Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Katekismussaarnoja: Toinen saarna

Toinen katekismussaarna, § 15

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

§ 15

Käykäämme sitten, siunatut kuulijat, tässä järjestyksessä ensin todistamaan ja selittämään Vapahtajamme sovitustyön virkaa, joka epäilemättä meille syntisille on tärkein ja suurin asia. Jotta ymmärtäisimme, mikä tässä asiassa on tärkeintä, meidän on kiinnitettävä huomiomme kolmeen seikkaan. Ensiksi osoitamme, ettei se sovitus, jonka me tunnustamme Vapahtajamme koko ihmissuvun puolesta antaneen, ole ristiriidassa Jumalan ominaisuuksien, järjen ja oikean moraaliopin kanssa. Toiseksi, että Kristus on todella sen antanut. Ja kolmanneksi, mitä tekoja siihen oikeastaan kuuluu.

Mitä nyt sitten ensimmäiseen tulee, niin meidän aikanamme on varsin paljon etenkin sellaisia, jotka haluavat järjellään ja oppineisuudellaan loistaa muiden yläpuolella ja halveksuvasti polkea meidän kallista autuuden oppiamme. He väittävät, että sellainen sovittaminen muiden puolesta ei sopisi yhteen Jumalan korkean oikeamielisyyden kanssa, eikä se, että syytön kärsii rangaistuksen syyllisen puolesta, sopisi yhteen myöskään järjellisen moraaliopin kanssa, koska tällaisen rikkomuksista vapaaksi julistamisen täytyy merkittävästi lisätä paheita, joita rangaistuksen avulla pitäisi kuitenkin estää. Nämä perusteet eivät maallisessa tuomioistuimessa ihmisten kesken ole suinkaan vailla merkitystä, ja myös meidän kristillinen moraalioppimme on niiden kanssa samalla linjalla, kun siinä sanotaan sen, joka tekee syntiä, on kuoltava Hes. 18:20. Sillä ensinnäkään ketään ei minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden varjolla voida pakottaa ottamaan päälleen rangaistusta jonkun toisen rikoksesta. Eikä toiseksi voida myöskään olettaa, että kukaan vapaaehtoisesti, ellei sitten jonkinlaisessa hulluudessa tai vimmassa, haluaisi kärsiä rangaistusta kenenkään toisen puolesta. Ja lopuksi tällainen rangaistuksen välttäminen, joka voitaisiin toteuttaa jonkun toisen avulla, johtaisi paheiden vapaampaan harjoittamiseen, varsinkin kun rikas voisi aina toivoa voivansa ostaa rahalla jonkun kärsimään hänelle itselleen määrättyä rangaistusta. Ja rangaistuksen päätarkoitus on kuitenkin paheiden estäminen. Mutta koska koko meidän Jeesuksen kautta tapahtuneella sovituksen asiallamme ei ole mitään tekemistä maallisten tuomioistuinten ja niiden rangaistusten kanssa, eikä se mitenkään estä niitä rankaisemasta ankarasti pahantekijöitä ja siten torjumasta vääryyttä, murenee näiden perusteiden todistusvoima kertaheitolla. Mutta tarkastelkaamme asiaa hieman lähemmin. Terve järki vakuuttaa meille, että 1) jotta joku voisi maksaa toisen velan, niin hänen täytyy itse olla ilman synninvelkaa. Siksi oli myös Jumalan oikeamielisyyden vastaista, että yksi syntinen maksaisi toisen puolesta. Mutta jos meidän synnitön, pyhä ja vanhurskas Vapahtajamme ottaa kantaakseen jumalattomien asian ja tekee siitä oman asiansa, niin ankarimmallakaan oikeamielisyydellä ei ole siihen mitään huomautettavaa. 2) Jos viatonta vaaditaan kärsimään rikkomuksentekijän puolesta, se on selvästikin vastoin kaikkea kohtuutta, mutta jos lupautuja vapaaehtoisesti, vakain tuumin ja asiaa perusteellisesti harkittuaan ottaa velan kantaakseen, tämä ei loukkaa ankarintakaan oikeamielisyyttä. Mikä lohdutus meille syntisille onkaan nähdä viattoman Jumalan Karitsan, ei vain vapaaehtoisesti ottavan kantaakseen meidän ankaran rangaistuksemme, niin että hän tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä1 Hepr. 12:2, vaan myös nähdä se palava rakkaus ja harras halu, jolla hän kiirehtii kärsimään kaiken meidän syntiemme vuoksi, kuinka hän tuskallisimmissa piinoissa tarjosi selkänsä lyötäväksi, poskien parran revittäväksi2 Jes. 50:6. Mutta eniten vastustajamme ovat tässä kuohuksissaan siitä, 3) että sovitusopin täytyy lisätä rikkomuksia, kun taas se, että välttämättä joutuu itse vastaamaan rikoksestaan, estää pahantekijää toteuttamasta tekoaan. Tätä vastaan me huomautamme ensiksi, että syntiselle ei milloinkaan voi antaa suurempaa todistusta Jumalan kostavasta oikeamielisyydestä kuin on se julma rangaistus, jonka suorittamista hän viimeistä piirtoa myöten vaati kallisarvoiselta Takuumieheltämme, minkä kauhukuvan täytyy alituiseen olla rikkomuksentekijöiden silmien edessä. Toiseksi niin suuren Takuumiehen sanomattomien tuskien, ivan ja pilkan, joita hän on kärsinyt meidän syntiemme tähden, täytyy tehdä ne meidän silmissämme mahdollisimman inhottaviksi ja vastenmielisiksi ja herättää sydämessämme kauhua sitä kohtaan, joka on tuottanut meidän kalleimmalle Rakkaallemme ja Sovittajallemme nämä ankarat tuskat. Kolmanneksi Jeesuksen sovitus ei tarjoa mitään lohtua ja anteeksiantoa paatuneille syntisille vaan ainoastaan niille, jotka kauhistuneina katsovat omia harhateitään ja kääntyvät pois pahasta, pakenevat Vapahtajan turviin armoa pyytäen eivätkä tietoisesti tai tahtoen suostu mihinkään pahaan. Mutta heti kun he luopuvat hurskaudestaan ja tekevät sitä mikä on pahaa, heillä ei ole sovituksessa mitään lohtua. Tässä kannattaa lukea tarkoin Hes. 18:21–24. Neljänneksi mikään moraalioppi maailmassa ei yhtä vahvasti kannusta hyveeseen kuin tämä, joka kaikkia muita paremmin sytyttää hyveen oikean käyttövoiman, millä tarkoitan sydämen rakkautta, ja antaa horjumattoman lupauksen suuremmasta onnesta kuin mikään muu moraalioppi. Jeesuksen käsittämätön rakkaus syntistä kohtaan, mistä hänen meidän puolestamme kärsimät vaikeimmat piinat ja kivut todistavat, on se tuli, jonka täytyy sulattaa nurjinkin sydän rakastamaan vapahtajaansa ja seuraamaan hänen jalanjälkiään. Viidenneksi ei mikään maailmassa voi johdattaa mieltämme yhtä onnellisessa parannuksen järjestyksessä kuin tämä sovitus, kun se toisaalta torjuu täysin epätoivoisen kovuuden, toisaalta lannistaa ylimielisen sydämen tunnustamaan ja häpeämään ja johtaa sen sitten anteeksiantoa luvaten hyvin kipeää tietä hyveen polulle. Kuudenneksi sovitus oikein vastaanotettuna antaa kyvyn ja voiman harjoittaa hyvettä, kun taas rangaistus harvoin parantaa mutta usein kovettaa. Ja lopulta seitsemänneksi Jeesuksen sovituksen osoittama ylitsevuotava rakkaus meitä kohtaan puhdistaa sydämemme ja sytyttää meissä palavan vastarakkauden, niin että me haluamme miellyttää hyväntekijäämme ja sydämen tarkastajaa, kun taas rangaistus ja uhkailu vain ehkäisevät purkauksia ja tekevät ihmisistä kerskailijoita, mutta eivät hävitä sydämessämme olevia paheiden siemeniä, pahoja taipumuksia. Nähkää siis oi siunatut kuulijat, että meidän kristillistä sovitusoppiamme voi sitäkin vähemmän moittia paheiden lisäämisestä, sillä koko maailmasta ei voida osoittaa ainoatakaan oppia, joka niin suoralla tavalla edistää kaikkea oikeudenmukaisuuden hyvettä. Pelkkä järki ei voi sinänsä omata vähäisintäkään tietoa tämänkaltaisesta sovituksesta, mutta kun siitä sille oikein kerrotaan, se ei myöskään voi olla tätä hyväksymättä. Jatkakaamme siis lohdullisesti ja etsikäämme Pyhästä kirjasta, onko asia todella näin ja onko Jeesus todella kirjoitusten mukainen ylipappimme.


  1. 1938
  2. 1992/muokattu

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: