Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
[1]
Luettu pappissäädyssä 26. päivänä maaliskuuta 1766.
Nöyrä muistio
Luettuani korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen1 koskien rautakonttoria, olen nähnyt tarpeelliseksi ilmaista vilpittömät ajatukseni siitä valtakunnan korkea-arvoisille säädyille.
Tällainen erittäin tärkeä aihe edellyttää epäilemättä asian tarkkaa tuntemusta omassa yhteydessään. Mutta koska on liian laaja tehtävä tutkia kaikkia niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat arveluttavia korkea-arvoisen salaisen valiokunnan lausunnossa,[2] keskityn ainoastaan asian pääkohtiin. Tässä yhteydessä kannattaa erityisesti tuntea perusteellisesti, millaisena rautakonttori alun alkaen perustettiin.
Herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka esitti ensimmäisen ehdotuksen rautakonttorista, on vuonna 1743 osoittanut sen välttämättömyyden salaiselle kauppa- ja manufaktuurideputaatiolle, vuonna 1744 rautakomissiolle ja 1745 kuninkaalliselle majesteetille. Ja hän on selvästi tuonut julki ne tuomittavat yhteenliittymät, joita luotonantajat kokosivat ruukinomistajia vastaan pakottaakseen raudan hinnan alas nousevien kurssien aikana. Hän osoitti myös sen, miten mahdotonta niiden ruukinomistajien, jotka eivät itse samalla harjoittaneet maastavientiä, ja siten tarvitsivat luottoja, oli luoda yhteenliittymiä edellä mainittuja vastaan.
Rautakonttorin perustamisen tarkoitus oli siis alun alkaen se, että ruukinomistajille annetaan tietyn kootun pääoman avulla mahdollisuus vastustaa luotonantajien omavaltaisuutta. Tuolloisessa onnettomassa tilanteessa tämä ei ilmeisesti olisi ollut aivan hyödytöntä, mikäli kootut varat ja rautaa vastaan pankista myönnetyt lainat eivät olisi joutuneet luotonantajien käsiin, jotka olivat juuri niitä samoja joita vastaan näitä varoja oli tarkoitus käyttää.
Mutta onko tämä ollut tai voiko tästä milloinkaan[3] tulla oikeaa ja todellista parannuskeinoa raudan alihintaa vastaan, sen voi jokainen, joka ei ole puolueellinen, jopa kaikkein yksinkertaisin, helposti ymmärtää. Heti kun sairauden tunnistaa oikein, on parannuskeinokin usein helppo ja luotettava. Voidaan tietysti keksiä mitä tahansa erikoisia ja kalliita parannuskeinoja. Kun kuitenkin tiedetään, että se paha josta valitettiin, muodostui muutamien kauppiaitten yhteenliittymistä, ei milloinkaan ole olemassa kuin yksi keino, jolla sen voi luotettavasti parantaa, ja se on myös kaikkein yksinkertaisin ja helpoin: päästetään useampia kauppiaita ja luotottajia Bergslageniin. Silloin monopolin kaltainen pakko loppuu itsestään ilman lakia, koottuja varoja tai mitään valvontaa. Ja silloin luotottajien täytyy olla yhtä mahdoton pakottaa ruukinomistajia kuin ruukinomistajien on pakottaa heitä.
Tämän väite tulee kaikkina aikoina säilymään kumoamattomana, eivätkä mitkään luotettavat aikakirjat tule koskaan antamaan meille yhtä ainoata esimerkkiä siitä, että monopolia olisi voitu vastustaa toisella monopolilla muutaman vuosikymmenen saati vuosisatojen ajan niin, että siitä olisi yhteiskunnalle todellista etua. Se on ihmisluonnon vastaista. Kaikkein onnellisin lopputulos, johon tällaisten vastakkaisten monopolien voi toivoa päätyvän on, että ne pysyvät keskenään jotenkuten tasapainossa. Kuitenkin se tapahtuu aina[4] kolmannen tekijän eli yhteiskunnan kustannuksella.
Ei pidä kuitenkaan ihmetellä miten valtakunnan korkea-arvoiset säädyt ovat kivuliaan pahan torjumiseksi voineet sortua sellaiseen ehdotukseen kuin rautakonttorin perustaminen oli. Jokaisen, joka on hieman perehtynyt ruotsalaisen kaupan ja talouden historiaan, on helppo ymmärtää tämä.
Kansakunnalla oli jo satojen vuosien takaa vakiintunut kauppajärjestelmä, jota pidettiin melkein jumalallisena ja jota kukaan ei uskaltanut epäillä, vielä vähemmän siihen koskea. Se perustui lähes kaikissa asioissa siihen, että tuotteittemme ostajien määrää vähennettiin ja kaikki toiminta keskitettiin harvojen henkilöiden käsiin. Tästä vielä meidänkin aikanamme niin kuuluisa vuoden 1617 kauppa-asetus2 on pettämätön todiste. Sen avulla kaupankäynnille niin Bergslagenissa kuin muuallakin on asetettu mitä ahtaimmat raja-aidat. Suuri taloudenpitäjä kuningas Kaarle XI katsoi tätä asiaa turhankin paljon läpi sormien, kunnes kuningas Kaarle XII vuonna 1699 uudelleen rajoitti kaupankäyntiä3 Bergslagenissa. Mutta tämän vaikutus oli niin surkea, että raudan hinta laski 14 päivässä 1 ½ riikintaaleria kippunnalta ja silti sille töin tuskin sai ostajia. Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa, kaikkien kuninkaallisten kollegioiden tehtyä muistutuksen siitä Bergslagenille aiheutuvasta vahingosta, perui kyseisen kiellon.
Siitä huolimatta löydettiin keino, jolla vuorimiehet voitiin pitää ikeen alla. Tämä tapahtui 8. päivänä tammikuuta 1704 annetulla selityksellä[5] koskien vuoden 1696 kustannuslainajärjestystä. Sen mukaan koko Bergslagen olisi jaettu tiettyjen luotonantajien kesken, sillä nimenomaisella lisäyksellä, että jos joku vuorimies myisi tuotteensa jollekulle muulle kuin luotonantajalleen, rangaistaisiin häntä ensimmäisellä kerralla vankilatuomiolla tai kahlittaisiin käsiraudoissa seinään vuorimestarin mielivallan mukaan, toisella kerralla kolmella kujanjuoksulla ja kolmannella kerralla vasara- ja tilaosuutensa sekä koko vuoriprivilegionsa menetyksellä.
Kun tällaista tapahtui, oli tie suorastaan tasoitettu monopoleille ja raudan hinnan alaspainamiselle. Luotottajalla ei ollut mitään vaivaa pakottaa ruukinomistajaa, joka oli sidottu tähän niin julmilla ehdoilla.
Jo viime vuosisadan historiasta löytyy todisteita siitä miten juuri ostajien lukumäärän rajoittaminen on selvästi laskenut raudan hintaa. Kun Uddevalla vuonna 1681 menetti tapulioikeutensa4 ja Göteborgin kauppiaista siten tuli lähes ainoat Värmlannin vuorikunnan tuotteiden ostajat, raudan hinta laski yhden riikintaalerin kippunnalta. Viljan hinta sen sijaan nousi 18 taaleriin tynnyriltä, vaikka Uddevalla myi omansa 13 ½ taalerilla, ja lisäksi vuorikunta kärsi virheellisen mittayksikön takia5. Tämä kaikki uhkasi tätä vuorikuntaa täydellisellä tuholla, eivätkä esitykset tai lait voineet[6] estää sitä ennen kuin Uddevalla vuonna 1719 jälleen saavutti vapautensa6 ja sai siten mahdollisuuden tasapainottaa rautakauppaa suhteessa Göteborgiin. Raudan hinta nousi vuodesta 1719 vuoteen 1724 neljästä seitsemään riikintaaleriin kippunnalta. Värmlannin vuorikunta esitti vuoden 1723 valtiopäivillä valtakunnan säädyille kiitoksensa7 siitä ja vakuutti, että he sen ansiosta pystyivät nyt pyörittämään toimintaansa pääosin omilla varoilla.
On siten merkillepantavaa, että raudan hinta nousi silminnähtävästi vapautemme alkuvuosina ja ennen kuin toimintaa Bergslagenissa alettiin rajoittaa. Mutta juuri siitä ajasta lähtien, kun toimintaa kaikin tavoin rajattiin, se laski lähes vuosittain, ja niin alhaiseksi, että se vuonna 1740 lähes saman kurssin vallitessa, oli 46 kuparitaaleria eli 5 1/9 riikintaaleria. Hinta oli siten Hampurin valuutassa kaksi riikintaaleria alempi kuin aiemmin.
Raudan hinnan alenemisen syitä ei siten tule hakea ulkomaalaisista vaan omista asetuksistamme. Niiden kautta muutamat yhdistyneet kauppiaat saivat mahdollisuuden painaa raudan hinnan alas, joko oman voiton vuoksi tai ulkomaalaisen asiamiehinä.
Ei pidä myöskään luulla, että Bergslagen joutui tällaiseen pakkotilanteeseen odottamatta. Sillä heti, kun kuninkaalliset kollegiot vuoden 1723 valtiopäivillä jättivät valtakunnan korkea-arvoisille säädyille ehdotuksensa8 Ruotsin kaupankäynnin säätelemiseksi, osoitti kuninkaallisen vuorikollegion asessori Emanuel Swedenborg kauppadeputaatiolle saman vuoden huhtikuun 13. päivänä jätetyssä muistiossa9
, että sellainen säätely tulisi[7] kokonaan tukahduttamaan vuorituotannon ja antamaan muutamille harvoille kauppiaille vapauden harjoittaa pakkovaltaa kaikkia ruukinomistajia kohtaan, mikä koituisi koko valtakunnan vahingoksi. Kun tämä yhä selvemmin alkoi käydä toteen, antoi se syyn rautakonttorin suunnittelulle.
Kun nyt siis vielä halutaan väittää, että rautakonttori on välttämätön harvojen ja yhdistyneiden ostajien raudan hinnan alentamispyrkimysten estämiseksi, niin silloin on epäsuorasti annettu tuki sellaisille monopoleille, joita ei haluta hävittää. Halutaan vain lieventää monopolien vaikutuksia estämällä niiden vakavimpia purkauksia, mihin käytetään ruukinomistajien vastakkaista yhteenliittymää.
Mutta koska valtakunta tarvitsee toimissaan todellista apua, on erittäin tärkeää, että Bergslageniin palautetaan sen aiempi vapaus käyttämällä aitoja ja luonnollisia menetelmiä, kitkemällä paha juurineen. Silloin tarvittavat luotot eivät voi loppua, hinta on niin kohtuullinen kuin mahdollista, eivätkä maastaviejät voi ylläpitää mitään monopoleja.
Tämän lisäksi rautakonttorin säilyttämiseen ruukinomistajien tukena ja raudantuotannon edistäjänä sisältyy niin monia arveluttavia seikkoja, että valtakunnan korkea-arvoiset säädyt asiaa harkitessaan tuskin voivat päätyä kannattamaan sitä. Sillä:
1) Rautakonttorille vuosittain tuleva maksu eli yksi taaleri kippunnalta10 [8] on kova vero raudan ostajille. Kuninkaallinen majesteetti on kuitenkin hallitusmuodon toisessa pykälässä11 pyhästi vakuuttanut jokaiselle Ruotsin miehelle, että se ei riistä eikä anna riistää vähäisintäkään osaa hänen irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta, vaan sitä vastoin puolustaa, suojelee ja varjelee sitä, joka haluaa elää lainkuuliaisesti.
Kun rautakonttoria alkujaan oltiin perustamassa, ei siksi uskallettu ruukin- ja hyttien omistajien tahdon vastaisesti asettaa heille samaa maksua, huolimatta heidän valtuutettujensa myöntyväisyydestä. Sen sijaan lähetettiin maaseutupaikkakunnille edustajia, jotka yrittivät saada heidät vapaaehtoisesti suorittamaan sellaisen suostuntaveron. Ja vaikka useimmat heistä suostuivat siihen, ei heitä kuitenkaan sellaisella maksulla rasitettu. Huomaa: syy tähän oli se, että he eivät olleet päässeet mihinkään yleiseen yksimielisyyteen siitä, ja tästä syystä raudan ostajien tuli suorittaa tämä maksu.
Mahtaako nyt kokoontuneilla valtakunnan korkea-arvoisilla säädyillä olla parempia perusteita rasittaa kotona olevia kanssaveljiään tiettyjen yksityisten eduksi yli yhden kultatynnyrin12 vuosittaisella maksulla? Vai mahdetaanko ketään voida pakottaa tätä maksua suorittamaan, tai onko valtuutetulla edes oikeuksia valtiopäiville saamansa valtakirjan vastaisesti asettaa valitsijamiehilleen pienintäkään rasitetta, joka menee yksityisille yhteenliittymille?
2) Voidaanko sanapari köyhät ruukinomistajat milloinkaan määritellä[9] niin tarkasti, että sitä ei kaikin tavoin voitaisi käyttää väärin, jopa niin pitkälle, että rautakonttorissa ei tultaisi pitämään köyhinä ja luottoihin oikeutettuina muita kuin niitä, jotka rahalla kykenisivät ostamaan itselleen sen määritelmän?
3) Mitä itse raudanjalostukseen tulee, jota erityisesti tämän konttorin luototuksen avulla pitäisi tukea, niin voi sellainen, joka on suorittanut kassaan vain vähän tai ei mitään, saada mahdollisuuden tämän laitoksen nimissä saada käyttöönsä mitä suurimmat lainat. Asia muuttuu vielä pahemmaksi, jos rautakonttori myös haluaisi jakaa tukipalkkioita joillekin rautavalmisteille tai viennille. Molemmilla tavoilla kassaa voitaisiin käyttää mielivaltaisesti. Se joka suorittaa rahastolle maksuja voisi menettää omaisuutensa ja toinen voisi sen koottujen varojen avulla vaurastua.
4) Sellaiset luotot ja varojen keräykset rasittavat sanoin kuvaamattomasti tätä kaikkein tärkeintä elinkeinoa. Sillä vaikka tämä maksu tullaan kantamaan ostajalta, on toki selvää, että vastaavasti tämän verran vähemmän ostaja pystyy maksamaan raudasta ruukinpatruunalle tai vuorimiehelle. Siten heidän oma toimintapääomansa vääjäämättä vuosittain vähenee, ja sitä välttämättömämmäksi ajan mittaan käyvät toisten myöntämät luotot heidän ruukkiensa liiketoiminnan käynnissä pitämiseksi. Jos[10] esimerkiksi ruukinpatruunalla on 2 000 kippunnan vuosittainen taonta, ja häneltä jää siten puuttumaan ne 2 000 kuparitaaleria, jotka ostaja maksaa rautakonttorille, puuttuu tämä summa hänen seuraavan vuoden liiketoimintansa pääomasta. Kymmenen vuoden kuluttua hänen liiketoimintapääomansa täytyy olla 20 000 kuparitaaleria pienempi kuin mitä se olisi voinut olla, jos hän itse olisi saanut täyden maksun raudastaan. Jos samoin oletamme, että hän olisi ruukkinsa liiketoimintaan tänä vuonna välttämättä tarvinnut koko pääomansa eikä hänen vuotuinen voittonsa olisi suurempi kuin mitä hän omaan ja väkensä elatukseen välttämättä tarvitsee, on selvää, että hän kymmenen vuoden kuluttua joutuu turvautumaan rautakonttorin 20 000 taalerin luottoon, mikäli hänen ruukkitoimintansa on yhtä laajaa.
Mutta vaikka tämä kiistettäisiin, on silti selvää, että kauppiaitten rahat valuvat samalla tavalla hiljalleen tähän kassaan ja että luotoista tulee heille ennen pitkää samassa suhteessa yhä välttämättömämpiä. Jos rautakonttori jatkaa, tulee myös kerran käymään niin, että koko valtakunnan rahavarat ovat tämän konttorin hallussa. Toiseksi, riippumatta siitä loppuuko tämä maksu vai ei, ruukkien ja hyttien omistajat kurjistuvat yhä enemmän. Sama koskee itse pankkia, joka on sitoutunut korkoa vastaan tekemään konttorin pääomat hedelmällisiksi vuosittaisen tuoton kautta.[11]
Pankissa tällainen operaatio on jo nähtävissämme, kun se on hankkinut merkittävimmät kiinteistöt alaisuuteensa ilman mitään sisään tulleita varoja pelkillä velkaseteleidensä koroilla. Pankki olisi epäilemättä saanut haltuunsa vielä enemmänkin, ellei se julkisena kassana olisi onnettoman sotamme aikana joutunut niin kovan suoneniskennän kohteeksi, ja ellei sitä pääoman kasvaessa voitaisi vieläkin verottaa valtakunnan ollessa pakottavassa hädässä.
Mutta tällaisesta yksityisiä tarpeita varten perustetusta etuoikeutetusta kassasta, joka hankkii rahaa ja kiskoo niillä korkoa korolle, siitä tulee pakosti niin merkittävä valtio valtiossa, että se voi helposti lisätä etujaan, kiemurrella vastuuta ja tilintekoa pakoon, vaikuttaa korkeimpiin vallanpitäjiin ja lopulta niellä pankin ja koko valtakunnan omaisuuden.
On epäilemättä selvä, että tällä konttorilla täytyy olla jo huomattava rahavarallisuus. Se on aloittanut toimintansa pankin myöntämällä lainalla ja on nyt 19 vuoden ajan vuosittain kerännyt yli yhden tynnyrin kultaa ja sen lisäksi perinyt korkeita rahakorkoja sekä pankilta että yksityisiltä, tehnyt rautakauppaa, ostanut vasaraoikeuksia ja myynyt ne voitolla muille, saanut suuria voittoja arpajaisista13 ym.[12]
Jos tarkastelemme pelkästään sen kassavaroja, jotka tosin muodostuvat 20 kultatynnyriä vastaavista myönnetyistä lainoista, joista kannetaan korkoa, ja lisäämme siihen vuosittain yhden tynnyrin kultaa maksuina raudasta sekä edellisen vuoden neljän prosentin tuoton pääomalle, täytyy tämän rahaston kasvaa
ensimmäisten 10 vuoden aikana 16 474 877 kuparitaaleriin
20 vuoden aikana 27 981 402 kuparitaaleriin
30 vuoden aikana 42 682 770 kuparitaaleriin
Kuka siten voi kiistää sen, että nämä summat välttämättä puuttuvat valtakunnassa tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta ja että tämä konttori voi rikastua yleisöltä kootun kassan avulla?
5) Pitkäaikainen kokemus, ei pelkästään Ruotsista, vaan myös kaikista muista valtakunnista opettaa meille, että sellaisia suuria kassoja ei koskaan ole osattu hallita ilman karkeita väärinkäytöksiä ja omavaltaisuutta. Ne tekevät huonosti tiliä toimistaan ja sellaisen vastuun toimeenpano jää usein hoitamatta. Erityisesti vapaat kansakunnat ovat pitäneet niitä vaarallisimpina korruption lähteinä. Jos odottaa tulevaisuudelta jotakin muuta, ei tunne ihmisluonnetta oikein.
6) Niin kohtuutonta kuin toisaalta on rasittaa Ruotsin vapaasyntyistä alamaista millään maksulla, joka ei koidu kruunun ja valtakunnan yhteiseksi eduksi, niin yhtä takaperoista on se, että yksittäisten tahojen yksityisiin tarpeisiin koottuja varoja hoidetaan julkisesti[13] tai että niistä tehdään tiliä säädyille.
7) Jos rautakonttorille myönnetään joitakin erityisiä privilegioita, niin niihin mahdollisesti yritetään nyt piilottaa jotakin, kuten edelliselläkin kerralla. Tai sitten niitä vääristellään jälkeenpäin, jolloin seurauksena voi olla mitä suurin oman edun tavoittelu, vaikka yleisö ei voi sitä huomata ennen kuin jälkikäteen.
8) Mitä sitten tulee siihen rautakonttorin säilyttämisen tärkeänä perusteluna pidettyyn seikkaan, että siten vältytään ulkomaisilta luotoilta, niin ei liene kovin kypsää ja laajaa ajattelua, jos luullaan sellaisen operaation niitä vähentävän. Tunnettu finanssimiehemme, herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka kieltämättä on tämän asian paras tuntija, osoittaa viime valtiopäivillä jättämässään rautakonttoria koskevassa muistiossaan14, että ulkomaalaisten tiliin on mennyt lähes yhtä paljon rautakauppaa ja luottoja sen perustamisen jälkeen kuin sitä ennenkin; että pankki tai rautakonttori eivät voi ulkomailla tarjota kauppiaillemme mitään luototusta; ja että ulkomainen velkamme on rautakonttorin aikana ennemmin kasvanut kuin vähentynyt. Mutta jos haluttaisiinkin myöntää, että raudantuotannon ulkomaiset luotot ruukkielinkeinossa todella ovat pienentyneet[14] rautakonttorin toimien kautta, niin on kysyttävä, olisiko valtakunnan kauppatase muutoin ollut suurin piirtein sama vuoteen 1747 asti kuin sen jälkeen, ellemme, koska omat rahat oli käytetty raudanvalmistukseen, olisi joutuneet sen sijaan turvautumaan vastaavaan suuruiseen ulkomaiseen luottoon viljan ja elintarvikkeiden hankkimiseksi. Mitä tällä sitten on voitettu? Ei yhtään mitään. Otetaan yhdestä kädestä ja pannaan toiseen. Kun valtakunnassa tapahtuvassa taloudellisessa toiminnassa ei voida välttää ulkomaisia luottoja, niin ei auta mikään keino, jolla sellaista estetään yksinomaan joissakin elinkeinoissa, aina siihen asti, että valtakunta vapaan liiketoiminnan kautta tulee kauttaaltaan kykeneväksi käymään kauppaa omilla rahoillaan. Ja kun asiaa oikein katsoo, niin kaikki muut ratkaisut ovat yhtä hyödyttömiä kuin yritys täyttää astia kauhomalla vettä sen yhdeltä laidalta toiselle.
Mutta jos myönnettäisiinkin, että ulkomaiset lainat eivät ole kasvaneet muissa elinkeinoissa samassa määrin kuin niiden katsotaan vähentyneen raudanvalmistuksessa, niin sitä ei kuitenkaan voida laskea rautakonttorin ansioksi. Aikana, jolloin sillä oli pankki käytettävissään, rahaa ikään kuin satoi päällemme avoimen ja helpotetun lainanannon kautta.
Rautakonttorin säilyttäminen on siten[15] sekä tarpeetonta että myös hyvin vahingollista, pantiin se sitten mille perustalle tahansa.
Tämän kaiken johdosta nöyrimmin alistetaan valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen kypsään harkintaan:
1) Eikö vanhan rautakonttorin, joka on niin paljon vaikuttanut finanssiolojemme turmioon ja kohtuuttomasti kohottanut jokaisen alamaisen kotimaisiin tarpeisiin tulevan raudan hintaa ja siten kerännyt pääomansa jokaiselta valtakunnan alamaiselta, heti tulisi luovuttaa koko kassavarantonsa, sekä toimittaa varat valtiovallan käytettäväksi valtakunnan nykyisen hädän lievittämiseksi, sillä ne on kerätty yleisöltä ja niitä on käytetty huonosti.
2) Että mitään rautakonttoria ei jatkossa enää millään nimellä olisi olemassa eikä raudasta enää kannettaisi mitään maksua sellaista varten.
3) Jotta Bergslagenissa tarpeelliset luotot eivät loppuisi, eikö jokaisella Ruotsin alamaisella tulisi olla oikeus vapaasti luotottaa ruukkitoiminnan harjoittajia, ilman että ketään suljetaan ulkopuolelle?
4) Jos kuitenkin todettaisiin, että joukko ruukin- tai hytinomistajia olisi halukas itse keskenään kustantamaan toimintaansa toinen toisensa kanssa[16] vapaasti sovittujen ehtojen mukaan kootuilla varoilla, ei sitä heiltä kiellettäisi, kunhan se ei millään tavoin loukkaisi niiden oikeuksia, jotka eivät kuulu sellaiseen yhtiöön. Tällöin sellaisten rahastojen tulee myös olla vapautettuja kaikista julkisista selvityksistä, ja yhtiön tulee voida hyödyntää niitä yhtä turvatusti kuin mihin jokaisella on oikeus yksityisen omaisuutensa käytössä. Vapaassa valtakunnassa ei perustuslakejamme loukkaamatta voida menetellä toisin.
Monimutkaiset ja kalliit toimenpiteet sekä holhoavat järjestelmät eivät koskaan ole hyödyttäneet valtakuntaa tai kansakuntaa, vaan aina joitakin tiettyjä henkilöitä valtiossa. Sellaisten esimerkkien tulee avata silmämme ja antaa se tarpeellinen varoitus, että meidän ei niiden pienten epäkohtien takia, joita ei vapaan kansan parissa sen suurimman kasvun aikanakaan voida välttää, tule turvautua sellaisiin lääkkeisiin, jotka ovat kuihduttaneet väestömme ja rahavarallisuutemme. Ne ovat tuottaneet hyvinvoinnin joillekin harvoille, joiden monopolistiset edut ja vapaudet tulevat vääjäämättä kerran johtamaan todellisen vapautemme tuhoutumiseen.
Olemme tarpeeksi kauan suurin julkisin kustannuksin tehneet työtä vuorityömme auttamiseksi[17] valtakunnan muiden elinkeinojen kustannuksella. Sen alaisuuteen on laitettu suuri määrä tiloja, sille on osoitettu lukuisia kruunun veroja, luovutettu metsiä hyödynnettäviksi ja myönnetty monia etuoikeuksia. Nämä toimet ovat estäneet laajasti uudisviljelyä, pienentäneet maamiehen satoja, kasvattaneet merkittävästi ulkomaisen viljan maahantuontia ym. Nyt taitaa jo olla korkea aika lopettaa. Yleinen hätä painaa valtakuntaa, ja jos rautakonttorin toiminta vielä sallitaan, tulee se pakosta täysin tukehduttamaan kaikki muut elinkeinomme ja vetämään puoleensa valtakunnan kaiken liikepääoman.
Mutta jos valtakunnan korkea-arvoiset säädyt eivät pidä tarpeellisena kiinnittää mitään huomiota esitettyihin epäilyksiin, vaan vahvistavat korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen, pyydän nöyrimmin saada painosta julkaista tämän muistion yleisölle. Täten kotona olevat kanssaveljemme ja jälkimaailma saavat nähdä, että minulla ei ole mitään osuutta tähän.
Tukholmassa 20. maaliskuuta 1766.
Anders Chydenius
Suom. Veli-Matti Pussinen
[1]
Upl. i Pr. St. d:n 26. Martii 1766.
Ödmiukt Memorial.
Då jag genomläst Höglofl. Secrete Utskottets Extractum Protocolli rörande Järn Contoiret,15 har jag funnit mig föranlåten, at deröfwer för Riksens Höglofl. Ständer yttra min oförgripeliga tancka.
Ett så betydande ämne som detta är, fordrar ofelbart en noga Känning af saken i sitt sammanhang; men emedan det blifwer för widlyftigt, at granska alla omständigheter, som i Höglofl. Secreta Utskottets utlåtan[2]de förekomma mig betänckeliga, will jag blott hålla mig wid hufwud ställningen af saken; Hwarwid i synnerhet tjenar at i grund känna dess första inrättning.
Åhr 1743 har Herr Commerce Rådet och Riddaren Nordenkrantz, som upgaf första förslaget til et Järn Contoir, wisat nödwändigheten deraf för Secreta Handels och Manufactur Deputation; Åhr 1744 för Järn Commissionen; och 1745 för Kongl. Maij:t, och tydeligen ådaga lagdt de oförswarliga sammansättningar,16grupper av personer som gått samman och kommit överens om att agera gemensamt i någon ekonomisk angelägenhet, t.ex. för att hålla priset på en viss vara uppe eller nere som af Förlagsmännerna föröfwades emot Bruksägarene, at nedtwinga Järn prisen under en stigande Cours; Och omöjeligheten för Bruksägare, som eij tillika sielf woro Exporteurer, och woro nödiga om förlager, at giöra sammansättningar emot de förra.
Afsikten wid dess första inrättning war altså den, at genom något sammanskott17 sätta Bruksägare i stånd, at mota Förlagsmännernes egenwilja, som, i fall sammanskotten, jemte de på järn utur Banquen bewiljade lån, icke råkat i Förlagsmännernes händer, hwilcka just woro de samma, emot hwilcka de skulle anwändas, i dåwarande olyckeliga ställning eij torde hafwa warit aldeles utan nytta.
Men om detta warit, eller någonsin kan[3] blifwa, det rätta och sanskyldiga botemedlet, emot Järnets underpris, måste ju för hwar och en, som eij är prævenierad,18 ja ända till den aldra enfaldigaste, blifwa lätt at begripa; Så snart man känner igen siukdomen rätt blifwer ofta botemedlet lätt och påliteligit. När man wet, at det öfwerklagade onda bestod i sammansättningar af få Kiöpare, man må uptäncka, hwad konstiga19 och kostsamma botemedel som hälst, så gifwes dock aldrig ett enda, som påliteligen kan bota det samma, utom det enda enfaldigaste och lättaste, at släppa flera Kiöpare och Förläggare in i Bergslagen, då det Monopoliska twånget, utan Lag, sammanskott, heller någon tillsyn, af sig sielf afstadnar, och det måste blifwa Förläggare lika omöjeligit, at twinga Bruksägare, som det är för Bruksägaren at kunna twinga dem.
Denna sats måste i alla tider stå oryggelig, och aldrig et enda exempel skola några påliteliga tideböcker lemna oss derpå, at ett monopolium, med Samfundets sanskyldiga förmon, i några decennier, än mindre Secler kunnat motas, genom et annat monopolium. Det strider emot menniskligheten, och den aldralyckeligaste utgång, som af sådane opponerade20 monopolier kan önskas, är at de sinsemellan kunde ärhålla någorlunda jämnwigt; men altid på den[4] tredjes, det är, Samhällets depence.21
Dock må man icke undra, huru Riksens Högl. Ständer kunnat falla på et sådant förslag, som Järn Contoirs inrättningen war, at mota det smärtande onda. Det är lätt at begripa för en och hwar, som i wår Swenska Handels och Finance Historia eij är aldeles obewandrad.
Nationen hade redan från flere hundrade år tilbaka etablerad en Handels Systeme, som nästan ansågs för Gudomelig, den ingen wågade at misstäncka, än mindre widröra; Hwilcken i alt nästan gick derpå ut, at minska antalet af Kiöpare utaf wåra producter, och draga all rörelse i få personers händer; hwarpå den i wår tid ännu så högt berömda Handels Ordinantien af 161722 är et oswikeligit wedermäle,23 hwarest handelen, så i Bergslagen, som annorstädes ställes innom de trångaste skranckor. Hwarmed likwäl den stora Hushållaren Konung Carl den XI:te såg altför mycket genom fingren, tils Konung Carl den XII:te år 1699, ånyo inskränckte handelen24 i Bergslagen; men med en så bedröfwelig wärckan, at Järnet innom 14 dagar föll 1½ Riksd:r på Sk: och kunde ändock näppeligen få Kiöpare. I anledning hwaraf Hans Kongl. Maij:t på samtelige Kongl. Collegiernes remonstration,25 om Bergslagens deraf flytande undergång samma förbud återkallade.
Icke desto mindre fandt man utwäg, at genom en förklaring af den 8 Januarii 1704.[5] öfwer 1696 års Förlags Ordning, hålla Bergsmännerne under oket, på det sättet, at hela Bergslagen skulle wara indelt emellan wissa Förläggare, med den uttryckeliga tillsats, at om någon Bergsman skulle sälja sin tillwärckning till någon annan, än sin Förläggare, skulle han första gången straffas med fängelse, eller blifwa i handklåfwar upslagen på wäggen, efter Bergmästarens godtycko, andra gången med tre gatulopp, och tredje gången med förlust, så af dess Hammar- och Hemmansdel, som hela dess Bergs Privilegium.
När sådant skiedde blef ju wägen handgripeligen banad till monopolier och Järn prisets förtryck. Det kostade förläggaren ingen möda at twinga Bruksägaren, som wardt bunden wid sin förläggare med så grymma wilckor.
Historien witnar redan i förra Seculo, huru just inskränckningen af Kiöpares antal synbart nedfällt Järn prisen. då Uddewalla 1681 förlorade sin Stapelrätt,26 och Giötheborgs Handlande derigenom blefwo nästan enda afnämare27 af Wermelands Bergslags Producter, föll järn priset En Riksd:r på Skeppundet; Spanmålen deremot upstegrades til 18 D:r Tunnan, då likwäl Uddewalla sålde sin till 13 ½ D:r, och Bergslagen led utom dess genom falskt mål.28 Hwilcket alt hotade denna Bergslag med total undergång, och hwarcken genom föreställningar eller Lagar kunde[6] hindras förr, än Uddewalla år 1719 åter wandt sin frihet,29 som derigenom blef i stånd satt, at balancera Järn Handelen emot Götheborg. Järn prisen stego då från 1719 till 1724 ifrån 4 til 7 Riksd:r Skeppundet, och Wermelands Bergslag aflade wid 1723 års Riksdag hos Riksens Ständer sin tacksäijelse30 derföre, och betygade, at de derigenom blifwit satte i stånd till större delen drifwa sina wärck med egna förlager.
Det är således märckeligit,31 at Järn prisen stego ögonskenligen i början af wår frihet, och innan rörelsen i Bergslagen begynte at inskränckas; Men just ifrån den tiden då rörelsen på hwarje handa sätt inspärrades, föll det nästan årligen, så lågt, at det 1740, wid nästan lika Cours, war 46 D:r Kop:mt, eller 5 1/9 Riksd:r, och således 2 Riksd:r Hamburger Banco lägre, än förr.
Grunden till nedsättningen af Järn prisen, bör således ingalunda sökas hos utlänningen, utan uti wåra egna författningar, hwarigenom få och sammansatta Kiöpare sattes i stånd, antingen för egen winst, eller såsom utlänningens Commissionairer, at twinga Järn prisen.
Ett sådant twång på Bergslagen, bör eij heller tros hafwa händt oförmodat. Ty så snart Kongl. Collegierne wid 1723 års Riksdag inkommo till Riksens Höglofl. Ständer, med deras project,32 om reglerandet af Swenska Handelen, bewiste Assessoren i Kongl. Bergs Collegio, Emmanuel Swedenborg, genom ingifwit memorial till Commerce Deputation af den 13 Aprill33 samma år, at sådant skulle[7] aldeles undertrycka Bergslags Handteringen och lemna några få Handlande magten i händerne at till hela Rikets skada twinga samteliga Bruksägare; hwilcket då det alt mer och mer begynte at sannas, gaf det anledning till Järn Contoirets projecterande.
När man altså ännu will påstå nödwändigheten af ett Järn Contoir, at mota få och sammansatta Kiöpares förtryck af järn prisen; så har man indirecte samtyckt till de slags monopolier dem man icke will utrota, utan allenast palliative34 genom en contraire35 sammansättning å Bruksägares sida mota deras swåraste utbrott.
Men då Riket i sina rörelser behöfwer en alfwarsam hielp, blifwer högst angelägit, at genom okonstlade och naturliga medel, genom det ondas utrotande, sätta Bergslagen i sin förriga frihet, då hwarcken nödiga förlager kunna tryta, för det billigaste pris som möjeligit är, heller Exporteurerne föröfwa några monopolier.
Utom dess förekomma wid Järn Contoirets bibehållande til Bruksägares understöd och befordrande af Järn förädlingen, så många betänckeligheter, at Riksens Höglofl. Ständer, wid deras öfwerwägande swårligen torde kunna lemna dertill sitt samtycke. Ty
1:o Blifwer den till Järn Contoiret årligen inflytande afgiften af En daler Skeppundet,368 en dryg skatt för upkiöpare af järnet. Då Kongl. Maij:t likwäl i Regerings Formens 2. §: heligt försäkrat hwar Swensk man, at eij det ringaste af dess egendom i löst och fast afhända eller afhända låta, utan heldre förswara, freda, och frälsa den som med Lagom37med Lagom: enligt lagens föreskrifter will lefwa.38
När Järn Contoiret först skulle inrättas wågade man derföre icke, at emot Bruks och Hytte-ägares wilja oaktadt deras Fullmägtiges begifwande, pålägga dem samma afgift, utan sökte, genom utskickade i landsorterne at förmå dem godwilligt till en sådan bewillning, så at ehuru de flästa af dem gingo in deruti, blefwo de likwäl med en sådan afgift icke beswärade NB: för den orsaken, at de icke kommit till någon allmän enighet, hwarföre ock Kiöpare af Järnet skulle den ärlägga.
På hwad bättre grund kunde wäl nu församlade Riksens Höglofl. Ständer til wissa privatas förmon betunga sina hemma warande Medbröder, med mera än en Tunna Gulds39 årliga afgift? Heller mån någon till denna afgift bör kunna twingas, heller Fullmägtige twärt emot sin Riksdagsmanna Fullmagt äga rättighet, at på sina Committenter, til privata sammanskott lägga den aldra minsta tunga?
2:o Kan det ordet: Fattiga Bruksägare, aldrig[9] få så determinerad bemärckelse,40 at den icke på hwarjehanda sätt kan missbrukas, så långt, at inga andra i Järn Contoiret komma at anses för fattige och til förlager berättigade, än de som med penningar förmådde kiöpa sig det namnet.
3:o Hwad sielfwa Järn förädlingen beträffar, som i synnerhet genom detta Contoirs förlager borde understödjas, så kan derigenom en, som litet eller als intet ärlagdt till Cassan finna utwäg, at under et sådant wärcks namn få tillgång på de största förlager. Än wärre blifwer det, om Järn Contoiret äfwen wille utdela præmier för några Järn tillwärckningar, eller exportationer. På båda sätten kunde Cassan blifwa anwänd efter godtycko, den som skiuter till Fonden förlora sin egendom, och en annan genom dess sammanskott sättas i wälmåga.
4:o Måste sådane förlager och sammanskott obeskrifweligen gravera denna betydeligaste närings green. Ty ehuruwäl denna afgift kommer at upbäras af Kiöparen blifwer dock klart, at han så mycket mindre kan ärlägga för järnet til Bruks Patronen och Bergsmannen; hwarigenom deras egit rörelse Capital årligen måste förminskas, och de ju längre ju mer sättas i nödwändighet, at genom andras förlager drifwa sina Bruksrörelser. Till[10] exempel, om en Bruks Patron hafwer 2 000 Skeppunds årliga smide, och måste derföre årligen sakna de af Kiöparen till Järn Contoiret derföre ärlagde 2 000 D:r Kop:mt, brister denna summa det följande året i hans rörelse Capital, och efter 10 års förlopp, måste hans rörelse Capital wara 20 000 D:r Kop:mt mindre, än det hade kunnat wara, om han sielf fådt full betalning för sitt järn. Om wi nu tillika supponera,41 at han till sin Bruksrörelses drift nödwändigt behöfdt i år hela sitt Capital och hans årliga avance42 icke gådt högre, än han till sitt och de sinas uppehälle nödwändigt tarfwat, så är klart, at han 10 år härefter, är nödsakad, at i sin lika stora Bruksrörelse nyttja 20 000 D:rs förlag af Järn Contoiret.
Men skulle det nekas, så blifwer ändock handgripeligit, at de Handlandes penningar på samma sätt flyta småningom in uti denna Cassa, och förlager i samma mon blifwa dem ju längre ju oumgängeligare. Äfwen som det en gång wid Järn Contoirets bestånd måste hända at hela Rikets Penninge stock står i detta Contoirets disposition. För det andra måste oagtadt denna afgift uphör, Bruks och Hytteägare, ja, sielfwa Banquen, som är förbunden, at emot ränta giöra Contoirets Capitaler fruktbara genom årliga intressen,43 alt mer och[11] mer utblottas.
Wi hafwa uti Banquen en sådan operation oss redan under ögonen, som utan någon inflytande fond, blott med ränttor på sina Credit Sedlar, dragit de betydeligaste fastigheter under sig, och hade Banquen redan ofelbart haft än mera om hon, såsom en Publique Cassa under wåra olyckeliga Krig eij blifwit så swårt åderlåten, och ännu wid Capitalets tillwäxt i trängande nöd för Riket kunde beskattas.
Men at inrätta en sådan privilegierad Cassa för privata behof, som drager in penningar och ockrar med dem, ränta på ränta, det måste blifwa en så betydelig Status in Statu,44 som lätt skall kunna öka sina förmoner, slingra sig undan answar, och redogiörelse, influera på Högsta Magten, och ändteligen swälja up Banquens och hela Rikets förmögenhet.
At detta Contoir allaredan måste äga ansenlig penninge styrcka, är aldeles ingen twifwel, då det begynt sin operation med Banquens Credit och nu i 19 års tid samlat in årligen öfwer en tunna Guld och dertill så af Banquen som privata dragit in dryga penninge räntor, handlat med Järn, upkiöpt Hammar rättigheter, och med winst utprånglat dem åt andra, och fådt stora winster på Lotterier,45 med mera.[12]
Om wi allenast taga dess Cassa behållning, ehuru utelöpande på lån til 20 Tunnor Guld, som stå på ränta, och öka den samma årligen med en Tunna Guld i afgift för Järnet, samt lägga förflutna årets interesse a 4 procent til Capitalet, måste denna Fond, på 10 första åren wäxa
til 16 474 877 D:r K:mt,
på 20 år, til 27 981 402 D:r K:mt
på 30 år till. 42 682 770 D:r K:mt
Hwem kan då neka, at dessa Summor icke måste saknas i Rikets Rörelse och at detta Contoir kan rikta sig genom interessen på en af Allmänheten sammanskuten Cassa?
5:o Bör en långlig ärfarenhet eij allenast i Swerige utan ock alla andra Riken, lära oss, at aldrig dylika stora Cassor kunnat utan grofwa missbruk och egenwilja förwaltas; de winna en lam redogiörelse,46 och execution af sådant answar lemnas utan wärckställighet; I synnerhet hafwa de af fria Nationer blifwit ansedde såsom de farligaste Corruptions Källor. At framdeles hoppas annat, är, at icke känna menniskian rätt.
6:o Så obillligt som det på ena sidan är, at gravera en Swensk fri-född undersåte med någon afgift, som eij länder till Kronans och Rikets gemensamma nytta, så bakwänd blifwer ock en Publique wård öf[13]wer enskildtas sammanskott till privata förnödenheter, eller redogiörelse för Ständer.
7:o Så snart Järn Contoiret undfår några särskildta privilegier, så blifwer det möjeligit, at nu såwäl som förra gången något deruti insmyges, eller ock, sedermera förtydes,47 som kan bana wägen till den största egennytta, ehuru det af Allmänheten eij kan märckas förr, än efteråt.
8:vo Hwad det angår, som anses för en betydande orsak till Järn Contoirets bestånd; nemligen, at dymedelst undwika utländska förlager, så tycks det icke wara nog mogit och i sin widd tänckt, at man tror sådan operation kunna minska dem. Wår berömda Finance Man, Herr Commerce Rådet och Riddaren Nordencrantz såsom oförnekeligen starckaste Kännare af denna sak, bewisar i sitt wid sidsta Riksdag inlemnade Memorial48 om Järn Contoiret, at nästan så mycken Järn handel och förlager gådt för främmandes räkning, nu efter, som förr, dess inrättning; at hwarcken Banco Lån eller Järn-Contoir kunna utomlands giöra för wåra handlande några förlager; och at wår utländska skuld under Järn Contoirs tiden snarare till än aftagit. Men om man ock wille medgifwa, at utländska Järn förlagerne wärckeligen blifwit mindre i Bruksnäringen, ge[14]nom Järn Contoirets operationer, så frågas, i fall Rikets Handels Balance eljest hade warit i det närmaste lika intil år 1747, som sedan, om wi icke, medan egna pengar blifwit anwända på Järn tillwärckningen, nödgats i det stället anlita utlänningen, om lika stort förlag till Spanmåls och victualiers införskrifning.49 Hwad är då wunnit dermed? Slätt intet. Det är at taga utur den ena handen och lägga uti de andra. När uti Rikets rörelse, utländska förlager eij kunna umbäras, så hielper ingen Konst, at hindra sådant, blott i en eller annan näring, innan Riket i gemen genom fri rörelse kan blifwa i stånd, at handla med egna penningar. Och när man rätt ser på saken, så äro alla andra utwägar lika onyttige, som, at ösa watnet i et Kiäril50 från den ena brädden til den andra i mening at få det fult derigenom.
Men om ock det skulle medgifwas, at utländska lån icke ökts i samma mån i andra näringar, som de förmenas hafwa aftagit i Järn tilwärckningen, så blifwer det dock eij någon merite för Järn Contoiret, som hade tilgång till Banquen, i en tid, då genom öpnade och faciliterade51 lån pengar lika som regnade öfwer oss.
Således synes bibehållandet af Järn[15] Contoiret, det må ställas på hwad fot som hälst, wara icke allenast onödigt utan ock högst skadeligit.
I anledning af alt detta underställes wördsammast Riksens Höglofl. Ständers mogna ompröfwande
1:o Om icke det gamla Järn Contoiret, som så mycket bidragit till wåra finance sakers fördärf, och för hwarje undersåtare til inrikes behof oskiäligen stegrat Järn priset, och dymedelst samlat sitt Capital af hwarje Rikets undersåtare borde genast upgifwa icke allenast hela dess Cassa-behållning, utan ock den samma i Rikets nuwarande förlägenhet til Statswärckets hielp, såsom af Publico erlagd och illa anwänd, aflefwerera.
2:o Att aldeles icke något Järn Contoir hädanefter må under hwad namn som hälst existera eller Järnet med någon afgift dertill graveras.
3:o På det nödiga Förlager i Bergslagen eij må tryta, om icke en och hwar Swensk undersåte må äga rättighet, at Brukshandterings Idkare fritt och utan andras utestängande förlägga?
4:o Men om flere Bruks- eller Hytte-ägare skulle sielfwa finnas hugade, till förlager för sig inbördes, efter några dememel[16]lan fritt betingande puncter giöra några sammanskott, at sådant dem ingalunda förmenas, allenast det icke i någor måtto rörer deras rätt, som äro utom et sådant Bolag; Och då böra äfwen sådane sammanskott från all Publique Redogiörelse wara befriade, och nyttjas af Bolaget med lika säkerhet, som hwar och en hafwer på sin private egendom. Detta är alt hwad man i ett fritt rike och utan kränckande af wåra Grundlagar kan giöra.
Konstiga och kostsamma anstalter och förmyndarskaper hafwa aldrig gagnat Riket eller Nation; men altid några wissa personer i Staten. Sådane exempel böra öpna ögonen på oss och gifwa den nödiga åtwarning, at icke för de små olägenheter, som bland ett fritt folck, äfwen under dess största tilwäxt, äro oundwikelige, gripa till sådane läkemedel, som utmärglat wår Folck- och penninge-styrcka, och satt några få i wälmåga; hwilckas monopoliska förmoner och frihet, en gång måste blifwa wår rätta frihets undergång.
Wi hafwa nog länge med dryga Publique Kostnader arbetat på wåra Bergwärcks uphielpande fram för[17] andra näringar i Riket: Dem äro en stor del hemman underlagda, åtskilliga Kronans räntor updragna, Skogar till nyttjande öfwerlemnade, och flere förmohns rätter bewiljade, hwarigenom mycken upodling blifwit hindrad, Landtmannens afkastningar förminskade, införskrifningen af utländsk Spanmål märckeligen ökt, med mera. Nu torde redan wara hög tid at hålla up. En Allmän nöd trycker Riket, och om Järn Contoiret längre bewiljas, måste det helt och hållit qwäfwa alla wåra andra näringar, och draga til sig hela Rikets rörelse Capital.
Men skulle Riksens Högl. Ständer eij finna för godt, at hafwa något afseende på de anförda betänckeligheter, utan fastställa Högl. Secrete Utskottets Extractum Protocolli, utbeder jag mig ödmiukast, at få genom Trycket giöra detta Memorial Allmänt, at wåra hemmawarande Medbröder och efterwärlden måtte se, det jag deruti aldeles icke tagit någon del. Stockholm d:n 20. Martii 1766.
Anders Chydenius
[1]
Luettu pappissäädyssä 26. päivänä maaliskuuta 1766.
Nöyrä muistio
Luettuani korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen52 koskien rautakonttoria, olen nähnyt tarpeelliseksi ilmaista vilpittömät ajatukseni siitä valtakunnan korkea-arvoisille säädyille.
Tällainen erittäin tärkeä aihe edellyttää epäilemättä asian tarkkaa tuntemusta omassa yhteydessään. Mutta koska on liian laaja tehtävä tutkia kaikkia niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat arveluttavia korkea-arvoisen salaisen valiokunnan lausunnossa,[2] keskityn ainoastaan asian pääkohtiin. Tässä yhteydessä kannattaa erityisesti tuntea perusteellisesti, millaisena rautakonttori alun alkaen perustettiin.
Herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka esitti ensimmäisen ehdotuksen rautakonttorista, on vuonna 1743 osoittanut sen välttämättömyyden salaiselle kauppa- ja manufaktuurideputaatiolle, vuonna 1744 rautakomissiolle ja 1745 kuninkaalliselle majesteetille. Ja hän on selvästi tuonut julki ne tuomittavat yhteenliittymät, joita luotonantajat kokosivat ruukinomistajia vastaan pakottaakseen raudan hinnan alas nousevien kurssien aikana. Hän osoitti myös sen, miten mahdotonta niiden ruukinomistajien, jotka eivät itse samalla harjoittaneet maastavientiä, ja siten tarvitsivat luottoja, oli luoda yhteenliittymiä edellä mainittuja vastaan.
Rautakonttorin perustamisen tarkoitus oli siis alun alkaen se, että ruukinomistajille annetaan tietyn kootun pääoman avulla mahdollisuus vastustaa luotonantajien omavaltaisuutta. Tuolloisessa onnettomassa tilanteessa tämä ei ilmeisesti olisi ollut aivan hyödytöntä, mikäli kootut varat ja rautaa vastaan pankista myönnetyt lainat eivät olisi joutuneet luotonantajien käsiin, jotka olivat juuri niitä samoja joita vastaan näitä varoja oli tarkoitus käyttää.
Mutta onko tämä ollut tai voiko tästä milloinkaan[3] tulla oikeaa ja todellista parannuskeinoa raudan alihintaa vastaan, sen voi jokainen, joka ei ole puolueellinen, jopa kaikkein yksinkertaisin, helposti ymmärtää. Heti kun sairauden tunnistaa oikein, on parannuskeinokin usein helppo ja luotettava. Voidaan tietysti keksiä mitä tahansa erikoisia ja kalliita parannuskeinoja. Kun kuitenkin tiedetään, että se paha josta valitettiin, muodostui muutamien kauppiaitten yhteenliittymistä, ei milloinkaan ole olemassa kuin yksi keino, jolla sen voi luotettavasti parantaa, ja se on myös kaikkein yksinkertaisin ja helpoin: päästetään useampia kauppiaita ja luotottajia Bergslageniin. Silloin monopolin kaltainen pakko loppuu itsestään ilman lakia, koottuja varoja tai mitään valvontaa. Ja silloin luotottajien täytyy olla yhtä mahdoton pakottaa ruukinomistajia kuin ruukinomistajien on pakottaa heitä.
Tämän väite tulee kaikkina aikoina säilymään kumoamattomana, eivätkä mitkään luotettavat aikakirjat tule koskaan antamaan meille yhtä ainoata esimerkkiä siitä, että monopolia olisi voitu vastustaa toisella monopolilla muutaman vuosikymmenen saati vuosisatojen ajan niin, että siitä olisi yhteiskunnalle todellista etua. Se on ihmisluonnon vastaista. Kaikkein onnellisin lopputulos, johon tällaisten vastakkaisten monopolien voi toivoa päätyvän on, että ne pysyvät keskenään jotenkuten tasapainossa. Kuitenkin se tapahtuu aina[4] kolmannen tekijän eli yhteiskunnan kustannuksella.
Ei pidä kuitenkaan ihmetellä miten valtakunnan korkea-arvoiset säädyt ovat kivuliaan pahan torjumiseksi voineet sortua sellaiseen ehdotukseen kuin rautakonttorin perustaminen oli. Jokaisen, joka on hieman perehtynyt ruotsalaisen kaupan ja talouden historiaan, on helppo ymmärtää tämä.
Kansakunnalla oli jo satojen vuosien takaa vakiintunut kauppajärjestelmä, jota pidettiin melkein jumalallisena ja jota kukaan ei uskaltanut epäillä, vielä vähemmän siihen koskea. Se perustui lähes kaikissa asioissa siihen, että tuotteittemme ostajien määrää vähennettiin ja kaikki toiminta keskitettiin harvojen henkilöiden käsiin. Tästä vielä meidänkin aikanamme niin kuuluisa vuoden 1617 kauppa-asetus53 on pettämätön todiste. Sen avulla kaupankäynnille niin Bergslagenissa kuin muuallakin on asetettu mitä ahtaimmat raja-aidat. Suuri taloudenpitäjä kuningas Kaarle XI katsoi tätä asiaa turhankin paljon läpi sormien, kunnes kuningas Kaarle XII vuonna 1699 uudelleen rajoitti kaupankäyntiä54 Bergslagenissa. Mutta tämän vaikutus oli niin surkea, että raudan hinta laski 14 päivässä 1 ½ riikintaaleria kippunnalta ja silti sille töin tuskin sai ostajia. Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa, kaikkien kuninkaallisten kollegioiden tehtyä muistutuksen siitä Bergslagenille aiheutuvasta vahingosta, perui kyseisen kiellon.
Siitä huolimatta löydettiin keino, jolla vuorimiehet voitiin pitää ikeen alla. Tämä tapahtui 8. päivänä tammikuuta 1704 annetulla selityksellä[5] koskien vuoden 1696 kustannuslainajärjestystä. Sen mukaan koko Bergslagen olisi jaettu tiettyjen luotonantajien kesken, sillä nimenomaisella lisäyksellä, että jos joku vuorimies myisi tuotteensa jollekulle muulle kuin luotonantajalleen, rangaistaisiin häntä ensimmäisellä kerralla vankilatuomiolla tai kahlittaisiin käsiraudoissa seinään vuorimestarin mielivallan mukaan, toisella kerralla kolmella kujanjuoksulla ja kolmannella kerralla vasara- ja tilaosuutensa sekä koko vuoriprivilegionsa menetyksellä.
Kun tällaista tapahtui, oli tie suorastaan tasoitettu monopoleille ja raudan hinnan alaspainamiselle. Luotottajalla ei ollut mitään vaivaa pakottaa ruukinomistajaa, joka oli sidottu tähän niin julmilla ehdoilla.
Jo viime vuosisadan historiasta löytyy todisteita siitä miten juuri ostajien lukumäärän rajoittaminen on selvästi laskenut raudan hintaa. Kun Uddevalla vuonna 1681 menetti tapulioikeutensa55 ja Göteborgin kauppiaista siten tuli lähes ainoat Värmlannin vuorikunnan tuotteiden ostajat, raudan hinta laski yhden riikintaalerin kippunnalta. Viljan hinta sen sijaan nousi 18 taaleriin tynnyriltä, vaikka Uddevalla myi omansa 13 ½ taalerilla, ja lisäksi vuorikunta kärsi virheellisen mittayksikön takia56. Tämä kaikki uhkasi tätä vuorikuntaa täydellisellä tuholla, eivätkä esitykset tai lait voineet[6] estää sitä ennen kuin Uddevalla vuonna 1719 jälleen saavutti vapautensa57 ja sai siten mahdollisuuden tasapainottaa rautakauppaa suhteessa Göteborgiin. Raudan hinta nousi vuodesta 1719 vuoteen 1724 neljästä seitsemään riikintaaleriin kippunnalta. Värmlannin vuorikunta esitti vuoden 1723 valtiopäivillä valtakunnan säädyille kiitoksensa58 siitä ja vakuutti, että he sen ansiosta pystyivät nyt pyörittämään toimintaansa pääosin omilla varoilla.
On siten merkillepantavaa, että raudan hinta nousi silminnähtävästi vapautemme alkuvuosina ja ennen kuin toimintaa Bergslagenissa alettiin rajoittaa. Mutta juuri siitä ajasta lähtien, kun toimintaa kaikin tavoin rajattiin, se laski lähes vuosittain, ja niin alhaiseksi, että se vuonna 1740 lähes saman kurssin vallitessa, oli 46 kuparitaaleria eli 5 1/9 riikintaaleria. Hinta oli siten Hampurin valuutassa kaksi riikintaaleria alempi kuin aiemmin.
Raudan hinnan alenemisen syitä ei siten tule hakea ulkomaalaisista vaan omista asetuksistamme. Niiden kautta muutamat yhdistyneet kauppiaat saivat mahdollisuuden painaa raudan hinnan alas, joko oman voiton vuoksi tai ulkomaalaisen asiamiehinä.
Ei pidä myöskään luulla, että Bergslagen joutui tällaiseen pakkotilanteeseen odottamatta. Sillä heti, kun kuninkaalliset kollegiot vuoden 1723 valtiopäivillä jättivät valtakunnan korkea-arvoisille säädyille ehdotuksensa59 Ruotsin kaupankäynnin säätelemiseksi, osoitti kuninkaallisen vuorikollegion asessori Emanuel Swedenborg kauppadeputaatiolle saman vuoden huhtikuun 13. päivänä jätetyssä muistiossa60
, että sellainen säätely tulisi[7] kokonaan tukahduttamaan vuorituotannon ja antamaan muutamille harvoille kauppiaille vapauden harjoittaa pakkovaltaa kaikkia ruukinomistajia kohtaan, mikä koituisi koko valtakunnan vahingoksi. Kun tämä yhä selvemmin alkoi käydä toteen, antoi se syyn rautakonttorin suunnittelulle.
Kun nyt siis vielä halutaan väittää, että rautakonttori on välttämätön harvojen ja yhdistyneiden ostajien raudan hinnan alentamispyrkimysten estämiseksi, niin silloin on epäsuorasti annettu tuki sellaisille monopoleille, joita ei haluta hävittää. Halutaan vain lieventää monopolien vaikutuksia estämällä niiden vakavimpia purkauksia, mihin käytetään ruukinomistajien vastakkaista yhteenliittymää.
Mutta koska valtakunta tarvitsee toimissaan todellista apua, on erittäin tärkeää, että Bergslageniin palautetaan sen aiempi vapaus käyttämällä aitoja ja luonnollisia menetelmiä, kitkemällä paha juurineen. Silloin tarvittavat luotot eivät voi loppua, hinta on niin kohtuullinen kuin mahdollista, eivätkä maastaviejät voi ylläpitää mitään monopoleja.
Tämän lisäksi rautakonttorin säilyttämiseen ruukinomistajien tukena ja raudantuotannon edistäjänä sisältyy niin monia arveluttavia seikkoja, että valtakunnan korkea-arvoiset säädyt asiaa harkitessaan tuskin voivat päätyä kannattamaan sitä. Sillä:
1) Rautakonttorille vuosittain tuleva maksu eli yksi taaleri kippunnalta61 [8] on kova vero raudan ostajille. Kuninkaallinen majesteetti on kuitenkin hallitusmuodon toisessa pykälässä62 pyhästi vakuuttanut jokaiselle Ruotsin miehelle, että se ei riistä eikä anna riistää vähäisintäkään osaa hänen irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta, vaan sitä vastoin puolustaa, suojelee ja varjelee sitä, joka haluaa elää lainkuuliaisesti.
Kun rautakonttoria alkujaan oltiin perustamassa, ei siksi uskallettu ruukin- ja hyttien omistajien tahdon vastaisesti asettaa heille samaa maksua, huolimatta heidän valtuutettujensa myöntyväisyydestä. Sen sijaan lähetettiin maaseutupaikkakunnille edustajia, jotka yrittivät saada heidät vapaaehtoisesti suorittamaan sellaisen suostuntaveron. Ja vaikka useimmat heistä suostuivat siihen, ei heitä kuitenkaan sellaisella maksulla rasitettu. Huomaa: syy tähän oli se, että he eivät olleet päässeet mihinkään yleiseen yksimielisyyteen siitä, ja tästä syystä raudan ostajien tuli suorittaa tämä maksu.
Mahtaako nyt kokoontuneilla valtakunnan korkea-arvoisilla säädyillä olla parempia perusteita rasittaa kotona olevia kanssaveljiään tiettyjen yksityisten eduksi yli yhden kultatynnyrin63 vuosittaisella maksulla? Vai mahdetaanko ketään voida pakottaa tätä maksua suorittamaan, tai onko valtuutetulla edes oikeuksia valtiopäiville saamansa valtakirjan vastaisesti asettaa valitsijamiehilleen pienintäkään rasitetta, joka menee yksityisille yhteenliittymille?
2) Voidaanko sanapari köyhät ruukinomistajat milloinkaan määritellä[9] niin tarkasti, että sitä ei kaikin tavoin voitaisi käyttää väärin, jopa niin pitkälle, että rautakonttorissa ei tultaisi pitämään köyhinä ja luottoihin oikeutettuina muita kuin niitä, jotka rahalla kykenisivät ostamaan itselleen sen määritelmän?
3) Mitä itse raudanjalostukseen tulee, jota erityisesti tämän konttorin luototuksen avulla pitäisi tukea, niin voi sellainen, joka on suorittanut kassaan vain vähän tai ei mitään, saada mahdollisuuden tämän laitoksen nimissä saada käyttöönsä mitä suurimmat lainat. Asia muuttuu vielä pahemmaksi, jos rautakonttori myös haluaisi jakaa tukipalkkioita joillekin rautavalmisteille tai viennille. Molemmilla tavoilla kassaa voitaisiin käyttää mielivaltaisesti. Se joka suorittaa rahastolle maksuja voisi menettää omaisuutensa ja toinen voisi sen koottujen varojen avulla vaurastua.
4) Sellaiset luotot ja varojen keräykset rasittavat sanoin kuvaamattomasti tätä kaikkein tärkeintä elinkeinoa. Sillä vaikka tämä maksu tullaan kantamaan ostajalta, on toki selvää, että vastaavasti tämän verran vähemmän ostaja pystyy maksamaan raudasta ruukinpatruunalle tai vuorimiehelle. Siten heidän oma toimintapääomansa vääjäämättä vuosittain vähenee, ja sitä välttämättömämmäksi ajan mittaan käyvät toisten myöntämät luotot heidän ruukkiensa liiketoiminnan käynnissä pitämiseksi. Jos[10] esimerkiksi ruukinpatruunalla on 2 000 kippunnan vuosittainen taonta, ja häneltä jää siten puuttumaan ne 2 000 kuparitaaleria, jotka ostaja maksaa rautakonttorille, puuttuu tämä summa hänen seuraavan vuoden liiketoimintansa pääomasta. Kymmenen vuoden kuluttua hänen liiketoimintapääomansa täytyy olla 20 000 kuparitaaleria pienempi kuin mitä se olisi voinut olla, jos hän itse olisi saanut täyden maksun raudastaan. Jos samoin oletamme, että hän olisi ruukkinsa liiketoimintaan tänä vuonna välttämättä tarvinnut koko pääomansa eikä hänen vuotuinen voittonsa olisi suurempi kuin mitä hän omaan ja väkensä elatukseen välttämättä tarvitsee, on selvää, että hän kymmenen vuoden kuluttua joutuu turvautumaan rautakonttorin 20 000 taalerin luottoon, mikäli hänen ruukkitoimintansa on yhtä laajaa.
Mutta vaikka tämä kiistettäisiin, on silti selvää, että kauppiaitten rahat valuvat samalla tavalla hiljalleen tähän kassaan ja että luotoista tulee heille ennen pitkää samassa suhteessa yhä välttämättömämpiä. Jos rautakonttori jatkaa, tulee myös kerran käymään niin, että koko valtakunnan rahavarat ovat tämän konttorin hallussa. Toiseksi, riippumatta siitä loppuuko tämä maksu vai ei, ruukkien ja hyttien omistajat kurjistuvat yhä enemmän. Sama koskee itse pankkia, joka on sitoutunut korkoa vastaan tekemään konttorin pääomat hedelmällisiksi vuosittaisen tuoton kautta.[11]
Pankissa tällainen operaatio on jo nähtävissämme, kun se on hankkinut merkittävimmät kiinteistöt alaisuuteensa ilman mitään sisään tulleita varoja pelkillä velkaseteleidensä koroilla. Pankki olisi epäilemättä saanut haltuunsa vielä enemmänkin, ellei se julkisena kassana olisi onnettoman sotamme aikana joutunut niin kovan suoneniskennän kohteeksi, ja ellei sitä pääoman kasvaessa voitaisi vieläkin verottaa valtakunnan ollessa pakottavassa hädässä.
Mutta tällaisesta yksityisiä tarpeita varten perustetusta etuoikeutetusta kassasta, joka hankkii rahaa ja kiskoo niillä korkoa korolle, siitä tulee pakosti niin merkittävä valtio valtiossa, että se voi helposti lisätä etujaan, kiemurrella vastuuta ja tilintekoa pakoon, vaikuttaa korkeimpiin vallanpitäjiin ja lopulta niellä pankin ja koko valtakunnan omaisuuden.
On epäilemättä selvä, että tällä konttorilla täytyy olla jo huomattava rahavarallisuus. Se on aloittanut toimintansa pankin myöntämällä lainalla ja on nyt 19 vuoden ajan vuosittain kerännyt yli yhden tynnyrin kultaa ja sen lisäksi perinyt korkeita rahakorkoja sekä pankilta että yksityisiltä, tehnyt rautakauppaa, ostanut vasaraoikeuksia ja myynyt ne voitolla muille, saanut suuria voittoja arpajaisista64 ym.[12]
Jos tarkastelemme pelkästään sen kassavaroja, jotka tosin muodostuvat 20 kultatynnyriä vastaavista myönnetyistä lainoista, joista kannetaan korkoa, ja lisäämme siihen vuosittain yhden tynnyrin kultaa maksuina raudasta sekä edellisen vuoden neljän prosentin tuoton pääomalle, täytyy tämän rahaston kasvaa
ensimmäisten 10 vuoden aikana 16 474 877 kuparitaaleriin
20 vuoden aikana 27 981 402 kuparitaaleriin
30 vuoden aikana 42 682 770 kuparitaaleriin
Kuka siten voi kiistää sen, että nämä summat välttämättä puuttuvat valtakunnassa tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta ja että tämä konttori voi rikastua yleisöltä kootun kassan avulla?
5) Pitkäaikainen kokemus, ei pelkästään Ruotsista, vaan myös kaikista muista valtakunnista opettaa meille, että sellaisia suuria kassoja ei koskaan ole osattu hallita ilman karkeita väärinkäytöksiä ja omavaltaisuutta. Ne tekevät huonosti tiliä toimistaan ja sellaisen vastuun toimeenpano jää usein hoitamatta. Erityisesti vapaat kansakunnat ovat pitäneet niitä vaarallisimpina korruption lähteinä. Jos odottaa tulevaisuudelta jotakin muuta, ei tunne ihmisluonnetta oikein.
6) Niin kohtuutonta kuin toisaalta on rasittaa Ruotsin vapaasyntyistä alamaista millään maksulla, joka ei koidu kruunun ja valtakunnan yhteiseksi eduksi, niin yhtä takaperoista on se, että yksittäisten tahojen yksityisiin tarpeisiin koottuja varoja hoidetaan julkisesti[13] tai että niistä tehdään tiliä säädyille.
7) Jos rautakonttorille myönnetään joitakin erityisiä privilegioita, niin niihin mahdollisesti yritetään nyt piilottaa jotakin, kuten edelliselläkin kerralla. Tai sitten niitä vääristellään jälkeenpäin, jolloin seurauksena voi olla mitä suurin oman edun tavoittelu, vaikka yleisö ei voi sitä huomata ennen kuin jälkikäteen.
8) Mitä sitten tulee siihen rautakonttorin säilyttämisen tärkeänä perusteluna pidettyyn seikkaan, että siten vältytään ulkomaisilta luotoilta, niin ei liene kovin kypsää ja laajaa ajattelua, jos luullaan sellaisen operaation niitä vähentävän. Tunnettu finanssimiehemme, herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka kieltämättä on tämän asian paras tuntija, osoittaa viime valtiopäivillä jättämässään rautakonttoria koskevassa muistiossaan65, että ulkomaalaisten tiliin on mennyt lähes yhtä paljon rautakauppaa ja luottoja sen perustamisen jälkeen kuin sitä ennenkin; että pankki tai rautakonttori eivät voi ulkomailla tarjota kauppiaillemme mitään luototusta; ja että ulkomainen velkamme on rautakonttorin aikana ennemmin kasvanut kuin vähentynyt. Mutta jos haluttaisiinkin myöntää, että raudantuotannon ulkomaiset luotot ruukkielinkeinossa todella ovat pienentyneet[14] rautakonttorin toimien kautta, niin on kysyttävä, olisiko valtakunnan kauppatase muutoin ollut suurin piirtein sama vuoteen 1747 asti kuin sen jälkeen, ellemme, koska omat rahat oli käytetty raudanvalmistukseen, olisi joutuneet sen sijaan turvautumaan vastaavaan suuruiseen ulkomaiseen luottoon viljan ja elintarvikkeiden hankkimiseksi. Mitä tällä sitten on voitettu? Ei yhtään mitään. Otetaan yhdestä kädestä ja pannaan toiseen. Kun valtakunnassa tapahtuvassa taloudellisessa toiminnassa ei voida välttää ulkomaisia luottoja, niin ei auta mikään keino, jolla sellaista estetään yksinomaan joissakin elinkeinoissa, aina siihen asti, että valtakunta vapaan liiketoiminnan kautta tulee kauttaaltaan kykeneväksi käymään kauppaa omilla rahoillaan. Ja kun asiaa oikein katsoo, niin kaikki muut ratkaisut ovat yhtä hyödyttömiä kuin yritys täyttää astia kauhomalla vettä sen yhdeltä laidalta toiselle.
Mutta jos myönnettäisiinkin, että ulkomaiset lainat eivät ole kasvaneet muissa elinkeinoissa samassa määrin kuin niiden katsotaan vähentyneen raudanvalmistuksessa, niin sitä ei kuitenkaan voida laskea rautakonttorin ansioksi. Aikana, jolloin sillä oli pankki käytettävissään, rahaa ikään kuin satoi päällemme avoimen ja helpotetun lainanannon kautta.
Rautakonttorin säilyttäminen on siten[15] sekä tarpeetonta että myös hyvin vahingollista, pantiin se sitten mille perustalle tahansa.
Tämän kaiken johdosta nöyrimmin alistetaan valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen kypsään harkintaan:
1) Eikö vanhan rautakonttorin, joka on niin paljon vaikuttanut finanssiolojemme turmioon ja kohtuuttomasti kohottanut jokaisen alamaisen kotimaisiin tarpeisiin tulevan raudan hintaa ja siten kerännyt pääomansa jokaiselta valtakunnan alamaiselta, heti tulisi luovuttaa koko kassavarantonsa, sekä toimittaa varat valtiovallan käytettäväksi valtakunnan nykyisen hädän lievittämiseksi, sillä ne on kerätty yleisöltä ja niitä on käytetty huonosti.
2) Että mitään rautakonttoria ei jatkossa enää millään nimellä olisi olemassa eikä raudasta enää kannettaisi mitään maksua sellaista varten.
3) Jotta Bergslagenissa tarpeelliset luotot eivät loppuisi, eikö jokaisella Ruotsin alamaisella tulisi olla oikeus vapaasti luotottaa ruukkitoiminnan harjoittajia, ilman että ketään suljetaan ulkopuolelle?
4) Jos kuitenkin todettaisiin, että joukko ruukin- tai hytinomistajia olisi halukas itse keskenään kustantamaan toimintaansa toinen toisensa kanssa[16] vapaasti sovittujen ehtojen mukaan kootuilla varoilla, ei sitä heiltä kiellettäisi, kunhan se ei millään tavoin loukkaisi niiden oikeuksia, jotka eivät kuulu sellaiseen yhtiöön. Tällöin sellaisten rahastojen tulee myös olla vapautettuja kaikista julkisista selvityksistä, ja yhtiön tulee voida hyödyntää niitä yhtä turvatusti kuin mihin jokaisella on oikeus yksityisen omaisuutensa käytössä. Vapaassa valtakunnassa ei perustuslakejamme loukkaamatta voida menetellä toisin.
Monimutkaiset ja kalliit toimenpiteet sekä holhoavat järjestelmät eivät koskaan ole hyödyttäneet valtakuntaa tai kansakuntaa, vaan aina joitakin tiettyjä henkilöitä valtiossa. Sellaisten esimerkkien tulee avata silmämme ja antaa se tarpeellinen varoitus, että meidän ei niiden pienten epäkohtien takia, joita ei vapaan kansan parissa sen suurimman kasvun aikanakaan voida välttää, tule turvautua sellaisiin lääkkeisiin, jotka ovat kuihduttaneet väestömme ja rahavarallisuutemme. Ne ovat tuottaneet hyvinvoinnin joillekin harvoille, joiden monopolistiset edut ja vapaudet tulevat vääjäämättä kerran johtamaan todellisen vapautemme tuhoutumiseen.
Olemme tarpeeksi kauan suurin julkisin kustannuksin tehneet työtä vuorityömme auttamiseksi[17] valtakunnan muiden elinkeinojen kustannuksella. Sen alaisuuteen on laitettu suuri määrä tiloja, sille on osoitettu lukuisia kruunun veroja, luovutettu metsiä hyödynnettäviksi ja myönnetty monia etuoikeuksia. Nämä toimet ovat estäneet laajasti uudisviljelyä, pienentäneet maamiehen satoja, kasvattaneet merkittävästi ulkomaisen viljan maahantuontia ym. Nyt taitaa jo olla korkea aika lopettaa. Yleinen hätä painaa valtakuntaa, ja jos rautakonttorin toiminta vielä sallitaan, tulee se pakosta täysin tukehduttamaan kaikki muut elinkeinomme ja vetämään puoleensa valtakunnan kaiken liikepääoman.
Mutta jos valtakunnan korkea-arvoiset säädyt eivät pidä tarpeellisena kiinnittää mitään huomiota esitettyihin epäilyksiin, vaan vahvistavat korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen, pyydän nöyrimmin saada painosta julkaista tämän muistion yleisölle. Täten kotona olevat kanssaveljemme ja jälkimaailma saavat nähdä, että minulla ei ole mitään osuutta tähän.
Tukholmassa 20. maaliskuuta 1766.
Anders Chydenius
Suom. Veli-Matti Pussinen
Unfortunately this content isn't available in English
[1]
Upl. i Pr. St. d:n 26. Martii 1766.
Ödmiukt Memorial.
Då jag genomläst Höglofl. Secrete Utskottets Extractum Protocolli rörande Järn Contoiret,66 har jag funnit mig föranlåten, at deröfwer för Riksens Höglofl. Ständer yttra min oförgripeliga tancka.
Ett så betydande ämne som detta är, fordrar ofelbart en noga Känning af saken i sitt sammanhang; men emedan det blifwer för widlyftigt, at granska alla omständigheter, som i Höglofl. Secreta Utskottets utlåtan[2]de förekomma mig betänckeliga, will jag blott hålla mig wid hufwud ställningen af saken; Hwarwid i synnerhet tjenar at i grund känna dess första inrättning.
Åhr 1743 har Herr Commerce Rådet och Riddaren Nordenkrantz, som upgaf första förslaget til et Järn Contoir, wisat nödwändigheten deraf för Secreta Handels och Manufactur Deputation; Åhr 1744 för Järn Commissionen; och 1745 för Kongl. Maij:t, och tydeligen ådaga lagdt de oförswarliga sammansättningar,67grupper av personer som gått samman och kommit överens om att agera gemensamt i någon ekonomisk angelägenhet, t.ex. för att hålla priset på en viss vara uppe eller nere som af Förlagsmännerna föröfwades emot Bruksägarene, at nedtwinga Järn prisen under en stigande Cours; Och omöjeligheten för Bruksägare, som eij tillika sielf woro Exporteurer, och woro nödiga om förlager, at giöra sammansättningar emot de förra.
Afsikten wid dess första inrättning war altså den, at genom något sammanskott68 sätta Bruksägare i stånd, at mota Förlagsmännernes egenwilja, som, i fall sammanskotten, jemte de på järn utur Banquen bewiljade lån, icke råkat i Förlagsmännernes händer, hwilcka just woro de samma, emot hwilcka de skulle anwändas, i dåwarande olyckeliga ställning eij torde hafwa warit aldeles utan nytta.
Men om detta warit, eller någonsin kan[3] blifwa, det rätta och sanskyldiga botemedlet, emot Järnets underpris, måste ju för hwar och en, som eij är prævenierad,69 ja ända till den aldra enfaldigaste, blifwa lätt at begripa; Så snart man känner igen siukdomen rätt blifwer ofta botemedlet lätt och påliteligit. När man wet, at det öfwerklagade onda bestod i sammansättningar af få Kiöpare, man må uptäncka, hwad konstiga70 och kostsamma botemedel som hälst, så gifwes dock aldrig ett enda, som påliteligen kan bota det samma, utom det enda enfaldigaste och lättaste, at släppa flera Kiöpare och Förläggare in i Bergslagen, då det Monopoliska twånget, utan Lag, sammanskott, heller någon tillsyn, af sig sielf afstadnar, och det måste blifwa Förläggare lika omöjeligit, at twinga Bruksägare, som det är för Bruksägaren at kunna twinga dem.
Denna sats måste i alla tider stå oryggelig, och aldrig et enda exempel skola några påliteliga tideböcker lemna oss derpå, at ett monopolium, med Samfundets sanskyldiga förmon, i några decennier, än mindre Secler kunnat motas, genom et annat monopolium. Det strider emot menniskligheten, och den aldralyckeligaste utgång, som af sådane opponerade71 monopolier kan önskas, är at de sinsemellan kunde ärhålla någorlunda jämnwigt; men altid på den[4] tredjes, det är, Samhällets depence.72
Dock må man icke undra, huru Riksens Högl. Ständer kunnat falla på et sådant förslag, som Järn Contoirs inrättningen war, at mota det smärtande onda. Det är lätt at begripa för en och hwar, som i wår Swenska Handels och Finance Historia eij är aldeles obewandrad.
Nationen hade redan från flere hundrade år tilbaka etablerad en Handels Systeme, som nästan ansågs för Gudomelig, den ingen wågade at misstäncka, än mindre widröra; Hwilcken i alt nästan gick derpå ut, at minska antalet af Kiöpare utaf wåra producter, och draga all rörelse i få personers händer; hwarpå den i wår tid ännu så högt berömda Handels Ordinantien af 161773 är et oswikeligit wedermäle,74 hwarest handelen, så i Bergslagen, som annorstädes ställes innom de trångaste skranckor. Hwarmed likwäl den stora Hushållaren Konung Carl den XI:te såg altför mycket genom fingren, tils Konung Carl den XII:te år 1699, ånyo inskränckte handelen75 i Bergslagen; men med en så bedröfwelig wärckan, at Järnet innom 14 dagar föll 1½ Riksd:r på Sk: och kunde ändock näppeligen få Kiöpare. I anledning hwaraf Hans Kongl. Maij:t på samtelige Kongl. Collegiernes remonstration,76 om Bergslagens deraf flytande undergång samma förbud återkallade.
Icke desto mindre fandt man utwäg, at genom en förklaring af den 8 Januarii 1704.[5] öfwer 1696 års Förlags Ordning, hålla Bergsmännerne under oket, på det sättet, at hela Bergslagen skulle wara indelt emellan wissa Förläggare, med den uttryckeliga tillsats, at om någon Bergsman skulle sälja sin tillwärckning till någon annan, än sin Förläggare, skulle han första gången straffas med fängelse, eller blifwa i handklåfwar upslagen på wäggen, efter Bergmästarens godtycko, andra gången med tre gatulopp, och tredje gången med förlust, så af dess Hammar- och Hemmansdel, som hela dess Bergs Privilegium.
När sådant skiedde blef ju wägen handgripeligen banad till monopolier och Järn prisets förtryck. Det kostade förläggaren ingen möda at twinga Bruksägaren, som wardt bunden wid sin förläggare med så grymma wilckor.
Historien witnar redan i förra Seculo, huru just inskränckningen af Kiöpares antal synbart nedfällt Järn prisen. då Uddewalla 1681 förlorade sin Stapelrätt,77 och Giötheborgs Handlande derigenom blefwo nästan enda afnämare78 af Wermelands Bergslags Producter, föll järn priset En Riksd:r på Skeppundet; Spanmålen deremot upstegrades til 18 D:r Tunnan, då likwäl Uddewalla sålde sin till 13 ½ D:r, och Bergslagen led utom dess genom falskt mål.79 Hwilcket alt hotade denna Bergslag med total undergång, och hwarcken genom föreställningar eller Lagar kunde[6] hindras förr, än Uddewalla år 1719 åter wandt sin frihet,80 som derigenom blef i stånd satt, at balancera Järn Handelen emot Götheborg. Järn prisen stego då från 1719 till 1724 ifrån 4 til 7 Riksd:r Skeppundet, och Wermelands Bergslag aflade wid 1723 års Riksdag hos Riksens Ständer sin tacksäijelse81 derföre, och betygade, at de derigenom blifwit satte i stånd till större delen drifwa sina wärck med egna förlager.
Det är således märckeligit,82 at Järn prisen stego ögonskenligen i början af wår frihet, och innan rörelsen i Bergslagen begynte at inskränckas; Men just ifrån den tiden då rörelsen på hwarje handa sätt inspärrades, föll det nästan årligen, så lågt, at det 1740, wid nästan lika Cours, war 46 D:r Kop:mt, eller 5 1/9 Riksd:r, och således 2 Riksd:r Hamburger Banco lägre, än förr.
Grunden till nedsättningen af Järn prisen, bör således ingalunda sökas hos utlänningen, utan uti wåra egna författningar, hwarigenom få och sammansatta Kiöpare sattes i stånd, antingen för egen winst, eller såsom utlänningens Commissionairer, at twinga Järn prisen.
Ett sådant twång på Bergslagen, bör eij heller tros hafwa händt oförmodat. Ty så snart Kongl. Collegierne wid 1723 års Riksdag inkommo till Riksens Höglofl. Ständer, med deras project,83 om reglerandet af Swenska Handelen, bewiste Assessoren i Kongl. Bergs Collegio, Emmanuel Swedenborg, genom ingifwit memorial till Commerce Deputation af den 13 Aprill84 samma år, at sådant skulle[7] aldeles undertrycka Bergslags Handteringen och lemna några få Handlande magten i händerne at till hela Rikets skada twinga samteliga Bruksägare; hwilcket då det alt mer och mer begynte at sannas, gaf det anledning till Järn Contoirets projecterande.
När man altså ännu will påstå nödwändigheten af ett Järn Contoir, at mota få och sammansatta Kiöpares förtryck af järn prisen; så har man indirecte samtyckt till de slags monopolier dem man icke will utrota, utan allenast palliative85 genom en contraire86 sammansättning å Bruksägares sida mota deras swåraste utbrott.
Men då Riket i sina rörelser behöfwer en alfwarsam hielp, blifwer högst angelägit, at genom okonstlade och naturliga medel, genom det ondas utrotande, sätta Bergslagen i sin förriga frihet, då hwarcken nödiga förlager kunna tryta, för det billigaste pris som möjeligit är, heller Exporteurerne föröfwa några monopolier.
Utom dess förekomma wid Järn Contoirets bibehållande til Bruksägares understöd och befordrande af Järn förädlingen, så många betänckeligheter, at Riksens Höglofl. Ständer, wid deras öfwerwägande swårligen torde kunna lemna dertill sitt samtycke. Ty
1:o Blifwer den till Järn Contoiret årligen inflytande afgiften af En daler Skeppundet,878 en dryg skatt för upkiöpare af järnet. Då Kongl. Maij:t likwäl i Regerings Formens 2. §: heligt försäkrat hwar Swensk man, at eij det ringaste af dess egendom i löst och fast afhända eller afhända låta, utan heldre förswara, freda, och frälsa den som med Lagom88med Lagom: enligt lagens föreskrifter will lefwa.89
När Järn Contoiret först skulle inrättas wågade man derföre icke, at emot Bruks och Hytte-ägares wilja oaktadt deras Fullmägtiges begifwande, pålägga dem samma afgift, utan sökte, genom utskickade i landsorterne at förmå dem godwilligt till en sådan bewillning, så at ehuru de flästa af dem gingo in deruti, blefwo de likwäl med en sådan afgift icke beswärade NB: för den orsaken, at de icke kommit till någon allmän enighet, hwarföre ock Kiöpare af Järnet skulle den ärlägga.
På hwad bättre grund kunde wäl nu församlade Riksens Höglofl. Ständer til wissa privatas förmon betunga sina hemma warande Medbröder, med mera än en Tunna Gulds90 årliga afgift? Heller mån någon till denna afgift bör kunna twingas, heller Fullmägtige twärt emot sin Riksdagsmanna Fullmagt äga rättighet, at på sina Committenter, til privata sammanskott lägga den aldra minsta tunga?
2:o Kan det ordet: Fattiga Bruksägare, aldrig[9] få så determinerad bemärckelse,91 at den icke på hwarjehanda sätt kan missbrukas, så långt, at inga andra i Järn Contoiret komma at anses för fattige och til förlager berättigade, än de som med penningar förmådde kiöpa sig det namnet.
3:o Hwad sielfwa Järn förädlingen beträffar, som i synnerhet genom detta Contoirs förlager borde understödjas, så kan derigenom en, som litet eller als intet ärlagdt till Cassan finna utwäg, at under et sådant wärcks namn få tillgång på de största förlager. Än wärre blifwer det, om Järn Contoiret äfwen wille utdela præmier för några Järn tillwärckningar, eller exportationer. På båda sätten kunde Cassan blifwa anwänd efter godtycko, den som skiuter till Fonden förlora sin egendom, och en annan genom dess sammanskott sättas i wälmåga.
4:o Måste sådane förlager och sammanskott obeskrifweligen gravera denna betydeligaste närings green. Ty ehuruwäl denna afgift kommer at upbäras af Kiöparen blifwer dock klart, at han så mycket mindre kan ärlägga för järnet til Bruks Patronen och Bergsmannen; hwarigenom deras egit rörelse Capital årligen måste förminskas, och de ju längre ju mer sättas i nödwändighet, at genom andras förlager drifwa sina Bruksrörelser. Till[10] exempel, om en Bruks Patron hafwer 2 000 Skeppunds årliga smide, och måste derföre årligen sakna de af Kiöparen till Järn Contoiret derföre ärlagde 2 000 D:r Kop:mt, brister denna summa det följande året i hans rörelse Capital, och efter 10 års förlopp, måste hans rörelse Capital wara 20 000 D:r Kop:mt mindre, än det hade kunnat wara, om han sielf fådt full betalning för sitt järn. Om wi nu tillika supponera,92 at han till sin Bruksrörelses drift nödwändigt behöfdt i år hela sitt Capital och hans årliga avance93 icke gådt högre, än han till sitt och de sinas uppehälle nödwändigt tarfwat, så är klart, at han 10 år härefter, är nödsakad, at i sin lika stora Bruksrörelse nyttja 20 000 D:rs förlag af Järn Contoiret.
Men skulle det nekas, så blifwer ändock handgripeligit, at de Handlandes penningar på samma sätt flyta småningom in uti denna Cassa, och förlager i samma mon blifwa dem ju längre ju oumgängeligare. Äfwen som det en gång wid Järn Contoirets bestånd måste hända at hela Rikets Penninge stock står i detta Contoirets disposition. För det andra måste oagtadt denna afgift uphör, Bruks och Hytteägare, ja, sielfwa Banquen, som är förbunden, at emot ränta giöra Contoirets Capitaler fruktbara genom årliga intressen,94 alt mer och[11] mer utblottas.
Wi hafwa uti Banquen en sådan operation oss redan under ögonen, som utan någon inflytande fond, blott med ränttor på sina Credit Sedlar, dragit de betydeligaste fastigheter under sig, och hade Banquen redan ofelbart haft än mera om hon, såsom en Publique Cassa under wåra olyckeliga Krig eij blifwit så swårt åderlåten, och ännu wid Capitalets tillwäxt i trängande nöd för Riket kunde beskattas.
Men at inrätta en sådan privilegierad Cassa för privata behof, som drager in penningar och ockrar med dem, ränta på ränta, det måste blifwa en så betydelig Status in Statu,95 som lätt skall kunna öka sina förmoner, slingra sig undan answar, och redogiörelse, influera på Högsta Magten, och ändteligen swälja up Banquens och hela Rikets förmögenhet.
At detta Contoir allaredan måste äga ansenlig penninge styrcka, är aldeles ingen twifwel, då det begynt sin operation med Banquens Credit och nu i 19 års tid samlat in årligen öfwer en tunna Guld och dertill så af Banquen som privata dragit in dryga penninge räntor, handlat med Järn, upkiöpt Hammar rättigheter, och med winst utprånglat dem åt andra, och fådt stora winster på Lotterier,96 med mera.[12]
Om wi allenast taga dess Cassa behållning, ehuru utelöpande på lån til 20 Tunnor Guld, som stå på ränta, och öka den samma årligen med en Tunna Guld i afgift för Järnet, samt lägga förflutna årets interesse a 4 procent til Capitalet, måste denna Fond, på 10 första åren wäxa
til 16 474 877 D:r K:mt,
på 20 år, til 27 981 402 D:r K:mt
på 30 år till. 42 682 770 D:r K:mt
Hwem kan då neka, at dessa Summor icke måste saknas i Rikets Rörelse och at detta Contoir kan rikta sig genom interessen på en af Allmänheten sammanskuten Cassa?
5:o Bör en långlig ärfarenhet eij allenast i Swerige utan ock alla andra Riken, lära oss, at aldrig dylika stora Cassor kunnat utan grofwa missbruk och egenwilja förwaltas; de winna en lam redogiörelse,97 och execution af sådant answar lemnas utan wärckställighet; I synnerhet hafwa de af fria Nationer blifwit ansedde såsom de farligaste Corruptions Källor. At framdeles hoppas annat, är, at icke känna menniskian rätt.
6:o Så obillligt som det på ena sidan är, at gravera en Swensk fri-född undersåte med någon afgift, som eij länder till Kronans och Rikets gemensamma nytta, så bakwänd blifwer ock en Publique wård öf[13]wer enskildtas sammanskott till privata förnödenheter, eller redogiörelse för Ständer.
7:o Så snart Järn Contoiret undfår några särskildta privilegier, så blifwer det möjeligit, at nu såwäl som förra gången något deruti insmyges, eller ock, sedermera förtydes,98 som kan bana wägen till den största egennytta, ehuru det af Allmänheten eij kan märckas förr, än efteråt.
8:vo Hwad det angår, som anses för en betydande orsak till Järn Contoirets bestånd; nemligen, at dymedelst undwika utländska förlager, så tycks det icke wara nog mogit och i sin widd tänckt, at man tror sådan operation kunna minska dem. Wår berömda Finance Man, Herr Commerce Rådet och Riddaren Nordencrantz såsom oförnekeligen starckaste Kännare af denna sak, bewisar i sitt wid sidsta Riksdag inlemnade Memorial99 om Järn Contoiret, at nästan så mycken Järn handel och förlager gådt för främmandes räkning, nu efter, som förr, dess inrättning; at hwarcken Banco Lån eller Järn-Contoir kunna utomlands giöra för wåra handlande några förlager; och at wår utländska skuld under Järn Contoirs tiden snarare till än aftagit. Men om man ock wille medgifwa, at utländska Järn förlagerne wärckeligen blifwit mindre i Bruksnäringen, ge[14]nom Järn Contoirets operationer, så frågas, i fall Rikets Handels Balance eljest hade warit i det närmaste lika intil år 1747, som sedan, om wi icke, medan egna pengar blifwit anwända på Järn tillwärckningen, nödgats i det stället anlita utlänningen, om lika stort förlag till Spanmåls och victualiers införskrifning.100 Hwad är då wunnit dermed? Slätt intet. Det är at taga utur den ena handen och lägga uti de andra. När uti Rikets rörelse, utländska förlager eij kunna umbäras, så hielper ingen Konst, at hindra sådant, blott i en eller annan näring, innan Riket i gemen genom fri rörelse kan blifwa i stånd, at handla med egna penningar. Och när man rätt ser på saken, så äro alla andra utwägar lika onyttige, som, at ösa watnet i et Kiäril101 från den ena brädden til den andra i mening at få det fult derigenom.
Men om ock det skulle medgifwas, at utländska lån icke ökts i samma mån i andra näringar, som de förmenas hafwa aftagit i Järn tilwärckningen, så blifwer det dock eij någon merite för Järn Contoiret, som hade tilgång till Banquen, i en tid, då genom öpnade och faciliterade102 lån pengar lika som regnade öfwer oss.
Således synes bibehållandet af Järn[15] Contoiret, det må ställas på hwad fot som hälst, wara icke allenast onödigt utan ock högst skadeligit.
I anledning af alt detta underställes wördsammast Riksens Höglofl. Ständers mogna ompröfwande
1:o Om icke det gamla Järn Contoiret, som så mycket bidragit till wåra finance sakers fördärf, och för hwarje undersåtare til inrikes behof oskiäligen stegrat Järn priset, och dymedelst samlat sitt Capital af hwarje Rikets undersåtare borde genast upgifwa icke allenast hela dess Cassa-behållning, utan ock den samma i Rikets nuwarande förlägenhet til Statswärckets hielp, såsom af Publico erlagd och illa anwänd, aflefwerera.
2:o Att aldeles icke något Järn Contoir hädanefter må under hwad namn som hälst existera eller Järnet med någon afgift dertill graveras.
3:o På det nödiga Förlager i Bergslagen eij må tryta, om icke en och hwar Swensk undersåte må äga rättighet, at Brukshandterings Idkare fritt och utan andras utestängande förlägga?
4:o Men om flere Bruks- eller Hytte-ägare skulle sielfwa finnas hugade, till förlager för sig inbördes, efter några dememel[16]lan fritt betingande puncter giöra några sammanskott, at sådant dem ingalunda förmenas, allenast det icke i någor måtto rörer deras rätt, som äro utom et sådant Bolag; Och då böra äfwen sådane sammanskott från all Publique Redogiörelse wara befriade, och nyttjas af Bolaget med lika säkerhet, som hwar och en hafwer på sin private egendom. Detta är alt hwad man i ett fritt rike och utan kränckande af wåra Grundlagar kan giöra.
Konstiga och kostsamma anstalter och förmyndarskaper hafwa aldrig gagnat Riket eller Nation; men altid några wissa personer i Staten. Sådane exempel böra öpna ögonen på oss och gifwa den nödiga åtwarning, at icke för de små olägenheter, som bland ett fritt folck, äfwen under dess största tilwäxt, äro oundwikelige, gripa till sådane läkemedel, som utmärglat wår Folck- och penninge-styrcka, och satt några få i wälmåga; hwilckas monopoliska förmoner och frihet, en gång måste blifwa wår rätta frihets undergång.
Wi hafwa nog länge med dryga Publique Kostnader arbetat på wåra Bergwärcks uphielpande fram för[17] andra näringar i Riket: Dem äro en stor del hemman underlagda, åtskilliga Kronans räntor updragna, Skogar till nyttjande öfwerlemnade, och flere förmohns rätter bewiljade, hwarigenom mycken upodling blifwit hindrad, Landtmannens afkastningar förminskade, införskrifningen af utländsk Spanmål märckeligen ökt, med mera. Nu torde redan wara hög tid at hålla up. En Allmän nöd trycker Riket, och om Järn Contoiret längre bewiljas, måste det helt och hållit qwäfwa alla wåra andra näringar, och draga til sig hela Rikets rörelse Capital.
Men skulle Riksens Högl. Ständer eij finna för godt, at hafwa något afseende på de anförda betänckeligheter, utan fastställa Högl. Secrete Utskottets Extractum Protocolli, utbeder jag mig ödmiukast, at få genom Trycket giöra detta Memorial Allmänt, at wåra hemmawarande Medbröder och efterwärlden måtte se, det jag deruti aldeles icke tagit någon del. Stockholm d:n 20. Martii 1766.
Anders Chydenius
[1]
Luettu pappissäädyssä 26. päivänä maaliskuuta 1766.
Nöyrä muistio
Luettuani korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen103 koskien rautakonttoria, olen nähnyt tarpeelliseksi ilmaista vilpittömät ajatukseni siitä valtakunnan korkea-arvoisille säädyille.
Tällainen erittäin tärkeä aihe edellyttää epäilemättä asian tarkkaa tuntemusta omassa yhteydessään. Mutta koska on liian laaja tehtävä tutkia kaikkia niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat arveluttavia korkea-arvoisen salaisen valiokunnan lausunnossa,[2] keskityn ainoastaan asian pääkohtiin. Tässä yhteydessä kannattaa erityisesti tuntea perusteellisesti, millaisena rautakonttori alun alkaen perustettiin.
Herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka esitti ensimmäisen ehdotuksen rautakonttorista, on vuonna 1743 osoittanut sen välttämättömyyden salaiselle kauppa- ja manufaktuurideputaatiolle, vuonna 1744 rautakomissiolle ja 1745 kuninkaalliselle majesteetille. Ja hän on selvästi tuonut julki ne tuomittavat yhteenliittymät, joita luotonantajat kokosivat ruukinomistajia vastaan pakottaakseen raudan hinnan alas nousevien kurssien aikana. Hän osoitti myös sen, miten mahdotonta niiden ruukinomistajien, jotka eivät itse samalla harjoittaneet maastavientiä, ja siten tarvitsivat luottoja, oli luoda yhteenliittymiä edellä mainittuja vastaan.
Rautakonttorin perustamisen tarkoitus oli siis alun alkaen se, että ruukinomistajille annetaan tietyn kootun pääoman avulla mahdollisuus vastustaa luotonantajien omavaltaisuutta. Tuolloisessa onnettomassa tilanteessa tämä ei ilmeisesti olisi ollut aivan hyödytöntä, mikäli kootut varat ja rautaa vastaan pankista myönnetyt lainat eivät olisi joutuneet luotonantajien käsiin, jotka olivat juuri niitä samoja joita vastaan näitä varoja oli tarkoitus käyttää.
Mutta onko tämä ollut tai voiko tästä milloinkaan[3] tulla oikeaa ja todellista parannuskeinoa raudan alihintaa vastaan, sen voi jokainen, joka ei ole puolueellinen, jopa kaikkein yksinkertaisin, helposti ymmärtää. Heti kun sairauden tunnistaa oikein, on parannuskeinokin usein helppo ja luotettava. Voidaan tietysti keksiä mitä tahansa erikoisia ja kalliita parannuskeinoja. Kun kuitenkin tiedetään, että se paha josta valitettiin, muodostui muutamien kauppiaitten yhteenliittymistä, ei milloinkaan ole olemassa kuin yksi keino, jolla sen voi luotettavasti parantaa, ja se on myös kaikkein yksinkertaisin ja helpoin: päästetään useampia kauppiaita ja luotottajia Bergslageniin. Silloin monopolin kaltainen pakko loppuu itsestään ilman lakia, koottuja varoja tai mitään valvontaa. Ja silloin luotottajien täytyy olla yhtä mahdoton pakottaa ruukinomistajia kuin ruukinomistajien on pakottaa heitä.
Tämän väite tulee kaikkina aikoina säilymään kumoamattomana, eivätkä mitkään luotettavat aikakirjat tule koskaan antamaan meille yhtä ainoata esimerkkiä siitä, että monopolia olisi voitu vastustaa toisella monopolilla muutaman vuosikymmenen saati vuosisatojen ajan niin, että siitä olisi yhteiskunnalle todellista etua. Se on ihmisluonnon vastaista. Kaikkein onnellisin lopputulos, johon tällaisten vastakkaisten monopolien voi toivoa päätyvän on, että ne pysyvät keskenään jotenkuten tasapainossa. Kuitenkin se tapahtuu aina[4] kolmannen tekijän eli yhteiskunnan kustannuksella.
Ei pidä kuitenkaan ihmetellä miten valtakunnan korkea-arvoiset säädyt ovat kivuliaan pahan torjumiseksi voineet sortua sellaiseen ehdotukseen kuin rautakonttorin perustaminen oli. Jokaisen, joka on hieman perehtynyt ruotsalaisen kaupan ja talouden historiaan, on helppo ymmärtää tämä.
Kansakunnalla oli jo satojen vuosien takaa vakiintunut kauppajärjestelmä, jota pidettiin melkein jumalallisena ja jota kukaan ei uskaltanut epäillä, vielä vähemmän siihen koskea. Se perustui lähes kaikissa asioissa siihen, että tuotteittemme ostajien määrää vähennettiin ja kaikki toiminta keskitettiin harvojen henkilöiden käsiin. Tästä vielä meidänkin aikanamme niin kuuluisa vuoden 1617 kauppa-asetus104 on pettämätön todiste. Sen avulla kaupankäynnille niin Bergslagenissa kuin muuallakin on asetettu mitä ahtaimmat raja-aidat. Suuri taloudenpitäjä kuningas Kaarle XI katsoi tätä asiaa turhankin paljon läpi sormien, kunnes kuningas Kaarle XII vuonna 1699 uudelleen rajoitti kaupankäyntiä105 Bergslagenissa. Mutta tämän vaikutus oli niin surkea, että raudan hinta laski 14 päivässä 1 ½ riikintaaleria kippunnalta ja silti sille töin tuskin sai ostajia. Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa, kaikkien kuninkaallisten kollegioiden tehtyä muistutuksen siitä Bergslagenille aiheutuvasta vahingosta, perui kyseisen kiellon.
Siitä huolimatta löydettiin keino, jolla vuorimiehet voitiin pitää ikeen alla. Tämä tapahtui 8. päivänä tammikuuta 1704 annetulla selityksellä[5] koskien vuoden 1696 kustannuslainajärjestystä. Sen mukaan koko Bergslagen olisi jaettu tiettyjen luotonantajien kesken, sillä nimenomaisella lisäyksellä, että jos joku vuorimies myisi tuotteensa jollekulle muulle kuin luotonantajalleen, rangaistaisiin häntä ensimmäisellä kerralla vankilatuomiolla tai kahlittaisiin käsiraudoissa seinään vuorimestarin mielivallan mukaan, toisella kerralla kolmella kujanjuoksulla ja kolmannella kerralla vasara- ja tilaosuutensa sekä koko vuoriprivilegionsa menetyksellä.
Kun tällaista tapahtui, oli tie suorastaan tasoitettu monopoleille ja raudan hinnan alaspainamiselle. Luotottajalla ei ollut mitään vaivaa pakottaa ruukinomistajaa, joka oli sidottu tähän niin julmilla ehdoilla.
Jo viime vuosisadan historiasta löytyy todisteita siitä miten juuri ostajien lukumäärän rajoittaminen on selvästi laskenut raudan hintaa. Kun Uddevalla vuonna 1681 menetti tapulioikeutensa106 ja Göteborgin kauppiaista siten tuli lähes ainoat Värmlannin vuorikunnan tuotteiden ostajat, raudan hinta laski yhden riikintaalerin kippunnalta. Viljan hinta sen sijaan nousi 18 taaleriin tynnyriltä, vaikka Uddevalla myi omansa 13 ½ taalerilla, ja lisäksi vuorikunta kärsi virheellisen mittayksikön takia107. Tämä kaikki uhkasi tätä vuorikuntaa täydellisellä tuholla, eivätkä esitykset tai lait voineet[6] estää sitä ennen kuin Uddevalla vuonna 1719 jälleen saavutti vapautensa108 ja sai siten mahdollisuuden tasapainottaa rautakauppaa suhteessa Göteborgiin. Raudan hinta nousi vuodesta 1719 vuoteen 1724 neljästä seitsemään riikintaaleriin kippunnalta. Värmlannin vuorikunta esitti vuoden 1723 valtiopäivillä valtakunnan säädyille kiitoksensa109 siitä ja vakuutti, että he sen ansiosta pystyivät nyt pyörittämään toimintaansa pääosin omilla varoilla.
On siten merkillepantavaa, että raudan hinta nousi silminnähtävästi vapautemme alkuvuosina ja ennen kuin toimintaa Bergslagenissa alettiin rajoittaa. Mutta juuri siitä ajasta lähtien, kun toimintaa kaikin tavoin rajattiin, se laski lähes vuosittain, ja niin alhaiseksi, että se vuonna 1740 lähes saman kurssin vallitessa, oli 46 kuparitaaleria eli 5 1/9 riikintaaleria. Hinta oli siten Hampurin valuutassa kaksi riikintaaleria alempi kuin aiemmin.
Raudan hinnan alenemisen syitä ei siten tule hakea ulkomaalaisista vaan omista asetuksistamme. Niiden kautta muutamat yhdistyneet kauppiaat saivat mahdollisuuden painaa raudan hinnan alas, joko oman voiton vuoksi tai ulkomaalaisen asiamiehinä.
Ei pidä myöskään luulla, että Bergslagen joutui tällaiseen pakkotilanteeseen odottamatta. Sillä heti, kun kuninkaalliset kollegiot vuoden 1723 valtiopäivillä jättivät valtakunnan korkea-arvoisille säädyille ehdotuksensa110 Ruotsin kaupankäynnin säätelemiseksi, osoitti kuninkaallisen vuorikollegion asessori Emanuel Swedenborg kauppadeputaatiolle saman vuoden huhtikuun 13. päivänä jätetyssä muistiossa111
, että sellainen säätely tulisi[7] kokonaan tukahduttamaan vuorituotannon ja antamaan muutamille harvoille kauppiaille vapauden harjoittaa pakkovaltaa kaikkia ruukinomistajia kohtaan, mikä koituisi koko valtakunnan vahingoksi. Kun tämä yhä selvemmin alkoi käydä toteen, antoi se syyn rautakonttorin suunnittelulle.
Kun nyt siis vielä halutaan väittää, että rautakonttori on välttämätön harvojen ja yhdistyneiden ostajien raudan hinnan alentamispyrkimysten estämiseksi, niin silloin on epäsuorasti annettu tuki sellaisille monopoleille, joita ei haluta hävittää. Halutaan vain lieventää monopolien vaikutuksia estämällä niiden vakavimpia purkauksia, mihin käytetään ruukinomistajien vastakkaista yhteenliittymää.
Mutta koska valtakunta tarvitsee toimissaan todellista apua, on erittäin tärkeää, että Bergslageniin palautetaan sen aiempi vapaus käyttämällä aitoja ja luonnollisia menetelmiä, kitkemällä paha juurineen. Silloin tarvittavat luotot eivät voi loppua, hinta on niin kohtuullinen kuin mahdollista, eivätkä maastaviejät voi ylläpitää mitään monopoleja.
Tämän lisäksi rautakonttorin säilyttämiseen ruukinomistajien tukena ja raudantuotannon edistäjänä sisältyy niin monia arveluttavia seikkoja, että valtakunnan korkea-arvoiset säädyt asiaa harkitessaan tuskin voivat päätyä kannattamaan sitä. Sillä:
1) Rautakonttorille vuosittain tuleva maksu eli yksi taaleri kippunnalta112 [8] on kova vero raudan ostajille. Kuninkaallinen majesteetti on kuitenkin hallitusmuodon toisessa pykälässä113 pyhästi vakuuttanut jokaiselle Ruotsin miehelle, että se ei riistä eikä anna riistää vähäisintäkään osaa hänen irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta, vaan sitä vastoin puolustaa, suojelee ja varjelee sitä, joka haluaa elää lainkuuliaisesti.
Kun rautakonttoria alkujaan oltiin perustamassa, ei siksi uskallettu ruukin- ja hyttien omistajien tahdon vastaisesti asettaa heille samaa maksua, huolimatta heidän valtuutettujensa myöntyväisyydestä. Sen sijaan lähetettiin maaseutupaikkakunnille edustajia, jotka yrittivät saada heidät vapaaehtoisesti suorittamaan sellaisen suostuntaveron. Ja vaikka useimmat heistä suostuivat siihen, ei heitä kuitenkaan sellaisella maksulla rasitettu. Huomaa: syy tähän oli se, että he eivät olleet päässeet mihinkään yleiseen yksimielisyyteen siitä, ja tästä syystä raudan ostajien tuli suorittaa tämä maksu.
Mahtaako nyt kokoontuneilla valtakunnan korkea-arvoisilla säädyillä olla parempia perusteita rasittaa kotona olevia kanssaveljiään tiettyjen yksityisten eduksi yli yhden kultatynnyrin114 vuosittaisella maksulla? Vai mahdetaanko ketään voida pakottaa tätä maksua suorittamaan, tai onko valtuutetulla edes oikeuksia valtiopäiville saamansa valtakirjan vastaisesti asettaa valitsijamiehilleen pienintäkään rasitetta, joka menee yksityisille yhteenliittymille?
2) Voidaanko sanapari köyhät ruukinomistajat milloinkaan määritellä[9] niin tarkasti, että sitä ei kaikin tavoin voitaisi käyttää väärin, jopa niin pitkälle, että rautakonttorissa ei tultaisi pitämään köyhinä ja luottoihin oikeutettuina muita kuin niitä, jotka rahalla kykenisivät ostamaan itselleen sen määritelmän?
3) Mitä itse raudanjalostukseen tulee, jota erityisesti tämän konttorin luototuksen avulla pitäisi tukea, niin voi sellainen, joka on suorittanut kassaan vain vähän tai ei mitään, saada mahdollisuuden tämän laitoksen nimissä saada käyttöönsä mitä suurimmat lainat. Asia muuttuu vielä pahemmaksi, jos rautakonttori myös haluaisi jakaa tukipalkkioita joillekin rautavalmisteille tai viennille. Molemmilla tavoilla kassaa voitaisiin käyttää mielivaltaisesti. Se joka suorittaa rahastolle maksuja voisi menettää omaisuutensa ja toinen voisi sen koottujen varojen avulla vaurastua.
4) Sellaiset luotot ja varojen keräykset rasittavat sanoin kuvaamattomasti tätä kaikkein tärkeintä elinkeinoa. Sillä vaikka tämä maksu tullaan kantamaan ostajalta, on toki selvää, että vastaavasti tämän verran vähemmän ostaja pystyy maksamaan raudasta ruukinpatruunalle tai vuorimiehelle. Siten heidän oma toimintapääomansa vääjäämättä vuosittain vähenee, ja sitä välttämättömämmäksi ajan mittaan käyvät toisten myöntämät luotot heidän ruukkiensa liiketoiminnan käynnissä pitämiseksi. Jos[10] esimerkiksi ruukinpatruunalla on 2 000 kippunnan vuosittainen taonta, ja häneltä jää siten puuttumaan ne 2 000 kuparitaaleria, jotka ostaja maksaa rautakonttorille, puuttuu tämä summa hänen seuraavan vuoden liiketoimintansa pääomasta. Kymmenen vuoden kuluttua hänen liiketoimintapääomansa täytyy olla 20 000 kuparitaaleria pienempi kuin mitä se olisi voinut olla, jos hän itse olisi saanut täyden maksun raudastaan. Jos samoin oletamme, että hän olisi ruukkinsa liiketoimintaan tänä vuonna välttämättä tarvinnut koko pääomansa eikä hänen vuotuinen voittonsa olisi suurempi kuin mitä hän omaan ja väkensä elatukseen välttämättä tarvitsee, on selvää, että hän kymmenen vuoden kuluttua joutuu turvautumaan rautakonttorin 20 000 taalerin luottoon, mikäli hänen ruukkitoimintansa on yhtä laajaa.
Mutta vaikka tämä kiistettäisiin, on silti selvää, että kauppiaitten rahat valuvat samalla tavalla hiljalleen tähän kassaan ja että luotoista tulee heille ennen pitkää samassa suhteessa yhä välttämättömämpiä. Jos rautakonttori jatkaa, tulee myös kerran käymään niin, että koko valtakunnan rahavarat ovat tämän konttorin hallussa. Toiseksi, riippumatta siitä loppuuko tämä maksu vai ei, ruukkien ja hyttien omistajat kurjistuvat yhä enemmän. Sama koskee itse pankkia, joka on sitoutunut korkoa vastaan tekemään konttorin pääomat hedelmällisiksi vuosittaisen tuoton kautta.[11]
Pankissa tällainen operaatio on jo nähtävissämme, kun se on hankkinut merkittävimmät kiinteistöt alaisuuteensa ilman mitään sisään tulleita varoja pelkillä velkaseteleidensä koroilla. Pankki olisi epäilemättä saanut haltuunsa vielä enemmänkin, ellei se julkisena kassana olisi onnettoman sotamme aikana joutunut niin kovan suoneniskennän kohteeksi, ja ellei sitä pääoman kasvaessa voitaisi vieläkin verottaa valtakunnan ollessa pakottavassa hädässä.
Mutta tällaisesta yksityisiä tarpeita varten perustetusta etuoikeutetusta kassasta, joka hankkii rahaa ja kiskoo niillä korkoa korolle, siitä tulee pakosti niin merkittävä valtio valtiossa, että se voi helposti lisätä etujaan, kiemurrella vastuuta ja tilintekoa pakoon, vaikuttaa korkeimpiin vallanpitäjiin ja lopulta niellä pankin ja koko valtakunnan omaisuuden.
On epäilemättä selvä, että tällä konttorilla täytyy olla jo huomattava rahavarallisuus. Se on aloittanut toimintansa pankin myöntämällä lainalla ja on nyt 19 vuoden ajan vuosittain kerännyt yli yhden tynnyrin kultaa ja sen lisäksi perinyt korkeita rahakorkoja sekä pankilta että yksityisiltä, tehnyt rautakauppaa, ostanut vasaraoikeuksia ja myynyt ne voitolla muille, saanut suuria voittoja arpajaisista115 ym.[12]
Jos tarkastelemme pelkästään sen kassavaroja, jotka tosin muodostuvat 20 kultatynnyriä vastaavista myönnetyistä lainoista, joista kannetaan korkoa, ja lisäämme siihen vuosittain yhden tynnyrin kultaa maksuina raudasta sekä edellisen vuoden neljän prosentin tuoton pääomalle, täytyy tämän rahaston kasvaa
ensimmäisten 10 vuoden aikana 16 474 877 kuparitaaleriin
20 vuoden aikana 27 981 402 kuparitaaleriin
30 vuoden aikana 42 682 770 kuparitaaleriin
Kuka siten voi kiistää sen, että nämä summat välttämättä puuttuvat valtakunnassa tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta ja että tämä konttori voi rikastua yleisöltä kootun kassan avulla?
5) Pitkäaikainen kokemus, ei pelkästään Ruotsista, vaan myös kaikista muista valtakunnista opettaa meille, että sellaisia suuria kassoja ei koskaan ole osattu hallita ilman karkeita väärinkäytöksiä ja omavaltaisuutta. Ne tekevät huonosti tiliä toimistaan ja sellaisen vastuun toimeenpano jää usein hoitamatta. Erityisesti vapaat kansakunnat ovat pitäneet niitä vaarallisimpina korruption lähteinä. Jos odottaa tulevaisuudelta jotakin muuta, ei tunne ihmisluonnetta oikein.
6) Niin kohtuutonta kuin toisaalta on rasittaa Ruotsin vapaasyntyistä alamaista millään maksulla, joka ei koidu kruunun ja valtakunnan yhteiseksi eduksi, niin yhtä takaperoista on se, että yksittäisten tahojen yksityisiin tarpeisiin koottuja varoja hoidetaan julkisesti[13] tai että niistä tehdään tiliä säädyille.
7) Jos rautakonttorille myönnetään joitakin erityisiä privilegioita, niin niihin mahdollisesti yritetään nyt piilottaa jotakin, kuten edelliselläkin kerralla. Tai sitten niitä vääristellään jälkeenpäin, jolloin seurauksena voi olla mitä suurin oman edun tavoittelu, vaikka yleisö ei voi sitä huomata ennen kuin jälkikäteen.
8) Mitä sitten tulee siihen rautakonttorin säilyttämisen tärkeänä perusteluna pidettyyn seikkaan, että siten vältytään ulkomaisilta luotoilta, niin ei liene kovin kypsää ja laajaa ajattelua, jos luullaan sellaisen operaation niitä vähentävän. Tunnettu finanssimiehemme, herra kauppaneuvos ja ritari Nordencrantz, joka kieltämättä on tämän asian paras tuntija, osoittaa viime valtiopäivillä jättämässään rautakonttoria koskevassa muistiossaan116, että ulkomaalaisten tiliin on mennyt lähes yhtä paljon rautakauppaa ja luottoja sen perustamisen jälkeen kuin sitä ennenkin; että pankki tai rautakonttori eivät voi ulkomailla tarjota kauppiaillemme mitään luototusta; ja että ulkomainen velkamme on rautakonttorin aikana ennemmin kasvanut kuin vähentynyt. Mutta jos haluttaisiinkin myöntää, että raudantuotannon ulkomaiset luotot ruukkielinkeinossa todella ovat pienentyneet[14] rautakonttorin toimien kautta, niin on kysyttävä, olisiko valtakunnan kauppatase muutoin ollut suurin piirtein sama vuoteen 1747 asti kuin sen jälkeen, ellemme, koska omat rahat oli käytetty raudanvalmistukseen, olisi joutuneet sen sijaan turvautumaan vastaavaan suuruiseen ulkomaiseen luottoon viljan ja elintarvikkeiden hankkimiseksi. Mitä tällä sitten on voitettu? Ei yhtään mitään. Otetaan yhdestä kädestä ja pannaan toiseen. Kun valtakunnassa tapahtuvassa taloudellisessa toiminnassa ei voida välttää ulkomaisia luottoja, niin ei auta mikään keino, jolla sellaista estetään yksinomaan joissakin elinkeinoissa, aina siihen asti, että valtakunta vapaan liiketoiminnan kautta tulee kauttaaltaan kykeneväksi käymään kauppaa omilla rahoillaan. Ja kun asiaa oikein katsoo, niin kaikki muut ratkaisut ovat yhtä hyödyttömiä kuin yritys täyttää astia kauhomalla vettä sen yhdeltä laidalta toiselle.
Mutta jos myönnettäisiinkin, että ulkomaiset lainat eivät ole kasvaneet muissa elinkeinoissa samassa määrin kuin niiden katsotaan vähentyneen raudanvalmistuksessa, niin sitä ei kuitenkaan voida laskea rautakonttorin ansioksi. Aikana, jolloin sillä oli pankki käytettävissään, rahaa ikään kuin satoi päällemme avoimen ja helpotetun lainanannon kautta.
Rautakonttorin säilyttäminen on siten[15] sekä tarpeetonta että myös hyvin vahingollista, pantiin se sitten mille perustalle tahansa.
Tämän kaiken johdosta nöyrimmin alistetaan valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen kypsään harkintaan:
1) Eikö vanhan rautakonttorin, joka on niin paljon vaikuttanut finanssiolojemme turmioon ja kohtuuttomasti kohottanut jokaisen alamaisen kotimaisiin tarpeisiin tulevan raudan hintaa ja siten kerännyt pääomansa jokaiselta valtakunnan alamaiselta, heti tulisi luovuttaa koko kassavarantonsa, sekä toimittaa varat valtiovallan käytettäväksi valtakunnan nykyisen hädän lievittämiseksi, sillä ne on kerätty yleisöltä ja niitä on käytetty huonosti.
2) Että mitään rautakonttoria ei jatkossa enää millään nimellä olisi olemassa eikä raudasta enää kannettaisi mitään maksua sellaista varten.
3) Jotta Bergslagenissa tarpeelliset luotot eivät loppuisi, eikö jokaisella Ruotsin alamaisella tulisi olla oikeus vapaasti luotottaa ruukkitoiminnan harjoittajia, ilman että ketään suljetaan ulkopuolelle?
4) Jos kuitenkin todettaisiin, että joukko ruukin- tai hytinomistajia olisi halukas itse keskenään kustantamaan toimintaansa toinen toisensa kanssa[16] vapaasti sovittujen ehtojen mukaan kootuilla varoilla, ei sitä heiltä kiellettäisi, kunhan se ei millään tavoin loukkaisi niiden oikeuksia, jotka eivät kuulu sellaiseen yhtiöön. Tällöin sellaisten rahastojen tulee myös olla vapautettuja kaikista julkisista selvityksistä, ja yhtiön tulee voida hyödyntää niitä yhtä turvatusti kuin mihin jokaisella on oikeus yksityisen omaisuutensa käytössä. Vapaassa valtakunnassa ei perustuslakejamme loukkaamatta voida menetellä toisin.
Monimutkaiset ja kalliit toimenpiteet sekä holhoavat järjestelmät eivät koskaan ole hyödyttäneet valtakuntaa tai kansakuntaa, vaan aina joitakin tiettyjä henkilöitä valtiossa. Sellaisten esimerkkien tulee avata silmämme ja antaa se tarpeellinen varoitus, että meidän ei niiden pienten epäkohtien takia, joita ei vapaan kansan parissa sen suurimman kasvun aikanakaan voida välttää, tule turvautua sellaisiin lääkkeisiin, jotka ovat kuihduttaneet väestömme ja rahavarallisuutemme. Ne ovat tuottaneet hyvinvoinnin joillekin harvoille, joiden monopolistiset edut ja vapaudet tulevat vääjäämättä kerran johtamaan todellisen vapautemme tuhoutumiseen.
Olemme tarpeeksi kauan suurin julkisin kustannuksin tehneet työtä vuorityömme auttamiseksi[17] valtakunnan muiden elinkeinojen kustannuksella. Sen alaisuuteen on laitettu suuri määrä tiloja, sille on osoitettu lukuisia kruunun veroja, luovutettu metsiä hyödynnettäviksi ja myönnetty monia etuoikeuksia. Nämä toimet ovat estäneet laajasti uudisviljelyä, pienentäneet maamiehen satoja, kasvattaneet merkittävästi ulkomaisen viljan maahantuontia ym. Nyt taitaa jo olla korkea aika lopettaa. Yleinen hätä painaa valtakuntaa, ja jos rautakonttorin toiminta vielä sallitaan, tulee se pakosta täysin tukehduttamaan kaikki muut elinkeinomme ja vetämään puoleensa valtakunnan kaiken liikepääoman.
Mutta jos valtakunnan korkea-arvoiset säädyt eivät pidä tarpeellisena kiinnittää mitään huomiota esitettyihin epäilyksiin, vaan vahvistavat korkea-arvoisen salaisen valiokunnan pöytäkirjanotteen, pyydän nöyrimmin saada painosta julkaista tämän muistion yleisölle. Täten kotona olevat kanssaveljemme ja jälkimaailma saavat nähdä, että minulla ei ole mitään osuutta tähän.
Tukholmassa 20. maaliskuuta 1766.
Anders Chydenius
Suom. Veli-Matti Pussinen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Bergslagen Göteborg Ruotsi Uddevalla Värmlanti
Henkilöt: Kaarle XI Kaarle XII Nordencrantz (vuoteen 1743 Bachmanson), Anders Swedenborg, Emanuel
Raamatunkohdat:
Aiheet: