Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 15
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 17
§ 16
Ruotsi on ikimuistoisista ajoista lähtien rajoittanut kauppaansa. Jo vuonna 1303 asetettiin kielto viljan maastaviennille1, mikä toi välittömästi mukanaan puutteen. Kuningas Erik XIII:n2 aikaan toteutetiin ensimmäinen kaupan luokittelu. Vuonna 1420 kiellettiin kauppa laittomissa satamissa. Vuonna 1444 kuningas Kristoffer uudisti tämän kiellon ja edelleen vuonna 1461 Kristian3 erityisesti estääkseen tullien25 kavaltamisen, mutta vuonna 1491 valtaneuvokset päättivät kypsän harkinnan jälkeen, että Lyypekin kaupasta oli valtakunnalle paljon etuja4. Vuonna 1463 kauppaedustajia kiellettiin harjoittamasta maakauppaa5 eli toisin sanoen palvelemasta maata ja tulemasta samalla itse palvelluiksi.
Sten Sture nuorempi rajoitti vuonna 15026 muutamien pikkukaupunkien ulkomaankauppaa Tukholman eduksi vahvistaakseen valtakunnanhoitajuutensa ja tehdäkseen mieliksi Tukholman kaupungille, jonka myötämielisyydestä hänen hallintonsa suurelta osalta riippui. Ulkomaalaisten valtakunnassa harjoittaman kaupan mustamaalaamiseen saatiin syy ulkopoliittisten seikkojen sekä lyypekkiläisten kanssa vuonna 1522 solmitun, vuonna 1523 kruunulle 68 681 Lyypekin markan velat aiheuttaneen liiton7 takia. Tämän velan vuoksi Kustaa I:n oli pakko myydä pois alamaistensa kauppavapaus, eikä liitto voinutkaan olla kauaa voimassa. Rajoitukset seurasivat toisiaan seuraavina aikakausina, ja niistä erityisesti vuosien 1617 ja 1673 kauppa-asetukset8 sekä ulkomaisia kauppaedustajia koskeva päätös 28. huhtikuuta 16879, kuten myös toinen vuodelta 169910, olivat arveluttavimmat. Niillä oli tässä asiayhteydessä niin valitettava vaikutus, ettei niitä voitu panna toimeen aiheuttamatta maan ja Bergslagenin rappiota ja kaupan lamautumista.
Vaikkei niitä säädöksiä noudatettukaan, ne sulkivat tästäkin huolimatta ulos suuren osan tavaroidemme ulkomaisista ostajista. Harvojen jäljellejääneiden toimintaa rajoitettiin ja vaarannettiin, minkä takia kaupan suonet tukkeutuivat ja liiketoiminta ja sen mukana kaikki tuotantoalat saivat vaikean iskun.
Meidän kauppiaittemme täytyi silloin itse viedä tuotteemme maasta, ainakin suurimman osan niistä. Aikaisemmin heillä oli ollut oikeus vapaasti valita, tekivätkö sen itse vai eivät. He saivat kyllä itse ansioikseen rahdit, mitä he niin kovin kaipasivat, mutta tämä osoittautui myös miltei ainoaksi maksuksi, jonka he saivat ulkomaalaisilta. Nämä näet tulivat silloin kykeneviksi määrittämään hinnan, osittain sen perusteella, miten tukalaan asemaan ulkomaalaiset näkivät kauppiaittemme tavaroineen joutuvan heidän näin saavuttuaan vieraaseen satamaan, ja osittain myös sen johdosta, että kauppiaidemme tuottajille maksamat hinnat olivat alentuneet, mitä ulkomaalaiset kaikkina aikoina ovat niin hyvin osanneet käyttää hyväkseen.26
Tapulikauppiaittemme täytyi siksi kääntyä toisaalle ja hankkia voittonsa kansalaisilta matalan raudan ostohinnan ja kalliiden suolan ja viljan myyntihintojen kautta. Näin ruukinomistajilla oli edessä köyhtyminen, eivätkä he voineet muuta kuin turvautua kauppiaisiin, joilla tuolloin oli paras kyky antaa luottoa, sekä asettaa tuotantonsa ja omistuksensa pantiksi. Ruukinomistajien velkojen kasvettua vuodesta toiseen he eivät voineet enää kuin huokaista ja jättää hyvästit esi-isiensä kiinteistöille.
Valtakunnan ja kansakunnan kannalta olisi vielä ollut jonkinlainen lohtu, jos kauppiaamme todellakin olisivat voittaneet sen, mitä toiset olivat menettäneet, koska silloin omaisuus olisi kuitenkin heidän ja samalla valtakunnan, mutta kuten äskettäin sanoin, myös heidän oman voittonsa täytyi jäädä vaatimattomaksi niin kauan kun he voivat saada sen kansalaisilta, mutta se kutistui vielä pienemmäksi, kun nämä sortuivat. Tämän takia kauppiaat joutuivat lopulta turvautumaan ulkomaalaisiin saadakseen ne pääomat, jotka he itse ennen olivat ennakkomaksuina antaneet ruukinomistajien käsiin, mistä ei voinut seurata muuta kuin että omaisuudet todellakin joutuivat muukalaisille, vaikkakin ruotsalaisen nimen alla.
§. 16.
Swerige har från urminnes tider tilbaka begynt, at inskränka sin Handel. 1303 utfärdades redan et Förbud emot Spannemåls utförsel,11 som hade omedelbarligen brist i följe med sig. I Konung Eric den XIII:des12 tid gjordes den första Classification i Handelen.13 1420 förböds Handel i olaga Hamnar. 1444 förnyades det samma af Konung Christopher, och ytterligare 1461 af Christian,14 i synnerhet, at hindra Tullens för25snillande; men 1491 fant Riksens Råd, efter mognaste öfwerläggning, at Riket af de Lübskas Handel hade mycken förmon.15 1463 förböds köpswänner,16 at idka landsköp,17 eller som war det samma, at betjena landet, och blifwa sjelfwe tillika betjente.
Sten Sture den yngre, til at befästa sitt Riks-Förestånderskap, och at göra Stockholms Stad til wiljes, af hwilkens wälbehag hans Regemente til en stor del berodde, inskränkte år 152018 några små Städers utländska Handel, til Stockholms upkomst; men igenom en Ministeriel-orsak,19 och det med Lübeckarne år 1522 ingångna förbund,20 som 1523 åsamkat Kronan en skuld af 68 681 Mark Lübsk, för hwilken Gustaf den I:sta nödgades sälja bårt sina undersåtares Handels-frihet, hwilket fördrag likwäl ej länge kunde äga bestånd, fick man anledning, at med de swartaste färgor afmåla den Handel, som af utlänningar i Riket idkades; därföre fölgde den ena inskränkningen på den andra i de följande Tide-hwarfwen, bland hwilka Handels-Ordinantierna af 1617, 167321 och Resolutionen angående främmande Expediter af den 28 April 1687,22 samt en annan af 1699,23 i synnerhet woro de eftertänkeligaste, hwilka i denna delen hade en så bedröfwelig werkan, at de, utan Landets och Bärgslagens undergång och Stagnation i Handelen, ej kunde werkställas.
Desse författningar, ehuru de icke rätt blefwo efterlefde, utestängde icke dess mindre en stor del utländska afnämare24 af wåra Waror: de få, som ännu funnos, inskränktes och sattes i äfwentyr, hwarigenom Handels-ådrorne tilstoppades, rörelsen fick en swår stöt, och alla tilwerkningar tillika med honom.
Wåra egna måste då sjelfwe exportera, åtminstone det mästa, som tilförene allenast stod i deras frihet. De fingo wäl sjelfwe förtjena frakten, som de så högt längtade efter; men det blef ock nästan det enda, som de fingo af utlänningen; ty han blef då satt i stånd, at commendera25 priset, dels efter den förlägenhet han såg wåra Handlande skulle råka uti med sin Wara, då de woro komne därmed i främmande Hamn: dels ock i anseende til deras nedsatte inköp utur första handen, hwaraf utlänningen i alla tider så wäl wetat betjena sig.26
Wåra Stapel-handlande måste således wända sig åt andra sidan, hämta sin winst af Medborgare, genom de låga Järn-prisen och dyra Salt- och Spannemåls köpen, hwarigenom Bruks-ägare ej annat kunde, än utarmas, och anlita de Handlande, som då ägde mästa styrkan om förlager,26 sätta sina tilwerkningar och ägendomar i pant, och efter årligt fördjupande i skuld, sucka och wända ryggen til sina Förfäders fastigheter.
Härwid wore ännu någon tröst för Riket och Nation, om wåra Handlande werkeligen hade wunnit, hwad de andre förlorat; ty då wore likwäl ägendomen deras, och med det samma Rikets; men som jag nyss sade, måste ock deras egen winst blifwa måttelig, så länge de kunde få den af Medborgare; men än mindre då de föllo undan,27 hwarföre de Handlande blefwo omsider nödsakade, at anlita utlänningen om de förlager, som de sjelfwe förut stuckit i Bruks-ägares händer, hwaraf ej annat kunde hända, än at ägendomen werkeligen hörde Främmande til, fast under et Swenskt namn.
§ 16
Ruotsi on ikimuistoisista ajoista lähtien rajoittanut kauppaansa. Jo vuonna 1303 asetettiin kielto viljan maastaviennille28, mikä toi välittömästi mukanaan puutteen. Kuningas Erik XIII:n29 aikaan toteutetiin ensimmäinen kaupan luokittelu. Vuonna 1420 kiellettiin kauppa laittomissa satamissa. Vuonna 1444 kuningas Kristoffer uudisti tämän kiellon ja edelleen vuonna 1461 Kristian30 erityisesti estääkseen tullien25 kavaltamisen, mutta vuonna 1491 valtaneuvokset päättivät kypsän harkinnan jälkeen, että Lyypekin kaupasta oli valtakunnalle paljon etuja31. Vuonna 1463 kauppaedustajia kiellettiin harjoittamasta maakauppaa32 eli toisin sanoen palvelemasta maata ja tulemasta samalla itse palvelluiksi.
Sten Sture nuorempi rajoitti vuonna 150233 muutamien pikkukaupunkien ulkomaankauppaa Tukholman eduksi vahvistaakseen valtakunnanhoitajuutensa ja tehdäkseen mieliksi Tukholman kaupungille, jonka myötämielisyydestä hänen hallintonsa suurelta osalta riippui. Ulkomaalaisten valtakunnassa harjoittaman kaupan mustamaalaamiseen saatiin syy ulkopoliittisten seikkojen sekä lyypekkiläisten kanssa vuonna 1522 solmitun, vuonna 1523 kruunulle 68 681 Lyypekin markan velat aiheuttaneen liiton34 takia. Tämän velan vuoksi Kustaa I:n oli pakko myydä pois alamaistensa kauppavapaus, eikä liitto voinutkaan olla kauaa voimassa. Rajoitukset seurasivat toisiaan seuraavina aikakausina, ja niistä erityisesti vuosien 1617 ja 1673 kauppa-asetukset35 sekä ulkomaisia kauppaedustajia koskeva päätös 28. huhtikuuta 168736, kuten myös toinen vuodelta 169937, olivat arveluttavimmat. Niillä oli tässä asiayhteydessä niin valitettava vaikutus, ettei niitä voitu panna toimeen aiheuttamatta maan ja Bergslagenin rappiota ja kaupan lamautumista.
Vaikkei niitä säädöksiä noudatettukaan, ne sulkivat tästäkin huolimatta ulos suuren osan tavaroidemme ulkomaisista ostajista. Harvojen jäljellejääneiden toimintaa rajoitettiin ja vaarannettiin, minkä takia kaupan suonet tukkeutuivat ja liiketoiminta ja sen mukana kaikki tuotantoalat saivat vaikean iskun.
Meidän kauppiaittemme täytyi silloin itse viedä tuotteemme maasta, ainakin suurimman osan niistä. Aikaisemmin heillä oli ollut oikeus vapaasti valita, tekivätkö sen itse vai eivät. He saivat kyllä itse ansioikseen rahdit, mitä he niin kovin kaipasivat, mutta tämä osoittautui myös miltei ainoaksi maksuksi, jonka he saivat ulkomaalaisilta. Nämä näet tulivat silloin kykeneviksi määrittämään hinnan, osittain sen perusteella, miten tukalaan asemaan ulkomaalaiset näkivät kauppiaittemme tavaroineen joutuvan heidän näin saavuttuaan vieraaseen satamaan, ja osittain myös sen johdosta, että kauppiaidemme tuottajille maksamat hinnat olivat alentuneet, mitä ulkomaalaiset kaikkina aikoina ovat niin hyvin osanneet käyttää hyväkseen.26
Tapulikauppiaittemme täytyi siksi kääntyä toisaalle ja hankkia voittonsa kansalaisilta matalan raudan ostohinnan ja kalliiden suolan ja viljan myyntihintojen kautta. Näin ruukinomistajilla oli edessä köyhtyminen, eivätkä he voineet muuta kuin turvautua kauppiaisiin, joilla tuolloin oli paras kyky antaa luottoa, sekä asettaa tuotantonsa ja omistuksensa pantiksi. Ruukinomistajien velkojen kasvettua vuodesta toiseen he eivät voineet enää kuin huokaista ja jättää hyvästit esi-isiensä kiinteistöille.
Valtakunnan ja kansakunnan kannalta olisi vielä ollut jonkinlainen lohtu, jos kauppiaamme todellakin olisivat voittaneet sen, mitä toiset olivat menettäneet, koska silloin omaisuus olisi kuitenkin heidän ja samalla valtakunnan, mutta kuten äskettäin sanoin, myös heidän oman voittonsa täytyi jäädä vaatimattomaksi niin kauan kun he voivat saada sen kansalaisilta, mutta se kutistui vielä pienemmäksi, kun nämä sortuivat. Tämän takia kauppiaat joutuivat lopulta turvautumaan ulkomaalaisiin saadakseen ne pääomat, jotka he itse ennen olivat ennakkomaksuina antaneet ruukinomistajien käsiin, mistä ei voinut seurata muuta kuin että omaisuudet todellakin joutuivat muukalaisille, vaikkakin ruotsalaisen nimen alla.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 15
Seuraava jakso: Seikkaperäinen vastaus, § 17
paikat: Bergslagen Juutinrauma Lyypekki Ruotsi Södertälje (Tälje) Tukholma
Henkilöt: Erik Pommerilainen Kristian I Kristoffer Baijerilainen Kustaa I (Vaasa) Sten Sture nuorempi
Raamatunkohdat:
Aiheet: