Previous Section: The Natural Rights of Masters and Servants, § 14
Next Section: The Natural Rights of Masters and Servants, § 16
§ 15
It should in no way be a secret that the previous statute on servants of 1739 has for most purposes in practice become a dead letter now in most parts of the kingdom. But although I regard the breaches of the law as being of more advantage than harm to the realm, a true citizen cannot observe such transgressions of a clearly formulated law with complete equanimity, considering their effect on the nation’s morals and opinions.
This law is for most purposes quite clear and comprehensible to the simplest citizens; nor can they generally have any other notion of crimes than that they consist in transgression of the laws, while one cannot expect them to differentiate between good and bad, useful and useless laws – a distinction that ought not even to exist in a wellordered society. What happens then? They become aware that the most virtuous citizen, the most conscientious official, the truest Christian every year quite openly commits offences against this statute with impunity. I ask, what notion could our general public then have of crime and50 punishment? What ideas of virtue and of obedience to the laws will we be able to implant among the common people? And how much of either can we expect from them? And what crimes would they commit if they were to be made aware from such precedents how liable they are to penalties? When transgressions become unavoidable and are consequently not always followed by condign punishment, penalties will come to seem like persecution.
I cannot express how much this has troubled me as a clergyman, on whom it is incumbent to impress on my congregation not only a deep veneration for the authorities as such but also unqualified obedience to the laws of the realm, and how much it has distressed me, as a citizen, not only, despite the most sincere zeal for King and country, to be a transgressor of our laws but also to provide examples of law-breaking to my congregation and fellow citizens.
I have always wondered at the proficiency of almost everyone, especially under the former constitution,1 in reshaping laws and issuing new ones, often in response to a particular event, and not infrequently in complete contradiction to each other, of which not one-tenth of the subjects of the kingdom could be aware and which not one in a hundred observed. Answer me then, dear reader, what veneration can subjects have for such laws, and what law-abidingness may one expect where numerous obstacles prevent their observance? Where royal decrees are daily infringed, the general public loses all respect even for the most necessary and salutary ones and believes itself to be equally entitled to transgress51 against everything, whereby all morality must disappear among the citizens. A lamentable condition for a kingdom!
The harm caused to the realm by such breaches of the law becomes all the greater and more significant the longer they occur. Several such transgressions turn law-breaking into a habit and have the effect of making the inhabitants of the kingdom lawless and unbridled, so that neither laws nor barriers can curb them. The meekest of lambs, having in their earliest years become gradually accustomed to leaping over enclosures, soon become habitually the worst fencejumpers and most troublesome animals, whom no enclosures can any longer restrain. In the same way, our numerous laws, on which the aristocratic power has probably already been labouring for several centuries, have regrettably transformed the docile Swedish people into unrestrained transgressors of the laws.
§. 15.
Det bör aldeles icke blifva någon hemlighet, at den förra Tienstehions-Stadgan af 1739 nu mera i de flesta omständigheter blifvit på de flesta orter i riket til sin verkan såsom död och hvilande. Men ehuru jag anser brotten emot denna lag mera gagnande för riket, än skadeliga; kan dock en rätt medborgare ej aldeles med kalsinnighet betrakta sådana öfverträdelser af en tydelig beskrefven lag, i anseende til deras verkan uppå nations seder och tankesätt.
Denna Lag är i de flesta omständigheter ganska klar och af enfaldigaste medborgare begripelig: De kunna ock i gemen ej göra sig annat begrep om brott, än at de bestå i Lagars öfverträdelse, utan at hos dem kan väntas urskilning af goda och onda, nyttiga och onyttiga lagar: en skilnad, som i et välbestäldt samfund icke ens borde vara til. Hvad händer då? De blifva varse, at den dygdigaste medborgare, den samvets ömaste embetsman, den bäste Christen, årligen begår brott midt om liusa dagen onäpst2 emot denna stadga; Jag frågar, hvad begrep skal då vårt almänna göra sig om brott och50 straff? Hvad tankar om dygd och om laglydnad skal man kunna inplanta hos menigheten? Och huru mycket kan man vänta hos dem af någondera? Och hvad brott skulle de begå, om de i anledning af sådana præjudicater skola veta erkänna sig skyldiga til straff? När öferträdelser blifva oumgängelige och i följe deraf icke finnas altid förenade med lagens näpst, ikläda sig straff et anseende af förföljelser.
Jag kan icke uttrycka, huru mycket detta bekymrat mig såsom Prest, hvilkom ålåge, at hos mina åhörare intrycka ej alenast en diup vördnad för sielfva Öfverheten, utan äfven en oinskränkt efterlefnad af Rikets lagar, och huru mycket det tryckt mig, såsom medborgare, at ej alenast vara, under redligaste nit för Konung och Fädernesland, våra lagars öfverträdare, utan ock gifva åhörare och medborgare efterdömen af lagbrott.
Jag har altid undrat på den färdighet som i synnerhet under det förflutna Regerings-sättet var nästan hos hvar man, at omstöpa lagar och göra nya, ofta til hvar serskilt händelse, och icke sällan aldeles stridande emot hvarandra, dem tionde delen af Rikets undersåtare icke kunde känna, men ingalunda hvar hundrade efterlefde: Svara mig då min Läsare! hvad vördnad skola undersåtare bära för sådana lagar, och hvad laglydnad skal man vänta der en mångfaldig omöjelighet möter vid deras efterlefnad? Der Konunga-bud dageligen öfverträdas, der förlorar menigheten al aktning för de nödigaste och helsosamaste, och tror sig lika berättigad at öf51verträda alt; hvarigenom al moralitet hos medborgare måste försvinna. En ömeklig belägenhet för et Rike!
Skadan för Riket af sådana lagbrott blifver ju längre ju större och betydeligare. Flere sådane öfverträdelser göra lagbrott til en vana, och verka derhän, at göra Rikets inbyggare lag- och tygellösa, dem mera inga förfatningar eller bomar kunna tämja. De spakaste3 lamb, som i sin yngsla4 få vänja sig småningom at springa öfver hägnader, blifva snart af vanan de styggaste flöjare5 och okynnes fä,6 dem aldrig någre hägnader mera kunna hålla tilbaka. Så hafva ock beklageligen våra myckna lagar, dem Aristocratiska magten redan troligen smitt uppå i flera hundrade år, danat det Svenska och spaka folket, at blifva tygellöse Lagarnes öfverträdare.
§ 15
Ei ole todellakaan mitään syytä vaieta siitä, että viimeksi säädetty vuoden 1739 palkollissääntö on nyttemmin jäänyt valtakunnan useimmilla seuduilla useimmissa tapauksissa kuolleeksi kirjaimeksi. Mutta vaikka pidän tämän lain rikkomista pikemminkin valtakunnalle hyödyllisenä kuin vahingollisena, oikeamielinen kansalainen ei kuitenkaan voi täysin kylmästi katsella tuollaista selvästi kirjoitetun lain rikkomista, kun otetaan huomioon sen vaikutus kansakunnan moraaliin ja ajattelutapaan.
Tämä laki on useimpien tilanteiden osalta sangen selvä, niin että yksinkertaisinkin kansalainen sen ymmärtää. Näillä ihmisillä ei myöskään ole yleensä muuta käsitystä rikoksista kuin se, että ne ovat lakien rikkomista. Heiltä ei voida odottaa kykyä erottaa, mitkä lait ovat hyviä ja mitkä huonoja, mitkä hyödyllisiä tai hyödyttömiä. Tuollaisten erottelujen ei edes pitäisi olla mahdollisia hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa. Mitä silloin tapahtuu? He huomaavat, että kunnollisinkin kansalainen, herkimminkin omaatuntoaan kuunteleva virkamies, paraskin kristitty tekee vuosittain aivan avoimesti rikoksia tätä sääntöä vastaan minkäänlaista rangaistusta saamatta. Kysynpä vain: millaisen käsityksen yhteinen kansa näin saa rikoksista ja50 rangaistuksista? Millaisia ajatuksia kunnollisuudesta ja lainkuuliaisuudesta voidaan juurruttaa yleisön mieleen? Ja miten paljon kumpaakaan voidaan kansanihmisiltä odottaa? Ja millaisia rikoksia he voisivatkaan tehdä, jos he tuollaisten ennakkotapausten perusteella käsittävät jo syyllistyneensä rangaistavaan tekoon? Kun lain rikkominen käy välttämättömäksi eikä siitä aina seuraa ojennusta, rangaistukset alkavat näyttää vainoamiselta.
En pysty kertomaan, miten paljon tämä on minua pappina huolestuttanut, koska tämä tehtävä velvoittaa minua iskostamaan kuulijoitteni mieleen paitsi esivaltaan itseensä kohdistuvaa syvää kunnioitusta myös valtakunnan lakien poikkeuksetonta noudattamista, ja miten paljon mieltäni kansalaisena on painanut, etten ole vain lakiemme rikkoja, vaikka mitä vilpittömimmin palvelen kuningasta ja isänmaata, vaan annan myös kuulijoilleni ja kansalaisille esimerkkiä lain rikkomisessa.
Olen aina ihmetellyt sitä valmiutta, joka etenkin edellisen hallitustavan vallitessa melkein joka miehellä oli lakien muuttamiseen ja uusien lakien aikaansaamiseen. Useinkin niitä laadittiin jokaista erikoistapausta varten erikseen ja varsin usein sellaisia, että ne olivat ristiriidassa keskenään. Tuskin edes kymmenesosa valtakunnan alamaisista saattoi tuntea ne, eikä niitä noudattanut edes yksi sadasta. Vastaapa siis, hyvä lukija, millaista kunnioitusta alamaisten on osoitettava tuollaisille laeille ja millaista lainkuuliaisuutta voidaan odottaa, kun niiden noudattaminen osoittautuu moninkertaisesti mahdottomaksi. Kun kuninkaan käskyjä rikotaan päivittäin, yleisö menettää kaiken kunnioituksensa niistä tarpeellisimpia ja hyödyllisimpiäkin kohtaan ja uskoo saaneensa yhtäläisen oikeuden kaikkien rikkomiseen,51 jolloin koko kansalaismoraali väistämättä katoaa. Se on valtakunnalle surkea tilanne!
Tuollaisten lainrikkomusten valtakunnalle tuottamat vahingot kasvavat sitä suuremmiksi ja merkityksellisemmiksi, mitä pitempään tilanne jatkuu. Monet tuollaiset rajojen ylitykset muuttavat lain rikkomisen tavaksi ja pyrkivät muuttamaan valtakunnan asukkaat laeista piittaamattomiksi ja hillittömiksi, niin etteivät mitkään säädökset ja esteet enää pysty pitämään heitä aisoissa. Säyseimmistäkin karitsoista, jos ne vain saavat alusta asti vähitellen tottua aitojen yli hyppimiseen, tulee pian tottumuksen voimasta pahimpia aitureita ja kurittomia elikoita, joita mitkään aidat eivät enää pidättele. Valitettavasti meidän lukuisat lakimme, joita aristokraattien valta on hartaasti takonut jo satojen vuosien ajan, ovat samoin muokanneet säyseästä Ruotsin kansasta hillittömiä lakien rikkojia.
§ 15
It should in no way be a secret that the previous statute on servants of 1739 has for most purposes in practice become a dead letter now in most parts of the kingdom. But although I regard the breaches of the law as being of more advantage than harm to the realm, a true citizen cannot observe such transgressions of a clearly formulated law with complete equanimity, considering their effect on the nation’s morals and opinions.
This law is for most purposes quite clear and comprehensible to the simplest citizens; nor can they generally have any other notion of crimes than that they consist in transgression of the laws, while one cannot expect them to differentiate between good and bad, useful and useless laws – a distinction that ought not even to exist in a wellordered society. What happens then? They become aware that the most virtuous citizen, the most conscientious official, the truest Christian every year quite openly commits offences against this statute with impunity. I ask, what notion could our general public then have of crime and50 punishment? What ideas of virtue and of obedience to the laws will we be able to implant among the common people? And how much of either can we expect from them? And what crimes would they commit if they were to be made aware from such precedents how liable they are to penalties? When transgressions become unavoidable and are consequently not always followed by condign punishment, penalties will come to seem like persecution.
I cannot express how much this has troubled me as a clergyman, on whom it is incumbent to impress on my congregation not only a deep veneration for the authorities as such but also unqualified obedience to the laws of the realm, and how much it has distressed me, as a citizen, not only, despite the most sincere zeal for King and country, to be a transgressor of our laws but also to provide examples of law-breaking to my congregation and fellow citizens.
I have always wondered at the proficiency of almost everyone, especially under the former constitution,7 in reshaping laws and issuing new ones, often in response to a particular event, and not infrequently in complete contradiction to each other, of which not one-tenth of the subjects of the kingdom could be aware and which not one in a hundred observed. Answer me then, dear reader, what veneration can subjects have for such laws, and what law-abidingness may one expect where numerous obstacles prevent their observance? Where royal decrees are daily infringed, the general public loses all respect even for the most necessary and salutary ones and believes itself to be equally entitled to transgress51 against everything, whereby all morality must disappear among the citizens. A lamentable condition for a kingdom!
The harm caused to the realm by such breaches of the law becomes all the greater and more significant the longer they occur. Several such transgressions turn law-breaking into a habit and have the effect of making the inhabitants of the kingdom lawless and unbridled, so that neither laws nor barriers can curb them. The meekest of lambs, having in their earliest years become gradually accustomed to leaping over enclosures, soon become habitually the worst fencejumpers and most troublesome animals, whom no enclosures can any longer restrain. In the same way, our numerous laws, on which the aristocratic power has probably already been labouring for several centuries, have regrettably transformed the docile Swedish people into unrestrained transgressors of the laws.
§. 15.
Det bör aldeles icke blifva någon hemlighet, at den förra Tienstehions-Stadgan af 1739 nu mera i de flesta omständigheter blifvit på de flesta orter i riket til sin verkan såsom död och hvilande. Men ehuru jag anser brotten emot denna lag mera gagnande för riket, än skadeliga; kan dock en rätt medborgare ej aldeles med kalsinnighet betrakta sådana öfverträdelser af en tydelig beskrefven lag, i anseende til deras verkan uppå nations seder och tankesätt.
Denna Lag är i de flesta omständigheter ganska klar och af enfaldigaste medborgare begripelig: De kunna ock i gemen ej göra sig annat begrep om brott, än at de bestå i Lagars öfverträdelse, utan at hos dem kan väntas urskilning af goda och onda, nyttiga och onyttiga lagar: en skilnad, som i et välbestäldt samfund icke ens borde vara til. Hvad händer då? De blifva varse, at den dygdigaste medborgare, den samvets ömaste embetsman, den bäste Christen, årligen begår brott midt om liusa dagen onäpst8 emot denna stadga; Jag frågar, hvad begrep skal då vårt almänna göra sig om brott och50 straff? Hvad tankar om dygd och om laglydnad skal man kunna inplanta hos menigheten? Och huru mycket kan man vänta hos dem af någondera? Och hvad brott skulle de begå, om de i anledning af sådana præjudicater skola veta erkänna sig skyldiga til straff? När öferträdelser blifva oumgängelige och i följe deraf icke finnas altid förenade med lagens näpst, ikläda sig straff et anseende af förföljelser.
Jag kan icke uttrycka, huru mycket detta bekymrat mig såsom Prest, hvilkom ålåge, at hos mina åhörare intrycka ej alenast en diup vördnad för sielfva Öfverheten, utan äfven en oinskränkt efterlefnad af Rikets lagar, och huru mycket det tryckt mig, såsom medborgare, at ej alenast vara, under redligaste nit för Konung och Fädernesland, våra lagars öfverträdare, utan ock gifva åhörare och medborgare efterdömen af lagbrott.
Jag har altid undrat på den färdighet som i synnerhet under det förflutna Regerings-sättet var nästan hos hvar man, at omstöpa lagar och göra nya, ofta til hvar serskilt händelse, och icke sällan aldeles stridande emot hvarandra, dem tionde delen af Rikets undersåtare icke kunde känna, men ingalunda hvar hundrade efterlefde: Svara mig då min Läsare! hvad vördnad skola undersåtare bära för sådana lagar, och hvad laglydnad skal man vänta der en mångfaldig omöjelighet möter vid deras efterlefnad? Der Konunga-bud dageligen öfverträdas, der förlorar menigheten al aktning för de nödigaste och helsosamaste, och tror sig lika berättigad at öf51verträda alt; hvarigenom al moralitet hos medborgare måste försvinna. En ömeklig belägenhet för et Rike!
Skadan för Riket af sådana lagbrott blifver ju längre ju större och betydeligare. Flere sådane öfverträdelser göra lagbrott til en vana, och verka derhän, at göra Rikets inbyggare lag- och tygellösa, dem mera inga förfatningar eller bomar kunna tämja. De spakaste9 lamb, som i sin yngsla10 få vänja sig småningom at springa öfver hägnader, blifva snart af vanan de styggaste flöjare11 och okynnes fä,12 dem aldrig någre hägnader mera kunna hålla tilbaka. Så hafva ock beklageligen våra myckna lagar, dem Aristocratiska magten redan troligen smitt uppå i flera hundrade år, danat det Svenska och spaka folket, at blifva tygellöse Lagarnes öfverträdare.
§ 15
Ei ole todellakaan mitään syytä vaieta siitä, että viimeksi säädetty vuoden 1739 palkollissääntö on nyttemmin jäänyt valtakunnan useimmilla seuduilla useimmissa tapauksissa kuolleeksi kirjaimeksi. Mutta vaikka pidän tämän lain rikkomista pikemminkin valtakunnalle hyödyllisenä kuin vahingollisena, oikeamielinen kansalainen ei kuitenkaan voi täysin kylmästi katsella tuollaista selvästi kirjoitetun lain rikkomista, kun otetaan huomioon sen vaikutus kansakunnan moraaliin ja ajattelutapaan.
Tämä laki on useimpien tilanteiden osalta sangen selvä, niin että yksinkertaisinkin kansalainen sen ymmärtää. Näillä ihmisillä ei myöskään ole yleensä muuta käsitystä rikoksista kuin se, että ne ovat lakien rikkomista. Heiltä ei voida odottaa kykyä erottaa, mitkä lait ovat hyviä ja mitkä huonoja, mitkä hyödyllisiä tai hyödyttömiä. Tuollaisten erottelujen ei edes pitäisi olla mahdollisia hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa. Mitä silloin tapahtuu? He huomaavat, että kunnollisinkin kansalainen, herkimminkin omaatuntoaan kuunteleva virkamies, paraskin kristitty tekee vuosittain aivan avoimesti rikoksia tätä sääntöä vastaan minkäänlaista rangaistusta saamatta. Kysynpä vain: millaisen käsityksen yhteinen kansa näin saa rikoksista ja50 rangaistuksista? Millaisia ajatuksia kunnollisuudesta ja lainkuuliaisuudesta voidaan juurruttaa yleisön mieleen? Ja miten paljon kumpaakaan voidaan kansanihmisiltä odottaa? Ja millaisia rikoksia he voisivatkaan tehdä, jos he tuollaisten ennakkotapausten perusteella käsittävät jo syyllistyneensä rangaistavaan tekoon? Kun lain rikkominen käy välttämättömäksi eikä siitä aina seuraa ojennusta, rangaistukset alkavat näyttää vainoamiselta.
En pysty kertomaan, miten paljon tämä on minua pappina huolestuttanut, koska tämä tehtävä velvoittaa minua iskostamaan kuulijoitteni mieleen paitsi esivaltaan itseensä kohdistuvaa syvää kunnioitusta myös valtakunnan lakien poikkeuksetonta noudattamista, ja miten paljon mieltäni kansalaisena on painanut, etten ole vain lakiemme rikkoja, vaikka mitä vilpittömimmin palvelen kuningasta ja isänmaata, vaan annan myös kuulijoilleni ja kansalaisille esimerkkiä lain rikkomisessa.
Olen aina ihmetellyt sitä valmiutta, joka etenkin edellisen hallitustavan vallitessa melkein joka miehellä oli lakien muuttamiseen ja uusien lakien aikaansaamiseen. Useinkin niitä laadittiin jokaista erikoistapausta varten erikseen ja varsin usein sellaisia, että ne olivat ristiriidassa keskenään. Tuskin edes kymmenesosa valtakunnan alamaisista saattoi tuntea ne, eikä niitä noudattanut edes yksi sadasta. Vastaapa siis, hyvä lukija, millaista kunnioitusta alamaisten on osoitettava tuollaisille laeille ja millaista lainkuuliaisuutta voidaan odottaa, kun niiden noudattaminen osoittautuu moninkertaisesti mahdottomaksi. Kun kuninkaan käskyjä rikotaan päivittäin, yleisö menettää kaiken kunnioituksensa niistä tarpeellisimpia ja hyödyllisimpiäkin kohtaan ja uskoo saaneensa yhtäläisen oikeuden kaikkien rikkomiseen,51 jolloin koko kansalaismoraali väistämättä katoaa. Se on valtakunnalle surkea tilanne!
Tuollaisten lainrikkomusten valtakunnalle tuottamat vahingot kasvavat sitä suuremmiksi ja merkityksellisemmiksi, mitä pitempään tilanne jatkuu. Monet tuollaiset rajojen ylitykset muuttavat lain rikkomisen tavaksi ja pyrkivät muuttamaan valtakunnan asukkaat laeista piittaamattomiksi ja hillittömiksi, niin etteivät mitkään säädökset ja esteet enää pysty pitämään heitä aisoissa. Säyseimmistäkin karitsoista, jos ne vain saavat alusta asti vähitellen tottua aitojen yli hyppimiseen, tulee pian tottumuksen voimasta pahimpia aitureita ja kurittomia elikoita, joita mitkään aidat eivät enää pidättele. Valitettavasti meidän lukuisat lakimme, joita aristokraattien valta on hartaasti takonut jo satojen vuosien ajan, ovat samoin muokanneet säyseästä Ruotsin kansasta hillittömiä lakien rikkojia.
§ 15
It should in no way be a secret that the previous statute on servants of 1739 has for most purposes in practice become a dead letter now in most parts of the kingdom. But although I regard the breaches of the law as being of more advantage than harm to the realm, a true citizen cannot observe such transgressions of a clearly formulated law with complete equanimity, considering their effect on the nation’s morals and opinions.
This law is for most purposes quite clear and comprehensible to the simplest citizens; nor can they generally have any other notion of crimes than that they consist in transgression of the laws, while one cannot expect them to differentiate between good and bad, useful and useless laws – a distinction that ought not even to exist in a wellordered society. What happens then? They become aware that the most virtuous citizen, the most conscientious official, the truest Christian every year quite openly commits offences against this statute with impunity. I ask, what notion could our general public then have of crime and50 punishment? What ideas of virtue and of obedience to the laws will we be able to implant among the common people? And how much of either can we expect from them? And what crimes would they commit if they were to be made aware from such precedents how liable they are to penalties? When transgressions become unavoidable and are consequently not always followed by condign punishment, penalties will come to seem like persecution.
I cannot express how much this has troubled me as a clergyman, on whom it is incumbent to impress on my congregation not only a deep veneration for the authorities as such but also unqualified obedience to the laws of the realm, and how much it has distressed me, as a citizen, not only, despite the most sincere zeal for King and country, to be a transgressor of our laws but also to provide examples of law-breaking to my congregation and fellow citizens.
I have always wondered at the proficiency of almost everyone, especially under the former constitution,13 in reshaping laws and issuing new ones, often in response to a particular event, and not infrequently in complete contradiction to each other, of which not one-tenth of the subjects of the kingdom could be aware and which not one in a hundred observed. Answer me then, dear reader, what veneration can subjects have for such laws, and what law-abidingness may one expect where numerous obstacles prevent their observance? Where royal decrees are daily infringed, the general public loses all respect even for the most necessary and salutary ones and believes itself to be equally entitled to transgress51 against everything, whereby all morality must disappear among the citizens. A lamentable condition for a kingdom!
The harm caused to the realm by such breaches of the law becomes all the greater and more significant the longer they occur. Several such transgressions turn law-breaking into a habit and have the effect of making the inhabitants of the kingdom lawless and unbridled, so that neither laws nor barriers can curb them. The meekest of lambs, having in their earliest years become gradually accustomed to leaping over enclosures, soon become habitually the worst fencejumpers and most troublesome animals, whom no enclosures can any longer restrain. In the same way, our numerous laws, on which the aristocratic power has probably already been labouring for several centuries, have regrettably transformed the docile Swedish people into unrestrained transgressors of the laws.
Previous Section: The Natural Rights of Masters and Servants, § 14
Next Section: The Natural Rights of Masters and Servants, § 16
Places: Sweden
Names:
Biblical references:
Subjects: