Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
Saapunut 15.7.1800. Samana päivänä jätetty valmisteluvaliokunnalle.
Ajatuksia lukiessani herra professori, tohtori Gabriel Erik Haartmanin Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle jättämää, rokonistutusta koskevaa kertomustani käsittelevää muistiota.1
Herra professori, tohtori Haartman2 on huomautuksissaan esittänyt hyvin myönteisiä käsityksiä tätä aihetta koskevista ajatuksistani ja luultavasti luonut pohjan Kuninkaallisen Suomen Talousseuran minulle osoittamalle suosiolle. Otan tuollaisen huomion kunnioittavasti vastaan ja kunnioitan häntä vankkumattomasti.
Hänen aiemmin yleisölle julkaisemansa valistavat tiedot,3 jotka ilmestyivät samaan aikaan, jolloin itse laadin kirjoitustani, vastaavatkin suurimmaksi osaksi täysin omia ajatuksiani asiasta. Haluan mainita vain muutaman varsin vähän merkitsevän seikan.
Olen tahallani jättänyt tervaveden pois selvityksestäni siitä syystä, että vaikka sitä hyvin vakavassa tarkoituksessa käytettiin rahvaan lasten käsittelyssä entisinä aikoina, kun rokonistutusta edelsivät suurisuuntaiset valmistelut, sitä ei ole Pohjanmaalla käytetty nyt peräti 30 vuoteen, mutta rokonistutukset ovat onnistuneet mitä erinomaisimmin.
Varmaa tietysti aina on, kuten herra professori ja tohtori tämän valaisevan kirjoituksensa lopussa sanoo, että tuore visva tuottaa aina parhaat tulokset rokonistutuksessa. Koska minulla on kuitenkin ollut laajempana tavoitteena rokonistutuksen yleistäminen, olen rohjennut ajatella pitemmälle tätä asiaa ja väitän, että tuoreempaa tai vanhempaa rokkovisvaa olisi oltava saatavissa aina ja kaikkialla, jotta rokonistutukset voitaisiin tehdä joka toinen, kolmas tai neljäs vuosi siitä riippumatta, onko isorokkoa liikkeellä vai ei, sillä mielestäni isorokko saa ilmaantua milloin tahansa, kunhan se tulee rokonistutusten kautta. Olen nähnyt ettei tartunta-aine eli rokkovisva vuodessa pilaannu eikä huonone, kun lähetin vuosi aikaisemmin otettua ja kuivattua rokkovisvaa Loviisaan ja sain sikäläiseltä lääkäriltä4 todistuksen, jonka mukaan tartutus toteutui varsin hyvin ja nopeasti. Monet ovat käyttäneet menestyksekkäästi kahden tai useammankin vuoden takaista tartunta-ainetta. Pariisista on kerrottu tänä vuonna 6. kesäkuuta, että siellä on istutettu rokkoa lapsiin Lontoosta saatua rokkoainetta käyttäen.5
Kiistatta lapset voivat saada isorokon uudelleen rokonistutuksen jälkeen, onpa se tehty tuoreella tai vanhemmalla rokkovisvalla. Mutta vasta tarkempi tutkimus osoittaa meille, ovatko he saaneet uudelleen rokon siitä huolimatta, että heillä on ollut paitsi ns. rokkokuumetta myös ihottumaa, jolloin tartunta on edennyt normaalisti; tähän mennessähän tällaista selvitystä ei ole tehty.
Nyt kuitenkin siirryn herra professorin ja tohtorin kirjoitustani koskeviin huomautuksiin, joissa hän ensiksi vastoin minun yksinkertaisia ajatuksiani hyväksyy ja ylistää niiden yrityksiä, jotka pyrkivät hävittämään isorokkotartunnat kokonaisista valta- ja maakunnista. Hyväksyn kaikki varotoimet, joita on ehdotettu isorokon torjumiseksi; tunnustan, että sellaiset yritykset voivat olla tuloksekkaita muutamien vuosien ajan, mutta jos koko valtakunnassa kukaan ei ole sairastanut isorokkoa 20 tai 30 vuoteen ja sitten mustalaiset lapsineen ja salakauppiaat vaeltavat talosta taloon ja tartuttavat luonnollisella tavalla isorokkoa useiden läänien alueelle, jolloin tartunnan saaneet pitäisi ottaa tätä varten tarkoitettuihin sairastupiin, niin siihen varmaankin tarvittaisiin kokonaisia kyliä kautta maan, sillä ei näin kauhean tartunnan ja tappavan taudin saaneita voitaisi eikä pitäisi jättää vaille hoitajien ja lääkkeiden apua. Kysyn, mistä saataisiin lääkärit ja palveluskunta potilaita hoitamaan, kun heistä itsestäänkään kukaan ei olisi vielä sairastanut isorokkoa ja he joutuisivat näin ollen jokseenkin varmasti kuoleman omiksi. Kuinka monta pappia ja ruumiinkantajaa jäisi tartunnan uhriksi, ja kuka osaa sanoa, kuluuko epidemian päättymiseen 6, 8 tai 10 viikkoa tai ehkä puoli vuotta, ja kuka vastaa siitä, ettei kukaan pitkään aikaan toipumisensa jälkeen uskalla salaa eikä julkisesti hoitaa asioitaan kosketuksissa muihin ihmisiin tai etsiä kaltaistensa seuraa, kun peli olisi kerralla kokonaan menetetty ja myöhäisen katumuksen vallassa kirottaisiin tuollaista sekä surkeuteen johtanutta että kaameata koetta? Tästä syystä anoinkin nöyrimmin, ettei kukaan Kuninkaallisen Talousseuran jäsenistä esittäisi tuollaisia ehdotuksia korkealle esivallalle, jonka on katsottava useimpia asioita muiden silmillä, ja rohkenen vielä uudistaa tämän nöyrän pyyntöni.
Minusta on kuitenkin yllättävää, ettei herra professori ja tohtori halua myöntää isorokon ja muiden kulkutautien olevan vaikeampia, kun tauti tarttuu samalla seudulla suureen ihmismäärään. Niinpä rohkenen tässä asiassa turhaan vedota omaan kokemukseeni, ellei herra professori itse pystyisi vakuuttumaan asiasta. Hän myöntänee, että kaikissa ripulitartunnoissa, mätä- ja pilkkukuumeissa,6 jopa rutossakin tauti muuttuu sitä vaikeammaksi ja kauheammaksi, mitä useampia ihmisiä tungeksii samassa huoneessa, ja samassa määrin tappavammaksi, kun taas silloin, kun kussakin huoneessa on 2 tai 3 henkeä ja ilma vaihtuu jonkin verran, myrkyllinen höyry ei heitä tukahduta. Jos sotaretkellä olevasta pataljoonasta sairastuu 10 tai 12 miestä, kenttäsairaalassa on mahdollisuuksia sijoittaa yhteen huoneeseen vain 2 tai 3, ja silloin tauti pysyy siedettävänä, mutta jos samasta pataljoonasta sairastuu 100 miestä tai enemmän, heitä on ahdettava samaan huoneeseen 12, 15, jopa 20, ja silloin herra professori varmaan ennakolta odottaisi suuremman kuolevuuden olevan uhkaamassa. Eiköhän isorokko noudattane samoja sääntöjä, onhan se hirmuinen mätäkuume? Eiköhän joskus käy niin, että kun isorokko on tarttunut 12–15 lapseen samassa talossa, voidaan tuskin laskea neljän tai viiden jäävän henkiin? Niin – olenpa nähnyt muutaman kerran, että hädin tuskin yksi on jäänyt eloon, yleensä joku niistä, jotka sairastuivat ensimmäisessä vaiheessa, jolloin tartunta oli vielä siedettävää tuhoisuudeltaan, kun taas myöhemmin sairastuneet ikään kuin mätänivät elävältä. Isorokkokuolleisuuden vuotuiset vaihtelut Berliinin kaupungissa eivät todistane mitään, niin kauan kuin ei ole selvitetty, kuinka suuri määrä kuolleista kuoli rokonistutuksen kautta saatuun tautiin ja kuinka moni luonnollisen tartunnan kautta. Vuonna 1784 kuoli 51 ja vuonna 1785 menetettiin 1 077, eikä herra professori varmaankaan voi ajatella, että kaikkina lueteltuina vuosina tartunnan saaneita oli yhtä monta, mutta jos 500:sta vuonna 1784 sairastuneesta kuoli 50, silloin 1 000 vainajaa 10 000 sairastuneesta olisi 1785 ollut suhteellisesti sama osuus. Niinpä annetuista tiedoista ei voida saada mitään valaistusta tähän kysymykseen.
Herra professori ei hyväksy olettamustani, että luonnollisesti saatuun tartuntaan kuolee todennäköisesti joka neljäs lapsi, mitä arviota hän pitää suuresti liioiteltuna, mutta hänen omat erästä Lontoon sairaalaa koskevat sanansa ovat seuraavat: ”että kun siellä istutettiin rokko 1 500 lapseen, joista vain kolme kuoli, hoidettiin viereisessä erillisessä rakennuksessa lähes 400 isorokkopotilasta, joista joka neljäs kuoli, vaikka taitavimpien lääkäreiden valvonnassa annetun hoidon laatua ei voida epäillä”. Tämän perusteella päättelisin, että jos parhaiden lääkäreiden valvonnassa hoitojärjestelyt olivat hyvät ja lääkkeitä käytettiin, mutta luonnollinen tartunta tempasi silti pois joka neljännen lapsen, ei todellakaan olisi ihme, jos rahvaan joka suhteessa huonosti hoidetuista lapsista joka toinen tai joka kolmas kuolisi! Ei siis liene liian paljon sanottu, kun puhun joka neljännestä? Samassa yhteydessä sanon kuitenkin seuraavat sanat: ”koska kuitenkin suuri osa lapsista kuolee ensimmäisinä ikävuosina ennättämättä joutua isorokon uhreiksi, näyttää joka tapauksessa siltä, että 400 000:sta noin 40 000–50 000 väistämättä kuolee isorokkoon”, ja tämähän on lähimain saman verran kuin herra professori on itse arvioinut, siis että joka kymmenes tai kahdestoista lapsi kuolee isorokkoon.
Herra professori on suvainnut esittää kysymyksen, voidaanko rokonistutuksia tehdä haitatta niinäkin aikoina, jolloin tätä tautia ei yleensä ole liikkeellä, ja vastaa kysymykseensä kieltävästi. Hän vetoaa tässä useimpien lääkärien kokemuksiin, joiden mukaan rokonistutus silloin on vahingollista, ja arvostaa näitä kokemuksia, mutta selkeämmin ei sanota, mihin heidän kokemuksensa perustuvat. En osaa kuvitella, että herrat lääkärit pitävät näitä ajankohtia isorokkotartunnan tai oikeastaan sen torjumisen kannalta suotuisampina, kuin niitä aikoja, jolloin luonnollista tietä tarttuvaa tautia on liikkeellä, tai että heidän mielestään meitä ympäröivässä ilmassa olisi silloin enemmän jotakin onnea tuottavaa kuin muina aikoina. Maassamme käy useimmiten niin, että ns. tattarit kierrellessään maata tuovat isorokkotartunnan useihin pitäjiin ja lääneihin, mutta kukaan ei halunne väittää tietävänsä, että he tai muutkaan taudinkantajat olisivat voineet tai halunneet valita tuohon tarkoitukseen soveliaampia aikoja. Jo pian 40 vuoteen me emme ole koskaan tottuneet valitsemaan päivää tai vuotta, jolloin isorokko sopii panna liikkeelle. Pikemminkin on ajateltavissa, että vuodenaikojen välillä on jonkinmoista eroa, mutta me Pohjanmaalla emme voi hyväksyä ajatusta, että jokin vuosi olisi suotuisampi tartunnan leviämiselle kuin jokin toinen. Mätäkuumeen, tulirokon ja hinkuyskän ja muiden tautien esiintyminen voi tehdä jostakin vuodesta paremman ja toisena vuonna kuolleisuus on taas suurempi, mutta kukaan ei tohtine väittää, että isorokko leviää aina terveydelle edullisempina vuosina. Kokemus osoittaa asian olevan usein päinvastoin.
En voi koskaan luopua siitä käsityksestä, että sekä isorokossa että muissa elimistöä mädättävissä ja tarttuvissa kuumetaudeissa mädäntyminen ja samassa suhteessa yleinen kuolleisuus lisääntyvät tai vähenevät suhteessa tartunnan saaneiden määrään, olkoonpa isorokko sitten seurausta luonnollisesta tai rokonistutuksella aiheutetusta tartunnasta. Niinpä olisi edullisinta, että isorokkoa olisi liikkeellä joka vuosi, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista. Kuullaan varmaankin vastaväite, että kun tautia ei ole liikkeellä, tartunta voidaan toki välttää seuraavaan epidemiaan saakka. Tämä pitää paikkansa, mutta onko silloin hyödyllisempää lisätä tartunta-aineen määrää lisäämällä tartunnan saavien määrää? On kai parasta, että tartunnan saaneita on mahdollisimman vähän, kun kukaan meistä ei kuitenkaan ole voinut välttää sen kohtaamista?
Tämän takia olemme myös vakuuttuneita siitä, että aiheutuupa rokko sitten luonnollisesta tartunnasta tai rokonistutuksesta, se ilmenee yleensä väistämättä sitä lievempänä, mitä tiheämmin se vierailee. Näyttää siltä, että ne herrat lääkärit, joita herra professori tässä erityisesti arvostaa, eivät ole ehtineet pitkällekään rokonistutustoiminnassaan, kun he eivät suorita rokonistutuksia useammin, vaan ainoastaan taudin ollessa liikkeellä. Pelkästään Pohjanmaan kokoisella alueella säännölliset vuotuiset rokonistutukset ovat tarpeen, ja jos sanotaan, että koko maakunnassa on rokonistutus pantava toimeen yhtä aikaa, saataneen havaita, ettei rokon istuttaminen käy yhtä ripeästi kuin upseerin komento sotamiehelle: ”Tulta” – ja sillä on kaikki hoidettu.
Voin ainoastaan mitä parhaiten kiittää herra professorin esitystä rokonistutuksen edistämisen keinoista. Hän puhuu mitä lämpimimmin isänmaan ja kansalaisten puolesta, eikä kukaan voi lukea sitä yhtä lämpimiä tunteita tuntematta.
Mutta kun herra professori suvaitsee ikään kuin ohimennen oikaista tekemäni erehdyksen, olen tässä asiassa liian tarkka kunniastani. Mikähän tuo erehdys mahtaa olla?
Kun en ensinnäkään ole varma siitä, miten tarkasti noudatin konseptiani kirjoittaessani tekstin puhtaaksi, eikä minulla ole siitä jäljellä kuin ensimmäinen luonnos enkä ole varma, missä määrin tekstit vastaavat toisiaan, minun on ensin jäljennettävä tuosta konseptistani kaikki, mikä tätä sivuseikkaa koskee: Voidaan helposti päätellä, miten ne, nimittäin lääkkeet, ovat täysin tarpeettomia, kun itse rokonistutuksen yhteydessä vain annetaan ulostuslääkkeeksi vähän kalomelia7 (jota ei uuden farmakopean mukaan kuitenkaan ole apteekeistamme saatavissa, vaan ainoastaan yksinkertaista mercurius dulcista,8 joka on valmistettu pelkällä vedellä laimentamalla käyttämättä lainkaan sublimaatiota) sekä hieman jalapajuurta9 jne.” Enempää en konseptistani näe, mutta herra tohtorin ja professorin tätä asiaa koskevista huomautuksista olen ymmärtävinäni, että kirjoittaessani tekstiä puhtaaksi mieleeni on juolahtanut enemmänkin sanoja, koska tuossa kohdassa kerrotaan minun sanoneen, että elohopea on liuotettu sieveteen.10 Tästä kaikesta minun on nyt ensiksi huomautettava, että sanat, jotka olen nyt esittänyt täällä kotona olevan konseptini mukaisesti, ovat ne, jotka olin aikonut saattaa yleisön arvioitaviksi, mutta kaiken muunkin, minkä olen kynäni kulkiessa lisäksi esittänyt, tunnustan toki kirjoittamakseni.
Herra tohtori ja professori on nyt esittänyt vastaukseksi tähän, että olisin tehnyt virheen, kun hän väittää että ”uudemmissa Ruotsin farmakopeoissa mainittu mercurius dulcis ei liukene sieveteen yhtään paremmin kuin vanhalla menetelmällä sublimoimalla valmistettu,11 sillä ruokasuolalla saostaminen saa aikaan sen hapon ja elohopean yhdistymisen, ja asianmukaisesti uutettuna tästä yhdisteestä saadaan vanhaa kalomelia luotettavampi lääke.” Lukija verratkoon nyt tätä herra professorin arvostelua itse prosessiin, jolla mercurius tai hydrargyrus12 dulcis uusimman farmakopean 1790 julkaistun 4. painoksen13 mukaan valmistetaan, s. 83.
Hydrargyrus dulcis
R: Hydrargyri purifucati
Acidi nitri diluti singulorum libram semis in cucurbita vitrea mixta, post digestionem per quatuor horas coque per horae quadrantem vas sub inde agitardo, donec hydrargyrus solvatur. Liquor etiamnum fervens decantetur in vas vitreum, cui prius inditus sit. alius liquor fervens qui habet salis communis uncias quatuor.
Aquae destillatae libras octo commoveantur liquores spatula lignea. Post quam pulvis albus ad fundum vasis praecipitatus est effundatur liquor limpidus supernatans, et pulvis remanens effusa saepius aqua calida abluatur donec insipida sit. Tum charta bibula exceptus leni calore siccetur.14
Tässä on koko prosessi, jonka tuotetta olen runsaat 30 vuotta sitten useita kertoja itse valmistanut Boerhaaven kemian oppikirjan15 mukaan, jossa aineen nimenä on mercurius praecipitatus albus, ja hänen kiittelyjensä nojalla käyttänyt siitä asti aiemmin mercurius sublimatus corrosivuksesta16 uusien sublimaatioiden ja useiden elohopean lisäyskertojen kautta valmistetun mercurius dulciksen eli kalomelin sijasta, joita aineita olen itsekin valmistanut, kaikkia puhtaan elohopean pohjalta.
Miten siis voisin tunnustaa, että olen tehnyt virheen kirjoittaessani aineesta, jonka valmistuksen olen useita kertoja mitä tarkimmin suorittanut.
Katsokaamme nyt, onko mercurius dulciksen valmistusprosessi siitä esittämieni tietojen mukainen: 1) havaitaan, kuten olen sanonut, että tämä uusi mercurius dulcis valmistetaan nyt aivan toisin kuin entinen ja siitä tehty kalomeli; 2) että elohopeaa pannaan sieveteen niin paljon, että se keittämisen aikana liukenee tähän, sillä acid. nitri dilutum on samaa kuin aqua fortis,17 ks. mainitun farmakopean s. 138. Kuinka herra professori siis voi huomautuksessaan kiistää tämän liukenemisen, kun selvästi sanotaan: donec hydrargyrus solvatur. Hydrargyrus ei voi koskaan saada Dulcis-nimeä, ennen kuin se on liuotettu sieveteen, saostettu suolavedessä ja liotettu vedellä. Mutta elohopea ei ainoastaan ole tässä uudessa mercurius dulciksessa sieveteen liuenneena, vaan se on pakostakin vanhan valmistustavan mukaan liuotettava sieveteen ja kiehutettava kuiviin, jotta se sitten ruokasuolaa käyttämällä muutetaan mercurius sublimatus corrosivukseksi ja niin edelleen, joten liuottaminen sieveteen on joka tapauksessa välttämätöntä, ja juuri näin olen väittänyt, vaikka en silloin tullut ohimennen maininneeksi sen saostamista keittosuolan avulla, vaan mainitsin vain sen liottamisen vedellä. Sanoin jo siinä niin paljon, etten ottanut mukaan koko prosessia, ja jos se oli virheeni, tunnustan sen. Silloin on kuitenkin herra professorin samoin tunnustettava omansa sekä se virhe, että hän on myös jättänyt huomiotta liuottamisen, joka kuitenkin samassa prosessissa tapahtui. En tiedä syytä miksi herra tohtori ja professori halusi korjata ns. virhettäni. Riittää että olen osoittanut, ettei minulle ole tässä sattunut minkäänlaista virhettä.
Pienen selvitykseni 9. kohdassa sanon kantanani, ettei kokemus ole millään tavoin vahvistanut rokkoaineen ottamiseen huonommin tai paremmin sopivien rokkojen erottelua, koska on havaittu, että minkä tahansa rokkovisvan vaikutus ihmisiin ei suinkaan perustu rokkoaineen ns. hyvyyteen tai siihen, miten paljon rokkorakkulat yhdistyvät toisiinsa – huom. kunhan rokkovisvaa ei oteta ihmisiltä, joita isorokon lisäksi vaivaa syyhy tai jokin muu paha ihottuma. Tämä havainto on usein osoitettu oikeaksi, kun rokkovisvaa on otettu moniltakin isorokkoon kauheissa tuskissa kuolleilta vainajilta ja tätä ainetta käyttäen on sitten istutettu rokkoa menestyksekkäästi satoihin ihmisiin – ja tämä keino on paljon voimakkaampi kuin ne monet ja monenlaiset varotoimet, mistä herra tohtori ja professori ei omasta puolestaan oman kokemuksensa ja muiden lääkärien kokemusten ja varoitusten perusteella voi olla kanssani samaa mieltä. Minulle riittää ensisijaisesti se sääntö, että rokkovisva on otettava ihmisestä, joka ei pode muita tartuntatauteja, mm. syyhyä, sukupuolitautia ym., ja juuri tämän varauksen olen esittänyt aiemminkin. Näiden näkökohtien pitäisi olla ainoat varaukset. Rokonistutuksen ulottaminen laajemmalle ei käy päinsä, jos rajoituksia on paljon – mutta kaikki onnistuu yhtä hyvin.
Käsikirjoitukseni 14. kohdan loppupuolella on nämä sanat: ”Mutta muutamat äidit ovat keksineet ratkaisuksi sen, että he heti rokon päättymisen jälkeen kuppaavat lapsensa, ja tämä on tehty niin menestyksekkäästi, etteivät lapset sen jälkeen ole saaneet ihoonsa yhtään ainoata paisetta.” Enempää minulla ei käsissäni ole, ja jos tässä virkkeessä on jokin lisäys, jota konseptissa ei ole, mutta jota herra tohtori ja professori kuitenkin pitää typeränä, pyydän, että kaikki mitä tuossa kohdassa on ehkä sanottu myrkyttyneestä verimassasta, on harmin aiheena pyyhittävä tekstistä pois, mutta itse asian on kuitenkin jäätävä paikalleen hyväksyttynä.
Näin hyödyllisimmät totuudet kirkastuvat tiedonantojen, huomautusten ja vastakkaisten näkemysten kautta – ja ennakkoluulojen on pakko kadota yhä täydellisemmin.
Herra tohtori ja professori on vähäisen ymmärrykseni mukaan ensimmäisenä halunnut ryhtyä keskusteluun lääketieteeseen perehtymättömien henkilöiden kanssa aiheesta, jonka on aiemmin uskottu väistämättä kuuluvan vain lääkintätaidon mestareille, ja hän ansaitsee tämän takia yleisen tunnustuksen kaikkien niiden rahvaan ihmisten isänä, jotka Kuninkaallisen Suomen Talousseuran tarjoama yksinkertainen huolenpito voi rokonistutuksen avulla pelastaa. Haluaisin tämän tapahtuessa olla mielelläni herra professorin ja tohtorin apumiehenä vanhuuteni päivinä. Kokkolassa 5. heinäkuuta 1800
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Berliini Kymenkartanon lääni Lontoo Loviisa Pariisi Pohjanmaa Ruotsi Turku
Henkilöt: Björklund, Svante Boerhaave, Hermann Colliander, Johan Georg Ekmark, Karl Daniel Haartman, Gabriel Erik Åkerberg, Mathias
Raamatunkohdat:
Aiheet: