[1]
Kokkola, elokuun 21. päivänä 1793
Korkeasti jalosukuinen herra kanslianeuvos ja kuninkaallisen Pohjantähden ritarikunnan ritari1
Armollinen herra
Olin jo aiemmin Stockholms Postenin arvion perusteella mieltynyt herra kanslianeuvoksen ja ritarin valistusta koskevaan perusteelliseen tutkielmaan,2 joka korkeasti ylittää kaikki minun kehuni, ja jouduin täysin hämilleni, kun sama teos toimitettiin minulle pormestari Fagerströmin3 toimesta sillä ilmoituksella, että herra kanslianeuvos ja ritari oli lähettänyt sen minulle, ennen kuin olin ehtinyt tilata teosta kirjapuodista.[2] Esitän nöyrimmät kiitokseni lahjasta, ilman mahdollisuuksia tai toiveita milloinkaan kyetä osoittamaan tätä kiitollisuuttani. Mutta sydämestäni pursuavaa syvintä kunnioitusta ja kiitollisuudentuntoa ei ole herättänyt kirjan arvo, ei sen kerrassaan perusteellinen sisältö eikä edes itse aiheen miellyttävyys, vaikka se onkin ollut suosikkiaiheeni siitä lähtien kun aloin ajatella, ja vaikka sitä ei vielä milloinkaan ole selvitetty niin perusteellisesti kuin tässä yhteydessä. Ei, se on jokin muu. Se, että saa huomionosoituksen ajattelun vapauden ja valistuksen korkeimmalta puolustajalta Pohjolassa, joka kaikesta pimeydestä ja sen lyömistä leimoista huolimatta, sillä lämmöllä, jonka on seurattava totuutta, koska se on ensisijaisen välttämätöntä yhteiskunnalle, ja sillä selkeydellä, joka yksistään voi antaa järkähtämättömän vakaumuksen, on uskaltanut puhua totuuden kieltä juuri aikana, jolloin käsitykset valistuksen hyödystä yhteiskunnan säilymiselle ovat virvatulien ja omavaltaisuuden takia aivan liikaa horjuneet koko Euroopassa; ja joka on siinä onnellisessa, joskin vaivalloisessa tilanteessa, että voi vaikuttaa ja vakiinnuttaa sellaisia ajatuksia häneen,4 joka kolmen vuoden kuluttua (Jumala kuningasta varjelkoon) tulee tekemään itsestään suuren ja kansastaan onnellisen valistuksen[3] kautta.
Herra kanslianeuvoksen ja ritarin aihe on ollut huomioni kohteena aina vuodesta 1762 alkaen, kun ensi kertaa luin kauppaneuvos Nordencrantzin kirjoituksia. Siitä ajasta lähtien olen pienessä piirissäni työskennellyt valistuksen puolesta, ja erityisesti vuoden 1765 valtiopäivillä, jolloin painovapausvaliokunnan jäsenenä 1766 taistelin silloisen sensorin, valtiosihteeri Oelreichin kanssa ja sain talonpojat ja porvarit ylhäisiä vastaan kannattamaan minua sensuurin poistamiseksi. Ja sain itse muutamaa päivää ennen kuin minut äänestettiin ulos säädystä rahajärjestelmää käsitelleen kirjoitukseni5 takia itse laatia muistion,6 joka saavutti suuren deputaation tuen ennen lähtöäni Tukholmasta. Epameinondaan sanoin: Satis vixi, invictus enim morior.7
Berliinin tiedeakatemia,8 mikäli oikein muistan, julkaisi monta vuotta sitten kysymyksen: onko valistus alamaisille hyödyllistä vai vahingollista? Silloin harmittelin sielussani, kun sain kuulla että tämä oppinut yhteisö antoi korkeimman palkinnon kahdelle, joista toinen myönsi ja toinen kielsi kysymyksen, ilman että olin saanut lukea kumpaakaan vastausta. Olen kuitenkin täydellisellä tyydytyksellä uskaltautunut vapauden puolustamiseksi ennakkoluuloja vastaan kärkeen niissä asioissa, joihin olen päässyt käsiksi. Olen innokkaasti vastustanut salaisuuksia ja pakkoa, kun ne ovat koskeneet tapulikauppaa, tuoteplakaattia, maakauppaa, rahajärjestelmää ja palvelusväen jakamista[4] arvalla ym. Mutta kun muutamia vuosia sitten näin veren virtaavan vuolaana valistuksen ja vapauden lipun alla, ja omavaltaisuuden raivon levittäytyvän valistuksen pyhän nimen alla hetkessä koko Eurooppaan ja uhkaavan hallitsijoita, alamaisia ja kansalaisia mitä kauheimmalla anarkialla, alkoi (voin tunnustaa sen rehellisesti) vakaumukseni horjua. Aloin myös huolestua siitä, pitivätkö aiemmin perustotuuksina pitämäni asiat enää paikkaansa. Tästä herra kanslianeuvos ja ritari voi helposti päätellä, millaisen tyydytyksen hänen teoksensa tuotti minulle, jolla ei ollut aikaa, tietoja tai voimia ottaa selvää tästä oman aikamme niin pahoin sotketusta vyyhdistä.
Miksi Euroopan hallitsijoiden sitten on oltava niin valonarkoja? Miksi he haluavat, että heitä pidetään erehtymättöminä eivätkä salli vastaväitteitä? Herjaajan tulee toki saada rangaistuksensa, ja valheet pystytään kumoamaan. Mutta kun lahjakkuus, totuus ja isänmaanrakkaus jäävät kirjanpainajan holhouksen alaisiksi, ja hän puolestaan hakee turvaa hallituksen erehtymättömästä jumalallisuudesta, silloin totuuden ääni vaikenee ja isänmaanystävä huokaa, ja hallitusmiehet takovat pimeydessä kahleita ja imartelevat hallitsijaa lupaamalla yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunnes hän huomaa menettäneensä kallisarvoisimman ja suuruutensa kannalta olennaisimman, nimittäin[5] alamaistensa rakkauden. Tästä menetyksestä hän kuitenkin syyttää kansaa eikä neuvonantajiaan. Hallitsijat tarvitsevat tiettyä sielun suuruutta, tahdon avointa vilpittömyyttä ja väsymätöntä kykyä itse nähdä, vaikuttaa ja työskennellä useilla tahoilla. Heidän tulee uskoa kaikista hyvää, mutta ei milloinkaan heittäytyä tahdottomina ministeriensä käsiin. Hallitsemisessahan on kyllä yleisesti omaksuttu sellainen periaate, että heti valtaan noustessa hylätään kaikki vanha ja heti alussa ryhdytään tekemään suuria asioita, mutta minä epäilen sellaista: moderata durant.9 Hallitsijan kunnian ja nimen kantajat vaeltavat usein itse sumussa ja vailla tietoa kansansa onnesta, tai omastaan. Valitettavinta on, että ministerit pitävät heitä huolellisesti pimennossa, jotta he eivät huomaisi näiden vehkeilyjä ja niitä omaisuuksia, jotka ministerit ovat saaneet valtakunnalta ja kansalaisilta lukuisten juonien avulla.
Ranskan asiat ovat vielä liian sekaannuksissa, jotta lopputulosta voisi arvioida. Lehdet kuvailevat meille usein miten anarkia on huipussaan, mutta heidän urheudestaan, suurista toimistaan ja uskomattomasta sinnikkyydestään voimme nähdä, että siellä täytyy olla jonkinlainen aktiivinen johto.
Armollinen herra! Antakaa anteeksi lörpötykseni ja sallikaa minun syvällä kunnioituksella ja luottamuksella saada olla jalosukuisen herra kanslianeuvoksen ja ritarin kaikkein nöyrin palvelija
Anders Chydenius.
Suom. Veli-Matti Pussinen
