Previous Section:
Next Section:
461r
Humble memorial
Copy presented before the Third Committee of the Grand Joint Committee on 12 November 1765.
It requires no proof that an equitable freedom of writing and printing is one of the firmest pillars on which a free government may rest; for otherwise the Estates can never possess the requisite knowledge to institute good laws, administrators of the law will be subject to no control in the performance of their offices and those under its jurisdiction have little knowledge of the requirements of the law, the limits of official power and their own obligations; learning and good sense will be repressed, coarseness of thought, expression and manners gain acceptance and within a few years a horrific darkness will settle over the entire firmament of our liberty. But on what basis that freedom should rightly be established, so that on the one hand it cannot be suppressed by any one individual nor on the other hand decline into an arbitrary frenzy, is something that requires more careful consideration.
This subject divides into two main questions, namely: on whose responsibility should the printing occur, and under what laws?
Three alternatives in particular appear to deserve examination in this regard, namely whether the censorship shall be entrusted to a specific individual or to the author or else be entrusted[461v] to several individuals.
I can only conclude that it would be most hazardous for liberty to entrust this matter to a single man and thus set him up as a judge of the thoughts and the reason of the whole nation; even if he were a paragon, it would impose an incredible burden on book learning, for neither would he have the time to deal with everything nor could the opening thus created for self-interest be in any way closed off under such a form of autocracy. Certainly nothing would then be allowed to appear that in any way touched the personal interest of the censor himself, even if public interest might demand it. The censor would then be able to deprive those of their livelihood who have acquired nothing but scholarly knowledge and wish to make a living from their writings, he could withhold much useful information from the general public merely out of a personal hatred for certain individuals or certain truths, and by promoting publications that appeal to him and obstructing the rest, which seems to me to be the most sensitive issue, he could within a few years recast the nation in his own mould as far as modes of thought, writing and expression and indeed our laws are concerned.
Daily experience teaches us that we cannot rely on the wording of instructions or on any laws unless the matter is self-regulating. Nothing can be written about politics so carefully462r that it may not by a governing power or by the prevailing opinion be considered as contrary to fundamental laws etc. when it conflicts with their interests and aims, and therefore be suppressed. Nor is anything needed for that purpose other than simply a delay in the censoring of such writings, in order to exhaust the authors, which will in a few years transform a whole nation.
The liberty of a nation is preserved not only by the laws but by public information and knowledge as to how they are being administered.
As regards the second alternative, making authors themselves responsible, I see three problems in particular with that. First, neither anonymous nor pseudonymous writers will then be able to have anything printed, although they often provide the best information and can be more impartially read and examined. Non quaeritur quis, sed quid.1 In the next place it seems disconcerting to me that the nation could not trust most authors should a calumniator wish to disseminate libels and some ignorant or petty author not have the ability to avoid his own misfortune. Finally, most individuals also lack the impartiality and discrimination required to set a true value on their own writings and activities.
What humble, poor and defenceless author would then be safe to write the slightest[462v] thing against a superior power, if he saw that he could easily become sacrificed for the truth and for the liberty of his fellow citizens?
I therefore have no hesitation in agreeing with the third option: where censorship will be placed in the hands of several individuals, and emulation among them will encourage rather than inhibit reflective talents. That form of censorship could in its turn be implemented in two ways, for either certain censors should be appointed for each branch of knowledge or else the matter should simply be entrusted to the printers. Let us see which of these would benefit the nation more.
Excessive disadvantages are associated with the first alternative. First, a jealous squabble will then arise among them about the demarcations between the disciplines, which are in fact interconnected in innumerable ways. Then, secondly, our impoverished national treasury will be encumbered with a greatly increased salary bill. Third, a new burden will be imposed on the sciences and scholarship, either of paying them in accordance with the law or else of promoting some works by bribing the censor. Fourth, the political aspect of our freedom of printing, which is the most priceless possession of liberty, will remain in the same manner under a censor politicus, who will then exercise the same autocracy over that aspect as before.
Again, if anyone should wish to direct literature down the academic road and allocate all writings intended for publication to their appropriate faculties and from463r the faculties to particular professors within them for perusal and supervision, the burden on literature will thereby be increased rather than alleviated. It will, first, be a lengthy diversion for those who do not live close to the universities to send all their works there; second, a further expense in sending them there and back and paying the agent, as well as remunerating the censor; third, a great waste of time, so that both author and printer would grow tired before any work could be prepared for the press in this way; fourth, just as much autocracy over thoughts and reason as ever before; fifth, a monopoly in fees for the censorship; sixth, one and the same piece of writing would occasionally be subjected to censorship in all four faculties, as something purely theological, juridical, medical and philosophical may appear in it; and seventh, the professors could never be instructed to deal promptly with such writings, as they are usually able to find an excuse in their lectures, disputations and other time-consuming duties.
Nothing else thus remains than to leave it to the printers, after everything that relates to the foundations of our religion has been excluded, to print, strictly on their own responsibility, according to clear instructions, whatever they can turn to good account.
The advantages that will hereby be gained for literature are, I am convinced,[463v] quite extensive. An author will then, first, avoid the strenuous inconvenience of attending for several months on a censor who is buried in paper. Second, he saves around 10 per cent of the entire advance for printing the book, which is now spent on the censorship. Third, writers will be encouraged to compete with each other, whereby the printing houses will be able to select the best from a larger number of works that will be heaped upon them and to print them. Fourth, there will be even greater emulation between the printing houses to win a reputation in the nation for learned, elegantly written and useful works that emanate from their presses. Fifth, the state and the government would have an assured resort to the printing houses, should anything contrary to the instruction be found to have been published, far exceeding the redress that the nation could ever demand or expect from an offending censor and author. For printers possess almost the most valuable workshops that exist in the country, their equipment alone amounting to a capital of 60,000 or 70,000 daler kmt2, being difficult to move and impossible to escape abroad with, apart from which printers are involved in so much business over and above that and are for all these reasons, by the nature of their own trade, far less likely to wish to abscond than both censor and author might be when under close surveillance. They464r can afford an imposed fine of several thousand daler and pay it to the Crown, but an author often scarcely a styver3. If anyone abuses his freedom as a printer, the fine is capable of ruining his credit and weakening him, while his case will be a clear mirror to others in which to see the cost of self-indulgence and a warning not to kick over the traces, and all that without causing any inconvenience to literature. Sixth, by this arrangement our printing houses would also gain a reputation commensurate with such hard and responsible work, as learned men would enjoy conducting such a free and important enterprise.
That the majority of the printers in the country do not at present possess the requisite understanding for that should by no means deter us from immediately implementing this proposal. How often does it not happen that simple-minded people are convicted under a law of which they have been unaware? But if the law is concise and clear, printers should be able to learn to observe it, and it will be a question of the carefulness and responsibility of those who do not themselves understand the issue to engage to look through the manuscripts that are received, on whatever terms they think fit, men so learned, steady and upright that they could entrust to them a significant part of their welfare, which almost all officials are frequently obliged to do in their work,[464v] as they do not personally have time to deal with everything. Nor would that cost printers very much, if they were to restrict themselves to learned and honest people, of modest achievement, among whom there is often more diligence, understanding and judgment than among those who are more brilliant.
Nor would one need to fear that the nation would on that account be overwhelmed with a multitude of worthless publications. For competition for sales would keep them busy trying to please everyone. For the needs of the scholars no texts would be printed except those that are the most excellent in every branch of learning. Printers would then conduct correspondence about books both within and outside the country. They would endeavour to serve those who love literature and would therefore only print masterpieces. They would light the way for the citizens and teach them to know their fatherland, revere their king and obey the laws of the realm.
Printing is, after all, nothing but a method of communicating one’s thoughts to others absently. To expect from people such a perfect expression of their views that it is not subject to contradiction and modification is utterly in vain. If the statement is preposterous, there will soon be those who will refute it. If it is founded on truth, it will remain invincible, and no fortress can be commended more highly than the one that has withstood the severest sieges. If465r the case is equivocal, the truth has to be ascertained by published exchanges. If that is refused, it can be from no other cause than fear of the day when the truth will emerge. And nothing can honour innocence more than allowing her to present her arguments to the public. Even if the evil that is printed is read by more people than can listen to a speech, the response given to it is likewise read by more and produces a deeper conviction, so that there is perfect reciprocity in that respect. The falsehood shames its originator but benefits the nation, in that the truth is established and is able to grow firmer roots.
I now come to the second question: that is, under what law should this freedom of printing be established? I know many Swedish laws of which the scope often exceeds their observance, and although they are drafted with all possible care, one sees scarcely a single line that is not open to misconstruction and infringement. Happy is the people that has succinct laws and obeys them. One could never wish the bitterest enemies of the realm anything worse than numerous and diverse laws.
I believe that it could consist of the following[465v] few and concise points.
First, everything that concerns the foundations of religion and theology should be supervised by a theological faculty or, in the absence of one, by a generally approved and learned theologian and be printed on his responsibility.
Second, it shall be forbidden to print anything that offends against our form of government, in so far as it promotes the abjured sovereignty4 and deleterious aristocracy, on pain of a fine of 4,000 daler smt.
Should several individuals consult together and print matter designed to overthrow liberty, they shall all be punished under ch. 4, par. 8 of the criminal code.
Third, everything that libellously attacks individuals and offends against virtue and good morals shall likewise be banned, on pain of a fine of 1,000 daler smt, in addition to what the law prescribes. Whosoever offends against this shall be charged and judged at the next session of the appropriate court, for which purpose the printer should first be charged. If he is able to legally deflect the case from himself to the author, then both shall remain liable, though neither of these may be brought to trial unless an actor publicus5 assists them and conducts their case, nor shall any verdict be executed that affects livelihood, life and honour before the Estates themselves have given their verdict on the case. All such cases shall immediately be admitted and decided by the judge, on pain of accountability.
Stockholm, 12 June 1765
Anders Kraftman
461r
Ödmiukt Memorial.
Afskrift Upl. uti St. Deput. Tredje Utskott d. 12. Nov. 1765.
Det behöfwer intet bewis att en billig6 skrif- och Tryckfrihet är en af de fastaste grundpelare, som ett fritt Regimente7 kan äga bestånd uppå: ty annars kunna Ständer aldrig äga erforderlig kundskap, att stifta goda Lagar; Lagskipare ingen Controll att följa dem i sina Ämbeten, och lydande föga kundskap om Lagens fordringar, Ämbetsmanna magtens gräntsor och sina egna skyldigheter: Lärdom och wett kufwas, grofhet i tanckesätt, tal och seder winna burskap8 och ett fasande mörcker följa9 innan några År, öfwer hela wår frihets himmel. Men på hwad fötter samma frihet rätteligen bör ställas, att hon på ena sidan ej kan af en eller annan undertryckas, och på den andra intet falla i ett sielfswåldigt raserie10, fordrar en närmare eftertanka.
Detta ämne fördelar sig i twänne Hufvudfrågor, nemligen: På hwems answar tryckningen bör skie? och efter hwad Lagar?
Trenne Alternativer tyckas i synnerhet i detta afseende förtjena at granskas; nemligen om Censuren skall anförtros en wiss person, eller Auctoren11, eller ock öfwerlem[461v]nas til flera.
Jag kan ej annat finna, än att det för friheten wore högst äfwentyrligit, att anförtro denna sak i en enda mans händer, att sätta honom således til en domare öfwer hela Nations tankar och förnuft, om han och wore den aldrabästa; det wore för bokwett12 en otrolig tunga13; ty hwarcken kunde han hinna, med alt, eller den genwäg, som härigenom banades til egennytta, under ett sådant slags enwälde på något sätt tilslutas. Då skulle wisserligen intet få se dagsliuset det, som på något sätt rörde Censors egit interesse, ehuru det Allmännas bästa kunde fordra sådant. Då skulle Censor kunna bortrycka brödet ur deras munnar, som ej lärdt annat än wettenskaper, och wilja lefwa af sina skrifter; Han kunde förhålla14 Allmänheten mycken nyttig uplysning, endast af personelt hat til wisst folck eller wissa sanningar, och det som aldraömmast förekommer mig, genom befordrande af de slags skrifter, som honom behaga, och hindrande af de andra, inom få År omstöpa Nation i sin egen Form, hwad Tancke- Skrif- och Talesätt och äfwen wåra författningar beträffar.
Dageliga förfarenheten lärer oss, att wij icke kunna lita på Instructioners ord eller några författningar, om intet saken controllerar sig sielf. Det kan aldrig någon skrift i Politicis15 så warsamt462r skrifwas, at den icke såsom stridande emot grund Lagar etc. kan anses af en öfwermagt, eller ett rådande tanckesätt, då den strider emot dess Interessen och afsigter, och derföre underkufwas. Dertil behöfwes ej eller mera än ett blott upskof med sådane Skrifters Censur, att utmatta Auctorerne, så skall det på några År omskapa en hel Nation.
Friheten i en Nation bewaras intet blott genom Lagarna, utan igenom Nations lius, och kundskap derom, huru de handhafwas.
Hwad nu det andra Alternativet beträffar, att ställa Auctorerne sielfwe uti answar, så förekommer mig derwid i synnerhet trenne betänkeligheter. Först få intet då några hwarcken Ano- eller Pseudo-nymer gifwa något fram genom trycket, fast sådana ofta meddela det bästa liuset och kunna med mera owäldughet16 läsas och pröfwas. Non quæritur Quis, sed Quid.17 Dernäst förekommer mig betänkeligit, att Nationen hos de flästa Auctorer kunde finna föga säkerhet, då en smäde ande18 wille sprida ut pasquiller19, och en okunnog eller kitslig20 Auctor wiste intet wäija för sin olycka. Ändteligen21 saknas ock hos de flästa den owäldughet och urskillning, som erfordras, att sätta ett rätt wärde på egna skrifter och giöromål.
Hwilcken, ringa, fattig och wärnlös Auctor wore wäl då säker at skrifwa det aldra[462v] minsta emot en öfwermagt, då han såge sig lätteligen kunna blifwa ett offer för sanningen och sina medborgares frihet.
Jag hafwer således intet betänkande wid att hålla med det tredje: Där Censuren kommer i flere händer, och en emulation22 dem emellan mera upmuntrar, än fängslar tänckande snillen. Denna Censur kan åter wärkställas på twänne sätt, nemligen antingen böra wissa Censores förordnas för hwarje wettenskap, eller ock saken Simpliciter23 anförtros i Boktryckares händer. Lät oss se hwilcken dera af dessa mera gagnar Nation.
Det förra hafwer alt för swåra olägenheter med sig. Då upkommer 1:o dem emellan en afwundsiuk träta om wettenskapernes gräntsor sins emellan, som likwäl på otaligt sätt löpa in uti hwarandra. Då måste 2:o wår fattiga Riks Cassa betungas med mångfaldig ny stat24. 3:o Falla wettenskaper och lärdom under en ny tunga, att antingen efter Lag betala dem, eller ock genom en stickpenning25 i Censors hand hielpa fram några arbeten. 4:o Stadnar den Politiska delen af wår Tryckfrihet, som är frihetens ögnasten26 på lika sätt, under en Censor Politicus, som då äger ett lika enwälde öfwer denna delen, som förr.
Om någon åter wille föra Litteraturen på den Academiska wägen, och dömma alla utkommande skrifter til sina wissa Faculteter, ifrån463r Faculteterna til wissa Professorer inom dem, att genomläsas och öfwerses; blifwer bördan på Literaturen derigenom mera ökt än lättad. Det blifwer 1:o en lång omwäg för dem, som ej bo wid Academierne, at sända alla sina arbeten dit. 2:o En ny kostnad med deras dit och åter sändande och commissionairens lönande, utom Censurens afbetalning. 3:o En stor tidsspillan, så at både Auctor och Boktryckare ledsnade förr, än något arbete hunne blifwa färdigt at läggas under Prässen på detta sättet. 4:o Ett likadant enwälde öfwer tankar och förnuft, som någon sin tilförene. 5:o Ett Monopolium i Censurens afbetalning. 6:o komme en och samma skrift att ibland censureras i alla fyra Faculteterne, emedan der kan förefalla något pure27 Theologiskt, Juridiskt, Mediciniskt och Philosophiskt; 7:o kunna Professorerne aldrg tilhållas, att promt28 expediera sådana skrifter, som hafwa oftast tilfälle att skylla på sina Lectioner, Disputationer och andra tid-månne29 förrättningar.
Det återstår således intet annat, än att öfwerlemna den saken uti Boktryckarenas händer, att sedan alt, hwad som rörer grunderna af wår Religion är undantagit, få emot hårdt answar, efter en tydelig Instruction trycka hwad de finna sin räkning wid30.
Förmonerne, som härigenom winnas för Literaturen, efter min öfwertygelse äro[463v] rätt stora. Då slipper en Auctor 1:o det mödosamma beswäret at uti flera månader uppassa en med papper öfwerhopad Censor. 2:o Besparar han wid pass 10. proCent af hela förlaget til bokens tryckande, som nu åtgår til Censuren. 3:o Upmuntras pennor til täflan med hwarandra, hwaraf Boktryckerierne få af flere arbeten, som de öfwerhopas med utwälja de bästa och dem under Prässen lägga. 4:o blifwer en ännu mera betydande äntring31 Boktryckerierne emellan, att winna hos Nation Credit för lärda, wittra och gagneliga arbeten, som från deras Prässar utkomma. 5:o Skulle Riket och Regeringen hafwa en säker regress32 til Boktryckerierne, om något emot Instruction skulle finnas wara uplagt, som wida öfwerträffade den Satisfaction33, som Nation någonsin af en felande Censor och Auctor kunde påstå34 eller förwänta. Ty Boktryckare hafwa nästan de dyraste wärkstäder, som finnas i Riket, deras Instrumenter allena innehålla ett förlag af 60. til 70 000. D:r Kopp:mt, äro swåra att flytta och omöjelige att rymma landet med, och utom dess sitta Boktryckare uti en rörelse af annat så mycket til och derutöfwer, och i anseende til allt detta äro genom sin egen handtering långt mindre äfwentyr underkastade att wilja rymma, än både Censor och Auctor kunde wara under god bewakning. De464r kunna tåla en ådömd plikt35 af flere 1 000. D:r och erlägga den till Kronan; men en Auctor ofta knapt en styfwer. Missbrukar någon sin frihet af Boktryckare, är plikten i stånd at förderfwa hans Credit och förswaga hans styrcka, och hans fall blifwer dem androm36 en öppen spegel, att se sielfswåldets öde och en warnagel37, att intet skiena öfwer skacklorna38, och det alt utan att beswära Literaturen. 6:o Genom denna inrättning skulle wåra Boktryckerier äfwen winna ett sådant anseende, som kan swara emot ett så drygt och answarigt arbete, då lärda män skulle finna sitt nöije uti förwaltningen39 af ett så fritt och wigtigt giöromål.
Att nu större delen af Rikets Boktryckare ej äga en dertil nödig insigt, bör ingalunda afskräcka oss, att straxt widtaga detta förslag. Huru ofta händer det icke, att en enfaldig menighet40 blifwit dömd efter en Lag hon ej wetat af. Men är Lagen kort och tydelig, kunna ju Boktryckare lära sig att efterlefwa densamma; och kommer det på deras egen omsorg och answar an, som ej sielfwa förstå saken, att anlita, under hwad wilckor dem behagar, så lärda, stadiga41 och redeliga män, om de inkomne Manuscripters öfwerseende, att de i deras hand kunna wåga en märkelig42 del af sin wälfärd; hwilcket nästan Alla Ämbetsmän i sina Sysslor oftast[464v] nödgas giöra, då de sielfwa ej hinna med alt. Detta kostade ej heller Boktryckare så mycket, om de höllo sig till lärdt och ärligt folck, af ringare lycka, hos hwilcka ofta finnes mera flit insigt och granskning, än dem, som äro mera lysande.
Man behöfde ej heller befara, att Nation derföre blefwe öfwerhopad med en mängd odugeliga skrifter. Ty täflan om afsättning sysslosatte dem, att behaga allom. Til de lärdas tjenst trycktes ej andra skrifter, än de, som äro i hwarje wettenskap de utwaldaste. Boktryckare förde då ut- och inlänske Correspondencer om Böcker. De winlade sig, att tjena witterhets älskare och tryckte derföre blott mästarstycken. De skulle tända up lius för Medborgare och lära dem att känna sitt fädernesland, wörda sin Kung och lyda Rikets Lagar.
Tryck är ju intet annat, än ett sätt, att frånwarande sprida sina tankar til flere. Att af menniskior wänta ett så fullkomligit yttrande, att det ej tål motsäijelse och ändring, är aldeles fåfängt. Är yttrandet orimmeligit, så finnas de snart, som wederlägga det. Är det byggt på sanning, så står det oöfwerwinnerligit, och ingen fästning kan prisas högre, än den, som uthärdat de swåraste belägringar. Är465r målet twetydigt, så måste sanningen utletas igenom skriftwäxlingar43. Nekas det, så kan det ej flyta af annan källa, än räddhoga för sanningens dag. Och ingen ting kan hedra oskulden mera, än då hon får lägga sina skiäl för en allmänhets ögon. Läses det onda, som blifwer tryckt af flere, än som kunna höra ett tal, så läses på samma sätt det derpå gifna swaret af flera, och gifwer en fullkomligare öfwertygelse, så att härutinnan är en fullkomlig reciprocitet44. Osanningen skiämmer ut sin uphofsman, men gagnar Nation, i det at sanningen grundas, och får fästa bättre rötter.
Nu kommer jag til den andra frågan, efter hwad Lag skall denna Tryckfrihet inrättas? Jag känner många Swenska Lagar, som i widd ofta öfwerträffa sin efterlefnad, och ehuru de med all möijelig warsamhet äro upsatte, ser man dock näppeligen en enda rad wara fri från förtydning och inbrott45. Lyckeligit det folck, som har korta Lagar, och efterlefwer dem. Rikets argaste fiender må aldrig önskas wärre, än många och mångfaldiga Lagar.
Jag tror den kunna bestå i följan[465v]de få och korta puncter.
1:o Alt hwad rörer grunderna i Religion och Gudaläran, bör af Facultas Theologica, eller i brist på dem, af en allmänt godkänd och Lärd Theolog öfwerses och på dess answar tryckas.
2:o Alt som stöter wår Regements Constitution i så måtto, att det befordrar den afsworna Souverainiteten46 och skadeliga Aristocratien, skall wid 4 000. D:r Silf:mts wite47 wara förbudit att trycka.
Träda flere i samråd och trycka sådant, att derigenom störta friheten, straffas alla efter missgiernings Balckens 4. Cap: 8.§48.
3:o Alt som försmädeligen angriper personer och kräncker dygd och goda seder, skall likaledes wara förbudit wid 1 000. D:r Silf:mts wite, utom hwad Lag förmår49. Hwar som häremot bryter, skall wid nästa Laga Domstol anklagas och dömas, hwarföre Boktryckare först må sökas50. Gitter han lagligen leda saken ifrån sig51, stadne då bägge i answar, dock må ingen af dessa ställas för rätta, utan en Actor publicus52 dem biträder, och deras sak utförer; ej eller gånge någon dom, som rörer näring, lif och ähra i wärkställighet, för än Stän466rder sielfwa dömt i saken. Alla sådana mål skola af domaren, wid answar53, genast uptagas och afdömas. Stockholm den 12. Junii 1765.
And. Kraftman54.
461r
Nöyrä muistio
Jäljennös. Luettu suuren deputaation kolmannessa valiokunnassa 12. marraskuuta 1765.
Ei ole tarpeen todistaa, että kohtuullinen kirjoitus- ja painovapaus on vahvimpia tukipilareita, joille vapaa hallinto voi perustaa olemassaolonsa. Muuten säädyillä ei koskaan voi olla hyvien lakien säätämiseksi tarvittavaa tietoa, lainkäyttäjillä ei mitään valvontaa, kuinka he noudattavat niitä viroissaan, eivätkä alamaiset voi tietää paljoakaan lain vaatimuksista, virkamiesvallan rajoista ja omista velvollisuuksistaan. Oppineisuus ja järki nujerretaan, ajatusten, puheen ja tapojen karkeus valtaa alaa ja kauhistuttava pimeys peittää muutamassa vuodessa koko vapautemme taivaan. Mutta on syytä pohtia tarkemmin, millaiselle perustalle tämä vapaus oikeastaan tulisi asettaa, jotta sitä ei toisaalta kenenkään toimesta sorreta ja jotta se ei toisaalta suistu mielettömäksi omavaltaisuudeksi.
Tämä aihe jakautuu kahteen pääkysymykseen, nimittäin: kenen vastuulla painatuksen tulee tapahtua ja minkä lakien mukaan?
Kolme vaihtoehtoa näyttäisi tässä suhteessa ansaitsevan lähemmän tarkastelun: tuleeko sensuuri antaa tietyn henkilön tehtäväksi, jättää kirjoittajan vastuulle vai[461v] useille henkilöille.
En voi todeta muuta kuin että vapauden kannalta olisi erittäin arveluttavaa uskoa tämä asia yhden ainoan miehen käsiin, vaikka hän olisikin kaikkein paras. Hänestä tulisi siten tuomari koko kansakunnan ajatuksille ja järjelle. Kirjasivistykselle tästä tulisi uskomaton rasite, koska hän ei ehtisi hoitaa kaikkea. Eikä sellaisen yksinvaltiuden alla mitenkään voitaisi tukkia sitä oikotietä, joka näin avautuisi oman edun tavoittelulle. Silloin ei todellakaan mikään sensorin omaa etua jotenkin koskeva asia tulisi päivänvaloon, vaikka yleinen etu sitä vaatisikin. Silloin sensori voisi riistää leivän niiden suusta, jotka eivät ole oppineet muuta kuin tieteitä ja haluavat elättää itsensä kirjoituksillaan. Hän voisi salata yleisöltä paljon tärkeää tietoa pelkästään tiettyjä henkilöitä tai tiettyjä totuuksia kohtaan tuntemansa vihan johdosta. Ja mikä minusta tuntuu kaikkein kipeimmältä: hän voisi suosimalla häntä miellyttäviä kirjoituksia ja estämällä muita muutamassa vuodessa valaa kansakunnan oman muottinsa mukaiseksi niin ajattelu-, kirjoitus- että puhetavaltaankin, ja myös asetuksiemme osalta.
Päivittäiset kokemukset opettavat meille, että emme voi luottaa ohjeiden sanaan tai mihinkään asetuksiin ellei asia itse valvo itseään. Poliittista kirjoitusta ei koskaan voida kirjoittaa niin462r varovasti, ettei sitä perustuslakien vastaisena tai muista syistä voida esivallan tai vallitsevan ajattelutavan toimesta kumota, jos se on niiden etujen ja tarkoitusperien vastainen. Kirjoittajien uuvuttamiseen ei myöskään tarvita muuta kuin pelkkä sellaisten kirjoitusten tarkastuksen lykkäys, ja niin on muutaman vuoden kuluessa koko kansakunta luotu uudelleen.
Kansakunnan vapauden säilyminen ei riipu yksinomaan laeista vaan kansakunnan valistuneisuudesta ja siitä, miten lakeja osataan soveltaa.
Toisessa vaihtoehdossa, eli että kirjoittajat itse kantavat vastuun, näen erityisesti kolme epäilyttävää seikkaa. Ensinnäkin, silloin ei painosta saa julkaista mitään anonyymisti tai salanimellä, vaikka sellaiset kirjoitukset usein valaisevat asioita parhaiten, ja vaikka niitä voidaan suuremmalla puolueettomuudella lukea ja koetella. Non quaeritur quis, sed quid?55 Seuraavaksi en pidä uskottavana sitä, että kansakunta ei voisi luottaa suurimpaan osaan kirjoittajista vain siksi, että joku herjahenki halusi levittää pilkkakirjoituksia ja että joku tietämätön tai äkkipikainen kirjoittaja ei osannut väistää epäonneaan. Lisäksi useimmilta puuttuu se puolueettomuus ja arvostelukyky, joka on tarpeen omien kirjoitusten ja tekojen arvioimiseksi.
Miten kukaan vähäinen, köyhä ja turvaton kirjoittaja uskaltaisi kirjoittaa[462v] pienintäkään kirjoitusta esivaltaa vastaan, kun hän tietäisi voivansa tulla uhratuksi totuuden ja maanmiestensä vapauden edestä.
Minua ei siten lainkaan epäilytä asettua kolmannen vaihtoehdon kannalle. Siinä sensuuri jakautuu useammille, joiden välinen kilpailu ennemmin kannustaa kuin kahlitsee älykkäitä ajattelijoita. Tämä sensuuri voidaan puolestaan toteuttaa kahdella eri tavalla. Joko määrätään jokaiselle tieteenalalle tietyt sensorit, tai sitten tehtävä yksinkertaisesti annetaan kirjanpainajille. Katsokaamme kumpi näistä hyödyttää enemmän kansakuntaa.
Ensimmäinen vaihtoehto sisältää liian vakavia epäkohtia. Silloin 1) sensorien välille muodostuu mustasukkainen kiista eri tieteiden välisistä rajoista, koska ne menevät monella tavalla päällekkäin. 2) Silloin joudutaan köyhää valtionkassaamme rasittamaan monella uudella menoerällä. 3) Tieteet ja oppineisuus saavat uuden rasitteen, koska sensoreille on joko suoritettava lain mukainen maksu tai työnnettävä sensorin kouraan rahasumma kirjoitusten esille saamiseksi. 4) Painovapautemme poliittinen osa, joka on vapauden silmäterä, jää samalla tavalla poliittisen sensorin alaisuuteen, jolla tuolloin on samanlainen yksinvaltius tähän asiaan kuin ennenkin.
Jos joku puolestaan haluaisi viedä kirjallisuuden akateemiselle tielle ja määrätä kaikki julkaistavat kirjoitukset tietyille tiedekunnille ja463r tiedekunnissa niiden tietyille professoreille luettaviksi ja tarkastettaviksi, niin kirjallisuuden rasite ennemmin kasvaisi kuin kevenisi. Siitä tulee: 1) Pitkä kiertotie niille, jotka eivät asu yliopistojen lähellä ja jotka joutuvat lähettämään kaikki työnsä sinne. 2) Uusi kustannus niiden sinne ja takaisin lähettämisestä sekä asiamiehen palkkaamisesta ja lisäksi sensuurin maksamisesta. 3) Suuri ajanhukka: sekä kirjoittaja että kirjanpainaja kyllästyvät ennen kuin mikään työ tällä tavalla ehtii valmistua painoa varten. 4) Samanlainen yksinvalta ajatusten ja järjen suhteen kuin milloinkaan aiemmin. 5) Monopoli sensuurin maksujen suorittamisessa. 6) Sama kirjoitus tulee joskus sensuroitavaksi kaikissa neljässä tiedekunnassa, koska siinä saattaa esiintyä jotakin puhtaasti teologista, juridista, lääketieteellistä ja filosofista. 7) Professoreita ei milloinkaan voida saada ajallaan tarkastamaan sellaisia kirjoituksia, koska heillä on yleensä mahdollisuus vedota luentoihinsa, väitöstilaisuuksiinsa ja muihin aikaa vaativiin toimiinsa.
Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin jättää tämä asia kirjanpainajille, jotta he kovalla vastuulla ja selkeän ohjeen mukaan saavat painaa kaikkea mitä he pitävät kannattavana, lukuun ottamatta sellaista, joka koskee uskontomme perusteita.
Ne edut, jotka kirjallisuus täten saavuttaa, ovat käsitykseni mukaan[463v] varsin suuret. Silloin kirjoittaja pääsee 1) siitä työläästä vaivasta, että joutuisi olemaan useita kuukausia riippuvainen papereihin uppoutuneesta sensorista. 2) Hän säästää kirjan painattamisen kustannuksista noin 10 prosenttia, joka nyt menee sensuurin kustannuksiin. 3) Kirjoittajia kannustetaan kilpailemaan keskenään, jolloin kirjapainot saavat useista tarjotuista töistä valita parhaat ja painaa ne. 4) Vielä merkittävämpi kilpailu syntyy kirjapainojen kesken, kun ne pyrkivät saamaan kansakunnan arvonantoa niiden painoista ilmestyneille oppineille, kaunokirjallisille ja hyödyllisille teoksille. 5) Valtakunnalla ja hallituksella olisi varmuus korvauksen saamisesta kirjapainoilta, jos jotain ohjesäännön vastaista havaittaisiin kustannetun. Tämä vakuus olisi paljon suurempi kuin se hyvitys, jota kansakunta milloinkaan voisi vaatia tai odottaa virheen tehneeltä sensorilta tai kirjoittajalta, sillä kirjanpainajilla on valtakunnan melkeinpä kalleimmat työpajat. Pelkästään heidän laitteisiinsa sisältyvä pääoma on 60 000–70 000 kuparitaaleria, ja niitä on vaikea siirtää ja mahdoton ottaa mukaan maasta paettaessa. Tämän lisäksi kirjanpainajat ovat mukana niin monessa, että heidän oman liiketoimintansa luonteen takia on paljon epätodennäköisempää, että he haluaisivat karata, kuin sensori tai kirjoittaja, vaikka nämä olisivat tarkan valvonnan alla. He464r voivat kestää useamman tuhannen taalerin sakkotuomion, ja maksaa sen kruunulle, kun taas kirjoittaja ei usein pystyisi maksamaan äyrin äyriä. Jos joku käyttää väärin kirjanpainajan vapauttaan, sakko voi tuhota hänen maineensa ja heikentää hänen asemaansa. Hänen tapauksestaan tulee muille kuin avoin peili, josta he näkevät, mihin omavaltaisuus johtaa, ja varoitus, ettei ole syytä ylittää rajojaan. Tämä kaikki saavutetaan kirjallisuutta haittaamatta. 6) Tällä järjestelyllä kirjapainomme saavuttaisivat laajaa ja vastuunalaista työtänsä vastaavan arvostuksen, kun oppineet miehet mielellään ottaisivat hoitaakseen sellaisen vapaan ja tärkeän tehtävän.
Sen seikan, että suuremmalla osalla valtakunnan kirjanpainajista ei ole tähän tarvittavaa taitoa, ei suinkaan tule pelottaa meitä välittömästi hyväksymästä tätä ehdotusta. Miten usein käykään niin, että yksinkertainen yleisö tuomitaan sellaisen lain mukaan, jota se ei ole tuntenut. Mutta jos laki on lyhyt ja selvä, voivat kirjanpainajat oppia noudattamaan sitä. Ja niiden, jotka eivät itse asiaa ymmärrä, huoleksi ja vastuulle jää heille sopivin ehdoin käyttää saapuneiden käsikirjoitusten tarkastamiseen niin oppineiden, vakaiden ja rehellisten miesten apua, että he näiden käsiin voivat uskoa huomattavan osan hyvinvoinnistaan. Näin lähes kaikki virkamiehet joutuvat[464v] toimissaan menettelemään, kun eivät itse ehdi tehdä kaikkea. Tämä ei myöskään tulisi kirjanpainajille niin kalliiksi, jos he käyttäisivät oppinutta ja rehellistä väkeä, joka on vähemmän onnekasta, mutta jolla usein on enemmän ahkeruutta, taitoa ja harkintaa kuin niillä, jotka ovat loistavampia.
Ei myöskään ole tarpeen pelätä, että kansakunta hukkuisi suureen määrään kelvottomia kirjoituksia. Sillä kilpailu menekistä saa heidät miellyttämään kaikkia. Oppineiden tarpeisiin painettaisiin ainoastaan kunkin tieteenalan valikoiduimpia kirjoituksia. Kirjanpainajat kävisivät sekä koti- että ulkomaista kirjeenvaihtoa kirjoista. He pyrkisivät palvelemaan kaunokirjallisuuden ystäviä ja painaisivat siksi ainoastaan mestariteoksia. He sytyttäisivät valoja kansalaisille ja opettaisivat heidät tuntemaan isänmaansa, kunnioittamaan kuningastaan ja noudattamaan valtakunnan lakeja.
Painattaminenhan on vain yksi tapa levittää ajatuksiaan useammille olematta itse läsnä. On täysin hyödytöntä odottaa ihmisiltä niin täydellistä ilmaisua, että siihen ei ole mitään vastaansanomista tai muutoksia. Jos väite on virheellinen, niin pian löytyy niitä, jotka kumoavat sen. Jos se perustuu totuudelle, se jää voimaan voittamattomana, sillä mitään linnoitusta ei voida ylistää enemmän kuin sitä, joka on kestänyt kovimmat piiritykset. Mikäli465r asia on tulkinnanvarainen, on totuutta etsittävä kirjallisen väittelyn avulla. Jos tämä kielletään, se ei voi johtua muusta syystä kuin totuuden paljastumisen pelosta. Eikä mikään tee suurempaa kunniaa viattomuudelle kuin että se saa esittää perusteensa yleisölle. Jos pahan asian lukee painettuna useampi kuin voisi kuulla saman puheena, niin samoin siihen annetun vastauksen lukee useampi, mikä johtaa täydellisempään vakuuttumiseen. Tässä on siten täydellinen molemminpuolisuus. Valhe häpäisee kirjoittajansa, mutta hyödyttää kansakuntaa, koska totuudelle luodaan perustaa, ja se saa paremmin kiinnittää juurensa.
Siirryn nyt toiseen kysymykseen: Millaisen lain mukaan tämä painovapaus tulee järjestää? Tunnen monia ruotsalaisia lakeja, joita noudatetaan usein vain osittain verrattuna siihen, mitä ne koko laajuudessaan edellyttävät, ja vaikka nämä lait on kaikella mahdollisella huolellisuudella laadittu, niin harvoin kuitenkaan näkee niissä yhtäkään riviä, jota ei vääristeltäisi ja loukattaisi. Onnellinen se kansa, jolla on lyhyet lait ja joka noudattaa niitä. Valtakunnan pahimmille vihollisille ei voi koskaan toivoa mitään pahempaa kuin monia ja monihaaraisia lakeja.
Luulen, että tämä laki voi koostua muutamasta seuraavanlaisesta[465v] lyhyestä kohdasta:
1) Kaiken, mikä koskee uskonnon ja jumaluusopin perusteita, tulee teologisten tiedekuntien, tai niiden puuttuessa yleisesti tunnetun ja oppineen teologin toimesta tarkastaa ja hänen vastuullaan painattaa.
2) Kaiken sellaisen painattaminen, joka loukkaa valtiomme perustuslakia siten, että se edistää kumotuksi vannottua yksinvaltiutta ja vahingollista aristokratiaa, olkoon 4 000 hopeataalerin56 sakon uhalla kiellettyä.
Jos useampi henkilö lyöttäytyy yhteen ja painattaa jotakin sellaista vapauden kumoamiseksi, rangaistakoon jokaista heistä rikoskaaren 4. luvun 8. pykälän mukaan57.
3) Kaikki, mikä häpäisevästi hyökkää henkilöitä kohtaan ja loukkaa kunniaa ja hyviä tapoja, olkoon samoin kiellettyä 1 000 hopeataalerin sakon uhalla sen lisäksi mitä laissa säädetään. Se, joka tätä vastaan rikkoo, saakoon syytteen ja tulkoon tuomituksi lähimmässä laillisessa oikeuden tuomioistuimessa. Kirjanpainaja haastetaan tämän johdosta ensin oikeuteen, ja jos hän kykenee laillisesti siirtämään syyllisyyden pois harteiltaan, niin olkoot sitten molemmat vastuussa. Älköön kuitenkaan ketään näistä asetettako oikeuden eteen ilman että actor publicus58 heitä avustaa ja ajaa heidän asiaansa. Yhtäkään tuomiota, joka koskee elinkeinoa, henkeä ja kunniaa, ei tule panna täytäntöön ennen kuin säädyt466 itse ovat tuominneet asiassa. Tuomarin tulee edesvastuun uhalla heti ottaa käsiteltäväksi kaikki sellaiset jutut ja tuomita ne. Tukholmassa 12. kesäkuuta 1765.
Anders Kraftman.59
Suom. Veli-Matti Pussinen
461r
Humble memorial
Copy presented before the Third Committee of the Grand Joint Committee on 12 November 1765.
It requires no proof that an equitable freedom of writing and printing is one of the firmest pillars on which a free government may rest; for otherwise the Estates can never possess the requisite knowledge to institute good laws, administrators of the law will be subject to no control in the performance of their offices and those under its jurisdiction have little knowledge of the requirements of the law, the limits of official power and their own obligations; learning and good sense will be repressed, coarseness of thought, expression and manners gain acceptance and within a few years a horrific darkness will settle over the entire firmament of our liberty. But on what basis that freedom should rightly be established, so that on the one hand it cannot be suppressed by any one individual nor on the other hand decline into an arbitrary frenzy, is something that requires more careful consideration.
This subject divides into two main questions, namely: on whose responsibility should the printing occur, and under what laws?
Three alternatives in particular appear to deserve examination in this regard, namely whether the censorship shall be entrusted to a specific individual or to the author or else be entrusted[461v] to several individuals.
I can only conclude that it would be most hazardous for liberty to entrust this matter to a single man and thus set him up as a judge of the thoughts and the reason of the whole nation; even if he were a paragon, it would impose an incredible burden on book learning, for neither would he have the time to deal with everything nor could the opening thus created for self-interest be in any way closed off under such a form of autocracy. Certainly nothing would then be allowed to appear that in any way touched the personal interest of the censor himself, even if public interest might demand it. The censor would then be able to deprive those of their livelihood who have acquired nothing but scholarly knowledge and wish to make a living from their writings, he could withhold much useful information from the general public merely out of a personal hatred for certain individuals or certain truths, and by promoting publications that appeal to him and obstructing the rest, which seems to me to be the most sensitive issue, he could within a few years recast the nation in his own mould as far as modes of thought, writing and expression and indeed our laws are concerned.
Daily experience teaches us that we cannot rely on the wording of instructions or on any laws unless the matter is self-regulating. Nothing can be written about politics so carefully462r that it may not by a governing power or by the prevailing opinion be considered as contrary to fundamental laws etc. when it conflicts with their interests and aims, and therefore be suppressed. Nor is anything needed for that purpose other than simply a delay in the censoring of such writings, in order to exhaust the authors, which will in a few years transform a whole nation.
The liberty of a nation is preserved not only by the laws but by public information and knowledge as to how they are being administered.
As regards the second alternative, making authors themselves responsible, I see three problems in particular with that. First, neither anonymous nor pseudonymous writers will then be able to have anything printed, although they often provide the best information and can be more impartially read and examined. Non quaeritur quis, sed quid.60 In the next place it seems disconcerting to me that the nation could not trust most authors should a calumniator wish to disseminate libels and some ignorant or petty author not have the ability to avoid his own misfortune. Finally, most individuals also lack the impartiality and discrimination required to set a true value on their own writings and activities.
What humble, poor and defenceless author would then be safe to write the slightest[462v] thing against a superior power, if he saw that he could easily become sacrificed for the truth and for the liberty of his fellow citizens?
I therefore have no hesitation in agreeing with the third option: where censorship will be placed in the hands of several individuals, and emulation among them will encourage rather than inhibit reflective talents. That form of censorship could in its turn be implemented in two ways, for either certain censors should be appointed for each branch of knowledge or else the matter should simply be entrusted to the printers. Let us see which of these would benefit the nation more.
Excessive disadvantages are associated with the first alternative. First, a jealous squabble will then arise among them about the demarcations between the disciplines, which are in fact interconnected in innumerable ways. Then, secondly, our impoverished national treasury will be encumbered with a greatly increased salary bill. Third, a new burden will be imposed on the sciences and scholarship, either of paying them in accordance with the law or else of promoting some works by bribing the censor. Fourth, the political aspect of our freedom of printing, which is the most priceless possession of liberty, will remain in the same manner under a censor politicus, who will then exercise the same autocracy over that aspect as before.
Again, if anyone should wish to direct literature down the academic road and allocate all writings intended for publication to their appropriate faculties and from463r the faculties to particular professors within them for perusal and supervision, the burden on literature will thereby be increased rather than alleviated. It will, first, be a lengthy diversion for those who do not live close to the universities to send all their works there; second, a further expense in sending them there and back and paying the agent, as well as remunerating the censor; third, a great waste of time, so that both author and printer would grow tired before any work could be prepared for the press in this way; fourth, just as much autocracy over thoughts and reason as ever before; fifth, a monopoly in fees for the censorship; sixth, one and the same piece of writing would occasionally be subjected to censorship in all four faculties, as something purely theological, juridical, medical and philosophical may appear in it; and seventh, the professors could never be instructed to deal promptly with such writings, as they are usually able to find an excuse in their lectures, disputations and other time-consuming duties.
Nothing else thus remains than to leave it to the printers, after everything that relates to the foundations of our religion has been excluded, to print, strictly on their own responsibility, according to clear instructions, whatever they can turn to good account.
The advantages that will hereby be gained for literature are, I am convinced,[463v] quite extensive. An author will then, first, avoid the strenuous inconvenience of attending for several months on a censor who is buried in paper. Second, he saves around 10 per cent of the entire advance for printing the book, which is now spent on the censorship. Third, writers will be encouraged to compete with each other, whereby the printing houses will be able to select the best from a larger number of works that will be heaped upon them and to print them. Fourth, there will be even greater emulation between the printing houses to win a reputation in the nation for learned, elegantly written and useful works that emanate from their presses. Fifth, the state and the government would have an assured resort to the printing houses, should anything contrary to the instruction be found to have been published, far exceeding the redress that the nation could ever demand or expect from an offending censor and author. For printers possess almost the most valuable workshops that exist in the country, their equipment alone amounting to a capital of 60,000 or 70,000 daler kmt61, being difficult to move and impossible to escape abroad with, apart from which printers are involved in so much business over and above that and are for all these reasons, by the nature of their own trade, far less likely to wish to abscond than both censor and author might be when under close surveillance. They464r can afford an imposed fine of several thousand daler and pay it to the Crown, but an author often scarcely a styver62. If anyone abuses his freedom as a printer, the fine is capable of ruining his credit and weakening him, while his case will be a clear mirror to others in which to see the cost of self-indulgence and a warning not to kick over the traces, and all that without causing any inconvenience to literature. Sixth, by this arrangement our printing houses would also gain a reputation commensurate with such hard and responsible work, as learned men would enjoy conducting such a free and important enterprise.
That the majority of the printers in the country do not at present possess the requisite understanding for that should by no means deter us from immediately implementing this proposal. How often does it not happen that simple-minded people are convicted under a law of which they have been unaware? But if the law is concise and clear, printers should be able to learn to observe it, and it will be a question of the carefulness and responsibility of those who do not themselves understand the issue to engage to look through the manuscripts that are received, on whatever terms they think fit, men so learned, steady and upright that they could entrust to them a significant part of their welfare, which almost all officials are frequently obliged to do in their work,[464v] as they do not personally have time to deal with everything. Nor would that cost printers very much, if they were to restrict themselves to learned and honest people, of modest achievement, among whom there is often more diligence, understanding and judgment than among those who are more brilliant.
Nor would one need to fear that the nation would on that account be overwhelmed with a multitude of worthless publications. For competition for sales would keep them busy trying to please everyone. For the needs of the scholars no texts would be printed except those that are the most excellent in every branch of learning. Printers would then conduct correspondence about books both within and outside the country. They would endeavour to serve those who love literature and would therefore only print masterpieces. They would light the way for the citizens and teach them to know their fatherland, revere their king and obey the laws of the realm.
Printing is, after all, nothing but a method of communicating one’s thoughts to others absently. To expect from people such a perfect expression of their views that it is not subject to contradiction and modification is utterly in vain. If the statement is preposterous, there will soon be those who will refute it. If it is founded on truth, it will remain invincible, and no fortress can be commended more highly than the one that has withstood the severest sieges. If465r the case is equivocal, the truth has to be ascertained by published exchanges. If that is refused, it can be from no other cause than fear of the day when the truth will emerge. And nothing can honour innocence more than allowing her to present her arguments to the public. Even if the evil that is printed is read by more people than can listen to a speech, the response given to it is likewise read by more and produces a deeper conviction, so that there is perfect reciprocity in that respect. The falsehood shames its originator but benefits the nation, in that the truth is established and is able to grow firmer roots.
I now come to the second question: that is, under what law should this freedom of printing be established? I know many Swedish laws of which the scope often exceeds their observance, and although they are drafted with all possible care, one sees scarcely a single line that is not open to misconstruction and infringement. Happy is the people that has succinct laws and obeys them. One could never wish the bitterest enemies of the realm anything worse than numerous and diverse laws.
I believe that it could consist of the following[465v] few and concise points.
First, everything that concerns the foundations of religion and theology should be supervised by a theological faculty or, in the absence of one, by a generally approved and learned theologian and be printed on his responsibility.
Second, it shall be forbidden to print anything that offends against our form of government, in so far as it promotes the abjured sovereignty63 and deleterious aristocracy, on pain of a fine of 4,000 daler smt.
Should several individuals consult together and print matter designed to overthrow liberty, they shall all be punished under ch. 4, par. 8 of the criminal code.
Third, everything that libellously attacks individuals and offends against virtue and good morals shall likewise be banned, on pain of a fine of 1,000 daler smt, in addition to what the law prescribes. Whosoever offends against this shall be charged and judged at the next session of the appropriate court, for which purpose the printer should first be charged. If he is able to legally deflect the case from himself to the author, then both shall remain liable, though neither of these may be brought to trial unless an actor publicus64 assists them and conducts their case, nor shall any verdict be executed that affects livelihood, life and honour before the Estates themselves have given their verdict on the case. All such cases shall immediately be admitted and decided by the judge, on pain of accountability.
Stockholm, 12 June 1765
Anders Kraftman
461r
Ödmiukt Memorial.
Afskrift Upl. uti St. Deput. Tredje Utskott d. 12. Nov. 1765.
Det behöfwer intet bewis att en billig65 skrif- och Tryckfrihet är en af de fastaste grundpelare, som ett fritt Regimente66 kan äga bestånd uppå: ty annars kunna Ständer aldrig äga erforderlig kundskap, att stifta goda Lagar; Lagskipare ingen Controll att följa dem i sina Ämbeten, och lydande föga kundskap om Lagens fordringar, Ämbetsmanna magtens gräntsor och sina egna skyldigheter: Lärdom och wett kufwas, grofhet i tanckesätt, tal och seder winna burskap67 och ett fasande mörcker följa68 innan några År, öfwer hela wår frihets himmel. Men på hwad fötter samma frihet rätteligen bör ställas, att hon på ena sidan ej kan af en eller annan undertryckas, och på den andra intet falla i ett sielfswåldigt raserie69, fordrar en närmare eftertanka.
Detta ämne fördelar sig i twänne Hufvudfrågor, nemligen: På hwems answar tryckningen bör skie? och efter hwad Lagar?
Trenne Alternativer tyckas i synnerhet i detta afseende förtjena at granskas; nemligen om Censuren skall anförtros en wiss person, eller Auctoren70, eller ock öfwerlem[461v]nas til flera.
Jag kan ej annat finna, än att det för friheten wore högst äfwentyrligit, att anförtro denna sak i en enda mans händer, att sätta honom således til en domare öfwer hela Nations tankar och förnuft, om han och wore den aldrabästa; det wore för bokwett71 en otrolig tunga72; ty hwarcken kunde han hinna, med alt, eller den genwäg, som härigenom banades til egennytta, under ett sådant slags enwälde på något sätt tilslutas. Då skulle wisserligen intet få se dagsliuset det, som på något sätt rörde Censors egit interesse, ehuru det Allmännas bästa kunde fordra sådant. Då skulle Censor kunna bortrycka brödet ur deras munnar, som ej lärdt annat än wettenskaper, och wilja lefwa af sina skrifter; Han kunde förhålla73 Allmänheten mycken nyttig uplysning, endast af personelt hat til wisst folck eller wissa sanningar, och det som aldraömmast förekommer mig, genom befordrande af de slags skrifter, som honom behaga, och hindrande af de andra, inom få År omstöpa Nation i sin egen Form, hwad Tancke- Skrif- och Talesätt och äfwen wåra författningar beträffar.
Dageliga förfarenheten lärer oss, att wij icke kunna lita på Instructioners ord eller några författningar, om intet saken controllerar sig sielf. Det kan aldrig någon skrift i Politicis74 så warsamt462r skrifwas, at den icke såsom stridande emot grund Lagar etc. kan anses af en öfwermagt, eller ett rådande tanckesätt, då den strider emot dess Interessen och afsigter, och derföre underkufwas. Dertil behöfwes ej eller mera än ett blott upskof med sådane Skrifters Censur, att utmatta Auctorerne, så skall det på några År omskapa en hel Nation.
Friheten i en Nation bewaras intet blott genom Lagarna, utan igenom Nations lius, och kundskap derom, huru de handhafwas.
Hwad nu det andra Alternativet beträffar, att ställa Auctorerne sielfwe uti answar, så förekommer mig derwid i synnerhet trenne betänkeligheter. Först få intet då några hwarcken Ano- eller Pseudo-nymer gifwa något fram genom trycket, fast sådana ofta meddela det bästa liuset och kunna med mera owäldughet75 läsas och pröfwas. Non quæritur Quis, sed Quid.76 Dernäst förekommer mig betänkeligit, att Nationen hos de flästa Auctorer kunde finna föga säkerhet, då en smäde ande77 wille sprida ut pasquiller78, och en okunnog eller kitslig79 Auctor wiste intet wäija för sin olycka. Ändteligen80 saknas ock hos de flästa den owäldughet och urskillning, som erfordras, att sätta ett rätt wärde på egna skrifter och giöromål.
Hwilcken, ringa, fattig och wärnlös Auctor wore wäl då säker at skrifwa det aldra[462v] minsta emot en öfwermagt, då han såge sig lätteligen kunna blifwa ett offer för sanningen och sina medborgares frihet.
Jag hafwer således intet betänkande wid att hålla med det tredje: Där Censuren kommer i flere händer, och en emulation81 dem emellan mera upmuntrar, än fängslar tänckande snillen. Denna Censur kan åter wärkställas på twänne sätt, nemligen antingen böra wissa Censores förordnas för hwarje wettenskap, eller ock saken Simpliciter82 anförtros i Boktryckares händer. Lät oss se hwilcken dera af dessa mera gagnar Nation.
Det förra hafwer alt för swåra olägenheter med sig. Då upkommer 1:o dem emellan en afwundsiuk träta om wettenskapernes gräntsor sins emellan, som likwäl på otaligt sätt löpa in uti hwarandra. Då måste 2:o wår fattiga Riks Cassa betungas med mångfaldig ny stat83. 3:o Falla wettenskaper och lärdom under en ny tunga, att antingen efter Lag betala dem, eller ock genom en stickpenning84 i Censors hand hielpa fram några arbeten. 4:o Stadnar den Politiska delen af wår Tryckfrihet, som är frihetens ögnasten85 på lika sätt, under en Censor Politicus, som då äger ett lika enwälde öfwer denna delen, som förr.
Om någon åter wille föra Litteraturen på den Academiska wägen, och dömma alla utkommande skrifter til sina wissa Faculteter, ifrån463r Faculteterna til wissa Professorer inom dem, att genomläsas och öfwerses; blifwer bördan på Literaturen derigenom mera ökt än lättad. Det blifwer 1:o en lång omwäg för dem, som ej bo wid Academierne, at sända alla sina arbeten dit. 2:o En ny kostnad med deras dit och åter sändande och commissionairens lönande, utom Censurens afbetalning. 3:o En stor tidsspillan, så at både Auctor och Boktryckare ledsnade förr, än något arbete hunne blifwa färdigt at läggas under Prässen på detta sättet. 4:o Ett likadant enwälde öfwer tankar och förnuft, som någon sin tilförene. 5:o Ett Monopolium i Censurens afbetalning. 6:o komme en och samma skrift att ibland censureras i alla fyra Faculteterne, emedan der kan förefalla något pure86 Theologiskt, Juridiskt, Mediciniskt och Philosophiskt; 7:o kunna Professorerne aldrg tilhållas, att promt87 expediera sådana skrifter, som hafwa oftast tilfälle att skylla på sina Lectioner, Disputationer och andra tid-månne88 förrättningar.
Det återstår således intet annat, än att öfwerlemna den saken uti Boktryckarenas händer, att sedan alt, hwad som rörer grunderna af wår Religion är undantagit, få emot hårdt answar, efter en tydelig Instruction trycka hwad de finna sin räkning wid89.
Förmonerne, som härigenom winnas för Literaturen, efter min öfwertygelse äro[463v] rätt stora. Då slipper en Auctor 1:o det mödosamma beswäret at uti flera månader uppassa en med papper öfwerhopad Censor. 2:o Besparar han wid pass 10. proCent af hela förlaget til bokens tryckande, som nu åtgår til Censuren. 3:o Upmuntras pennor til täflan med hwarandra, hwaraf Boktryckerierne få af flere arbeten, som de öfwerhopas med utwälja de bästa och dem under Prässen lägga. 4:o blifwer en ännu mera betydande äntring90 Boktryckerierne emellan, att winna hos Nation Credit för lärda, wittra och gagneliga arbeten, som från deras Prässar utkomma. 5:o Skulle Riket och Regeringen hafwa en säker regress91 til Boktryckerierne, om något emot Instruction skulle finnas wara uplagt, som wida öfwerträffade den Satisfaction92, som Nation någonsin af en felande Censor och Auctor kunde påstå93 eller förwänta. Ty Boktryckare hafwa nästan de dyraste wärkstäder, som finnas i Riket, deras Instrumenter allena innehålla ett förlag af 60. til 70 000. D:r Kopp:mt, äro swåra att flytta och omöjelige att rymma landet med, och utom dess sitta Boktryckare uti en rörelse af annat så mycket til och derutöfwer, och i anseende til allt detta äro genom sin egen handtering långt mindre äfwentyr underkastade att wilja rymma, än både Censor och Auctor kunde wara under god bewakning. De464r kunna tåla en ådömd plikt94 af flere 1 000. D:r och erlägga den till Kronan; men en Auctor ofta knapt en styfwer. Missbrukar någon sin frihet af Boktryckare, är plikten i stånd at förderfwa hans Credit och förswaga hans styrcka, och hans fall blifwer dem androm95 en öppen spegel, att se sielfswåldets öde och en warnagel96, att intet skiena öfwer skacklorna97, och det alt utan att beswära Literaturen. 6:o Genom denna inrättning skulle wåra Boktryckerier äfwen winna ett sådant anseende, som kan swara emot ett så drygt och answarigt arbete, då lärda män skulle finna sitt nöije uti förwaltningen98 af ett så fritt och wigtigt giöromål.
Att nu större delen af Rikets Boktryckare ej äga en dertil nödig insigt, bör ingalunda afskräcka oss, att straxt widtaga detta förslag. Huru ofta händer det icke, att en enfaldig menighet99 blifwit dömd efter en Lag hon ej wetat af. Men är Lagen kort och tydelig, kunna ju Boktryckare lära sig att efterlefwa densamma; och kommer det på deras egen omsorg och answar an, som ej sielfwa förstå saken, att anlita, under hwad wilckor dem behagar, så lärda, stadiga100 och redeliga män, om de inkomne Manuscripters öfwerseende, att de i deras hand kunna wåga en märkelig101 del af sin wälfärd; hwilcket nästan Alla Ämbetsmän i sina Sysslor oftast[464v] nödgas giöra, då de sielfwa ej hinna med alt. Detta kostade ej heller Boktryckare så mycket, om de höllo sig till lärdt och ärligt folck, af ringare lycka, hos hwilcka ofta finnes mera flit insigt och granskning, än dem, som äro mera lysande.
Man behöfde ej heller befara, att Nation derföre blefwe öfwerhopad med en mängd odugeliga skrifter. Ty täflan om afsättning sysslosatte dem, att behaga allom. Til de lärdas tjenst trycktes ej andra skrifter, än de, som äro i hwarje wettenskap de utwaldaste. Boktryckare förde då ut- och inlänske Correspondencer om Böcker. De winlade sig, att tjena witterhets älskare och tryckte derföre blott mästarstycken. De skulle tända up lius för Medborgare och lära dem att känna sitt fädernesland, wörda sin Kung och lyda Rikets Lagar.
Tryck är ju intet annat, än ett sätt, att frånwarande sprida sina tankar til flere. Att af menniskior wänta ett så fullkomligit yttrande, att det ej tål motsäijelse och ändring, är aldeles fåfängt. Är yttrandet orimmeligit, så finnas de snart, som wederlägga det. Är det byggt på sanning, så står det oöfwerwinnerligit, och ingen fästning kan prisas högre, än den, som uthärdat de swåraste belägringar. Är465r målet twetydigt, så måste sanningen utletas igenom skriftwäxlingar102. Nekas det, så kan det ej flyta af annan källa, än räddhoga för sanningens dag. Och ingen ting kan hedra oskulden mera, än då hon får lägga sina skiäl för en allmänhets ögon. Läses det onda, som blifwer tryckt af flere, än som kunna höra ett tal, så läses på samma sätt det derpå gifna swaret af flera, och gifwer en fullkomligare öfwertygelse, så att härutinnan är en fullkomlig reciprocitet103. Osanningen skiämmer ut sin uphofsman, men gagnar Nation, i det at sanningen grundas, och får fästa bättre rötter.
Nu kommer jag til den andra frågan, efter hwad Lag skall denna Tryckfrihet inrättas? Jag känner många Swenska Lagar, som i widd ofta öfwerträffa sin efterlefnad, och ehuru de med all möijelig warsamhet äro upsatte, ser man dock näppeligen en enda rad wara fri från förtydning och inbrott104. Lyckeligit det folck, som har korta Lagar, och efterlefwer dem. Rikets argaste fiender må aldrig önskas wärre, än många och mångfaldiga Lagar.
Jag tror den kunna bestå i följan[465v]de få och korta puncter.
1:o Alt hwad rörer grunderna i Religion och Gudaläran, bör af Facultas Theologica, eller i brist på dem, af en allmänt godkänd och Lärd Theolog öfwerses och på dess answar tryckas.
2:o Alt som stöter wår Regements Constitution i så måtto, att det befordrar den afsworna Souverainiteten105 och skadeliga Aristocratien, skall wid 4 000. D:r Silf:mts wite106 wara förbudit att trycka.
Träda flere i samråd och trycka sådant, att derigenom störta friheten, straffas alla efter missgiernings Balckens 4. Cap: 8.§107.
3:o Alt som försmädeligen angriper personer och kräncker dygd och goda seder, skall likaledes wara förbudit wid 1 000. D:r Silf:mts wite, utom hwad Lag förmår108. Hwar som häremot bryter, skall wid nästa Laga Domstol anklagas och dömas, hwarföre Boktryckare först må sökas109. Gitter han lagligen leda saken ifrån sig110, stadne då bägge i answar, dock må ingen af dessa ställas för rätta, utan en Actor publicus111 dem biträder, och deras sak utförer; ej eller gånge någon dom, som rörer näring, lif och ähra i wärkställighet, för än Stän466rder sielfwa dömt i saken. Alla sådana mål skola af domaren, wid answar112, genast uptagas och afdömas. Stockholm den 12. Junii 1765.
And. Kraftman113.
461r
Nöyrä muistio
Jäljennös. Luettu suuren deputaation kolmannessa valiokunnassa 12. marraskuuta 1765.
Ei ole tarpeen todistaa, että kohtuullinen kirjoitus- ja painovapaus on vahvimpia tukipilareita, joille vapaa hallinto voi perustaa olemassaolonsa. Muuten säädyillä ei koskaan voi olla hyvien lakien säätämiseksi tarvittavaa tietoa, lainkäyttäjillä ei mitään valvontaa, kuinka he noudattavat niitä viroissaan, eivätkä alamaiset voi tietää paljoakaan lain vaatimuksista, virkamiesvallan rajoista ja omista velvollisuuksistaan. Oppineisuus ja järki nujerretaan, ajatusten, puheen ja tapojen karkeus valtaa alaa ja kauhistuttava pimeys peittää muutamassa vuodessa koko vapautemme taivaan. Mutta on syytä pohtia tarkemmin, millaiselle perustalle tämä vapaus oikeastaan tulisi asettaa, jotta sitä ei toisaalta kenenkään toimesta sorreta ja jotta se ei toisaalta suistu mielettömäksi omavaltaisuudeksi.
Tämä aihe jakautuu kahteen pääkysymykseen, nimittäin: kenen vastuulla painatuksen tulee tapahtua ja minkä lakien mukaan?
Kolme vaihtoehtoa näyttäisi tässä suhteessa ansaitsevan lähemmän tarkastelun: tuleeko sensuuri antaa tietyn henkilön tehtäväksi, jättää kirjoittajan vastuulle vai[461v] useille henkilöille.
En voi todeta muuta kuin että vapauden kannalta olisi erittäin arveluttavaa uskoa tämä asia yhden ainoan miehen käsiin, vaikka hän olisikin kaikkein paras. Hänestä tulisi siten tuomari koko kansakunnan ajatuksille ja järjelle. Kirjasivistykselle tästä tulisi uskomaton rasite, koska hän ei ehtisi hoitaa kaikkea. Eikä sellaisen yksinvaltiuden alla mitenkään voitaisi tukkia sitä oikotietä, joka näin avautuisi oman edun tavoittelulle. Silloin ei todellakaan mikään sensorin omaa etua jotenkin koskeva asia tulisi päivänvaloon, vaikka yleinen etu sitä vaatisikin. Silloin sensori voisi riistää leivän niiden suusta, jotka eivät ole oppineet muuta kuin tieteitä ja haluavat elättää itsensä kirjoituksillaan. Hän voisi salata yleisöltä paljon tärkeää tietoa pelkästään tiettyjä henkilöitä tai tiettyjä totuuksia kohtaan tuntemansa vihan johdosta. Ja mikä minusta tuntuu kaikkein kipeimmältä: hän voisi suosimalla häntä miellyttäviä kirjoituksia ja estämällä muita muutamassa vuodessa valaa kansakunnan oman muottinsa mukaiseksi niin ajattelu-, kirjoitus- että puhetavaltaankin, ja myös asetuksiemme osalta.
Päivittäiset kokemukset opettavat meille, että emme voi luottaa ohjeiden sanaan tai mihinkään asetuksiin ellei asia itse valvo itseään. Poliittista kirjoitusta ei koskaan voida kirjoittaa niin462r varovasti, ettei sitä perustuslakien vastaisena tai muista syistä voida esivallan tai vallitsevan ajattelutavan toimesta kumota, jos se on niiden etujen ja tarkoitusperien vastainen. Kirjoittajien uuvuttamiseen ei myöskään tarvita muuta kuin pelkkä sellaisten kirjoitusten tarkastuksen lykkäys, ja niin on muutaman vuoden kuluessa koko kansakunta luotu uudelleen.
Kansakunnan vapauden säilyminen ei riipu yksinomaan laeista vaan kansakunnan valistuneisuudesta ja siitä, miten lakeja osataan soveltaa.
Toisessa vaihtoehdossa, eli että kirjoittajat itse kantavat vastuun, näen erityisesti kolme epäilyttävää seikkaa. Ensinnäkin, silloin ei painosta saa julkaista mitään anonyymisti tai salanimellä, vaikka sellaiset kirjoitukset usein valaisevat asioita parhaiten, ja vaikka niitä voidaan suuremmalla puolueettomuudella lukea ja koetella. Non quaeritur quis, sed quid?114 Seuraavaksi en pidä uskottavana sitä, että kansakunta ei voisi luottaa suurimpaan osaan kirjoittajista vain siksi, että joku herjahenki halusi levittää pilkkakirjoituksia ja että joku tietämätön tai äkkipikainen kirjoittaja ei osannut väistää epäonneaan. Lisäksi useimmilta puuttuu se puolueettomuus ja arvostelukyky, joka on tarpeen omien kirjoitusten ja tekojen arvioimiseksi.
Miten kukaan vähäinen, köyhä ja turvaton kirjoittaja uskaltaisi kirjoittaa[462v] pienintäkään kirjoitusta esivaltaa vastaan, kun hän tietäisi voivansa tulla uhratuksi totuuden ja maanmiestensä vapauden edestä.
Minua ei siten lainkaan epäilytä asettua kolmannen vaihtoehdon kannalle. Siinä sensuuri jakautuu useammille, joiden välinen kilpailu ennemmin kannustaa kuin kahlitsee älykkäitä ajattelijoita. Tämä sensuuri voidaan puolestaan toteuttaa kahdella eri tavalla. Joko määrätään jokaiselle tieteenalalle tietyt sensorit, tai sitten tehtävä yksinkertaisesti annetaan kirjanpainajille. Katsokaamme kumpi näistä hyödyttää enemmän kansakuntaa.
Ensimmäinen vaihtoehto sisältää liian vakavia epäkohtia. Silloin 1) sensorien välille muodostuu mustasukkainen kiista eri tieteiden välisistä rajoista, koska ne menevät monella tavalla päällekkäin. 2) Silloin joudutaan köyhää valtionkassaamme rasittamaan monella uudella menoerällä. 3) Tieteet ja oppineisuus saavat uuden rasitteen, koska sensoreille on joko suoritettava lain mukainen maksu tai työnnettävä sensorin kouraan rahasumma kirjoitusten esille saamiseksi. 4) Painovapautemme poliittinen osa, joka on vapauden silmäterä, jää samalla tavalla poliittisen sensorin alaisuuteen, jolla tuolloin on samanlainen yksinvaltius tähän asiaan kuin ennenkin.
Jos joku puolestaan haluaisi viedä kirjallisuuden akateemiselle tielle ja määrätä kaikki julkaistavat kirjoitukset tietyille tiedekunnille ja463r tiedekunnissa niiden tietyille professoreille luettaviksi ja tarkastettaviksi, niin kirjallisuuden rasite ennemmin kasvaisi kuin kevenisi. Siitä tulee: 1) Pitkä kiertotie niille, jotka eivät asu yliopistojen lähellä ja jotka joutuvat lähettämään kaikki työnsä sinne. 2) Uusi kustannus niiden sinne ja takaisin lähettämisestä sekä asiamiehen palkkaamisesta ja lisäksi sensuurin maksamisesta. 3) Suuri ajanhukka: sekä kirjoittaja että kirjanpainaja kyllästyvät ennen kuin mikään työ tällä tavalla ehtii valmistua painoa varten. 4) Samanlainen yksinvalta ajatusten ja järjen suhteen kuin milloinkaan aiemmin. 5) Monopoli sensuurin maksujen suorittamisessa. 6) Sama kirjoitus tulee joskus sensuroitavaksi kaikissa neljässä tiedekunnassa, koska siinä saattaa esiintyä jotakin puhtaasti teologista, juridista, lääketieteellistä ja filosofista. 7) Professoreita ei milloinkaan voida saada ajallaan tarkastamaan sellaisia kirjoituksia, koska heillä on yleensä mahdollisuus vedota luentoihinsa, väitöstilaisuuksiinsa ja muihin aikaa vaativiin toimiinsa.
Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin jättää tämä asia kirjanpainajille, jotta he kovalla vastuulla ja selkeän ohjeen mukaan saavat painaa kaikkea mitä he pitävät kannattavana, lukuun ottamatta sellaista, joka koskee uskontomme perusteita.
Ne edut, jotka kirjallisuus täten saavuttaa, ovat käsitykseni mukaan[463v] varsin suuret. Silloin kirjoittaja pääsee 1) siitä työläästä vaivasta, että joutuisi olemaan useita kuukausia riippuvainen papereihin uppoutuneesta sensorista. 2) Hän säästää kirjan painattamisen kustannuksista noin 10 prosenttia, joka nyt menee sensuurin kustannuksiin. 3) Kirjoittajia kannustetaan kilpailemaan keskenään, jolloin kirjapainot saavat useista tarjotuista töistä valita parhaat ja painaa ne. 4) Vielä merkittävämpi kilpailu syntyy kirjapainojen kesken, kun ne pyrkivät saamaan kansakunnan arvonantoa niiden painoista ilmestyneille oppineille, kaunokirjallisille ja hyödyllisille teoksille. 5) Valtakunnalla ja hallituksella olisi varmuus korvauksen saamisesta kirjapainoilta, jos jotain ohjesäännön vastaista havaittaisiin kustannetun. Tämä vakuus olisi paljon suurempi kuin se hyvitys, jota kansakunta milloinkaan voisi vaatia tai odottaa virheen tehneeltä sensorilta tai kirjoittajalta, sillä kirjanpainajilla on valtakunnan melkeinpä kalleimmat työpajat. Pelkästään heidän laitteisiinsa sisältyvä pääoma on 60 000–70 000 kuparitaaleria, ja niitä on vaikea siirtää ja mahdoton ottaa mukaan maasta paettaessa. Tämän lisäksi kirjanpainajat ovat mukana niin monessa, että heidän oman liiketoimintansa luonteen takia on paljon epätodennäköisempää, että he haluaisivat karata, kuin sensori tai kirjoittaja, vaikka nämä olisivat tarkan valvonnan alla. He464r voivat kestää useamman tuhannen taalerin sakkotuomion, ja maksaa sen kruunulle, kun taas kirjoittaja ei usein pystyisi maksamaan äyrin äyriä. Jos joku käyttää väärin kirjanpainajan vapauttaan, sakko voi tuhota hänen maineensa ja heikentää hänen asemaansa. Hänen tapauksestaan tulee muille kuin avoin peili, josta he näkevät, mihin omavaltaisuus johtaa, ja varoitus, ettei ole syytä ylittää rajojaan. Tämä kaikki saavutetaan kirjallisuutta haittaamatta. 6) Tällä järjestelyllä kirjapainomme saavuttaisivat laajaa ja vastuunalaista työtänsä vastaavan arvostuksen, kun oppineet miehet mielellään ottaisivat hoitaakseen sellaisen vapaan ja tärkeän tehtävän.
Sen seikan, että suuremmalla osalla valtakunnan kirjanpainajista ei ole tähän tarvittavaa taitoa, ei suinkaan tule pelottaa meitä välittömästi hyväksymästä tätä ehdotusta. Miten usein käykään niin, että yksinkertainen yleisö tuomitaan sellaisen lain mukaan, jota se ei ole tuntenut. Mutta jos laki on lyhyt ja selvä, voivat kirjanpainajat oppia noudattamaan sitä. Ja niiden, jotka eivät itse asiaa ymmärrä, huoleksi ja vastuulle jää heille sopivin ehdoin käyttää saapuneiden käsikirjoitusten tarkastamiseen niin oppineiden, vakaiden ja rehellisten miesten apua, että he näiden käsiin voivat uskoa huomattavan osan hyvinvoinnistaan. Näin lähes kaikki virkamiehet joutuvat[464v] toimissaan menettelemään, kun eivät itse ehdi tehdä kaikkea. Tämä ei myöskään tulisi kirjanpainajille niin kalliiksi, jos he käyttäisivät oppinutta ja rehellistä väkeä, joka on vähemmän onnekasta, mutta jolla usein on enemmän ahkeruutta, taitoa ja harkintaa kuin niillä, jotka ovat loistavampia.
Ei myöskään ole tarpeen pelätä, että kansakunta hukkuisi suureen määrään kelvottomia kirjoituksia. Sillä kilpailu menekistä saa heidät miellyttämään kaikkia. Oppineiden tarpeisiin painettaisiin ainoastaan kunkin tieteenalan valikoiduimpia kirjoituksia. Kirjanpainajat kävisivät sekä koti- että ulkomaista kirjeenvaihtoa kirjoista. He pyrkisivät palvelemaan kaunokirjallisuuden ystäviä ja painaisivat siksi ainoastaan mestariteoksia. He sytyttäisivät valoja kansalaisille ja opettaisivat heidät tuntemaan isänmaansa, kunnioittamaan kuningastaan ja noudattamaan valtakunnan lakeja.
Painattaminenhan on vain yksi tapa levittää ajatuksiaan useammille olematta itse läsnä. On täysin hyödytöntä odottaa ihmisiltä niin täydellistä ilmaisua, että siihen ei ole mitään vastaansanomista tai muutoksia. Jos väite on virheellinen, niin pian löytyy niitä, jotka kumoavat sen. Jos se perustuu totuudelle, se jää voimaan voittamattomana, sillä mitään linnoitusta ei voida ylistää enemmän kuin sitä, joka on kestänyt kovimmat piiritykset. Mikäli465r asia on tulkinnanvarainen, on totuutta etsittävä kirjallisen väittelyn avulla. Jos tämä kielletään, se ei voi johtua muusta syystä kuin totuuden paljastumisen pelosta. Eikä mikään tee suurempaa kunniaa viattomuudelle kuin että se saa esittää perusteensa yleisölle. Jos pahan asian lukee painettuna useampi kuin voisi kuulla saman puheena, niin samoin siihen annetun vastauksen lukee useampi, mikä johtaa täydellisempään vakuuttumiseen. Tässä on siten täydellinen molemminpuolisuus. Valhe häpäisee kirjoittajansa, mutta hyödyttää kansakuntaa, koska totuudelle luodaan perustaa, ja se saa paremmin kiinnittää juurensa.
Siirryn nyt toiseen kysymykseen: Millaisen lain mukaan tämä painovapaus tulee järjestää? Tunnen monia ruotsalaisia lakeja, joita noudatetaan usein vain osittain verrattuna siihen, mitä ne koko laajuudessaan edellyttävät, ja vaikka nämä lait on kaikella mahdollisella huolellisuudella laadittu, niin harvoin kuitenkaan näkee niissä yhtäkään riviä, jota ei vääristeltäisi ja loukattaisi. Onnellinen se kansa, jolla on lyhyet lait ja joka noudattaa niitä. Valtakunnan pahimmille vihollisille ei voi koskaan toivoa mitään pahempaa kuin monia ja monihaaraisia lakeja.
Luulen, että tämä laki voi koostua muutamasta seuraavanlaisesta[465v] lyhyestä kohdasta:
1) Kaiken, mikä koskee uskonnon ja jumaluusopin perusteita, tulee teologisten tiedekuntien, tai niiden puuttuessa yleisesti tunnetun ja oppineen teologin toimesta tarkastaa ja hänen vastuullaan painattaa.
2) Kaiken sellaisen painattaminen, joka loukkaa valtiomme perustuslakia siten, että se edistää kumotuksi vannottua yksinvaltiutta ja vahingollista aristokratiaa, olkoon 4 000 hopeataalerin115 sakon uhalla kiellettyä.
Jos useampi henkilö lyöttäytyy yhteen ja painattaa jotakin sellaista vapauden kumoamiseksi, rangaistakoon jokaista heistä rikoskaaren 4. luvun 8. pykälän mukaan116.
3) Kaikki, mikä häpäisevästi hyökkää henkilöitä kohtaan ja loukkaa kunniaa ja hyviä tapoja, olkoon samoin kiellettyä 1 000 hopeataalerin sakon uhalla sen lisäksi mitä laissa säädetään. Se, joka tätä vastaan rikkoo, saakoon syytteen ja tulkoon tuomituksi lähimmässä laillisessa oikeuden tuomioistuimessa. Kirjanpainaja haastetaan tämän johdosta ensin oikeuteen, ja jos hän kykenee laillisesti siirtämään syyllisyyden pois harteiltaan, niin olkoot sitten molemmat vastuussa. Älköön kuitenkaan ketään näistä asetettako oikeuden eteen ilman että actor publicus117 heitä avustaa ja ajaa heidän asiaansa. Yhtäkään tuomiota, joka koskee elinkeinoa, henkeä ja kunniaa, ei tule panna täytäntöön ennen kuin säädyt466 itse ovat tuominneet asiassa. Tuomarin tulee edesvastuun uhalla heti ottaa käsiteltäväksi kaikki sellaiset jutut ja tuomita ne. Tukholmassa 12. kesäkuuta 1765.
Anders Kraftman.118
Suom. Veli-Matti Pussinen
461r
Humble memorial
Copy presented before the Third Committee of the Grand Joint Committee on 12 November 1765.
It requires no proof that an equitable freedom of writing and printing is one of the firmest pillars on which a free government may rest; for otherwise the Estates can never possess the requisite knowledge to institute good laws, administrators of the law will be subject to no control in the performance of their offices and those under its jurisdiction have little knowledge of the requirements of the law, the limits of official power and their own obligations; learning and good sense will be repressed, coarseness of thought, expression and manners gain acceptance and within a few years a horrific darkness will settle over the entire firmament of our liberty. But on what basis that freedom should rightly be established, so that on the one hand it cannot be suppressed by any one individual nor on the other hand decline into an arbitrary frenzy, is something that requires more careful consideration.
This subject divides into two main questions, namely: on whose responsibility should the printing occur, and under what laws?
Three alternatives in particular appear to deserve examination in this regard, namely whether the censorship shall be entrusted to a specific individual or to the author or else be entrusted[461v] to several individuals.
I can only conclude that it would be most hazardous for liberty to entrust this matter to a single man and thus set him up as a judge of the thoughts and the reason of the whole nation; even if he were a paragon, it would impose an incredible burden on book learning, for neither would he have the time to deal with everything nor could the opening thus created for self-interest be in any way closed off under such a form of autocracy. Certainly nothing would then be allowed to appear that in any way touched the personal interest of the censor himself, even if public interest might demand it. The censor would then be able to deprive those of their livelihood who have acquired nothing but scholarly knowledge and wish to make a living from their writings, he could withhold much useful information from the general public merely out of a personal hatred for certain individuals or certain truths, and by promoting publications that appeal to him and obstructing the rest, which seems to me to be the most sensitive issue, he could within a few years recast the nation in his own mould as far as modes of thought, writing and expression and indeed our laws are concerned.
Daily experience teaches us that we cannot rely on the wording of instructions or on any laws unless the matter is self-regulating. Nothing can be written about politics so carefully462r that it may not by a governing power or by the prevailing opinion be considered as contrary to fundamental laws etc. when it conflicts with their interests and aims, and therefore be suppressed. Nor is anything needed for that purpose other than simply a delay in the censoring of such writings, in order to exhaust the authors, which will in a few years transform a whole nation.
The liberty of a nation is preserved not only by the laws but by public information and knowledge as to how they are being administered.
As regards the second alternative, making authors themselves responsible, I see three problems in particular with that. First, neither anonymous nor pseudonymous writers will then be able to have anything printed, although they often provide the best information and can be more impartially read and examined. Non quaeritur quis, sed quid.119 In the next place it seems disconcerting to me that the nation could not trust most authors should a calumniator wish to disseminate libels and some ignorant or petty author not have the ability to avoid his own misfortune. Finally, most individuals also lack the impartiality and discrimination required to set a true value on their own writings and activities.
What humble, poor and defenceless author would then be safe to write the slightest[462v] thing against a superior power, if he saw that he could easily become sacrificed for the truth and for the liberty of his fellow citizens?
I therefore have no hesitation in agreeing with the third option: where censorship will be placed in the hands of several individuals, and emulation among them will encourage rather than inhibit reflective talents. That form of censorship could in its turn be implemented in two ways, for either certain censors should be appointed for each branch of knowledge or else the matter should simply be entrusted to the printers. Let us see which of these would benefit the nation more.
Excessive disadvantages are associated with the first alternative. First, a jealous squabble will then arise among them about the demarcations between the disciplines, which are in fact interconnected in innumerable ways. Then, secondly, our impoverished national treasury will be encumbered with a greatly increased salary bill. Third, a new burden will be imposed on the sciences and scholarship, either of paying them in accordance with the law or else of promoting some works by bribing the censor. Fourth, the political aspect of our freedom of printing, which is the most priceless possession of liberty, will remain in the same manner under a censor politicus, who will then exercise the same autocracy over that aspect as before.
Again, if anyone should wish to direct literature down the academic road and allocate all writings intended for publication to their appropriate faculties and from463r the faculties to particular professors within them for perusal and supervision, the burden on literature will thereby be increased rather than alleviated. It will, first, be a lengthy diversion for those who do not live close to the universities to send all their works there; second, a further expense in sending them there and back and paying the agent, as well as remunerating the censor; third, a great waste of time, so that both author and printer would grow tired before any work could be prepared for the press in this way; fourth, just as much autocracy over thoughts and reason as ever before; fifth, a monopoly in fees for the censorship; sixth, one and the same piece of writing would occasionally be subjected to censorship in all four faculties, as something purely theological, juridical, medical and philosophical may appear in it; and seventh, the professors could never be instructed to deal promptly with such writings, as they are usually able to find an excuse in their lectures, disputations and other time-consuming duties.
Nothing else thus remains than to leave it to the printers, after everything that relates to the foundations of our religion has been excluded, to print, strictly on their own responsibility, according to clear instructions, whatever they can turn to good account.
The advantages that will hereby be gained for literature are, I am convinced,[463v] quite extensive. An author will then, first, avoid the strenuous inconvenience of attending for several months on a censor who is buried in paper. Second, he saves around 10 per cent of the entire advance for printing the book, which is now spent on the censorship. Third, writers will be encouraged to compete with each other, whereby the printing houses will be able to select the best from a larger number of works that will be heaped upon them and to print them. Fourth, there will be even greater emulation between the printing houses to win a reputation in the nation for learned, elegantly written and useful works that emanate from their presses. Fifth, the state and the government would have an assured resort to the printing houses, should anything contrary to the instruction be found to have been published, far exceeding the redress that the nation could ever demand or expect from an offending censor and author. For printers possess almost the most valuable workshops that exist in the country, their equipment alone amounting to a capital of 60,000 or 70,000 daler kmt120, being difficult to move and impossible to escape abroad with, apart from which printers are involved in so much business over and above that and are for all these reasons, by the nature of their own trade, far less likely to wish to abscond than both censor and author might be when under close surveillance. They464r can afford an imposed fine of several thousand daler and pay it to the Crown, but an author often scarcely a styver121. If anyone abuses his freedom as a printer, the fine is capable of ruining his credit and weakening him, while his case will be a clear mirror to others in which to see the cost of self-indulgence and a warning not to kick over the traces, and all that without causing any inconvenience to literature. Sixth, by this arrangement our printing houses would also gain a reputation commensurate with such hard and responsible work, as learned men would enjoy conducting such a free and important enterprise.
That the majority of the printers in the country do not at present possess the requisite understanding for that should by no means deter us from immediately implementing this proposal. How often does it not happen that simple-minded people are convicted under a law of which they have been unaware? But if the law is concise and clear, printers should be able to learn to observe it, and it will be a question of the carefulness and responsibility of those who do not themselves understand the issue to engage to look through the manuscripts that are received, on whatever terms they think fit, men so learned, steady and upright that they could entrust to them a significant part of their welfare, which almost all officials are frequently obliged to do in their work,[464v] as they do not personally have time to deal with everything. Nor would that cost printers very much, if they were to restrict themselves to learned and honest people, of modest achievement, among whom there is often more diligence, understanding and judgment than among those who are more brilliant.
Nor would one need to fear that the nation would on that account be overwhelmed with a multitude of worthless publications. For competition for sales would keep them busy trying to please everyone. For the needs of the scholars no texts would be printed except those that are the most excellent in every branch of learning. Printers would then conduct correspondence about books both within and outside the country. They would endeavour to serve those who love literature and would therefore only print masterpieces. They would light the way for the citizens and teach them to know their fatherland, revere their king and obey the laws of the realm.
Printing is, after all, nothing but a method of communicating one’s thoughts to others absently. To expect from people such a perfect expression of their views that it is not subject to contradiction and modification is utterly in vain. If the statement is preposterous, there will soon be those who will refute it. If it is founded on truth, it will remain invincible, and no fortress can be commended more highly than the one that has withstood the severest sieges. If465r the case is equivocal, the truth has to be ascertained by published exchanges. If that is refused, it can be from no other cause than fear of the day when the truth will emerge. And nothing can honour innocence more than allowing her to present her arguments to the public. Even if the evil that is printed is read by more people than can listen to a speech, the response given to it is likewise read by more and produces a deeper conviction, so that there is perfect reciprocity in that respect. The falsehood shames its originator but benefits the nation, in that the truth is established and is able to grow firmer roots.
I now come to the second question: that is, under what law should this freedom of printing be established? I know many Swedish laws of which the scope often exceeds their observance, and although they are drafted with all possible care, one sees scarcely a single line that is not open to misconstruction and infringement. Happy is the people that has succinct laws and obeys them. One could never wish the bitterest enemies of the realm anything worse than numerous and diverse laws.
I believe that it could consist of the following[465v] few and concise points.
First, everything that concerns the foundations of religion and theology should be supervised by a theological faculty or, in the absence of one, by a generally approved and learned theologian and be printed on his responsibility.
Second, it shall be forbidden to print anything that offends against our form of government, in so far as it promotes the abjured sovereignty122 and deleterious aristocracy, on pain of a fine of 4,000 daler smt.
Should several individuals consult together and print matter designed to overthrow liberty, they shall all be punished under ch. 4, par. 8 of the criminal code.
Third, everything that libellously attacks individuals and offends against virtue and good morals shall likewise be banned, on pain of a fine of 1,000 daler smt, in addition to what the law prescribes. Whosoever offends against this shall be charged and judged at the next session of the appropriate court, for which purpose the printer should first be charged. If he is able to legally deflect the case from himself to the author, then both shall remain liable, though neither of these may be brought to trial unless an actor publicus123 assists them and conducts their case, nor shall any verdict be executed that affects livelihood, life and honour before the Estates themselves have given their verdict on the case. All such cases shall immediately be admitted and decided by the judge, on pain of accountability.
Stockholm, 12 June 1765
Anders Kraftman