi kuin vuoden 1760, mutta vuoden 1762 lisäys verrattuna edelliseen vuoteen ei noussut korkeammaksi kuin 30 581 tynnyriin, eikä siten voinut olla millään tavoin odottamattoman paljon suurempi kuin aiempina vuosina. Tästä nähdään, että Göteborgin kauppiaat olivat tienneet varustautua sopivalla suolavarastolla ajoissa. Mutta jos Göteborg, Tukholma tai jokin muu tapulikaupunki olikin laiminlöynyt vastuunsa niin suuresta osasta valtakuntaa, jonka täytyi
luottaa välttämättömyystarpeensa niiden käsiin, on kuitenkin kiistämätöntä, että syinä tähän olivat kaupan kahleet.4) Kriitikko kiistää tyystin, että suolan puute tai hinnannousu olisivat aiheuttaneet mitään yleistä pulaa rahvaalle. Kirjoittaja ei ensinnäkään ole suoraan sanonut, että pula olisi johtunut ainoastaan suolan hinnannoususta: conjuncta valent1. Sen jälkeen täytyy muistaa, ettei hän myöskään puhunut mistään täysin yleisestä pulasta; aivan riittävästi oli siinä, että useat maakunnat kokivat sen takia vaikeuksia, vaikka tämä ei kriitikolle näytä merkitsevän paljoakaan. Vain harvat tuntevat ja vielä harvemmat säälivät köyhien työläisten hätää.
5) Kun minä voin myöntää, etteivät pelkästään korkeat suolan hinnat ole vieneet rahvasta puille paljaille, minkä väittämisestä kirjoittajaa vääryydellä syytetään, kriitikko lienee myös niin järkevä, ettei hän kiistä, että suolan kalleudella on täytynyt olla huomattava osansa tässä, koska kuninkaallinen majesteetti mainitussa päätöksessään yleisen rahvaanvalituksen pykälistä 55 ja 562 toivoi suolan maahantuonnin vapauttamalla voivansa auttaa rahvaan pois kurjasta tilastaan.
Kuudennessa kohdassa kriitikko tekee niin monta ristiinjuoksua sinne ja tänne, että häntä on vaikeaa saada kiinni. Hän erottaa toisistaan kalleuden ja pulan: hän myöntää nyt kalleuden, jonka hän juuri edellä kolmannessa kohdassa kiisti. Hän unohtaa, että kun hinnannousun myönnetään tapahtuneen ilman puutetta itse tavarasta, annetaan kaikkein vastaansanomattomin todiste monopoleista, joiden olemassaolon hän toisessa kohdassa tyystin kiistää. Hän erottaa toisistaan valittamisen ja puille paljaille joutuneen rahvaan avunpyynnöt. Hän haluaa todistaa, ettei vähittäiskaupassa havaittu kalleus edes johdu tukkukaupan myyntihinnoista. Tästä näyttäisi seuraavan ensinnäkin, että vaikka maakaupunkien porvarit joutuvat maksamaan suolakauppiaalle sen, mitä tämä tynnyriltä haluaa, on kuitenkin aina vähittäismyyjän syy, kun hän myy suolaa kalliisti, ja loppujen lopuksi, ettei sellaisen hinnannousun syy voi missään tapauksessa olla monopoli, elleivät kaikki vähittäiskauppiaat myös ota siihen yhdessä osaa, minkä mahdottomuuden todistamisen hän sysää kirjoittajan tehtäväksi. Sellainen todistelu näyttäisikin tarpeelliselta, jos vain sitä ennen vahvistettaisiin tässä oletettu väite, että vähittäiskauppias voi perikatoon joutumatta myydä suolaa yhtä helposti joko alle tai yli sisäänostohinnan.
Ja koska kriitikko on esittänyt tämän niin hyvin, ettei hän vaikuta naurettavalta, kirjoittajan on aivan helppo täyttää kriitikon hänelle asettama tehtävä joutumatta alttiiksi yleiselle pilkalle, johon kriitikko luulee hänen altistuvan.
Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 76
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 78
paikat: Göteborg Norja Pohjanmaa Ruotsi Tukholma
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: