Edellinen jakso: Neljäs saarna käskyistä, § 10
Seuraava jakso: Neljäs saarna käskyistä, § 12
§ 11
Mutta, rakkaimpani, älköön kukaan nyt luulko, että kaikki tämä on vapauttanut meidät kaikista velvollisuuksista sapattina tai lepopäivänä. Jeesuksemme halusi vapauttaa meidät ainoastaan ulkoisesta pakosta, niin ettemme enää Uuden testamentin autuaalla aikakaudella antaisi monenlaisten mutkikkaiden ulkoisten menojen sekoittaa sitä pakotonta ja sydämestä tulevaa palvomista, jota hänellä on nyt syytä rakkailta lapsiltaan odottaa. Ja millaista sen tulee olla, sitä meidän on nyt tarkasteltava lähemmin. Sapatin oikeaan viettoon kuuluu yleisesti ottaen kaksi asiaa, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Edellisessä Jumala määrää, jälkimmäisessä hän kieltää jotakin. Tämä kolmas ja sitä seuraava Herran lain neljäs käsky ovat velvoittavia, kaikki muut ovat kieltoja, mutta kaikki sisältävät silti yhtä lailla molemmat osat. Pankaamme ensin merkille, mitä Jumala tässä sapatin pyhittämisen kohdalla oikeastaan määrää. Tai miten hän haluaisi meidän oikealla tavalla viettävän tämän Jumalan palvomiseen pyhitetyn ajan? Siihen kuuluu ensinnäkin harras yleiseen jumalanpalvelukseen ja yleiseen opetukseen osallistuminen. Meidän ei tässä tarvitse vedota vanhan liiton säädöksiin1 siitä, miten Israelin heimojen piti tiettyinä päivinä vuodessa kokoontua Jerusalemiin viettämään suuria vuosittaisia juhliaan. Meidän ei ole tarpeen laajasti käsitellä Juudan kansan yleistä tapaa kokoontua sapattina synagogaan, jossa luettiin ja selitettiin Mooseksen ja profeettojen kirjoituksia. Ne olivat kokoontumis- ja opetuspaikkoja, joissa Herra Jeesus itse usein saarnasi. Evankelista Luukas mainitsee Apostolien teoissa monta kertaa, miten ensimmäiset uskovat olivat usein kaikki yhdessä koolla rukouksissa ja muissa hartaudenharjoituksissa. Hän sanoo muun muassa, miten kaikki alkoivat yhteen ääneen rukoilla Jumalaa Ap. t. 4:24, ja toisessa kohdassa hän kertoo, miten opetuslapset eräänä sapattina kokoontuivat yhteen murtamaan leipää, ja Paavali puhui heille2 Ap. t. 20:7. Sama apostoli kannustaa paimenkirjeissään varsin usein uskovia tällaiseen yhteiseen hartauteen, kun hän muun muassa sanoo: Pitäkäämme huolta toinen toisistamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan Hepr. 10:24–25. Efesolaisilleen hän sanoo: Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle Ef. 5:19. Katsokaa, oi kuulijani! Tätä on siis kristittyjen oikea sunnuntain työ. Ja jos katsomme asian luonnetta tarkemmin, se ilmenee kristityille täysin välttämättömäksi ja erittäin hyödylliseksi. Missä Jumalan sanaa voi levittää laajemmalle kuin siellä, minne kokoontuu satoja tai tuhansia ihmisiä, jotka kaikki sanovat Corneliuksen tavoin opettajalleen: Nyt olemme kaikki täällä Jumalan edessä kuullaksemme, mitä Herra on sinun käskenyt puhua Ap. t. 10:33. Yksi ainoa puhuu, ja tuhannet oppivat, tuhansia voidaan nostaa ja rohkaista melkein samalla vaivalla, jolla muutoin opetettaisiin yhtä ainoaa. Yksi saarna voi tällä tavoin hyödyttää yhtä paljon kuin jos se lukemattomia kertoja pidettäisiin erikseen joka henkilölle. Kukapa ei näkisi tällaisen opettamisen hyötyjä? Mutta sellaisia ei voida pitää ilman kokoontumista, eikä kokoontumisia taas voi olla ilman määrättyjä aikoja ja päiviä, jolloin niitä järjestetään. Voisiko niitä varten olla soveliaampaa aikaa kuin juuri sunnuntai eli kristittyjen sapatti? Tässä monet kuulijani varmaankin väittävät vastaan: yksinkertaisille ja tietämättömille sellainen voi olla hyödyksi, mutta mitä se hyödyttää minua ja monia muita, jotka opimme kristinuskon hyvin jo lapsuusvuosinamme? Mutta minä vastaan: Tämä teidän tietämätön puheenne osoittaa, että te ette ole oppineet elävästä kristinuskosta vielä ensimmäistä kirjaintakaan. Te ette ole vielä edes tunteneet Jumalan sanan oikeaa makua, sillä yksinkertaisinkin Jumalan sana maistuu jumalaapelkäävälle. Armoa etsivää, olkoon hän sitten Daavidin tavoin kaikista oppinein, se miellyttää enemmän kuin hunaja ja hunajakakku. Tai kuinka pahasti te erehdyttekään, kun arvelette, että saarnat ovat vain opettamista varten; niiden tehtävähän on myös muistuttaa, rohkaista ja parantaa. Sitä tarvitsevat varmasti kaikki. Ja mitä jumalanpalveluksen muuhun sisältöön, rukouksiin ja kiitosvirsiin tulee, niin juuri niissä Jumalan lapset, jotka jumalanpalvelusten välisinä aikoina niin sanotusti kukin omassa nurkassaan rukoilevat Jumalaansa, voivat yhdistyä ja ikään kuin yhteisvoimin Jumalaa miellyttävällä tavalla ja kiihkeästi vedota taivaaseen. Silloin yksi sytyttää hartauden toisessa, silloin kukin uskova sielu toisten innon nähdessään soimaa kylmäkiskoisuuttaan, painaa päänsä Herran edessä ja pyhän kunnioituksen vallassa sanoo mielessään Jaakobin tavoin: Tämän täytyy olla pyhä paikka. Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti3 1. Moos. 28:17. Mutta tällaiseen sapatin viettämiseen yleisessä jumalanpalveluksessa tarvitaan myös kristillistä valmistautumista rukouksin ennen sinne astumista, sydämen irrottamista kaikista maallisista huolista ja palavaa intoa saada käydä Herran huoneeseen Daavidin tavoin, joka sanoi: Minun sieluni kaipaa ja ikävöi sinun esikartanoihisi Ps. 84:3. Tähän kuuluu katuvainen ripillä ja ehtoollisella käynti, ja sydämensä varjeleminen niin, ettei se heti sen jälkeen vaivu takaisin turhuuteen. Oi tätä siunattua sapatin työtä!
Edellinen jakso: Neljäs saarna käskyistä, § 10
Seuraava jakso: Neljäs saarna käskyistä, § 12
paikat: Jerusalem
Henkilöt: Cornelius Daavid Jaakob (VT) Luukas Paavali
Raamatunkohdat:
Aiheet: