Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Rautakonttorin lakkauttaminen

Muistio rautakonttorin lakkauttamisesta

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

Luettu pappissäädyssä 26. päivänä maaliskuuta 1766.

Nöyrä muistio

Luettuani korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen1 koskien rautakonttoria, olen nähnyt tarpeelliseksi ilmaista vilpittömät ajatukseni siitä valtakunnan korkea-arvoisille säädyille.

Tällainen erittäin tärkeä aihe edellyttää epäilemättä asian tarkkaa tuntemusta omassa yhteydessään. Mutta koska on liian laaja tehtävä tutkia kaikkia niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat arveluttavia korkea-arvoisen salaisen valiokunnan lausunnossa, keskityn ainoastaan asian pääkohtiin. Tässä yhteydessä kannattaa erityisesti tuntea perusteellisesti, millaisena rautakonttori alun alkaen perustettiin.

Herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka esitti ensimmäisen ehdotuksen rautakonttorista, on vuonna 1743 osoittanut sen välttämättömyyden salaiselle kauppa- ja manufaktuurideputaatiolle, vuonna 1744 rautakomissiolle ja 1745 kuninkaalliselle majesteetille. Ja hän on selvästi tuonut julki ne tuomittavat yhteenliittymät, joita luotonantajat kokosivat ruukinomistajia vastaan pakottaakseen raudan hinnan alas nousevien kurssien aikana. Hän osoitti myös sen, miten mahdotonta niiden ruukinomistajien, jotka eivät itse samalla harjoittaneet maastavientiä, ja siten tarvitsivat luottoja, oli luoda yhteenliittymiä edellä mainittuja vastaan.

Rautakonttorin perustamisen tarkoitus oli siis alun alkaen se, että ruukinomistajille annetaan tietyn kootun pääoman avulla mahdollisuus vastustaa luotonantajien omavaltaisuutta. Tuolloisessa onnettomassa tilanteessa tämä ei ilmeisesti olisi ollut aivan hyödytöntä, mikäli kootut varat ja rautaa vastaan pankista myönnetyt lainat eivät olisi joutuneet luotonantajien käsiin, jotka olivat juuri niitä samoja joita vastaan näitä varoja oli tarkoitus käyttää.

Mutta onko tämä ollut tai voiko tästä milloinkaan tulla oikeaa ja todellista parannuskeinoa raudan alihintaa vastaan, sen voi jokainen, joka ei ole puolueellinen, jopa kaikkein yksinkertaisin, helposti ymmärtää. Heti kun sairauden tunnistaa oikein, on parannuskeinokin usein helppo ja luotettava. Voidaan tietysti keksiä mitä tahansa erikoisia ja kalliita parannuskeinoja. Kun kuitenkin tiedetään, että se paha josta valitettiin, muodostui muutamien kauppiaitten yhteenliittymistä, ei milloinkaan ole olemassa kuin yksi keino, jolla sen voi luotettavasti parantaa, ja se on myös kaikkein yksinkertaisin ja helpoin: päästetään useampia kauppiaita ja luotottajia Bergslageniin. Silloin monopolin kaltainen pakko loppuu itsestään ilman lakia, koottuja varoja tai mitään valvontaa. Ja silloin luotottajien täytyy olla yhtä mahdoton pakottaa ruukinomistajia kuin ruukinomistajien on pakottaa heitä.

Tämän väite tulee kaikkina aikoina säilymään kumoamattomana, eivätkä mitkään luotettavat aikakirjat tule koskaan antamaan meille yhtä ainoata esimerkkiä siitä, että monopolia olisi voitu vastustaa toisella monopolilla muutaman vuosikymmenen saati vuosisatojen ajan niin, että siitä olisi yhteiskunnalle todellista etua. Se on ihmisluonnon vastaista. Kaikkein onnellisin lopputulos, johon tällaisten vastakkaisten monopolien voi toivoa päätyvän on, että ne pysyvät keskenään jotenkuten tasapainossa. Kuitenkin se tapahtuu aina kolmannen tekijän eli yhteiskunnan kustannuksella.

Ei pidä kuitenkaan ihmetellä miten valtakunnan korkea-arvoiset säädyt ovat kivuliaan pahan torjumiseksi voineet sortua sellaiseen ehdotukseen kuin rautakonttorin perustaminen oli. Jokaisen, joka on hieman perehtynyt ruotsalaisen kaupan ja talouden historiaan, on helppo ymmärtää tämä.

Kansakunnalla oli jo satojen vuosien takaa vakiintunut kauppajärjestelmä, jota pidettiin melkein jumalallisena ja jota kukaan ei uskaltanut epäillä, vielä vähemmän siihen koskea. Se perustui lähes kaikissa asioissa siihen, että tuotteittemme ostajien määrää vähennettiin ja kaikki toiminta keskitettiin harvojen henkilöiden käsiin. Tästä vielä meidänkin aikanamme niin kuuluisa vuoden 1617 kauppa-asetus2 on pettämätön todiste. Sen avulla kaupankäynnille niin Bergslagenissa kuin muuallakin on asetettu mitä ahtaimmat raja-aidat. Suuri taloudenpitäjä kuningas Kaarle XI katsoi tätä asiaa turhankin paljon läpi sormien, kunnes kuningas Kaarle XII vuonna 1699 uudelleen rajoitti kaupankäyntiä3 Bergslagenissa. Mutta tämän vaikutus oli niin surkea, että raudan hinta laski 14 päivässä 1 ½ riikintaaleria kippunnalta ja silti sille töin tuskin sai ostajia. Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa, kaikkien kuninkaallisten kollegioiden tehtyä muistutuksen siitä Bergslagenille aiheutuvasta vahingosta, perui kyseisen kiellon.

Siitä huolimatta löydettiin keino, jolla vuorimiehet voitiin pitää ikeen alla. Tämä tapahtui 8. päivänä tammikuuta 1704 annetulla selityksellä koskien vuoden 1696 kustannuslainajärjestystä. Sen mukaan koko Bergslagen olisi jaettu tiettyjen luotonantajien kesken, sillä nimenomaisella lisäyksellä, että jos joku vuorimies myisi tuotteensa jollekulle muulle kuin luotonantajalleen, rangaistaisiin häntä ensimmäisellä kerralla vankilatuomiolla tai kahlittaisiin käsiraudoissa seinään vuorimestarin mielivallan mukaan, toisella kerralla kolmella kujanjuoksulla ja kolmannella kerralla vasara- ja tilaosuutensa sekä koko vuoriprivilegionsa menetyksellä.

Kun tällaista tapahtui, oli tie suorastaan tasoitettu monopoleille ja raudan hinnan alaspainamiselle. Luotottajalla ei ollut mitään vaivaa pakottaa ruukinomistajaa, joka oli sidottu tähän niin julmilla ehdoilla.

Jo viime vuosisadan historiasta löytyy todisteita siitä miten juuri osta­jien lukumäärän rajoittaminen on selvästi laskenut raudan hintaa. Kun Udde­valla vuonna 1681 menetti tapulioikeutensa4 ja Göteborgin kauppiaista siten tuli lähes ainoat Värmlannin vuorikunnan tuotteiden ostajat, raudan hinta laski yhden riikintaalerin kippunnalta. Viljan hinta sen sijaan nousi 18 taaleriin tynnyriltä, vaikka Uddevalla myi omansa 13 ½ taalerilla, ja lisäksi vuorikunta kärsi virheellisen mittayksikön takia5. Tämä kaikki uhkasi tätä vuorikuntaa täydellisellä tuholla, eivätkä esitykset tai lait voineet estää sitä ennen kuin Uddevalla vuonna 1719 jälleen saavutti vapautensa6 ja sai siten mahdollisuuden tasapainottaa rautakauppaa suhteessa Göte­borgiin. Raudan hinta nousi vuodesta 1719 vuoteen 1724 neljästä seitsemään riikintaaleriin kippunnalta. Värmlannin vuorikunta esitti vuoden 1723 valtiopäivillä valtakunnan säädyille kiitoksensa7 siitä ja vakuutti, että he sen ansiosta pystyivät nyt pyörittämään toimintaansa pääosin omilla varoilla.

On siten merkillepantavaa, että raudan hinta nousi silminnähtävästi vapautemme alkuvuosina ja ennen kuin toimintaa Bergslagenissa alettiin rajoittaa. Mutta juuri siitä ajasta lähtien, kun toimintaa kaikin tavoin rajattiin, se laski lähes vuosittain, ja niin alhaiseksi, että se vuonna 1740 lähes saman kurssin vallitessa, oli 46 kuparitaaleria eli 5 1/9 riikintaaleria. Hinta oli siten Hampurin valuutassa kaksi riikintaaleria alempi kuin aiemmin.

Raudan hinnan alenemisen syitä ei siten tule hakea ulkomaalaisista vaan omista asetuksistamme. Niiden kautta muutamat yhdistyneet kauppiaat saivat mahdollisuuden painaa raudan hinnan alas, joko oman voiton vuoksi tai ulkomaalaisen asiamiehinä.

Ei pidä myöskään luulla, että Bergslagen joutui tällaiseen pakkotilanteeseen odottamatta. Sillä heti, kun kuninkaalliset kollegiot vuoden 1723 valtiopäivillä jättivät valtakunnan korkea-arvoisille säädyille ehdotuksensa8 Ruotsin kaupankäynnin säätelemiseksi, osoitti kuninkaallisen vuorikollegion asessori Emanuel Swedenborg kauppadeputaatiolle saman vuoden huhtikuun 13. päivänä jätetyssä muistiossa9

, että sellainen säätely tulisi kokonaan tukahduttamaan vuorituotannon ja antamaan muutamille harvoille kauppiaille vapauden harjoittaa pakkovaltaa kaikkia ruukinomistajia kohtaan, mikä koituisi koko valtakunnan vahingoksi. Kun tämä yhä selvemmin alkoi käydä toteen, antoi se syyn rautakonttorin suunnittelulle.

Kun nyt siis vielä halutaan väittää, että rautakonttori on välttämätön harvojen ja yhdistyneiden ostajien raudan hinnan alentamispyrkimysten estämiseksi, niin silloin on epäsuorasti annettu tuki sellaisille monopoleille, joita ei haluta hävittää. Halutaan vain lieventää monopolien vaikutuksia estämällä niiden vakavimpia purkauksia, mihin käytetään ruukinomista­jien vastakkaista yhteenliittymää.

Mutta koska valtakunta tarvitsee toimissaan todellista apua, on erittäin tärkeää, että Bergslageniin palautetaan sen aiempi vapaus käyttämällä aitoja ja luonnollisia menetelmiä, kitkemällä paha juurineen. Silloin tarvittavat luotot eivät voi loppua, hinta on niin kohtuullinen kuin mahdollista, eivätkä maastaviejät voi ylläpitää mitään monopoleja.

Tämän lisäksi rautakonttorin säilyttämiseen ruukinomistajien tukena ja raudantuotannon edistäjänä sisältyy niin monia arveluttavia seikkoja, että valtakunnan korkea-arvoiset säädyt asiaa harkitessaan tuskin voivat päätyä kannattamaan sitä. Sillä:

1) Rautakonttorille vuosittain tuleva maksu eli yksi taaleri kippunnalta10 on kova vero raudan ostajille. Kuninkaallinen majesteetti on kuitenkin hallitusmuodon toisessa pykälässä11 pyhästi vakuuttanut jokaiselle Ruotsin miehelle, että se ei riistä eikä anna riistää vähäisintäkään osaa hänen irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta, vaan sitä vastoin puolustaa, suojelee ja varjelee sitä, joka haluaa elää lainkuuliaisesti.

Kun rautakonttoria alkujaan oltiin perustamassa, ei siksi uskallettu ruukin- ja hyttien omistajien tahdon vastaisesti asettaa heille samaa maksua, huolimatta heidän valtuutettujensa myöntyväisyydestä. Sen sijaan lähetettiin maaseutupaikkakunnille edustajia, jotka yrittivät saada heidät vapaaehtoisesti suorittamaan sellaisen suostuntaveron. Ja vaikka useimmat heistä suostuivat siihen, ei heitä kuitenkaan sellaisella maksulla rasitettu. Huomaa: syy tähän oli se, että he eivät olleet päässeet mihinkään yleiseen yksimielisyyteen siitä, ja tästä syystä raudan ostajien tuli suorittaa tämä maksu.

Mahtaako nyt kokoontuneilla valtakunnan korkea-arvoisilla säädyillä olla parempia perusteita rasittaa kotona olevia kanssaveljiään tiettyjen yksityisten eduksi yli yhden kultatynnyrin12 vuosittaisella maksulla? Vai mahdetaanko ketään voida pakottaa tätä maksua suorittamaan, tai onko valtuutetulla edes oikeuksia valtiopäiville saamansa valtakirjan vastaisesti asettaa valitsijamiehilleen pienintäkään rasitetta, joka menee yksityisille yhteenliittymille?

2) Voidaanko sanapari köyhät ruukinomistajat milloinkaan määritellä niin tarkasti, että sitä ei kaikin tavoin voitaisi käyttää väärin, jopa niin pitkälle, että rautakonttorissa ei tultaisi pitämään köyhinä ja luottoihin oikeu­tettuina muita kuin niitä, jotka rahalla kykenisivät ostamaan itselleen sen määritelmän?

3) Mitä itse raudanjalostukseen tulee, jota erityisesti tämän konttorin luototuksen avulla pitäisi tukea, niin voi sellainen, joka on suorittanut kassaan vain vähän tai ei mitään, saada mahdollisuuden tämän laitoksen nimissä saada käyttöönsä mitä suurimmat lainat. Asia muuttuu vielä pahemmaksi, jos rautakonttori myös haluaisi jakaa tukipalkkioita joillekin rautavalmisteille tai viennille. Molemmilla tavoilla kassaa voitaisiin käyttää mielivaltaisesti. Se joka suorittaa rahastolle maksuja voisi menettää omaisuutensa ja toinen voisi sen koottujen varojen avulla vaurastua.

4) Sellaiset luotot ja varojen keräykset rasittavat sanoin kuvaamattomasti tätä kaikkein tärkeintä elinkeinoa. Sillä vaikka tämä maksu tullaan kantamaan ostajalta, on toki selvää, että vastaavasti tämän verran vähemmän ostaja pystyy maksamaan raudasta ruukinpatruunalle tai vuorimiehelle. Siten heidän oma toimintapääomansa vääjäämättä vuosittain vähenee, ja sitä välttämättömämmäksi ajan mittaan käyvät toisten myöntämät luotot heidän ruukkiensa liiketoiminnan käynnissä pitämiseksi. Jos esimerkiksi ruukinpatruunalla on 2 000 kippunnan vuosittainen taonta, ja häneltä jää siten puuttumaan ne 2 000 kuparitaaleria, jotka ostaja maksaa rautakonttorille, puuttuu tämä summa hänen seuraavan vuoden liiketoimintansa pääomasta. Kymmenen vuoden kuluttua hänen liiketoimintapääomansa täytyy olla 20 000 kuparitaaleria pienempi kuin mitä se olisi voinut olla, jos hän itse olisi saanut täyden maksun raudastaan. Jos samoin oletamme, että hän olisi ruukkinsa liiketoimintaan tänä vuonna välttämättä tarvinnut koko pääomansa eikä hänen vuotuinen voittonsa olisi suurempi kuin mitä hän omaan ja väkensä elatukseen välttämättä tarvitsee, on selvää, että hän kymmenen vuoden kuluttua joutuu turvautumaan rautakonttorin 20 000 taalerin luottoon, mikäli hänen ruukkitoimintansa on yhtä laajaa.

Mutta vaikka tämä kiistettäisiin, on silti selvää, että kauppiaitten rahat valuvat samalla tavalla hiljalleen tähän kassaan ja että luotoista tulee heille ennen pitkää samassa suhteessa yhä välttämättömämpiä. Jos rautakonttori jatkaa, tulee myös kerran käymään niin, että koko valtakunnan rahavarat ovat tämän konttorin hallussa. Toiseksi, riippumatta siitä loppuuko tämä maksu vai ei, ruukkien ja hyttien omistajat kurjistuvat yhä enemmän. Sama koskee itse pankkia, joka on sitoutunut korkoa vastaan tekemään konttorin pääomat hedelmällisiksi vuosittaisen tuoton kautta.

Pankissa tällainen operaatio on jo nähtävissämme, kun se on hankkinut merkittävimmät kiinteistöt alaisuuteensa ilman mitään sisään tulleita varoja pelkillä velkaseteleidensä koroilla. Pankki olisi epäilemättä saanut haltuunsa vielä enemmänkin, ellei se julkisena kassana olisi onnettoman sotamme aikana joutunut niin kovan suoneniskennän kohteeksi, ja ellei sitä pääoman kasvaessa voitaisi vieläkin verottaa valtakunnan ollessa pakottavassa hädässä.

Mutta tällaisesta yksityisiä tarpeita varten perustetusta etuoikeutetusta kassasta, joka hankkii rahaa ja kiskoo niillä korkoa korolle, siitä tulee pakosti niin merkittävä valtio valtiossa, että se voi helposti lisätä etujaan, kiemurrella vastuuta ja tilintekoa pakoon, vaikuttaa korkeimpiin vallan­pitäjiin ja lopulta niellä pankin ja koko valtakunnan omaisuuden.

On epäilemättä selvä, että tällä konttorilla täytyy olla jo huomattava raha­varallisuus. Se on aloittanut toimintansa pankin myöntämällä lainalla ja on nyt 19 vuoden ajan vuosittain kerännyt yli yhden tynnyrin kultaa ja sen lisäksi perinyt korkeita rahakorkoja sekä pankilta että yksityisiltä, tehnyt rautakauppaa, ostanut vasaraoikeuksia ja myynyt ne voitolla muille, saanut suuria voittoja arpajaisista13 ym.

Jos tarkastelemme pelkästään sen kassavaroja, jotka tosin muodostuvat 20 kultatynnyriä vastaavista myönnetyistä lainoista, joista kannetaan korkoa, ja lisäämme siihen vuosittain yhden tynnyrin kultaa maksuina raudasta sekä edellisen vuoden neljän prosentin tuoton pääomalle, täytyy tämän rahaston kasvaa

ensimmäisten 10 vuoden aikana 16 474 877 kuparitaaleriin

20 vuoden aikana 27 981 402 kuparitaaleriin

30 vuoden aikana 42 682 770 kuparitaaleriin

Kuka siten voi kiistää sen, että nämä summat välttämättä puuttuvat valtakunnassa tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta ja että tämä konttori voi rikastua yleisöltä kootun kassan avulla?

5) Pitkäaikainen kokemus, ei pelkästään Ruotsista, vaan myös kaikista muista valtakunnista opettaa meille, että sellaisia suuria kassoja ei koskaan ole osattu hallita ilman karkeita väärinkäytöksiä ja omavaltaisuutta. Ne tekevät huonosti tiliä toimistaan ja sellaisen vastuun toimeenpano jää usein hoitamatta. Erityisesti vapaat kansakunnat ovat pitäneet niitä vaarallisim­pina korruption lähteinä. Jos odottaa tulevaisuudelta jotakin muuta, ei tunne ihmisluonnetta oikein.

6) Niin kohtuutonta kuin toisaalta on rasittaa Ruotsin vapaasyntyistä alamaista millään maksulla, joka ei koidu kruunun ja valtakunnan yhteiseksi eduksi, niin yhtä takaperoista on se, että yksittäisten tahojen yksityisiin tarpeisiin koottuja varoja hoidetaan julkisesti tai että niistä tehdään tiliä säädyille.

7) Jos rautakonttorille myönnetään joitakin erityisiä privilegioita, niin niihin mahdollisesti yritetään nyt piilottaa jotakin, kuten edelliselläkin kerralla. Tai sitten niitä vääristellään jälkeenpäin, jolloin seurauksena voi olla mitä suurin oman edun tavoittelu, vaikka yleisö ei voi sitä huomata ennen kuin jälkikäteen.

8) Mitä sitten tulee siihen rautakonttorin säilyttämisen tärkeänä perusteluna pidettyyn seikkaan, että siten vältytään ulkomaisilta luotoilta, niin ei liene kovin kypsää ja laajaa ajattelua, jos luullaan sellaisen operaation niitä vähentävän. Tunnettu finanssimiehemme, herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka kieltämättä on tämän asian paras tuntija, osoittaa viime valtiopäivillä jättämässään rautakonttoria koskevassa muistiossaan14, että ulkomaalaisten tiliin on mennyt lähes yhtä paljon rautakauppaa ja luottoja sen perustamisen jälkeen kuin sitä ennenkin; että pankki tai rautakonttori eivät voi ulkomailla tarjota kauppiaillemme mitään luototusta; ja että ulkomainen velkamme on rautakonttorin aikana ennemmin kasvanut kuin vähentynyt. Mutta jos haluttaisiinkin myöntää, että raudantuotannon ulkomaiset luotot ruukkielinkeinossa todella ovat pienentyneet rautakonttorin toimien kautta, niin on kysyttävä, olisiko valtakunnan kauppatase muutoin ollut suurin piirtein sama vuoteen 1747 asti kuin sen jälkeen, ellemme, koska omat rahat oli käytetty raudanvalmistukseen, olisi joutuneet sen sijaan turvautumaan vastaavaan suuruiseen ulkomaiseen luottoon viljan ja elintarvikkeiden hankkimiseksi. Mitä tällä sitten on voitettu? Ei yhtään mitään. Otetaan yhdestä kädestä ja pannaan toiseen. Kun valtakunnassa tapahtuvassa taloudellisessa toiminnassa ei voida välttää ulkomaisia luottoja, niin ei auta mikään keino, jolla sellaista estetään yksinomaan joissakin elinkeinoissa, aina siihen asti, että valtakunta vapaan liiketoiminnan kautta tulee kauttaaltaan kykeneväksi käymään kauppaa omilla rahoillaan. Ja kun asiaa oikein katsoo, niin kaikki muut ratkaisut ovat yhtä hyödyttömiä kuin yritys täyttää astia kauhomalla vettä sen yhdeltä laidalta toiselle.

Mutta jos myönnettäisiinkin, että ulkomaiset lainat eivät ole kasvaneet muissa elinkeinoissa samassa määrin kuin niiden katsotaan vähentyneen raudanvalmistuksessa, niin sitä ei kuitenkaan voida laskea rautakonttorin ansioksi. Aikana, jolloin sillä oli pankki käytettävissään, rahaa ikään kuin satoi päällemme avoimen ja helpotetun lainanannon kautta.

Rautakonttorin säilyttäminen on siten sekä tarpeetonta että myös ­hyvin vahingollista, pantiin se sitten mille perustalle tahansa.

Tämän kaiken johdosta nöyrimmin alistetaan valtakunnan korkea-­arvoisten säätyjen kypsään harkintaan:

1) Eikö vanhan rautakonttorin, joka on niin paljon vaikuttanut finanssi­olojemme turmioon ja kohtuuttomasti kohottanut jokaisen alamaisen kotimaisiin tarpeisiin tulevan raudan hintaa ja siten kerännyt pääomansa jokaiselta valtakunnan alamaiselta, heti tulisi luovuttaa koko kassavarantonsa, sekä toimittaa varat valtiovallan käytettäväksi valtakunnan nykyisen hädän lievittämiseksi, sillä ne on kerätty yleisöltä ja niitä on käytetty huonosti.

2) Että mitään rautakonttoria ei jatkossa enää millään nimellä olisi olemassa eikä raudasta enää kannettaisi mitään maksua sellaista varten.

3) Jotta Bergslagenissa tarpeelliset luotot eivät loppuisi, eikö jokaisella Ruotsin alamaisella tulisi olla oikeus vapaasti luotottaa ruukkitoiminnan harjoittajia, ilman että ketään suljetaan ulkopuolelle?

4) Jos kuitenkin todettaisiin, että joukko ruukin- tai hytinomistajia olisi halukas itse keskenään kustantamaan toimintaansa toinen toisensa kanssa vapaasti sovittujen ehtojen mukaan kootuilla varoilla, ei sitä heiltä kiellettäisi, kunhan se ei millään tavoin loukkaisi niiden oikeuksia, jotka eivät kuulu sellaiseen yhtiöön. Tällöin sellaisten rahastojen tulee myös olla vapautettuja kaikista julkisista selvityksistä, ja yhtiön tulee voida hyödyntää niitä yhtä turvatusti kuin mihin jokaisella on oikeus yksityisen omaisuutensa käytössä. Vapaassa valtakunnassa ei perustuslakejamme loukkaamatta voida menetellä toisin.

Monimutkaiset ja kalliit toimenpiteet sekä holhoavat järjestelmät eivät koskaan ole hyödyttäneet valtakuntaa tai kansakuntaa, vaan aina joitakin tiettyjä henkilöitä valtiossa. Sellaisten esimerkkien tulee avata silmämme ja antaa se tarpeellinen varoitus, että meidän ei niiden pienten epäkohtien takia, joita ei vapaan kansan parissa sen suurimman kasvun aikanakaan voida välttää, tule turvautua sellaisiin lääkkeisiin, jotka ovat kuihduttaneet väestömme ja rahavarallisuutemme. Ne ovat tuottaneet hyvinvoinnin joillekin harvoille, joiden monopolistiset edut ja vapaudet tulevat vääjäämättä kerran johtamaan todellisen vapautemme tuhoutumiseen.

Olemme tarpeeksi kauan suurin julkisin kustannuksin tehneet työtä vuorityömme auttamiseksi valtakunnan muiden elinkeinojen kustannuksella. Sen alaisuuteen on laitettu suuri määrä tiloja, sille on osoitettu lukuisia kruunun veroja, luovutettu metsiä hyödynnettäviksi ja myönnetty monia etuoikeuksia. Nämä toimet ovat estäneet laajasti uudisviljelyä, pienentäneet maamiehen satoja, kasvattaneet merkittävästi ulkomaisen viljan maahantuontia ym. Nyt taitaa jo olla korkea aika lopettaa. Yleinen hätä painaa valtakuntaa, ja jos rautakonttorin toiminta vielä sallitaan, tulee se pakosta täysin tukehduttamaan kaikki muut elinkeinomme ja vetämään puoleensa valtakunnan kaiken liikepääoman.

Mutta jos valtakunnan korkea-arvoiset säädyt eivät pidä tarpeellisena kiinnittää mitään huomiota esitettyihin epäilyksiin, vaan vahvistavat korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen, pyydän nöyrimmin saada painosta julkaista tämän muistion yleisölle. Täten kotona olevat kanssaveljemme ja jälkimaailma saavat nähdä, että minulla ei ole mitään osuutta tähän.

Tukholmassa 20. maaliskuuta 1766.

Anders Chydenius

Suom. Veli-Matti Pussinen

  1. kyseinen salaisen valiokunnan pöytäkirjanote on päivätty 21.1.1766 ja toimitettu eteenpäin 8.3.1766
  2. vuoden 1617 kauppa-asetus: viitataan asetukseen Ordinantie, huruledes kiöphandelen af rijksens inbyggiare så wäl som fremmande drifwas skal. Giordt i Upsala, then 12. octobris, åhr 1617
  3. vuonna 1699 uudelleen rajoitti kaupankäyntiä: Viitataan asetukseen Plakat och påbud, angående bruksförvaltare, att de skola försälja deras jern till stapelstads borgare 25.11.1699. Ks. myös Seikkaperäinen vastaus, § 10.
  4. Uddevalla vuonna 1681 menetti tapulioikeutensa: Kongl. Resolution 17.8.1681, ks. Seikkaperäinen vastaus, § 10.
  5. virheellisen mittayksikön takia: Chydeniuksen mukaan Göteborg menetteli viljakaupassa vilpillisesti käyttämällä väärän kokoisia tynnyreitä. Ks. Seikkaperäinen vastaus, § 10.
  6. vuonna 1719 jälleen saavutti vapautensa: ks. Seikkaperäinen vastaus, § 11
  7. Värmlannin vuorikunta ... säädyille kiitoksensa: ks. Seikkaperäinen vastaus, § 11
  8. vuoden 1723 valtiopäivillä jättivät ... säädyille ehdotuksensa: Viittaa asiakirjaan Kansli-, bergs- och kommerskollegiernas betänkande 10.4.1723, Protokoll hos kommers-, bergs- och tulldeputationerna gemensamt 1723, vol. R 2441, fol. 324r–336v, Frihetstidens utskottshandlingar, SRA. Ks. Lähde, s. 6–7.
  9. huhtikuun 13. päivänä jätetyssä muistiossa: Viittaa Swedenborgin kauppadeputaatiolle 13.4.1723 toimittamaan muistioon, joka käsitteli ulkomaisten kauppiaiden osallistumista rautakauppaan. Chydenius painatti muistion Seikkaperäisen vastauksen liitteenä.
  10. yksi taaleri kippunnalta: Rautakonttorin peruspääoma koottiin perimällä ostajilta 1 kupari­taaleri kutakin kippuntaa kohden. Maksu kannettiin punnitsemisen yhteydessä, mikä yleensä tapahtui tapulikaupungeissa.
  11. Hallitusmuodon 1720 § 2 takasi alamaisille hengen, kunnian, ruumiillisen koskemattomuuden ja omistusoikeuden suojan, joka voitiin murtaa vain tuomioistuimen päätöksellä.
  12. kultatynnyri (en tunna guld) oli laskennallinen rahayksikkö, joka vastasi 100 000 hopea­taaleria
  13. Hallitus pyrki korjaamaan Pommerin sodan aiheuttamia talousvaikeuksia ”kruununarpajaisten” (kronolotterier) avulla. Käytännössä kyse oli valtion obligaatiolainoista, johon oli houkuttelevuuden lisäämiseksi yhdistetty arpajaisvoiton mahdollisuus. Rautakonttori osallistui kummallakin kerralla (1758 ja 1759) huomattavalla summalla ja sai merkittäviä voittoja.
  14. rautakonttoria koskevassa muistiossaan: viittaa todennäköisesti niihin Nordencrantzin kirjoituksiin, jotka sisältyvät julkaisuun Åtskillige memorialer, angående myntet och wäxel-coursen, tryckte på högl. ridderskapets och adelens befallning wid riksdagen år 1762 & Bihang (1762)

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: