Kolmannessa saarnassaan Chydenius tarkastelee toista käskyä: Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä. Chydenius ottaa tässä uudelleen esiin ihmisen velvollisuuksien ensimmäisen kategorian – hänen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan – ja käsittelee näitä velvollisuuksia hieman toisesta näkökulmasta kuin edellisessä tekstissä. Hän ottaa lähtökohdakseen Jumalan palvomisen1 jakautumisen sisäiseen ja ulkonaiseen palvomiseen. Ensimmäisen käskyn sanotaan olevan suunnattu ihmisen sisimpään – hänen sydämeensä – ja toisen käskyn hänen ulkonaiseen esiintymiseensä – hänen suuhunsa. Tällä kertaa Chydenius kohdistaa huomionsa ulkonaiseen palvomiseen. Hänen otteensa on paljon psykologisempi kuin monien saman ajan kirjoittajien, sillä hän korostaa, että ihmisen on saatettava sopusointuun sisäinen tunne-elämänsä ja ulkoinen esiintymisensä. Tämä sisäisen ja ulkonaisen erottelu vaikuttaa merkittävästi myös ihmisten toiminta- ja puhetapojen arviointiin. Jos ihminen todella rakastaa Jumalaa, tämä tunne täyttää hänen sielunsa, ja tämä taas johtaa Jumalan nimen oikeaan käyttöön, vakuuttaa Chydenius.
Saarna on rakenteeltaan yksinkertainen. Chydenius määrittelee Jumalan oikean palvomisen kuvaamalla ensin sen luonnetta ja sitten sen vastakohtaa. Näin hän selventää, mitä Jumala kieltää ja mitä käskee. Skolastisen perinteen piirissä oltiin sillä kannalla, että jokaiseen käskyyn sisältyi kaksi käskyä, pahan kielto ja kehotus hyvään. Tämä käsitys eli edelleen luterilaisessa perinteessä ja näkyy Chydeniuksen lähestymistavassa.
Ennen kuvaustaan Jumalan nimen oikeasta käytöstä Chydenius tarttuu kuitenkin toiseen kysymykseen. Hän hyökkää uskonnollista vapaa-ajattelua vastaan. Tässä käy hyvin selvästi ilmi, mihin hän halusi sijoittaa itsensä sitä koskevassa keskustelussa. Hän torjuu uskontoon kohdistuvan arvostelun ja muotoilee leppymättömän jyrkän kannan vapaa-ajattelijoita vastaan. Hän hyökkäsi myös ehtoollisen väheksyjiä vastaan.
Chydeniuksen lähestymistavassa kuvastuu katekismusopetuksen peruslähtökohtien muuttuminen tuon vuosisadan aikana. Chydeniuksen lähtökohdakseen ottama kristinuskon puolustus puuttuu kokonaan 1700-luvun alussa julkaistuista katekismusteksteistä.
Chydenius myös valittaa sitä, että monet arvostelevat teokset olivat saaneet painatusluvan. Hänen mielestään esivallan oli pidettävä uskonnon arvostelijat kurissa. Tässä hän puuttuu tuohon aikaan käynnissä olleeseen keskusteluun painovapaudesta ja arvostelee tapaa, jolla vapaa-ajattelijat esittivät uskontoon kohdistuvaa kritiikkiään. Uskonnon kustannuksella pilailemista on Chydeniuksen käsityksen mukaan pidettävä Jumalan nimen väärinkäyttönä. Merkitseehän väärinkäyttö heprean kielessä Chydeniuksen mukaan jonkin kohteen käyttämistä kevytmielisellä ja halveksivalla tavalla. Uskonnon pilkkaaminen merkitsee lisäksi jonkinlaista uhmaa. Perusasenne, jonka on hallittava ihmisen puhetta ja tunteita Jumalan edessä, on kuitenkin kunnioitus. Vapaa-ajattelijoiden ja uskonnon arvostelijoiden pilkallisuus on näin ollen Jumalan nimen ja samalla myös Jumalan sanan väheksymistä. Tätä oli Chydeniuksen mielestä pidettävä kymmenen käskyn lain toisen käskyn rikkomisena.
Esittäessään saarnassaan perusteita, joiden nojalla hän haluaa osoittaa kristinuskon ainoaksi oikeaksi uskoksi, hän vertailee historiallisia ilmiöitä sekä vieraiden kansojen uskonnollisuutta, tapoja ja eettisiä oppeja. Hänen käsityksensä mukaan kaikki kansat ovat kautta maailmanhistorian palvelleet Jumalaa. Ainoastaan kristityt ovat kuitenkin tässä toimineet oikealla tavalla – Raamatun ansiosta. Näin Chydenius siis käyttää perusteluja, joita nykyisin sanottaisiin uskontoantropologisiksi ja uskontososiologisiksi, todistellakseen, että kristillinen usko ja vain se sisältää totuuden. Näiden näkökohtien esittäminen oli seurausta 1700-luvulla tapahtuneesta historiallisen, kulttuureja koskevan ja maantieteellisen tietämyksen kasvusta. Viitekehysten laajentuminen erottaa olennaisesti 1700-luvun alussa ja sen lopussa kirjoitetut katekismuksen selitykset toisistaan.
Antropologisten havaintojen käyttäminen tähän tapaan oman käsityksen oikeaksi todistamiseen ei kuitenkaan ollut ainutlaatuista teologisissa teksteissä. Samaa keinoa sovellettiin monissa luonnontieteellisissä ja antropologisissa yrityksissä ihmisen alkuperän, ihmisten erilaisuuden ja kulttuurien vaihtelevuuden ymmärtämiseksi. Filosofit ja luonnontutkijat yrittivät kirjoittaa sekä ihmissuvun luonnonhistoriaa että sivilisaatioiden historiaa. Aluksi Raamatun luomiskertomus oli eräänlainen rasteri ja korjausväline tässä työssä. Raamatun merkitys tieteessä kuitenkin rapautui vähitellen. Lisäksi rotuajattelu kehittyi tuohon aikaan, ja sitä yhdisteltiin ilmastoteorioihin. Päädyttiin pitämään eurooppalaisia luomakunnan kruunuina, afrikkalaiset taas kuvattiin erityisen alkeellisiksi.
Chydeniuksen saarnoissa ei kuitenkaan ole merkkiäkään tuollaisesta rotuajattelusta. Hänen mukaansa olemassa on yksi ainoa ihmiskunta, joka koostuu kristityistä ja pakanoista. Kaikki ihmiset ovat sukua toisilleen ja polveutuvat Aadamista. Kulttuurien väliset erot ovat luonteeltaan lähinnä sivilisaatioiden historian ilmiöitä.
Esitettyään, että Jumalan oikea palvominen on yhdistettävissä terveeseen järkeen ja on arvokasta, Chydenius siirtyy tarkastelemaan käskyn oikeaa tulkintaa. Voidakseen kuvailla, mikä on Jumalan nimen väärinkäyttöä, Chydeniuksen on aluksi määriteltävä, mitä termi Jumalan nimi oikeastaan merkitsee. Jumalan varsinainen nimi on lähinnä ihmisen väline, jotta hän voi koota Jumalaa koskevat mielikuvansa yhden käsitteen piiriin. Siihen kuuluvat kaikki tiedot, joita ihminen voi saada Jumalan olemuksesta ja ominaisuuksista. Nämä tiedot perustuvat Jumalan ja ihmisen väliseen yhteyteen, joka toteutuu ilmoituksen muodossa, sakramenttien ja Jumalan historiassa ilmenevän toiminnan välityksellä. Jumalan nimi kuvaillaan tavaksi, jolla Jumala ilmaisee itsensä maailmassa, tiedoksi, joka ihmisellä on Jumalasta, ja kirkossa tapahtuvaksi rituaaliseksi yhteydeksi. Tulkitsemalla sanan nimi näin laveasti Chydenius onnistuu sisällyttämään siihen useimmat ihmisen ja Jumalan väliset kosketuspinnat. Jumalan nimen väärinkäyttö kuvataan näin Jumalaa koskevan tiedon väärinkäyttämiseksi, jota on sen epäileminen, vääristely, torjuminen tai piittaamattomuus sitä kohtaan.
Chydenius tulkitsee mainitun kohdan toisin kuin Luther. Lutherin mielestä käsky viittaa Jumalan erisnimen väärinkäyttöön kiroiltaessa, vannottaessa vääriä valoja ja noituutta harjoitettaessa. Luther siis antaa sanalle nimi ahtaamman ja Chydenius laveamman merkityksen, ja tämä eroavuus voidaan tulkita tarkoin harkituksi strategiaksi. Käskyn vaikutusalan laajentaminen mahdollisimman suureksi on tietysti hyödyksi. Samalla huomio kohdistetaan jumalakäsitteeseen pikemminkin kuin Jumalan erisnimeen. Chydenius kirjoittaa, ”että itse nimi, tai ne kirjaimet, joilla se kirjoitetaan tai ääni, jolla ne lausutaan, eivät itsessään ole yhtään mitään”. Tärkeää sen sijaan on, mitä nimellä tarkoitetaan.
Chydeniuksen sanalle nimi antaman laajemman merkityksen taustalla on myös Christian Wolffin ja eräiden muiden muotoilema käsitys kielestä. Wolffin käsityksen mukaan ihmisen käsitemaailma rakentuu kokemusten ja järkeilyn kautta. Ajattelu ja puhuminen yhdistävät sanat käsitteisiin, ja Wolffille juuri käsitteet olivat ensisijaisia. Esineiden ja olioiden nimet – sanat – eivät siis sinänsä olleet kiinnostavia. Keskeistä oli niiden takana oleva käsitemaailma. Tähän käsitykseen kielestä eivät mahdu mielikuvat siitä, että sanat sinänsä voisivat saada liikkeelle yliluonnollisia voimia.
Määriteltyään termin Jumalan nimi Chydenius siirtyy kuvaamaan sen oikeata käyttöä. Hän nostaa esiin viisi Jumalan nimen oikean käyttämisen aspektia: Raamatun lukeminen, rukoileminen, Jumalasta puhuminen ja Jumalan ylistäminen, Jumalan käskyjen noudattaminen ja lopuksi valan vannominen asianmukaisesti. Aloittamalla oikeasta käyttötavasta ja kuvaamalla vasta sen jälkeen vääriä tapoja Chydenius poikkeaa tämän käskyn katekismusselitysten tavanomaisesta järjestyksestä. Yhtenä syynä tähän saattoi olla se, että Chydenius antaa velvollisuuksien järjestyksen ohjata saarnan rakennetta. Velvollisuuksien järjestyksessä oli kyse käskyjen – käytösohjeiden – antamisesta. Niinpä Jumalan nimen oikea käyttäminen tulee ennen väärinkäyttöä. Chydenius yhdistää näin ensimmäisen käskyn selityksen luonnonoikeudesta ammentavaan kuvaukseen ihmisen velvollisuuksista Jumalaa kohtaan. Tuloksena on toisen käskyn selitys, joka ei ole sisällöltään puhtaasti perinteen mukaista katekismustekstiä, mutta jota ei voida sanoa myöskään luonnonoikeudelliseksi tekstiksi.
Chydenius jakaa väärän käytön kahteen kategoriaan. Osaksi kyseessä on Jumalan nimen syrjäyttäminen, osaksi nimen käyttäminen väärin. Chydenius sijoittaa noituuden synnin ensimmäiseen väärinkäytön kategoriaan. Hänen mielestään noituuden harjoittaminen on suurin poikkeama Jumalan tahdosta eikä sitä voi samastaa taikauskoon. Chydenius tarkoittaa noituudella ihmisten ja Saatanan välistä liittoa. Noituutta harjoittaessaan ihmiset voivat todella saada aikaan yliluonnollisia asioita paholaisen avulla.
Toiseen Jumalan nimen väärinkäytön kategoriaan kuuluvat puheaktit, joissa ihmiset pilkkaavat pyhiä asioita tai eivät piittaa kristillisestä uskosta. Samaa väärinkäyttöä tapahtuu, kun ihmiset sanoin ja teoin arvostelevat ja halveksivat papistoa, oppia ja sakramentteja, kun maallikot saarnaavat tai joku esittää vääriä oppeja. Chydeniuksen mielestä vain laillisen kutsumuksen saaneilla on lupa saarnata. Kaikki muu on Jumalan nimen väärinkäyttöä. Myös hengellinen valheellisuus – teeskentely – kuuluu Jumalan nimen väärinkäytön piiriin. Muita esimerkkejä puheakteista, joissa Jumalan nimeä käytetään väärin, ovat kiroilu ja manaukset.
Saarnan kolmannessa jaksossa esitetään useita perusteita, joiden tarkoituksena on taivuttaa ihmistä käyttämään Jumalan nimeä oikein sen väärinkäyttämisen sijasta. Ensimmäinen peruste on yksinkertaisesti viittaus Jumalan käskyyn. Jumala on antanut ihmisille nimenomaisen ohjeen, ja heidän on toteltava. Tässä saarnan kohdassa Chydenius siirtyy käyttämään minämuotoa Jumalan edustajana. Tällä tavalla vahvistetaan Jumalan käskyn voimaa ja lisätään vaikutusta kuulijoiden tahdonsuuntaan.
Toinen peruste on ihmiselle itselleen lain noudattamisesta seuraava hyöty. Koska Jumala on Korkein hyvä ja samalla myös itse autuus, onni, Jumalaa palvomalla ihminen edistää omaa onnellisuuttaan. Tässä Chydenius siis esittää, että ihmisen on palvottava Jumalaa tyydyttääkseen omaa pyrkimystään onnellisuuden saavuttamiseen.
Vahvimman perusteensa Chydenius säästää viimeiseksi. Kyseessä on rangaistus, joka odottaa kaikkia, jotka eivät palvo Jumalaa. Chydenius taivuttelee kuulijoitaan sekä autuuden lupauksella että rangaistuksen uhalla. Kun nämä asetetaan vastakkain, ihmisen edessä oleva tien valinta käy selvemmäksi ja hänen tahtoonsa voidaan vaikuttaa väkevästi.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen