Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Valtakunnan pelastaminen

Valtakunnan pelastaminen, § 24

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

30

§ 24

Siitä, mitä edellä on jo sanottu, voi jokainen asioita harkitseva helposti havaita, miten vahingollinen tuollainen kurssia alentamalla suoritettava raha­realisaatio väistämättä on julkiselle elämällemme.

Pidän tuollaista toimenpidettä mitä suurimmassa määrin vahingollisena. Ensinnäkin pankille, joka on jo laajentanut luotonantoaan ylikohtuuden rajojen ja joutuisi tämän operaation yhteydessä suhdanteita hyväkseen käyttäneiden, lainoilla ja omaisuuksilla keinotelleiden, kansakunnan kustannuksella taalerisummansa moninkertaisiksi kasvattaneiden setelikapitalistien uhriksi. Kuvitellaanpa esimerkiksi, että joku oli vuonna 1736 ostanut 90 000 kuparitaalerin arvoisen kiinteistön ja maksanut sanotun ostohinnan silloisen kurssin mukaan 10 000 hopeariikintaalerilla, mutta myynyt 1762 saman kiinteistön, tekemättä siihen mitään olennaisia parannuksia, 270 000 setelitaalerilla, mikä summa silloisen 108 markan kurssin mukaan täysin vastasi ostohintaa, ja käyttänyt sitten summaa tuottavasti hyväkseen antamalla kuparitaalerimääräisiksi sovittuja lainoja lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Jos hän 6–8 vuoden kuluttua, jolloin vaihtokurssi olisi palautettu 36 markaksi, lunastuttaa setelinsä pankissa, hänen on saatava seteleistään 30 000 hopeariikintaaleria eli alkuperäinen pääomansa kolminkertaisena.

Kysyn näin ollen hyvällä syyllä ensinnäkin: onko hänellä oikeus noin suuren summan saamiseen? Ja toiseksi: kuka tässä tekee hänestä rikkaan? Eikö rikkauden antaja ole pankki, jonka setelit eivät 1762 vastanneet enempää kuin 10 000 riikintaaleria, mutta joiden arvoksi on määriteltävä 30 000 riikintaaleria siinä vaiheessa, jolloin se joutuu lunastamaan ne, eli kolminkertainen summa?

Vaikka pankilla olisi rikkauksia kuin merestä ammentaisi, rosvotaan tuolla tavalla kuitenkin alamaisten sinne hyvässä uskossa tallettamia yksityisiä pääomia; kun sitten vielä otetaan huomioon, ettei pankki pysty lunastamaan maksusitoumuksiaan 70 markan kurssiin, miten uhkarohkeata koko valtakunnan kannalta olisikaan vaativampaan vaihtokurssiin siirtyminen?

Lisäksi: jos olisin ottanut pankista esimerkiksi 10 000 taalerin lainan ja voisin uskoa, että päätetty kurssin lasku olisi mahdollista jonkin vuoden kuluttua toteuttaa, on selvää, että järkevänä ihmisenä maksaisin, vaikka omistaisinkin tämän pääoman seteleinä, mieluummin velkani pois riikintaalereilla 70 markan kurssiin tai, ellei muuta keinoa olisi, antaisin pankin huutokaupata sillä vakuutena olevan kiinteistöni ja saada siten velkani pankille31 maksetuksi, koska olisin varma siitä, että voisin muutaman vuoden kuluttua vaatia pankilta setelipääomastani 1 111 1/9 hopeariikintaaleria, jonka vastineeksi olen tänä vuonna maksanut 571 3/7 riikintaaleria, ja olisin myös varma siitä, että voisin aina ostaa 1 111 1/9 riikintaalerilla paremman kiinteistön kuin 571 3/7 riikintaalerilla.

Nyt kysyn taas: kuka tässä maksaa erotuksen? Pankki.

Minulle varmaankin vastataan: onhan hyvä, että pankki saa reaaliomaisuutta haltuunsa; sitä paremmin se pystyy lunastamaan setelinsä, kun ne aikanaan tuodaan lunastettaviksi. Aivan oikein, hyvä lukija, mutta ajattelepa, miten paljon se saa? Tuskin puolet siitä, minkä se joutuu maksamaan. Kysyn tämän takia uudelleen: mistä toinen puolisko eli 540 riikintaaleria otetaan? Pankin omista varoista, toisin sanottuna kansalaisten omaisuuksista.

Alkuperäisdokumentit

Alkukieli

30

§. 24.

Af hwad här ofwanföre redan är sagt, kan hwar eftertänksam lätt finna, huru skadelig en sådan realisations-grund, eller fallande Cours måste blifwa för wårt allmänna.

Jag anser den samma i högsta måtton skadelig. 1:o för Banken, som långt öfwer höfwan1 redan utwidgadt sin Credit, och härigenom skulle blifwa et offer för Sedel-Capitalister, de där nyttjat Conjuncturen, wingladt med lån och egendomar, och på Nations depance2 mångdubbelt ökt sina Daler-summor. Til exempel: om någon år 1736 hade tilhandladt sig en egendom af 90 000 dal. K:ms wärde, och betalt samma köp-skilling efter den tidens Cours med 10 000 Riksd. Specie; men sålt samma egendom 1762, utan någon särdeles förbättring för 270 000 daler i Sedlar, som efter den tidens Cours a 108 mark, aldeles swarade emot inköps-priset, hwilken summa han på längre eller kårtare tid, genom utlåningar emot förskrifning på daler Kopp:mt, imedlertid gjort fruktbar, men efter 6 a 8 års förlopp, då Coursen åter wore 36 mark, anmäler til inlösen i Banken, måste han därföre undfå 30 000 Riksdal. Specie, eller 3dubbla Capitaler.

Jag frågar då med skäl, först: om han är berättigad til en så stor summa? och för det andra: hwem det är, som härwid gör honom rik? Är det icke Banken, hwars Sedlar år 1762 icke gullo3 mera än 10 000 R:daler; men wid det han måste inlösa dem, skola gälla 30 000 R:daler, eller 3dubbelt?

Wore Banken rik, som wattnet är djupt, så plundras dock på detta sättet undersåtarenas där, på god tro nedlagda privata penninge-Capitaler; men när nu det kommer därtil, at Banquen ej förmår inlösa sina förskrifningar efter 70 markers Cours, huru äfwentyrlig måste då icke den swårare realisations-grund blifwa för hela Riket?

Widare: Om jag wore en låntagare utur Banken, til exempel af 10 000 Dal., och kunde tro det faststäldte Coursens fall wara möjeligt at inom några år werkställas, så är klart, at jag, såsom förnuftig människa, ehuru innehafware af detta Capital i Sedlar, skulle efter 70 marks Cours heldre betala min skuld i R:daler, eller om intet annat kunde hjelpa, låta min pantsatta egendom för Bankens räkning löpa bårt4 på Auction, och därmedelst göra Banken31 betalt, emedan det aldrig slog mig felt, at jag för mitt Sedel-Capital, utur Banken hade efter några år at fordra 1 111 1/9 R:daler Specie, det jag likwäl i år betalt med 571 3/7 R:daler, och jag likaledes kunde därom wara säker, at jag för 1 111 1/9 R:daler altid kunde köpa mig bättre egendom än för 571 3/7 Riksdaler.

Nu frågar jag åter: hwem sätter här emellan? Banken.

Man swarar mig wäl: det är ju godt när Banken får Realiteter in: desto bättre blifwer han i stånd at realisera sina Sedlar, när de en gång anmälas til inlösen. Det är rätt, min Läsare! men tänk efter huru mycket han får? föga mera än hälften emot det han skal utbetala. Jag frågar därföre å nyo: hwarest skal den andra hälften eller 540 R:daler tagas? Utur Bankens egen fond; det är, af medborgares egendomar.


  1. öfwer höfwan: mer än vad som rimligt
  2. bekostnad
  3. gällde, var värda
  4. löpa bårt: säljas, gå förlorad

Suomi

30

§ 24

Siitä, mitä edellä on jo sanottu, voi jokainen asioita harkitseva helposti havaita, miten vahingollinen tuollainen kurssia alentamalla suoritettava raha­realisaatio väistämättä on julkiselle elämällemme.

Pidän tuollaista toimenpidettä mitä suurimmassa määrin vahingollisena. Ensinnäkin pankille, joka on jo laajentanut luotonantoaan ylikohtuuden rajojen ja joutuisi tämän operaation yhteydessä suhdanteita hyväkseen käyttäneiden, lainoilla ja omaisuuksilla keinotelleiden, kansakunnan kustannuksella taalerisummansa moninkertaisiksi kasvattaneiden setelikapitalistien uhriksi. Kuvitellaanpa esimerkiksi, että joku oli vuonna 1736 ostanut 90 000 kuparitaalerin arvoisen kiinteistön ja maksanut sanotun ostohinnan silloisen kurssin mukaan 10 000 hopeariikintaalerilla, mutta myynyt 1762 saman kiinteistön, tekemättä siihen mitään olennaisia parannuksia, 270 000 setelitaalerilla, mikä summa silloisen 108 markan kurssin mukaan täysin vastasi ostohintaa, ja käyttänyt sitten summaa tuottavasti hyväkseen antamalla kuparitaalerimääräisiksi sovittuja lainoja lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Jos hän 6–8 vuoden kuluttua, jolloin vaihtokurssi olisi palautettu 36 markaksi, lunastuttaa setelinsä pankissa, hänen on saatava seteleistään 30 000 hopeariikintaaleria eli alkuperäinen pääomansa kolminkertaisena.

Kysyn näin ollen hyvällä syyllä ensinnäkin: onko hänellä oikeus noin suuren summan saamiseen? Ja toiseksi: kuka tässä tekee hänestä rikkaan? Eikö rikkauden antaja ole pankki, jonka setelit eivät 1762 vastanneet enempää kuin 10 000 riikintaaleria, mutta joiden arvoksi on määriteltävä 30 000 riikintaaleria siinä vaiheessa, jolloin se joutuu lunastamaan ne, eli kolminkertainen summa?

Vaikka pankilla olisi rikkauksia kuin merestä ammentaisi, rosvotaan tuolla tavalla kuitenkin alamaisten sinne hyvässä uskossa tallettamia yksityisiä pääomia; kun sitten vielä otetaan huomioon, ettei pankki pysty lunastamaan maksusitoumuksiaan 70 markan kurssiin, miten uhkarohkeata koko valtakunnan kannalta olisikaan vaativampaan vaihtokurssiin siirtyminen?

Lisäksi: jos olisin ottanut pankista esimerkiksi 10 000 taalerin lainan ja voisin uskoa, että päätetty kurssin lasku olisi mahdollista jonkin vuoden kuluttua toteuttaa, on selvää, että järkevänä ihmisenä maksaisin, vaikka omistaisinkin tämän pääoman seteleinä, mieluummin velkani pois riikintaalereilla 70 markan kurssiin tai, ellei muuta keinoa olisi, antaisin pankin huutokaupata sillä vakuutena olevan kiinteistöni ja saada siten velkani pankille31 maksetuksi, koska olisin varma siitä, että voisin muutaman vuoden kuluttua vaatia pankilta setelipääomastani 1 111 1/9 hopeariikintaaleria, jonka vastineeksi olen tänä vuonna maksanut 571 3/7 riikintaaleria, ja olisin myös varma siitä, että voisin aina ostaa 1 111 1/9 riikintaalerilla paremman kiinteistön kuin 571 3/7 riikintaalerilla.

Nyt kysyn taas: kuka tässä maksaa erotuksen? Pankki.

Minulle varmaankin vastataan: onhan hyvä, että pankki saa reaaliomaisuutta haltuunsa; sitä paremmin se pystyy lunastamaan setelinsä, kun ne aikanaan tuodaan lunastettaviksi. Aivan oikein, hyvä lukija, mutta ajattelepa, miten paljon se saa? Tuskin puolet siitä, minkä se joutuu maksamaan. Kysyn tämän takia uudelleen: mistä toinen puolisko eli 540 riikintaaleria otetaan? Pankin omista varoista, toisin sanottuna kansalaisten omaisuuksista.

Englanti

30

§ 24

From what has already been said above, every thoughtful person will easily find how damaging such a basis for conversion or a falling rate must be to our public affairs.

I regard it as harmful in the highest degree, first, to the Bank, which has already extended its credit far beyond reason and would hereby fall victim to banknote capitalists who have exploited the state of the market, speculated in loans and properties, and increased their daler holdings many times over at the nation’s expense. For example, if someone had bought himself a property worth 90,000 daler kmt in 1736 and had paid the purchase price at the then current rate with 10,000 riksdaler specie but had sold the same property in 1762, without any particular improvement, for 270,000 daler in banknotes, which at the then current rate of 108 mark corresponded exactly to the purchase price, a sum that he had made productive in the longer or shorter term by lending it against promissory notes in daler kmt but after the passage of six to eight years, when the rate would again be 36 mark, presented to the Bank for redemption, he must receive 30,000 riksdaler specie in exchange, or three times the original capital.

I then ask with good reason, first, is he entitled to such a large sum? and second, who in this case is making him wealthy? Is it not the Bank, whose banknotes in 1762 were not worth more than 10,000 riksdaler but when he has to redeem them will be worth 30,000 riksdaler, or three times as much?

Even if the Bank were as wealthy as water is deep, it is nevertheless the private money-capital of the subjects who have deposited it there in good faith that is plundered in this way, but when the Bank is moreover unable to redeem its promissory notes at a 70-mark rate, how hazardous must the harder rate of conversion then not become for the whole country?

Moreover, if I had borrowed from the Bank, say, 10,000 daler, and had reason to believe that the approved lowering of the rate could be implemented within a few years, it is obvious that I, as a rational person, although possessing this amount of capital in banknotes, would rather, at a rate of 70 mark, repay my debt in riksdaler, or, if there was no other solution, have the property I had put up as collateral sold at auction on behalf of the Bank and pay the Bank off in that way,31 as I would without fail be able to demand from the Bank 1,111 1/9 riksdaler specie for my banknotes after a few years, although I had paid 571 3/7 riksdaler for them this year, and I could likewise be sure that I would always be able to buy myself a better property for 1,111 1/9 riksdaler than for 571 3/7 riksdaler.

I now ask again: who is the loser here? The Bank.

I will probably be told: It is good when the Bank acquires valuables; it will be all the better able to convert its banknotes when they are one day presented for redemption. That is true, dear reader! but consider how much it will receive. Barely more than half of what it has to pay out. I therefore ask again: from where is the other half, or 540 riksdaler, to be taken? From the Bank’s own funds; that is, from the properties of the citizens.

 

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: