Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 2
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 4
§ 3
Kuninkaansa kunnioittaminen ja valtakunnan lakien noudattaminen ovat kaksi niin pyhää velvollisuutta, että niiden laiminlyönti tahraa kansalaisen arvonimen, mutta ne eivät ole lainkaan ristiriidassa säädöstemme yleisen tarkastelun kanssa, sillä tämä on vapaan kansan keskuudessa yksi rakkaimmista velvollisuuksistamme, jota ilman vapautemme nimi ei ole oikeutettu.
Yleisiä ja pitkäaikaisia valtakunnanruumista riuduttavia tauteja ei voi koskaan olla olemassa ilman niitä tukevia säädöksiä. Ne ovat ihmisten tekemiä ja voivat siten olla virheellisiä, vaikka ne voimassaoloaikanaan ovatkin täysin sitovia.5
Terve järki ja selkeä kokeneisuus ovat se perustus, jonka varaan kirjoittaja pyrkii rakentamaan johtopäätöksensä.
Seuratkaamme hieman häntä, niin saamme nähdä, kuinka tarkasti hän on antanut näiden johdattaa itseään. Hän nojaa suuren yhteiskuntien Mestarin1 varaan: olisi ollut vastoin Hänen pyhyyttään avata ihmissuvulle tie todelliseen ajalliseen onneen muutamien, valtion ulkopuolella tai sen sisällä toteutettujen kateuteen perustuvien säädösten kautta. Tartunnasta, josta ihmissukumme sai osansa, seurasi toki se, että kateudesta ja pahuudesta tuli ihmisille perinnöllisiä tauteja, eikä niistä siksi voinut koskaan tulla oikotietä hyvinvointiin, sillä ne eivät olleet muuta kuin kadotuksen ja onnettomuuksien sikiöitä.
Inhimilliset tarpeet ovat sekä pieniä että suuria. Vilun, nälän ja janon välttäminen riittää, kun puhutaan ensin mainituista. Turkki, leivänkannikka ja kauhallinen vettä tekevät tällöin tyytyväiseksi. Mutta kun koko luonto hohtaa loistoa, pitääkö ihmisen yksin, luoduista kallisarvoisimman, jäädä osattomaksi huvista ja mukavuudesta? Luonto on itse ympäri koko maapallon jakanut näitä aineita hyvin viisaasti, ettei kukaan näin joutuisi kärsimään. Mikään valtakunta tai paikka ei ole osaton, eikä millään niistä ole myöskään kaikkea. Kukaan ei pysty varustamaan itseään kaikkien välttämättömien tarpeidensa varalta ja vielä vähemmän kaikella sillä, jota kaipaamme mukavuudeksemme.
Meidän täytyy siksi auttaa ja palvella toisiamme, jotta tulisimme samalla itse palvelluiksi. Jos laiminlyömme ensinmainitun, jäämme väistämättä ilman toista.
Kokemus vahvistaa nämä totuudet niin ilmiselvästi, ettei järki koskaan voisi asettaa niitä kyseenalaisiksi. Saituus ja kateus jäytävät itse itseään: toinen piilottaa aarteensa niin, ettei hän voi ansaita niiden avulla mitään, ja toinen on kiinnostunut lähinnä siitä, mitä muut hankkivat ja miten sen voisi estää, eikä useinkaan huomaa, mitä hän itse samalla menettää.
§. 3.
Wörda sin Konung och lyda Rikets Lagar, äro twänne så helgade plikter, at deras eftersättning befläckar det medborgerliga namnet; men strida äfwen så litet emot en allmän granskning af wåra författningar, som den hos fritt folk blifwer en af wåra ömaste skyldigheter, utom hwilken wi aldrig göra rätt skäl för det stora Frihets-namnet.
Allmänna och långwariga trån-sjukor2 i Riks-kroppen, kunna aldrig wara til, om de icke understödjas af författningar. Dessa äro gjorde af människor, och kunna därföre wara felaktige, oaktadt de, så länge de äga bestånd, til sitt förbindande äro fullkomlige.5
Sundt förnuft och en klar förfarenhet, äro de grunder, hwarpå Auctor sökt bygga sina slutsatser.
Lät oss litet följa honom, så få wi se huru noga han af dem låtit leda sig. Han beropar sig på den stora Samfunds-mästaren:3 det hade warit emot Hans helighet, at öpna människo-slägtet wägen til sanskyllig lycka i tiden,4 genom några afundsjuka författningar utom Staten, eller inom honom. Den smitta, hwaraf wårt slägte fick del, gjorde wäl så mycket, at afund och ondska blef hos dem en arf-sjuka; men därföre kunde de aldrig blifwa en genwäg til wälmåga; ty de woro ej annat än afgrunds- och olycks-foster.
Människliga behofwen äro både små och stora. Icke frysa, icke swälta, icke törsta, är alt nog til det förra. En skinnpäls, en brödbeta5 och en skopa watten göra då tilfyllest; men då hela Naturen lyser af prakt, mon människan ensam, som det dyrbaraste, skal wara stängd från nöje och beqwämlighet? Naturen har sjelf omkring hela Jord-klotet delt ut dessa ämnen ganska wisligen, at ingen därigenom blifwer lidande: intet Rike och ingen ort är utan sin lott, och ingendera har heller alt: ingen är i stånd, at förse sig sjelf med nödwändighets behofwen, än mindre med det mångfaldiga, som wi åstunda för wår beqwämlighet.
Wi måste därföre hjelpas åt, och betjena hwarandra, at tillika blifwa sjelfwa betjente: eftersätte wi det ena, sakne wi nödwändigt det andra.
Förfarenheten bestyrker dessa sanningar, så ögonskenligen,6 at de af förnuftet aldrig kunna dragas i twifwelsmål. Karghet och afund fräta sig sjelfwa: den ene gömmer så sina skatter, at han med dem ingen ting kan förtjena, och den andre ser mäst på hwad andre förwärfwa, och är bekymrad därom huru han kunde hindra dem, och glömmer ofta bårt hwad han sjelf förlorar i det samma.
§ 3
Kuninkaansa kunnioittaminen ja valtakunnan lakien noudattaminen ovat kaksi niin pyhää velvollisuutta, että niiden laiminlyönti tahraa kansalaisen arvonimen, mutta ne eivät ole lainkaan ristiriidassa säädöstemme yleisen tarkastelun kanssa, sillä tämä on vapaan kansan keskuudessa yksi rakkaimmista velvollisuuksistamme, jota ilman vapautemme nimi ei ole oikeutettu.
Yleisiä ja pitkäaikaisia valtakunnanruumista riuduttavia tauteja ei voi koskaan olla olemassa ilman niitä tukevia säädöksiä. Ne ovat ihmisten tekemiä ja voivat siten olla virheellisiä, vaikka ne voimassaoloaikanaan ovatkin täysin sitovia.5
Terve järki ja selkeä kokeneisuus ovat se perustus, jonka varaan kirjoittaja pyrkii rakentamaan johtopäätöksensä.
Seuratkaamme hieman häntä, niin saamme nähdä, kuinka tarkasti hän on antanut näiden johdattaa itseään. Hän nojaa suuren yhteiskuntien Mestarin7 varaan: olisi ollut vastoin Hänen pyhyyttään avata ihmissuvulle tie todelliseen ajalliseen onneen muutamien, valtion ulkopuolella tai sen sisällä toteutettujen kateuteen perustuvien säädösten kautta. Tartunnasta, josta ihmissukumme sai osansa, seurasi toki se, että kateudesta ja pahuudesta tuli ihmisille perinnöllisiä tauteja, eikä niistä siksi voinut koskaan tulla oikotietä hyvinvointiin, sillä ne eivät olleet muuta kuin kadotuksen ja onnettomuuksien sikiöitä.
Inhimilliset tarpeet ovat sekä pieniä että suuria. Vilun, nälän ja janon välttäminen riittää, kun puhutaan ensin mainituista. Turkki, leivänkannikka ja kauhallinen vettä tekevät tällöin tyytyväiseksi. Mutta kun koko luonto hohtaa loistoa, pitääkö ihmisen yksin, luoduista kallisarvoisimman, jäädä osattomaksi huvista ja mukavuudesta? Luonto on itse ympäri koko maapallon jakanut näitä aineita hyvin viisaasti, ettei kukaan näin joutuisi kärsimään. Mikään valtakunta tai paikka ei ole osaton, eikä millään niistä ole myöskään kaikkea. Kukaan ei pysty varustamaan itseään kaikkien välttämättömien tarpeidensa varalta ja vielä vähemmän kaikella sillä, jota kaipaamme mukavuudeksemme.
Meidän täytyy siksi auttaa ja palvella toisiamme, jotta tulisimme samalla itse palvelluiksi. Jos laiminlyömme ensinmainitun, jäämme väistämättä ilman toista.
Kokemus vahvistaa nämä totuudet niin ilmiselvästi, ettei järki koskaan voisi asettaa niitä kyseenalaisiksi. Saituus ja kateus jäytävät itse itseään: toinen piilottaa aarteensa niin, ettei hän voi ansaita niiden avulla mitään, ja toinen on kiinnostunut lähinnä siitä, mitä muut hankkivat ja miten sen voisi estää, eikä useinkaan huomaa, mitä hän itse samalla menettää.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 3.
Wörda sin Konung och lyda Rikets Lagar, äro twänne så helgade plikter, at deras eftersättning befläckar det medborgerliga namnet; men strida äfwen så litet emot en allmän granskning af wåra författningar, som den hos fritt folk blifwer en af wåra ömaste skyldigheter, utom hwilken wi aldrig göra rätt skäl för det stora Frihets-namnet.
Allmänna och långwariga trån-sjukor8 i Riks-kroppen, kunna aldrig wara til, om de icke understödjas af författningar. Dessa äro gjorde af människor, och kunna därföre wara felaktige, oaktadt de, så länge de äga bestånd, til sitt förbindande äro fullkomlige.5
Sundt förnuft och en klar förfarenhet, äro de grunder, hwarpå Auctor sökt bygga sina slutsatser.
Lät oss litet följa honom, så få wi se huru noga han af dem låtit leda sig. Han beropar sig på den stora Samfunds-mästaren:9 det hade warit emot Hans helighet, at öpna människo-slägtet wägen til sanskyllig lycka i tiden,10 genom några afundsjuka författningar utom Staten, eller inom honom. Den smitta, hwaraf wårt slägte fick del, gjorde wäl så mycket, at afund och ondska blef hos dem en arf-sjuka; men därföre kunde de aldrig blifwa en genwäg til wälmåga; ty de woro ej annat än afgrunds- och olycks-foster.
Människliga behofwen äro både små och stora. Icke frysa, icke swälta, icke törsta, är alt nog til det förra. En skinnpäls, en brödbeta11 och en skopa watten göra då tilfyllest; men då hela Naturen lyser af prakt, mon människan ensam, som det dyrbaraste, skal wara stängd från nöje och beqwämlighet? Naturen har sjelf omkring hela Jord-klotet delt ut dessa ämnen ganska wisligen, at ingen därigenom blifwer lidande: intet Rike och ingen ort är utan sin lott, och ingendera har heller alt: ingen är i stånd, at förse sig sjelf med nödwändighets behofwen, än mindre med det mångfaldiga, som wi åstunda för wår beqwämlighet.
Wi måste därföre hjelpas åt, och betjena hwarandra, at tillika blifwa sjelfwa betjente: eftersätte wi det ena, sakne wi nödwändigt det andra.
Förfarenheten bestyrker dessa sanningar, så ögonskenligen,12 at de af förnuftet aldrig kunna dragas i twifwelsmål. Karghet och afund fräta sig sjelfwa: den ene gömmer så sina skatter, at han med dem ingen ting kan förtjena, och den andre ser mäst på hwad andre förwärfwa, och är bekymrad därom huru han kunde hindra dem, och glömmer ofta bårt hwad han sjelf förlorar i det samma.
§ 3
Kuninkaansa kunnioittaminen ja valtakunnan lakien noudattaminen ovat kaksi niin pyhää velvollisuutta, että niiden laiminlyönti tahraa kansalaisen arvonimen, mutta ne eivät ole lainkaan ristiriidassa säädöstemme yleisen tarkastelun kanssa, sillä tämä on vapaan kansan keskuudessa yksi rakkaimmista velvollisuuksistamme, jota ilman vapautemme nimi ei ole oikeutettu.
Yleisiä ja pitkäaikaisia valtakunnanruumista riuduttavia tauteja ei voi koskaan olla olemassa ilman niitä tukevia säädöksiä. Ne ovat ihmisten tekemiä ja voivat siten olla virheellisiä, vaikka ne voimassaoloaikanaan ovatkin täysin sitovia.5
Terve järki ja selkeä kokeneisuus ovat se perustus, jonka varaan kirjoittaja pyrkii rakentamaan johtopäätöksensä.
Seuratkaamme hieman häntä, niin saamme nähdä, kuinka tarkasti hän on antanut näiden johdattaa itseään. Hän nojaa suuren yhteiskuntien Mestarin13 varaan: olisi ollut vastoin Hänen pyhyyttään avata ihmissuvulle tie todelliseen ajalliseen onneen muutamien, valtion ulkopuolella tai sen sisällä toteutettujen kateuteen perustuvien säädösten kautta. Tartunnasta, josta ihmissukumme sai osansa, seurasi toki se, että kateudesta ja pahuudesta tuli ihmisille perinnöllisiä tauteja, eikä niistä siksi voinut koskaan tulla oikotietä hyvinvointiin, sillä ne eivät olleet muuta kuin kadotuksen ja onnettomuuksien sikiöitä.
Inhimilliset tarpeet ovat sekä pieniä että suuria. Vilun, nälän ja janon välttäminen riittää, kun puhutaan ensin mainituista. Turkki, leivänkannikka ja kauhallinen vettä tekevät tällöin tyytyväiseksi. Mutta kun koko luonto hohtaa loistoa, pitääkö ihmisen yksin, luoduista kallisarvoisimman, jäädä osattomaksi huvista ja mukavuudesta? Luonto on itse ympäri koko maapallon jakanut näitä aineita hyvin viisaasti, ettei kukaan näin joutuisi kärsimään. Mikään valtakunta tai paikka ei ole osaton, eikä millään niistä ole myöskään kaikkea. Kukaan ei pysty varustamaan itseään kaikkien välttämättömien tarpeidensa varalta ja vielä vähemmän kaikella sillä, jota kaipaamme mukavuudeksemme.
Meidän täytyy siksi auttaa ja palvella toisiamme, jotta tulisimme samalla itse palvelluiksi. Jos laiminlyömme ensinmainitun, jäämme väistämättä ilman toista.
Kokemus vahvistaa nämä totuudet niin ilmiselvästi, ettei järki koskaan voisi asettaa niitä kyseenalaisiksi. Saituus ja kateus jäytävät itse itseään: toinen piilottaa aarteensa niin, ettei hän voi ansaita niiden avulla mitään, ja toinen on kiinnostunut lähinnä siitä, mitä muut hankkivat ja miten sen voisi estää, eikä useinkaan huomaa, mitä hän itse samalla menettää.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 2
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 4
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: