Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 16
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 19
§ 17
Kun nyt on siis todistettu, että setelitaalerien laskenta-arvoa on sekä käytännössä että välttämättömyyden pakosta lainsäädännöllistäkin tietä nostettu, on lähemmin pohdittava, onko setelitaalerien arvon palauttaminen ennalleen mahdollista vai ei.
Rahajärjestelmää koskevista entisaikojen asiakirjoista voidaan lukea paljon sensuuntaisista yrityksistä; yhdenkään millään tavoin merkittävän niistä ei ole kuitenkaan havaittu missään onnistuneen.
Hallitsijat ovat tuollaisissa tilanteissa tavallisesti syösseet rahalaitoksensa ojasta allikkoon. Etenkin Ruotsissa on monia tuollaisia kokeiluja pantu viimeksi kuluneina hallituskausina toimeen äärimmäisin ankarin keinoin.
Kuningas Kaarle IX julkaisi mitä vakavimpia sanoja käyttäen plakaatin, jossa hän vaati kuolemanrangaistuksen uhalla tottelemaan käskyään, että ruotsalaisen taalerin eli 4 markan arvo on 32 äyriä, kun taas riikintaalerin käypä arvo oli 36 äyriä, mutta käsky jäi täysin turhaksi, koska taaleri oli pitoisuudeltaan ja arvoltaan 50 % huonompi. Yhtä turhiksi jäivät yritykset kuningatar Kristiinan alaikäisyyden aikana1 vuonna 16382 sekä hänen itsensä toimesta 1645,3 ja erityistä huomiota ansaitsee kuninkaallisen kamarikollegion 13. maaliskuuta 1695 antama lausunto hänen majesteettinsa Kaarle XI:n vaatimista tuollaisia rahan devalvointeja koskeneista selvityksistä. Siinä muun muassa sanotaan: ”Täysin vastaansanomatonta on, että mitä parempaa raha on, sitä enemmän etua ja arvokkaampaa omaisuutta sen omistajalla on; mutta sangen hyvällä syyllä voidaan paitsi epäillä pitää myös täysin mahdottomana sitä, että tässä valtakunnassa kyetään paremmin kuin muualla huolehtimaan suunnitellulla tavalla rahan arvon pysyvyydestä, että voidaan hankkia hopeaa ja pitää hyvä raha valtakunnassa ja toisaalta huolehtia varmalla tavalla siitä, ettei väärä ja kelvoton raha pääse hivuttautumaan liikkeeseen, Entiset ajat ovat sen osoittaneet, kun kuningas Kaarle IX:n aikana ruotsalaisen taalerin suhde riikintaaleriin määrättiin olemaan 32:36, samoin kuningatar Kristiinan aikana, kun 48 äyrin piti vastata yhtä riikintaaleria tai kolmea karoliinia, mikä suhde ei kuitenkaan pysynyt voimassa neljääkään vuotta. Mitä muuta voitaisiin nyt odottaa, jos tuontapaiseen devalvaatioon ryhdyttäisiin?”422
Kaiken aikaa tehtiin työtä, jotta 36 äyriä saataisiin vastaamaan yhtä hopeista riikintaaleria, mutta kun siinä ei onnistuttu, haluttiin edes 48 äyrin saavuttavan tuon vastaavuuden. Pian sen jälkeen toivottiin, että riikintaaleria vastaavaksi summaksi laskettaisiin 52 äyriä. Mitkään vastaavuudet eivät kestäneet, ennen kuin vuonna 1681 rahan arvo saatettiin luonnolliseen tasapainoonsa ja hopeisen riikintaalerin vastineeksi tuli 6 taalerin plootu eli 64 äyriä, ja jotta helpoimmin päästäisiin koko sekamelskasta eikä erilaisia taalereita sekoitettaisi toisiinsa, keksittiin keinoksi nimittää huonompia taalereita ”taalereiksi kuparirahaa” ja muita ”taalereiksi hopearahaa”. Tämä ei kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että huonompi taaleri olisi ollut kuparia ja parempi hopeaa: kaikki plootuthan on leimattu hopeataalereiksi, ja hopeataaleri on usein ollut yhtä kehnoa rahaa kuin kuparitaalerikin. Tästä nähdään, ettei ”taaleri kuparirahaa” tarkoita oikeastaan hopeaa eikä kuparia, vaan on laskenta-arvo, jota Ruotsissa sovelletaan kaikkeen rahaan ja käytetään kaikessa kaupankäynnissä, vaikka nyt halutaan väittää sen tarkoittavan vain kupariplootuja, kun setelit haluttaisiin saada alhaisimman laskenta-arvon mukaan muutetuksi käyväksi omaisuudeksi, vaikka tämä tapahtuisikin valtakunnan mitä suurimmaksi vahingoksi.
Ruotsissa oli siis vielä 1600-luvun alussa vain yhdenlaisia taalereita, mutta kun lyötyjen taalereiden arvo heikkeni yhä huonommaksi riikintaaleriin verrattuna, havaittiin välttämättömäksi ryhtyä laskemaan kahdenlaisia taalereita ja sanoa toisia kupari- ja toisia hopearahaksi. Nyt tämä kuparitaaleri on jälleen menettänyt puolet arvostaan,5 kuten edellä on osoitettu; niinpä on väistämättä yhtä mahdotonta saada niitä samanarvoisiksi kuin tuolloinkin, ja luonnollisin parannuskeino siitä sekasorrosta pääsemiseksi, johon olemme joutuneet, on joko taalerijärjestelmän täydellinen hylkääminen tai kupari- ja setelitaalerin erottaminen toisistaan.
Vapaudenaikamme alussa pohdittiin myös paljon 1715 nostetun laskenta-arvon alentamista. Muuan tuntematon kirjoittaja6 osoitti kuitenkin vuonna 1722 perusteellisella tutkimuksellaan, jonka otsikkona on Oförgripelige tankar, om swenska myntets förnedring och uphöjning7 ja jonka on Tukholmassa painattanut Joh. Hind. Werner, miten tavattoman suuria vaaroja devalvoinnista aiheutuisi. Hän esittää asian niin selkeästi ja vahvasti, ettei selvitystä juurikaan voi parannella, sitä on vain sovellettava nykyiseen kriisiimme.
Hän osoittaa ensiksi, että riikintaalerin lunastamiseen tarvittavan rahamäärän kasvattaminen oli kuudessa vuodessa tehnyt kaikista kotimaisista tavaroista ja elinkeinojen harjoittamisesta 100–150 % kalliimpia,23 todistaen tämän erityisesti kuparin ja raudan osalta, ja sanoo: että kun niiden valmistus nyttemmin ei laskenta-arvon nostamisen sekä hätärahojen8 kehnon metalliarvon takia enää ole entisessä parhaassa tilassaan, vaan on joutunut toisenlaiseen tilaan, se on vaarassa, jos rahayksiköissä tehdään enää vähäisinkään muutos.9
Hän syventyy ruukkien liiketoimintaan ja paljastaa, miten kaikki tämän toiminnan haarat ovat kokeneet muutoksia rahan arvon muutosten myötä. Harkkoraudan, malmin, hiilen, kuljetuspalkkojen ja rahtien ym. hinnat ovat nousseet, ja sitten hän sanoo painokkaasti: ”Jos nyt koskettaisiin rahan arvoon, jonka muuttamisen seurausta tämä kaikki on, horjutetaan itse raudanvalmistuksen perustaa. Kuvitellaanpa esimerkiksi laitoksia, joissa rautaa voidaan juuri ja juuri valmistaa 35, 40 tai 45 taalerin hintaan,10 mutta hinta putoaisi devalvaation takia 30 tai 35 taaleriin; eivätkö tuollaiset laitokset väistämättä romahda ja muut sinnittele voittoa tuottamatta, kunnes ne ajan mittaan ajautuvat rappioon?” Hän jatkaa: ”Millaista huolta valtakunnan hyvinvoinnista kantavat ne henkilöt, jotka pitävät rahan devalvaatiota maalle hyödyllisenä? Siinähän valtakunnan tärkein rikkaus kuitenkin asetetaan sangen suurelle vaaralle alttiiksi.”
Hän jatkaa edelleen, että muuttuupa rahan ja tavaroiden arvo ”mistä syystä tahansa, se tulee kuitenkin yhä pysyvämmäksi ja lopulta sellaiseksi, ettei entistä arvoa voida enää palauttaa. Ei ole kovin helppoa muuttaa sellaista arvoa, joka on sangen monien vuosien kuluessa ja sangen monien syiden takia kohonnut.”
”Kaiken edellä mainitun saattaminen lain ja pakon voimalla entiselleen on helpommin sanottu kuin tehty: kaikki tuollainen kallistuu rahan arvon muuttumisen myötä helpommin kuin halpenee. Paremmin pystyvät sopeutumaan ne, joita tarvitaan tuotannon hoitamiseen ja jotka pystyvät vähemmän vahinkoa kärsien jättämään työn tekemättä tai raaka-aineet myymättä kuin omistaja pysäyttämään tällaisesta syystä koko laitoksen.”11
Lopuksi hän esittää kaikki rahan laskenta-arvon kohoamisesta aiheutuvat epäkohdat ja osoittaa, että tärkeimmät niistä oli jo raivattu tieltä ja jäljelle jääneetkin voitiin helposti korjata saattamatta valtakunnan ja kansalaisten hyvinvointia devalvaatiolla alttiiksi äärimmäisille vaaroille.24
Mutta kun tavaroiden myynti- ja ostohinnoissa, elinkeinoissa ja ruukkien toiminnassa on nyttemmin totuttu soveltamaan taalereita käytettäessä korkeampaa laskenta-arvoa, jota setelien on edellä osoitettu kantavan, näyttää yritys laskenta-arvon alentamiseksi ainakin minun mielestäni mahdottomalta, ja suunnitelman epävarmuuden takia se merkitsisi ehkä myös liian suuren riskin ottamista.
§. 17.
Sedan nu altså är bewist, at räkne-wärdet på Sedel-dalern är så wäl genom bruket, som af nöden twingat, at genom Lagar förhöjas, bör närmare eftersinnas, om dess nedsättande til sitt förra wärde, blifwer möjeligt eller icke?
I forna tiders Finance-Handlingar, läser man mycket om sådana försök; men icke et enda af någon betydelighet, finnes någorstädes hafwa lyckats.
Regenterna hafwa wid slika tilfällen gemenligen wältrat sitt Finance-werk utur askan i elden. I synnerhet hafwa många sådana prof med yttersta stränghet blifwit i nästförflutna tide-hwarfwen gjorde i Swerige.
Konung Carl IX, utgaf i alfwarsammaste termer et Placat, däruti han wid lifsstraff anbefalte, at en Swensk Daler eller 4 mark, skulle gälla 32 öre emot det R:dalern galt 36 öre, men helt förgäfwes; emedan Dalern war 50 proCent swagare til sin halt och wärde; äfwenså blefwo fåfänga försök gjorda under Drottning Christinæ minorennitets tid,12 år 1638,13 och af hänne sjelf 1645,14 och är i synnerhet, Kongl. Kammar-Collegii utlåtande öfwer Kongl. Maj:ts Carl XI:s infordrade underrättelser, om slika devalvationer med Myntet, af den 13 Martii 1695, märkeligt. Då det bland annat heter: ”Oemotsäjeligit är fuller15 det, at ju bättre Mynt, ju större fördel och wärde hafwer den, som det äger; men om det på det projecterade sättet här i Riket mera än annorstädes sig göra låter, at därwid skal hafwa bestånd, Silfwer kunna införskaffas, och det goda Myntet behållas i landet, och man däremot wara säker för falskt och odugeligit Mynts insmygande, därom hafwer man stora skäl, icke allenast at twifla, utan hålla det absolute för ogörligt. Framfarne tider hafwa det utwist, då i Konung Carl den IX:des tid Swenskt Silfwer sattes emot en R:daler, som 32 mot 36, jämwäl i Drottning Christinæ tid 1645, då 48 öre skulle gälla lika emot en R:daler, eller 3 Caroliner, som icke kunde bestå i 4 år. Hwad wore wäl nu annat at förwänta, om man til en sådan devalvation skrida skulle?”1622
Man arbetade hela tiden bårtåt därpå, at få 36 öre i jämlikhet med en R:daler Specie, men då det ej lyckades, wille man hälst, at 48 öre skulle gå därföre; straxt därefter, at 52 öre skulle räknas på en R:daler; men ingen ting hade bestånd, förr än man år 1681 satte Myntet i sin naturliga jämlikhet, och gjorde en R:daler Specie lika med 6 Dalers Plåt, eller 64 öre, och at tjenligast komma från hela willerwallan, och ej blanda de olika Dalrar med hwarandra, fant man på det expedientet,17 at kalla de sämre Dalrarne, Daler K:mt, och de andra Silf:mt; hwilket likwäl aldrig betydde, at den sämre Dalern bestod i Koppar, och den bättre i Silfwer; ty alla Plåtar stå stämplade til Daler Silf:mt, och Dalern har ofta warit så swag i Silfwer som i Koppar, hwaraf ses, at Daler Kopp:mt beteknar egenteligen, hwarken Silfwer eller Koppar, utan är et räkne-wärde, som i Swerige lämpas på alt Mynt, och nyttjas i all handel, fast man nu wil påstå den samma endast betekna Koppar-plåtar, då man önskade få, ehwad det ock skedde med Rikets största skada, sina Sedlar efter lägsta räknewärde i redbarheter förwandlade.
I början af 1600 talet, war altså ännu icke mera än et slags Dalrar i Swerige; men då Dalern alt mer och mer försämrades wid utmyntningen emot Riksdalern, såg man sig nödsakad, at räkna twå slags Dalrar, och kalla det ena Koppar, och det andra Silfwermynt. Nu är åter denna Kopp:mts Daler försämrad til 100 proCent, som förut är bewist; det måste därföre blifwa lika omöjeligt, som då, at göra dem lika, och det naturligaste botemedlet, at komma från wår iråkade oreda, blifwer det, at antingen aldeles förkasta Daler-räkningen, eller göra skillnad imellan Koppar- och Sedel-dalrar.
I början af wår frihet war man äfwen mycket omtänkt på nedfällande af det räkne-wärde, som 1715 blef förhögdt; men en Anonym18 wiste år 1722 i en grundelig Afhandling, under Titel: Oförgripelige Tankar, om Swenska Myntets förnedring och uphöjning, Tryckt i Stockholm af Joh. Hind. Werner, huru högst äfwentyrlig någon devalvation därwid wore. Han utförer saken med den redighet och styrka, at det föga kan förbättras, och behöfwer ej mera, än blott lämpas på den crisi,19 i hwilken wi stå.
Han wisar först, huru den i Myntet skedde förhögning, upbragt alla inrikes waror och handteringar på 6 års tid til 100 och 15023 proCent; bewisar det i synnerhet om Kopparen och Järnet, och säger: at sedan de nu mera genom Myntets förhögning, jämte Mynt-teknens slätta wärde,20 kommit ur sitt bästa och förra skick, och äro bragte uti et annat, stå de i äfwentyr och fara, där en enda rörelse skulle widare göras i Myntet.
Han går in uti Bruks rörelserna, och lägger å daga, huru alla grenar däraf undergått efter Myntet sin förwandling; Tack-järnet, Malmen, Kolen, forslor21 och frakter, med mera, upstigit, och säger sedan eftertänkeligen: ”Skulle Myntet nu röras, på hwilkets valvation alt detta är grundat, så kommer ju sjelfwa grunden til järnets tilwerkning at röras. Man föreställer sig til exempel de werk, hwarwid järnet inunder 35, 40, 45 dal. jämt kan tilwerkas,22 och at det, igenom en devalvation af et Mynt skulle falla til 30 eller 35; måste icke de werk, som således beskaffade äro, gå inunder, och de andra utan winst uthärda, tils at de med tiden falla uti lägerwall?23 Hwad ömhet, fortfar han, mon nu de hafwa om Rikets wälfärd, som hålla Myntets devalvation för at gagna landet? Där likwäl det, som är Rikets förnämsta skatt, underkastas därigenom en så stor äfwentyrlighet.”24
Förändringen i Myntet och warornas wärde, säger han widare, ”må härflyta af hwad grund, som hälst, så blifwer den likwäl mer och mer beständig, och omsider oöfwerwinnelig. Det är icke så lätt at förändra det, som i så många år, och af så många tilfällen har förhögdt sig.”25
”At bringa med Lag och med twång, alt som ofwannämdt är tilbakars, är snarare tänkt, än gjordt; lättare förhöjer sig alt sådant med et Mynt, än förnedrar sig:26 bättre kunna de bända bågan,27 som äro nödige til werkens drifwande, och som med mindre skada kunna lemna arbetet ogjordt eller ock materialierna osålda, än ägaren kan därföre låta afstanna hela werket.” 28
Han uptager ändteligen alla de olägenheter, som följa af Myntets förhögning, och wisar huru de förnämsta redan woro undanrögde och de återstående äfwen lätt kunde afhjälpas, utan at genom en devalvation, därföre sätta Rikets och medborgares wälfärd och bestånd i yttersta äfwentyr.24
Men sedan nu mera waru-prisen, köp, näringar och Bruks-rörelser antagit et Dalertal efter det högre räkne-wärdet, som är bewist wara på Sedelen, at arbeta på dess nedsättande; det synes åtminstone för mig omöjeligt, och at därwid risqueras för mycket på en, kan hända, osäker uträkning.
§ 17
Kun nyt on siis todistettu, että setelitaalerien laskenta-arvoa on sekä käytännössä että välttämättömyyden pakosta lainsäädännöllistäkin tietä nostettu, on lähemmin pohdittava, onko setelitaalerien arvon palauttaminen ennalleen mahdollista vai ei.
Rahajärjestelmää koskevista entisaikojen asiakirjoista voidaan lukea paljon sensuuntaisista yrityksistä; yhdenkään millään tavoin merkittävän niistä ei ole kuitenkaan havaittu missään onnistuneen.
Hallitsijat ovat tuollaisissa tilanteissa tavallisesti syösseet rahalaitoksensa ojasta allikkoon. Etenkin Ruotsissa on monia tuollaisia kokeiluja pantu viimeksi kuluneina hallituskausina toimeen äärimmäisin ankarin keinoin.
Kuningas Kaarle IX julkaisi mitä vakavimpia sanoja käyttäen plakaatin, jossa hän vaati kuolemanrangaistuksen uhalla tottelemaan käskyään, että ruotsalaisen taalerin eli 4 markan arvo on 32 äyriä, kun taas riikintaalerin käypä arvo oli 36 äyriä, mutta käsky jäi täysin turhaksi, koska taaleri oli pitoisuudeltaan ja arvoltaan 50 % huonompi. Yhtä turhiksi jäivät yritykset kuningatar Kristiinan alaikäisyyden aikana29 vuonna 163830 sekä hänen itsensä toimesta 1645,31 ja erityistä huomiota ansaitsee kuninkaallisen kamarikollegion 13. maaliskuuta 1695 antama lausunto hänen majesteettinsa Kaarle XI:n vaatimista tuollaisia rahan devalvointeja koskeneista selvityksistä. Siinä muun muassa sanotaan: ”Täysin vastaansanomatonta on, että mitä parempaa raha on, sitä enemmän etua ja arvokkaampaa omaisuutta sen omistajalla on; mutta sangen hyvällä syyllä voidaan paitsi epäillä pitää myös täysin mahdottomana sitä, että tässä valtakunnassa kyetään paremmin kuin muualla huolehtimaan suunnitellulla tavalla rahan arvon pysyvyydestä, että voidaan hankkia hopeaa ja pitää hyvä raha valtakunnassa ja toisaalta huolehtia varmalla tavalla siitä, ettei väärä ja kelvoton raha pääse hivuttautumaan liikkeeseen, Entiset ajat ovat sen osoittaneet, kun kuningas Kaarle IX:n aikana ruotsalaisen taalerin suhde riikintaaleriin määrättiin olemaan 32:36, samoin kuningatar Kristiinan aikana, kun 48 äyrin piti vastata yhtä riikintaaleria tai kolmea karoliinia, mikä suhde ei kuitenkaan pysynyt voimassa neljääkään vuotta. Mitä muuta voitaisiin nyt odottaa, jos tuontapaiseen devalvaatioon ryhdyttäisiin?”3222
Kaiken aikaa tehtiin työtä, jotta 36 äyriä saataisiin vastaamaan yhtä hopeista riikintaaleria, mutta kun siinä ei onnistuttu, haluttiin edes 48 äyrin saavuttavan tuon vastaavuuden. Pian sen jälkeen toivottiin, että riikintaaleria vastaavaksi summaksi laskettaisiin 52 äyriä. Mitkään vastaavuudet eivät kestäneet, ennen kuin vuonna 1681 rahan arvo saatettiin luonnolliseen tasapainoonsa ja hopeisen riikintaalerin vastineeksi tuli 6 taalerin plootu eli 64 äyriä, ja jotta helpoimmin päästäisiin koko sekamelskasta eikä erilaisia taalereita sekoitettaisi toisiinsa, keksittiin keinoksi nimittää huonompia taalereita ”taalereiksi kuparirahaa” ja muita ”taalereiksi hopearahaa”. Tämä ei kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että huonompi taaleri olisi ollut kuparia ja parempi hopeaa: kaikki plootuthan on leimattu hopeataalereiksi, ja hopeataaleri on usein ollut yhtä kehnoa rahaa kuin kuparitaalerikin. Tästä nähdään, ettei ”taaleri kuparirahaa” tarkoita oikeastaan hopeaa eikä kuparia, vaan on laskenta-arvo, jota Ruotsissa sovelletaan kaikkeen rahaan ja käytetään kaikessa kaupankäynnissä, vaikka nyt halutaan väittää sen tarkoittavan vain kupariplootuja, kun setelit haluttaisiin saada alhaisimman laskenta-arvon mukaan muutetuksi käyväksi omaisuudeksi, vaikka tämä tapahtuisikin valtakunnan mitä suurimmaksi vahingoksi.
Ruotsissa oli siis vielä 1600-luvun alussa vain yhdenlaisia taalereita, mutta kun lyötyjen taalereiden arvo heikkeni yhä huonommaksi riikintaaleriin verrattuna, havaittiin välttämättömäksi ryhtyä laskemaan kahdenlaisia taalereita ja sanoa toisia kupari- ja toisia hopearahaksi. Nyt tämä kuparitaaleri on jälleen menettänyt puolet arvostaan,33 kuten edellä on osoitettu; niinpä on väistämättä yhtä mahdotonta saada niitä samanarvoisiksi kuin tuolloinkin, ja luonnollisin parannuskeino siitä sekasorrosta pääsemiseksi, johon olemme joutuneet, on joko taalerijärjestelmän täydellinen hylkääminen tai kupari- ja setelitaalerin erottaminen toisistaan.
Vapaudenaikamme alussa pohdittiin myös paljon 1715 nostetun laskenta-arvon alentamista. Muuan tuntematon kirjoittaja34 osoitti kuitenkin vuonna 1722 perusteellisella tutkimuksellaan, jonka otsikkona on Oförgripelige tankar, om swenska myntets förnedring och uphöjning35 ja jonka on Tukholmassa painattanut Joh. Hind. Werner, miten tavattoman suuria vaaroja devalvoinnista aiheutuisi. Hän esittää asian niin selkeästi ja vahvasti, ettei selvitystä juurikaan voi parannella, sitä on vain sovellettava nykyiseen kriisiimme.
Hän osoittaa ensiksi, että riikintaalerin lunastamiseen tarvittavan rahamäärän kasvattaminen oli kuudessa vuodessa tehnyt kaikista kotimaisista tavaroista ja elinkeinojen harjoittamisesta 100–150 % kalliimpia,23 todistaen tämän erityisesti kuparin ja raudan osalta, ja sanoo: että kun niiden valmistus nyttemmin ei laskenta-arvon nostamisen sekä hätärahojen36 kehnon metalliarvon takia enää ole entisessä parhaassa tilassaan, vaan on joutunut toisenlaiseen tilaan, se on vaarassa, jos rahayksiköissä tehdään enää vähäisinkään muutos.37
Hän syventyy ruukkien liiketoimintaan ja paljastaa, miten kaikki tämän toiminnan haarat ovat kokeneet muutoksia rahan arvon muutosten myötä. Harkkoraudan, malmin, hiilen, kuljetuspalkkojen ja rahtien ym. hinnat ovat nousseet, ja sitten hän sanoo painokkaasti: ”Jos nyt koskettaisiin rahan arvoon, jonka muuttamisen seurausta tämä kaikki on, horjutetaan itse raudanvalmistuksen perustaa. Kuvitellaanpa esimerkiksi laitoksia, joissa rautaa voidaan juuri ja juuri valmistaa 35, 40 tai 45 taalerin hintaan,38 mutta hinta putoaisi devalvaation takia 30 tai 35 taaleriin; eivätkö tuollaiset laitokset väistämättä romahda ja muut sinnittele voittoa tuottamatta, kunnes ne ajan mittaan ajautuvat rappioon?” Hän jatkaa: ”Millaista huolta valtakunnan hyvinvoinnista kantavat ne henkilöt, jotka pitävät rahan devalvaatiota maalle hyödyllisenä? Siinähän valtakunnan tärkein rikkaus kuitenkin asetetaan sangen suurelle vaaralle alttiiksi.”
Hän jatkaa edelleen, että muuttuupa rahan ja tavaroiden arvo ”mistä syystä tahansa, se tulee kuitenkin yhä pysyvämmäksi ja lopulta sellaiseksi, ettei entistä arvoa voida enää palauttaa. Ei ole kovin helppoa muuttaa sellaista arvoa, joka on sangen monien vuosien kuluessa ja sangen monien syiden takia kohonnut.”
”Kaiken edellä mainitun saattaminen lain ja pakon voimalla entiselleen on helpommin sanottu kuin tehty: kaikki tuollainen kallistuu rahan arvon muuttumisen myötä helpommin kuin halpenee. Paremmin pystyvät sopeutumaan ne, joita tarvitaan tuotannon hoitamiseen ja jotka pystyvät vähemmän vahinkoa kärsien jättämään työn tekemättä tai raaka-aineet myymättä kuin omistaja pysäyttämään tällaisesta syystä koko laitoksen.”39
Lopuksi hän esittää kaikki rahan laskenta-arvon kohoamisesta aiheutuvat epäkohdat ja osoittaa, että tärkeimmät niistä oli jo raivattu tieltä ja jäljelle jääneetkin voitiin helposti korjata saattamatta valtakunnan ja kansalaisten hyvinvointia devalvaatiolla alttiiksi äärimmäisille vaaroille.24
Mutta kun tavaroiden myynti- ja ostohinnoissa, elinkeinoissa ja ruukkien toiminnassa on nyttemmin totuttu soveltamaan taalereita käytettäessä korkeampaa laskenta-arvoa, jota setelien on edellä osoitettu kantavan, näyttää yritys laskenta-arvon alentamiseksi ainakin minun mielestäni mahdottomalta, ja suunnitelman epävarmuuden takia se merkitsisi ehkä myös liian suuren riskin ottamista.
§ 17
Since it has now been demonstrated that the tale-value of the paper daler has had to be raised by law, both because of the use made of it and from necessity, closer consideration should be given as to whether reducing it to its previous value would or would not be possible.
There is much to be read in the financial documents of former times about attempts of that kind, but not a single one of any significance turns out to have succeeded anywhere.
Rulers have on such occasions generally tipped their financial system from the frying-pan into the fire. Many such experiments have been carried out with the utmost rigour in Sweden, especially during the most recent periods.
King Charles IX40 issued a proclamation in the severest terms, in which he ordered on pain of death that a Swedish daler or 4 mark should be worth 32 öre, while the riksdaler was worth 36 öre, but entirely in vain, as the daler was 50 per cent slighter in metal content and value. Futile efforts were likewise made during the minority of Queen Christina41 in 1638 and by her herself in 1645, and the report of the Public Finance Board on the information called for by King Charles XI42 regarding such devaluations of the currency, dated 13 March 1695, is especially remarkable. It states among other things: “It is absolutely incontestable that the better the coinage, the greater the advantage and value to him who possesses it, but whether it is feasible in the manner proposed, in this kingdom any more than elsewhere, to achieve stability, import silver and retain the good coin in the country while, on the other hand, we remain safe from the insidious introduction of false and worthless coin, one has good reason not only to doubt but to regard as absolutely impracticable. Past times have proved this, as when, in the time of King Charles IX, Swedish silver43 was related to a riksdaler as 32 to 36, as well as in the time of Queen Christina in 1645, when 48 öre were to be worth the same as 1 riksdaler, or 3 caroliner, which could not be maintained for four years. What else could be expected now, if one were to undertake such a devaluation?”22
Continual efforts were made to make 36 öre equal to 1 riksdaler specie, but when that was unsuccessful, the preference was for 48 öre to do so, and soon afterwards that 52 öre should correspond to 1 riksdaler, but nothing lasted until the currency was stabilized in its natural equivalence in 1681, making 1 riksdaler specie equivalent to a 6-daler plåt, or 64 öre, and in order most conveniently to escape from the whole muddle and not mix the various daler up with each other, the expedient of giving the inferior daler the name of daler kmt and the others daler smt was hit upon, which never meant, however, that the inferior daler was composed of copper and the better one of silver, for all plåtar are stamped daler smt, and the daler has often had as slight a content of silver as of copper, which shows that daler kmt in reality denotes neither silver nor copper but is a tale-value44 that is applied in Sweden to the entire currency and is used in all commerce, although it is now asserted that it only denotes copper plåtar, as it is desired to have the banknotes exchanged for assets at the lowest tale-value, even if that were to cause the greatest harm to the country.
At the beginning of the seventeenth century there was thus as yet no more than one kind of daler in Sweden, but as the daler was increasingly debased in minting as against the riksdaler, it was found necessary to reckon with two kinds of daler and to call one “a copper coin” and the other “a silver coin”. This daler kmt has now again been debased by 100 per cent, as has been demonstrated above; it must therefore become as impossible as then to make them equivalent, and the most natural remedy, to escape from the confusion into which we have fallen, will be either to entirely abandon the reckoning in daler or to differentiate between daler in copper coin and daler in banknotes.
At the beginning of our liberty,45 much consideration was also given to lowering the tale-value, which had been raised in 1715, but an anonymous writer46 showed in 1722, in an exhaustive essay entitled Indefeasible Thoughts on Lowering and Raising the Value of the Swedish Coinage, Printed in Stockholm by Joh. Hind. Werner,47 how extremely hazardous any devaluation of the coinage would be. He expounds on the matter with such clarity and force that it can hardly be improved upon and simply needs to be applied to the crisis in which we now find ourselves.
He first of all shows how raising the value of the coinage had within six years increased the price of all commodities and trades in the kingdom by 100 or 15023 per cent, demonstrates this with special reference to copper and iron, and says that “since they have by now, through the raising of the value of the coinage, together with the paltry value of the token coins, deteriorated from their optimum and earlier condition and have been brought into a different one, they face risks and danger should a single further change be made in the coinage”.
He deals with the metalworking industries, demonstrating how every branch thereof had been transformed along with the currency, how the cost of pig iron, ore, charcoal, haulage and freight, and the like had risen, and then says reflectively: “If changes were to be made in the currency, from the revaluation of which all this flows, then the very foundation of iron production will be affected. One could, for instance, imagine those works where iron cannot regularly be produced48 for less than 35, 40, 45 daler, and where, by a devaluation of a currency, the price would fall to 30 or 35; will not works of that description then perish and the rest struggle on without making a profit until they eventually fall into decay?” “What concern”, he continues, “do those have for the welfare of the kingdom who regard a devaluation of the currency as beneficial for the country despite the fact that the kingdom’s most valuable treasure is thereby exposed to such a great risk?”
The alteration in the currency and in the value of commodities, he continues, “may arise from any cause whatsoever, yet it will become more and more enduring and by degrees irreversible. It is not so easy to alter what has been rising for so many years and because of so many circumstances.
“To reverse all the above-mentioned by law and compulsion is sooner said than done; in the case of a currency, all such things are easier to raise than to lower; those are more able to adapt themselves who are necessary to the operation of the works and who can with less injury leave the work undone or the materials unsold than the owner can on that account allow the whole works to come to a standstill.”
He finally deals with all the disadvantages that follow from the raising of the value of the currency and shows how the major ones had already been removed and the remainder could also easily be remedied without exposing the welfare and survival of the kingdom and the citizens to extreme peril by a devaluation.24 But since commodity prices, purchases, productive occupations and metalworking industries have now adapted themselves to a level of daler that corresponds to the higher tale-value which the banknote has been shown to have, to attempt to lower it seems, to me at least, impossible and that too much is thereby set at risk on what may be an unreliable calculation.
§. 17.
Sedan nu altså är bewist, at räkne-wärdet på Sedel-dalern är så wäl genom bruket, som af nöden twingat, at genom Lagar förhöjas, bör närmare eftersinnas, om dess nedsättande til sitt förra wärde, blifwer möjeligt eller icke?
I forna tiders Finance-Handlingar, läser man mycket om sådana försök; men icke et enda af någon betydelighet, finnes någorstädes hafwa lyckats.
Regenterna hafwa wid slika tilfällen gemenligen wältrat sitt Finance-werk utur askan i elden. I synnerhet hafwa många sådana prof med yttersta stränghet blifwit i nästförflutna tide-hwarfwen gjorde i Swerige.
Konung Carl IX, utgaf i alfwarsammaste termer et Placat, däruti han wid lifsstraff anbefalte, at en Swensk Daler eller 4 mark, skulle gälla 32 öre emot det R:dalern galt 36 öre, men helt förgäfwes; emedan Dalern war 50 proCent swagare til sin halt och wärde; äfwenså blefwo fåfänga försök gjorda under Drottning Christinæ minorennitets tid,49 år 1638,50 och af hänne sjelf 1645,51 och är i synnerhet, Kongl. Kammar-Collegii utlåtande öfwer Kongl. Maj:ts Carl XI:s infordrade underrättelser, om slika devalvationer med Myntet, af den 13 Martii 1695, märkeligt. Då det bland annat heter: ”Oemotsäjeligit är fuller52 det, at ju bättre Mynt, ju större fördel och wärde hafwer den, som det äger; men om det på det projecterade sättet här i Riket mera än annorstädes sig göra låter, at därwid skal hafwa bestånd, Silfwer kunna införskaffas, och det goda Myntet behållas i landet, och man däremot wara säker för falskt och odugeligit Mynts insmygande, därom hafwer man stora skäl, icke allenast at twifla, utan hålla det absolute för ogörligt. Framfarne tider hafwa det utwist, då i Konung Carl den IX:des tid Swenskt Silfwer sattes emot en R:daler, som 32 mot 36, jämwäl i Drottning Christinæ tid 1645, då 48 öre skulle gälla lika emot en R:daler, eller 3 Caroliner, som icke kunde bestå i 4 år. Hwad wore wäl nu annat at förwänta, om man til en sådan devalvation skrida skulle?”5322
Man arbetade hela tiden bårtåt därpå, at få 36 öre i jämlikhet med en R:daler Specie, men då det ej lyckades, wille man hälst, at 48 öre skulle gå därföre; straxt därefter, at 52 öre skulle räknas på en R:daler; men ingen ting hade bestånd, förr än man år 1681 satte Myntet i sin naturliga jämlikhet, och gjorde en R:daler Specie lika med 6 Dalers Plåt, eller 64 öre, och at tjenligast komma från hela willerwallan, och ej blanda de olika Dalrar med hwarandra, fant man på det expedientet,54 at kalla de sämre Dalrarne, Daler K:mt, och de andra Silf:mt; hwilket likwäl aldrig betydde, at den sämre Dalern bestod i Koppar, och den bättre i Silfwer; ty alla Plåtar stå stämplade til Daler Silf:mt, och Dalern har ofta warit så swag i Silfwer som i Koppar, hwaraf ses, at Daler Kopp:mt beteknar egenteligen, hwarken Silfwer eller Koppar, utan är et räkne-wärde, som i Swerige lämpas på alt Mynt, och nyttjas i all handel, fast man nu wil påstå den samma endast betekna Koppar-plåtar, då man önskade få, ehwad det ock skedde med Rikets största skada, sina Sedlar efter lägsta räknewärde i redbarheter förwandlade.
I början af 1600 talet, war altså ännu icke mera än et slags Dalrar i Swerige; men då Dalern alt mer och mer försämrades wid utmyntningen emot Riksdalern, såg man sig nödsakad, at räkna twå slags Dalrar, och kalla det ena Koppar, och det andra Silfwermynt. Nu är åter denna Kopp:mts Daler försämrad til 100 proCent, som förut är bewist; det måste därföre blifwa lika omöjeligt, som då, at göra dem lika, och det naturligaste botemedlet, at komma från wår iråkade oreda, blifwer det, at antingen aldeles förkasta Daler-räkningen, eller göra skillnad imellan Koppar- och Sedel-dalrar.
I början af wår frihet war man äfwen mycket omtänkt på nedfällande af det räkne-wärde, som 1715 blef förhögdt; men en Anonym55 wiste år 1722 i en grundelig Afhandling, under Titel: Oförgripelige Tankar, om Swenska Myntets förnedring och uphöjning, Tryckt i Stockholm af Joh. Hind. Werner, huru högst äfwentyrlig någon devalvation därwid wore. Han utförer saken med den redighet och styrka, at det föga kan förbättras, och behöfwer ej mera, än blott lämpas på den crisi,56 i hwilken wi stå.
Han wisar först, huru den i Myntet skedde förhögning, upbragt alla inrikes waror och handteringar på 6 års tid til 100 och 15023 proCent; bewisar det i synnerhet om Kopparen och Järnet, och säger: at sedan de nu mera genom Myntets förhögning, jämte Mynt-teknens slätta wärde,57 kommit ur sitt bästa och förra skick, och äro bragte uti et annat, stå de i äfwentyr och fara, där en enda rörelse skulle widare göras i Myntet.
Han går in uti Bruks rörelserna, och lägger å daga, huru alla grenar däraf undergått efter Myntet sin förwandling; Tack-järnet, Malmen, Kolen, forslor58 och frakter, med mera, upstigit, och säger sedan eftertänkeligen: ”Skulle Myntet nu röras, på hwilkets valvation alt detta är grundat, så kommer ju sjelfwa grunden til järnets tilwerkning at röras. Man föreställer sig til exempel de werk, hwarwid järnet inunder 35, 40, 45 dal. jämt kan tilwerkas,59 och at det, igenom en devalvation af et Mynt skulle falla til 30 eller 35; måste icke de werk, som således beskaffade äro, gå inunder, och de andra utan winst uthärda, tils at de med tiden falla uti lägerwall?60 Hwad ömhet, fortfar han, mon nu de hafwa om Rikets wälfärd, som hålla Myntets devalvation för at gagna landet? Där likwäl det, som är Rikets förnämsta skatt, underkastas därigenom en så stor äfwentyrlighet.”61
Förändringen i Myntet och warornas wärde, säger han widare, ”må härflyta af hwad grund, som hälst, så blifwer den likwäl mer och mer beständig, och omsider oöfwerwinnelig. Det är icke så lätt at förändra det, som i så många år, och af så många tilfällen har förhögdt sig.”62
”At bringa med Lag och med twång, alt som ofwannämdt är tilbakars, är snarare tänkt, än gjordt; lättare förhöjer sig alt sådant med et Mynt, än förnedrar sig:63 bättre kunna de bända bågan,64 som äro nödige til werkens drifwande, och som med mindre skada kunna lemna arbetet ogjordt eller ock materialierna osålda, än ägaren kan därföre låta afstanna hela werket.” 65
Han uptager ändteligen alla de olägenheter, som följa af Myntets förhögning, och wisar huru de förnämsta redan woro undanrögde och de återstående äfwen lätt kunde afhjälpas, utan at genom en devalvation, därföre sätta Rikets och medborgares wälfärd och bestånd i yttersta äfwentyr.24
Men sedan nu mera waru-prisen, köp, näringar och Bruks-rörelser antagit et Dalertal efter det högre räkne-wärdet, som är bewist wara på Sedelen, at arbeta på dess nedsättande; det synes åtminstone för mig omöjeligt, och at därwid risqueras för mycket på en, kan hända, osäker uträkning.
§ 17
Kun nyt on siis todistettu, että setelitaalerien laskenta-arvoa on sekä käytännössä että välttämättömyyden pakosta lainsäädännöllistäkin tietä nostettu, on lähemmin pohdittava, onko setelitaalerien arvon palauttaminen ennalleen mahdollista vai ei.
Rahajärjestelmää koskevista entisaikojen asiakirjoista voidaan lukea paljon sensuuntaisista yrityksistä; yhdenkään millään tavoin merkittävän niistä ei ole kuitenkaan havaittu missään onnistuneen.
Hallitsijat ovat tuollaisissa tilanteissa tavallisesti syösseet rahalaitoksensa ojasta allikkoon. Etenkin Ruotsissa on monia tuollaisia kokeiluja pantu viimeksi kuluneina hallituskausina toimeen äärimmäisin ankarin keinoin.
Kuningas Kaarle IX julkaisi mitä vakavimpia sanoja käyttäen plakaatin, jossa hän vaati kuolemanrangaistuksen uhalla tottelemaan käskyään, että ruotsalaisen taalerin eli 4 markan arvo on 32 äyriä, kun taas riikintaalerin käypä arvo oli 36 äyriä, mutta käsky jäi täysin turhaksi, koska taaleri oli pitoisuudeltaan ja arvoltaan 50 % huonompi. Yhtä turhiksi jäivät yritykset kuningatar Kristiinan alaikäisyyden aikana66 vuonna 163867 sekä hänen itsensä toimesta 1645,68 ja erityistä huomiota ansaitsee kuninkaallisen kamarikollegion 13. maaliskuuta 1695 antama lausunto hänen majesteettinsa Kaarle XI:n vaatimista tuollaisia rahan devalvointeja koskeneista selvityksistä. Siinä muun muassa sanotaan: ”Täysin vastaansanomatonta on, että mitä parempaa raha on, sitä enemmän etua ja arvokkaampaa omaisuutta sen omistajalla on; mutta sangen hyvällä syyllä voidaan paitsi epäillä pitää myös täysin mahdottomana sitä, että tässä valtakunnassa kyetään paremmin kuin muualla huolehtimaan suunnitellulla tavalla rahan arvon pysyvyydestä, että voidaan hankkia hopeaa ja pitää hyvä raha valtakunnassa ja toisaalta huolehtia varmalla tavalla siitä, ettei väärä ja kelvoton raha pääse hivuttautumaan liikkeeseen, Entiset ajat ovat sen osoittaneet, kun kuningas Kaarle IX:n aikana ruotsalaisen taalerin suhde riikintaaleriin määrättiin olemaan 32:36, samoin kuningatar Kristiinan aikana, kun 48 äyrin piti vastata yhtä riikintaaleria tai kolmea karoliinia, mikä suhde ei kuitenkaan pysynyt voimassa neljääkään vuotta. Mitä muuta voitaisiin nyt odottaa, jos tuontapaiseen devalvaatioon ryhdyttäisiin?”6922
Kaiken aikaa tehtiin työtä, jotta 36 äyriä saataisiin vastaamaan yhtä hopeista riikintaaleria, mutta kun siinä ei onnistuttu, haluttiin edes 48 äyrin saavuttavan tuon vastaavuuden. Pian sen jälkeen toivottiin, että riikintaaleria vastaavaksi summaksi laskettaisiin 52 äyriä. Mitkään vastaavuudet eivät kestäneet, ennen kuin vuonna 1681 rahan arvo saatettiin luonnolliseen tasapainoonsa ja hopeisen riikintaalerin vastineeksi tuli 6 taalerin plootu eli 64 äyriä, ja jotta helpoimmin päästäisiin koko sekamelskasta eikä erilaisia taalereita sekoitettaisi toisiinsa, keksittiin keinoksi nimittää huonompia taalereita ”taalereiksi kuparirahaa” ja muita ”taalereiksi hopearahaa”. Tämä ei kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että huonompi taaleri olisi ollut kuparia ja parempi hopeaa: kaikki plootuthan on leimattu hopeataalereiksi, ja hopeataaleri on usein ollut yhtä kehnoa rahaa kuin kuparitaalerikin. Tästä nähdään, ettei ”taaleri kuparirahaa” tarkoita oikeastaan hopeaa eikä kuparia, vaan on laskenta-arvo, jota Ruotsissa sovelletaan kaikkeen rahaan ja käytetään kaikessa kaupankäynnissä, vaikka nyt halutaan väittää sen tarkoittavan vain kupariplootuja, kun setelit haluttaisiin saada alhaisimman laskenta-arvon mukaan muutetuksi käyväksi omaisuudeksi, vaikka tämä tapahtuisikin valtakunnan mitä suurimmaksi vahingoksi.
Ruotsissa oli siis vielä 1600-luvun alussa vain yhdenlaisia taalereita, mutta kun lyötyjen taalereiden arvo heikkeni yhä huonommaksi riikintaaleriin verrattuna, havaittiin välttämättömäksi ryhtyä laskemaan kahdenlaisia taalereita ja sanoa toisia kupari- ja toisia hopearahaksi. Nyt tämä kuparitaaleri on jälleen menettänyt puolet arvostaan,70 kuten edellä on osoitettu; niinpä on väistämättä yhtä mahdotonta saada niitä samanarvoisiksi kuin tuolloinkin, ja luonnollisin parannuskeino siitä sekasorrosta pääsemiseksi, johon olemme joutuneet, on joko taalerijärjestelmän täydellinen hylkääminen tai kupari- ja setelitaalerin erottaminen toisistaan.
Vapaudenaikamme alussa pohdittiin myös paljon 1715 nostetun laskenta-arvon alentamista. Muuan tuntematon kirjoittaja71 osoitti kuitenkin vuonna 1722 perusteellisella tutkimuksellaan, jonka otsikkona on Oförgripelige tankar, om swenska myntets förnedring och uphöjning72 ja jonka on Tukholmassa painattanut Joh. Hind. Werner, miten tavattoman suuria vaaroja devalvoinnista aiheutuisi. Hän esittää asian niin selkeästi ja vahvasti, ettei selvitystä juurikaan voi parannella, sitä on vain sovellettava nykyiseen kriisiimme.
Hän osoittaa ensiksi, että riikintaalerin lunastamiseen tarvittavan rahamäärän kasvattaminen oli kuudessa vuodessa tehnyt kaikista kotimaisista tavaroista ja elinkeinojen harjoittamisesta 100–150 % kalliimpia,23 todistaen tämän erityisesti kuparin ja raudan osalta, ja sanoo: että kun niiden valmistus nyttemmin ei laskenta-arvon nostamisen sekä hätärahojen73 kehnon metalliarvon takia enää ole entisessä parhaassa tilassaan, vaan on joutunut toisenlaiseen tilaan, se on vaarassa, jos rahayksiköissä tehdään enää vähäisinkään muutos.74
Hän syventyy ruukkien liiketoimintaan ja paljastaa, miten kaikki tämän toiminnan haarat ovat kokeneet muutoksia rahan arvon muutosten myötä. Harkkoraudan, malmin, hiilen, kuljetuspalkkojen ja rahtien ym. hinnat ovat nousseet, ja sitten hän sanoo painokkaasti: ”Jos nyt koskettaisiin rahan arvoon, jonka muuttamisen seurausta tämä kaikki on, horjutetaan itse raudanvalmistuksen perustaa. Kuvitellaanpa esimerkiksi laitoksia, joissa rautaa voidaan juuri ja juuri valmistaa 35, 40 tai 45 taalerin hintaan,75 mutta hinta putoaisi devalvaation takia 30 tai 35 taaleriin; eivätkö tuollaiset laitokset väistämättä romahda ja muut sinnittele voittoa tuottamatta, kunnes ne ajan mittaan ajautuvat rappioon?” Hän jatkaa: ”Millaista huolta valtakunnan hyvinvoinnista kantavat ne henkilöt, jotka pitävät rahan devalvaatiota maalle hyödyllisenä? Siinähän valtakunnan tärkein rikkaus kuitenkin asetetaan sangen suurelle vaaralle alttiiksi.”
Hän jatkaa edelleen, että muuttuupa rahan ja tavaroiden arvo ”mistä syystä tahansa, se tulee kuitenkin yhä pysyvämmäksi ja lopulta sellaiseksi, ettei entistä arvoa voida enää palauttaa. Ei ole kovin helppoa muuttaa sellaista arvoa, joka on sangen monien vuosien kuluessa ja sangen monien syiden takia kohonnut.”
”Kaiken edellä mainitun saattaminen lain ja pakon voimalla entiselleen on helpommin sanottu kuin tehty: kaikki tuollainen kallistuu rahan arvon muuttumisen myötä helpommin kuin halpenee. Paremmin pystyvät sopeutumaan ne, joita tarvitaan tuotannon hoitamiseen ja jotka pystyvät vähemmän vahinkoa kärsien jättämään työn tekemättä tai raaka-aineet myymättä kuin omistaja pysäyttämään tällaisesta syystä koko laitoksen.”76
Lopuksi hän esittää kaikki rahan laskenta-arvon kohoamisesta aiheutuvat epäkohdat ja osoittaa, että tärkeimmät niistä oli jo raivattu tieltä ja jäljelle jääneetkin voitiin helposti korjata saattamatta valtakunnan ja kansalaisten hyvinvointia devalvaatiolla alttiiksi äärimmäisille vaaroille.24
Mutta kun tavaroiden myynti- ja ostohinnoissa, elinkeinoissa ja ruukkien toiminnassa on nyttemmin totuttu soveltamaan taalereita käytettäessä korkeampaa laskenta-arvoa, jota setelien on edellä osoitettu kantavan, näyttää yritys laskenta-arvon alentamiseksi ainakin minun mielestäni mahdottomalta, ja suunnitelman epävarmuuden takia se merkitsisi ehkä myös liian suuren riskin ottamista.
§ 17
Since it has now been demonstrated that the tale-value of the paper daler has had to be raised by law, both because of the use made of it and from necessity, closer consideration should be given as to whether reducing it to its previous value would or would not be possible.
There is much to be read in the financial documents of former times about attempts of that kind, but not a single one of any significance turns out to have succeeded anywhere.
Rulers have on such occasions generally tipped their financial system from the frying-pan into the fire. Many such experiments have been carried out with the utmost rigour in Sweden, especially during the most recent periods.
King Charles IX77 issued a proclamation in the severest terms, in which he ordered on pain of death that a Swedish daler or 4 mark should be worth 32 öre, while the riksdaler was worth 36 öre, but entirely in vain, as the daler was 50 per cent slighter in metal content and value. Futile efforts were likewise made during the minority of Queen Christina78 in 1638 and by her herself in 1645, and the report of the Public Finance Board on the information called for by King Charles XI79 regarding such devaluations of the currency, dated 13 March 1695, is especially remarkable. It states among other things: “It is absolutely incontestable that the better the coinage, the greater the advantage and value to him who possesses it, but whether it is feasible in the manner proposed, in this kingdom any more than elsewhere, to achieve stability, import silver and retain the good coin in the country while, on the other hand, we remain safe from the insidious introduction of false and worthless coin, one has good reason not only to doubt but to regard as absolutely impracticable. Past times have proved this, as when, in the time of King Charles IX, Swedish silver80 was related to a riksdaler as 32 to 36, as well as in the time of Queen Christina in 1645, when 48 öre were to be worth the same as 1 riksdaler, or 3 caroliner, which could not be maintained for four years. What else could be expected now, if one were to undertake such a devaluation?”22
Continual efforts were made to make 36 öre equal to 1 riksdaler specie, but when that was unsuccessful, the preference was for 48 öre to do so, and soon afterwards that 52 öre should correspond to 1 riksdaler, but nothing lasted until the currency was stabilized in its natural equivalence in 1681, making 1 riksdaler specie equivalent to a 6-daler plåt, or 64 öre, and in order most conveniently to escape from the whole muddle and not mix the various daler up with each other, the expedient of giving the inferior daler the name of daler kmt and the others daler smt was hit upon, which never meant, however, that the inferior daler was composed of copper and the better one of silver, for all plåtar are stamped daler smt, and the daler has often had as slight a content of silver as of copper, which shows that daler kmt in reality denotes neither silver nor copper but is a tale-value81 that is applied in Sweden to the entire currency and is used in all commerce, although it is now asserted that it only denotes copper plåtar, as it is desired to have the banknotes exchanged for assets at the lowest tale-value, even if that were to cause the greatest harm to the country.
At the beginning of the seventeenth century there was thus as yet no more than one kind of daler in Sweden, but as the daler was increasingly debased in minting as against the riksdaler, it was found necessary to reckon with two kinds of daler and to call one “a copper coin” and the other “a silver coin”. This daler kmt has now again been debased by 100 per cent, as has been demonstrated above; it must therefore become as impossible as then to make them equivalent, and the most natural remedy, to escape from the confusion into which we have fallen, will be either to entirely abandon the reckoning in daler or to differentiate between daler in copper coin and daler in banknotes.
At the beginning of our liberty,82 much consideration was also given to lowering the tale-value, which had been raised in 1715, but an anonymous writer83 showed in 1722, in an exhaustive essay entitled Indefeasible Thoughts on Lowering and Raising the Value of the Swedish Coinage, Printed in Stockholm by Joh. Hind. Werner,84 how extremely hazardous any devaluation of the coinage would be. He expounds on the matter with such clarity and force that it can hardly be improved upon and simply needs to be applied to the crisis in which we now find ourselves.
He first of all shows how raising the value of the coinage had within six years increased the price of all commodities and trades in the kingdom by 100 or 15023 per cent, demonstrates this with special reference to copper and iron, and says that “since they have by now, through the raising of the value of the coinage, together with the paltry value of the token coins, deteriorated from their optimum and earlier condition and have been brought into a different one, they face risks and danger should a single further change be made in the coinage”.
He deals with the metalworking industries, demonstrating how every branch thereof had been transformed along with the currency, how the cost of pig iron, ore, charcoal, haulage and freight, and the like had risen, and then says reflectively: “If changes were to be made in the currency, from the revaluation of which all this flows, then the very foundation of iron production will be affected. One could, for instance, imagine those works where iron cannot regularly be produced85 for less than 35, 40, 45 daler, and where, by a devaluation of a currency, the price would fall to 30 or 35; will not works of that description then perish and the rest struggle on without making a profit until they eventually fall into decay?” “What concern”, he continues, “do those have for the welfare of the kingdom who regard a devaluation of the currency as beneficial for the country despite the fact that the kingdom’s most valuable treasure is thereby exposed to such a great risk?”
The alteration in the currency and in the value of commodities, he continues, “may arise from any cause whatsoever, yet it will become more and more enduring and by degrees irreversible. It is not so easy to alter what has been rising for so many years and because of so many circumstances.
“To reverse all the above-mentioned by law and compulsion is sooner said than done; in the case of a currency, all such things are easier to raise than to lower; those are more able to adapt themselves who are necessary to the operation of the works and who can with less injury leave the work undone or the materials unsold than the owner can on that account allow the whole works to come to a standstill.”
He finally deals with all the disadvantages that follow from the raising of the value of the currency and shows how the major ones had already been removed and the remainder could also easily be remedied without exposing the welfare and survival of the kingdom and the citizens to extreme peril by a devaluation.24 But since commodity prices, purchases, productive occupations and metalworking industries have now adapted themselves to a level of daler that corresponds to the higher tale-value which the banknote has been shown to have, to attempt to lower it seems, to me at least, impossible and that too much is thereby set at risk on what may be an unreliable calculation.
Edellinen jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 16
Seuraava jakso: Valtakunnan pelastaminen, § 19
Henkilöt: Kaarle IX Kaarle XI Kristiina Kustaa II Adolf Oxenstierna, Axel Swedenborg, Emanuel
Raamatunkohdat:
Aiheet: