Ruotsin valtakunnassa oli 1500-luvulta saakka kaikissa hallitusmuodoissa, hallitsijanvakuutuksissa ja uskonnollisissa säädöksissä korostettu, että uskonnollinen yhtenäisyys oli niin valtion kuin kirkonkin jatkuvan olemassaolon perusedellytys. Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin, että uskostaan luopuva on julistettava perintöoikeutensa menettäneeksi ja hänet on karkotettava maasta. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatilla pyrittiin estämään pietismin leviämistä maan omien kansalaisten keskuuteen. Kotihartauksia pidettiin suotavina, mutta kiellettiin sellaiset konventikkelit eli kokoontumiset, joissa ”vanhat ja nuoret, tutut ja tuntemattomat” kokoontuivat yhteen harjoittamaan hartautta ja kuulemaan yksityisiä saarnatekstien tulkintoja. Konventikkelit olivat vahingollisena pidetty uutuus, joka tuhosi seurakunnassa vallitsevan järjestyksen. Maastakarkotuksen uhka ja yksityisten kokoontumisten järjestämisen rangaistavuus eivät kuitenkaan pystyneet esittämään uusien ajatusten leviämistä. Erikssonin veljekset, papin poikia, tuomittiin Kokkolan käräjillä 1732 maasta karkotettaviksi harhaoppiensa takia ja joutuivat noin 60 kannattajansa kanssa poistumaan maasta. He kiertelivät Euroopassa, kunnes saivat 1745 luvan asettua Ruotsiin Värmdössä sijaitsevaan Skevikin kartanoon luvattuaan, etteivät levitä oppejaan. Kokkolan kirkkoherrana Chydenius varmasti tunsi heidän kohtalonsa ja tiesi muista ruotsinkielisellä Pohjanmaalla tapahtuneista oikeudenkäynneistä, joilla uskonnollisia separatisteja pyrittiin vaientamaan valtion ja kirkon kannalta huonolla menestyksellä. Chydenius joutui kuitenkin myös itse uskonnollisten kiistojen riepoteltavaksi. Kun hän voitti Kokkolan kirkkoherranvaalin 1770 vastaehdokkaanaan johtaviin herrnhutilaisiin kuulunut Johan Kranck, seurakunnan herrnhutilaiset syyttivät häntä voiton hankkimisesta ystävien ja lahjusten avulla. Ristiriidat tulivat suuren yleisön tietoon, kun Chydeniusta arvosteltiin Stockholms Dageligt Godt -lehdessä 1775–1776 ankarasti siitä, että hän puuhasteli yhteiskunnallisten kysymysten parissa ja tavoitteli maallista kunniaa.1 Oikea Jeesusta Kristusta seuraava opettaja ei toiminut tuolla tavalla. Kysymys suhtautumisesta toisinajattelijoihin oli siis Chydeniukselle mitä ajankohtaisin, kun hän saapui valtiopäiville 1778.
Luonnonoikeuden, yksilöllisyyden ja valistuksen vaikuttaessa yhä voimakkaammin kysymys uskonnonvapaudesta nousi esiin eri tahoilla Euroopassa. Ruotsissa vaatimus kannan muuttamisesta perustui etenkin taloudellisiin syihin. Maa tarvitsi asiantuntijoita nousevan teollisuutensa tehtäviin, ja maahan tuotiin Alankomaista ja Englannista työntekijöitä, jotka olivat uskonnoltaan reformoituja tai anglikaaneja. Anders Nordencrantz ehdotti uskonnonvapauden laajentamista elinkeinoelämän tarpeiden takia jo vuoden 1727 valtiopäivillä. Reformoidut ja anglikaanit saivat pappissäädyn vastustuksesta huolimatta kuninkaan käskyllä 1741 oikeuden vapaaseen uskonnonharjoitukseen ja luvan rakentaa kirkkoja lähes kaikkiin rannikkokaupunkeihin. Pappissääty yritti useita kertoja turhaan saada tuon määräyksen kumotuksi tai muutetuksi, mutta uudet ajatukset ja työvoiman liikkuvuus vaikuttivat yhä voimakkaammin päinvastaiseen suuntaan. Tärkeä suvaitsevaisuuden puoltaja oli Christian König, joka 1745–1750 julkaisemansa teoksen Lärdoms-Öfning kolmannessa osassa korosti, että usko on Jumalan työtä eikä uskontoa voida edistää väkivalloin. Historian professorit Olof Celsius Upsalassa ja Sven Lagerbring Lundissa puolsivat uskonnonvapautta taloudellisista syistä mutta myös sen takia, että uskonnon on perustuttava vapaaehtoisesti omaksuttuun vakaumukseen eikä pakkoon.
Kustaa III:n vallankumous 1772 ei johtanut muutoksiin uskonnollisen lainsäädännön alalla. Hallitusmuodossa vakuutettiin entiseen tapaan, että uskonnollinen yhtenäisyys on vahvan hallitusvallan sekä maan kukoistuksen ja hyvinvoinnin varsinainen perusta. Sekä kuningas että hänen äitinsä Lovisa Ulrika olivat kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että suhtautumista muihin uskontunnustuksiin oli syytä muuttaa. Helpointa oli aloittaa Ruotsin Pommerista, jolla oli oma hallintonsa ja lainsäädäntönsä. Kustaa III myönsi 1774 Pommerin juutalaisille oikeuden harjoittaa uskontoaan, ja katolilaiset saivat saman oikeuden seuraavana vuonna. Vuonna 1776 annetulla määräyksellä katolilaiset saivat oikeuden omaan pappiin ja oman kirkon rakentamiseen Stralsundiin. Ruotsissakin voimistui lainsäädännön muuttamisen tarve, kun muiden uskontojen tunnustajien määrä kasvoi. Eräät juutalaiset saivat 1775 oikeuden asettua Tukholmaan ja perustaa sinne oman seurakuntansa, ja heidän oikeuksiaan laajennettiin 1782.
Chydenius kertoo 1780 kirjoittamassaan omaelämäkerrassa2 – siis vain hieman aloitteen esittämisen jälkeen – laatineensa muutamien ystäviensä kanssa muistion uskonnonvapaudesta joulukuun alussa 1778. Hän neuvotteli sitten aloitteesta useiden säätynsä jäsenten kanssa ja käsitti, vaikka saikin kannatusta eräiltä heistä, että aloite nostattaisi niin voimakasta vastustusta ja vainoa, että hän päätti luovuttaa luonnoksen kuninkaan luettavaksi. Jos kuningas suhtautuisi asiaan suopeasti, hän saattoi odottaa saavansa tukea ja suojaa vainoamista vastaan, jonka kohteeksi hän odotti täysin varmasti joutuvansa. Eräät tutkijat (Sven Göransson, Pentti Virrankoski, Gunnar Granberg) ovat päätyneet käsitykseen, että varsinaisen aloitteen teki kuningas, joka etsi aktiivisesti ehdotuksen esittäjäksi sellaista henkilöä, jonka ei heti epäiltäisi olevan hänen asiallaan. Chydenius, joka oli jo aiemmin osoittanut olevansa hyvin rohkea, oli pappi, tuli etäiseltä seudulta ja osasi erinomaisesti ilmaista mielipiteensä. Hän oli siten oivallinen valinta tähän tehtävään, etenkin kun vapauden ihanne oli hänelle keskeinen arvo, minkä hän oli osoittanut muita asioita koskevilla aloitteillaan. Kuningas piti tärkeänä sitä, että hän saattoi osoittaa valistusfilosofeille ja katolisille hallituksille olevansa aito valistuksen ja suvaitsevuuden edustaja. Toinen tavoite oli Ruotsin kansalaisuuden tarjoaminen maan katolilaisille, koska kuninkaalle annettu uskollisuudenvala oli uskonnonvapauden edellytyksenä.
Chydenius toki tiesi Kustaa III:n kannan tähän asiaan – kuninkaan suhtautuminen oli täysin selvästi käynyt ilmi hänen aiemmista uskontolainsäädäntöä koskeneista päätöksistään. Chydeniuksella oli kuitenkin voimakkaita henkilökohtaisia, poliittisia ja uskonnollisia syitä aloitteellisuuteen uskonnonvapauskysymyksessä myös ilman kuninkaalta saatua suoranaista tehtävää (tätä näkemystä edustavat mm. Georg Schauman, E. G. Palmén, Harry Lenhammar ja Gustav Björkstrand). Palkolliskysymys oli parhaillaan käsiteltävänä, ja elinkeinovapauden toteuttamisessa oli otettu vasta ensimmäiset askeleet. Chydenius oli joulukuun alussa jättänyt käsiteltäväksi muistion, jossa hän vaati valtiovarainvaliokunnalle oikeutta saada tietoja valtiontalouden tilasta sekä tarkastaa valtakunnan tarpeita ja käytettävissä olevia varoja. Tämä merkitsi asettumista suoranaiseen, vaikkakin lojaaliin oppositioon kuningasta vastaan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin muistaa, että Chydenius oli ennen kaikkea teologi, ja tätä seikkaa ne, jotka ovat väittäneet kuningasta varsinaiseksi aloitteentekijäksi, eivät ole ottaneet riittävästi huomioon. Hän oli saanut tietoja Erikssoneista ja heidän kannattajistaan, ns. ”skevikiläisistä”, ja Pohjanmaan eriuskolaisista ja tunsi oman seurakuntansa herrnhutilaiset ja käsitti tällä perusteella, ettei ketään voitu pakottaa luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan. Tämä käsitys oli vain vahvistunut, kun hän oli tutustunut paitsi Königin myös J. F. Krygerin ja Carl Leuhusenin kirjoituksiin. Hän vakuuttui täysin siitä, että oikea tapa suhtautua muiden uskontunnustusten kannattajiin oli lempeys, kärsivällisyys ja sielunhoidollinen ohjaus. Juuri siten hän toimi, kun häntä vastaan hyökättiin kiivaasti Stockholms Dagligt Godt -lehdessä. Hän julkaisi yhden saarnansa osoittaakseen, millaista sananjulistusta hän harjoitti, mutta ei suoranaisesti loukkaavista hyökkäyksistä huolimatta ryhtynyt väittelemään asioista. Samoin hän menetteli keskustellessaan oman seurakuntansa jäsenen, herrnhutilaisuudesta ja mystiikasta voimakkaita vaikutteita saaneen Anna-Stina Silahkan kanssa.3 Chydeniuksen tässä kysymyksessä osoittaman aktiivisuuden uskonnollista motivaatiota ei voida kiistää. Yhtä selvää on, että kysymys uskonnonvapaudesta oli hänelle mitä tärkein asia vuosien 1778–1779 valtiopäivillä.
Chydeniuksen 17.12.1778 kuninkaan luettavaksi jättämä luonnos uskonnonvapausmuistioksi on säilynyt Kustaa III:n papereiden joukossa Uppsalan yliopiston kirjastossa. Kiinnostavaa on, ettei käsikirjoitus ole Chydeniuksen omaa käsialaa; oletetaan, että sen on kirjoittanut puhtaaksi rouva Elsa Fougt, Kuninkaallisen kirjapainon omistajan Henrik Fougtin puoliso. Chydenius oli tutustunut mieheen, kun hänen kirjoituksensa maakaupasta ja isäntien ja palkollisten suhteita koskevista ajatuksistaan painettiin. Uskonnonvapauskysymyksen arkaluonteisuutta kuvastaa se, ettei Chydenius halunnut luonnoksen laatijan paljastuvan, vaan antoi rouva Fougtin huolehtia puhtaaksikirjoittamisesta.
Ehdotuksessaan Chydenius vetosi pappissäätyyn, jotta Ruotsi maan eläessä sisäisesti ja ulkomaansuhteissaan rauhan tilassa ja kiivaiden vainojen riehuessa muualla Euroopassa säälisi vainottuja ja soisi heille turvapaikan. Tämä olisi oikeamielisen kristillisen rakkauden sekä väestön vähyydestä kärsivässä isänmaassa vallitsevan yhtenäisyyttä ja vapautta arvostavan jalon hengen mukaista. Pappissäädyn pitäisi tästä syystä pyrkiä taivuttamaan kuningas osoittamaan yleistä armeliaisuutta kaikkia Ruotsin rajojen ulkopuolella sorron ja vainon takia isänmaattomiksi joutuneita kohtaan. Viitattuaan yleiseen väestöpulaan Chydenius palasi uskonnolliseen motiiviin ja korosti, ettei omantunnon pakottamisella ja vainoilla voitu tukahduttaa vääriä mielipiteitä. ”Kokemus ja kaikkien aikojen historia” osoittavat kiistattomasti, että ihmisiä voidaan käännyttää vain lempeyttä ja kärsivällisyyttä osoittamalla, valistuksella ja rauhallisella opetuksella. Ei ollut myöskään mitään aihetta olettaa, että uskonnonvapaus johtaisi oikeasta uskosta luopumiseen. Tukholma ei ollut muuttunut reformoiduksi, Tanska ei juutalaiseksi eikä Preussi katoliseksi, vaikka niissä asui noiden uskontojen tunnustajia. Näillä perusteilla Chydenius ehdotti, että muiden uskontojen edustajille suotaisiin säädystä, iästä, sukupuolesta ja uskontunnustuksesta riippumatta oikeus muuttaa Ruotsiin ja nauttia samaa oikeusturvaa kuin Ruotsin alamaiset sillä ehdolla, että he vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle. Heille olisi taattava uskonnonvapaus, kunhan he eivät yrittäisi käännyttää luterilaisia. Heille olisi lisäksi annettava elinkeinovapaus kaupungeissa ja maaseudulla. Heitä pitäisi erityisesti kannustaa asettumaan asumattomille seuduille, jotka he voisivat valtion myöntämän tuen avulla uutteralla työllä muuttaa viljaviksi maakunniksi. Lopuksi Chydenius kiinnitti huomiota siveellisiin vaaroihin, joita saattoi seurata siitä, etteivät muiden uskonnollisten yhteisöjen jäsenet voineet osallistua jumalanpalveluselämään ja saada opetusta ja sielunhoitoa. Läpi koko ehdotuksen uskonnolliset motiivit ovat selvästikin hyvin voimakkaasti Chydeniuksen mielessä.
Kun Kustaa III oli luvannut tukensa ja suojeluksensa, lopullinen ehdotus muistioksi laadittiin ryhmätyönä, johon Chydeniuksen lisäksi luultavasti osallistuivat ainakin Uno von Troil, Erik Waller, Anders Bäckerström ja Johan Wingård. He kaikki saivat palkinnokseen Kustaa III:lta teologian tohtorin arvon. Chydeniusta lukuun ottamatta kaikista muista tuli myös piispoja. Työssä saattoi olla mukana muitakin, vaikkapa Johan Michael Fant ja Daniel Backman. Tässä vaiheessa Chydeniuksen tekstiin tehtiin muutamia merkittäviä muutoksia. Pappissäädyssä odotettua vastustusta pyrittiin lieventämään syyttämällä kristinuskon pilkkaajia vihjailevasta viittailusta hengellisen säädyn suvaitsemattomuuteen. Tämä osoitti, että oli hyvin tärkeää osoittaa koko maailmalle, että Ruotsin valtakunnan papisto haluaa seurata päämiehensä ja koko maailman Vapahtajan korkeata ja pyhää esimerkkiä lempeyttä ja kärsivällisyyttä osoittamalla. Ajatus erämaiden asuttamisesta jätettiin pois. Se korvattiin yleisellä arvioinnilla ehdotuksen toteuttamisen siunauksista, kun saataisiin lisää tuloja ja enemmän työntekijöitä, jolloin taakka jakautuisi useammille harteille. Pois jätettiin myös Chydeniuksen huoli toisuskoisten hengellisestä hädästä. ”Täydellinen omantunnonvapaus” rajoitettiin samoin kuin jo tekstin ensimmäisessä versiossa koskemaan vain ulkomaalaisia, heidän lapsiaan ja jälkipolviaan, oman maan kansalaisten piti edelleenkin kuulua luterilaiseen kirkkoon. Lisäksi esitettiin, että luterilaisten ja toisuskoisten väliset avioliitot oli solmittava luterilaisin menoin ja tällaisten parien lapset oli kastettava ja kasvatettava luterilaiseen uskoon. Tämä oli selvästi myönnytys niille pappissäädyn jäsenille, joiden tiedettiin vastustavan uudistusta. Ulkomaalaisille ei myöskään avattaisi pääsyä julkisiin virkoihin.
Kun työ oli valmis, Chydenius jätti muistioehdotuksensa arkkipiispa Carl Fredrik Mennanderille 11.1.1779. Samaan aikaan käynnistettiin aktiivista toimintaa muilla tahoilla, luultavasti Kustaa III:n ohjauksessa ja valtaneuvos Carl Fredrik Schefferin toimiessa keskeisenä hankkeen edistäjänä. Kuningashan oli luvannut Chydeniukselle tukensa. Tuossa vaiheessa Chydeniuksen muistiota ei ollut vielä julkaistu painettuna – ehdotus ilmestyi vasta 23.1. Liikkeellä oli sen sijaan käsin kirjoitettuja kopioita, joista kolme on säilynyt Chydeniuksen kokoelmassa Kansalliskirjastossa Helsingissä ja neljäs, Chydeniuksen itsensä kirjoittama, pappissäädyn arkistossa. Siihen on tehty merkintä ”luettu pappissäädyssä 18.1.1779”. Tämä voi viitata siihen, ettei muistiota annettu muille säädyille, koska kysymys nousi niissä esiin muiden aloitteiden kautta, tai sitten siihen, että Chydenius piti tärkeänä oman kappaleen antamista kaikkien sitä haluavien käsiin. Nämä kopiot vastaavat uskollisesti Chydeniuksen tekstin painettua versiota. Rovasti Anders Bäckerström jätti säädylle 13.1. lyhyen muistion uskonnonvapaudesta. Valtiosihteeri Johan Liljencrantzin vanha, laajaa uskonnonvapautta puoltava muistio vuodelta 1760 painettiin uudelleen ja jaettiin säädylle varustettuna lisäyksellä, jonka kirjoittajaa ei mainittu. Myöhemmin on osoitettu, että sen oli laatinut Örebron kirkkoherra Erik Waller, sittemmin Västeråsin piispa. Lisäksi eversti ja vapaaherra Hans Ramel jätti aatelissäädylle muistion, jossa hän maan vähäiseen väestömäärään viitaten ehdotti täydellistä uskonnonvapautta ulkomaalaisille.
Arkkipiispa Mennander oli aluksi kieltäytynyt ottamasta kysymystä käsiteltäväksi pappissäädyssä, mutta havaitsi nyt joutuvansa perääntymään. Chydeniuksen muistio luettiin ja sitä käsiteltiin pappissäädyssä 18. ja 19.1. Sitä vastaan hyökättiin useissa kiivaissa puheenvuoroissa, puhujina mm. kolme piispaa, kun Chydeniukselle ja muistion puolustajille taas ei annettu lainkaan puheenvuoroja. Saatuaan kuulla, että myös muut kolme säätyä käsittelivät kysymystä muistiolle suopeassa sävyssä, pappissääty halusi saada aikaan oman päätöksensä nopeasti voidakseen mikäli mahdollista vaikuttaa niiden päätöksiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kuningas onnistui sitten taivuttamaan myös arkkipiispa Mennanderin allekirjoittamaan anomuksen uskonnonvapaudesta ja julisti sitten valtiopäiväpäätöksen asiasta. Suvaitsevuusjulistus julkaistiin vasta 24.1.1781 Kustaa III:n syntymäpäivänä – mikä korosti asian merkitystä. Chydeniuksen uskonnonvapausmuistio tuli tunnetuksi ulkomailla kuitenkin jo keväällä 1779: se julkaistiin ainakin kuudessa ranskankielisessä aikakauslehdessä, ja kaikissa julkaisuissa kirjoittajaksi ilmoitettiin Anders Chydenius.4 Suvaitsevaisuusjulistus käännettiin 1781 sekä latinaksi että saksaksi. Latinankielinen versio lähetettiin valistusfilosofi Jean-François Marmontelille ja ruotsinkielinen Gustav Philip Creutzille, Ruotsin Pariisin-lähettiläälle, joka sai tehtäväkseen kääntää julistus ranskaksi ja julkaista se Gazette de France -lehdessä, mikäli katsoi sen soveliaaksi. Myös Paavi Pius VI sai tiedon julistuksesta ja lähetti 1781 kuninkaalle kiitoskirjeen. Kustaa III saattoi Euroopan-matkallaan 1783–1784, jolloin hän kävi mm. Roomassa ja Pariisissa, esiintyä ajanmukaisena ruhtinaana, jota uskontunnustusten rajat eivät sitoneet. Avatessaan vuoden 1786 valtiopäivät hän korosi, että julistuksen vaikutus oli ollut ”mitä miellyttävin” ja että ”paavinvallan ylimmässä keskuksessa” oli voitu pitää evankelinen jumalanpalvelus.
Kustaa III:n suvaitsevuusjulistus oli periaatteellisesti tärkeä, koska se merkitsi tietoista irtautumista käsityksestä, että maan menestys ja kukoistus riippuivat uskonnollisesta yhtenäisyydestä. Käytännön tasolla muutokset eivät kuitenkaan olleet kovin suuria. Maan omien kansalaisten oli edelleenkin kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Konventikkeliplakaatti pysyi voimassa. Kirkon uskosta, kirkollisista menoista ja papistosta ei saanut puhua epäkunnioittavasti, ja uskonnollisten kirjoitusten sensurointi jatkui. Muiden uskontokuntien jumalanpalveluksissa käyminen oli kiellettyä; niiden tunnustajat saivat kyllä käydä luterilaisissa jumalanpalveluksissa. Muiden uskontokuntien jäsenet eivät päässeet valtion virkoihin, eivät saaneet perustaa julkisia kouluja, eivät ottaa vastaan lähetyssaarnaajia, eivät perustaa luostareita eivätkä järjestää uskonnollisia kulkueita julkisilla paikoilla, omissa tiloissaan kylläkin. He saivat kuitenkin oikeuden vapaaseen ja esteettömään uskonnonharjoitukseen omine pappeineen ja kirkkoineen, omine kirkonkelloineen ja hautausmaineen sekä omine vihkimismenoineen, mikäli avioliittoon vihittävät kuuluivat samaan uskontokuntaan. Seka-avioliitoissa, joista luterilaisten pappien oli varoitettava seurakuntalaisiaan, käytettiin kummankin uskontokunnan seremonioita eli vihkiminen suoritettiin kahteen kertaan. Lapsille uskontoa oli opetettava luterilaisen opin mukaan, jos isä oli luterilainen; jos taas äiti oli luterilainen, oli jo ennen vihkimistä sovittava tulevien lasten uskonnollisesta kasvatuksesta.
Näin Kustaa III oli saavuttanut tavoitteensa, hän pystyi esiintymään vertaistensa joukossa modernina vapaamielisenä hallitsijana. Chydeniukselle kysymys oli tärkeä ja periaatteellisesti merkityksellinen. Edellä esitettyjen uskonnollisten, poliittisten ja henkilökohtaisten syiden perusteella on täysin mahdollista, että hän oli suvaitsevuusjulistuksen aikaansaamisessa varsinainen aloitteentekijä ja että Kustaa III puuttui asiaan vasta tultuaan Chydeniuksen tueksi kuten oli luvannut ja saamalla aikaan kysymyksen nostamisen esiin myös muiden toimesta ja muissa säädyissä. Chydenius käsitti evankeliumin edellyttävän, ettei uskonnon alueella pidä käyttää pakkoa. Suvaitsevuusjulistus sai Chydeniukselle käytännössä merkitystä, sillä se koski myös Pohjanmaan separatisteja ja hänen oman seurakuntansa herrnhutilaisuudesta vaikutteita saaneita jäseniä. Chydenius tunsi lämmintä myötätuntoa skevikiläisiä kohtaan, ja myös Kustaa III tunsi heidän tapauksensa, sillä hän kävi tapaamassa heitä Värmdössä jo 1779, jolloin Chydeniuksen muistioehdotus oli edennyt valtiopäiväpäätökseksi. Tämä viittaa siihen, että Chydenius oli ottanut kysymyksen esille käydessään kuninkaan puheilla. Skevikiläisten selitettiin nauttivan julistuksen lupaamaa suojelusta ja heille vakuutettiin siinä ilmoitetut oikeudet. Myös herrnhutilaisten kohtelu lieveni. He saivat luvan rakentaa itselleen kokoontumistiloja Tukholmaan ja Göteborgiin. Näin suvaitsevuusjulistus siis johti vapaamielisempään suhtautumiseen niihin maan omiin kansalaisiin, joilla oli poikkeavia uskonkäsityksiä tai perinteitä. Tämä vastasi täysin Chydeniuksen omia tarkoituksia, mikä näkyy siitä, että hän on yhteen muistion konsepteista lisännyt, että uudistuksen pitäisi koskea myös ”aiemmin eri syistä maasta lähteneitä Ruotsin alamaisia”.
Chydeniuksen panos kyllä huomattiin. Hän sai valtiopäivien kestäessä Kustaa III:lta henkilökohtaisen audienssin, jolla hän sai oman kertomansa mukaan tilaisuuden esittää kotiseutunsa ”hartaimmat toiveet”. Omaelämäkerrassaan hän muistelee ylpeästi, että Kustaa III oli sanonut olevansa itse ”melko rohkea”, mutta että hän ”ei olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä, minkä Chydenius teki”. Tukholman pappien tehtävänä oli esittää kuninkaalle ehdokkaita teologian tohtoreiksi kelpaavista papeista, sillä tuon arvon myönsi kuningas. ”Silkkihatun” saajiksi asetettujen ehdokkaiden nimet julkistettiin 25.2. Joukossa olivat Chydenius ja neljä muuta aktiivisesti uskonnonvapauden puolesta toiminutta pappia. Ja lopulta Turun piispa Haartman myönsi hänelle 26.1. ”kunnianarvoisan pappissäädyn useimpien jäsenten pyynnöstä” rovastin arvon. Monien mielestä Chydenius osoittautui näiden tapahtumien myötä kylmästi laskelmoivaksi opportunistiksi, joka oli uskonnonvapauskysymyksessä tekemällään aloitteella hankkinut itselleen henkilökohtaisia etuja. Jos näin ajatellaan, ei oteta huomioon sitä, että Chydenius tiesi joutuvansa aloitteensa takia papiston epäsuosioon. Niin myös kävi, eikä häntä valittu seuraaville valtiopäiville. Tuon leimautumisen takia on ollut vaikeata havaita, että hänen aktiivisuutensa tässä asiassa juontui ennen muuta hänen uskonnon sisintä olemusta sekä vapauden keskeistä merkitystä kaikilla elämänaloilla, myös uskonnon piirissä, koskevista käsityksistään. Siitä syystä hän otti kysymyksen esille, sai lähimpien ystäviensä hyväksymisen ja etsi Kustaa III:n tukea, jonka hän muistionsa jätettyään saikin kuninkaan ohjatessa tapahtumia taitavasti ja menestyksekkäästi.
GB
Suom. HE
Kirjallisuus
Björkstrand, Gustav, ”Anders Chydeniuksen ja Jacob Tengströmin taistelu uskonnonvapauden puolesta”, Antti Laine & Aappo Laitinen (toim.), Yliopisto, kirkko ja yhteiskunta. Aila Lauhan juhlakirja, Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 218, Helsinki 2011.
Björkstrand, Gustav, ”Anders Chydenius och religionsfrihetsfrågan”, Vägar och vyer: föredrag och artiklar i praktisk teologi, Skrifter i praktisk teologi vid Åbo Akademi 37, Åbo 1993.
Granberg, Gunnar, Gustav III – en upplysningskonungs tro och kyrkosyn, Studia Historico-Ecclesiastica Upsaliensia 40, Uppsala: Uppsala universitet 1998.
Lenhammar, Harry, ”Gustaviansk tid från 1772 till 1792”, Lennart Tegborg & Harry Lenhammar (red.), Sveriges kyrkohistoria. 5, Individualismens och upplysningens tid, Stockholm: Verbum i samarbete med Svenska kyrkans forskningsråd 2000.
Nordbäck, Carola, Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82, Åbo: Åbo Akademis förlag 2009.
von Proschwitz, Gunnar, Gustaf III – Mannen bakom myten, Höganäs: Förlags Ab Wiken 1992.
Schauman, Georg, ”Till religionsfrihetsfrågans historia vid 1778–1779 års riksdag”. Historisk Tidskrift 1898, s. 49–59 ja lisäys s. 328–338.