The Natural Rights of Masters and Servants, § 13

§. 13.

Efter updagad sanning på denna sidan, huru vida tvungne års-tienster kunna vara nyttige för riket, förekommer oss nu i sakens ordning at undersöka, om visse och faststälte års löner för tienste-hionen skulle vara riket gagnelige eller icke.

Med full öfvertygelse kan jag härvid påstå, at alla taxor, de aldranödvändigaste, icke annat äro än olykelige fölgder af aristocratiska sammansätningar, hvilka sammansätningar, så länge de skyddas af lagarna och den styrande magten, kunna utom dem hoflöst utan gränsor beskatta sina medborgare.43

Regeringarne hafva i de fleste Europeiska riken gynnat sådana samfund, och lemnat dem exclusiva rätigheter, at förese riket och medborgare med vissa behofver, genom hvilka de slagit alla sina medtäflare utur brädet, och kunna under skydd af sina styresmän spela mästare öfver sina varors pris, til sin egen förmon och sina med-undersåtares förtryck. Derföre hafva åter taxorne blifvit oumbärlige, at på andra sidan tygla deras egennytta, vid hvilka menniskligheten likväl kan blifva mycket lidande, alt som sådane samfund kunna verka på dem som utfärda sådana taxor. Det är, man uprättar först et aristocratiskt välde, och nödgas sedan föra et evärdeligt1evigt krig emot det samma.

Men med tienste-folket är saken af en helt annan beskaffenhet. Det är den värnlösaste hop af et rikes undersåtare, skingrad omkring hela riket, utan någon skrå-ordning, utan hufvudmän och något serskilt försvar; Här ega inga sammansättningar rum, utan en och hvar i sin frihet följer enfaldigt naturens drift, at söka sit väl. Såsom en vara nödvändigt stiger i pris, då almän brist yppar sig, så går det ock med tienste-folkets löner: Är det almän brist på tienste-hion, så at flere finnas, som behöfva dem, än at de alle kunna få så många de åstunda, så blifva de trägit eftersökte och knigtade; Då måste den, som vil hafva sit behof, biuda högre stedsel och större lön, än de andre. Men behofven af tienste-hion bero åter på flera tilfälligheter: hafva husbönderne stora förtienster eller tänka på vällönande upodlin44gar, så betala de heldre stora löner, än gå mistom2gå mistom: gå miste om verkeliga förtienster genom deras arbete.

I så fatta omständigheter är en sådan stegring på lönen ej eller obillig, utan får den fattige arbetaren äfven med rätta smaka af de goda smulor, som falla af des herres bord. Skadelig kan den icke eller vara för riket; emedan genom upstegrade löner flere arbetare dragas dit der de under en bätre utkomst syslosätta sig med sådant, som ögonskenligen bidrager til rikets vinning och styrka, ifrån mindre lönande hanteringar.

Det kan väl vara, säger någon, at en och annan i en lands-ort sitter i stor förtienst, och kan derföre med sin skäliga utkomst betala dyr lega. Men der kunna vara flere hundrade bredevid dem, som hvarken ega förmögenhet eller förtienster, at kunna göra det, således måste alle de blifva för de andras skul lidande, och betala lika mycket med de rika, om de skola få någon tienare, sedan de rike upstegrat lönen. Men jag svarar: nej, det behöfva de vist icke: Du säger, huru skola då de andre få, då han biuder högre? Jag svarar: så länge han biuder kunna de icke få, men sedan han fått sin fylnad,3fått sin fylnad: fått det han behöver, fyllt sitt behov så få de nog til det pris som de skäligen kunna biuda; men de kunna icke, heter det vidare, annat än biuda, af fruktan at lemnas utan: Således är åter bristen rätta orsaken til stegring, och den kan ej hielpas genom annat, än öfverflödig tilgång på folk, men ingalunda genom taxor, hvilke när bristen är så känbar, väga mindre än intet.45

Men tvärtom, finnes åter ymnog tilgång på folk, och få som behöfva deras arbete, eller finna sin räkning vid,4finna sin räkning vid: finner det lönande at föda och löna dem, då falla deras arbets- och års-löner utan taxor och reglementen; såsom vi hafve de tydeligaste bevis derpå vid infallande almänna missväxtår, då det kan ofta hända, at man får flera arbetare, än man förmår at föda och syslosätta för blotta maten; och då lärer åter ingen husbonde vilja betala efter taxan.

1. evigt
2. gå mistom: gå miste om
3. fått sin fylnad: fått det han behöver, fyllt sitt behov
4. finna sin räkning vid: finner det lönande

§ 13

Kun olemme selvittäneet tältä puolelta totuuden siitä, voiko vuosipalvelukseen pakottaminen olla hyödyksi valtakunnalle, meidän kuuluu järjestyksen mukaisesti tutkia, ovatko tietyt kiinteiksi määrätyt palkollisten palkat valtakunnalle hyödyksi vai eivät.

Voin täysin vakuuttuneena asiasta esittää väitteen, että kaikki taksat, kaikkein välttämättömimmätkin, ovat vain onnettomia seuraamuksia aristokraattisten yhteenliittymien toimista, sillä taksojen puuttuessa nämä yhteenliittymät voisivat häikäilemättömästi ja rajattomiin verottaa muita kansalaisia niin kauan kuin lait ja hallitusvalta niitä suojelevat.43

Useimmissa Euroopan maissa hallitukset ovat suosineet tuollaisia yhteenliittymiä ja luovuttaneet niille yksinoikeuksia tiettyjen valtakunnan ja kansan tarpeiden täyttämiseen, ja yksinoikeuksiensa voimalla nämä yhteenliittymät ovat lyöneet kilpailijansa laudalta ja voivat hallitusmiestensä suojassa hallita omien tavaroittensa hintoja omaksi edukseen muita alamaisia sortavalla tavalla. Jotta näiden yhteenliittyminen oman edun tavoittelu saataisiin toista tietä aisoihin, on taksojen säätäminen taas tullut välttämättömäksi, mutta niiden takia ihmiskunta voi kuitenkin joutua kärsimään paljonkin, sen mukaan miten paljon nuo yhteenliittymät pystyvät vaikuttamaan taksojen määrääjiin. Toisin sanottuna ensin luodaan aristokraattien mahti ja sitten sitä vastaan joudutaan käymään ikuista taistelua.

Palvelusväen tilanne on aivan toisenlainen. He ovat puolustuskyvyttömin alamaisten joukko kaikissa valtakunnissa, se on hajallaan kaikkialla valtakunnassa vailla ammattikuntajärjestystä, vailla omia päämiehiään ja mitään erityistä laillista suojelusta. Sen keskuudessa ei synny yhteenliittymiä, vaan jokainen noudattaa vapaana eläessään yksinkertaisesti luonnon antamaa vaistomaista pyrkimystä tavoitella itselleen hyvää olotilaa. Samoin kuin tavaran hinta väistämättä nousee, kun siitä on yleisesti puutetta, nousevat myös palvelusväen palkat. Jos palkollisista on yleisesti puutetta, niin että kaikki tarvitsijat eivät kykene saamaan niin monta kuin haluavat, palkollisia etsitään uutterasti ja heitä taivutellaan. Silloin sen, joka haluaa saada tarvitsemansa määrän, on tarjottava suurempaa pestirahaa ja parempaa palkkaa kuin muut. Palkollisten tarve taas riippuu monista tilapäisistä tekijöistä. Jos isännät ovat ansainneet hyvin tai jos he suunnittelevat kannattavia uudisraivauksia,44 he maksavat mieluummin korkeita palkkoja kuin menettävät palkollisten työn tuottamat todelliset voitot.

Tuollaisissa tilanteissa tuollainen palkkojen nousu ei myöskään ole kohtuutonta, vaan köyhä työläinenkin pääsee aivan oikeutetusti maistamaan hyviä murusia, jotka hänen herransa pöydältä putoavat. Se ei voi olla vahingoksi valtakunnallekaan, koska palkkojen nousu vetää lisää työläisiä huonommin kannattavista puuhista sinne, missä he tulevat toimeen paremmin ja tekevät sellaista työtä, joka täysin selvästi edistää valtakunnan hyötyä ja voimaa.

Joku varmaan sanoo, että jollakin maaseutupaikkakunnalla joku saattaa hyvinkin pystyä hankkimaan suuria voittoja ja voi kohtuullisilla tuloillaan maksaa korkeita palkkoja. Heillä saattaa kuitenkin olla satoja naapureita, joilla ei ole varallisuutta eikä ansiotuloja riittävästi niiden maksamiseen, joten nämä jäävät kärsimään noiden toisten takia ja joutuvat maksamaan yhtä paljon kuin rikkaatkin saadakseen edes jonkun palvelijan rikkaiden ryhdyttyä korottamaan palkkoja. Mutta minä vastaan: eihän heidän toki tarvitse noin toimia. Kysynet, miten muut sitten saavat väkeä, kun tuo rikas tarjoaa enemmän. Minä vastaan: niin kauan kuin tuo isäntä tarjoaa enemmän, he eivät väkeä saakaan, mutta kun hän on saanut tarvitsemansa väen, he saavat kyllä palkollisia siihen hintaan, jonka he voivat kohtuuden rajoissa tarjota. Jatkettaneen inttämällä, että eiväthän he voi muuta kuin tehdä tarjouksiaan pelätessään jäävänsä ilman. Niinpä siis jälleen puute on hinnan nousun oikea syy, eikä sitä voida poistaa muuten kuin siten, että väkeä saadaan tarjolle yllin kyllin, ei missään tapauksessa taksoja säätämällä, sillä niillä ei ole mitään merkitystä, kun puute on näin tuntuva.45

Jos palkollisväkeä taas on runsaasti tarjolla, ja vain harvat tarvitsevat heidän työpanostaan tai pitävät heidän ruokkimistaan ja heidän palkkojensa maksamista kannattavana, heidän työ- ja vuosipalkkansa alenevat ilman taksoja ja sääntöjä; tästähän olemme saaneet mitä selvimmät todisteet toisinaan sattuvina yleisinä katovuosina, jolloin useinkin taloihin saadaan enemmän työläisiä kuin kyetään ruokkimaan ja pitämään töissä pelkällä ruokapalkalla, eikä kukaan isäntä silloin halunne maksaa taksan mukaista palkkaa.

§ 13

With the truth revealed in this regard, as to whether obligatory annual service contracts may be beneficial for the kingdom, it now seems appropriate for us to examine whether fixed and prescribed annual wages for servants would be advantageous to the kingdom or not.

I can assert with full conviction in that regard that all tariffs, even the most essential ones, are nothing but unfortunate consequences of aristocratic combinations, which combinations, as long as they are protected by the laws and the governing power, would in the absence of tariffs be able to tax their fellow citizens excessively and without limits.43

In most of the European states the governments have favoured such associations and have granted them exclusive privileges to provide the state and its citizens with certain necessities, by which they have eliminated all their rivals and are able under the protection of their rulers to act as arbiters of the prices of their commodities, to their own advantage and the oppression of their fellow subjects.

For that reason the tariffs have in turn become indispensable in order, on the other hand, to curb their selfishness, from which humankind may nonetheless suffer greatly, in so far as such associations are able to influence those who issue such tariffs. That is, one first establishes an aristocratic ascendancy and is then obliged to conduct an everlasting war against it.

But with the servants the issue is of quite a different nature. They are the most defenceless group among the subjects of a state, dispersed around the whole kingdom, without any guild ordinance, without spokesmen or any specific protection. No combinations are formed here, but each individual in his freedom simply follows his natural instinct to promote his own welfare. Just as the price of a commodity necessarily increases when a general shortage arises, the same happens with servants’ wages: if there is a general shortage of servants, so that there are more who need them than will allow all to obtain as many as they desire, then they are eagerly sought after and bargained with, and then he who wishes to meet his requirement must offer a larger hiring fee and higher wage than the others. But the need for servants also depends on a number of accidental circumstances; if the masters have large incomes or are planning profitable land reclamations,44 they would rather pay high wages than forgo real profits from their labour.

In circumstances like these, such an increase in wages is not unreasonable, and, rightly, the poor worker is also able to enjoy some of the agreeable crumbs that fall from his master’s table. Nor can it be harmful to the kingdom, as increased wages attract more workers to it, where, with improved earnings, they engage in work that manifestly contributes to the profit and power of the realm, rather than in less productive occupations.

It may well be the case, someone will say, that a few individuals in some rural area make a very good living and are thus able with their reasonable income to pay high wages. But there may be several hundred apart from them who possess neither the wealth nor an income that enables them to do so, and consequently all of these must suffer because of the others and pay as much as the wealthy ones if they are to obtain any servants, once the wealthy man has increased the wages. But I reply: no, they need not do so at all; and you will say: how, then, will the others obtain any, when he offers more? I answer: as long as he is making an offer, they cannot, but once he has fulfilled his requirements, they will obtain enough at the price that they can reasonably offer. But, the argument continues, they cannot avoid making an offer for fear of being left without; thus, the shortage is again the true cause of the increase, and that can only be remedied by a superfluity of people but in no way by means of tariffs, which, when the shortage is so severe, mean less than nothing.45

On the other hand, however, if there is again an abundant supply of people and few who need their labour or consider it worth providing them with food and wages, then their remunerations and annual wages will fall in the absence of tariffs and regulations, of which we have the clearest evidence in the occasional years of general crop failure, when it may often happen that one has more workers than one is able to feed and set to work for their food alone, and there again no master is likely to be willing to pay according to the tariff.