Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Hyväntahtoinen vastaus

Hyväntahtoinen vastaus

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

Kun vuoden 1756 valtiopäivillä julkaistiin valtakunnan kunnianarvoisien säätyjen mietintö viroista, monet ihmettelivät, miksi papinvirat oli jätetty siitä kokonaan pois. Ovathan erot niissä periaatteissa, joita yhä noudatetaan avointen papinvirkojen ehdokasasettelussa, yhtä suuret ja silmiinpistävät kuin ne konsanaan olivat siviili- ja sotilasviroissa ennen virkamietinnön julkistamista. Papinvirat ovat yhtä tärkeitä, jopa tärkeämpiäkin kuin suurin osa kaikista muista valtakunnan viroista. Papit ovat valtakunnan kansalaisia siinä missä muutkin, ja siksi heidän on saatava yhtä oikeudenmukainen kohtelu kuin muiden.

Valtakunnan kunnianarvoisat säädyt olivat itse asiassa liian hyvin perillä asiasta, että ne olisivat voineet olla huomaamatta näin suurta eroa, liian herkkätunteisia pitääkseen isänmaalle, seurakunnille ja uskonnolle näin syntyvää vahinkoa merkityksettömänä ja liian oikeudenmukaisia jättääkseen asian sikseen joidenkin henkilöiden takia. Asiaan puuttumisen ovat estäneet muut syyt, jotka hyväntahtoisen kysymyksen esittäjä1 ottaa puheeksi sivulla 42. Voisi olettaa useita muitakin syitä, esimerkiksi sen, ettei korkeimmalle vallalle ollut silloin vielä kasaantunut niin paljon tyytymättömien valituksia kärsityistä vääryyksistä papinvirkojen kuin muiden virkojen täytöissä.

Kysymyksen esittäjä on siis tehnyt suuren palveluksen antaessaan yleisölle tilaisuuden tarkastella asiaa lähemmin.

Jos joku väittää, ettei papintoimien täyttämisessä tarvita tarkasti määriteltyä ja selkeästi muotoiltua lakia, hän tulisi samalla väittäneeksi, että kaikki asiassa jo tapahtuneet ja joskus mahdollisesti tapahtuvat väärinkäytökset ovat oikeudenmukaisia. Tekijä on esittänyt käsityksensä tästä erinomaisesti alkusivuilla, mutta paljon enemmänkin voisi sanoa. Kuitenkin olisi nimenomaan kumottava tässä yhteydessä tavallisesti esitettävät väitteet ja saatava oikeamielinen yleisö vakuuttuneeksi, että kaikki ne, jotka yrittävät ylläpitää epäjärjestystä pappissäädyssä, ovat joko vähemmän harkitsevia tai sitten heitä elähdyttävä henki on pappissäädyn päätehtävien vastainen.

En aio käsitellä asiaa nyt tarkemmin, mutta pidän selvänä, että koska papit ovat ihmisiä ja koska myös heidän uransa etenemisestä päättävät ovat ihmisiä, ja nämä molemmat myös alamaisia, on kumpaakin ryhmää myös käsiteltävä ihmisinä ja toistensa vertaisina alamaisina. Näin ollen molempien ryhmien välisiä suhteita on säädeltävä jollakin yksityiskohtaisemmin määritellyllä lailla.

Haluan vain esittää ensiksi huomautukseni tekijän ehdotuksista ja toiseksi omat ehdotukseni ja jättää molemmat kaikkien hyväntahtoisten lukijoiden tarkasteltaviksi.

Tekijä väittää sivulla 11, että vähemmän tärkeiden papintoimien, kuten apupapin, kollegan3, kappalaisen jne. nimityksiin ei tarvita uusia säädöksiä, koska toimet ovat asteikon alimpia. Siten piispat ja konsistorit voisivat täyttää nämä toimet mielensä mukaan, jopa niiden toiveiden mukaan, joita nimittäjillä on hakijoiden arvosta ja taidoista. Tekijä ottaa sivulla 12 kohteekseen vain kirkkoherranvirat ja ehdollepanot niihin.

En keksi yhtään syytä, miksi moinen laittomuus pitäisi sallia heti papin astuessa ensimmäiseen virkaansa. Mitä seurauksia on sillä, että tietyt virat ovat alimpia? Pitäisikö niitä käsitellä mielivaltaisesti siksi, että niistä saa vähän tuloja? Eivätkö näiden virkojen haltijat ole enemmistönä pappis­säädyssä? Mitä vähäisempiä virat ovat, sitä vähemmän hakijoilla on voimaa puolustaa oikeuksiaan ja sitä helläkätisemmin on varovaisen hallituksen heitä kohdeltava.

Tähän voidaan soveltaa tekijän omaa järkeilyä sivulta 6 4: onhan piispalla ja konsistorilla oltava jokin peruste, miksi ne pitävät tällaisessa virantäytössä jotakuta toista parempana. Jos peruste on ymmärrettävä, silloinhan se voidaan selittää sanallisesti ja sitä voidaan vertailla laissa ja oikeudessa vahvistettuihin periaatteisiin. Mikäli menetellään toisin, silloin tehdään omavaltainen päätös tai rikotaan sitä oikeutta, joka ruotsalaisella miehellä on oltava ja jonka hyvin perusteltu laki voi hänelle antaa.

Kyseisten toimien hakijat ovat yleensä armovuoden pappeja5, yksityisiä apupappeja6, vanhempia ja nuorempia filosofian maistereita, opiskelijoita kaikenlaisista olosuhteista ja ikäryhmistä, usein vielä alaikäisiä. Eikö pitäisi ja eikö voitaisi jollakin lailla säätää, ketkä heistä pitää asettaa etusijalle? Tai jos jotakuta ei ole aiemmin nimitetty julkiseen virkaan, vaikka se olisi monessa tapauksessa ollut oikeudenmukaista, eikö hänellä tästä syystä ole nyt pienintäkään oikeutta päästä virkaan? Jos siis ansioiltaan ja taidoiltaan heikompi on jo kerran ohittanut hänet, samoin olisi voitava tehdä jatkuvasti ilman mitään vastuuta. Onko muka oikeudenmukaista, että vasta koulusta päässyt ja sen usein ennen aikojaan lopettanut asetetaan etusijalle vain sillä perusteella, että konsistorin jäsenet katsovat hänet arvokkaimmaksi ja toivovat hänestä paljon, ja ohitetaan taitojaan pitkään ja suurin kustannuksin kehittänyt ja niitä myös todella saavuttanut henkilö, joka on hyväksytysti suorittanut yliopistossa yhden tai useamman opinnäytteen, toimittanut papin tehtäviä jo jonkin aikaa, 2, 5, 8, 10 tai 20 vuotta, tai palvellut yhteistä hyvää opettamalla lapsia, mutta ei ole taipumuksillaan ja kyvyillään onnistunut saavuttamaan esimiestensä suosiota eikä niin ollen ole päässyt ehdolle ja saanut valtakirjaa? Tämä johtaisi siihen, että ensimmäiseen virkaan astuessaan kerran epäoikeudenmukaisesti muut ohittanut ihminen saisi ensi askeleen perusteella virkavuosien lisääntyessä aina oikeuden edetä urallaan yhtä kohtuuttomasti. Se taas, joka olisi alkuvaiheessa joutunut todella kärsimään, ei vastedeskään saisi hyvitystä. Olisi siis mahdollista, että se, joka on hankkinut tärkeimpien ja edullisimpien toimien vaatimat taidot, ja on palvellut, vaikkakin ilman valtakirjaa (jota hän ei ole voinut saada), yhteistä hyvää opetustyössä tai seurakuntaa papintoimessa yhtä hyvin ja yhtä pitkään kuin suurimpiin kirkkoherrakuntiin päässeet, ei loppujen lopuksi saa edes sitä lohtua, että pääsisi alimmaksi kollegaksi tai pitäjänapulaiseksi.

Nämä seuraukset eivät ole pelkkiä kuviteltuja mahdollisuuksia, vaan mitä todennäköisimpiä, ja ne voidaan vahvistaa useilla selvillä ja maassa yleisesti tunnetuilla esimerkeillä.

Moisia vääryyksiä kärsinyt ansaitsee minun mielestäni erittäin hellä­kätisen kohtelun. Kun hän kaikista taidoista ja ansioista huolimatta ja usein ison talouden ylläpitäjänä joutuu kerrasta toiseen sivuutetuksi, ilman että kukaan joutuu tästä vastuuseen, hänen hyveellisyytensä ja kieltäymyksensä maallisesta hyvästä joutuu todella kovalle koetukselle sinä vaiheessa, jolloin puute ruuasta ja vaatteista alkaa ahdistaa. Jos taas kaikki ne, jotka ovat jo päässeet todellisiin virkatehtäviin, eivät aina pääsekään etenemään urallaan täysin oikeudenmukaisesti, ei heidän kärsimyksiään silti voi mitenkään verrata edellisten ahdinkoon. Jälkimmäisistä useimmat tulevat jotenkuten toimeen, vaikkakaan eivät voi elää niin mukavasti ja leveästi kuin toivoisivat.

Siksi huomautan, että mikäli kaikkea kannustusta hyveellisyyteen ja taitavuuteen ei aiota tukahduttaa yhdellä kertaa, on vähäisimpienkin toimien täytössä noudatettava tiettyjä periaatteita.

Tekijä ehdottaa sivulla 12 kirkkoherran virkojen jakamista kolmeen yhtä suureen luokkaan, joiden perusteella nimitysten pitäisi tapahtua.

Jaottelussa on pohdittava erityisesti kahta seikkaa: olisiko se mahdollinen, ja mitä hyötyä siitä olisi?

Ensimmäinen kohta aiheuttaa ylivoimaisia vaikeuksia. Jaottelua ei minun käsittääkseni voi saada milloinkaan tasapuoliseksi. Erittäin tasainen jako olisi aika hyödytön ja aivan mahdoton saavuttaa. Tässä on tarkasteltava 1) tuloja ja 2) olosuhteita.

Tulot muodostuvat 1) hyvin erilaisin perustein, joten niiden vertailu on enemmän kuin vaikeaa. Jossakin tulot ovat avustusta, jossakin muualla laki­sääteinen oikeus. Tertiaali7, joka on yksi tärkeimmistä tuloista, on joillakin paikkakunnilla pysyvä, joillakin taas riippuvainen sadoista ja siten aika epävarma. Pappilan tilusten tuotto on paikoitellen yhtä suuri kuin kaikki muut tulot yhteensä, toisaalla niistä koituu puolestaan menoja, puhumattakaan muista eroista, joita on miltei loputtoman paljon. 2) Samasta kirkkoherranvirasta saatavat tulot eivät ole kaikkina vuosikymmeninä yhtä suuria. Jos pastoraatti oli 30, 40 tai 50 vuotta sitten vähäisimpien joukossa, se voi nyt kuulua kaikkein suurimpiin väestönkasvun, ihmisten uutteruuden, tilanjaon, vapaamman kaupan, uusien elinkeinojen ja monien muiden seikkojen ansiosta, tai tilanne voi olla myös päinvastainen. 3) Entä kuka kirkkoherranvirat arvioisi ja niistä ilmoittaisi? Niiden haltijat näkevät asian eri tavoilla. Jotkut kerskailevat asioistaan, jotkut valittavat syyttä. Toiset eivät tunne tarkoin kaikkia etuja ja haittoja, ja olen usein kuullut niiden, jotka luulevat tuntevansa ne parhaiten, kiistelevän monista tuhansista taalareista, jopa tulojen puolikkaasta.

Myös olosuhteissa on suuria eroja. Yksi virka-alue on laaja, vaatii jatkuvia ja hankalia matkoja, käsittää lukuisia kirkkoja, asukkaat puhuvat kahta eri kieltä, pappeja on vähän ja tehtäviä paljon. Toisilla alueilla asiat ovat päinvastoin. Yksi virka-alue sijaitsee edullisesti kirkkoon, maantiehen ja kaupunkiin nähden, toiset taas kaukana korvessa. Toisilla alueilla on paljon väistämättömiä kuluja ja runsaasti kävijöitä, toisilla ei nähdä vuoden mittaan juuri yhtään vierasta. On tuhansittain muitakin eroja. Kuka pystyy näin erilaisissa oloissa luokittelemaan virat? Jos yksi sen tekee, löytyy sata jotka eivät hyväksy tulosta.

Toiseksi esiin nousee kysymys: mitä luokittelu hyödyttää?

Jos näistä seikoista tehdään jokin peruste pappien keskinäiselle arvojärjestykselle, niin toivoisin, että he pystyisivät sopimaan niistä ilman säädöksiä korkeimman Esimiehensä sanojen mukaan: se joka on teistä suurin, olkoon kaikkien palvelija8. Toivoisin tätä noudatettavan etenkin silloin, kun pappeja vertaillaan keskenään. Pappissäädylle sopinee parhaiten, että papit osoittavat omalla esimerkillään muille kuinka suurta hulluutta arvojärjestys on, ja että meillä voitaisiin muiden maiden tapaan säilyttää yhteisössä oikeudenmukainen ja kristillinen järjestys ajattelematta lainkaan kuviteltuja eroja.

Jos virkojen hakijat olisivat vakuuttuneita siitä, että jokainen tehtävä on itsessään arvokas eikä anna suorittajalleen mitään lisää eikä liioin vie häneltä mitään, silloin meidän Riksdags-Tidningarimme9 eivät olisi ad taedium usque10 täynnä lukemattomia valituksia virantäytöistä. Jokainen tekisi silloin työtään saadakseen kunniaa hyveistään ja tiedoistaan, eikä tavoittelisi niin hanakasti vähäpätöisiä titteleitä.

Jos jaottelun tarkoituksena on ratkaista, kenellä on oikeus hakea mihinkin kirkkoherranvirkaan, siinä tapauksessa en ymmärrä ketä jaottelu hyödyttää. Jos pappi on jo ensimmäisen luokan kirkkoherranvirassa ja haluaa edelleen pysyä siinä eikä lähde jonkin vähäisen edun vuoksi muuttamaan suurine talouksineen kauas vieraalle paikkakunnalle, missä vapautuneeseen virkaan hänen tarkan järjestyksen mukaan pitäisi astua, pitäisikö hänen tämän vuoksi menettää oikeus hakea joskus tilaisuuden tullen kolmannen luokan kirkkoherranvirkaa. Hän on nimittäin joka tapauksessa palvellut yhtä pitkään yhtä vastuullisessa virassa kuin toisessa luokassa toimineet, vain sillä erotuksella, että hän on ensimmäisen luokan virassa nauttinut pienempää palkkaa ja vähäisempiä mukavuuksia kuin toisen luokan virassa. Näin ne papit, jotka ovat luonteeltaan rauhallisempia ja ottavat virkansa päätehtävän vakavasti ja joita usein toistuvat muutot eivät juuri huvita, joutuisivat muuttamaan liian tiheästi paikkakunnalta toiselle ja seurakunnasta toiseen. Mitä vahinkoa siitä koituu seurakunnille ja miten paljon tällainen estää pappeja hoitamasta virkaansa sielujen autuutta silmällä pitäen, sen jätän kaikkien niiden arvioitavaksi, jotka ovat Jumalan armosta itse käyttäneet kaikki voimansa sen suuren päämäärän saavuttamiseksi. Silloin kun paimen tuntee lampaansa ja lampaat hänet ja kun molemmat luottavat toisiinsa, silloin on saavutettu suuri asia, joka papin muuttaessa pois raukeaa tyhjiin.

Jos pappi tuntee kuulijoittensa tottumukset, ajattelu- ja elintavat, hän voi Jumalan armosta niin halutessaan miltei tarttua heihin ja ikään kuin ottaa käsiensä suojaan. Sen sijaan sellainen pappi, jolle kuulijat ovat vieraita, toimii usein epävarmasti ja kuin umpimähkään. En voi kuvailla, millaista tietoa seurakunnassa pitkään toimiva pappi saa yksityisten keskusteluiden kautta monien kuulijoidensa tilasta, usein heidän tietämättään. Jos papilla on silloin kylliksi kokemusta, varovaisuutta ja harrastusta, hän saa pääsyn heidän sydämeensä ja samalla läheisen yhteyden heihin ja voi olla tässä Jumalan siunauksella suureksi hyödyksi.

Jos usein toistuvia siirtoja edistetään tietynlaisella pakolla, on vaarana, että papinvirkoja sorrutaan hoitamaan yhtä huonosti kuin useita siviili- ja sotilasvirkoja. Silloin viran haltijalla on vain sen tuoma titteli ja kunnia, siitä saatavat meriitit ja tulot, mutta virka-aluettaan hän on tuskin edes nähnyt.

Sekin olisi sentään vähäisempi haitta, että pappiloiden tilukset, jotka muodostavat huomattavan osan valtakunnan maista, tulisivat huonosti hoidetuiksi tiheästi toistuvien muuttojen takia.

Kansleri Erik Pontoppidan11, joka oli yleisesti tunnettu oppineisuudestaan, miellyttävästä luonteestaan ja innostuksestaan, sanoo teoksensa Collegium pastorale practicum12 sivulla 153: ”Jos pappi taas ilman tällaisia tai samankaltaisia erityisiä olosuhteita” (jotka ovat vaikeuttamassa itse viranhoitoa) ”hakee siirtoa, muuttoa paikkakunnalta toiselle pelkästään oman kevytmielisyytensä, ahneutensa tai ylimielisyytensä ajamana, se olkoon todella kaukana Kristuksen palvelijoiden mielestä, joiden on tyytyminen oleviin oloihin, mikäli ne eivät ole täysin sietämättömiä.” Sen perusteella, ettei vain työlästä viranhoitoa tule palkita, vaan vastaavalla tavalla myös erinomainen oppineisuus, tekijä ehdottaa sivulla 14, että teologisen väitöksen hyväksytysti esittäneiden virkavuodet pitäisi laskea kaksinkertaisiksi. Sivulla 18 hän väittää itseään vastaan kirjoittamalla, että sellainen pappi, jonka lahjat eivät tule esille katederista käsin, voi opissa ja elämäntavoissa olla paljon suuremmaksi hyödyksi kuin toinen pappi, jolla on edellytykset väitöksen puolustamiseen. Tätä vastaväitettä ei ole helppo kumota. Tekijän paras puolustus näyttää olevan, että jonkinlainen määrätty ylenemisjärjestys on parempi kuin että sellaista ei olisi lainkaan13. Sen minäkin myönnän mielelläni.

Toivon pystyväni seuraavassa todistamaan, ettei väitöskirja osoita sitä mitä tekijä luulee, ja jos osoittaisikin, yritän todistaa, että se ei kuitenkaan anna väittelijälle oikeutetusti sitä lisäetua, jonka tekijä haluaa antaa, ja että tällaiset väitökset avaisivat tien paljoon pahaan. Ehdotus on sellainen, ettei sitä voi eikä pidä hyväksyä.

Tekijähän on sitä mieltä, että väittely on paras tapa näyttää erinomaista oppineisuutta ja saavuttaa kaikkein puolueettomin hyväksyntä. Tätä punnitkoot kaikki ne, jotka tietävät miten väitöstilaisuudet sujuvat. Eikö olekin monia esimerkkejä siitä, kuinka puolittain oppinut tai ehkä aivan oppimatonkin on saanut osakseen kunniaa seistessään katederissa väittelijänä, ja vankat tiedot omaava puolestaan on joutunut pinteeseen. Puhumattakaan opponenteista, jotka mielistelevät enemmän kuin opponoivat, jotka pallottelevat argumentteja ja venyttävät väitöstilaisuutta ja käyttävät muita alhaisia temppuja, joilla oppimattomasta voidaan tehdä oikea Apollo14. Voihan olla, että sellaista ei tapahtuisi, mutta näin ei voi olettaa, kun siitä riippuu niin tärkeä asia kuin palvelusvuosien kaksinkertaistuminen15. Väittely ei kuitenkaan pohjaudu vain sille, että väittelijä ymmärtää asiansa perin pohjin, minkä katson merkitsevän perusteellista oppineisuutta, vaan myös väittelijän nopealle oivalluskyvylle ja notkealle kielenkäytölle. Ei riitä, että hallitsee logiikan, vaan erityisesti vaaditaan, että pystyy soveltamaan no­peasti logiikan sääntöjä esiin tuleviin asioihin. Tähän ei pysty ilman nopeaa oivalluskykyä, eikä etenkään ilman päivittäistä harjoitusta. Kaksimerkityksiset ilmaisut, väärät syllogismit16 ym. voivat saattaa väittelijän no­peasti pulaan ja hän joutuu pahantahtoisen vastaväittäjän punomaan ansaan, vaikka voi tosiasiassa olla toisen oppimestari. Mutta taito ja harjaannus punottujen juonien nopeaan selvittämiseen ei taida kuulua oppineen olennaisiin ominaisuuksiin. Jos yksin totuus olisi opponentin tähtäimessä ja hän ottaisi omasta aloitteestaan tarkoin huomioon kaikki väittelyn säännöt, silloin asia olisi kohdallaan. Mutta koska tätä ei voi milloinkaan odottaa, väittelijän on pakotettava vastaväittäjä siihen. On kuitenkin nähty, että nokkelinkaan väittelijä tuskin pystyy pitämään vikkeläkielistä ja -älyistä opponenttia aisoissa. Väittelijän taitavuus todistaa, että hän on nopeaälyinen, harjaantunut suunsoittoon ja nopea puheissaan, mutta perusteellista oppineisuutta se ei osoita. Edelliset ominaisuudet ovat osittain luonnonlahjoja, osittain harjoituksella hankittuja, jälkimmäinen sen sijaan vaatii lukeneisuutta ja syvällistä harkintaa.

Tekijän ehdottama väitöksen arviointimenettely ansaitsee tässä myös hiukan huomiota. Tekijän oman periaatteen mukaan käsitystä väittelijän taidoista ei saa muodostaa mielivaltaisesti. Notaari pitäisi väitöstilaisuudessa pöytäkirjaa. Toisten kinastelua ei milloinkaan saa hyvin merkittyä paperille, eikä kirjurin puolueellisuuttakaan voi välttää. Paikalla olisi myös yksi tai useampi konsistorin jäsen, jotta konsistori saisi käsityksen, onko esitetty opinnäyte hyväksyttävissä. Eikö heillä siten ole mahdollisuus ar­vioida asia mielensä mukaan, eikö arviosta siten tule omavaltainen?

Mutta oletetaan, että väitöksen esittänyt ja sen hyväksytyksi saanut on näin osoittanut erinomaisen oppineisuutensa. Vastattavaksi jää yhä: onko kohtuullista, että hän saa tällä perusteella kertoa virkavuotensa kahdella ja edetä urallaan muita nopeammin? Vastaan tähän kieltävästi.

Virkavuosien kaksinkertaistamisen on perustuttava joko yhteiseksi hyväksi koituvalle kaksinkertaiselle hyödylle tai kaksinkertaisille ponnistuksille, kun verrataan muihin samanlaisissa tehtävissä oleviin. Tässä ei kumpikaan asia toteudu. Jos sanottaisiin, että väittelijä hyödyttää yhteistä hyvää kaksin verroin tai häneltä vaaditaan kaksinkertaista vaivannäköä, se tapahtuu vain sen yhden kerran. Millä perusteella hän saisi sitten pysyvästi, koko loppuiäkseen, kaksinkertaiset virkavuodet teosta, jonka on tehnyt ja josta on nähnyt vaivaa vain kerran? Jos hyväksytyn väitöksen esittäneellä on taitoa hoitaa hakemaansa virkaa, kaikilla vastaavan viran hoitajilla on samat taidot. Jos hänen taitonsa riittävät tärkeämpään toimeen, hänet on nimettävä siihen, kunhan ensin yhtä taitavat ja pitempään palvelleet ovat päässeet ylenemään. Taitavuuden ja suurempien ansioiden on painettava enemmän kuin taitavuus ja pienemmät ansiot. Jos väittelijällä taas on liial­lista oppineisuutta, jota hän ei voi käyttää yleisön hyödyksi pienempiä tuloja ja vähemmän mukavia olosuhteita tarjoavalla kirkkoherran virka-alueella, tuskin hän voi sitä käyttää myöskään suurempia tuloja ja paremmin mukavuuksin varustetussa virassa. Siitä suuresta oppineisuudesta, jota tällaisella miehellä pitää kuvitella olevan, ja jota hän ei kuitenkaan voi käyttää yhteiseksi hyväksi, ei yhteisö puolestaan ole hänelle mitään velkaa.

Mutta mitä hyödyttää punnita tällä tavoin kultavaa’alla pappien oppineisuutta, kun se tekee heidät vain pöyhkeiksi, vaikka heidän pitäisi nöyrin kristillisin mielin olla esimerkkinä muille ja hoitaa virkaansa Hengen eikä keinotekoisen viisauden voimalla. Sen jälkeen kun voi olettaa, että tarvittava oppineisuus on saavutettu, on tärkeämpää kysyä papin virkakokemusta. Sitä ei saavuteta pelkällä lukemisella, vaan ahkeralla ja tunnontarkalla viranhoidolla. Kun opintietä on meidän aikanamme monin tavoin helpotettu, voi 16–20-vuotias nuorukainen esiintyä paljon kunniakkaammin kuin 60–70-vuotias kunnian mies, joka on huolehtivaisesti hoitanut sieluja 30–40 vuotta sekä julkisissa saarnoissaan että yksityisissä tilanteissa. Kummalta sinä odotat suurempaa mielen ylennystä? Asettaudu itse siihen tilanteeseen, johon voit kenties joutua, jolloin tarvitset neuvojaa ja johdattajaa. Kumpaa silloin toivoisit kirkkoherraksesi? Oikealta papilta vaaditaan välttämättä oppineisuutta, mutta vielä enemmän innostusta ja kokemusta.

Kaiken tämän lisäksi houkuttelisi moinen pappien välinen kinastelu väitöstilaisuuksissa suoraan paljoon pahaan. Kukapa ei näkisi, miten kiivaasti yksi hakija tässä kävisi toisen kimppuun. Vihamies saisi tilaisuuden purkaa kaikkien nähden sappeaan. Kuinka moni kunnianarvoisa pappismies joutuisikaan näsäviisaan nuorukaisen pilkkaamaksi? Millaista pysyvää vihamielisyyttä voitaisiinkaan kylvää, ja silloin ei väiteltäisi exercitii gratia17, vaan kyseessä olisivat suuret pastoraatit, ja voi vain kuvitella kuinka tosissaan se tapahtuisi. Arvon professori Haartmanin karkea ahdistelu18 ansaitsee tässä yhteydessä kaikkien huomion. Pahinta olisi, että kallisarvoisia teologisia totuuksiamme loukattaisiin mitä häpeällisimmällä tavalla, kun niistä tulisi näin kiihkeiden kiistojen kohde. Tällä tavalla saataisiin toki jotkut pelokkaat idiootit joksikin aikaa jätettyä muista jälkeen ja kaikki uhkarohkeat, enimmäkseen nuorukaiset, polkisivat vanhat jalkoihinsa. Mutta muutaman vuoden kuluttua ei minkäänlaista valikointia tehtäisi sen enempää kuin tavallisia akateemisia kunnianosoituksia myönnettäessä. Jos pappissäädyssä on monia oppimattomia jäseniä, se voidaan estää vain siten, että piispat ja konsistorin jäsenet hoitavat tunnontarkasti tutkinnot ja arvioinnit ja ettei käsiä panna erotuksetta taitavien ja taitamattomien, hyveellisten ja ilmeisen huonotapaisten, paheellisten ja tekisi mieli sanoa puolihullujen päälle.

Kun olen nyt mitä vilpittömimmin ja hyväntahtoisimmin esittänyt nämä huomautukset tekijän ehdotuksiin parantaakseni niitä, en suinkaan torjuakseni hänen pääperiaatteensa, esitän samalla yleisölle lupaukseni mukaan omat suunnitelmani, joita olen useita vuosia hautonut mielessäni. Tekijän esittämän kysymyksen avulla olen vihdoin viimein saanut suunnitelmat puhkeamaan esiin kuorestaan. En ihmettele lainkaan, jos ne ovat epämuodostuneita, en liioin närkästy, jos niihin kohdistetaan arvostelua. Sen sijaan pyydän, että ne, jotka ovat kyllin vastuullisia ja harkitsevia, muokkaisivat suunnitelmiani siten, että voitaisiin saavuttaa tavoite, joka on oikeudenmukaisuuden, järjestyksen ja kohtuuden luominen papistossa, seurakuntiemme hyödyttäminen ja ennen kaikkea Jumalan nimen kunnioittaminen.

Ansiot ja taidot hyväksyttäneen yleisesti niiksi perusteiksi, joilla kaikkien virkamiesten tulee edetä urallaan. Tällöin kokemuksen katsotaan kuuluvan erottamattomasti ansioihin. Papin virassa ei muita perusteita olekaan.

Kaikki papinvirkojen ehdollepanoon ja nimityksiin liittyvä sotku johtuu siitä, etteivät eräissä toimissa hankitut ansiot ole tietyssä, lakiin perustuvassa suhteessa muissa toimissa ja toisissa olosuhteissa saatuihin ansioihin. Joissakin tapauksissa on pidetty taidonnäytteenä sellaista, mikä ei toisessa tapauksessa olekaan siksi kelvannut. Etenkään ei ole koskaan määritelty, miten suhteutuvat toisiinsa vähemmän taitoa vaativa ansio ja pienempänä ansiona tai vaille ansiota jäävänä pidetty, mutta suurempaa taitoa vaativa työ. Niiden keskinäinen suhde on arvioitu mielivaltaisesti kussakin erityistapauksessa. Kun nämä seikat määritellään oikeudenmukaisella lailla, silloin saavutetaan lähin tavoite, ehdokasasettelun ja virantäytön oikeellisuus ja yhdenmukaisuus.

Virkojen haltijoilla on oltava jonkinlaista luonnollista kypsyyttä, mikäli virkoja on tarkoitus hoitaa asiallisesti. Lapsilta tai nuorukaisilta ei sellaista voi odottaa, ja siksi lienee tarpeen ennen jonkin taidon edellyttämistä määrittää tietty ikä, jota nuoremmat eivät saa hakea virkaan. Ikä­raja määritellään kunkin viran painoarvon mukaan, ja tämä puolestaan käy täysin selvästi ilmi jo aiemmista säädöksistä. Siten kukaan alle 21-vuotias ei saisi hakea pappisvihkimystä, eikä alle 25-vuotias kappalaisen virkaa tai vähäisempää opettajantointa, eikä liioin alle 30-vuotias professuuria, apulaisen tai lehtorin virkaa yliopistoissa tai lukioissa, kirkkoherran virkoja kaupungeissa tai maaseudulla eikä rehtorin, vararehtorin ja lehtorin virkoja kouluissa.

Seuraavaksi on punnittava kunkin viran hoitamiseen tarvittavaa taidon tasoa, eikä sitä voida saada selville ilman koetta. Yliopistojen ja lukioiden virkoihin voi proprio praesidio -väitös19 olla sopiva.

Siten yliopiston ja lukion professorin, lehtorin, apulaisen ja dosentin virkaan voitaisiin katsoa riittävän eteväksi vain sellainen, joka on puolustanut proprio praesidio -väitöstä siinä yliopiston tiedekunnassa, josta hän hakee virkaa. Olisi kuitenkin suotavaa, että teologiset väitökset tapahtuisivat piispan tai tiedekunnan dekaanin valvonnassa.

Muihin toimiin sopinevat kokeet parhaiten. Toimiin aikovien pitäisi ennen hakua suorittaa asianmukainen koe. Jos ei ollenkaan tiedettäisi, mihin virkaan kokeeseen osallistuva tulee aikanaan hakemaan, olisi arviointi luultavasti puolueettomampaa ja vailla sellaisia intohimoja, joita on ihmisten keskuudessa syytä pelätä. Samasta syystä kenenkään ei pitäisi antaa hakea virkaa, joka oli haettavana jo ennen kokeen hyväksymistä. Tässä tarkoituksessa konsistorien tulisi joka vuosi ilmoittaa kiertokirjein ja kuulutuksin 2–3 määräaikaa kyseisiä tutkintoja varten ja jokaisen halukkaan olisi saatava osallistua niihin. Kuulusteltavia tulisi olla korkeintaan 2–3 kerrallaan ja tilaisuudet olisi aina pidettävä avoimin ovin, jotta kuulijoilla olisi tilaisuus itse todeta oliko tutkinnon hyväksyminen ansaittua vai ei. Kokeet, joissa tutkitaan, kuka voisi olla Jumalan seurakunnan hyödyllinen palvelija, ovat niin tärkeitä, että kaikkea maallista voitontavoittelua on niiden yhteydessä pidettävä halveksittavana. Piispat ja konsistorien jäsenet tulevat erinomaisesti toimeen palkallaan, joten kokeen tulisi olla ilmainen, ja tapahtua viran puolesta. Heti kuulustelun jälkeen on annettava lyhyt todistus joko hyväksymisestä tai hylkäämisestä, ilman mitään kiitoksen sa­noja tai varaumia. Hyväksymisestä ei pidä laatia kuin kaksi kaavaketta, ja jos kuulusteltava on ansainnut niistä huonomman, siinä on sanottava, että hän on suorittanut pappistutkinnon. Jos hän puolestaan ansaitsee paremman todistuksen, hän on suorittanut pastoraalitutkinnon. Jos kuulusteltava on tyytymätön tulokseen, hän saa lunastaa notaarilta kuulustelun pöytäkirjan ja vedota kuninkaaseen tai esitellä kaikille todistetta vääryydestä, jonka katsoo kärsineensä.

Kenenkään ei pidä antaa hakea kirkkoherraksi, koulun opettajaksi, sotilaspapiksi eikä kaikkiin niihin toimiin, joista ansaitsee kaksinkertaiset palvelusvuodet, ilman että liittää mukaan konsistorin todistusta siitä, että hakija on suorittanut pastoraalitutkinnon.

Puutun tarkoituksella koulun palveluksessa olevien tutkintoihin. Vaikka tiedetään, että lasten opetus on tärkeää, silti on usein käynyt niin, että ne koulujemme opettajat, jotka eivät ole ottaneet pappisvihkimystä tai suorittaneet maisterintutkintoa, ovat pedagogin tai alemman kollegan tehtävistä nousseet lehtoreiksi, rehtoreiksi tai vararehtoreiksi, ilman että missään tutkinnossa on kertaakaan kyselty heidän opintojaan tai tietojaan kristinopista tai uskonvakaumustaan, aivan kuin lasten opettajilta ei vaadittaisi opintoja eikä uskontoa. Onkohan tässä yksi syy koulujemme nykyiseen kehnoon tasoon? Jos lasten kasvatus on niin tärkeä asia kuin yleisesti uskotaan, esimiesten on pidettävä tavallista tarkemmin huolta siitä, että kasvatus uskotaan taitavien, kunnollisten ja jumalaapelkäävien ihmisten käsiin. Siksi on erittäin kohtuullista, että näihin tehtäviin otetaan vain niitä, jotka ovat kokeissa saaneet edellä ehdotetulla tavalla20 hyväksynnän kirkkoherraksi, etenkin jos koululaitoksen virkamiehet nauttivat kaksinkertaisia virkavuosia. Lisäksi kenenkään ei pitäisi saada hakea minkäänlaista papinvirkaa, tai pyytää pappisvihkimystä ilman hakemukseensa liitettyä todistusta hyväksytystä pappistutkinnosta. Ellei tätä varotoimenpidettä noudateta, käy väistämättä niin, että ehdolle papin virkoihin pääsevät ja seurakunnan kutsun sekä lopulta valtakirjan saavat sellaiset miehet, joiden tiedoista konsistori ei ole ollut perillä ja joita se ei olisi koskaan voinut hyvällä omallatunnolla vihkiä papeiksi, ellei heillä olisi jo ollut laillista kutsua virkaan ja valtakirjaa.

Kun sitten jokainen hakija on näin saanut oikeuden kilpailla virasta, on tässä seuraavaksi tutkittava tarkemmin, ketä on pidettävä muita soveliaampana.

Minun mielestäni sen voi sopivimmin ja selkeimmin määritellä laskemalla tietyksi vuosimääräksi kaiken sen, mistä voi olla jollekulle etua ehdollepanossa ja viran täytössä, on sitten kysymys ansioista tai taidoista. En näet pidä lainkaan mahdollisena laatia säännöllistä virkaikäjärjestelmää, joka taitojen ohella perustuisi erilaisissa olosuhteissa hankittujen ansioiden vertailuun, mikäli ansioihin ei sovelleta yhtä yhteistä laskentatapaa eikä taitoja liioin mitata tietyllä ajalla, jota voidaan verrata virkaikään.

Kuinka monta vuotta kussakin tapauksessa pitää laskea mukaan, jää riippumaan lainsäädäntövallan päätöksestä. Tyydyn vain ehdottamaan tässä joitakin lukuja. Niiden määrää voidaan tietyissä tapauksissa lisätä tai vähentää ilman että syntyisi ristiriitaa minun ehdotukseni kanssa.

Ne opiskelijat, joilla ei ole esittää yliopistoissa puolustettua opinnäytettä, eivät voi laskea hyväkseen mitään vuosia, mutta heidät on asetettava keskinäiseen paremmuusjärjestykseen sen mukaan milloin he ovat saaneet todistukset, jonka he tutkintonsa hyväksymisestä esittävät.

Jos on puolustanut opinnäytettään jossakin tiedekunnassa, voi tällä perusteella laskea hyväkseen 1 vuoden. Poikkeuksena ovat kuitenkin apurahanhakijoiden pro stipendio laaditut väitökset21. Niin sanottu filosofian kandidaatin tutkinto lasketaan 2 vuodeksi, maisterinväitöskirja 1 vuodeksi ja siten kaikkien filosofisen tiedekunnan oppiaineiden suorittaminen 4 vuodeksi. Jos joku ryhtyy suorittamaan teologian tohtorin tutkintoa ja hyväksytään teologian lisensiaatiksi, hänen hyväkseen on niin ollen laskettava 6, 8 tai 12 vuotta. Jos joku filosofisen tiedekunnan kaikki oppiarvot suoritettuaan esittää väitöksen teologisessa tiedekunnassa, hän saa hyväkseen 1 vuoden, mutta se, joka väittelee proprio praesidio filosofiassa, 2 vuotta, ja näin joka kerralta, mutta vain milloin on kyse kolmesta kotimaisesta yliopistostamme22. Jos väitös esitetään ulkomaisessa yliopistossa, se jää laskuista.

Yliopistojen professorit, tiedekunta-apulaiset ja dosentit saavat laskea yhden virkavuoden kahdeksi, mutta on pidettävä tarkoin kiinni siitä, että he pitävät todella luentoja molempina lukukausina. Jos he sen sijaan vain nostavat palkkaa, heille ei lasketa mitään virkavuosia. Sama koskee kaikkia lukioiden ja muiden koulujen opettajia. Sama etu tuntuisi kuuluvan myös kuninkaallisille hovisaarnaajille ja heidän ylhäisyyksiensä valtakunnan neuvosherrojen kotipapeille, jotka ovat vakinaisessa palveluksessa, sotilaspapeille niin kauan kuin heidät on määrätty palvelukseen, ministereitä ja lähetystöjä valtakunnan ulkopuolella palveleville papeille niin kauan kuin heidän todellinen virkamääräyksensä kestää, Itä-Intian kauppakomppa­nian ja muiden laivojen papeille matkan aikana, tuomiokirkkoseurakuntien ja Tukholman kappalaisille, konsistorien vakinaisille notaareille sekä kaikille niille, jotka ovat saaneet ja voivat saada saman aseman kuninkaallisilla määräyksillä.

Yksinkertaiset virkavuodet lasketaan kaikille muille, kuten kirkkoherroille, ovat he sitten lääninrovasteja tai eivät, kappalaisille, ovat he sitten vt. kirkkoherroja tai eivät, sotilaspapeille, silloin kun heitä ei ole määrätty palvelukseen, kuninkaallisille hovisaarnaajille, jotka eivät ole vakinaisessa palveluksessa kuninkaallisessa hovissa, papiston apulaisille sekä yksityisille apupapeille, ruukinpapeille, ritariston ja aateliston kotipapeille, armovuoden saarnaajille ja kaikille niille, jotka on vihitty papeiksi, elleivät he sitten kokonaan jättäydy papin tehtävistä ja kieltäydy toimettomuutensa aikana harjoittamasta tointaan konsistorin määräämässä seurakunnassa korvausta vastaan, josta he ja heidän kotiväkensä saa tarvittavan toimeentulon. Jos he menettelevät päinvastoin, viran menettäminen kokonaan on paikallaan.

Jos joku hoitaa yhtä aikaa useampaa virkaa tai tointa, hän saa laskea hyväkseen kaksinkertaiset virkavuodet. Mutta sellaiset papit, jotka eivät ole pysyvästi toimessa, kuten ylimääräiset kuninkaalliset hovisaarnaajat, sota-, ruukin- ja kotipapit ynnä muut, jotka vapaana ollessaan hoitavat yksinkertaisiin virkavuosiin oikeuttavaa tointa, eivät liioin saa laskea hyväkseen kaksinkertaisia vuosia. Jos he sen sijaan hoitavat konsistorin luvalla sellaisia toimia, joista lasketaan kaksinkertaiset virkavuodet, sitä oikeutta ei voi viedä heiltä, mutta sen useampia vuosia he eivät saa koskaan hyväkseen.

Konsistorin on asetettava ehdolle ne hakijat, jotka edellä kuvatun järjestelmän mukaan voivat lukea hyväkseen useimmat virkavuodet, ja milloin toimeen nimitetään ilman ehdokasasettelua, on nimitettävä se, jolla on eniten vuosia. Tässä ei saa ottaa huomioon mitään enempiä perusteita sen lisäksi, että hakija on osoittanut hyväksytysti pätevyytensä suorittamallaan tutkinnolla, niin kuin edellä on sanottu.

Lääninrovastiksi on nimitettävä se, jonka rovastikunnan kirkkoherrojen, kappalaisten, komministerien, apupappien ja koulujen viranhaltijoiden enemmistö virkaan haluaa. Oman seurakunnan rovastiksi ei pidä nimittää ketään muuta kuin rovastikunnan vanhin kirkkoherra.

Kaikkien toimien hakuajan on oltava vähintään 3 kuukautta ja ehdollepano on toimitettava viimeistään 4 kuukauden hakuajan jälkeen.

Ne toimet, joissa ei ole ehdollepanoa, on täytettävä viimeistään 3 kuukauden kuluttua, mutta valtakirjan saa antaa vasta 6 kuukauden kuluttua. Sinä aikana ne, jotka katsovat tulleensa syrjäytetyiksi, voivat valittaa päätöksestä kuninkaalliselle majesteetille. Niin pian kuin ehdokkaat on asetettu tai päätös toimen täyttämisestä tehty, on ensimmäisenä pyhäpäivänä kuulutettava tietyn kaavan mukaan kuka tai ketkä on asetettu ehdolle ja kuinka monta vuotta he saavat lukea hyväkseen.

Jos tämä otetaan tarkoin huomioon, kaikki tyytymättömyys sekä valitukset ehdokasasettelun ja virkojen täyttämisen mielivaltaisuudesta voidaan luultavasti välttää. Koska kokemus kuitenkin osoittaa, että itse papinvaaleissa tulee yhtenään paljon epäselvyyksiä, eikä korkein valta ole huolellisimmillakaan toimilla kyennyt torjumaan tai vähentämään niitä, pidän välttämättömänä että jokainen todellinen kristitty miettii jotakin toista helpompaa ja yksinkertaisempaa valintatapaa, joka perustuisi paremmin Jumalan sanalle, olisi vapaa kaikista väärinkäytöksistä, eikä johtaisi eripuraisuuden ja oman edun tavoittelun takia niin häpeälliseen Jumalan nimen loukkaamiseen kuin nykyinen käytäntö.

Autuaasti nukkunut tohtori ja piispa Andreas Rydelius, joka oppineisuutensa, suuren ajattelun lahjansa ja Jumalan nimen kunniaa kohtaan tuntemansa innostuksen ansiosta on tullut kuolemattomaksi ruotsalaisten sydämissä, pohti jo aikoinaan vakavasti tätä asiaa. Hän esitti oman käsityksensä muistiossa, joka hänen kuolemansa jälkeen jätettiin vuoden 1738 valtiopäivillä valtakunnan säädyille23: papintoimien täyttämiselle ei ole olemassa lahjomattomampaa ja parempaa valintatapaa kuin arpominen. Sillä voidaan varmimmin välttää kaikki juonittelut, sikäli kuin se on inhimillisesti mahdollista. Rydelius jatkaa vielä kuninkaallisista kirkkoherranviroista24 seuraavasti: ”En voi omalta osaltani ymmärtää, että hänen kuninkaallisen majesteettinsa arvovalta mitenkään vähenisi arvonnan vuoksi, kuten jotkut perusteettomasti väittävät. Se kasvaisi päinvastoin erittäin suuresti. Eikö Hänen Majesteettinsa korkein ja jaloin valtaoikeus seurakuntien ulkoisessa johtamisessa olekin luoda ja pitää voimassa kuninkaallisella arvovallalla sitä järjestystä, joka edesauttaa eniten Jumalan kunniaa ja seurakunnan etua sekä sopivimmin torjuu niiden esteitä.”25 Apostolit, joilla oli Jumalan Hengen erityinen johdatus, ottivat käyttöön ja laillistivat tämän valinta­tavan. Miksi se on meillä hylätty jo aikoja sitten? Eikö heidän ymmärryksensä ja halunsa riittänyt siihen, että he olisivat tehneet yhtä puolueettoman valinnan kuin meidän seurakuntamme? Vai pitivätkö he asiaa niin tärkeänä, että pidättäytyivät ratkaisemasta sitä omalla mielipiteellään? Pitäisikö meidän uskoa, että heidän valintatapansa on ilmaistu meille turhaan? Eikö se olisi yhtä luotettava kuin nykyään käytetty valinta? Mitä uskonkappalettamme se rikkoo? Tai kenen omantunnonarkaa vapautta loukkaa, jos valinnan toimeenpanijoiden, seurakuntalaisten ja ehdokkaiden ollessa läsnä toimitetaan viaton arvonta, kun ensin on julkisesti ja hartaasti rukoiltu Jumalaa?

Ollaan varmaan sitä mieltä, että kuulijat menettävät näin valintaoikeutensa. Kun heillä olisi vapaus karsia kolmesta ehdokkaasta se, jonka opissa ja elintavoissa he pystyisivät laillisesti todistamaan olevan jotain loukkaavaa, eivät ne, joilla ei ole taipumusta juonitteluun, pitäne vaaleja niin tähdellisinä eivätkä menettäne niissä mitään nähdessään, että valinta ei jää ihmisten käsiin, vaan siirretään heidän ylimmälle paimenelleen Jeesukselle. Jeesushan on erehtymättömästi pitänyt ja pitää yhä huolta heidän sielunsa todellisesta hyvinvoinnista paljon rakastavammin kuin kukaan osaisi ja paremmin kuin he itse koskaan osaisivat.

Kuvittelisin, että tähän esitetään erityisesti kaksi vastaväitettä: järjellisen valinnan täytyy olla parempi kuin sokean valinnan, ja arvontaan liittyisi paljon väärinkäytöksiä ja vilppiä. Mitä vilppiin tulee, harkitseva ihminen huomaa helposti epäilyn siitä osoittautuvan turhaksi, kunhan arvonta toimitetaan kyllin huolellisesti ja asianomaisten ollessa paikalla. Inhimillisesti on tuskin mahdollista löytää toista tapaa, jossa vilpin voisi paremmin välttää. Se mitä herrnhutilaisten lähettien valitsemisesta arvalla26 usein esitetään, ei kohdistu itse arpomista vastaan, vaan todistaa vain, että arvontaa on siinä tapauksessa käytetty mielivaltaisesti väärin, kun tiukka valvonta on jätetty hoitamatta.

Mitä sitten tulee ensimmäiseen väitteeseen, on aiheellista kysyä, milloin vaali on järjellinen? Järjellisiä eivät suinkaan aina ole ne valinnat, joita enemmistö tekee; sekä terve järki että ilmoitus osoittavat, että niin enemmistön ymmärrys kuin tahtokin ovat turmeltuneita, eikä enemmistö siten pysty eikä halua valita järjellisesti. Ken sitä ei tiedä, häneltä puuttuu riittävä kokemus. Eivätkö useimmat ole mieleltään lihallisia ja maallisia, mikä osoittaa vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan? Opettajista parhaita ovat kiistämättä ne, joilla on lähin yhteys Häneen, ja miten silloin olisi mahdollista, että enemmistö valitsisi heidät. Miettikööt lukijani mitä seuraa näistä Vapahtajan sanoista, Luuk. 6:26: Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! (”kaikki” täytyy tässä tarkoittaa ”monet”). Onko siis niin, että enemmistön valitsema on paras? Entä onko sen tekemä valinta järjellinen? Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, ja siksi maailma vihaa teitä Joh. 15:1927. Tuskin enemmistö olisi siihen aikaan ollut apostolien kannalla. Ei arpominen myöskään merkitsisi asian jättämistä sokean onnettaren ratkaistavaksi, sillä meillehän on annettu pettämätön lupaus, että helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra Sananl. 16:33. Saul valittiin kuninkaaksi arpomalla 1. Sam. 10:20-21, eikä Daavid uskonut menettävänsä mitään kuninkaan oikeuksistaan ratkaistessaan pappien tehtävät arvalla 1. Aik. 24:5.

Autuaasti poisnukkunut kuningas Fredrik28 joutui valitsemaan Tukholman Jaakobin seurakunnan sielunpaimenen kahdesta ehdokkaasta, ja molemmat kirkkoherrat Bold29 ja Tolstadius30 olivat uutteria ja jumalaapelkääviä ja siten hyvin tuttuja kuninkaalle. Koska kuningas rakasti suuresti kumpaakin, hän alkoi epäröidä kumman valitsisi ja päätti ratkaista asian arvalla. Hän ei lainkaan uskonut, että tällä menettäisi vähääkään kuninkaanoikeudestaan, vaan sanoi aivan tyytyväisenä arvan langettua Tolstadiuksen hyväksi: Nyt me tiedämme, että itse Jumala kutsui hänet: virka kuuluu hänelle. Minulla on aihetta kysyä: onko kuningas koskaan pystynyt täyttämään papinvirkaa puolueettomammin ja puhtaammalla omallatunnolla? Onko mikään seurakunta voinut ottaa vastaan opettajaansa turvallisemmin, kuin saadessaan hänet Jumalan kädestä? Tai onko kukaan voinut olla varmempi kutsumuksensa oikeutuksesta kuin tällä tavoin virkaan asetettu opettaja?

Jos joku joutuisi merkittävällä tavalla kärsimään arvonnasta, olisi todennäköisesti kohtuullista, että konsistori asettaisi ainoaksi ehdokkaaksi sen, joka on hävinnyt arvalla kolme samanlaista virantäyttöä, mikäli hän olisi hakijoista vanhin.

Suom. Antero Tiusanen

  1. hyväntahtoisen kysymyksen esittäjä: Turun akatemian professori Jacob Gadolin oli 1762 julkaissut kirjoituksen Välment fråga: Om icke förslag til ledige präste-syslor, likasom de civile- och militariske-ämbeten, efter visse utstakade reglor kunde och borde uprättas? Kirjoituksesta on kaksi painosta, joista toinen on 16-, toinen 20-sivuinen. Painokset ovat oikeinkirjoituksen eroja lukuun ottamatta samansisältöisiä. Tämän tekstin kirjoittaja viittaa 20-sivuiseen versioon.
  2. sivulla 4: Gadolinin (op. cit., s. 4) mukaan säädyt eivät halunneet puuttua pappien nimitys- ja urakysymyksiin, koska ei haluttu saattaa näin tärkeää asiaa epävarmojen kokeilujen kohteeksi, eikä aikaa asian tarkempaan selvittämiseen tuolloin ollut.
  3. pedagogion, triviaalikoulun tai lukion opettaja
  4. tekijän omaa järkeilyä sivulta 6: Gadolin kirjoittaa, että virkojen täyttämisen oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi tulisi olla selkeät säännöt, joiden mukaan hakijoita arvioidaan.
  5. armovuoden pappeja: Kuolleen papin leskellä ja lapsilla oli oikeus saada edesmenneen virkaan liittyvät tulot ns. armovuoden ajan sekä velvollisuus palkata täksi ajaksi sijainen hoitamaan tämän tehtäviä.
  6. yksityisiä apupappeja: Varsinkin kirkkoherroilla oli usein yksityisiä apupappeja.
  7. papille kuuluva kolmasosa viljakymmenyksistä
  8. se joka on teistä suurin, olkoon kaikkien palvelija: vrt. Matt. 20:26
  9. Riksdags-Tidningarimme: Vuodesta 1755 lähtien lähes kaikilla 1700-luvun valtiopäivillä julkaistiin päätöksistä ja keskusteluista raportoivaa lehteä. Kustantajat vaihtuivat, mutta lehden nimi oli useimmiten Riksdags-Tidningar.
  10. ad taedium usque: lat. kyllästymiseen asti
  11. Kansleri Erik Pontoppidan: Erik Pontoppidan oli toiminut Kööpenhaminan yliopiston varakanslerina vuodesta 1755 aina kuolemaansa 1764.
  12. Collegium pastorale practicum: Pontoppidanin teoksen Collegium pastorale practicum, indeholdene en fornøden underviisning, advarsel, raadførelse og opmuntring for dennem som enten berede sig til at tiene Gud og næsten i det hellige præste-embede, eller og leve allerede deri, og ynske at udrette alting med frugt og opbyggelse ensimmäinen painos ilmestyi 1757 ja toinen, parannettu laitos 1765.
  13. Kirjoittaja on lyhentänyt lainausta hiukan. Gadolinin kirjoituksen s. 18 tämä kohta kuuluu: ”Tähän vastataan, että jonkinlainen määrätty ylenemisjärjestys, joka ei voi olla sattumanvarainen tai mielivaltainen, on parempi kuin että sellaista ei olisi lainkaan...”.
  14. Apollo, sivistyksen jumala.
  15. palvelusvuosien kaksinkertaistuminen: Koulujen opettajat ja yliopiston apulaisopettajat saivat laskea hyväkseen palvelusvuotensa kaksinkertaisina hakiessaan seurakuntavirkoja.
  16. looginen päätelmä, jossa kahdesta määrärakenteisesta lauseesta johdetaan kolmas
  17. exercitii gratia: lat. ”harjoituksen vuoksi”
  18. professori Haartmanin karkea ahdistelu: Viittaa Turun akatemian varakirjastonhoitaja Jakob Haartmanin pitkälliseen professorin viran haku- ja valitusprosessiin 1760-luvulla. Haartmanin esittämää opinnäytettä arvosteltiin julkisesti Den Nya Svenska Mercurius -lehdessä. Myssyihin lukeutunut Haartman haki ja myös sai tukea valitukselleen vuonna 1765 kokoontuneilta valtiopäiviltä.
  19. proprio praesidio -väitös: väitöstilaisuus, jossa tekijä itse toimii puheenjohtajana eli preeseksenä
  20. Kirjoittaja viittaa tässä ilmeisesti omaan ehdotukseensa aiemmin tässä kirjoituksessa.
  21. pro stipendio laaditut väitökset: Stipendiä hakeneille saatettiin järjestää väitöstilaisuuksia, jotta heidät voitiin asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.
  22. kolmesta kotimaisesta yliopistostamme: Uppsalan ja Lundin yliopistot sekä Turun akatemia. Greifswaldia ei siten laskettu kotimaiseksi.
  23. muistiossa, joka hänen kuolemansa jälkeen jätettiin vuoden 1738 valtiopäivillä valtakunnan säädyille: Lundin piispa Andreas Rydelius menehtyi matkalla vuoden 1738 valtiopäiville, mutta ehti sanella muistion, joka koski meneillään olevaa kirkkojärjestyksen uudistamista. Rydeliuksen muistiosta nousi valtiopäivien aikana esille juuri esitys arvan käyttämisestä papinvaalissa, mutta tämän jälkeen asia ei ollut näkyvästi esillä. Mahdollisesti juuri tämä muistio, josta oli olemassa monia kopioita, innoitti tekstin kirjoittajaa esityksensä tekemiseen.
  24. kuninkaallisista kirkkoherranviroista: Historiallisista syistä seurakuntia oli kolmenlaisia: kuninkaallisia, konsistoriaalisia ja patronaattioikeuden alaisia. Kirkkoherraa valittaessa sekä kuninkaallisissa että konsistoriaalisissa seurakunnissa tuomiokapituli asetti ehdolle kolme ehdokasta, minkä lisäksi kuninkaallisilla seurakunnilla oli oikeus nimetä neljäs ehdokas. Konsistoriaalisissa seurakunnissa suoritetun vaalin tulos oli sitova, kun taas kuninkaallisissa nimitysoikeus oli viime kädessä kuninkaalla. Jos seurakunta oli yksityisen henkilön patronaattioikeuden alainen, tällä oli oikeus tehdä ehdotus kirkkoherran viran täytöstä, josta piispa ei yleensä voinut poiketa.
  25. Rydeliuksen muistiosta on säilynyt lukuisia erilaisia versioita. Lainaus vastaa sisällöllisesti Herman Lundströmin julkaisemaa versiota: Herman Lundström, ”Biskop Rydelius’ ­omtvistade memorial till 1738 års riksdag.” Kyrkohistorisk årsskrift, 1900, s. 225–252. Ks. myös A. Thomson, ”Andreas Rydelii memorial vid 1738–39 års riksdag.” Kyrkohistorisk Årsskrift 1926, s. 193–202.
  26. herrnhutilaisten lähettien valitsemisesta arvalla: Herrnhutilaiset tekivät kaikki tärkeät päätökset arpomalla, koska katsoivat Jumalan tahdon toteutuvan tällä tavalla.
  27. Joh. 15:19: Yksi lause on jätetty pois alkuperäisestä raamantunkohdasta: ”...kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi...”.
  28. Fredrik I
  29. Anders Båld
  30. Eric Tolstadius valittiin Tukholman Jakobin ja Johanneksen seurakuntien kirkkoherraksi 1747.

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: