Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Font size: A A A A


Viewing Options:

§ 12

However, we find an even more significant cause of the deplored shortage of workers in that same statute on servants, if we accept as a fact what was demonstrated above in § 6, that it is mainly annual service contracts that inhibit marriages.

The proposition that without marriages our species cannot survive possesses very nearly the same degree of certainty as that inherent in the mathematical axioms; as soon, therefore, as there is talk of a dearth of population, of a sparsely populated land, it seems to me that all rational thought must turn towards marriages, to see whether our political arrangements39 or their consequences offer some obstruction to this tenderest instinct of nature. If that is found to be the case, and, even with a troubling dearth of population, we still wish to defend them, we shall be working directly against the real means of remedying the evil and at the same time erecting insuperable barriers to the growth and strength of the kingdom and thereby increasing the complaints and distress of those who now suffer from a shortage of workers.

If a country does not have as many inhabitants as it is able to contain and are capable of supporting themselves there, one can safely say that it must be the fault of the government, not of nature. With regard to the propagation of the human species, nature is quite enterprising and generous, as with the other animals according to their kind, and ought therefore to entirely fulfil the blessing and purpose of its great Creator, to multiply and cover the earth. But when officials must spend their best years unmarried, because of a salary insufficient to provide maintenance for a wife, and the humblest workers toil under annual service contracts without seeing any chances of supporting a wife and children or having the freedom to build themselves a hut to live in, then it is not surprising that the growth of the kingdom will be slight and that masters make reasonable complaints about the scarcity of workers, but that this scarcity is to be overcome by even harsher constraints and greater obstructions to marriage is such a preposterous proposal that it will scarcely be able to gain any adherents among thoughtful individuals.

Now what do the proponents of the statute on servants reply to that? This statute, they say, has nothing40 to do with population growth but only with the appropriate use of the people for the benefit of the kingdom and the citizens; there are other laws intended to promote an increase in subjects, so there is no need for the supply of workers to run short on that account; but, dear reader! what is the good of thus using them appropriately when this very system so manifestly, as has now been demonstrated, disperses the existing workers and completely prevents the rearing of new ones? If other statutes, they say, promote the growth in population, then the ordinance on servants is useful for employing them correctly. But I respond, to the contrary, that when the statute on servants, in the form now proposed, destroys all freedom and security for workers, no other law can possibly promote their increase while this one exists; that is utterly impossible.

From where are workers to come? Who does not know that none arrive among us here from abroad, and in this country the nursery garden for people is obstructed by legislation; is our entire plantation not, then, bound to die out? It is also said: there is no real shortage here, if only proper use were made of the population; what that really amounts to is: if only I and someone else were allowed, with legal sanction, to arbitrarily take as many as we might need from some who could well do without them. In opposition to that, however, I wish to prove that there is an actual shortage of workers and servants here. That can be clearly seen from the agreement that masters in a certain county have mutually arrived at to reduce their requirement of servants – that is to say, not41 to enter in the register, in which the number of servants of each of them is recorded, as many as they would actually require – in order that other masters (N.B.) should not be left without any. If, after the enrolment of the servants who were everywhere sought out and recorded, no scarcity had been revealed, every master would have been allowed to record under his name as many as he wished to have, but as that is not permitted, there obviously is a shortage.

How, then, should this shortage be remedied and the kingdom be supplied

with as many workers as are needed? We will have to wait a long time for those who are still unborn; what many a master probably thinks is that if no other expedients are possible to redress the shortage, the remedy is likely to come too late. That is what they thought when they drafted § 4 of the resolution of 16351 as well as when they promulgated the ordinance on servants of 1664.2 The same approach was likewise adopted in the era of absolutism, of which the ordinance of 1686 provides incontrovertible evidence. That self-interested principle underwent no change during the so-called Age of Liberty in the drafting of the statute on servants of 1723, but on the contrary it became even more deep-rooted in 1739 and put out new shoots in 1766 in the scheme of the Finance and Trade Committee and is still poised to extend its sway, if that were possible, in the enlightened era of our great and sagacious Gustavus. How, then, should our dearth of population be countered?

Just imagine! If one had established a nursery for workers in the seventeenth century or if in 1739, instead of the statute on servants then issued, one had at least offered them protection, what a large number of servants would not already be available to us from their children and grandchildren, who are now largely42 absent and make the scarcity more severe as time passes? Sweden is just like a garden in which the gardeners never laboured to produce new saplings from seeds and never established a tree nursery. But that great achievement must indeed have been reserved by Providence for our Great King Gustavus to accomplish, for the happiness of contemporaries and posterity and the expansion and power of Sweden, in the face of every assault of self-interest.

I am not advocating any contrived arrangements; I am not alluding here to the establishment of new children’s homes; I do not intend herewith to recommend any rewards for marriage or children; I speak only in favour of the one small but blessed word Freedom. I believe that nature, in this as in many other respects, left to itself, achieves far more than many artful and ingenious plans with which their inventors promise heaven and earth.


  1. the resolution of 1635: the first so­called Landshövdingsinstruktion (Instruction for county governors) was issued in 1635. It states that the county governor is responsible for the “unemployed and vicious persons” who do not have a master.
  2. the ordinance on servants of 1664: the first statute on servants was passed in 1664 and revised in 1686, 1723 and 1739, the content being basically the same. See the Commentary.
Original language

§. 12.

Men ännu större orsak til den öfverklagade brist på arbetare få vi igen i samma Legohions-Stadga, när vi antage det för vist, som här förut §. 6. är bevist, at års-tienster hufvudsakeligen hindra giftermål.

Den satsen: at utan giftermål vårt slägte icke kan ega bestånd, eger alranärmaste grad af den visshet, som tilhörer de mathematiska sanningarne: så snart det altså talas om folkbrist, om et folk-fattigt land, så synes mig, at al förnuftig tanke måste vända sig til giftermålen, och se om uti våra politiska förfat39ningar eller deras fölgder ligger något hinder i vägen för denna naturens ömaste drift; finnes det, och vi ändå under en tryckande folkbrist vilje försvara dem, så arbete vi snör-rätt emot egenteliga medlet at afhielpa det onda, och med det samma lägge oöfvervinneliga hinder i vägen för Rikets tilväxt och styrka, och derigenom öke deras klagan och nöd, som nu lida brist på arbetare.

Om et land icke innehafver så många inbyggare, som det kan inryma och sig der möjeligen kunna föda, kan man trygt säga, at det måste vara icke naturens utan regeringens fel.3 Naturen är vid mennisko-slägtets fortplantning rätt så driftig och gifmild, som hos andra diuren efter deras art, och skulle således fulleligen svara emot sin stora Skapares välsignelse och ändamål, at föröka sig och upfylla jorden.4 Men när Embetsmän måste gå sina bästa år ogifte, för otilräckelig lön at hålla stat5 för sina hustru, och de ringaste arbetare släpa i års-tienster, utan at se några utvägar at föda hustru och barn, eller hafva frihet at bygga sig en koja at bo uti, då är ej underligt, at Rikets tilväxt blifver ringa, och husbönder föra en billig klagan öfver brist på arbetare; men at denna brist skal hielpas genom ännu starkare tvång, och svårare hinder i giftermål, är et så orimeligt förslag, at det bland tänkande menniskor näppeligen kan vinna några anhängare.

Hvad svara nu härtil tienste-hions stadgans förfäktare? Denna stadga, säga de, har icke nå40got at göra med folkökningen, utan endast med folkets ordenteliga användande til rikets och medborgares nytta; andre förfatningar äro de, som skola befordra undersåtarnes tilväxt, så at derföre behöfva icke arbetare tryta: men, min läsare! hvad hielper det at således ordenteligen använda dem, när just denna ordning så handgripeligen, som nu är vist, skingrar de förra arbetarena och aldeles hindrar nyas tilväxt? När andre stadgar, säga de, befordra folkökningen, så är tienste-hions ordningen nyttig at syslosätta dem rätt. Men jag svarar deremot, när tienste-hions stadgan sådan, som den nu föreslås, förstör al fri- och säkerhet för arbetare, så blifver mera ingen förfatning möjelig, som med den andras bestånd kan befordra deras tilväxt; det är platt omöjeligit.

Hvarifrån skola arbetare komma? Hvem vet icke, at inga komma ut ifrån hit til oss, och här hema hindras folkets plant-skola, genom förfatningar: måste då icke hela vår plantering gå ut? Man säger vidare: Här är ingen verkelig brist, alenast folket blefve rätt användt: det är så mycket sagt i sin rätta mening: alenast jag och någon annan finge efter godtycko, i skygd af förfatningar, taga af några som väl kunde umbära, så många vi behöfde. Men deremot vil jag bevisa, at här är verkelig brist på arbetare och tienste-folk: Sådant kan tydeligen inses af den öfverenskommelse, som husbönderne uti et visst län träffat med hvarandra, at minska sina behof af tienste-hion, det är, at på rullan,6 der antalet af ens och hvars tienare blifver upfördt, ej låta41 antekna så många de annars verkeligen behöfde, på det andre husbönder NB. ej skulle blifva aldeles utan. Hade efter enroulleringen af de allestädes upsökta och anteknade tienste-hionen ingen brist yppat sig, så hade hvar husbonde fått låta antekna på sig, så många han åstundade, men då det ej får ske, är bristen handgripelig.

Huru skal då denna bristen blifva ersatt och riket försedt med så många arbetare, som betarfvas? Det blifver långt at vänta på dem, som äro ännu ofödde: blifva inge andre utvägar möjelige at hielpa bristen, så lärer hielpen komma försent, tänker vist mången husbonde. Så tänkte man vid författandet af 1635 års beslut7 §. 4. så vid utfärdandet af förordningen om lego-hion af år 1664.8 Samma tankesätt rådde äfven under souverainitets tiden,9 hvarom förordningen af 1686 är et osvikeligt vitne. Ingen ändring skedde i denna egennyttiga principe, under den så kallade frihets-tiden, vid utarbetningen af tienste-hions stadgan af år 1723, utan tvärtom rotade sig alt mer och mer år 1739,10 och slog nya skott 1766 uti Kamar-œconomie deputations project, och vil ännu, om möjligt vore, utbreda sit välde under vår Store och Skarpsynte Gustafs uplysta tidehvarf. Huru skal då vår folkbrist motas?

Tänk! om man i 16 hundrade talet anlagt någon plant-skola af arbetare, eller om man helst 1739, i stället för den då utfärdade tjenste-hions stadgan, fridlyst dem, hvad antal af tjenste-hion vore icke redan af deras barn och barna-barn för oss at tilgå, hvilke nu til större42 delen saknas och göra bristen ju längre ju mera känbar? Sverige liknar aldeles en trägård, hvars trägårdsmästare aldrig arbetade på at updraga nya telningar af kärnor och, som aldrig anlade någon träd-skola. Men detta storverk måtte ock af Försynen vara updragit vår Store Konung Gustaf til samtidas och efterkommandes sälhet och Svea Rikes tilväxt och styrka, at emot alla anfall af egennyttan verkställa.

Det är icke några konstiga inrätningar jag talar före: Jag syftar härmed icke på nya anlägningar af barnhus: jag vil härmed icke recommendera några præmier för giftermål eller barn; Jag talar alenast för det ena lilla; men välsignade ordet Friheten. Jag tror, at naturen så i detta, som mångt annat, sig sielfvom lemnad, uträttar långt mera, än många utstuderade och spitsfundige planer, hvaraf deras upfinnare utlofva idel gull och gröna skogar.


  1. Om et land icke ... utan regeringens fel.: I ett senare debattinlägg meddelar Chydenius att den här tanken är ”lånt af en Engelsk Auctor”, se Swar uppå critiken n:o 110, 111, 112 och 113 i Dagligt Allehanda, dat. Ulfsby den 23 martii sistledne. Dagligt Allehanda 30.6–1.7.1779, s. 259.
  2. at föröka sig och upfylla jorden: 1 Mos 1:28
  3. hålla stat: stå för utgifterna
  4. förteckningen
  5. 1635 års beslut: I 1635 års landshövdingeinstruktion gjordes landshövdingen ansvarig för dem som saknade arbete och husbonde.
  6. förordningen om lego-hion af år 1664: År 1664 utfärdades den första tjänstehjonsstadgan, Kongl. may:ts stadga och påbudh, om tienstefolck och legohjon 30.8.1664.
  7. souverainitets tiden: enväldet
  8. förordningen af 1686 är ... alt mer och mer år 1739: Nya tjänstehjonsförordningar utfärdades 1686, 1723 och 1739.

Finnish

§ 12

Vielä suuremman syyn valituksia aiheuttaneeseen työvoimapulaan löydämme tuosta samasta palkollissäännöstä, kun pidämme selvänä, kuten edellä 6. §:ssä on todistettu, että vuosipalvelus yleensä estää avioliittojen solmimisen.

Lause, että sukukuntamme ei voi säilyä ilman avioliittoja, on lähes yhtä varma kuin matematiikan totuudet. Kun ryhdytään puhumaan väen puutteesta jossakin maassa, järkevän ajattelun pitäisi mielestäni ensiksi suuntautua tutkimaan avioliittotilannetta ja selvittää, onko valtiollisissa säädöksissämme39 tai niiden seurauksissa joitakin seikkoja, jotka estävät tämän luonnon herkimmän vietin toteuttamista. Jos niitä havaitaan ja haluamme silti puolustaa niitä ankaran väenpuutteen oloissakin, toimimme täysin vastoin varsinaista huonon tilanteen parannuskeinoa ja nostamme samalla voittamattomia esteitä valtakunnan kasvun ja voimistumisen tielle ja lisäämme nyt työvoimapulasta kärsivien valituksia ja hätää.

Ellei maassa ole niin paljon asukkaita kuin sinne mahtuu ja se kykenee elättämään, voidaan huoletta sanoa, että se on väistämättä hallituksen, ei luonnon syytä.11 Luonto on ihmissuvun lisääntymisen asiassa aivan yhtä tehokas ja antelias kuin muiden eläinten kullekin lajille ominaista lisääntymistä ohjatessaan ja toteuttaisi täydellisesti suuren Luojansa siunausta ja tarkoitusta, että on lisäännyttävä ja täytettävä maa.12 Mutta kun virkamiesten on elettävä parhaat vuotensa naimattomina, koska heidän palkkansa ei riitä vaimon kunnolliseen ylläpitoon, ja vähäisimmät työläiset uurastavat vuosipalveluksessa näkemättä mitään mahdollisuuksia vaimon ja lasten elättämiseen ja vailla vapautta oman mökin rakentamiseen asunnokseen, ei ole ihme, että valtakunnan kasvu jää vähäiseksi ja isännät valittavat aiheellisesti työvoiman puutetta. Ehdotus tämän puutteen helpottamisesta pakkoa yhä koventamalla ja avioitumisen esteiden lisäämisellä on niin kohtuuton, että se tuskin voi saada kannatusta ajattelevien ihmisten keskuudessa.

Mitä tähän vastaavat palkollissäännön puolustajat? He sanovat, ettei tällä säädöksellä ole mitään40 yhteyttä väestönkasvuun, vaan sen tarkoituksena on ainoastaan väen järjestynyt käyttö valtakunnan ja kansalaisten hyödyksi; muilla säädöksillä on edistettävä alamaisten määrän kasvua, jotta työläisten puutetta ei sen takia pääsisi syntymään. Mutta, arvoisa lukija, mitä apua on tuommoisesta heidän järjestyneestä käyttämisestään, kun juuri tämä järjestys ajaa ennestään olemassa olevat työläiset eroon toisistaan ja estää uusien kasvun kokonaan niin ilmeisen selvästi kuin nyt on osoitettu? He sanovat, että muiden säädösten edistäessä väestönkasvua on palkollisten käyttöä säätelevä järjestys hyödyksi sijoittaessaan heidät työpaikkoihin oikealla tavalla. Minä kuitenkin vastaan tuohon, että kun palkollissääntö nyt ehdotetussa muodossaan täysin tuhoaa työläisten vapauden ja turvallisuuden, mikään säädös ei tuon toisen voimassa ollessa voi edistää heidän määränsä kasvua; se on kerrassaan mahdotonta.

Mistä työläisiä odotetaan tulevan? Kaikkihan tietävät, ettei heitä tule ulkomailta tänne meidän luoksemme lainkaan, ja kun täällä kotimaassa estetään säädöksillä kansan taimitarhan toiminta, eikö koko viljelmämme silloin väistämättä häviä? Sanotaan myös: ei täällä todellista pulaa ole, kunhan väkeä käytetään oikein. Oikeastaan silloin halutaan sanoa: kunhan minä ja muutamat muut saisimme säädösten suojaamina mielemme mukaan ottaa niin monta kuin tarvitsemme sellaisilta, jotka tulisivat hyvin toimeen vähemmälläkin väellä. Tämän kannan torjumiseksi aion osoittaa, että täällä on todellakin pulaa työläisistä ja palvelusväestä. Se voidaan selvästä havaita erään läänin isäntien palkollisten tarpeen supistamiseksi tekemästä keskinäisestä sopimuksesta, jonka mukaan he ilmoittavat kaikkien isäntien palvelusväestä pidettävään luetteloon41 vähemmän kuin todellisuudessa tarvitsevat, jotta muut isännät eivät jäisi kokonaan ilman. Ellei kaikkialla tavoiteltujen ja papereihin merkittyjen palkollisten luetteloinnin jälkeen olisi ilmennyt lainkaan puutetta, olisi jokainen isäntä saanut merkityttää nimiinsä niin monta kuin toivoi saavansa, mutta kun näin ei saa menetellä, on puutetta täysin selvästi olemassa.

Miten tämä puute poistetaan ja valtakuntaan saadaan niin paljon työläisiä kuin tarvitaan? Vielä syntymättömiä on odotettava kauan. Ellei puutteen poistamiseen ole muita keinoja, apu saapunee liian myöhään, ajattelee varmaan monikin isäntä. Niin ajateltiin, kun säädettiin vuoden 1635 päätöksen13 4. §, samoin laadittaessa vuoden 1664 palkollisjärjestystä.14 Sama ajattelutapa oli vallalla myös itsevaltiuden kaudella, mistä vuoden 1686 järjestys on kumoamattomana todisteena. Tämä oman edun tavoitteluun nojaava periaate ei muuttunut ns. vapaudenajalla laadittaessa vuoden 1723 palkollissääntöä, vaan se päinvastoin juurtui syvemmin vuonna 173915 ja kehitti uusia versoja 1766 valtiovarainvaliokunnan suunnitelmassa ja pyrkii yhä mikäli mahdollista laajentamaan valtaansa suuren ja terävänäköisen Kustaamme valistuneella aikakaudella. Miten sitten väenpuutteemme saataisiin väistymään?

Ajatelkaapa, että 1600-luvulla olisi luotu jonkinlainen työläisten taimitarha tai että palkollisväki olisi edes 1739 saanut silloin annetun palkollissäännön sijasta oikeuden elää rauhassa! Millainen määrä palkollisia olisikaan käytettävissämme jo heidän lapsissaan ja lapsenlapsissaan? Nyt suurin osa heistä42 on jäänyt puuttumaan, ja sen takia pula kehittyy sitä pahemmaksi, mitä kauemmin aikaa kuluu. Ruotsi on aivan kuin puutarha, jonka puutarhuri ei koskaan työskennellyt kasvattaakseen siemenistä uusia taimia eikä koskaan perustanut taimistoa. Kaitselmus lienee kuitenkin antanut tuon suurtyön suuren kuninkaamme Kustaan suoritettavaksi aikalaisten ja tulevien sukupolvien onneksi sekä Ruotsin valtakunnan kasvun ja voiman takaamiseksi kaikki oman edun tavoittelun hyökkäykset torjuen.

En puhu uusien keinotekoisten järjestelyjen puolesta. En tavoittele ehdotuksillani uusien lastenkotien perustamista, en halua suositella palkkioita avioliiton solmimisesta tai lasten syntymästä. Puhun vain pienestä, mutta siunatusta sanasta vapaus. Uskon, että luonto saa rauhaan jätettynä tässä asiassa kuten monissa muissakin aikaan paljon parempia tuloksia kuin monet konstikkaat ja nokkelat suunnitelmat, joiden keksijät lupailevat kuuta taivaalta.


  1. Ellei maassa ... ei luonnon syytä.: Eräässä myöhemmässä lehtikirjoituksessaan Chydenius kertoo, että tämä ajatus on ”lainattu erään englantilaisen kirjoittajan tekstistä”. Ks. Vastaus arvosteluun Ulvilasta.
  2. lisäännyttävä ja täytettävä maa: 1. Moos. 1:28
  3. vuoden 1635 päätöksen: Vuoden 1635 ohjesääntö (landshövdingsinstruktion) asetti maaherran vastuulliseksi isäntää vailla olevista työttömistä.
  4. vuoden 1664 palkollisjärjestystä: Vuonna 1664 säädettiin ensimmäinen palkollissääntö, Kongl. may:ts stadga och påbudh, om tienstefolck och legohjon 30.8.1664.
  5. vuoden 1686 järjestys ... syvemmin vuonna 1739: Palkollissääntöä uudistettiin vuosina 1686, 1723 ja 1739.

English

§ 12

However, we find an even more significant cause of the deplored shortage of workers in that same statute on servants, if we accept as a fact what was demonstrated above in § 6, that it is mainly annual service contracts that inhibit marriages.

The proposition that without marriages our species cannot survive possesses very nearly the same degree of certainty as that inherent in the mathematical axioms; as soon, therefore, as there is talk of a dearth of population, of a sparsely populated land, it seems to me that all rational thought must turn towards marriages, to see whether our political arrangements39 or their consequences offer some obstruction to this tenderest instinct of nature. If that is found to be the case, and, even with a troubling dearth of population, we still wish to defend them, we shall be working directly against the real means of remedying the evil and at the same time erecting insuperable barriers to the growth and strength of the kingdom and thereby increasing the complaints and distress of those who now suffer from a shortage of workers.

If a country does not have as many inhabitants as it is able to contain and are capable of supporting themselves there, one can safely say that it must be the fault of the government, not of nature. With regard to the propagation of the human species, nature is quite enterprising and generous, as with the other animals according to their kind, and ought therefore to entirely fulfil the blessing and purpose of its great Creator, to multiply and cover the earth. But when officials must spend their best years unmarried, because of a salary insufficient to provide maintenance for a wife, and the humblest workers toil under annual service contracts without seeing any chances of supporting a wife and children or having the freedom to build themselves a hut to live in, then it is not surprising that the growth of the kingdom will be slight and that masters make reasonable complaints about the scarcity of workers, but that this scarcity is to be overcome by even harsher constraints and greater obstructions to marriage is such a preposterous proposal that it will scarcely be able to gain any adherents among thoughtful individuals.

Now what do the proponents of the statute on servants reply to that? This statute, they say, has nothing40 to do with population growth but only with the appropriate use of the people for the benefit of the kingdom and the citizens; there are other laws intended to promote an increase in subjects, so there is no need for the supply of workers to run short on that account; but, dear reader! what is the good of thus using them appropriately when this very system so manifestly, as has now been demonstrated, disperses the existing workers and completely prevents the rearing of new ones? If other statutes, they say, promote the growth in population, then the ordinance on servants is useful for employing them correctly. But I respond, to the contrary, that when the statute on servants, in the form now proposed, destroys all freedom and security for workers, no other law can possibly promote their increase while this one exists; that is utterly impossible.

From where are workers to come? Who does not know that none arrive among us here from abroad, and in this country the nursery garden for people is obstructed by legislation; is our entire plantation not, then, bound to die out? It is also said: there is no real shortage here, if only proper use were made of the population; what that really amounts to is: if only I and someone else were allowed, with legal sanction, to arbitrarily take as many as we might need from some who could well do without them. In opposition to that, however, I wish to prove that there is an actual shortage of workers and servants here. That can be clearly seen from the agreement that masters in a certain county have mutually arrived at to reduce their requirement of servants – that is to say, not41 to enter in the register, in which the number of servants of each of them is recorded, as many as they would actually require – in order that other masters (N.B.) should not be left without any. If, after the enrolment of the servants who were everywhere sought out and recorded, no scarcity had been revealed, every master would have been allowed to record under his name as many as he wished to have, but as that is not permitted, there obviously is a shortage.

How, then, should this shortage be remedied and the kingdom be supplied

with as many workers as are needed? We will have to wait a long time for those who are still unborn; what many a master probably thinks is that if no other expedients are possible to redress the shortage, the remedy is likely to come too late. That is what they thought when they drafted § 4 of the resolution of 163516 as well as when they promulgated the ordinance on servants of 1664.17 The same approach was likewise adopted in the era of absolutism, of which the ordinance of 1686 provides incontrovertible evidence. That self-interested principle underwent no change during the so-called Age of Liberty in the drafting of the statute on servants of 1723, but on the contrary it became even more deep-rooted in 1739 and put out new shoots in 1766 in the scheme of the Finance and Trade Committee and is still poised to extend its sway, if that were possible, in the enlightened era of our great and sagacious Gustavus. How, then, should our dearth of population be countered?

Just imagine! If one had established a nursery for workers in the seventeenth century or if in 1739, instead of the statute on servants then issued, one had at least offered them protection, what a large number of servants would not already be available to us from their children and grandchildren, who are now largely42 absent and make the scarcity more severe as time passes? Sweden is just like a garden in which the gardeners never laboured to produce new saplings from seeds and never established a tree nursery. But that great achievement must indeed have been reserved by Providence for our Great King Gustavus to accomplish, for the happiness of contemporaries and posterity and the expansion and power of Sweden, in the face of every assault of self-interest.

I am not advocating any contrived arrangements; I am not alluding here to the establishment of new children’s homes; I do not intend herewith to recommend any rewards for marriage or children; I speak only in favour of the one small but blessed word Freedom. I believe that nature, in this as in many other respects, left to itself, achieves far more than many artful and ingenious plans with which their inventors promise heaven and earth.


  1. the resolution of 1635: the first so­called Landshövdingsinstruktion (Instruction for county governors) was issued in 1635. It states that the county governor is responsible for the “unemployed and vicious persons” who do not have a master.
  2. the ordinance on servants of 1664: the first statute on servants was passed in 1664 and revised in 1686, 1723 and 1739, the content being basically the same. See the Commentary.

Previous Section:

Next Section:

Places:

Names:

Biblical references:

Subjects: