Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Valtakunnan heikkouden lähde

Valtakunnan heikkouden lähde

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

Valtakunnan heikkouden lähde

Painettu Tukholmassa johtaja Lars Salviuksen kirjapainossa 1765.

Painoluvan antanut N. von Oelreich.

Ihminen on luonnostaan sellainen, että hän tarvitsee toisten apua ja joutuu siksi liittymään suuremmiksi tai pienemmiksi yhteisöiksi. Mutta heti kun niin on tapahtunut, viholliset hyökkäävät viipymättä yhteisön kimppuun, osaksi ulkoa, osaksi sisältä. Historia todistaa niin ikään, että ulkoiset viholliset eivät ole luhistaneet läheskään yhtä monta yhteiskuntaa kuin oman maan kansalaisiksi naamioituneet viholliset. Useimmat valtiot tarkkailevat kyllä ulkopuolisia vihollisia, mutta niin merkillistä kuin se onkin, antavat monesti sisäisten vihollisten pitää paljastettua miekkaa kädessään. Tulisihan toki tietää, että ihminen on sama kaikkialla ja että hänen on aina helpompi tuottaa vahinkoa isänmaanystävän valekaavussa ja valheelliseen luottamukseen verhoutuneena kuin vihollisen hahmossa, täyteen sotisopaan sonnustautuneena.

Vapaat kansakunnat ovat kyllä lopulta huomanneet tämän, mutta harvat niistä ovat olleet kyllin valppaita, ennen kuin ovat tunteneet nuolen rinnassaan, valahtaneet kalmankalpeiksi, sydän on saanut kuolettavan haavan ja vapaus on alkanut kääntyä kohti tuhoa.

Oli surkeaa nähdä, kuinka roomalaiset kansantribuunit1 makasivat lyötyinä verissään2, rehelliset miehet piiskureiden ympäröiminä, ja kuinka isä saattoi puolustaa lapsensa puhtautta vain iskemällä tikarin hänen rintaansa3. Kun ohjakset oli ensin jätetty löysälle, oli jo myöhäistä suitsia omavaltaisuutta. Maalakien väärinkäyttö4 kasasi tiettyjen yksilöiden käsiin niin suuria omaisuuksia, että koko vapaus voitiin panna peliin kerralla, jolloin se pakostakin menetettiin. Sen jälkeen oli yhdentekevää, kuka tästä sai kunnian.

Roomalaisille oli sen jälkeen selvää, että suurten omaisuuksien kertyminen tietyille henkilöille vaaransi vapauden. Mutta kukaan ei kyennyt enää antamaan omanvoitonpyynnille iskua, sillä seurauksena olisi vain ollut kaksi vastaiskua.

Jos vapaa valtio ei pidä sisäisiä vihollisia tarkoin ja huolella silmällä, se joutuu aina tuhoon ilman sotaa, ruttoa ja katovuosia yhtä varmasti kuin kellon koneisto pysähtyy jousen katkettua, vaikka heiluria kuinka usein pantaisiin liikkeelle. Tästä nähdään miten on mahdollista, että kaupankäynnin ja taloudellisen toiminnan tuottama suurin kansallinen voitto voi harvojen käsiin päätyessään aiheuttaa valtakunnalle huomattavasti suuremman vahingon kuin kokonaisen maakunnan menetys sodassa. Niin kallis kuin vapauden säilyttäminen kansakunnalle onkin, yhtä tarkasti sen on myös kiinnitettävä huomiota niihin rikkauksiin, jotka kerääntyvät tiettyihin paikkoihin. Julkisella vallallahan ei ole mitään oikeutta puuttua yksityiseen omaisuuteen, jos se on tullut laillisesti yksityishenkilöiden haltuun. Toisaalta julkinen valta aiheuttaa vahinkoa isänmaalle, ellei se avaa nopeasti patoja, jotka ovat kasanneet aarteita muutamiin harvoihin käsiin ja köyhdyttäneet muita.

Mitä mutkattomammin kansakunta on noudattanut luonnonmukaisuutta, sitä vauraammaksi ja väkirikkaammaksi se on kehittynyt, sitä tasaisemmin sen rikkaudet jakaantuvat ja sitä onnellisempi on sen hallinto. Ja päinvastoin: mitä keinotekoisemmin kaupankäynti ja elinkeinot on järjestetty, sitä surkeampi ja onnettomampi on valtio.

Tätä todistaa kiistattomasti Kiina, maailman rikkain maa. Kiinan kaupungeilla ei ole mitään erioikeuksia, eikä kaupunkilaisten ja maalaisten elinkeinoja eroteta mitenkään toisistaan. Siksi koko maa on kuin yhtä kaupunkia ja kaikki kaupungit kuin ihaninta maaseutua. Kiinassa ei kaupunkeja ole ympäröity aidoilla eikä ole tulleja, ja siksi sekä kruunulla että kansalaisilla on riittävästi varallisuutta. Kaupunkeja ei erotella lainkaan maakaupungeiksi ja tapulikaupungeiksi, ja siksi liiketoiminta on tasaista ja vilkasta. Käsityöammatteja saa harjoittaa vapaasti, ja niinpä käsityöläiset ovat väsymättömän ahkeria, ja ne, jotka yrittävät tuhertaa samanaikaisesti usealla eri alalla, lähtevät vapaaehtoisesti maasta ilman että laki pakottaisi siihen. Sellaisia laivoja, jotka eivät kuljeta oman maan tuotteita, ei estä tuoteplakaatti eikä mikään kielto, vaan pidetään myönteisenä, että jotkut vaivautuvat kauppaamaan heidän tuotteitaan. Näin kiinalaisista on tullut mestarillisia kauppamiehiä, ja heidän omien tavaroidensa hinnat nousevat sitä korkeammiksi. Rahaa ei käytetä, vaan tavarat vaihdetaan tavaroihin. Metallirahat punnitaan todellisen painon ja pitoisuuden mukaan, minkä vuoksi ei tarvita rahakantaa eikä rahajärjestelmiä5, jotka ovat aiheuttaneet päänvaivaa lukuisille eurooppalaisille, vaikka heillä on kultaa ja hopeaa riittämiin. Ajatella, jos Ruotsi olisi saanut jo 400 vuoden ajan nauttia tällaisesta vapaudesta: se ei ehkä olisi Kiinan veroinen, mutta ainakin yhtä hyvässä asemassa kuin Hollanti, Sveitsi, Englanti tai jokin niiden kaltainen maa. Missä olisivat ne monet kiistat, joita on käyty kaupunkien erioikeuksista ja maakaupasta? Mihin joutaisivat siinä tapauksessa lukuisat tullimääräykset ja hankalat tulliaidat, kalliit tapulikaupunkikiistat, ammattikuntajärjestykset, tuoteplakaatit ja vastaplakaatit6, raha-asetukset, rahalaitokset, vaihtokurssit ja sadat muut seikat? Missä olisivat silloin kaikki niistä käydyt oikeusjutut, kaikki niitä nostaneet syyttäjät, kaikki niitä käsitelleet asianajajat, kaikki niistä tuomioita jakaneet tuomarit ja vihdoin kaikki palkat, ruuat ja paperit, joita kaikki kyseiset henkilöt ovat näissä yhteyksissä kuluttaneet, mikä kaikki on pois elinkeinoista?

Kiinan jälkeen Hollanti on se maa, joka on suonut kaupalleen ja käsityölleen eniten vapautta, ja seuraavaksi eniten on antanut Englanti, ja juuri siksi nämä kaksi ovat Euroopan yhteiskunnista varmimmalla pohjalla. Kuitenkaan ne eivät ole jättäneet asioiden luonnollista kulkua yhtä koskemattomaksi kuin Kiina, ja uskoisin kiinalaisten näin ollen olevan oikeassa sanoessaan, että muut kansat ovat sokeita, mutta hollantilaiset ja englantilaiset ovat yksisilmäisiä ja he itse näkevät molemmilla silmillä. Asiaintila puhuu puolestaan.

Ruotsi on kaiken tällaisen vastaisesti uskonut, että finanssi- ja kauppa­salaisuudet, yksinomaiset erioikeudet, palkkiot, rajoitukset ja monenlaiset kiellot tekevät meidät onnellisiksi. Olemme nyt pitkään puurtaneet kaiken tämän kanssa ja vihdoin päässeet niin pitkälle, että kärsimme väenpuutetta, vaikka ruttoa tai sotaa ei ole ollutkaan, että olemme joutuneet ulkomaalaisten asiamiehiksi, koska kaupankäynti ei ole vapaata, että näemme nälkää ilman katovuottakin, ja että olemme vailla metallirahaa, vaikka maassa on mitä suurimpia kaivoksia.

Pyydän saada esittää lukijalle onnettomuutemme yhden perussyyn, josta olen syvällisesti vakuuttunut.

Marraskuun 10. päivänä 1724 annetulla asetuksella7 kiellettiin ulkomaalaisia tuomasta maahan muita kuin oman maansa tuotteita. Helmikuun 28. päivänä 1726 kiellon selitettiin8 tarkoittavan, että ulkomaiset laivat eivät saa kuljettaa rahtia Ruotsin kaupunkien välillä eivätkä liikennöintiä harjoittavat Ruotsin kansalaiset saa laivan ja lastin takavarikoinnin uhalla tuoda ulkomaisilla laivoilla maahan muuta kuin laivan alkuperämaan tavaroita.

Ruotsalaisilta ei pidä millään muotoa salata, miten tuoteplakaatti saatiin aikaan ja miten lainmukaisesti asia hoidettiin. Kuninkaalliset kanslia-, vuori- ja kauppakollegiot toivat vuoden 1723 valtiopäivillä valtakunnan kunnianarvoisille säädyille saman vuoden huhtikuun 10. päivänä laaditun mietinnön9 kehottaen siinä säätyjä säätämään tuoteplakaatin. Kauppa­valiokunta käsitteli asian ja etenkin porvarisäädyn edustajat tutkivat sitä perusteellisesti, ja toukokuun 10. päivänä asiasta esitettiin muistio10 muille kunnianarvoisille säädyille. Muistiossa valtakunnan säädyille osoitettiin kumoamattomin perustein, että ehdotus on mahdoton toteutettavaksi ja tuotiin samoin esiin onnettomat seuraukset, joita säädöksellä väistämättä olisi. Sen vuoksi valtakunnan säädyt kirjoittivat heinäkuun 27. päivänä hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, että ”koska valtakunnassa ei toistaiseksi ole niin monia laivoja ja muita aluksia kuin kaupankäynti koko laajuudessa vaatisi, valtakunnan säädyt eivät pidä suotavana, että tällä hetkellä säädettäisiin kyseisen kaltainen kielto” (nimittäin vieraiden tavaroiden kuljettamisesta ulkomaisilla laivoilla) ”vaan antaisivat kansalaisten harjoittaa kyseistä toimintaa oman kykynsä ja ahkeruutensa mukaan.”11 Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa esitti saman kuukauden 31. päivänä kuninkaalliselle kauppakollegiolle nimenomaisen varoituksen siitä, ettei se ”saattaisi itseään vastuunalaiseksi, vaan huolehtisi edeltäkäsin että ruotsalaisia laivoja olisi mieluummin liikaa kuin liian vähän, jotta tavaroiden hinnat eivät kallistuisi, mikäli kollegio esittäisi liian kiireesti ja harkitsematta kuninkaalliselle majesteetille selostuksen ruotsalaisten laivojen lukumäärästä ja kantavuudesta.”12

Hyvä lukijani, jos pysyt tarkkana, löydät selityksen siihen, kuinka tuoteplakaatti laadittiin. Kuninkaalliset kollegiothan suosittelivat säädyille plakaattia, mutta porvarisääty vastusti sitä (on pantava merkille, että tukholmalaiset kuitenkin kannattivat kollegioiden esitystä). Koska kaupankäyntiä ei saatu heti kiedotuksi tähän verkkoon, asia vietiin kuninkaallisen majesteetin ratkaistavaksi, mutta majesteetti näkyy tunteneen pelin, koska hän edesvastuun uhalla kielsi kuninkaallista kauppakollegiota toimimasta hätiköidysti. Mitä tapahtui? Mainittu kollegio esitti kaikesta huolimatta heti seuraavana vuonna mietinnössään13, että meillä on laivoja riittävästi, vaikka säädyt olivat vuotta aikaisemmin olleet sitä mieltä, etteivät ne riitä kuljettamaan kolmatta osaa rahdistamme eivätkä tyydyttämään tuontitarpeitamme. Sen jälkeen plakaatti julkaistiin viivyttelemättä.

Eiköhän porvarisääty mahtanut laskea siirtonsa oikein. Kannattaa lukea sen mietintö kokonaisuudessaan, se on julkaistu tämän kirjoituksen lopussa. Mutta kuka saattoi pelätä mitään, kun asia jätettiin tällaisin varoituksin näin korkeisiin ja puhtaisiin käsiin? Kaupunkien edustajat huomasivat toki, että tällä tavoin kaupankäynti saatettaisiin muutamien harvojen käsiin ja että siitä seuraisi keinottelua etenkin suolan ja viljan hinnoilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut: vana sine viribus ira14. Asia sai vahvan kultauksen. Sanottiin että meidän on saatava ostaa suolaa ilman välikäsiä ja tuettava laivanvarustajiamme ja laivaveistämöitämme.

Seuraukset olivat asetuksen mukaiset ja samalla kansamme kannalta valitettavat. 1) Hollantilaiset ja englantilaiset suljettiin kerralla Ruotsin liikenteestä, mikäli he eivät suostuneet ottamaan painolastiksi hiekkaa ja kiviä.

2) Siksi hollantilaiset ja englantilaiset joutuivat korottamaan tavaroittensa hintaa. Heidän oli katettava rahtikustannukset korkeammilla hinnoilla, koska heitä estettiin kattamasta niitä lastin suurella määrällä: aiemmin painolastina kuljetetun suolan avulla ei nimittäin enää voitu korvata rahtikustannuksia lainkaan.

3) Tästä syystä Hollanti sulki vuonna 1725 antamallaan vastaplakaatilla15 ruotsalaiset laivat Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Muut merivallat olisivat voineet tehdä samoin Ruotsin tuoteplakaattiin viitaten.

4) Ulkomaisia aluksia ei enää voinut vierailla satamissamme yhtä paljon kuin aikaisemmin, koska ne eivät saaneet tuoda muita Ruotsissa tarvittavia tavaroita kuin oman maansa tuotteita. Vuoden 1723 valtiopäivillä säädyt katsoivat, ettei Ruotsissa ole riittävästi aluksia sellaisen säädöksen antamiseksi, mikä mainitaan kuninkaallisen majesteetin saman vuoden heinäkuun 31. päivänä kauppakollegiolle kirjoittamassa kirjeessä16 sekä kuninkaallisessa kirjeessä elokuun 17. päivältä 1725. Tämä odottamaton käänne merkitsi vahingollista iskua kaupankäynnille, johtuen kylmistä ilmasto-oloistamme ja vientimme vaikeuksista. Talvi kestää 6–7 kuukautta eivätkä omat laivamme voi kesällä käydä Hollannissa kuin yhden kerran, ja vain sen yhden matkan lastin on taattava miehistölle koko vuoden elanto. Sen sijaan hollantilaiset voivat käyttää laivojaan vuoden muina aikoina muilla vesillä ja ansaita niillä lähes joka päivä ja siten purjehtia tänne meitä alhaisemmin rahtikustannuksin. Koska maastaviejien määrä väheni ja itse ilmasto aiheutti hankaluuksia, rahtikustannukset tietenkin nousivat. Kallis kuljetus johti tavaroiden kallistumiseen ja se puolestaan vähensi menekkiä, ja menekin lasku taas vähensi kotimaista tuotantoa. Sanalla sanoen oma tuotantomme väheni ja tuontitavarat kallistuivat.

5) Pienemmät tapulikaupungit, joilla ei ollut mitään Espanjaan tai Portugaliin vietäviä tavaroita, joutuivat nyt hankkimaan kaiken suolansa harvoilta vientikauppiailta, joita oli muutamissa isommissa kaupungeissa. Suolasta jouduttiin maksamaan niin paljon, että laivojen kannatti tuoda pelkkiä suolalasteja, joten hinta muodostui todella kalliiksi. Aiemmin pienemmät tapulikaupungit olivat saaneet suolan hollantilaisilta hinnalla, joka kattoi puolet tai neljänneksen rahtikuluista, joten suolan ostaminen oli ennen edullisempaa.

6) Kun siis sekä vienti että tuonti keskittyivät harvoihin käsiin, ei kansa­kuntaamme alkanut rasittaa vain hintojen luonnollinen kallistuminen, vaan myös asiaan liittyvät kouriintuntuvat monopolit. Suola oli kipeimmin tarvittu tuontitavara, mutta sen hinta nousi niin jyrkästi, että siitä lähtien kaikilla valtiopäivillä kuultiin surkeaa valitusta sekä suolan puutteesta että sen kalleudesta, eivätkä sen enempää kuningas kuin säädytkään voineet auttaa asiaa. Tätä todistaa etenkin Suomen saaristorahvaan vuoden 1731 valtiopäiville tekemä anomus17, että ulkomaiset alukset saisivat suomalaisia tuotteita hakiessaan tuoda suolaa painolastina. Anomus torjuttiin sillä kuninkaallisella ratkaisulla, joka annettiin rahvaan yleisistä valituksista heinäkuun 28. päivänä, sen 45. pykälässä. Seuraaviin vuoden 1734 valtiopäiviin mennessä suolan hinta jatkoi nousuaan, kansa esitti katkeran valituksen ja kuninkaallinen majesteetti lupasi rahvaan yleisten valitusten johdosta saman vuoden joulukuun 17. päivänä antamansa päätöksen18 51. pykälässä auttaa kaikin tavoin, osaksi riittävillä suolan toimituksilla, osaksi muilla käytettävissä olevilla keinoilla. Lupausta oli kuitenkin aivan mahdotonta toteuttaa, koska hänen kuninkaallinen majesteettinsa oli kaupunkien yleisiin valituksiin joulukuun 12. päivänä antamansa päätöksen 5–6. pykä­lässä19 torjunut suolan tuonnin. Ruotsin kaupungit esittivät saman valituksen vuoden 1739 valtiopäivillä, mikä näkyy huhtikuun 12. päivänä annetusta kuninkaallisesta päätöksestä kaupunkien yleisiin valituksiin20.

Vuoden 1741 valtiopäivillä koko kansan oli pakko valittaa, ja kuninkaallinen majesteetti uskoi, että asiaan tuo apua lokakuun 1. päivänä ylikäskynhaltijalle ja maaherroille lähetetty kirje21, joka koski niiden luetteloiden lähettämistä, joihin oli kirjattu maahan tuotu suola ynnä muuta. Niinpä hänen majesteettinsa vakuuttaa rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 1. päivänä antamansa päätöksen 14. pykälässä22, että suolaa saadaan vastedes riittävästi ja kohtuuhinnalla. Tässä on kuitenkin pantava merkille, että vaikka hänen kuninkaallinen majesteettinsa edellä mainitussa kirjeessä lokakuun 1. päivältä oli esittänyt lupauksen, että mikäli siinä esitetyt toimenpiteet eivät auta, suolakauppaan sovelletaan samaa keinoa kuin viljantuontiin23, toisin sanoen suola poistetaan tuoteplakaatista, monopolistit saivat epäilemättä tämän toimenpiteen estettyä, vaikka hinta nousi ja valitukset voimistuivat yhä enemmän. Toukokuun 29. päivänä 1742 määrättiin, että jokaisesta suolalastista oli varastoitava 1/8  24, mutta kaikesta tästä huolimatta tavaran hinta jatkoi nousuaan. Suola oli näet joutunut harvojen käsiin, ja puute kasvoi niin suureksi, että kuninkaallisen majesteetin täytyi rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 10. päivänä 1743 antamansa päätöksen pykälissä 55 ja 5625 myöntää, että rahvas oli joutunut hädänalaiseen tilaan (eikä sitä siten voitu auttaa ilman että jollakin tavalla puututtaisiin tuoteplakaattiin), ja että suolan hinta oli noussut luonnottoman korkeaksi. Tätä on pidettävä entistäkin kiistattomampana todisteena turmiollisista monopoleista, jotka olivat vallanneet suolakaupan, sillä vaihtokurssi ei ollut tässä vaiheessa vielä ehtinyt painaa taaleriamme erityisen alas eikä sekoittaa näennäistä ja todellista kalleutta toisiinsa. Sen jälkeen ovat kuningas ja säädyt kaikilla valtiopäivillä yrittäneet auttaa kauppaa, muun muassa perustamalla suolakonttorin26 ja määräämällä suolalle hinnan. Yritykset olivat kuitenkin niin turhia, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli esittivät muille säädyille viime valtiopäivillä pöytäkirjanotteessa seuraavan raskaan valituksen, joka on kirjattu huhtikuun 24. päivänä 1762: ”Kaukaisemmilla paikkakunnilla ei ole pystytty edes seteleillä ja tuskin käteisellä kolikkorahallakaan saamaan muutamaa markkaa suolaa. Suolan puute on vain kasvanut, lisäksi tämä on tapahtunut juuri samaan aikaan kun säädyt ovat pitkään ponnistelleet torjuakseen sen ja väestö on kiihkeästi odottanut valtakunnan säädyiltä voimakkaita toimenpiteitä asiassa.”27 Olikin surkeaa, että valtakunnan kunnianarvoiset säädyt joutuivat päättämään niin pitkät valtiopäivät pystymättä auttamaan asiaa. Suola maksoi kesällä 1762 30 taaleria tynnyriltä, mutta seuraavana talvena siitä pyydettiin 50 kuparitaaleria jopa Tukholmassa. Tämä todistaa, ettei sopimusten tai lakien sana ole kyllin voimakas pitämään omanvoitonpyyntiä kurissa, kun se saa joltakin suunnalta nauttia säädösten suojaa.

Mitä taas tulee viljan ja muiden elintarvikkeiden kauppaan, tuote­plakaatti vaikutti niihin yhtä kehnosti ja olisi pian aiheuttanut monenkin ruotsalaisen kuoleman, ellei hänen kuninkaallinen majesteettinsa olisi isällisessä huolenpidossaan alamaisistaan katsonut helmikuun 12. päivänä 174128, että vilja on pakko poistaa kesäkuun loppuun asti tuoteplakaatista. Tätä vapautta pidennettiin huhtikuun 14. päivänä29 elokuun loppuun, kesäkuun 10. päivänä sitä jatkettiin30 salaisen valiokunnan ehdotuksesta vuoden loppuun, ja sitten kyseisten tarvikkeiden välttämättömän tuonnin takia seuraavaan kesäkuuhun31, siitä edelleen vuoden loppuun32, vielä vuoden 1743 heinäkuun loppuun33 ja vihdoin vuoden 1747 tammikuuhun asti34.

Se mitä kuninkaallinen majesteetti sanoo viljan liiallisesta kallistumisesta kesäkuun 11. päivänä 1746 esittämässään varoituksessa35, herättää ajatuksia: ”Vilja ja jauhot ovat Tukholmaan tuotuina kallistuneet kohtuuttomasti ja köyhät, hätää kärsivät ihmiset joutuvat kovaan ahdinkoon, kun hinta on noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä mitä viljasta ja jauhoista maksettiin talvella Suomessa, mistä ne on tuotu. Tämän takia köyhät voivat vain huokailla ja valittaa.” Kauppiaita varoitettiin, että heidän on laskettava hintoja, muussa tapauksessa hänen kuninkaallinen majesteettinsa lupasi käyttää sellaisia keinoja, jotka kyllä riittäisivät torjumaan haitallisen omanvoitonpyynnön ja auttaisivat uskollisia alamaisia pääsemään tähän kaupankäyntiin liittyvästä omavaltaisuudesta ja pakosta.

Mihin toimenpiteisiin kuninkaallinen majesteetti lieneekään ryhtynyt, apu osoittautui joka tapauksessa riittämättömäksi sekä pakkotilanteen että kalleuden kannalta. Vuotta myöhemmin näet valtakunnan säädyt esittivät samasta asiasta yleisen valituksen ja ilmaisivat joulukuun 14. päivänä 1747 laaditun valtiopäiväpäätöksen 10. pykälässä36 huolensa maanviljelyn tarvitsemasta avusta. Mutta tästä oli vähän hyötyä, koska sodan ja ruton autioittamaan maahan oli millä hinnalla hyvänsä perustettu manufaktuureja, jotka olivat vieneet muutamia tuhansia miehiä maanviljelyksestä ja lisänneet ruokittavia suita kaupungeissa. Tuoteplakaatti oli saanut aikaan sen, että suuri osa talonpoikien rengeistä oli siirtynyt uusien laivojen meri­miehiksi ja monet muut olivat kotona ryhtyneet kirvesmiehinä rakentamaan lisää aluksia laivanvarustajille. Vaikeinta oli, että suolan puute ja kalleus haittasi kalastusta ja elintarvikkeiden kauppaa. Jos joku vaivautuisi tutkimaan muita ulkomaihin liittyviä valtakuntamme tarpeita, hän saisi helposti selville kuinka monia vaikeuksia tuoteplakaatin noudattaminen on niidenkin kohdalla aiheuttanut. Aikani ei tällä kerralla riitä siihen. Haluan sanoa vain sen verran, että mahtaako valtakunnalle olla onnellisempaa, että tavaroita haetaan nyt hyvin runsaasti Lyypekistä ja Gdańskista, joissa on hollantilaisten varastot, kuin että hollantilaisten sallittaisiin tulla suoraan tänne myymään tavaransa? Kummat mahtavat olla alttiimpia sala­kuljetukselle, vieraat laivat vai omamme, joilla on ystäviä kaikkialla ja joilla kaikki sivureitit tunnetaan aivan tarkalleen? Kumpi aikakausi on ollut parempi Ruotsin kaupankäynnille, Kustaa Vaasanko aika, jolloin kippunta raakarautaa vaihtui Lyypekissä muutamaan porkkanatynnyriin, vai meidän aikamme, jolloin kippunta valmista kankirautaa vaihtuu Gdańskissa ja ­Lyypekissä leiviskään kahvipapuja?

Mutta katsokaamme myös mitä tämä on merkinnyt viennillemme. Miten on käynyt raudan myynnin, Ruotsin tärkeimmän kultakaivoksen? Silloin kun tuoteplakaatti säädettiin, raudasta maksettiin Englannissa 9 à 10 riikintaaleria kippunnalta, mutta pian sen jälkeen hinta laski kolmena ensimmäisenä vuonna 8:aan ja edelleen 6 à 7 riikintaaleriin kippunnalta ja pysyi siinä suunnilleen 20 vuotta. Muut vientituotteemme ovat kokeneet saman kohtalon samassa suhteessa. Mutta mikä on syynä?

Syy on niin luonnollinen, että sen ymmärtää yksinkertaisinkin, mutta samalla se on niin räikeässä ristiriidassa kansakuntamme, ja uskallan miltei sanoa, koko Euroopan ajatustavan kanssa, että rohkenen toivoa ymmärtämystä vain niiltä, joille asia on uusi, ja toisaalta niiltä nerokkailta ajattelijoilta, joita ennakkoluulot ja omanvoitonpyynti eivät kahlitse.

Perustan väittämäni kahdelle kaupankäynnin perustotuudelle. Edellinen kuuluu: mitä enemmän ostajia tulee markkinoille, sitä paremman hinnan myyjä saa tavarastaan ja päinvastoin. Toinen kuuluu: jos joudun tarjoamaan tavaraa ostajalle, hinta ei ole milloinkaan yhtä korkea kuin jos ostaja joutuu etsimään sitä.

Suurempien tapulikaupunkiemme kauppiaat ymmärsivät melko hyvin, että englantilaiset ja hollantilaiset olivat tärkeimmissä kotimaan satamissa heidän aikeittensa esteenä. Ulkomaalaiset myivät suolaa halvemmalla kuin meidän kauppiaamme tai pakottivat heidät antamaan omille kansalaisilleen alennusta, tarjoutuivat ostamaan rautamme ja muita vientituotteitamme ja kilpailivat kauppiaidemme kanssa tarjouksillaan niin, etteivät he pystyneet muodostamaan meillä monopolia. Toisaalta ymmärrettiin aivan yhtä hyvin sekin, etteivät portugalilaiset ja espanjalaiset purjehtisi enää lainkaan tänne, koska heillä ei ollut sellaisia tavaroita, joita olisi saanut tuoda vapaasti Ruotsiin. Heidän kohdallaan oli tuoteplakaatti tarpeen. Toisaalta ymmärrettiin myös, ettei hollantilaisten ja englantilaisten kannattanut tulla tänne hiukankaan isommalla laivamäärällä, koska he eivät saaneet käyttää suolaa painolastina eivätkä tuoda erilaisia kappaletavaroita.

Tukholmalaiset kauppiaamme panivat merkille, etteivät vain maakaupungit ja maaseutu kokonaisuudessaan, vaan myös pienemmät tapuli­kaupungit joutuisivat turvautumaan heihin saadakseen tarvitsemiaan ulkomaisia tarvikkeita, koska niillä ei ollut tarjota mitään suolasatamissa haluttuja tavaroita, ja ulkomaalaisia estettiin auttamasta niitä. Mitä tapahtui? Tuoteplakaatti annettiin, vientitavaroittemme ostajat kävivät vähiin, ja siksi parhaitten vientitavaroittemme hinnat laskivat pakostakin, kunnes useimmat ruukit joutuivat itse viejien omistukseen, niin että heidän maanmiehensäkin joutuivat ostamaan rautansa heiltä, ja lisäksi sangen kalliilla.

Koska maahan tuli vain harvoja ulkomaisia laivoja, viejät itse joutuivat viemään suurimman osan raudastamme. Siitä vähästä, minkä ulkomaalainen saattoi laivaansa ottaa, hän pystyi maksamaan sen verran vähemmän, minkä sen tuoma lasti paarlasteineen tuli hänelle kalliimmaksi. Tuote­plakaatti vei englantilaisilta ja hollantilaisilta mahdollisuuden hakea rautaa edullisesti, ja siksi me menetimme samalla mahdollisuuden saada raudasta kohtuuhintaa, ellei ostosta ja hinnasta ollut sovittu etukäteen. Muussa tapauksessa jouduimme tarjoamaan tavaraa ostajille ja myymään sen mieluummin alihintaan kuin että olisimme uskaltautuneet uudelle ja kalliille purjehdukselle ilman varmuutta siitä, että meidät otettaisiin muualla paremmin vastaan. Näin me menetimme kokonaan mahdollisuutemme käydä raudallamme sujuvaa ja jatkuvaa kauppaa ulkomailla. Tuoteplakaatti on myös perussyy raudan varastoimiseen omien tapulikaupunkivaakojen37 yhteyteen ja sen takia niin kalliiksi tulleen rautakonttorin38 perustamiseen.

Entä muuta? Kuka on nyt hyötynyt kaikesta tästä? Tähän vastataan: laivanvarustajamme ja kauppiaamme ja heidän kauttaan koko valtakunta. Jos myöntäisin, että laivojen lukumäärä on tällä tavoin Ruotsissa saatu lisääntymään, niin sen on jo edellä osoitettu tapahtuneen harvaan asutussa maassa kansan kustannuksella ja lyöneen jalat maanviljelyksen alta. Tässä on otettava huomioon se heikkouden tila, johon Ruotsin merenkulku oli joutunut tätä edeltäneen 20 vuoden sotajakson aikana, ja josta se alkoi itsestään toipua meidän ensimmäisen ja siten mitä viattomimman rauhanaikamme mittaan. On edelleen epäselvää, voidaanko tuoteplaakatilla perustellusti katsoa olleen osuutta tähän toipumiseen. Täytyy ihmetellä, että kuninkaallisen kauppakollegion kuningas Kaarle XII:lle toukokuun 22. päivänä 1697 jättämässä selostuksessa kauppa-asioiden silloisesta tilasta todetaan kauppalaivaston kasvaneen merkittävästi 12–14 vuodessa. Yksistään Tukholmassa oli 79 isompaa tai sotakelpoista alusta sekä 150 tullimaksuista puolittain vapautettua alusta39, yhteensä siis 229 alusta, joilla käytiin vakinaisesti ulkomaankauppaa. Laivanvarustajat saivat pelkästään ulkomaisista rahdeista jopa 500 000 riikintaaleria vuodessa ja kauppalaivoissa oli yli 4 000 merimiestä. Tullitulot kasvoivat 10 vuodessa 19 kultatynnyriä suuremmiksi kuin edeltävänä 10 vuotena, ja Liivinmaalla, Virossa ja Inkerinmaalla kootut erityistullit kohosivat samaan aikaan 11 kultatynnyriin riikintaalereissa laskettuna. Voidaanko sanoa vielä muuta meidän laivanvarustajistamme yhtä pitkältä ajalta? Kuninkaallisen majesteetin vuonna 1734 kaupunkien yleisiin valituksiin antaman vastauksen 5. pykälässä40 todetaan, että ruotsalaisten laivojen lukumäärä on Itämeren satamissa lisääntynyt, mutta samaa ei voitu sanoa Välimeren satamista. Ja kaikkein selvintä on ollut, että vuoden 1725 vastaplakaatti sulki meidät kokonaan Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Mitä taas tulee kauppiaisiimme, voitaneen myöntää että he voittivat siinä, tai siltä ainakin ensi silmäyksellä näyttää. Kiperämpi kysymys sen sijaan kuuluu: kenen kustannuksella he voittivat. Ulkomaalaisten kustannuksella se ei tapahtunut, sillä osaksi vientitavaramme jouduttiin myymään alihintaan, osaksi ne jäivät tapulikaupunkiemme vaa’oille omaksi tappioksemme, koska ostajia oli niin vähän. Kyseisen asetuksen avulla meidän piti saada suolaa ilman välikäsiä, mutta tämän kuljetuksen rahtimaksu oli korkea, koska laivat eivät voineet ottaa lastikseen muita kannattavampia tavaroita, vaan joutuivat tuomaan pelkkää suolaa. Tästä johtuen suolan hinta kohosi lähes kaksinkertaiseksi verrattuna siihen painolastisuolaan, jota oli saatu ostaa hollantilaisilta. Yhden kiistattoman todistuksen saamme vielä Tukholmassa ja Göteborgissa myydyn suolan huomattavasta hintaerosta. Hintaero on kahdestakymmenestäviidestä viiteenkymmeneen prosenttiin, joten göte­borgilaisille oli toisinaan edullisempaa hakea suolaa Tukholmasta kuin Espanjasta, mikä johtui ennen muuta siitä ettei ollut suolasatamiin rahdattavia kannattavia vientitavaroita. Kaikesta huolimatta tilanne oli edullinen viejille. Viejiä oli vähän, heillä oli täysi työ menekin hankkimisessa tavaroillemme ja ulkomaisten tavaroiden tuomisessa. Heidän vallassaan oli siten määrätä kummallekin tavararyhmälle sellainen hinta, joka parhaiten vastasi heidän etujaan. Mutta kaikessa tässä ei valtakunta tai kansa ole päässyt kuorimaan kermaa.

Pienempiä kaupan haaroja hoidettiin huonosti, sillä viejillä oli kädet täynnä työtä rauta-, kupari- ja messinkipellin, messinkilangan sekä rauta- ja lautatavaroiden kauppaamisessa. Siksi muut tuotantohaarat taantuivat ja kuolivat. Se, että ostajia oli vähän ja että he olivat lähes liittoutuneet keskenään, ei sälyttänyt entistä raskaampaa iestä ainoastaan maakaupungeille, vaan myös pienemmille tapulikaupungeille, joilla itsellään ei ollut tarpeeksi paljon vientituotteita. Ne menettivät ulkomaankauppansa, kun englantilaiset ja hollantilaiset eivät enää voineet käydä näiden kaupun­kien satamissa. Aiemmin myös ulkomaalaiset saattoivat asettaa vekseleitä mo­nien kotimaisten henkilöiden lisäksi ja vekselin ostaja sai etsiä parasta hintatarjousta. Siksi ei ollut mahdollista antaa kurssin hillitsemättömästi nousta pilviin. Kun kaupan pakkotila siirsi kaiken harvojen käsiin, se alkoi muistuttaa itsevaltiutta, jonka kaltaista rahalla tyrannisointia ei maailmassa ollut koskaan esiintynyt. Suolan ja viljan puute kaatoi manufaktuuriverstaita, vei viljelijät puille paljaille, esti kalastusta ja elintarvikkeiden myyntiä, nosti kaikkien verstastuotteidemme hintoja, köyhdytti kruunua ja yksittäisiä kansalaisia, jotka joutuivat ostamaan tavaroita, ja teki tuotteet niin kalliiksi, etteivät ulkomaalaiset enää ostaneet niitä (ellei niiden tuotantoa tuettu suurilla tukipalkkioilla, joilla imettiin ensin kruunun ja sitten työntekijöiden kassat tyhjiin). Sanalla sanoen valtakunta vajosi kurjuuteen.

Mutta eikö tässä väitetä liikoja? Jos kaikkialla maailmassa harjoitetun kaupankäynnin kohtaloita seuraa tarkoin ja puolueettomasti, havaitsee pian, että mitä vapaampaa jonkin kansakunnan kauppa on ollut, sitä enemmän on tavaroita, työntekijöitä ja ahkeruutta, ja päinvastoin. Huomaa senkin, että tällaisilla syillä on väistämättä kyseisen kaltaiset seuraukset.

Näemme koko nykyisen kohtalomme hahmottuneen pienoiskoossa Kustaa Vaasan aikana. Kuningas kielsi vuonna 1527 lyypekkiläisiltä pääsyn41 suureen osaan satamistamme. Tarkoituksena oli auttaa valtakunnan kaupankäyntiä, ja näin kuningas laski ensimmäisen perustan kyseenalaiselle tapuli- ja maakaupunkien erottelulle, jollaista muut kaupankäyntiä harjoittavat kansakunnat eivät lainkaan tunteneet. Silloin maakaupungit menettivät erilaisten tavaroiden nopean menekin, joka heillä oli aikaisemmin ollut omissa satamissaan, osa tavaroiden valmistajista joutui siirtymään merimiehiksi, ja tämä kaikki johti tavaroiden määrän laskuun. Silloin hintojenkin täytyi laskea, sillä tavaroiden oli kuljettava tapulikaupunkien kauppiaiden kautta ulkomaalaisille. Vastikään elpyneet heikommat elinkeinohaarat kuolivat pakostakin. Väistämättömin seuraus oli, että valtakunta alkoi menettää asemiaan kaupan tasapainossa ulkomaalaisten eduksi. Juuri tämä oli se epäkohta, joka kuninkaan toimenpiteillä piti torjua. Kun myytävien tavaroiden määrä väheni, puute oli korvattava rahalla, ja siksi hopearahaa alkoi virrata maasta. Tästä kuningas esitti yhdessä valtakunnanneuvoston ja säätyjen kanssa Örebron valtiopäivien päätöksen kuudennessa kohdassa tammikuun 24. päivänä 154042 ankaran huomautuksen. ”Samalla tavoin koko valtakunta on joutunut kärsimään raskaan ja sietämättömän vahingon, kun lähes kaikki valtakunnan kauppiaat ovat nyt jo usean vuoden ajan” (huomaa, ettei kysymys siis ole vanhasta tavasta) ”käyneet jokseenkin asiattomasti kauppaa valtakunnan metallirahoilla ja ne on lähes kokonaan viety pois maasta, Tanskaan, Saksan kaupunkeihin, Riiaan, Rääveliin43, Gdańskiin, Lyypekkiin ja muualle.” Hänen kuninkaallinen majesteettinsa kielsi nyt vakavasti, että siitä päivästä lähtien kukaan ei saanut enää tehdä niin hengen, tavaroiden ja omaisuuden menetyksen uhalla. Kansakunnan, joka kävi ulkomaalaisten kanssa kauppaa ja jonka kauppatase oli alijäämäinen, oli kuitenkin mahdotonta välttää tätä niin kauan kuin kaupankäyntiä koskevat pakkomääräykset olivat voimassa. Metallirahan kulkeutuminen ulkomaille olisi lakannut itsestään, jos kaupankäynnin olisi annettu sujua vapaasti.

Kaupankäynti ei siedä vähäisintäkään pakkoa kärsimättä siitä. Meille kävi jo yli 400 vuotta sitten samalla tavoin mitä Montesquieu kertoo Afrikan maanviljelyksestä ja sen kehityksen pysähtymisestä44. Me myimme ennen huomattavia määriä viljaa, mutta vuonna 1303 sen vienti ulkomaille kiellettiin45, mikä tuli maanviljelyn esteeksi ja loi perustan sille nälänhädälle, joka 12 vuotta myöhemmin koetteli valtakuntaa46. Samaa kysymystä on pitkään pohdittu Ranskassa, mutta nyt se on vihdoin ratkaistu vapauden voitoksi47.

Englanti pääsi tilaamasta maahan viljaa vasta sitten kun maa salli viljan viennin ja alkoi rohkaista sitä. Niin kauan kuin ulkomaalaiset saivat itse tulla Skooneen ostamaan härkiä, maksu oli verrattoman hyvä ja tuli piinkovina riikintaalereina. Nyt me itse olemme ryhtyneet tähän uhkayritykseen, viemään karjaa meren yli ulkomaille, mutta joudumme tyytymään huomattavasti alempaan hintaan. Myyjä ei näet voi vahinkoa kärsimättä purjehtia karjalastissa satamasta toiseen ja vielä vähemmän tuoda karjaansa takaisin kotiin. Englantilaiset ovat kieltäneet kaiken villan viennin. Jos kieltoa noudatettaisiin tarkasti, eivätkä omaa voittoa tavoittelevat salakuljettajat tulisi pelastaneeksi maata näin uhkaavalta kohtalolta, tämä kielto pelkästään riittäisi lopettamaan Englannin kallisarvoiset lammastarhat.

Kiinalaisilla ei ole milloinkaan haluja lähteä kuljettamaan tavaroitaan Eurooppaan, vaikka he pystyisivätkin siihen. Heidän on helppo päätellä, että hinta putoaisi nopeasti polkuhinnaksi. Me pidämme tätä kiinalaisten tyhmyytenä, mutta tiedetään että heidän järjestelmänsä tuottaa Kiinalle runsaasti väestöä, tavaraa ja rahaa. Afrikkalaiset puolestaan elävät rajoituksineen autiomaassa, ja meiltä taas puuttuu kaikkea monista laivoistamme huolimatta. Puola, Preussi, Kuurinmaa ja Liivinmaa pitävät paljon parempana, että hollantilaiset saavat purjehtia niiden satamiin hakemaan viljaa, pellavaa, hamppua, villaa ym., kuin että torjuisivat heidät tuoteplakaatilla ja kauppamääräyksillä. Nyt hollantilaiset saadaan maksamaan tavaroista kalliimpaa hintaa kuin jos ne olisivat tarjolla heidän satamissaan, sikäli kuin he eivät halua palata Hollantiin ilman lastia.

Kannattaako esittää enää useampia esimerkkejä? Tai voiko ketään saada niiden avulla uskomaan muuhun kuin mitä hän on kuullut lapsesta lähtien? Se loukkaa meidän aikamme makua ja ajatustapaa, aivan kuten ei mahdu merimiehen päähän, että maapallo kulkee ja aurinko pysyy paikoillaan. Ruotsi on päättänyt päästä onnensa kukkuloille sääntöjen, määräysten, yksinomaisten erioikeuksien, kaikenlaisten kieltojen, jopa ilmiselvän valtioiden ja kansalaisten välisen kateuden avulla. Hyödytöntä sekasotkua ja turhaa vaivannäköä! Asia ei ole suinkaan niin, että yhteiskuntien suuri Mestari48 avaisi ihmissuvulle tien loistavaan hyvinvointiin näin sokeilla ja epäilyttävillä seikkailuilla. Itse luonto sotii sitä vastaan ja osoittaa, että vapaus ja ihmisrakkaus ovat ainoat oikeat rakennusaineet, joista yhteiskunta saa voimaa ja arvostusta. En ole suinkaan merenkulun enkä manufaktuurilaitosten vihollinen, mutta sen sijaan näen kuinka vähäistä kaikki ihmisjärki on sen syvän viisauden rinnalla, jota vaaditaan valtion tekemiseksi onnelliseksi.

Joku voi ajatella, että väkirikkaassa, kukoistavassa ja tavoiltaan turmeltumattomassa maassa kaupankäynnin voi päästää vapaaksi, mutta kun meillä ei yksikään näistä edellytyksistä täyty, vaarannettaisiin näin koko yhteiskunnan hyvinvointi. Tällä möröllä meitä on peloteltu jo tarpeeksi pitkään. Tutkikaamme asiaan liittyviä syitä. Eikö elinkeinoihin ja kaupankäyntiin yhdistetty pakko estä työläistemme määrän kasvua? Eivätkö ne ole sellaisia kahleita, ettei yksikään väkirikas kansakunta kanna tai voi kantaa niitä ilman, että sen väestö kutistuu puolessa vuosisadassa yhtä vähäiseksi kuin meillä? Estääkö meidän kukoistustamme muka jokin muu kuin se sama pakko, joka tappaa voitonhalun ja auttaa yhtä kansalaista kapuamaan toisen harteille? Kun valtiossa yksi saa kuoria kerman toisen vaivannäöstä, hän muuttuu pakostakin pöyhkeilijäksi ja pöyhkeily rappeuttaa väistämättä tapoja. Eikö tässä ole selvä kehäpäätelmä: emme voi vapauttaa kaupankäyntiä, koska väestömme on vähäinen ja turmeltunut, ja olemme tällaisia siksi ettei meillä ole vapautta. Jos pakko on onnettomuutemme ­oikea lähde, silloin vain vapaus voi auttaa meitä, ja niin kauan kuin ei saada vapautta, on turha toivoa apua.

Lukijani! Aihe ansaitsee pohdintaa. Jätä kaikki ennakkoluulot, älä kuvittele vapautta vain yhdellä elinkeinonhaaralla, sillä siinä tapauksessa et pääse pitkällekään kohtaamatta vastarintaa ja sekasortoa. Vapauta valtio ajatuksissasi yhdellä kertaa niistä siteistä ja säädöksistä, jotka sitä kahlitsevat. Anna toisten esimerkin vakuuttaa sinut siitä, mikä on mahdollista, ja käytä aikaa päästäksesi sisään itse asiaan. Pian saat havaita, kuinka vapaa vienti ja tuonti elähdyttävät vähäisimmänkin elinkeinonhaaran, estävät ulkomaalaisia nylkemästä valtakuntaamme ja yhtä kansalaista rikastumasta toisen kustannuksella; kuinka varmuus maansa omistuksesta ja vapaus harjoittaa käsityötä ja elättää itsensä mielensä mukaan johtaa maanviljelijän huomaamatta ja ilman lain määräyksiä sellaisen elinkeinon pariin, joka on paras sekä hänen että valtakunnan kannalta. Saat havaita, kuinka vapaa käsityö ja manufaktuurituotanto elähdyttävät työläisen ahkeruuteen ja kohtuullisuuteen, kun hän ei ole joidenkin huonosti palkattujen kisällien kehnon työn varassa, vaan pääsee omalla uutteruudellaan ja hyvillä tuotteillaan muista edelle. Saat havaita, kuinka kaikki vapaat elinkeinot yhdessä asettavat kansaa oikeisiin kohtiin, joissa ihmisistä on eniten hyötyä itselleen ja koko valtiolle, ja vihdoin saat havaita kuinka mitkään poliittiset lait maailmassa eivät ole pystyneet säätelemään oikein sitä minkä luonto niin kevyesti ja vaivattomasti hoitaa.

Jos suopea lukija on sitä mieltä, että olen tässä pitänyt totuutta ohjenuoranani, hän tuskin kieltäytyy antamasta kannatustaan. Mutta jos kuitenkin olen hyvää tarkoittaessani eksynyt syrjäpolulle, lukijan tulee perusteita esittämällä vakuuttaa minut tästä.

Suom. Antero Tiusanen

  1. Kansantribuunin (lat. tribunus plebis) virka perustettiin perimätiedon mukaan 494 eKr., kun plebeijit ensimmäistä kertaa poistuivat mielenosoituksellisesti Roomasta (secessio) ja saivat sen seurauksena oikeuden poliittiseen järjestäytymiseen. Viran perustamisen tarkoituksena oli plebeijien suojelu patriisivirkamiesten mielivallalta. Aluksi kansantribuuneja oli kaksi, mutta lukumäärä nostettiin myöhemmin kymmeneen.
  2. makasivat lyötyinä verissään: Tässä on kyse historioitsija Appianoksen kuvaamasta Gracchus-veljesten tarinasta. Kumpikin heistä toimi kansantribuunina (Tiberius 133 eKr. ja Gaius 123 eKr.) ja ajoi maareformia, joka olisi rajoittanut maanomistuksen keskittymistä yksiin käsiin. Pelko maan pakkolunastuksista synnytti protesteja, ja molemmat kokivat lopulta väkivaltaisen kuoleman.
  3. iskemällä tikarin hänen rintaansa: Tässä viitataan Liviuksen (Ab urbe condita 3:44–58) kuvaamaan Verginian tarinaan. Livius kertoo, että Appius Claudius Crassus himoitsi plebeijityttö Verginiaa, jonka hänen isänsä joutui lopulta surmaamaan suojellakseen tyttärensä koskemattomuutta. Liviuksen mukaan tämä tapahtuma laukaisi kansannousun 449 eKr. Kyse on siis yli 300 vuotta aikaisemmasta tapahtumasta, vaikka Chydenius esittääkin sen tässä samassa virkkeessä kuin 100-luvulle eKr. sijoittuvan Gracchus-veljesten kohtalon.
  4. Maalakien väärinkäyttö: Tarkoitetaan plebeijien kritisoimaa maanomistuksen keskittymistä, jota Gracchus-veljekset maareformillaan pyrkivät murtamaan. Vaikka heidät nujerrettiin, joutui senaatti 133 eKr. hyväksymään lain (lex agrariae), joka turvasi plebeijeille osuuden valloitusmaista.
  5. rahakantaa eikä rahajärjestelmiä: Chydenius viittaa tässä niihin ongelmiin, joita Ruotsin kaksoismetallikanta sekä rahajärjestelmän sekavuus oli aiheuttanut.
  6. vastaplakaatit: Alankomaat oli 1729 ottanut käyttöön tuoteplakaattia vastaavan asetuksen Extract uyt het Register der Resolution van der Ho: Mo: Heeren Staaten Generael der Vereenigde Nederlanden (21.2.1725), joka kohdistui puolestaan ruotsalaisiin aluksiin.
  7. Kongl. maj:ts nådige förordning angående de fremmandes fahrt på Swerige och Finland 10.11.1724, jota yleensä kutsutaan tuoteplakaatiksi.
  8. Helmikuun 28. päivänä 1726 kiellon selitettiin: Viitataan asetukseen, jolla tuoteplakaattia tarkennettiin:Kongl. maj:ts förklaring, öfwer förordningen af den 10 nov. 1724, angående de ­främmandes fahrt på Swerige och Finland 28.2.1726.
  9. Kansli-, bergs- och kommerskollegiernas betänkande 10.4.1723. Kommersdeputationens protokoll, betänkanden och memorial 1723, R 2441, SRA, fol. 324r–336v.
  10. toukokuun 10. päivänä asiasta esitettiin muistio: Tämä on Lähteen liitteenä oleva Alamainen muistio.
  11. säädyt kirjoittivat ... ahkeruutensa mukaan.”: Ständernas skrivelse till Kungl. Maj:t 27.7.1723, Expeditionsdeputationens riksdagsregistratur, R 2462, SRA, s. 94–95.
  12. ”saattaisi itseään ... kantavuudesta.”: Kungliga brev och remisser 1723, Kommerskollegium, E I a:40, nro 38, SRA.
  13. Kyseessä todennäköisesti ”skrivelse till Kungl. Maj:t” 30.10.1724 ja ”projekt” 6.11.1724, joista on maininta diaarissa Kommerskollegium, utgående diarier 1724, C II aa:40, SRA. Originaaleja ei ole onnistuttu paikallistamaan.
  14. vana sine viribus ira: Lat. ”viha ilman voimaa ei saa mitään aikaan”; lauseen katsotaan usein olevan peräisin Liviukselta.
  15. Extract uyt het Register der Resolution van der Ho: Mo: Heeren Staaten Generael der Vereenigde Nederlanden (21.2.1725), joka astui voimaan 1729.
  16. Kungliga brev och remisser 1723, Kommerskollegium, E I a:40, nro 38, SRA.
  17. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring uppå the allmänne beswär som thes trogne under­såtare af riksens allmoge uti Swerige och Finland, igenom theras utskickade fullmechtige, hafwa wed thenne riksdagen i underdånighet ingifwa låtit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren den 28. junii anno 1731, Stockholm [1731].
  18. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring uppå de allmenne beswär, som thes trogne under­såtare af riksens allmoge uti Swerige och Finland igenom theras utskickade fullmächtige, hafwa wid thenne riksdagen i underdånighet andraga låtit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren den 17. decembr. 1734, Stockholm 1734.
  19. Alkutekstissä virheellisesti § 56. Chydenius on tässä todennäköisesti käyttänyt lähteenään Modée, Utdrag utur alle publique handlingar ..., osa 2, 1729–1740 (1746), s. 1187–1204, jossa päätöksen päivämääräksi ilmoitetaan virheellisesti 12.12.1734. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring på de allmenna beswär, som städerne uti Swerige och Finland, igenom theras fullmächtige, hafwa wid thenna riksdagen i underdånighet andragit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren then 17 decem. anno 1734, Stockholm 1734.
  20. Kongl. maj:ts nådiga resolution och förklaring uppå the allmenna beswär, som städerne uti Swerige och Finland, igenom theras fullmächtige, hafwa wid thenna riks-dagen i underdånighet andragit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren then 12. aprilis 1739, Stockholm 1739.
  21. Bref till öfverståthållaren och samtlige landshöfdingarne, angående förekommande af brist och ­dyrhet på salt 1.10.1741. Kirjeessä tulliviranomaiset määrätään toimittamaan kuukausittain arvio maahan tuodun suolan määrästä kauppakollegiolle. Lisäksi kauppakollegio velvoitetaan toimittamaan hallitukselle neljännesvuosittain luettelo tapulikaupungeissa käytössä olevista suolan hinnoista. Mikäli puutetta tai kalleutta esiintyy, hallitus lupaa ryhtyä samanlaisiin toimenpiteisiin kuin viljakaupan kohdalla (vrt. asetus, jolla sallittiin viljan tuonti ulkomaisilla aluksilla: Kongl. maj:ts öpne påbud, angående tilstånd för alla utländske och inhemske, at med fremmande skepp och fahrkostar få til Swerje och Finland införa spannemåhl til nästkommande junii månads slut, emot samma tulls och umgälders erläggande på lika sätt, som för swenske skepp och farkostar betalas. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 12. februarii 1741, Stockholm 1741).
  22. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring uppå the allmänna beswär, som thes trogne under­såtare af riksens allmoge uti Swerige och Finland, igenom theras utskickade fullmäktige, hafwa wid thenne riks-dagen i underdånighet andraga : låtit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren then 1. septembris 1741, Stockholm 1741.
  23. samaa keinoa kuin viljantuontiin: Viittaa asetukseen, jolla sallittiin viljan tuonti ulkomaisilla aluksilla: Kongl. maj:ts öpne påbud, angående tilstånd för alla utländske och inhemske, at med fremmande skepp och fahrkostar få til Swerje och Finland införa spannemåhl til nästkommande junii månads slut, emot samma tulls och umgälders erläggande på lika sätt, som för swenske skepp och farkostar betalas. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 12. februarii 1741, Stockholm 1741
  24. jokaisesta suolalastista oli varastoitava 1/8: Viittaa asetukseen Kundgiörelse, angående nederlag på salt 29.5.1742, jossa määrättiin, että kahdeksasosa kaikesta Ruotsiin tuodusta suolasta piti varastoida. Näin haluttiin luoda valtakunnalle elintärkeä suolavarasto. Varastoidun suolan määrä pyrittiin pitämään vakiona, minkä vuoksi suolaerää ei saanut kuljettaa edelleen, ennen kuin sen tilalle oli tuotu vastaava määrä.
  25. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring uppå the allmänna beswär, som thesz trogne undersåtare af riksens allmoge uti Swerige och Finland, igenom theras utskickade fullmäktige hafwa wid thenne riks-dagen i underdånighet ingifwa : låtit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren then 10. sept. 1743, Stockholm 1743. Mainituissa pykälissä annettiin mm. joidenkin alueiden asukkaille oikeus tuoda suolaa Norjasta.
  26. perustamalla suolakonttorin: Ruotsin suolakauppaa hallinnut suolakonttori toimi vuosina 1750–1762.
  27. Ridderskapet och adeln, renskrivna protokoll 1761–1762, R 112, SRA. Otteessa 24.4.1762 päivätystä pöytä­kirjasta selostettiin niitä toimia, joita suolantuonnin helpottamiseksi oli suoritettu.
  28. helmikuun 12. päivänä 1741: Viittaa asetukseen, jolla sallittiin viljan tuonti ulkomaisilla aluksilla: Kongl. maj:ts öpne påbud, angående tilstånd för alla utländske och inhemske, at med fremmande skepp och fahrkostar få til Swerje och Finland införa spannemåhl til nästkommande junii månads slut, emot samma tulls och umgälders erläggande på lika sätt, som för swenske skepp och farkostar betalas. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 12. februarii 1741, Stockholm 1741.
  29. Chydenius erehtyy: kyseessä on uusi asetus, joka vapautti voin, silavan ja lihan tuoteplakaatin alaisuudesta. Kongl. maj:ts nådige påbud, angående tilstånd för alle utländske och inhemske, at med främmande skepp och farkostar få til Swerige och Finland införa viktualie persedlar af smör, fläsk och kött til nästkommande augusti månads slut emot samma tulls och umgälders erläggande på lika sätt, som för swenske skepp och farkoster betales. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 14 aprilis 1741, Stockholm 1741.
  30. Kongl. maj:ts nådige påbud, angående prolongation af friheten så wäl på spannemål som viktualie persedlars införande i riket med fremmande fartyg. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 10. junii 1741, Stockholm 1741. Tällä asetuksella jatkettiin sekä 12.2. että 14.4. annettuja asetuksia.
  31. Kongl. maj:ts nådige påbud, angående ytterligare prolongation af friheten så wäl på spannemåls som viktualie persedlars införande i riket med främmande fartyg. Gifwit Stockholm i råd-cammaren then 9. novembris 1741, Stockholm 1741. Voimassaoloa jatkettiin kesäkuun 1742 loppuun asti.
  32. Kongl. maj:ts nådige påbud, angående ytterligare prolongation af friheten så wäl på spannemåls som victualie persedlars införande i riket med främmande fartyg. Gifwit Stockholm i rådcammaren d. 19. maji 1742, Stockholm 1742.
  33. Kongl. maj:ts nådige påbud, angående ytterligare prolongation af friheten så wäl på spannemåls som victualie-persedlars införande i riket med främmande fartyg. Gifwen Stockholm i råd-­cammaren then 7. decembris 1742, Stockholm 1742.
  34. Publication, angående prolongation af terminen til spannemåls införande med främmande skepp emot hel-fria tullen. Stockholm af kongl. slotts-cancelliet then 20. februarii 1747, Stockholm 1747.
  35. Kongl. maj:ts nådige warning, til samtelige thes trogne undersåtare, som handla med miöl och spannemål, emot en obillig stegring i priset på samma waror. Gifwen Stockhom i råd-cammaren then 11 junii 1746, Stockholm 1746.
  36. Sweriges rikes ständers beslut, giordt, samtykt och förafskiedat på then almänna riks-dagen som slöts i Stockholm then 14. december år 1747, Stockholm 1747.
  37. tapulikaupunkivaakojen: Raudan punnitsemiseen tarkoitettu vaaka. Raudalla käytävässä kaupassa oli käytössä järjestelmä, jossa kuljetuskustannukset katettiin käyttämällä tuotanto­paikkakunnalla painavampaa mittayksikköä kuin vientisatamassa eli tapulikaupungissa. Tässä viitataan yleisesti siihen, että rauta jäi vientimahdollisuuksien puuttuessa tapulikaupunkien varastoihin.
  38. rautakonttorin: Vuonna 1747 perustettu rautakonttori oli ruukinomistajien organisaatio, jonka tarkoituksena oli pitää raudan myyntihinta mahdollisimman korkeana sekä tukea rautaruukkien rahoitusta. Lainoja ns. kankirautarahastosta alettiin myöntää jo 1750-luvulla, ja 1760-luvulla rautakonttori sai oikeuden oman lainaustoiminnan harjoittamiseen. Finanssikriisin kärjistyessä monet harjoitetun politiikan arvostelijat (etenkin Anders Nordencrantz) katsoivat, että rahan arvon alenemisen oli osaltaan aiheuttanut suurten ruukinomistajien harjoittama spekulointi rautakonttorin myöntämillä lainoilla. Chydenius toistaa tässä Nordencrantzin usein esittämiä argumentteja.
  39. sotakelpoista alusta sekä 150 tullimaksuista puolittain vapautettua alusta: 1600-luvulta peräisin olevan määräyksen mukaan kotimainen kauppa-alus, joka täytti sotilaallisen käyttöön soveltuvuutta koskevat ehdot, sai kolmasosan helpotuksen vienti- ja tuontitulleista (helfrihet). Huonommin sotakäyttöön soveltuvat alukset saivat vain 1/6 alennuksen (halvfrihet).
  40. Kongl. maj:ts nådige resolution och förklaring uppå de allmenne beswär, som thes trogne under­såtare af riksens allmoge uti Swerige och Finland igenom theras utskickade fullmächtige, hafwa wid thenne riksdagen i underdånighet andraga låtit. Gifwen Stockholm i råd-cammaren den 17. decembr. 1734, Stockholm 1734.
  41. Kuningas kielsi vuonna 1527 lyypekkiläisiltä pääsyn: Vuonna 1529 (ei 1527) Kustaa Vaasa teki Lyypekin kanssa sopimuksen Ruotsin velan maksamisesta. Samassa yhteydessä rajoitettiin Hansan oikeuksia niin, että vain Lyypekillä oli tullivapaus Ruotsissa ja silläkin vain Tukholmassa ja muutamassa muussa kaupungissa.
  42. Thenne efterskrefne punchter och artiklar blefwe samtyckte af konung Gustaf och rijksens rådh i Örebro, Stockholm [1540].
  43. Reval, nyk. Tallinna
  44. Montesquieu kertoo Afrikan maanviljelyksestä ja sen kehityksen pysähtymisestä: Chydenius viittaa varsin usein Montesquieun ajatuksiin vuosien 1765–1766 kirjoituksissaan. Luultavasti hän ei kuitenkaan ollut lukenut Persialaiskirjeitä tai Lakien henki -teosta alkukielellä, vaan perusti käsityksensä toisen käden lähteisiin. Montesquieu käsittelee Afrikkaa Persialaiskirjeessä CXIII (vuoden 1758 editio) esittäessään teoriansa, että maailman väkiluku on muinoin ollut kymmenen kertaa suurempi kuin nyt, mutta tällaista viittausta Afrikan maatalouteen ei ole onnistuttu hänen teoksistaan löytämään.
  45. vuonna 1303 sen vienti ulkomaille kiellettiin: Chydeniuksen tiedot ovat mahdollisesti peräisin Olof von Dalinin teoksesta Svea rikes historia ifrån dess begynnelse til wåra tider. Andre delen, som innehåller påfviska tiden, Stockholm 1750, jossa (s. 338 ja 393) kerrotaan elintarvikkeiden vientikiellosta vuonna 1303 ja nälänhädästä vuonna 1315.
  46. nälänhädälle, joka 12 vuotta myöhemmin koetteli valtakuntaa: Vuosina 1315–1317 useissa Euroopan maissa, mahdollisesti myös Ruotsissa, koettiin suuri nälänhätä. Tämänhetkisen näkemyksen mukaan sen aiheuttivat vuotta 1315 edeltäneet kylmät ja sateiset kesät.
  47. ratkaistu vapauden voitoksi: Useat eurooppalaiset valtiot (mm. Ranska) poistivat viljanvientiä koskevat kiellot 1760–1770 -luvuilla.
  48. yhteiskuntien suuri Mestari: Jumala

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: