Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 8
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 10
§ 9
Näiden väitteiden vahvistamiseksi todistein ei tarvitse muuta kuin esittää raudan hinnat ennen ja jälkeen tuoteplakaatin toimeenpanon:
|
Nimittäin |
1720 |
48–53 taaleria |
|
|
1721 |
43–50 |
|
|
1722 |
46–54 |
|
|
1723 |
50–55 |
|
|
1724 |
57–64* |
* Valtakunnan heikkouden lähteessä riikintaaleri on määritelty 24 markaksi, mutta sen arvo oli jo silloin noussut 36 markkaan.
Raudan hinta laski vuodesta 1724 vuoteen 1729 peräti kymmenellä taalerilla kippunnalta, mistä erityisesti havaitaan, että merenkulku ei vielä ollut niin vahvasti kahlittua vuodesta 1724 vuoteen 1726, jolloin tätä koskeva tarkennus ilmestyi.14
Kun pohditaan edelleen, kuinka tiettyjä ulkomaisia varastointi- ja lastauspaikkoja koskeneesta suolantuontikiellosta huolimatta myös tässä asiassa harjoitettiin monenlaista väärinkäyttöä, joka salli ulkomaalaisten vierailla edelleen tapulikaupungeissa ja helpottaa kauppaa, niin pian päädytään syyhyn, mikseivät vientihinnat ja tuontihinnat nousseet niin nopeasti. Mutta silloin huomataan, että 27. heinäkuuta 1731 julkaistiin erityinen kuninkaallinen asetus suolakaupasta1 ja 20. maaliskuuta 1732 toinen kauppakonttorin perustamisesta Tukholmaan2. Sen johtajiksi tulivat tietyt kauppiaat, jotka yhdessä saivat valtakunnan kaiken kuparin haltuunsa, samalla kun kiellettiin kaikilta muilta kuparin hankkiminen maastalaivattavaksi tai poiskuljetettavaksi. Raudan hinnan romahtamista vastaan alunperin työskennelleet ruukinomistajat uuvutettiin hiljalleen, ahdistettiin pois omistuksiltaan tai pakotettiin solmimaan vientikauppiaiden kanssa matalahintaisia sopimuksia tuotteistaan, ja lopulta itse vientikauppiaat, jotka joutuivat varastoimaan suuria määriä rautaa Hollannissa ja Englannissa sen pilkkahinnan takia, näännytettiin rautaan sidotun kuolleen pääomansa, lyhyessä ajassa koko tavaran arvon syöneiden kalliiden varastovuokriensa ja ruukinomistajille maksamiensa ennakkomaksujen kautta. Tätä pohdittaessa käy varsin helpoksi ymmärtää syy sille, mitä sitten tapahtui. Heidän oli pakko lainata korkoa vastaan suuria pääomia ulkomailta vakuutena rautansa, jonka arvo oli pudonnut, myydä se myöhemmin alihintaan ja maksaa yhtä surkeasti ruukinomistajillemme.
Siksi raudan hinta jo vuonna 1729 putosi 36–40 taaleriin kippunnalta ja pysyi niillä tienoilla lähes 20 vuotta tuottaen koko valtakunnan kivuliaan tappion.
Oletetaan laskennan helpottamiseksi, että vuotuinen maasta laivattu kokonaismäärä oli esimerkiksi 300 000 kippuntaa rautaa, jonka myyntihinta oli vuosina 1726–1729 eli kolmen vuoden aikana kymmenen kuparitaaleria alhaisempi kultakin kippunnalta, mikä tarkoittaa yhdeksän miljoonan kansallista tappiota. Vuodesta 1729 vuoteen 1749 raudan hinta oli noin 20 taaleria pienempi jokaiselta kippunnalta, mikä samalla vientimäärällä johtaa kuuden miljoonan tappioon vuodessa ja 120 miljoonan tappioon 20 vuodessa. Näistä kertyy yhdessä edellä mainittujen yhdeksän miljoonan kanssa 129 miljoonan summa. Miten surkuteltava vaikutus kaikella tällä onkaan täytynyt olla kauppataseeseen? Mikä piina tämän onkaan täytynyt olla ruukinomistajille?15
Tänä aikana ruukkiomaisuudet kaatuivat suurelta osin vientikauppiaiden käsiin. Vientikauppiaat itse joutuivat vaikeuksiin ja alkoivat siksi hankkia lainaa pankista ensin tilojaan ja kiinteistöjään, seuraavaksi osakkeitaan ja sitten rautaansa vastaan. Ensin mainittu tapahtui vuonna 1735, toinen 1743 ja kolmas 17473. Korkoja täytyi laskea kuudesta neljään prosenttiin ja lopulta yhteen taaleriin kippunnalta.
Tällä tavoin niin irtain kuin kiinteäkin omaisuus muuttuivat juoksevaksi rahaksi, pankki tyhjennettiin, täysiarvoinen metalliraha katosi, ja harvalukuisiksi käyneet vientikauppiaat kykenivät samalla saamaan kansalaisilta vekseleillä korvausta sille, minkä he raudassa olivat ulkomaalaisten luona menettäneet.
Pysähdy tähän hetkeksi, lukijani, tartu kiinni tämän onnettumuuksien ketjumme loppuun ja katso taaksepäin, missä sen alku on! Voitko enää hyvällä omallatunnolla olla pitämättä tuoteplakaattia osasyyllisenä kauhistuttavaan kohtaloomme? Voitko enää kriitikkoon yhtyen kutsua tätä omaksumaamme kaupankäyntitapaa monina aikoina menestyksekkääksi havaituksi kauppajärjestelmäksi ja järkeväksi taloudenpidoksi? Sano minulle suoraan, mitä ajattelet tästä! Tämän kaiken miettimiseen on Valtakunnan heikkouden lähteessä sivuilla 13–154 annettu kriitikolle hyviä perusteita, mutta ihmettelen varsin paljon, miksi hän on tyystin hypännyt tämän kohdan ylitse. Joko hän ei ole ollut perillä asiasta tai sitten hänen on täytynyt olla epävarma miten hän selviytyy siitä.
§. 9.
At nu af förfarenheten bestyrka dessa sattser, behöfwes ej mera, än slå up Järn-prisen förr och efter Product-Placatets utfärdande,
|
Nämligen |
1720 – 48 à 53 Dal. |
|
|
1721 – 43 à 50. |
|
|
1722 – 46 à 54. |
|
|
1723 – 50 à 55. |
|
|
1724 – 57 à 64.(*) |
(*) I Källan till Rikets Wanmagt är Riksdalern tagen til 24 Mark; men war då redan upstigen til 36 Mark.
Ifrån 1724 til 1729 föllo Järn-prisen wid pass 10 Dal. på Skepp. hwarwid i synnerhet märkes, at ifrån 1724 til 1726, då förklaringen därå utkom, sjö-farten ännu ej war så hårdt inspärrad.14
När man widare öfwerwägar, huru oaktadt förbudet af Saltets införsel från några utländska nederlags Platsar,5 åtskillig slags underslef6 härwid idkades, hwarigenom utlänningarne ännu besökte Stapel-städerna, och lättade Handelen, så får man snart igen7 orsaken, hwarföre priset icke så hastigt föll på exporterna, och steg på importerna. Men då man märker, at år 1731 den 27 Julii utkom en särskildt Kongl. Förordning om Salt-handelen,8 och 1732 den 20 Martii en annan, om et Handels-Contoirs inrättande9 i Stockholm under wissa Köpmäns direction, som allena fingo hela Rikets Koppar under sin disposition, med förbud för någon annan, at understå sig någon Koppar at utskeppa eller utföra: Huru Bruks-ägarne, som i början arbetade emot Järn-prisets fällande, efterhand afmattades, trängdes från sina ägendomar, eller ock nödgades sluta låga Contracter med Exporteurerna på sina tilwerkningar, och huru ändteligen Exporteurerne sjelfwe, som af Järnet i Holland och Ängelland för wanprisets skul, nödgats göra stora nederlager,10 utmärglades genom sitt i Järnet liggande döda Capital, dyra Bod-hyror, som inom kårt tid förtärde hela Warans wärde, och förlager11 til Bruks-ägare; så blifwer det helt lätt, at förstå orsaken til det, som sedan hände, nämligen: at de nödgades utrikes låna stora Capitaler emot Ränta på sitt nedsatta Järn, sälja det omsider til underpris, och i samma mon betala illa wåra Bruks-ägare.
Därföre föll Järn-priset redan år 1729 til 40 à 36 Daler Skepp. och stod där imellan nästan hela 20 åren, til en smärtefull förlust för hela Riket.
Lät, til exempel, den årliga utskepnings Summan, för jämnare räkning skul, wara 300 000 Skepp. Järn, som från 1726 til 1729 såldes til 10 Dal. K:mynt mindre hwart Skepp. i trenne års tid, gör det National förlust af 9 millioner. Ifrån år 1729 til 1749, war Järn priset circa 20 Dal. mindre på hwart Skepp., som på samma Exportations Summa gör 6 millioners årliga förlust, och på 20 år en förlust af 120 millioner, som tilhopalagde med de förutnämde 9, utgöra en Summa af 129 millioner. Hwad ömkans-wärd werkan måtte icke detta alt haft på Handels-wågen?12 Hwad elände hos Bruks-ägare?15
Under denna tiden föllo Bruks-ägendomarne til en stor del i Exporteurernes händer. Exporteurerne sjelfwe stannade i förlägenhet, och begynte därföre, at arbeta på lån utur Banken på Gods och Fastigheter, på Actier och på Järn: det ena skedde 1735, det andra 1743, det tredje 1747.13 Räntorne måtte nedsättas från 6 til 4 pro Cent, och på slutet til 1 Dal. på Skeppundet.
Således förwandlades både löst och fast i löpande penningar. Banken utblottades, redbara Myntet14 förswann, Exporteurerne blefwo få, och tillika i stånd, at på Wäxlar af Medborgare få någon ärsättning, i det de på Järnet förlorat hos utlänningen.
Hålt här litet, min Läsare! tag fast i slutet af denna wår olycks-kedja, och se dig tilbaka, hwarifrån hon har sin begynnelse. Kan du ännu med godt samwete frikalla Product-Placatet från del i wåra ängsliga öden? Kan du ännu med Criticus kalla detta wårt antagna sätt at handla, en i flere tider gagnelig befunnen Handels-system, och en förnuftig Hushålls inrättning? Säg mig wäl, hwad tycker du härom? Alt detta har i Källan til Rikets Wanmagt, från pag. 13 til 15,15 gifwits Criticus full anledning at tänka på; men jag undrar rätt mycket, hwarföre han aldeles hoppat öfwer detta stället, antingen måtte han icke warit hemma i saken, eller måste han warit osäker, at komma wäl därifrån.
§ 9
Näiden väitteiden vahvistamiseksi todistein ei tarvitse muuta kuin esittää raudan hinnat ennen ja jälkeen tuoteplakaatin toimeenpanon:
|
Nimittäin |
1720 |
48–53 taaleria |
|
|
1721 |
43–50 |
|
|
1722 |
46–54 |
|
|
1723 |
50–55 |
|
|
1724 |
57–64* |
* Valtakunnan heikkouden lähteessä riikintaaleri on määritelty 24 markaksi, mutta sen arvo oli jo silloin noussut 36 markkaan.
Raudan hinta laski vuodesta 1724 vuoteen 1729 peräti kymmenellä taalerilla kippunnalta, mistä erityisesti havaitaan, että merenkulku ei vielä ollut niin vahvasti kahlittua vuodesta 1724 vuoteen 1726, jolloin tätä koskeva tarkennus ilmestyi.14
Kun pohditaan edelleen, kuinka tiettyjä ulkomaisia varastointi- ja lastauspaikkoja koskeneesta suolantuontikiellosta huolimatta myös tässä asiassa harjoitettiin monenlaista väärinkäyttöä, joka salli ulkomaalaisten vierailla edelleen tapulikaupungeissa ja helpottaa kauppaa, niin pian päädytään syyhyn, mikseivät vientihinnat ja tuontihinnat nousseet niin nopeasti. Mutta silloin huomataan, että 27. heinäkuuta 1731 julkaistiin erityinen kuninkaallinen asetus suolakaupasta16 ja 20. maaliskuuta 1732 toinen kauppakonttorin perustamisesta Tukholmaan17. Sen johtajiksi tulivat tietyt kauppiaat, jotka yhdessä saivat valtakunnan kaiken kuparin haltuunsa, samalla kun kiellettiin kaikilta muilta kuparin hankkiminen maastalaivattavaksi tai poiskuljetettavaksi. Raudan hinnan romahtamista vastaan alunperin työskennelleet ruukinomistajat uuvutettiin hiljalleen, ahdistettiin pois omistuksiltaan tai pakotettiin solmimaan vientikauppiaiden kanssa matalahintaisia sopimuksia tuotteistaan, ja lopulta itse vientikauppiaat, jotka joutuivat varastoimaan suuria määriä rautaa Hollannissa ja Englannissa sen pilkkahinnan takia, näännytettiin rautaan sidotun kuolleen pääomansa, lyhyessä ajassa koko tavaran arvon syöneiden kalliiden varastovuokriensa ja ruukinomistajille maksamiensa ennakkomaksujen kautta. Tätä pohdittaessa käy varsin helpoksi ymmärtää syy sille, mitä sitten tapahtui. Heidän oli pakko lainata korkoa vastaan suuria pääomia ulkomailta vakuutena rautansa, jonka arvo oli pudonnut, myydä se myöhemmin alihintaan ja maksaa yhtä surkeasti ruukinomistajillemme.
Siksi raudan hinta jo vuonna 1729 putosi 36–40 taaleriin kippunnalta ja pysyi niillä tienoilla lähes 20 vuotta tuottaen koko valtakunnan kivuliaan tappion.
Oletetaan laskennan helpottamiseksi, että vuotuinen maasta laivattu kokonaismäärä oli esimerkiksi 300 000 kippuntaa rautaa, jonka myyntihinta oli vuosina 1726–1729 eli kolmen vuoden aikana kymmenen kuparitaaleria alhaisempi kultakin kippunnalta, mikä tarkoittaa yhdeksän miljoonan kansallista tappiota. Vuodesta 1729 vuoteen 1749 raudan hinta oli noin 20 taaleria pienempi jokaiselta kippunnalta, mikä samalla vientimäärällä johtaa kuuden miljoonan tappioon vuodessa ja 120 miljoonan tappioon 20 vuodessa. Näistä kertyy yhdessä edellä mainittujen yhdeksän miljoonan kanssa 129 miljoonan summa. Miten surkuteltava vaikutus kaikella tällä onkaan täytynyt olla kauppataseeseen? Mikä piina tämän onkaan täytynyt olla ruukinomistajille?15
Tänä aikana ruukkiomaisuudet kaatuivat suurelta osin vientikauppiaiden käsiin. Vientikauppiaat itse joutuivat vaikeuksiin ja alkoivat siksi hankkia lainaa pankista ensin tilojaan ja kiinteistöjään, seuraavaksi osakkeitaan ja sitten rautaansa vastaan. Ensin mainittu tapahtui vuonna 1735, toinen 1743 ja kolmas 174718. Korkoja täytyi laskea kuudesta neljään prosenttiin ja lopulta yhteen taaleriin kippunnalta.
Tällä tavoin niin irtain kuin kiinteäkin omaisuus muuttuivat juoksevaksi rahaksi, pankki tyhjennettiin, täysiarvoinen metalliraha katosi, ja harvalukuisiksi käyneet vientikauppiaat kykenivät samalla saamaan kansalaisilta vekseleillä korvausta sille, minkä he raudassa olivat ulkomaalaisten luona menettäneet.
Pysähdy tähän hetkeksi, lukijani, tartu kiinni tämän onnettumuuksien ketjumme loppuun ja katso taaksepäin, missä sen alku on! Voitko enää hyvällä omallatunnolla olla pitämättä tuoteplakaattia osasyyllisenä kauhistuttavaan kohtaloomme? Voitko enää kriitikkoon yhtyen kutsua tätä omaksumaamme kaupankäyntitapaa monina aikoina menestyksekkääksi havaituksi kauppajärjestelmäksi ja järkeväksi taloudenpidoksi? Sano minulle suoraan, mitä ajattelet tästä! Tämän kaiken miettimiseen on Valtakunnan heikkouden lähteessä sivuilla 13–1519 annettu kriitikolle hyviä perusteita, mutta ihmettelen varsin paljon, miksi hän on tyystin hypännyt tämän kohdan ylitse. Joko hän ei ole ollut perillä asiasta tai sitten hänen on täytynyt olla epävarma miten hän selviytyy siitä.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 8
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 10
paikat: Englanti Hollanti Tukholma
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: