Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 4
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 6
§ 5
Kirjoittaja esittää edelleen, kuinka vaarallista yhteiskunnan on jättää liian paljon kansalaistensa hyvinvoinnista joidenkin harvojen ihmisten käsiin. Valtiossa ei voida toivoa mitään enempää kuin hyveellisiä kansalaisia, ja päinvastoin, mitään ei voida vähemmän odottaa.
Ihmissydän on luonnostaan kokoontumispaikka mustimmille paheille, jotka kaikilta tahoilta etsivät tilaa tullakseen harjoitetuiksi.
Rangaistus ja jumalanpelko ovatkin ne puomit, jotka estävät näiden paheiden leviämistä, mutta ensin mainittu on tässä riittämätön ja jälkimmäistä esiintyy vain vähän, minkä lisäksi se on suurella osalla häilyvää. Pahe myös pukeutuu usein pyhimyksen hahmoon, eikä sitä voi siksi koskaan kitkeä tärkeimmistä ja pyhimmistä toimituksista.
Jos siis valtio on antanut yhdelle kansalaiselle ennen toista jonkinlaisen oikeuden, jota voidaan väärinkäyttää, muttei samalla ole määrännyt tästä rangaistusta – tai vaikka sellainen olisikin määrätty, sitä ei silti voitaisi käytännössä langettaa – täytyy pitää selvänä, että tätä oikeutta väärinkäytetään niin pitkälle kuin mahdollista.
Mitä täydellisemmin itse kukin saa lakien kautta säilyttää luonnolliset oikeutensa, sitä paremmassa asemassa hän on niitä puolustamaan, ja päinvastoin, mitä enemmän hän säädösten kautta joutuu niitä menettämään, sitä helpommin häntä voidaan sortaa ja sitä vaikeampaa lakien on häntä suojella jäljelle jäävissä lakiin perustuvissa oikeuksissaan.
Mikä voikaan olla luonnon ihmiselle suomista oikeuksista rakkaampi kuin saada työllään ja ilman paheiden harjoittamista elättää itseään ja omaisiaan? Mitä enemmän tästä oikeudesta poistetaan, sitä vaikeammaksi käy puolustaa jäljelle jäävää toisten itsekkyydeltä.
Kuninkaallinen kauppakollegio havaitsi tämän varsin hyvin, kun se kuninkaalliselle majesteetille 12. marraskuuta 1722 antamassaan käsityötavaroiden hinnannousun syytä koskevassa alamaisessa vastauksessaan sanoi, että vaikka raaka-aineet olivat tulleet edullisemmiksi Jumalan annettua rauhan, ei ollut enää mitään mahdollisuutta alentaa käsityötuotteiden hintaa sen jälkeen, kun kuninkaallinen majesteetti vuonna 1720 armollisella määräyksellään1 muutti 26. toukokuuta 1719 annettua vapaamestareiden asemaa koskevaa plakaattia2 siten, että sen pitäisi koskea ainoastaan ulkomaalaisia. Tästä seurasi väistämättä, ettei työläisten lukumäärää voitu erityisemmin kasvattaa ja että ruotsalaiset kisällit, jotka olivat matkustaneet ulkomaille kouluttautuakseen pidemmälle ammatissaan ja jotka näkivät muukalaisten nauttivan suurempia etuisuuksia kuin syntyperäiset, näin ajettiin pois valtakunnasta.
Mainittu kollegio toteaa edelleen nimenomaisesti, ”että hintojen kalleus oli ammattikunnan luomus ja ettei mitään muuta vahvaa keinoa voisi ajatella tavaroiden hintojen alentamiseksi kuin lähteen tukkiminen”, minkä kollegio uskoi voivan tapahtua ainoastaan siten, ”että jokaiselle, joka on oppinut taitonsa ja työnsä hyvin, voidaan antaa mestarin asema ilman vastentahtoista alistumista ammattikuntien itsetyytyväiseen mielivaltaan”. Sillä huolimatta kuninkaallisen majesteetin omasta sekä kauppakollegion, kaupunkien maistraattien ja ammattikuntakollegion3 mitä tehokkaimmasta työskentelystä ja taksojen määräämisestä nahkurin, suutarin, teurastajan, kengänkorjaajan sekä räätälin ammatteihin, niissä ei kyetty tyytymään minkäänlaiseen kohtuuteen, vaan kollegion itsensä täytyi myöntää, ”että päivittäinen kokemus osoittaa, ettei taksoista ole sellaisissa asioissa apua, että niitähän voidaan kaikilla tavoilla kiertää, ja siten ei saavuteta päämäärää, joka on hintojen kohtuullisuus. Sen sijaan, sen yleispätevän ja järkkymättömän säännön mukaisesti, että runsas tarjonta laskee tavaran hintaa, käsityön piirissä vallitseva kalleus sortunee itsestään – – kun näin monia vaikeuksia ei enää aseteta hyvien työntekijöiden tielle”. Minkä kollegion lausunnon valtakunnan säätyjen kauppadeputaatio tästä aiheesta valtakunnan säädyille 2. elokuuta 1723 antamassaan mietinnössä4 kaikin osin hyväksyy.
Uskaltaakohan kriitikko siis väittää, että yhdellä ruotsalaisella kaupungilla ei ole luonnostaan samaa oikeutta kuin toisella myydä tavaroitaan siellä, missä niistä maksetaan eniten, ja ostaa tarvitsemansa sieltä, mistä ne saa halvimpaan hintaan? Ja siinä tapauksessa, että luonto olisi jättänyt jonkun joiltakin osin huonompaan asemaan, olisiko kansalaishengen mukaista lisätä kiviä kuormaan ja rajoittaa sitäkin vähää, joka on jäljellä? Miksi sitten toinen tulisi toisen herraksi? Vai onko joku kykenevä sanomaan, kuinka pitkälle tämä valta voidaan vielä ulottaa?
Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 4
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 6
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: