Lanthandel, § 17

§. 17.

Skälen til Landthandelns nytta, synas således til61 följe af det som anfördt är, så väl genom förnuftiga slutsatser, som in- och utrikes förfarenhet, i äldre och nyare tider, vara så tydeligen ådaga lagde, at motsäjelse ej borde ega rum. Det synes derföre, vid denna frågas fulla afgörande, vara tienligt at undersöka, huru Lagstiftare kommit, at mot så klara sanningar, träda naturens rättigheter för nära.

Dervid bör jag i synnerhet anmärka, at man vid lagstiftningar, ofta anför helt andra orsaker dertil, och helt andra äro de rätte drif-fiädrarne: båda värde at kännas, vid en lag af sådan beskaffenhet som denna.

När författningar utfärdas emot Landthandel, nyttjar man förnämligast följande skäl: Det allmännaste och första är, at som stads- och landtmanna-näringar, äro naturligen vida skilde ifrån62 hvarandra, så bör ock vid dem, i en välbestäld Stat, en noga ordning i akttagas, at landtmannen intet befattar sig med handel, eller stadsbo intet syslosätter sig, med landtmans afvels upköpande och forslande til staden, andra stadsboer til förfång, hvilke annars, af landtmannen sielf, kunnat ifrån första handen få samma varor. Men jag vågar härvid at fråga, hvarifrån denna skilnad är tagen? Finnes den grundad i naturen eller des lag? Det kan aldrig visas. Eller är den nödig til samhällens bestånd? Hafva icke, i alla verldenes tider gifvits lyckeliga samfund, der denna skilnad icke är i akttagen? Mon en stadsbo icke ofta befattar sig med landtbruk och boskaps-skötsel, och det icke allenast til eget behof, utan äfven til afsalu? Hvarföre skal då icke landtmannen få förse sig med63 stadsmanna varor, äfven at med dem bispringa andra, när stadsboerne icke sielfve vilja förse dem med sådant til nödtorften?

Man kunde väl svara dertil: Man ser ju i stora städer, der handel och handtverkerier florera, at stads-inbyggare, föga eller intet, syslosätta sig med landtbruket: och en i jordbruket trefven8driftig, flitig landthushållare hafver händerna fulla med sin sysla, och hinner icke syslosätta sig med landthandel, hvaraf för honom upkommer en skadelig mångslöjd,9Under 1700-talet klagade man på att hantverkarna inte specialiserade sig i tillräckligt hög grad utan sysslade med många hantverksgrenar samtidigt, vilket kallades mångslöjd i motsats till idealet enslöjd. En otillräcklig specialisering ledde till otillräcklig yrkesskicklighet vilket i sin tur resulterade i produkter av dålig kvalitet. Chydenius överför här begreppet på lanthushållarnas mångsyssleri. och hans dyra tid spilles, som hade bordt blifva använd på jorden. Men derpå svarar jag: Denna erfarenhet är aldeles riktig i folkrika städer, och tätt bebodda landsbygder, som ligga in vid städerna. Der menniskor bo nära intil hvarandra, der gå mångslöjderne ut, af sig sielf, och en hvar syslo64sätter sig med något vist. Det har händt i alla tider; men så snart lagarne stadga sådant, stöter det mer och mindre naturens ömaste rätt: den ene blir rådande: den andre undertrykt. Och när man i synnerhet lämpar sådana lagar, på de glesare bebodde landskaper, hindrar man med det samma tilväxten på folk och varor.

At fördrifva mångslöjd, är naturens, och ej Politiens göromål.10Politiens göromål: statsförvaltningens eller ordningsmaktens sak Och den genom friheten befarade blandningen, eller oordningen, är i sig sielf ej annat, än et, för Lagstiftare afmåladt tanke-spöke, som jag näppeligen kan föreställa mig, at des egne upfinnare tro, fast de, at omskantsa sina exclusiva rättigheter, vilja skräma andra dermed.

1. driftig, flitig
2. Under 1700-talet klagade man på att hantverkarna inte specialiserade sig i tillräckligt hög grad utan sysslade med många hantverksgrenar samtidigt, vilket kallades mångslöjd i motsats till idealet enslöjd. En otillräcklig specialisering ledde till otillräcklig yrkesskicklighet vilket i sin tur resulterade i produkter av dålig kvalitet. Chydenius överför här begreppet på lanthushållarnas mångsyssleri.
3. Politiens göromål: statsförvaltningens eller ordningsmaktens sak

§ 17

Maakaupan hyödyllisyyttä puoltavat perustelut näyttävät siis61 edellä esitetyn valossa niin järkevien päätelmien kuin sekä vanhojen että tuoreempien koti- ja ulkomaisten kokemustenkin nojalla olevan niin selvästi osoitettuja, ettei vastaväitteille enää pitäisi olla sijaa. Niinpä tämän kysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi näyttää olevan tarkoituksenmukaista tutkia, miten lainsäätäjät ovat näin selvien tosiasioiden vastaisesti tulleet loukanneeksi luonnon suomia oikeuksia.

Tässä yhteydessä minun on erityisesti huomautettava, että lakeja säädettäessä esitetään usein aivan muita perusteluja kuin niiden todelliset syyt. Niin julki lausutut kuin todellisetkin perusteet on syytä tuntea, kun kyseessä on tämänkaltainen laki.

Kun laaditaan lakeja maakaupan estämiseksi, käytetään lähinnä seuraavia perusteita: yleisin ja ensimmäiseksi esitetty syy on, että kaupunkilaisten ja maalaisten elinkeinojen ollessa luonnostaan hyvin erilaisia62 on hyvin hoidetussa valtiossa myös noudatettava tarkkaa järjestystä, jotta maamies ei sekaannu kaupankäyntiin eikä kaupunkilainen ryhdy ostelemaan ja kuljettamaan kaupunkiin maamiesten satoa toisten kaupunkilaisten tappioksi, kun nämä olisivat voineet saada samat tavarat maamiehiltä itseltään ilman välikäsiä. Rohkenen kuitenkin tässä yhteydessä kysyä, mistä tämä erottelu on peräisin. Perustuuko se luontoon ja sen lakeihin? Tätä ei voida koskaan osoittaa. Tai onko se tarpeen yhteiskunnan säilymisen kannalta? Eikö maailmassa ole kaikkina aikoina ollut onnellisia yhteiskuntia, joissa tähän eroon ei ole kiinnitetty huomiota? Eivätkö kaupunkilaiset muka useinkin harjoita maanviljelyä ja karjanhoitoa, eivätkä vain omiksi tarpeikseen, vaan myös myyntiä varten? Miksi sitten maamies ei saa hankkia63 kaupunkilaisten tavaroita myös toisia varten, ollakseen heille avuksi, kun kaupunkilaiset eivät itse halua toimittaa heille niitä tarpeen ilmaantuessa?

Tähän voitaisiin varmaankin vastata: nähdäänhän suurissa kaupungeissa, joissa kauppa ja käsityöammatit kukoistavat, että kaupunkilaiset tuskin lainkaan harjoittavat maataloutta, ja maatalouteen harjaantuneella maanviljelijällä on puolestaan kädet täynnä omaan ammattiinsa kuuluvaa työtä eikä hän ehdi ryhtyä maakauppaan, koska se aiheuttaa hänelle vahingollista monipuuhaisuutta111700-luvulla ihanteena oli selkeä työnjako eri ammattiryhmien välillä, usean ammatin samanaikaista harjoittamista (mångslöjd, vastakohtana enslöjd) pidettiin haitallisena. Erityisesti huolta kannettiin siitä, että käsityöläiset eivät erikoistuneet riittävästi, vaan toimivat usealla eri alalla, jolloin heille ei kehittynyt riittävää ammattitaitoa ja tuotteiden laatu jäi heikoksi. ja kuluttaa hänen kallista aikaansa, joka olisi käytettävä maatalouden hoitoon. Tähän minä kuitenkin vastaan: tämä kokemustieto pitää täysin paikkansa runsasväkisissä kaupungeissa ja tiheästi asutuilla maaseutualueilla kaupunkien lähiympäristössä. Siellä, missä ihmiset asuvat lähekkäin, monipuuhaisuus katoaa itsestään ja jokainen tekee64 tietyn alan työtä. Näin on käynyt kaikkina aikoina; mutta heti kun tästä säädetään laeilla, puututaan enemmän tai vähemmän kalleimpaan luonnon suomaan oikeuteen: joku saa ylivallan, toinen joutuu sorretuksi. Ja etenkin silloin, kun tällaisia lakeja sovelletaan seuduilla, joilla asutus on harvempaa, estetään samalla väestön ja tavaramäärän kasvua.

Monipuuhaisuuden hävittäminen kuuluu luonnon eikä valtionhallinnon toimintapiiriin. Ja toimialojen sekoittuminen tai epäjärjestys, jota vapauden pelätään aiheuttavan, ei sinänsä ole muuta kuin lainsäätäjien silmien eteen maalattu harhakuva, johon tuskin voin kuvitella sen keksijöiden itsekään uskovan, vaikka he omien yksinoikeuksiensa turvaamiseksi haluavat pelotella sillä muita.

1. 1700-luvulla ihanteena oli selkeä työnjako eri ammattiryhmien välillä, usean ammatin samanaikaista harjoittamista (mångslöjd, vastakohtana enslöjd) pidettiin haitallisena. Erityisesti huolta kannettiin siitä, että käsityöläiset eivät erikoistuneet riittävästi, vaan toimivat usealla eri alalla, jolloin heille ei kehittynyt riittävää ammattitaitoa ja tuotteiden laatu jäi heikoksi.

§ 17

The reasons for the utility of the rural trade thus appear,61 on the basis of what has been adduced, both by rational deductions and from internal and foreign experience in earlier and more recent times, to have been so clearly demonstrated that there ought to be no argument against them. In order to decide this question fully it therefore seems appropriate to examine how legislators, in opposition to such obvious truths, have come to infringe the rights of nature.

In this connection I ought to note in particular that the reasons given for legislation are often quite different from its true incentives; both are worth knowing in the case of a law of this nature.

When regulations are issued against rural trade, the most common arguments used are the following: the most general and principal one is that, as urban and rural occupations naturally differ widely from62 one another, a careful distinction should be observed between them in a well­ordered state, so that the countryman does not engage in trade or the townsman occupy himself with purchasing the produce of the countryman and transporting it to the town, to the detriment of other townsmen, who could otherwise have obtained those commodities directly from the countryman himself. But I venture to ask at this point from where that difference is derived. Is it founded in nature or its laws? That can never be demonstrated. Or is it necessary to sustain societies? Have there not in every one of the ages of the world been fortunate societies in which that difference has not been observed? Is a townsman not often engaged in farming and cattle breeding, and that not only for his own requirements but also for the market? Why should the countryman then not be able to obtain63 townsmen’s wares and also supply others with them, when the townsmen themselves are unwilling to provide them with such things to meet their needs?

To that one could indeed respond: in large towns, where commerce and handicrafts flourish, one observes that townspeople occupy themselves little or not at all with farming; and a countryman who is assiduous in farming is fully occupied with his work and does not have time to engage in rural trade, which would involve him in a harmful multiplicity of activities and waste his valuable time, which should have been applied to cultivating the soil. But to that I reply: that observation is quite correct with regard to populous towns and densely populated rural districts that are adjacent to the towns. Where people live close together, there multiple activities cease of their own accord and everyone concentrates64 on a specific occupation. That has happened in every age, but as soon as the laws ordain such things, that offends to a greater or lesser degree against the most sensitive right of nature; one man becomes dominant, another oppressed. And when such laws are applied in particular to the more sparsely inhabited provinces, one immediately inhibits the growth in population and commodities.

To banish the simultaneous pursuit of multiple occupations is the task of nature, not of political regulation. And the fear that freedom will create heterogeneity or disorder is in itself nothing but an idle fancy presented to legislators, in which I can scarcely credit that its own authors believe, although they wish to scare others with it, in order to entrench their exclusive privileges.