Previous Section:
Next Section: Liite: Alamainen muistio
The Source of Our Country’s Weakness
[1]
Stockholm, Printed by Director Lars Salvius, 1765.
[2]
Imprimatur Niclas von Oelreich.
[3]
Human beings are by nature so constituted that they need the help of others and must therefore gather together in larger or smaller societies, but as soon as that happens, the society is promptly beset by enemies, both external and internal. History also shows that nowhere near as many societies have been overthrown by external enemies as by internal ones who have concealed themselves in the garb of fellow citizens. Yet it is a curious fact that most states keep a watchful eye on those who are outside that society but often leave those within it well armed, since we ought to know that human beings are similar wherever they are and are always more easily able to do harm under the cloak of patriotism than in the guise of an enemy, and under cover of a spurious faithfulness than in open hostility.
Free nations have indeed eventually realized this, though rarely with due attentiveness until they have felt the arrow in their breast and grown faint, their heart mortally wounded and liberty on the verge of destruction.4
It was lamentable to see the Plebeian Tribunes1 in Rome lie slain in their blood,2 honourable men surrounded by ruffians, and the dart in his child’s breast3 being a father’s only means to protect its innocence. But it was too late to curb a licentiousness that had initially been left unchecked. The abuse of the laws regarding redistribution of land placed such large properties in the hands of certain people that they could at once put all of liberty at stake, at which point it was bound to be lost. After that, it hardly mattered to whom these events were attributed.
It was thus no longer a mystery among the Romans that extensive amounts of property in private hands constituted a danger to liberty, but no one was any longer able to strike a blow against self-interest unless he wished to receive two in return.
Every free state that fails to pay careful and studious attention to this internal enemy is as certain to collapse, even without war, pestilence and years of bad harvests, as is a clock bound to stop when the mainspring has broken, no matter how often one sets the pendulum in motion. One can see from this how it is possible for the greatest national profit in trade and commerce, if it is concentrated in a few hands, to be far more harmful to the country than if it loses an entire province as a result of war. As desirable as it is for a nation to preserve its liberty, so too must it pay equal attention to the wealth that accumulates in certain places. The community at large may have no right to the property of private individuals when it has been legally acquired, but on the other hand it also contributes to the ruin of the country if it does not promptly open those dams that have gathered wealth together in a few places and impoverished the rest.
The closer a nation has remained to nature, the wealthier and more populous has it become, the more evenly is its wealth5 distributed and the more felicitous is its government. Likewise, the more anyone has interfered with commerce and industries, the worse and the more wretched is the state.
China,4 the wealthiest country in the whole world, provides incontrovertible proof of this. There, towns have no privileges, and there is no difference between urban and rural industries, so that the entire country is like a town and all the towns are like the most attractive countryside. There are no tollgates or custom-houses there, so that Crown and subjects alike have sufficient wealth. There is never any difference between non-staple and staple towns, so that business runs smoothly and briskly; there the crafts are free and the workers therefore inexhaustibly diligent, and jacks of all trades go into voluntary exile without being legally obliged to do so. There is no commodity ordinance or prohibition against ships that do not carry their own commodities; instead, they are eager for anyone to take the trouble to distribute their products; and for that reason they are in control of commerce, and the prices of their own commodities increase all the more. There are no coins there, but everything is exchanged commodity for commodity; metals are weighed out according to their intrinsic quality, so that there is no monetary standard or financial system over which many Europeans have racked their brains, although they have plenty of gold and silver. Imagine if Sweden had been allowed to enjoy such freedom for the past 400 years; it would then be, if not a China, at least a Holland, a Switzerland, an England, or the like. Where would then all the disputes about urban privileges and rural trade be? Where would the many customs regulations and burdensome tollgates then be, or the expensive matters of staple towns, guild regulations, commodity ordinances and retorsion acts, monetary regulations, finances, exchange rates, and a hundred other things? Where then would all the lawsuits be that these have brought about? Where all the prosecutors who have initiated them, all the lawyers who have pursued them, all the judges who have presided over them, and, finally, all the salaries, food and paper that all of these have consumed in the process, all of it a drain on the economy?6
Holland is, next to China, the state that has freed its commerce and crafts the most, and after that England, and for that very reason they are the most stable societies in Europe. Yet they have left nature nowhere near as unchanged as have the Chinese, and I therefore believe that the latter are right when they say that other nations are blind, the Dutch and the English seeing only with one eye but they themselves with two, for the matter speaks for itself.
In contrast to that, Sweden has believed that financial and commercial secrets, exclusive privileges, bounties, constraints, and a variety of prohibitions would bring us prosperity. We have now struggled with all this for a long time and have finally come to the point that, without pestilence and war, we have become underpopulated; without commercial liberties, the commissioning agents of foreigners; without bad harvests, hungry; and with the greatest of mines, destitute of coin.
I beg to be allowed to lay before the reader, with the most sincere conviction, one fundamental reason for this misfortune of ours.
On 10 November 1724 a prohibition was secured against foreigners importing anything but the products of their own country, which was declared on 28 February 1726 to mean that neither were foreign ships permitted to carry freight between Swedish towns nor could Swedish subjects who were engaged in commerce import anything on a foreign ship apart from the products of the country from which it came, on pain of confiscation of both ship and commodities.
The manner in which this Commodity Ordinance was secured and the extent to which it was done in a legal fashion ought not to be hidden from any Swede. During the Diet of 1723 the Royal Boards of Chancery, of Mining and of Trade submitted7 a report to the most Reverend Estates of the Realm on 10 April of that year in which they recommended the promulgation of the Commodity Ordinance by the Estates. The matter was discussed by the Joint Committee on Trade and was thoroughly examined, in particular by the members of the Estate of Burghers, and communicated to the other respective Estates in the form of a memorial dated 10 May, in which the impossibility of carrying out this proposal was presented to the Estates of the Realm, with irrefutable reasons, together with the unfortunate consequences that would inevitably result from such a statute. In consequence of this, the Estates of the Realm indicated to His Royal Majesty by a communication of 27 July that “as the Kingdom is not yet provided with as many ships and vessels as are required for the full operation of commerce, the Estates of the Realm therefore regard it as inadvisable that such a prohibition (namely, against the importation of foreign commodities on the ships of other nations) be introduced at this time but would rely for that on the ability and enterprise of the subjects themselves”. On the 31st of that month, His Royal Majesty conveyed this to the Board of Trade with the explicit warning “to ensure in advance, in order to avoid further accountability, that there rather be a surplus than a shortage of the requisite Swedish ships, so that no dearness of commodities might be caused if the Board, in reporting to His Royal Majesty on the number and draught of Swedish ships, were to be over-hasty”.
Be attentive, dear Reader, and you will now be furnished with the key to the promulgation of the Commodity Ordinance. It was of course the Royal Boards that urged the Estates on in this matter; but the Estate of Burghers protested against it (apart from the members from Stockholm, who, be it noted, agreed with the Boards), and as they were not able to entangle commerce in this net straight away, the matter was submitted to the decision of His Royal Majesty, which appeared to recognize the nature of the game when he8 prohibited the Board of Trade, under the threat of being held to account, from being over-hasty. What happened? The said Board, despite all that, submitted its report the following year, asserting the adequacy of the number of our ships, although the Estates a year earlier had regarded them as insufficient to export one-third of our commodities and to import what we require, whereupon the Ordinance was promulgated without further delay.
Had the Estate of Burghers not correctly figured out its purpose? Take the trouble to read its whole report, which is attached below,5 as it is well worth the effort. But who could fear anything when the matter was placed, with a warning of that kind, in such eminent and impeccable hands? The delegates from the towns were indeed aware that it would restrict commerce to a few individuals and that it would lead to speculations in particular in the prices of salt and grain, but it was of no use: vana sine viribus ira.6 The case was greatly embellished. It was said: we ought to obtain salt directly from the producers and boost our shipping companies and shipyards.
The consequences were as consistent with the statute as they were deplorable for our national interest, for:
1 the Dutch and the English were immediately excluded from maritime trade with Sweden unless they were prepared to use sand and stones as ballast. The result of that was
2 that the Dutch and the English were obliged to sell their commodities more dearly in order to cover their freight by the dearness, as they were prevented from recuperating it by the bulk carried; for the salt that was previously used as ballast no longer formed part of their cargoes; as a consequence of which
3 the Dutch through their Retorsion Act of 1725 excluded all Swedish ships from the lucrative carrying trade to their colonies, something which other naval powers would have been equally9 entitled to do with reference to the Swedish Commodity Ordinance.
4 Foreigners were thereby prevented from visiting our ports in the same numbers as before, as they were not allowed to bring with them an assortment of commodities in demand in Sweden aside from the products of their own country. At the Diet of 1723 the Estates found the number of Swedish ships to be inadequate for such a system, as may be observed from His Royal Majesty’s letter to the Board of Trade of 31 July that year and the royal letter of 17 August 1725. This unexpected change of policy inflicted a damaging blow to our commerce, owing to our cold climate and the difficulties of our export trade. Because our winter lasts for six or seven months, we are unable to make more than one voyage to Holland in the summer with our own vessels, which must then by that single run support the crew for a whole year; but the Dutch are able to use their ships during the remaining time in other waters and earn an income almost continually and therefore sail here at lower freight charges than we ourselves can. The reduced number of exporters and the disadvantages of the climate itself therefore naturally increased the freight costs, expensive freight made the commodities dearer, the dearness of the commodities reduced sales, and reduced sales diminished production itself, or, in other words, our products decreased and import prices rose.
5 The lesser staple towns, which lacked commodities that they could export to Spain and Portugal, now had to request all their salt from the few exporters that are to be found in some larger towns. They had to pay for it at a rate at which the salt could cover its freight by itself and thus rather dearly, where they had previously obtained it from the Dutch for half or a quarter of the freight charge and consequently at a more favourable price.
6 When both exports and imports were thus concentrated in a few hands, it was not only the natural dearness10 that then began to afflict our nation but also the obvious monopolies that were associated with that. Salt was our most indispensable foreign commodity; but the price of it rose so much that pitiful complaints were ever afterwards heard during each Diet concerning both its scarcity and dearness, which neither King nor Estates were able to remedy. Specific evidence of that is the petition of the rural population of the Finnish archipelago during the Diet of 1731 for liberty for foreigners, when they came to collect Finnish commodities, to arrive there with a ballast of salt, which was rejected by the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 28 June, § 45. During the following Diet in 1734 the dearness increased and the people submitted a bitter complaint, which His Royal Majesty in § 51 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 17 December that year promised to remedy most assiduously, in part by abundant supply and in part also by other appropriate measures, although that was in fact quite impossible, as§ 56 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 December had rejected its import. During the Diet of 1739 the same complaint was submitted by Swedish towns, as may be seen from the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 April.
During the Diet of 1741 the entire rural population was compelled to complain, and His Majesty regarded the matter as resolved by his letter of 1 October, addressed to the Governor of Stockholm and the county governors, regarding the submission of inventories of salt received and other matters, so that the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 1 September, § 14, declares that salt would thenceforward be available both in sufficient quantity and at a fair price. In this context it is also worth noting that although His Royal Majesty promised, in the above-mentioned letter of 1 October, that if the matter were still not resolved thereby, the same measures would be taken with regard to the salt trade as had previously been applied to the grain trade,11 namely, to exclude it from the terms of the Commodity Ordinance, that move was obstructed, despite the continual increase in dearness and complaints, no doubt through pressure from the monopolists. On 29 May 1742 an order was issued to deposit one-eighth of all salt cargoes in bonded warehouses; despite that, however, the price of the commodity rose, for it was controlled by a few individuals, and the distress became so great that His Royal Majesty, in §§ 55 and 56 of his Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 10 September 1743, had to concede that the rural population had fallen into a destitute condition (and could therefore not be helped without some infringement of the Commodity Ordinance) and that the dearness had subsequently increased unnaturally, which must be regarded as all the more incontrovertible evidence of the pernicious monopolies that prevailed in the salt trade as the exchange rate had by then not yet markedly lowered the value of our daler and thus conflated the apparent and the real dearness. During each Diet since then, the King and the Estates have acted to assist commerce, among other things by establishing a Salt Office and a fixed price for salt, but to so little effect that the most Reverend Estate of Nobility during the last Diet, in its Extract of Proceedings for 24 April 1762, conveyed its deep dismay to the other respective Estates “that the more distant regions have been unable even for banknotes, and scarcely indeed for cash, to obtain a few mark of salt, and that the shortage has increased at the very time when the Estates have long endeavoured to avert it and those at home have eagerly awaited forceful action from the Estates of the Realm on this matter”. It was indeed pitiful that the most Reverend Estates of the Realm had to conclude such a long meeting of the Diet without being able to remedy this matter, for salt, which was worth 30 daler a barrel in the summer of 1762, was sold the following winter at 50 daler kmt even in the city of Stockholm, providing evidence that the words neither of contracts nor of statutes are powerful enough to curb self-interest when it in any way enjoys the protection of the laws.12
With regard to the trade in grain and provisions, on the other hand, the Commodity Ordinance had an equally deplorable effect, and it would soon have caused the death of many a Swede had His Royal Majesty not, from a fatherly concern for his subjects, felt obliged, in the case of grain, to suspend it on 12 February 1741 until the end of June, a liberty that was prolonged on 14 April to the end of August but extended on 10 June, on the recommendation of the Secret Committee, to the end of that year and then successively, owing to the need to import these commodities, until the following June, from there to the end of the year, further to July 1743, and finally to January 1747.
His Royal Majesty’s statement on this matter on 11 June 1746, in his warning against unreasonable increases in the price of grain, is noteworthy, namely that “the cost of grain and flour has, on arrival in Stockholm, been quite excessively increased, so that their prices, to the great oppression of the suffering poor, have risen to almost twice as much as they cost the previous winter in Finland, from where they came; whereby the poor were given cause to groan and complain”. The merchants were warned to lower their prices, or else His Royal Majesty promised to resort to such expedients as would certainly suffice to restrain an injurious self-interest and release his loyal subjects from an arbitrary constraint in this trade.
Whatever measures His Royal Majesty may have taken for that purpose, it is clear that they were inadequate to remedy either the constraint or the dearness. For, the following year the Estates of the Realm presented yet another general complaint concerning them and therefore directed their concern in the Resolutions of the Diet of 14 December 1747, § 10, towards the improvement of agriculture, by which little could be achieved, however, as manufactories, established at all costs13 in a country devastated by war and pestilence, had drawn some thousands of people away from farming and increased the number of mouths to be fed in the towns. Moreover, the Commodity Ordinance had turned a large portion of the farmhands into sailors on the new vessels and others into carpenters at home to supply the shipping companies with more vessels and, most damaging of all, had held back the fisheries and the provision trade by the shortage and dearness of salt. Should anyone take the trouble to consider the other foreign goods required by our country, he will soon discover how many difficulties the observance of the Commodity Ordinance has imposed on us with regard to them as well. I do not have the time to deal with that on this occasion. I merely wish to say this: is it more advantageous for the country to collect commodities in great quantities from Lübeck and Danzig, where the Dutch have their emporia, than to allow the latter to bring them straight here? Which will more assuredly bring in contraband, foreign ships or our own mariners, who have friends everywhere and know all the byways intimately? During which era has Swedish commerce flourished more? During that of Gustavus Vasa,7 when a skeppund of pig iron was exchanged in Lübeck for a few barrels of carrots? Or in our own time, when a skeppund of finished bar iron is exchanged for a lispund of coffee beans in Danzig and Lübeck?
But let us also see what effect this has had on our exports. What happened to the iron trade, Sweden’s most important gold mine? When the Commodity Ordinance was promulgated, iron was worth 9 or 10 riksdaler per skeppund in England, but immediately afterwards it dropped during the first three years to 8 and then to 6 or 7 riksdaler per skeppund, which lasted for about 20 years. Our other exports have had to suffer the same fate proportionately. But what is the cause of that?
It is so obvious that it can be understood by the most simple-minded person, yet at the same time so contrary to the nation’s outlook, indeed I14 would almost venture to say that of the whole of Europe, that I cannot expect assent except from those who come fresh to the subject and from intellects unclouded by preconceived ideas and self-interest.
I rest my argument on two axioms concerning commerce. The first is that the more buyers turn up in a market, the higher the price that the seller receives for his commodity, and vice versa. The other is that a commodity never costs as much when I am compelled to offer it for sale as when the buyer is obliged to search for it.
The merchants in our larger staple towns realized quite clearly that the English and the Dutch were obstructing their designs in the major ports of the country: they undersold them in the salt trade or obliged them to offer their fellow citizens bargains; they coveted our iron and other exports and engaged in competitive bidding with our own merchants, so that it was not possible to establish monopolies among us. They realized equally well, on the one hand, that neither the Portuguese nor the Spaniards, lacking such exportable commodities as were allowed to be imported into Sweden, ever sailed here, in relation to which the Commodity Ordinance was needed, and, on the other hand, that neither the Dutch nor the English found it profitable to send a significant number of ships here, as they were not allowed to bring salt as ballast or to carry an assortment of various kinds of general cargo.
Our Stockholm merchants saw that not only the non-staple towns and the entire countryside but also the smaller staple towns would have to come to terms with them regarding all their requirements from abroad, as they themselves had no commodities to ship that were in demand in the salt-exporting ports and the foreigners were prevented from helping them out. What happened? The Commodity Ordinance was promulgated; the buyers of our export products were reduced to a few;15 the prices of our most important exports were therefore bound to decline in value, until most of the ironworking estates fell into the hands of those very exporters, so that even our citizens had to buy the iron from them, and that at a steep enough price.
As few foreigners were able to enter the country, our exporters themselves had to export most of our iron, and for the little that the foreigners were able to take, they were obliged to pay all the less as their voyages here in ballast cost them dearly. When the Commodity Ordinance made it unprofitable for the English and the Dutch to come and get the iron, we were at the same time prevented from charging them a fair price for it unless it was agreed in advance, for we then had to offer it for sale and sell it below cost rather than risk a new and expensive voyage without being certain of a better reception somewhere else; we were thus rendered quite incapable of conducting a steady overseas trade in our iron. This statute is also the basic reason why iron is stored in special weighing-houses in the staple towns and why the Ironmasters’ Association8 has been established at such great expense for that purpose.
What else? Who has benefited from all this? The common response is: our shipping companies and merchants and along with them the entire country. Even if I were to admit that it has increased the number of Swedish ships, it has been shown above that this has been achieved, in an underpopulated country, at the expense of the general public and has knocked the feet from under agriculture. But when we consider the weak state into which Swedish shipping fell during the most recent 20-year war and from which it by itself began to recover during our first and consequently most innocent period of peace, it remains uncertain whether the Commodity Ordinance may reasonably be regarded as having played a part in that. We are astonished to see in the report of the Royal Board of Trade of 22 May 1697 to King Charles XII9 concerning the state of commercial affairs16 at that time that the merchant fleet had grown considerably in 12 to 14 years, so that Stockholm alone had 79 larger or fully equipped ships10 and 150 semi-exempt ones,11 229 in all, which were employed in overseas navigation. The shipping companies earned 500,000 riksdaler annually from overseas freight alone, and there were more than 4,000 seamen on the merchant vessels. The customs revenue grew over ten years to a level that exceeded that of the preceding ten years by 19 tunnor guld, and the maritime customs from Livonia, Estonia and Ingria grew during the same period to 11 tunnor guld reckoned in riksdaler. Would we be able to say any more about our shipping companies over an equivalent period? The Royal Resolution on the General Grievances of the Towns in 1734, § 5, does indeed state that the number of Swedish ships in the Baltic ports had increased; but the same could not be said to have happened in the Mediterranean. And what was most certain was the fact that we were entirely excluded from the lucrative carrying trade to the Dutch colonies by the Retorsion Act of 1725. As far as our merchants are concerned, however, it may be conceded that they have gained by this, at least at first glance, but at whose expense is a more sensitive question. Not at that of the foreigners, for while some of our exports have to be sold below cost, others have to remain in the weighing-houses in our own staple towns, at our expense, owing to the lack of buyers. The salt that we were to obtain directly from the producers under this system cost so much in freight, owing to the fact that the ships, being unable to carry an assortment of other more profitable commodities, had to sail with salt alone, that it became almost twice as expensive as that which we could buy from the Dutch, who used it as ballast. We find further objective evidence for that in the remarkable difference between the prices of salt in Stockholm and Gothenburg, which ranges from 25 to 50 per cent, so that the latter town sometimes finds it preferable to obtain it from Stockholm rather than from Spain, and that chiefly due to the lack of profitable17 export commodities to carry to the salt-exporting ports. Nonetheless, the exporters did well out of this. They were few, and fully engaged in marketing our commodities and ordering foreign ones from abroad. They were thus in a position to set the prices of each at a level that best suited their interests. But the country and the general public have gained no benefit from all this.
The lesser branches of trade were neglected, for the exporters had their hands full with the sale of iron, copper and brass sheeting, brass wire, iron and timber; thus, the other manufactures were bound to decline and die away. Owing to the small number and almost cartel-like character of the buyers, not only were the non-staple towns subjected to greater hardship, but even the lesser staple towns, which did not themselves have enough export commodities, were deprived of their foreign trade, as the English and the Dutch were prevented from visiting them. Previously, not only could more native men but also foreign ones draw bills of exchange, and the remitter could search out the best price, so that it was not feasible to let the exchange rate rise freely; but when the constraints on trade concentrated everything in a few hands, it resembled an autocratic rule, the like of which in exercising financial tyranny the world has never seen. The shortage of salt and grain brought workshops to a standstill, taxed the farmer to the very bones; hampered the fisheries and provision trade; raised the prices of all our manufactured goods; impoverished the Crown and private individuals who were forced to buy them; and made the products (short of providing large bounties, which became a new way of draining the resources, first of the Crown and then of the workers) unsaleable to foreigners. In a word, it has drowned the country in misery.
But is this not an exaggeration? Whoever attentively and impartially observes the fortunes of commerce throughout18 the world will soon discover that the freer commerce has been in a nation, the more commodities, the more workers and the greater industriousness there are, and vice versa; and that such causes must of necessity produce such an effect.
We see the whole of our present fate represented in miniature at the time of Gustavus Vasa. In 1527 he banned the Lübeckers from sailing to most of our ports, with the intention of improving the commerce of the realm, and thus took the first step towards establishing the remarkable difference, otherwise unknown among all trading nations, between staple and non-staple towns. The non-staple towns then lost the lively trade in all kinds of commodities that they had previously conducted in their own harbours; some of the producers then had to become seamen, as a consequence of which the quantity of commodities diminished; then prices were bound to drop, for the commodities had to pass through the hands of the merchants in the staple towns to the foreigners, and the recently revived weaker branches of trade were bound to wither away completely. Nothing was then more inevitable than that the country would soon lose out in the balance of trade with the foreigners, which was the very evil that was to be prevented by this. When the quantity of export commodities diminished, the deficit had to be made good with money, so that the silver currency began to flow out. The King together with the Council of the Realm and the Estates expressed serious complaints about that in the Resolutions of the Diet in Örebro on 24 January 1540, clause 6. “It is likewise also a severe and intolerable injury to the whole country that almost all the merchants in this kingdom have now, be it noted, for many years (and not, therefore, since time immemorial) dealt most unwarrantably with the coinage of the Crown, which almost all of them have carried out of the kingdom and to Denmark, the German towns, Riga, Reval,12 Danzig, Lübeck, and elsewhere.” – – His Majesty then strictly prohibited anyone from that day forward, on pain of the loss of life, estates and property, from doing so,19 although it was impossible to prevent it in a nation involved in overseas commerce that was losing out in the balance of trade as long as the constraint lasted, though it would have ceased of itself had the trade been left free.
Trade cannot bear the slightest constraint without being harmed by it. The same thing happened to us more than 400 years ago that Montesquieu describes as the cause of the decline of agriculture in Africa,13 namely that the grain, which was previously available for sale in abundance, was banned from being exported in 1303, which impeded agriculture and prepared the way for the famine that afflicted the kingdom 12 years later.14 The same question has long been debated in France, though now at last decided by a victory for liberty.15
The English were forced to import grain until they allowed and encouraged the export of it. As long as foreigners were themselves allowed to visit Skåne to buy oxen, they were paid for incomparably well in solid riksdaler. Now we ourselves hazard them at sea and transport them to foreign countries but have to be satisfied with much less; for the seller cannot without loss to himself sail with them from one port to another and even less return home with them. The English have banned all exports of wool; but were that to be strictly obeyed, and if the so-called smugglers were not driven by their own avarice to avert the fate that thereby threatens, that alone would be capable of ruining their expensive sheep farms.
The Chinese never desire to export their commodities to Europe themselves, even if they were able to do so. How easily they can see that their goods would then soon fall in value. We regard that as folly in them, but they possess an abundance of people, commodities and money under their20 system, whereas the Africans, due to their restrictions, inhabit a wilderness and we with our many ships are lacking in everything. Poland, Prussia, Courland16 and Livonia17 regard it as far better to allow Dutch vessels to visit their ports and collect their grain, linen, hemp, wool, etc. than to keep them out by means of navigation acts and commercial ordinances; for now they can be persuaded to pay higher prices for the commodities than if they were available to them in their own ports, unless they wish to return with empty vessels.
But what need is there to provide further examples? Or who can be persuaded by them to believe anything other than what he has heard since childhood? It offends against the fashion and outlook of our time, just as it never enters a seaman’s head that the earth moves and the sun stands still. Regulations, ordinances, exclusive privileges, all kinds of prohibitions, even extending to manifest envy between states and citizens, are the steps by which Sweden has decided to attain the pinnacle of its fortune. What pointless complication and vain exertions! In no way would the great Master of Societies open the way for humanity to a glorious prosperity by such blind and dubious ventures. Nature itself opposes it and demonstrates that nothing but liberty and love of humanity are the appropriate building materials to endow societies with power and prestige. I am no enemy either of shipping or of manufacturing establishments, but I also see how limited all human reason is compared to the depth of wisdom that is required to make a state happy.
It is reasonable, some may think, to allow freedom of trade in a populous, flourishing and morally unspoiled nation; but among us, where none of those predicates really applies, that would be to place the overall good of the society in jeopardy. We have been frightened by that bogey for long enough. Let us see21 what reasons underlie this. Is it not constraint of trades and enterprise that inhibits the multiplication of our workers, chains that no populous nation in the world either bears or could bear without becoming as underpopulated as we are within half a century? What else prevents us from flourishing than that very constraint, which kills the desire for gain and helps one citizen to climb on the shoulders of another? When one person in a state is able to skim off the cream of another’s toil, he must become extravagant, and extravagance infallibly offends morality. Is there not here a clear argumentatio in circulum,18 i.e. that we must not allow free enterprise because we are underpopulated and corrupt, and that we are so because we have not had liberty? If constraints are the true source of our misfortune, we cannot be helped in any way except by liberty, and as long as that does not happen, it is vain to hope for any relief.
Dear reader! the subject is worth pondering; put aside all preconceived ideas; do not imagine liberty in one branch of industry alone, for then you will not get far before you meet with resistance and confusion; in your mind, free the state at once from all the fetters and regulations that confine it; let the example of others convince you of its feasibility, and allow yourself time to consider the matter properly; then you will soon see how free enterprise abroad and at home revives the smallest branch of trade, prevents foreigners from fleecing the country and one citizen from enriching himself at the expense of another; how security for the farmer in the possession of his land and freedom to exercise a craft and make a living as he wishes leads him imperceptibly and without legal regulation to the livelihood that brings him and the country the greatest reward: how crafts and manufactures, when free, inspire the worker to diligence and moderation, when he is not dependent on the inferior work of some badly paid journeymen and is busy getting ahead of others by industriousness and good workmanship; how all the trades22 combined, when free, move people to the right places, where they are most useful to themselves and the whole country: and finally how no political laws in the world have been able to correctly regulate this, which nature achieves so easily and effortlessly.
Should the gentle Reader find that I have taken truth as my guide on this subject, he will presumably not refuse to agree with me; but if, despite my best intentions, I have overstepped the mark, it behoves him to convince me of that with reasoned arguments.
[1]
Källan Til Rikets Wan-Magt.
Stockholm, Tryckt hos Direct. Lars Salvius, 1765.[2]
Imprimatur N. von Oelreich.[3]
Människan är af Naturen så fatt19, at hon behöfwer andras hjelp, och måste därföre samla sig i större eller mindre Samfund; men så snart det är skedt, blifwer det oförtöfwadt20 ansatt af fiender, dels utom, dels innom sig. Historien wittnar ock, at de utwärtes ej på långt när störtat så många Samhällen öfwerända, som de, hwilka dolt sig i med-borgares drägt; men det är underligt, hwarföre de fläste Stater, hafwa sina ögon upmärksamma på dem, som finnas utom Samfundet; men lämna ofta swärdet bart i deras händer, som äro innom det samma, då wi likwäl borde weta, at människan är lik sig sjelf hwaräst hon är, och har altid tilfälle at lättare skada under en Patriotisk kappa, än i en fiendes skapnad21: under et falskt förtroende, än i fullt harnesk.
Fria Nationer hafwa wäl på slutet märkt detta; men sällan förr med tilbörlig upmärksamhet, än de kändt pilen i sitt bröst, bleknat bårt, hjärtat fått dödande sår, och friheten lutat til undergång.4
Det war ömkeligt, at se Folkets Domare22 i Rom ligga i sin blod slagna23, redliga män omringas af basare24, och darten25 i sitt barns bröst26 wara enda medlet för en Fader at förswara dess kyskhet. Men det war försent at tygla et sjelfswåld27, som man i början lämnat lösa tömmar. Ocker-Lagarnas missbruk28 stucko så stora egendomar uti wissas händer, at man på en gång kunde sätta up hela friheten på spel, och då måste hon förloras: det kunde sedan wara lika mycket hwem som fick hedern däraf.
Det war då mera ingen gåta hos de Romare, at stora ägodelar hos wissa personer woro äfwentyrliga för friheten; dock war ingen mera i stånd at gifwa egennyttan en släng, om han ej wille hafwa två tilbaka.
Hwar och en fri Stat, som ej tager noga och sorgfällig akt på denna inwärtes fienden, måste utan krig, pest och misswäxt-år så wisst falla öfwerända, som et urwerk måste stanna, då drif-fjädern brustit, om man aldrig så ofta satte pendelen i rörelse. Häraf kan man se, huru det är möjeligt, at den största nationela winst i handel och rörelse, kan, då den faller i få händer, wara Riket långt skadeligare, än då det genom krig förlorar en hel Province. Så kärt det altså är för en Nation, at bibehålla sin frihet, så upmärksam måste han ock wara på de rikedomar, som samlas på några wissa ställen. Det allmänna äger wäl ingen rättighet til Privatorum ägodelar29, när de likmätigt30 Lagarna tilfallit dem; men deltager ock på andra sidan uti Fosterlandets fördärf, om det ej skyndsamt öpnar de dammar, som samlat skatter på några få ställen, och utarmat de andra.
Ju enfaldigare31 någon Nation fölgt naturen, ju förmögnare och talrikare har han blifwit, ju jämnare finnas rike5domarna utdelte och ju lyckligare är dess Regemente32: twärt om, ju mera någon konstlat33 i handel och näringar, ju sämre och olyckligare Stat.
China, det rikaste Rike i hela werlden, är därpå et oemotsäjeligt bewis, där hafwa Städer inga privilegier, och ingen skilnad imellan Stads- och Landtmanna-Näring, därföre är hela Landet som en Stad och alla Städer som det härligaste Land. Där finnas inga Staquet34 eller Tullar, därföre har både Krona och undersåtare rikedom nog. Där är aldrig skilnad imellan Up- och Stapel-Städer35, därföre är rörelsen jämn och lefwande: handtwerk äro där frie, därföre är Arbetaren i sin flit outtröttelig, och mångslögder36 gå sjelfwe i landsflyktighet, utan at af Lagar wisas dit: där är intet Product-Placat37 eller Förbud på sådana Fartyg, som icke föra egna waror, utan de se gärna, at någon wil hafwa den mödan, at afsätta deras producter; men därföre äro de mästare af Handelen och priset på egna waror stiger så mycket högre: där gifwes intet mynt, utan alt bytes Wara i Wara: Metaller wägas efter skrot och korn38, därföre gifwes ingen Mynt-Fot eller Finance-Werk39, som bråkat många Europeiska hjärnor, fast de hafwa gull och silfwer nog. Tänk om Swerige från 400 år tilbaka hade fått njuta en sådan frihet, så wore det, om icke et China, åtminstone et Holland, et Schweiz, et Ängelland eller annat dylikt. Hwaräst wore då de många disputer om Städernas Privilegier och Landt-Handel? Hwar wore då de många Tull-Ordningar och dryga40 Staqueter, de dyra Stapelstads-Quæstioner41, Skrå-Ordningar, Product- och Retorsions-Placater42, Mynt-Ordningar, Financer, Wäxel-Courser, med hundrade flera? Hwar wore då alla de Processer som af dem blifwit formerade: alla de Fiscaler som angifwit dem: alla de Advocater som drifwit dem: alla Domare som dömt dem, och ändteligen all den lön, mat och papper, som alla dessa consumerat därwid, som alt gått utur näringarna?6
Holländaren är näst China den Stat, som släppt Friheten i sin handel och handtwerk, och Ängelsman därnäst, och just därföre de bäst fotade Samfund i Europa; men hafwa likwäl på långt när ej låtit naturen wara så okonstlad som Chinesaren, och tror jag honom därföre hafwa rätt då han säger: andra Nationer wara blinda, Holländaren och Ängelsmannen se med et öga, men sig sjelf med twå; ty saken talar för sig sjelf.
Emot alt detta har Swerige trodt Finance- och Handels-Hemligheter, exclusiva Privilegier, Præmier, Inskränkningar och flera slags Förbud göra oss lyckliga. Wi hafwe nu en lång tid bårtåt byltat43 med alt detta, och nu ändteligen hunnit så långt, at wi utan pest och krig blifwit fattiga på folk: utan handels-friheter, utlänningens Commissionairer44: utan misswäxt hungriga, och med de största grufwor på mynt utblottade.
En grund-orsak til denna wår olycka, utbeder jag mig at efter ömmaste öfwertygelse få lägga för Läsarens ögon.
År 1724 d. 10 November utwerkades et Förbud45 för utlänningar, at komma in med andra än sitt eget Lands Producter, som år 1726 d. 28 Februarii blef så förklaradt46, at hwarken utländska Fartyg war lofgifwit segla under frakter Swenska Städer imellan, eller Swenska trafiquerande undersåtare, at med främmande Fartyg hitföra andra, än det Landets Producter, som det war hemma ifrån, wid confiscation af skepp och gods.
På hwad sätt detta Product-Placat blef utwerkadt och huru lagligen därmed tilgått, bör för Swensk Man ingalunda wara fördolt. Wid 1723 års Riks-Dag, hafwa Kongl. Cancellie- Bergs- och Commerce-Collegierne inkommit til7 Riksens Höglofl. Ständer med betänkande af d. 10 April47 samma år, där de tilstyrka Ständerna til Product-Placatets utfärdande. Målet förehades uti Commerce-Deputation och blef i synnerhet af Borgare-Ståndets Ledamöter grundeligen granskat, och genom Memorial, under d. 10 Maji48, de öfrige Respect. Stånden communicerat, där omöjeligheten af detta förslags werkställande med onekeliga skäl lägges för Riksens Ständers ögon, tillika med de olyckeliga fölgder, som af en sådan författning woro oundwikelige. I anledning hwaraf Riksens Ständer genom skrifwelse af d. 27 Julii til Hans Kongl. Maj:t gifwa wid handen, at aldenstund Riket ännu icke är försedt med så många Skepp och Fartyg, som til Commerciers49 fulla drift ärfordras; ty hålla Riksens Ständer ej för rådeligt, at et slikt Förbud (nämligen emot främmande warors införsel på utländska Skepp) nu för tiden må ske, utan wille låta sådant ankomma på undersåtarenas egen förmåga och flit.50 Hwilket Hans Kongl. Maj:t, under d. 31 i samma månad, Kongl. Commerce-Collegio förständigade, med uttryckelig åtwarning, at til undwikande af answar förut tilse, at häldre må finnas öfwerflöd än brist på nödiga Swenska Fartyg, på det ej någon dyrhet på warorna måtte förorsakas, om Collegium med berättelse til Kongl. Maj:t, om Swenska Fartygens antal och drägt51 skulle förhasta sig.52
War upmärksam min Läsare! så får du rätt nu igen claven53 til Product-Placatets utfärdande. Det woro ju Kongl. Collegierne som styrkte Ständerna därtil; men Borgare-Ståndet, (undantagande Stockholms-Boarne, som NB höllo et med Collegierne,) protesterade däremot, och då man ej war i stånd at få handelen i detta nät straxt insnärd, bragte man dock saken under Kongl. Maj:ts afgörande, som tycktes känna igen spelet, då Han med hot af answar,8 förbjuder Kongl. Commerce-Collegium at förhasta sig. Hwad hände? Bemälte Collegium inkom, oaktadt alt detta, straxt året därpå med sitt betänkande, om wåra Fartygs tilräckelighet54, fast Ständerne för et år tilbaka sågo dem ej förslå til 1/3:dels utförande af wåra waror och inskaffande af wåra behof, hwarpå Placatet utan uppehåll utfärdades.
Mån icke afsigten war af Borgare-Ståndet rätt uträknad? Tag dig möda at läsa dess betänkande i hela sin widd, som wid slutet finnes infördt, det lönar wäl mödan. Men hwem kunde befara något, då saken med sådan åtwarning, blef öfwerlämnad i så höga och rena händer? Städernas Fullmägtige märkte wäl, at det samma skulle bringa handelen innom få personer, och at man i synnerhet lurade på salt- och spanmåls-prisen; men det halp55 intet: vana sine viribus ira56. Saken fick en stark förgyllning. Man sade: wi böre få saltet utur första handen, och hjelpa up wåra Rederier och Skepps-Byggnader.
Påfölgderne blefwo så enlige med författningen, som för wårt allmänna beklagelige; ty först stängdes Holländare och Ängelsmän på en gång utur farten til Swerige, om de ej wille nyttja sand och sten til barlast. Därigenom bragtes
2:do Holländaren och Ängelsman, at sälja sina waror dyrare, och få sin frakt genom dyrheten, efter de blefwo hindrade, at få den genom myckenheten betalt; ty saltet, som förut bruktes til barlast, tog mera ingen del uti frakterna; därföre stötte
3:tio Holländaren alla Swenska Fartyg, genom sitt Retorsions-Placat af år 172557, utur den profitabla frakthandelen på dess Colonier, hwilket andra Sjö-magter ägt li9ka rättighet at göra, i anseende til Swenska Product-Placatet.
4:to. Hindrades därigenom utlänningarna, at til den myckenhet, som förr, besöka wåra hamnar, då de ej fingo lof, at assortera sig58 med flera i Swerige tarfliga59 waror, än deras eget Lands Producter. Ständerne funno Swänska Fartyg wid 1723 års Riks-Dag otilräckelige til en sådan författning, som kan inhämtas af Kongl. Maj:ts Bref til Comm. Collegium af d. 31 Julii60 samma år, och Kongl. Brefwet af 1725 d. 17 Augusti. Denna oförmodade brytning, gaf, i anseende til wårt kalla climat och wåra swåra exporter, handelen en skadelig stöt. Wi kunne ej med egna Fartyg, för 6 à 7 månaders winter, göra mera än en resa på Holland om sommaren, som då allena måste genom den enda frakten gifwa besättningen hela sin årsföda; men Holländaren kan nyttja sitt Fartyg den öfriga tiden uti andra far-watten och förtjäna nästan hwar dag, och därföre löpa hit för lindrigare frakt än wi sjelfwe. Minskadt antal af Exporteurer och sjelfwa climatets olägenheter, uphögde således naturligt wis frakten: dyr frakt werkade dyrhet på warorna: warornas dyrhet mindre afsättning, och mindre afsättning minskade sjelfwa tilwerkningarna, med et ord: wåra producter föllo och importerne stegrades.
5:to. De smärre Stapel-Städer, som ej ägde några exportabla waror på Spanien och Portugall, måste nu begära alt sitt salt af de få Exporteurer, som finnas i några större Städer: de måste betala det så, at saltet kunde bära sin frakt allena och således nog dyrt, i det ställe de förr fingo det af Holländare för halfwa och fjerdedels frakten, och i följe däraf för bättre köp.
6:to. När både exporter och importer således kommo i få händer, war det icke allenast den naturliga dyrheten,10 som därigenom begynte plåga wår Nation, utan äfwen de känbara Monopolier, som därmed woro förknippade. Saltet war den nödigaste Wara för oss utifrån; men priset stegrades därpå, så at man alt sedan hörde wid alla Riks-Dagar en ömkelig klagan öfwer både brist och dyrhet däröfwer, den hwarken Kung eller Ständer woro i stånd at afhjelpa. Därom wittna i synnerhet Allmogens i Finska Skärgården anhållan wid 1731 års Riks-Dag61, om frihet för utlänningar, at wid Finska warors afhämtande få komma dit med salt til barlast, som i Kongl. Resolutionen på Allmogens Allmänna Beswär af d. 28 Junii, §. 45, afslogs. Följande Riks-Dag 1734, tiltog dyrhet och Folket förer en bitter klagan, den Kongl. Maj:t lofwar, 51. §. i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af d. 17 December62 samma år, med all flit afhjelpa, dels genom ömnog63 tilförsel, dels ock andra tjänliga utwägar, hwilket likwäl war en ren omöjelighet, sedan Hans Kongl. Maj:t 56:te §. i Resol. på Städernas Allmänna Beswär af d. 12 December64, afslagit dess införsel. Wid 1739 års Riks-Dag fördes samma klagan af Swänska Städer, som kan märkas af Kgl. Resolution på Städ. Allm. Beswär af d. 12. April65.
Wid 1741 års Riks-Dag nödgades hela Allmogen klaga, och Kongl. Maj:t trodde saken blifwa hulpen66 genom Brefwet af d. 1 October67, som är til Öfwer-Ståthållaren och Lands-Höfdingarna, om Förtekningars insändande öfwer det inkomne saltet, med mera, så at Hans Maj:t i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af d. 1 September §. 14.68 försäkrar, at salt hädanefter, både til en tilräckelig quantitet och för et skäligt pris skulle stå at ärhållas. Härwid är ock det märkeligt, at oaktadt Hans Kongl. Maj:t, i ofwanåberopade Bref af d. 1 October lofwar, i fall saken därmed ännu ej blefwe hulpen, taga samma mått med salt-handelen, som med spanmålen tilfö11rene tagne woro, näml. slita den lös ifrån Product-Placatet69, ses likwäl, ehuru dyrhet och klagan mer och mer öktes, detta steg, twifwelsutan genom Monopolisternas bearbetande wara hindradt. 1742 d. 29 Maji anbefaltes 1/8:dels nederlag af alla salt-laddningar70; men oaktadt alt detta steg waran; ty hon war uti få händer och blef nöden så stor, at Kongl. Maj:t i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af den 10 September 1743 §. §. 55 och 5671, måste widgå, at Allmogen råkat uti et utblottat tilstånd, (och därföre ej kunde hjelpas, utan något inbrott uti Product Placatet) och at dyrheten därpå onaturligen tiltagit, hwilket bör tagas för så mycket owedersäjeligare bewis til de fördärfweliga Monopolier, som i salt-handelen woro rådande, som Coursen denna tiden ännu ej hade så synnerligen hunnit fälla wår daler, och blanda den apparenta72 med den werkeliga dyrheten. Hwar Riks-Dag alt sedan, hafwa Kung och Ständer arbetat at hjelpa Handelen, bland annat äfwen genom Salt-Contoir73 och determinerat74 pris på saltet; men så förgäfwes, at Höglofl. Ridderskapet och Adelen wid sista Riks-Dag i Protocolls Utdrag af d. 24 April 1762, til de öfriga Respective Stånden förer en swår klagan: at de aflägsnare orter icke ens för sedlar och knapt för contant skilje-mynt75, kunnat få några marker salt, och at samma brist ökt sig, just i en tid då Ständer länge mödat sig den afwärja, och de hemmawarande med åtrå wäntat på Riksens Ständers kraftiga åtgärd härutinnan.76 Det war ock ömkeligt, at Riksens Höglofl. Ständer måste sluta en så lång Riks-Dag, utan at kunna hjelpa denna saken; emedan saltet, som om sommaren 1762 galt77 30 dal. Tunnan, såldes wintren därpå til 50 dal. kopp:mt. i sjelfwa Stockholms Stad, och blef et wittne därpå, at hwarken Contracters eller Lagars ord, äro nog mägtige at tygla egennyttan, då hon på någondera sidan njuter betäckning78 af författningarna.12
Hwad åter Spanmåls- och Victualie-Handelen79 beträffar, hade Product-Placatet därpå en lika bedröfwelig werkan, och hade den snart blifwit mången Swensk mans död, om ej Hans Kongl. Maj:t af Faderlig omwårdnad för sina undersåtare, sett sig nödsakad, at hwad spannemålen widkommer, under den 12 Februarii 174180, til Junii månads slut det samma uphäfwa, hwilken frihet under den 14:de April blef prolongerad81 til Augusti månads slut82; men d. 10 Junii, uppå Secreta-Utskottets tilstyrkande, förlängd til samma års slut83, och så widare för nödwändigheten af dessa warors införsel til nästkommande Junii månad84, därifrån til slutet af året85, ytterligare til Julii månad 174386, och ändteligen til Januarii månad 174787.
Det är eftertänkeligt, som Kongl. Maj:t under den 11 Junii 1746, uti sin warning för obilligt88 spanmålens stegrande89 anförer i detta ämne: näml. ”at spanmålen och mjölet, wid ankomsten til Stockholm, blifwit ganska oskäligen stegrat, så at priset därpå, de fattiga nödlidande til ganska stort förtryck, stigit til nästan dubbelt så mycket han kostat wintren förut i Finland, hwarifrån han war kommen; hwarigenom de fattiga föranlätos at sucka och beklaga sig.”90 De Handlande åtwarnas, at fälla prisen, i annor händelse lofwar Hans Kongl. Maj:t taga sådana utwägar, hwilka nog skola wara tilräcklige at hämma en fördärfwelig egennytta, och hjelpa dess trogna undersåtare ifrån et egenwilligt twång i denna Handelen.
Hwad mått91 Kongl. Maj:t ock i samma afsigt widtagit, ses dock, at de warit otilräckelige, så wäl at afhjelpa twånget som dyrheten. Ty året därpå föra ännu Riksens Ständer däröfwer en allmän klagan; och wända därföre uti Riksdags-Beslutet af d. 14 December 1747 §. 10.92 sin bekymmersamhet til Lands-Culturens93 uphjelpande, hwilken likwäl föga kunde uträtta, då de med force94 inrättade Ma13nufacturer, hade uti et af krig och pest ödelagt land, dragit några tusende från jord-bruket, och förökat i Städerna ätarenas antal: Product-Placatet förwandlat en stor del af bonde-drängar til sjö-män på de nya Fartygen, och andra til timmer-karlar hemma, at förse Rederierna med flera Fartyg, och det som swårast war, hindrat Fiskerierna och Victualie-Försälgningen genom brist och dyrhet på salt. Åtager sig någon mödan at eftersinna de öfriga wårt Rikes utländska behof, finner han lätteligen, uti huru många swårigheter Product-Placatets efterlefnad, äfwen i anseende til dem, försatt oss. Jag har denna gången icke tid därtil. Så mycket wil jag allenast säga: mån det wara lyckligare för Riket, at nu til stor myckenhet hämta waror från Lübeck och Danzig, där Holländaren hafwer sina nederlags-platser95, än tilstädja96 honom directe afsätta dem här? Hwilken kan säkrare skaffa in allahanda Lurendrägare-Waror97, antingen främmande skepp, eller wåra egna, som hafwa sina wänner allestädes och känna alla biwägar98 til pricka? Hwilken tid har Swenska Handelen stått bättre? I Gustaf Erichssons99, då et skeppund Tack-Järn byttes i Lübeck emot några tunnor Morötter? eller i wår, då et skeppund färdigt stång-järn wäxlas om med et lispund Caffé-Bönor i Danzig och Lübeck.
Men låt oss ock se hwad detta werkat på wåra exporter? Huru gick det med järn-handelen, Sweriges förnämsta Gull-Grufwa? Då Product-Placatet utfärdades, galt Järnet i Ängelland 9 à 10 R:daler skeppundet; men föll straxt därpå de 3 första åren til 8 och widare til 6 à 7 R:dal. skepp., som warade wid pass uti 20 års tid. Wåra öfriga exporter hafwa i proportion måst undergå samma öde. Men hwar ligger orsaken därtil?
Den är så naturlig, at hon af den enfaldigaste kan begripas; men ock tillika så stridande emot Nationens, ja, jag14 wågar nästan säga, hela Europas tankesätt, at jag ej kan wänta mig bifall af andra, än dem, för hwilka ämnet är nytt, och snillen som ej snärjas af för-domar och egennytta.
Jag bygger min sats uppå twänne grund-sanningar uti handelen. Den förra är, at ju flere köpare på en marknad inställa sig, ju bättre betalning får säljaren för sin Wara, och twärt om. Den andra är, at waran aldrig kostar så mycket, när jag nödgas bjuda ut hänne, som då köparen måste söka efter hänne.
Wåra större Stapel-Städers Handlande, sågo ganska wäl huru Ängelsmän och Holländare, i de förnämsta inrikes hamnar lågo i wägen för deras afsigter: de undersålde dem100 uti salt-handelen, eller nödgade dem at gifwa sina med-borgare köp101: de falkade på102 wårt järn och andra exporter och bödo kapp103 med wåra egna Handlande, så at det icke gick an at monopolisera på oss. Man såg lika wäl på ena sidan, at hwarken Portugisaren eller Spanioren, i brist på sådana exportabla waror, som til införsel i Swerige woro frigifne, aldrig seglade hit, i anseende til hwilka Product-Placatet war nödigt, och på andra sidan, at hwarken Holländaren eller Ängelsman kunde finna sin räkning med något betydande antal Fartyg komma hit, då de ej fingo lof at bruka salt i barlast, eller diverse sorter stycke-gods at assortera sig med.
Wåra Stockholms Handlande märkte, at ej allenast Up-Städerne och hela Landet, utan äfwen de mindre Stapel-Städerne skulle nödgas se dem i händerna104 om alla sina utländska behof, då de sjelfwe ej ägde några i salt-hamnarna begärliga waror at segla med, och utlänningarna blefwe hindrade at bispringa105 dem. Hwad hände? Product-Placatet utfärdades: köparena af wåra exporter blefwo få;15 därföre måste de förnämsta af dem falla i pris, til dess de fläste Bruks-Egendomarne kommo uti sjelfwa Exporteurernas händer, så at med-borgarena sjelfwa måste köpa järnet af dem, och det nog dyrt.
När få utlänningar kunde komma in, måste de sjelfwe exportera det mästa af wårt järn, och det lilla som utlänningen kunde taga, måste han betala så mycket mindre, som hans frakt med barlast hit kostade honom mycket. När Ängelsman och Holländaren genom Product-Placatet blef satt utur stånd at med fördel afhämta järnet, hindrades wi med det samma at få det af dem skäligen betalt, om det icke förut war uptingat; ty wi måste då bjuda ut waran, och sälja den häldre til underpris, än wåga oss på en ny och kostsam resa, utan at kunna wara förwissade om, at på en annan plats blifwa bättre bemötte; härigenom sattes wi aldeles utur stånd, at med wårt järn drifwa en courant106 handel utomlands. I denna författning ligger ock grund-orsaken til uplag107 i egna Stapelstads-Wågar108, och det därföre så dyrt inrättade Järn-Contoiret109.
Hwad mera? hwem har nu haft nyttan af alt detta? Man swarar: wåra Rederier och Handlande och med dem hela Riket. Om jag medgofwe110, at detta ökt antalet af Swenska skepp, så är här framföre wist, at det uti et folkfattigt land skedt på Publici111 kostnad och slagit fötterna undan landt-bruket. Men då wi öfwerwäge den wan-magt, som Swenska sjö-farten under det näst föregående 20 åra kriget war råkat uti, och från hwilken den under wårt första och i följe däraf oskyldigaste frihets-lugn, begynte at sjelf repa sig, är ännu owisst, om Product-Placatet däruti med skäl får deltaga. Wi se med förundran uti Kongl. Commerce-Collegii berättelse af den 22 Maji 1697 til Konung Carl den Xll:te om Commerce-Saker16nas då warande beskaffenhet, huru Handels-Flottan på 12 à 14 år ansenligen wuxit, så at i Stockholm allena woro 79 större eller monderade skepp och 150 half-frie112, tilsammans 229, som til utländsk seglation plägade brukas. Rederierna drogo in blott uti utländska fragter til 500 000 Riksdal. årligen och Båtsmännerne på Copvardi-Fartygen113 woro öfwer 4 000. Tull-Inkomsterna wäxte på 10 års tid til 19 Tunnor Gull114 högre, än de föregående 10 åren, och Licenterne115 från Lif- Est- och Ingermanland på samma tid til 11 Tunnor Gull i Riksdal. beräknat. Skal det kunna sägas något mera om wåra Rederier på en lika lång tid? Uti Kongl. Maj:ts Resolution på Städernas Allmänna Beswär af år 1734, §. 5.116 säges wäl, at antalet på Swenska Fartyg i de Östersjöiska hamnar tiltagit; men det samma kunde intet sägas skedt i Medel-Hafwet. Och det som aldrawissast117 war, blefwo wi aldeles utstötte från den lönande frakt-handelen på Holländska Colonierna, genom Retorsions-Placatet af 1725. Men hwad wåra Handlande beträffar, så torde det kunna medgifwas, at de därigenom wunnit, åtminstone wid första påseendet; men af hwem? blifwer en ömare fråga. Icke af utlänningen; ty dels måste wåra exporter säljas til underpris, dels måste de ock stanna uti wåra egna Stapelstads-Wågar, oss til last, af brist på flera afnämare118. Saltet, som wi genom denna författning skulle få utur första handen, förtärde så stor frakt, då skeppet i brist på andra mera lönande waror, at assortera sig med, måste segla med salt allena, at det blef nästan dubbelt så dyrt, som det wi finge köpa af Holländare, som nyttjade det til barlast. Wi finne ännu et ojäfwigt bewis därtil, uti den märkeliga skilnad, som är imellan salt-prisen i Stockholm och Götheborg, som går ifrån 25 til 50 proCent, så at den senare ibland finner sin räkning119, at hällre afhämta det från Stockholm, än Spanien, och det förnämligast i anseende til brist på lönande17 export-waror til salt-hamnarna. lcke desto mindre stodo Exporteurerne sig wäl härwid. De woro få: öfwerhopade med wåra warors afsättning och de utländskas införskrifning. Det stod då i deras magt, at sätta sådant pris på dem hwardera, som bäst kom öfwerens med deras Interesse. Men wid alt detta har Riket och Allmänheten icke fått spinna silke.
De mindre Handels-Grenar misswårdades; ty Exporteurerna hade händerna fulla af Järn- Koppar- och Mässings-Plåtar, Mässings-Trå120, Järn- och Bräd-Afsättningen; således måste de andre tilwerkningarne aftyna och dö bårt. Af få och nästan sammansatta köpare121, bragtes ej allenast Up-Städerne under et swårare ok, utan ock de mindre Stapel-Städer, som ej sjelfwe woro försedde med tilräckelig mängd af export-waror, beröfwades deras utländska handel, då Ängelsman och Holländaren sattes utur stånd, at besöka dem. Tilförene kunde ej allenast flera inländska, utan äfwen utländsk man trassera122, och Remittenten123 fick söka bästa priset, därföre war det icke möjeligt, at låta Coursen hoflöst rasa124; men då handels-twånget satte alt uti få händer, liknade den en Enwålds-Magt, hwars like at tyrannisera med penningar, aldrig gifwits i werlden. Salt och Spannemåls-Brist häfde werkstäder öfwerända: beskattade Landtmannen til bara benen: hindrade fiskerierna och victualie-försälgningen: stegrade alla wåra werkstäders Producter: utblottade Kronan och Privata, som måste köpa dem, och gjorde tilwerkningarna, (utom stora præmier, som blefwo nya sug-rör, först utur Kronans och sedan Arbetarenas Cassor,) til utlänningen osälgbara. Med et ord: dränkt Riket i elände.
Men är icke detta för mycket sagt? Den, som med upmärksamhet och utan wäld125 ser på Handelens öden öfwer18 hela jord-klotet, blifwer snart warse, at ju friare Handelen hos en Nation warit, ju mera Waror, ju flera Arbetare och ju större flit, och twärt om; och at af sådana orsaker måste nödwändigt följa en sådan werkan.
Wi se hela wårt närwarande öde i miniatur, afbildadt uti Gustaf den Förstas tid. Han förböd år 1527 Lybeckarena126 at gå til större delen af wåra hamnar, i mening, at hjälpa up Rikets handel, och lade därigenom första grunden til den eftertänkeliga och hos alla handlande Nationer eljest ohörda skilnad, imellan Stapel- och Up-Städer. Då misste Up-Städerna den snälla127 afsättning de ägde tilförene uti sina egna hamnar, på alla slags Waror: då måste en del af tilwerkarena blifwa sjö-män, och i följe däraf Waru-Mängden minskas: då måste priset falla; ty Waran måste gå genom Stapelstads-Handlarens hand til utlänningen, och de nyss upqwicknade swagare närings-grenar aldeles tyna af. Ingen ting war då nödwändigare, än at Riket straxt skulle förlora uti Handels-Wågen128 emot utlänningen, hwilket likwäl war just det onda, som därigenom skulle motas. När afsättnings-warorna minskades, måste bristen ärsättas med penningar, därföre begynte silfwermyntet at strömma ut. Hwaröfwer Konungen med Riksens Råd och Ständer uti Riksdags-Beslutet i Örebro af den 24 Januarii 1540 6:te puncten129 förer en swår klagan. Sammaledes ähr ock det menige Rijket til en swår och odrägeligh lands-skadha, at mäst alle Köpmän här i Rijket, hafwa nu NB i många år (och således icke af ålder) handlat ganska otilbörligen med Cronones mynt, hwilket mäst the allesammans hafwa fördt utaf Rijket och til Dannemark, til de Tyske Städher, Riga, Räfle130, Danzigh, Lübeck och annorstädes. – – H. K. Maj:t förböd då alfwarligen, at ingen efter den dag, wid förlust af lif, gods och ägodelar skulle göra det, hwil19ket likwäl, hos en med utlänningar handlande Nation, som förlorade i Handels-Wågen, war omöjeligt, at undwika, så länge twånget warade; men hade förfallit af sig sjelf, om handelen fått wara fri.
Han tål ej det minsta twång, utan at taga skada däraf. Det gick med oss, redan för mer än 400 år tilbaka, såsom Montesquieu berättar, om orsaken til Africanska åkerbrukets afstannande131, näml. at spanmålen, som wi tilförene hade märkeligen132 til afsalu, blef 1303 til utförsel förbuden133, som hindrade jord-bruket och lade grunden til den hungers-nöd, som 12 år därefter twingade Riket134. Samma quæstion har länge blifwit ventilerad i Frankrike; men nu ändteligen afgjord til Frihetens seger135.
Ängelsman slapp aldrig förr at införskrifwa spanmål, än han tilstadde och upmuntrade utförseln däraf. Så länge utlänningen fick komma til Skåne, at sjelf upköpa oxar, betaltes de oförlikneligen wäl med flinthårda Riksdalrar. Nu hazardere136 wi dem sjelfwe på sjön och före dem öfwer til främmande; men måste åtnöja oss med långt mindre; ty säljaren kan icke utan sin skada, segla med dem från ena hamnen til den andra, och än mindre föra dem hem tilbaka. Ängelsman har förbudit all utförsel af ull; men blefwe det noga efterlefwadt, och de så kallade Lurendrägarne icke genom egen winnings lystnad, retade137, at afhjälpa det härigenom hotande öde, wore det allena i stånd, at kasta öfwerända deras dyrbara Schäfferier138.
Chinesaren längtar aldrig, at sjelf få utskeppa sina waror til Europa, om han ock wore i stånd därtil. Huru lätt kan han icke sluta, at de därigenom skulle snart falla i wan-pris. Wi räkne det för dumhet hos honom; men det är wisst, at han är folk- waro- och penninge-rik i sin20 System, då Africanen för sina inskränkningar bebor et ödeland, och wi med wåra många skepp, äre på all ting utblottade. Pålen, Preussen, Curland och Lifland hålla det för långt bättre, at låta Holländska Fartyg besöka sina hamnar och afhämta sin spanmål, lin, hampa, ull etc. än genom Product-Placat och Handels-Ordinantier hålla dem ute; ty nu kunna de förmås at betala Warorna dyrare, än om de i egna hamnar stodo dem til bods, så framt de icke wille med toma Farkostar wända tilbaka.
Men hwad är det wärdt at anföra flera exempel? eller hwem kan därmed öfwertygas at tro annat, än det han hördt från barndomen? Det stöter emot wår tids smak och tanke-sätt, äfwen som det aldrig går i Båtsmannens hufwud, at Jorden går och Solen står stilla. Reglementen, Ordinantier, exclusiva Privilegier, allahanda Förbud, ända til en uppenbar afund-sjuka, Stater och Med-Borgare imellan, äro de steg, hwarigenom Swerge beslutit nå högden af sin lycka. Onyttigt bryderi och fåfäng möda! Det är långt ifrån, at den stora Samfunds-Mästaren139, genom så blinda och misstänkta äfwentyr, skulle öpna wägen för människo-slägtet til en lysande wälmåga. Naturen sjelf strider däremot, och wisar, at intet annat, än frihet och människo-kärlek äro de rätta byggnings-ämnen, som gifwa Samhällen styrka och anseende. Jag är ingen fiende hwarken af Sjö-Fart eller Manufactur-Inrättningar; men jag ser tillika, huru kårt alt människo-förnuft är emot det wishetsdjup, som fordras at göra en Stat lyckelig.
Det går an, tänker någon, at i en folk-rik, florerande och til seder ofördärfwad Nation, släppa handels-rörelsen fri; men hos oss, där ingendera af dessa prædicater140 torde få rum, wore detta at äfwentyra hela Samfundets bästa. Den busen äre wi nog länge skrämde med. Låt oss se21 hwad skäl ligga häruti. Är det icke twång i näringar och rörelse, som hindrar wåra arbetares tilwäxt. Bojor, som ingen folk-rik Nation i werlden bär eller kan bära, utan at innom et halft Seculum blifwa lika fattig på folk med oss. Hwad är, som hindrar wårt flor141 annat, än det samma tvånget, som dödar winnings-lystnaden och hjelper den ena med-borgaren at klifwa den andra på axlarna? När den ene uti en Stat får skumma gräddan af de andras möda, måste han blifwa yppig och yppigheten kränker ofelbart sederna. Ligger icke här en klar argumentatio in circulum142, därföre få wi icke släppa rörelsen fri, at wi äre folk-fattige och fördärfwade, och därföre äre wi sådane, at wi ej haft frihet: Är twånget rätta källan til wår olycka, så kunne wi ju på intet annat sätt hjelpas, än genom frihet, och så länge det icke sker, är fåfängt at hoppas någon hjelp.
Min läsare! Ämnet är wärdigt at tänka uppå: lägg undan alla fördomar: föreställ dig icke friheten uti en enda närings-gren allena; ty då hinner du ej långt, förän du träffar motstånd och oredor: lös Staten i dina tankar på en gång ifrån de band och författningar, som fängsla honom: låt andras exempel öfwertyga dig om möjeligheten, och tag dig rådrum143 at gå in i sjelfwa saken; så får du snart se, huru en fri ut- och inrikes rörelse uplifwar den minsta närings-gren, hindrar utlänningen at skinna Riket, och den ena med-borgaren at rikta sig144 på den andras kostnad: huru säkerhet för Landtmannen, at få besitta sin jord, och frihet at slögda145 och nära sig det bästa han gitter, leder honom oförmärkt och utan Lag til det närings-fång, som lönar honom och Riket mäst: huru handtwerk och Manufacturer i sin frihet uplifwa arbetaren til flit och måttelighet, då han ej får lita uppå några illa lönta Gesällers dåliga arbete, och är sysselsatt, at genom idoghet och god Wara taga lofwen146 för de andra: huru alla näringar til22samman tagne i sin frihet, jämka folket på sina rätta ställen, där de äro nyttigast för sig sjelfwa och hela Staten: och ändteligen huru inga Politiska Lagar i werlden warit i stånd, at rätt reglera detta, som naturen så lätt och utan möda uträttar.
Finner den Benägne Läsaren147, at jag härutinnan fölgt sanningens rättesnöre, lärer han icke wägra mig sitt bifall; men har jag i min wälmening stigit af wägen, så tilkommer det honom, at med skäl öfwertyga mig därom.
[1]
Valtakunnan heikkouden lähde
Painettu Tukholmassa johtaja Lars Salviuksen kirjapainossa 1765.[2]
Painoluvan antanut N. von Oelreich.[3]
Ihminen on luonnostaan sellainen, että hän tarvitsee toisten apua ja joutuu siksi liittymään suuremmiksi tai pienemmiksi yhteisöiksi. Mutta heti kun niin on tapahtunut, viholliset hyökkäävät viipymättä yhteisön kimppuun, osaksi ulkoa, osaksi sisältä. Historia todistaa niin ikään, että ulkoiset viholliset eivät ole luhistaneet läheskään yhtä monta yhteiskuntaa kuin oman maan kansalaisiksi naamioituneet viholliset. Useimmat valtiot tarkkailevat kyllä ulkopuolisia vihollisia, mutta niin merkillistä kuin se onkin, antavat monesti sisäisten vihollisten pitää paljastettua miekkaa kädessään. Tulisihan toki tietää, että ihminen on sama kaikkialla ja että hänen on aina helpompi tuottaa vahinkoa isänmaanystävän valekaavussa ja valheelliseen luottamukseen verhoutuneena kuin vihollisen hahmossa, täyteen sotisopaan sonnustautuneena.
Vapaat kansakunnat ovat kyllä lopulta huomanneet tämän, mutta harvat niistä ovat olleet kyllin valppaita, ennen kuin ovat tunteneet nuolen rinnassaan, valahtaneet kalmankalpeiksi, sydän on saanut kuolettavan haavan ja vapaus on alkanut kääntyä kohti tuhoa.4
Oli surkeaa nähdä, kuinka roomalaiset kansantribuunit148 makasivat lyötyinä verissään149, rehelliset miehet piiskureiden ympäröiminä, ja kuinka isä saattoi puolustaa lapsensa puhtautta vain iskemällä tikarin hänen rintaansa150. Kun ohjakset oli ensin jätetty löysälle, oli jo myöhäistä suitsia omavaltaisuutta. Maalakien väärinkäyttö151 kasasi tiettyjen yksilöiden käsiin niin suuria omaisuuksia, että koko vapaus voitiin panna peliin kerralla, jolloin se pakostakin menetettiin. Sen jälkeen oli yhdentekevää, kuka tästä sai kunnian.
Roomalaisille oli sen jälkeen selvää, että suurten omaisuuksien kertyminen tietyille henkilöille vaaransi vapauden. Mutta kukaan ei kyennyt enää antamaan omanvoitonpyynnille iskua, sillä seurauksena olisi vain ollut kaksi vastaiskua.
Jos vapaa valtio ei pidä sisäisiä vihollisia tarkoin ja huolella silmällä, se joutuu aina tuhoon ilman sotaa, ruttoa ja katovuosia yhtä varmasti kuin kellon koneisto pysähtyy jousen katkettua, vaikka heiluria kuinka usein pantaisiin liikkeelle. Tästä nähdään miten on mahdollista, että kaupankäynnin ja taloudellisen toiminnan tuottama suurin kansallinen voitto voi harvojen käsiin päätyessään aiheuttaa valtakunnalle huomattavasti suuremman vahingon kuin kokonaisen maakunnan menetys sodassa. Niin kallis kuin vapauden säilyttäminen kansakunnalle onkin, yhtä tarkasti sen on myös kiinnitettävä huomiota niihin rikkauksiin, jotka kerääntyvät tiettyihin paikkoihin. Julkisella vallallahan ei ole mitään oikeutta puuttua yksityiseen omaisuuteen, jos se on tullut laillisesti yksityishenkilöiden haltuun. Toisaalta julkinen valta aiheuttaa vahinkoa isänmaalle, ellei se avaa nopeasti patoja, jotka ovat kasanneet aarteita muutamiin harvoihin käsiin ja köyhdyttäneet muita.
Mitä mutkattomammin kansakunta on noudattanut luonnonmukaisuutta, sitä vauraammaksi ja väkirikkaammaksi se on kehittynyt, sitä tasaisemmin sen rikkaudet5 jakaantuvat ja sitä onnellisempi on sen hallinto. Ja päinvastoin: mitä keinotekoisemmin kaupankäynti ja elinkeinot on järjestetty, sitä surkeampi ja onnettomampi on valtio.
Tätä todistaa kiistattomasti Kiina, maailman rikkain maa. Kiinan kaupungeilla ei ole mitään erioikeuksia, eikä kaupunkilaisten ja maalaisten elinkeinoja eroteta mitenkään toisistaan. Siksi koko maa on kuin yhtä kaupunkia ja kaikki kaupungit kuin ihaninta maaseutua. Kiinassa ei kaupunkeja ole ympäröity aidoilla eikä ole tulleja, ja siksi sekä kruunulla että kansalaisilla on riittävästi varallisuutta. Kaupunkeja ei erotella lainkaan maakaupungeiksi ja tapulikaupungeiksi, ja siksi liiketoiminta on tasaista ja vilkasta. Käsityöammatteja saa harjoittaa vapaasti, ja niinpä käsityöläiset ovat väsymättömän ahkeria, ja ne, jotka yrittävät tuhertaa samanaikaisesti usealla eri alalla, lähtevät vapaaehtoisesti maasta ilman että laki pakottaisi siihen. Sellaisia laivoja, jotka eivät kuljeta oman maan tuotteita, ei estä tuoteplakaatti eikä mikään kielto, vaan pidetään myönteisenä, että jotkut vaivautuvat kauppaamaan heidän tuotteitaan. Näin kiinalaisista on tullut mestarillisia kauppamiehiä, ja heidän omien tavaroidensa hinnat nousevat sitä korkeammiksi. Rahaa ei käytetä, vaan tavarat vaihdetaan tavaroihin. Metallirahat punnitaan todellisen painon ja pitoisuuden mukaan, minkä vuoksi ei tarvita rahakantaa eikä rahajärjestelmiä152, jotka ovat aiheuttaneet päänvaivaa lukuisille eurooppalaisille, vaikka heillä on kultaa ja hopeaa riittämiin. Ajatella, jos Ruotsi olisi saanut jo 400 vuoden ajan nauttia tällaisesta vapaudesta: se ei ehkä olisi Kiinan veroinen, mutta ainakin yhtä hyvässä asemassa kuin Hollanti, Sveitsi, Englanti tai jokin niiden kaltainen maa. Missä olisivat ne monet kiistat, joita on käyty kaupunkien erioikeuksista ja maakaupasta? Mihin joutaisivat siinä tapauksessa lukuisat tullimääräykset ja hankalat tulliaidat, kalliit tapulikaupunkikiistat, ammattikuntajärjestykset, tuoteplakaatit ja vastaplakaatit153, raha-asetukset, rahalaitokset, vaihtokurssit ja sadat muut seikat? Missä olisivat silloin kaikki niistä käydyt oikeusjutut, kaikki niitä nostaneet syyttäjät, kaikki niitä käsitelleet asianajajat, kaikki niistä tuomioita jakaneet tuomarit ja vihdoin kaikki palkat, ruuat ja paperit, joita kaikki kyseiset henkilöt ovat näissä yhteyksissä kuluttaneet, mikä kaikki on pois elinkeinoista?6
Kiinan jälkeen Hollanti on se maa, joka on suonut kaupalleen ja käsityölleen eniten vapautta, ja seuraavaksi eniten on antanut Englanti, ja juuri siksi nämä kaksi ovat Euroopan yhteiskunnista varmimmalla pohjalla. Kuitenkaan ne eivät ole jättäneet asioiden luonnollista kulkua yhtä koskemattomaksi kuin Kiina, ja uskoisin kiinalaisten näin ollen olevan oikeassa sanoessaan, että muut kansat ovat sokeita, mutta hollantilaiset ja englantilaiset ovat yksisilmäisiä ja he itse näkevät molemmilla silmillä. Asiaintila puhuu puolestaan.
Ruotsi on kaiken tällaisen vastaisesti uskonut, että finanssi- ja kauppasalaisuudet, yksinomaiset erioikeudet, palkkiot, rajoitukset ja monenlaiset kiellot tekevät meidät onnellisiksi. Olemme nyt pitkään puurtaneet kaiken tämän kanssa ja vihdoin päässeet niin pitkälle, että kärsimme väenpuutetta, vaikka ruttoa tai sotaa ei ole ollutkaan, että olemme joutuneet ulkomaalaisten asiamiehiksi, koska kaupankäynti ei ole vapaata, että näemme nälkää ilman katovuottakin, ja että olemme vailla metallirahaa, vaikka maassa on mitä suurimpia kaivoksia.
Pyydän saada esittää lukijalle onnettomuutemme yhden perussyyn, josta olen syvällisesti vakuuttunut.
Marraskuun 10. päivänä 1724 annetulla asetuksella154 kiellettiin ulkomaalaisia tuomasta maahan muita kuin oman maansa tuotteita. Helmikuun 28. päivänä 1726 kiellon selitettiin155 tarkoittavan, että ulkomaiset laivat eivät saa kuljettaa rahtia Ruotsin kaupunkien välillä eivätkä liikennöintiä harjoittavat Ruotsin kansalaiset saa laivan ja lastin takavarikoinnin uhalla tuoda ulkomaisilla laivoilla maahan muuta kuin laivan alkuperämaan tavaroita.
Ruotsalaisilta ei pidä millään muotoa salata, miten tuoteplakaatti saatiin aikaan ja miten lainmukaisesti asia hoidettiin. Kuninkaalliset kanslia-, vuori- ja kauppakollegiot toivat vuoden 1723 valtiopäivillä7 valtakunnan kunnianarvoisille säädyille saman vuoden huhtikuun 10. päivänä laaditun mietinnön156 kehottaen siinä säätyjä säätämään tuoteplakaatin. Kauppavaliokunta käsitteli asian ja etenkin porvarisäädyn edustajat tutkivat sitä perusteellisesti, ja toukokuun 10. päivänä asiasta esitettiin muistio157 muille kunnianarvoisille säädyille. Muistiossa valtakunnan säädyille osoitettiin kumoamattomin perustein, että ehdotus on mahdoton toteutettavaksi ja tuotiin samoin esiin onnettomat seuraukset, joita säädöksellä väistämättä olisi. Sen vuoksi valtakunnan säädyt kirjoittivat heinäkuun 27. päivänä hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, että ”koska valtakunnassa ei toistaiseksi ole niin monia laivoja ja muita aluksia kuin kaupankäynti koko laajuudessa vaatisi, valtakunnan säädyt eivät pidä suotavana, että tällä hetkellä säädettäisiin kyseisen kaltainen kielto” (nimittäin vieraiden tavaroiden kuljettamisesta ulkomaisilla laivoilla) ”vaan antaisivat kansalaisten harjoittaa kyseistä toimintaa oman kykynsä ja ahkeruutensa mukaan.”158 Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa esitti saman kuukauden 31. päivänä kuninkaalliselle kauppakollegiolle nimenomaisen varoituksen siitä, ettei se ”saattaisi itseään vastuunalaiseksi, vaan huolehtisi edeltäkäsin että ruotsalaisia laivoja olisi mieluummin liikaa kuin liian vähän, jotta tavaroiden hinnat eivät kallistuisi, mikäli kollegio esittäisi liian kiireesti ja harkitsematta kuninkaalliselle majesteetille selostuksen ruotsalaisten laivojen lukumäärästä ja kantavuudesta.”159
Hyvä lukijani, jos pysyt tarkkana, löydät selityksen siihen, kuinka tuoteplakaatti laadittiin. Kuninkaalliset kollegiothan suosittelivat säädyille plakaattia, mutta porvarisääty vastusti sitä (on pantava merkille, että tukholmalaiset kuitenkin kannattivat kollegioiden esitystä). Koska kaupankäyntiä ei saatu heti kiedotuksi tähän verkkoon, asia vietiin kuninkaallisen majesteetin ratkaistavaksi, mutta majesteetti näkyy tunteneen pelin, koska hän edesvastuun uhalla8 kielsi kuninkaallista kauppakollegiota toimimasta hätiköidysti. Mitä tapahtui? Mainittu kollegio esitti kaikesta huolimatta heti seuraavana vuonna mietinnössään160, että meillä on laivoja riittävästi, vaikka säädyt olivat vuotta aikaisemmin olleet sitä mieltä, etteivät ne riitä kuljettamaan kolmatta osaa rahdistamme eivätkä tyydyttämään tuontitarpeitamme. Sen jälkeen plakaatti julkaistiin viivyttelemättä.
Eiköhän porvarisääty mahtanut laskea siirtonsa oikein. Kannattaa lukea sen mietintö kokonaisuudessaan, se on julkaistu tämän kirjoituksen lopussa. Mutta kuka saattoi pelätä mitään, kun asia jätettiin tällaisin varoituksin näin korkeisiin ja puhtaisiin käsiin? Kaupunkien edustajat huomasivat toki, että tällä tavoin kaupankäynti saatettaisiin muutamien harvojen käsiin ja että siitä seuraisi keinottelua etenkin suolan ja viljan hinnoilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut: vana sine viribus ira161. Asia sai vahvan kultauksen. Sanottiin että meidän on saatava ostaa suolaa ilman välikäsiä ja tuettava laivanvarustajiamme ja laivaveistämöitämme.
Seuraukset olivat asetuksen mukaiset ja samalla kansamme kannalta valitettavat. 1) Hollantilaiset ja englantilaiset suljettiin kerralla Ruotsin liikenteestä, mikäli he eivät suostuneet ottamaan painolastiksi hiekkaa ja kiviä.
2) Siksi hollantilaiset ja englantilaiset joutuivat korottamaan tavaroittensa hintaa. Heidän oli katettava rahtikustannukset korkeammilla hinnoilla, koska heitä estettiin kattamasta niitä lastin suurella määrällä: aiemmin painolastina kuljetetun suolan avulla ei nimittäin enää voitu korvata rahtikustannuksia lainkaan.
3) Tästä syystä Hollanti sulki vuonna 1725 antamallaan vastaplakaatilla162 ruotsalaiset laivat Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Muut merivallat olisivat9 voineet tehdä samoin Ruotsin tuoteplakaattiin viitaten.
4) Ulkomaisia aluksia ei enää voinut vierailla satamissamme yhtä paljon kuin aikaisemmin, koska ne eivät saaneet tuoda muita Ruotsissa tarvittavia tavaroita kuin oman maansa tuotteita. Vuoden 1723 valtiopäivillä säädyt katsoivat, ettei Ruotsissa ole riittävästi aluksia sellaisen säädöksen antamiseksi, mikä mainitaan kuninkaallisen majesteetin saman vuoden heinäkuun 31. päivänä kauppakollegiolle kirjoittamassa kirjeessä163 sekä kuninkaallisessa kirjeessä elokuun 17. päivältä 1725. Tämä odottamaton käänne merkitsi vahingollista iskua kaupankäynnille, johtuen kylmistä ilmasto-oloistamme ja vientimme vaikeuksista. Talvi kestää 6–7 kuukautta eivätkä omat laivamme voi kesällä käydä Hollannissa kuin yhden kerran, ja vain sen yhden matkan lastin on taattava miehistölle koko vuoden elanto. Sen sijaan hollantilaiset voivat käyttää laivojaan vuoden muina aikoina muilla vesillä ja ansaita niillä lähes joka päivä ja siten purjehtia tänne meitä alhaisemmin rahtikustannuksin. Koska maastaviejien määrä väheni ja itse ilmasto aiheutti hankaluuksia, rahtikustannukset tietenkin nousivat. Kallis kuljetus johti tavaroiden kallistumiseen ja se puolestaan vähensi menekkiä, ja menekin lasku taas vähensi kotimaista tuotantoa. Sanalla sanoen oma tuotantomme väheni ja tuontitavarat kallistuivat.
5) Pienemmät tapulikaupungit, joilla ei ollut mitään Espanjaan tai Portugaliin vietäviä tavaroita, joutuivat nyt hankkimaan kaiken suolansa harvoilta vientikauppiailta, joita oli muutamissa isommissa kaupungeissa. Suolasta jouduttiin maksamaan niin paljon, että laivojen kannatti tuoda pelkkiä suolalasteja, joten hinta muodostui todella kalliiksi. Aiemmin pienemmät tapulikaupungit olivat saaneet suolan hollantilaisilta hinnalla, joka kattoi puolet tai neljänneksen rahtikuluista, joten suolan ostaminen oli ennen edullisempaa.
6) Kun siis sekä vienti että tuonti keskittyivät harvoihin käsiin, ei kansakuntaamme10 alkanut rasittaa vain hintojen luonnollinen kallistuminen, vaan myös asiaan liittyvät kouriintuntuvat monopolit. Suola oli kipeimmin tarvittu tuontitavara, mutta sen hinta nousi niin jyrkästi, että siitä lähtien kaikilla valtiopäivillä kuultiin surkeaa valitusta sekä suolan puutteesta että sen kalleudesta, eivätkä sen enempää kuningas kuin säädytkään voineet auttaa asiaa. Tätä todistaa etenkin Suomen saaristorahvaan vuoden 1731 valtiopäiville tekemä anomus164, että ulkomaiset alukset saisivat suomalaisia tuotteita hakiessaan tuoda suolaa painolastina. Anomus torjuttiin sillä kuninkaallisella ratkaisulla, joka annettiin rahvaan yleisistä valituksista heinäkuun 28. päivänä, sen 45. pykälässä. Seuraaviin vuoden 1734 valtiopäiviin mennessä suolan hinta jatkoi nousuaan, kansa esitti katkeran valituksen ja kuninkaallinen majesteetti lupasi rahvaan yleisten valitusten johdosta saman vuoden joulukuun 17. päivänä antamansa päätöksen165 51. pykälässä auttaa kaikin tavoin, osaksi riittävillä suolan toimituksilla, osaksi muilla käytettävissä olevilla keinoilla. Lupausta oli kuitenkin aivan mahdotonta toteuttaa, koska hänen kuninkaallinen majesteettinsa oli kaupunkien yleisiin valituksiin joulukuun 12. päivänä antamansa päätöksen 5–6. pykälässä166 torjunut suolan tuonnin. Ruotsin kaupungit esittivät saman valituksen vuoden 1739 valtiopäivillä, mikä näkyy huhtikuun 12. päivänä annetusta kuninkaallisesta päätöksestä kaupunkien yleisiin valituksiin167.
Vuoden 1741 valtiopäivillä koko kansan oli pakko valittaa, ja kuninkaallinen majesteetti uskoi, että asiaan tuo apua lokakuun 1. päivänä ylikäskynhaltijalle ja maaherroille lähetetty kirje168, joka koski niiden luetteloiden lähettämistä, joihin oli kirjattu maahan tuotu suola ynnä muuta. Niinpä hänen majesteettinsa vakuuttaa rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 1. päivänä antamansa päätöksen 14. pykälässä169, että suolaa saadaan vastedes riittävästi ja kohtuuhinnalla. Tässä on kuitenkin pantava merkille, että vaikka hänen kuninkaallinen majesteettinsa edellä mainitussa kirjeessä lokakuun 1. päivältä oli esittänyt lupauksen, että mikäli siinä esitetyt toimenpiteet eivät auta, suolakauppaan sovelletaan samaa keinoa kuin viljantuontiin170,11 toisin sanoen suola poistetaan tuoteplakaatista, monopolistit saivat epäilemättä tämän toimenpiteen estettyä, vaikka hinta nousi ja valitukset voimistuivat yhä enemmän. Toukokuun 29. päivänä 1742 määrättiin, että jokaisesta suolalastista oli varastoitava 1/8 171, mutta kaikesta tästä huolimatta tavaran hinta jatkoi nousuaan. Suola oli näet joutunut harvojen käsiin, ja puute kasvoi niin suureksi, että kuninkaallisen majesteetin täytyi rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 10. päivänä 1743 antamansa päätöksen pykälissä 55 ja 56172 myöntää, että rahvas oli joutunut hädänalaiseen tilaan (eikä sitä siten voitu auttaa ilman että jollakin tavalla puututtaisiin tuoteplakaattiin), ja että suolan hinta oli noussut luonnottoman korkeaksi. Tätä on pidettävä entistäkin kiistattomampana todisteena turmiollisista monopoleista, jotka olivat vallanneet suolakaupan, sillä vaihtokurssi ei ollut tässä vaiheessa vielä ehtinyt painaa taaleriamme erityisen alas eikä sekoittaa näennäistä ja todellista kalleutta toisiinsa. Sen jälkeen ovat kuningas ja säädyt kaikilla valtiopäivillä yrittäneet auttaa kauppaa, muun muassa perustamalla suolakonttorin173 ja määräämällä suolalle hinnan. Yritykset olivat kuitenkin niin turhia, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli esittivät muille säädyille viime valtiopäivillä pöytäkirjanotteessa seuraavan raskaan valituksen, joka on kirjattu huhtikuun 24. päivänä 1762: ”Kaukaisemmilla paikkakunnilla ei ole pystytty edes seteleillä ja tuskin käteisellä kolikkorahallakaan saamaan muutamaa markkaa suolaa. Suolan puute on vain kasvanut, lisäksi tämä on tapahtunut juuri samaan aikaan kun säädyt ovat pitkään ponnistelleet torjuakseen sen ja väestö on kiihkeästi odottanut valtakunnan säädyiltä voimakkaita toimenpiteitä asiassa.”174 Olikin surkeaa, että valtakunnan kunnianarvoiset säädyt joutuivat päättämään niin pitkät valtiopäivät pystymättä auttamaan asiaa. Suola maksoi kesällä 1762 30 taaleria tynnyriltä, mutta seuraavana talvena siitä pyydettiin 50 kuparitaaleria jopa Tukholmassa. Tämä todistaa, ettei sopimusten tai lakien sana ole kyllin voimakas pitämään omanvoitonpyyntiä kurissa, kun se saa joltakin suunnalta nauttia säädösten suojaa.12
Mitä taas tulee viljan ja muiden elintarvikkeiden kauppaan, tuoteplakaatti vaikutti niihin yhtä kehnosti ja olisi pian aiheuttanut monenkin ruotsalaisen kuoleman, ellei hänen kuninkaallinen majesteettinsa olisi isällisessä huolenpidossaan alamaisistaan katsonut helmikuun 12. päivänä 1741175, että vilja on pakko poistaa kesäkuun loppuun asti tuoteplakaatista. Tätä vapautta pidennettiin huhtikuun 14. päivänä176 elokuun loppuun, kesäkuun 10. päivänä sitä jatkettiin177 salaisen valiokunnan ehdotuksesta vuoden loppuun, ja sitten kyseisten tarvikkeiden välttämättömän tuonnin takia seuraavaan kesäkuuhun178, siitä edelleen vuoden loppuun179, vielä vuoden 1743 heinäkuun loppuun180 ja vihdoin vuoden 1747 tammikuuhun asti181.
Se mitä kuninkaallinen majesteetti sanoo viljan liiallisesta kallistumisesta kesäkuun 11. päivänä 1746 esittämässään varoituksessa182, herättää ajatuksia: ”Vilja ja jauhot ovat Tukholmaan tuotuina kallistuneet kohtuuttomasti ja köyhät, hätää kärsivät ihmiset joutuvat kovaan ahdinkoon, kun hinta on noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä mitä viljasta ja jauhoista maksettiin talvella Suomessa, mistä ne on tuotu. Tämän takia köyhät voivat vain huokailla ja valittaa.” Kauppiaita varoitettiin, että heidän on laskettava hintoja, muussa tapauksessa hänen kuninkaallinen majesteettinsa lupasi käyttää sellaisia keinoja, jotka kyllä riittäisivät torjumaan haitallisen omanvoitonpyynnön ja auttaisivat uskollisia alamaisia pääsemään tähän kaupankäyntiin liittyvästä omavaltaisuudesta ja pakosta.
Mihin toimenpiteisiin kuninkaallinen majesteetti lieneekään ryhtynyt, apu osoittautui joka tapauksessa riittämättömäksi sekä pakkotilanteen että kalleuden kannalta. Vuotta myöhemmin näet valtakunnan säädyt esittivät samasta asiasta yleisen valituksen ja ilmaisivat joulukuun 14. päivänä 1747 laaditun valtiopäiväpäätöksen 10. pykälässä183 huolensa maanviljelyn tarvitsemasta avusta. Mutta tästä oli vähän hyötyä, koska sodan ja ruton autioittamaan maahan oli millä hinnalla hyvänsä perustettu manufaktuureja,13 jotka olivat vieneet muutamia tuhansia miehiä maanviljelyksestä ja lisänneet ruokittavia suita kaupungeissa. Tuoteplakaatti oli saanut aikaan sen, että suuri osa talonpoikien rengeistä oli siirtynyt uusien laivojen merimiehiksi ja monet muut olivat kotona ryhtyneet kirvesmiehinä rakentamaan lisää aluksia laivanvarustajille. Vaikeinta oli, että suolan puute ja kalleus haittasi kalastusta ja elintarvikkeiden kauppaa. Jos joku vaivautuisi tutkimaan muita ulkomaihin liittyviä valtakuntamme tarpeita, hän saisi helposti selville kuinka monia vaikeuksia tuoteplakaatin noudattaminen on niidenkin kohdalla aiheuttanut. Aikani ei tällä kerralla riitä siihen. Haluan sanoa vain sen verran, että mahtaako valtakunnalle olla onnellisempaa, että tavaroita haetaan nyt hyvin runsaasti Lyypekistä ja Gdańskista, joissa on hollantilaisten varastot, kuin että hollantilaisten sallittaisiin tulla suoraan tänne myymään tavaransa? Kummat mahtavat olla alttiimpia salakuljetukselle, vieraat laivat vai omamme, joilla on ystäviä kaikkialla ja joilla kaikki sivureitit tunnetaan aivan tarkalleen? Kumpi aikakausi on ollut parempi Ruotsin kaupankäynnille, Kustaa Vaasanko aika, jolloin kippunta raakarautaa vaihtui Lyypekissä muutamaan porkkanatynnyriin, vai meidän aikamme, jolloin kippunta valmista kankirautaa vaihtuu Gdańskissa ja Lyypekissä leiviskään kahvipapuja?
Mutta katsokaamme myös mitä tämä on merkinnyt viennillemme. Miten on käynyt raudan myynnin, Ruotsin tärkeimmän kultakaivoksen? Silloin kun tuoteplakaatti säädettiin, raudasta maksettiin Englannissa 9 à 10 riikintaaleria kippunnalta, mutta pian sen jälkeen hinta laski kolmena ensimmäisenä vuonna 8:aan ja edelleen 6 à 7 riikintaaleriin kippunnalta ja pysyi siinä suunnilleen 20 vuotta. Muut vientituotteemme ovat kokeneet saman kohtalon samassa suhteessa. Mutta mikä on syynä?
Syy on niin luonnollinen, että sen ymmärtää yksinkertaisinkin, mutta samalla se on niin räikeässä ristiriidassa kansakuntamme, ja14 uskallan miltei sanoa, koko Euroopan ajatustavan kanssa, että rohkenen toivoa ymmärtämystä vain niiltä, joille asia on uusi, ja toisaalta niiltä nerokkailta ajattelijoilta, joita ennakkoluulot ja omanvoitonpyynti eivät kahlitse.
Perustan väittämäni kahdelle kaupankäynnin perustotuudelle. Edellinen kuuluu: mitä enemmän ostajia tulee markkinoille, sitä paremman hinnan myyjä saa tavarastaan ja päinvastoin. Toinen kuuluu: jos joudun tarjoamaan tavaraa ostajalle, hinta ei ole milloinkaan yhtä korkea kuin jos ostaja joutuu etsimään sitä.
Suurempien tapulikaupunkiemme kauppiaat ymmärsivät melko hyvin, että englantilaiset ja hollantilaiset olivat tärkeimmissä kotimaan satamissa heidän aikeittensa esteenä. Ulkomaalaiset myivät suolaa halvemmalla kuin meidän kauppiaamme tai pakottivat heidät antamaan omille kansalaisilleen alennusta, tarjoutuivat ostamaan rautamme ja muita vientituotteitamme ja kilpailivat kauppiaidemme kanssa tarjouksillaan niin, etteivät he pystyneet muodostamaan meillä monopolia. Toisaalta ymmärrettiin aivan yhtä hyvin sekin, etteivät portugalilaiset ja espanjalaiset purjehtisi enää lainkaan tänne, koska heillä ei ollut sellaisia tavaroita, joita olisi saanut tuoda vapaasti Ruotsiin. Heidän kohdallaan oli tuoteplakaatti tarpeen. Toisaalta ymmärrettiin myös, ettei hollantilaisten ja englantilaisten kannattanut tulla tänne hiukankaan isommalla laivamäärällä, koska he eivät saaneet käyttää suolaa painolastina eivätkä tuoda erilaisia kappaletavaroita.
Tukholmalaiset kauppiaamme panivat merkille, etteivät vain maakaupungit ja maaseutu kokonaisuudessaan, vaan myös pienemmät tapulikaupungit joutuisivat turvautumaan heihin saadakseen tarvitsemiaan ulkomaisia tarvikkeita, koska niillä ei ollut tarjota mitään suolasatamissa haluttuja tavaroita, ja ulkomaalaisia estettiin auttamasta niitä. Mitä tapahtui? Tuoteplakaatti annettiin, vientitavaroittemme ostajat kävivät vähiin,15 ja siksi parhaitten vientitavaroittemme hinnat laskivat pakostakin, kunnes useimmat ruukit joutuivat itse viejien omistukseen, niin että heidän maanmiehensäkin joutuivat ostamaan rautansa heiltä, ja lisäksi sangen kalliilla.
Koska maahan tuli vain harvoja ulkomaisia laivoja, viejät itse joutuivat viemään suurimman osan raudastamme. Siitä vähästä, minkä ulkomaalainen saattoi laivaansa ottaa, hän pystyi maksamaan sen verran vähemmän, minkä sen tuoma lasti paarlasteineen tuli hänelle kalliimmaksi. Tuoteplakaatti vei englantilaisilta ja hollantilaisilta mahdollisuuden hakea rautaa edullisesti, ja siksi me menetimme samalla mahdollisuuden saada raudasta kohtuuhintaa, ellei ostosta ja hinnasta ollut sovittu etukäteen. Muussa tapauksessa jouduimme tarjoamaan tavaraa ostajille ja myymään sen mieluummin alihintaan kuin että olisimme uskaltautuneet uudelle ja kalliille purjehdukselle ilman varmuutta siitä, että meidät otettaisiin muualla paremmin vastaan. Näin me menetimme kokonaan mahdollisuutemme käydä raudallamme sujuvaa ja jatkuvaa kauppaa ulkomailla. Tuoteplakaatti on myös perussyy raudan varastoimiseen omien tapulikaupunkivaakojen184 yhteyteen ja sen takia niin kalliiksi tulleen rautakonttorin185 perustamiseen.
Entä muuta? Kuka on nyt hyötynyt kaikesta tästä? Tähän vastataan: laivanvarustajamme ja kauppiaamme ja heidän kauttaan koko valtakunta. Jos myöntäisin, että laivojen lukumäärä on tällä tavoin Ruotsissa saatu lisääntymään, niin sen on jo edellä osoitettu tapahtuneen harvaan asutussa maassa kansan kustannuksella ja lyöneen jalat maanviljelyksen alta. Tässä on otettava huomioon se heikkouden tila, johon Ruotsin merenkulku oli joutunut tätä edeltäneen 20 vuoden sotajakson aikana, ja josta se alkoi itsestään toipua meidän ensimmäisen ja siten mitä viattomimman rauhanaikamme mittaan. On edelleen epäselvää, voidaanko tuoteplaakatilla perustellusti katsoa olleen osuutta tähän toipumiseen. Täytyy ihmetellä, että kuninkaallisen kauppakollegion kuningas Kaarle XII:lle toukokuun 22. päivänä 1697 jättämässä selostuksessa kauppa-asioiden16 silloisesta tilasta todetaan kauppalaivaston kasvaneen merkittävästi 12–14 vuodessa. Yksistään Tukholmassa oli 79 isompaa tai sotakelpoista alusta sekä 150 tullimaksuista puolittain vapautettua alusta186, yhteensä siis 229 alusta, joilla käytiin vakinaisesti ulkomaankauppaa. Laivanvarustajat saivat pelkästään ulkomaisista rahdeista jopa 500 000 riikintaaleria vuodessa ja kauppalaivoissa oli yli 4 000 merimiestä. Tullitulot kasvoivat 10 vuodessa 19 kultatynnyriä suuremmiksi kuin edeltävänä 10 vuotena, ja Liivinmaalla, Virossa ja Inkerinmaalla kootut erityistullit kohosivat samaan aikaan 11 kultatynnyriin riikintaalereissa laskettuna. Voidaanko sanoa vielä muuta meidän laivanvarustajistamme yhtä pitkältä ajalta? Kuninkaallisen majesteetin vuonna 1734 kaupunkien yleisiin valituksiin antaman vastauksen 5. pykälässä187 todetaan, että ruotsalaisten laivojen lukumäärä on Itämeren satamissa lisääntynyt, mutta samaa ei voitu sanoa Välimeren satamista. Ja kaikkein selvintä on ollut, että vuoden 1725 vastaplakaatti sulki meidät kokonaan Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Mitä taas tulee kauppiaisiimme, voitaneen myöntää että he voittivat siinä, tai siltä ainakin ensi silmäyksellä näyttää. Kiperämpi kysymys sen sijaan kuuluu: kenen kustannuksella he voittivat. Ulkomaalaisten kustannuksella se ei tapahtunut, sillä osaksi vientitavaramme jouduttiin myymään alihintaan, osaksi ne jäivät tapulikaupunkiemme vaa’oille omaksi tappioksemme, koska ostajia oli niin vähän. Kyseisen asetuksen avulla meidän piti saada suolaa ilman välikäsiä, mutta tämän kuljetuksen rahtimaksu oli korkea, koska laivat eivät voineet ottaa lastikseen muita kannattavampia tavaroita, vaan joutuivat tuomaan pelkkää suolaa. Tästä johtuen suolan hinta kohosi lähes kaksinkertaiseksi verrattuna siihen painolastisuolaan, jota oli saatu ostaa hollantilaisilta. Yhden kiistattoman todistuksen saamme vielä Tukholmassa ja Göteborgissa myydyn suolan huomattavasta hintaerosta. Hintaero on kahdestakymmenestäviidestä viiteenkymmeneen prosenttiin, joten göteborgilaisille oli toisinaan edullisempaa hakea suolaa Tukholmasta kuin Espanjasta, mikä johtui ennen muuta siitä ettei ollut suolasatamiin rahdattavia kannattavia17 vientitavaroita. Kaikesta huolimatta tilanne oli edullinen viejille. Viejiä oli vähän, heillä oli täysi työ menekin hankkimisessa tavaroillemme ja ulkomaisten tavaroiden tuomisessa. Heidän vallassaan oli siten määrätä kummallekin tavararyhmälle sellainen hinta, joka parhaiten vastasi heidän etujaan. Mutta kaikessa tässä ei valtakunta tai kansa ole päässyt kuorimaan kermaa.
Pienempiä kaupan haaroja hoidettiin huonosti, sillä viejillä oli kädet täynnä työtä rauta-, kupari- ja messinkipellin, messinkilangan sekä rauta- ja lautatavaroiden kauppaamisessa. Siksi muut tuotantohaarat taantuivat ja kuolivat. Se, että ostajia oli vähän ja että he olivat lähes liittoutuneet keskenään, ei sälyttänyt entistä raskaampaa iestä ainoastaan maakaupungeille, vaan myös pienemmille tapulikaupungeille, joilla itsellään ei ollut tarpeeksi paljon vientituotteita. Ne menettivät ulkomaankauppansa, kun englantilaiset ja hollantilaiset eivät enää voineet käydä näiden kaupunkien satamissa. Aiemmin myös ulkomaalaiset saattoivat asettaa vekseleitä monien kotimaisten henkilöiden lisäksi ja vekselin ostaja sai etsiä parasta hintatarjousta. Siksi ei ollut mahdollista antaa kurssin hillitsemättömästi nousta pilviin. Kun kaupan pakkotila siirsi kaiken harvojen käsiin, se alkoi muistuttaa itsevaltiutta, jonka kaltaista rahalla tyrannisointia ei maailmassa ollut koskaan esiintynyt. Suolan ja viljan puute kaatoi manufaktuuriverstaita, vei viljelijät puille paljaille, esti kalastusta ja elintarvikkeiden myyntiä, nosti kaikkien verstastuotteidemme hintoja, köyhdytti kruunua ja yksittäisiä kansalaisia, jotka joutuivat ostamaan tavaroita, ja teki tuotteet niin kalliiksi, etteivät ulkomaalaiset enää ostaneet niitä (ellei niiden tuotantoa tuettu suurilla tukipalkkioilla, joilla imettiin ensin kruunun ja sitten työntekijöiden kassat tyhjiin). Sanalla sanoen valtakunta vajosi kurjuuteen.
Mutta eikö tässä väitetä liikoja? Jos kaikkialla maailmassa harjoitetun kaupankäynnin kohtaloita seuraa tarkoin ja puolueettomasti,18 havaitsee pian, että mitä vapaampaa jonkin kansakunnan kauppa on ollut, sitä enemmän on tavaroita, työntekijöitä ja ahkeruutta, ja päinvastoin. Huomaa senkin, että tällaisilla syillä on väistämättä kyseisen kaltaiset seuraukset.
Näemme koko nykyisen kohtalomme hahmottuneen pienoiskoossa Kustaa Vaasan aikana. Kuningas kielsi vuonna 1527 lyypekkiläisiltä pääsyn188 suureen osaan satamistamme. Tarkoituksena oli auttaa valtakunnan kaupankäyntiä, ja näin kuningas laski ensimmäisen perustan kyseenalaiselle tapuli- ja maakaupunkien erottelulle, jollaista muut kaupankäyntiä harjoittavat kansakunnat eivät lainkaan tunteneet. Silloin maakaupungit menettivät erilaisten tavaroiden nopean menekin, joka heillä oli aikaisemmin ollut omissa satamissaan, osa tavaroiden valmistajista joutui siirtymään merimiehiksi, ja tämä kaikki johti tavaroiden määrän laskuun. Silloin hintojenkin täytyi laskea, sillä tavaroiden oli kuljettava tapulikaupunkien kauppiaiden kautta ulkomaalaisille. Vastikään elpyneet heikommat elinkeinohaarat kuolivat pakostakin. Väistämättömin seuraus oli, että valtakunta alkoi menettää asemiaan kaupan tasapainossa ulkomaalaisten eduksi. Juuri tämä oli se epäkohta, joka kuninkaan toimenpiteillä piti torjua. Kun myytävien tavaroiden määrä väheni, puute oli korvattava rahalla, ja siksi hopearahaa alkoi virrata maasta. Tästä kuningas esitti yhdessä valtakunnanneuvoston ja säätyjen kanssa Örebron valtiopäivien päätöksen kuudennessa kohdassa tammikuun 24. päivänä 1540189 ankaran huomautuksen. ”Samalla tavoin koko valtakunta on joutunut kärsimään raskaan ja sietämättömän vahingon, kun lähes kaikki valtakunnan kauppiaat ovat nyt jo usean vuoden ajan” (huomaa, ettei kysymys siis ole vanhasta tavasta) ”käyneet jokseenkin asiattomasti kauppaa valtakunnan metallirahoilla ja ne on lähes kokonaan viety pois maasta, Tanskaan, Saksan kaupunkeihin, Riiaan, Rääveliin190, Gdańskiin, Lyypekkiin ja muualle.” Hänen kuninkaallinen majesteettinsa kielsi nyt vakavasti, että siitä päivästä lähtien kukaan ei saanut enää tehdä niin hengen, tavaroiden ja omaisuuden menetyksen uhalla.19 Kansakunnan, joka kävi ulkomaalaisten kanssa kauppaa ja jonka kauppatase oli alijäämäinen, oli kuitenkin mahdotonta välttää tätä niin kauan kuin kaupankäyntiä koskevat pakkomääräykset olivat voimassa. Metallirahan kulkeutuminen ulkomaille olisi lakannut itsestään, jos kaupankäynnin olisi annettu sujua vapaasti.
Kaupankäynti ei siedä vähäisintäkään pakkoa kärsimättä siitä. Meille kävi jo yli 400 vuotta sitten samalla tavoin mitä Montesquieu kertoo Afrikan maanviljelyksestä ja sen kehityksen pysähtymisestä191. Me myimme ennen huomattavia määriä viljaa, mutta vuonna 1303 sen vienti ulkomaille kiellettiin192, mikä tuli maanviljelyn esteeksi ja loi perustan sille nälänhädälle, joka 12 vuotta myöhemmin koetteli valtakuntaa193. Samaa kysymystä on pitkään pohdittu Ranskassa, mutta nyt se on vihdoin ratkaistu vapauden voitoksi194.
Englanti pääsi tilaamasta maahan viljaa vasta sitten kun maa salli viljan viennin ja alkoi rohkaista sitä. Niin kauan kuin ulkomaalaiset saivat itse tulla Skooneen ostamaan härkiä, maksu oli verrattoman hyvä ja tuli piinkovina riikintaalereina. Nyt me itse olemme ryhtyneet tähän uhkayritykseen, viemään karjaa meren yli ulkomaille, mutta joudumme tyytymään huomattavasti alempaan hintaan. Myyjä ei näet voi vahinkoa kärsimättä purjehtia karjalastissa satamasta toiseen ja vielä vähemmän tuoda karjaansa takaisin kotiin. Englantilaiset ovat kieltäneet kaiken villan viennin. Jos kieltoa noudatettaisiin tarkasti, eivätkä omaa voittoa tavoittelevat salakuljettajat tulisi pelastaneeksi maata näin uhkaavalta kohtalolta, tämä kielto pelkästään riittäisi lopettamaan Englannin kallisarvoiset lammastarhat.
Kiinalaisilla ei ole milloinkaan haluja lähteä kuljettamaan tavaroitaan Eurooppaan, vaikka he pystyisivätkin siihen. Heidän on helppo päätellä, että hinta putoaisi nopeasti polkuhinnaksi. Me pidämme tätä kiinalaisten tyhmyytenä, mutta tiedetään että heidän järjestelmänsä tuottaa Kiinalle runsaasti väestöä, tavaraa ja rahaa.20 Afrikkalaiset puolestaan elävät rajoituksineen autiomaassa, ja meiltä taas puuttuu kaikkea monista laivoistamme huolimatta. Puola, Preussi, Kuurinmaa ja Liivinmaa pitävät paljon parempana, että hollantilaiset saavat purjehtia niiden satamiin hakemaan viljaa, pellavaa, hamppua, villaa ym., kuin että torjuisivat heidät tuoteplakaatilla ja kauppamääräyksillä. Nyt hollantilaiset saadaan maksamaan tavaroista kalliimpaa hintaa kuin jos ne olisivat tarjolla heidän satamissaan, sikäli kuin he eivät halua palata Hollantiin ilman lastia.
Kannattaako esittää enää useampia esimerkkejä? Tai voiko ketään saada niiden avulla uskomaan muuhun kuin mitä hän on kuullut lapsesta lähtien? Se loukkaa meidän aikamme makua ja ajatustapaa, aivan kuten ei mahdu merimiehen päähän, että maapallo kulkee ja aurinko pysyy paikoillaan. Ruotsi on päättänyt päästä onnensa kukkuloille sääntöjen, määräysten, yksinomaisten erioikeuksien, kaikenlaisten kieltojen, jopa ilmiselvän valtioiden ja kansalaisten välisen kateuden avulla. Hyödytöntä sekasotkua ja turhaa vaivannäköä! Asia ei ole suinkaan niin, että yhteiskuntien suuri Mestari195 avaisi ihmissuvulle tien loistavaan hyvinvointiin näin sokeilla ja epäilyttävillä seikkailuilla. Itse luonto sotii sitä vastaan ja osoittaa, että vapaus ja ihmisrakkaus ovat ainoat oikeat rakennusaineet, joista yhteiskunta saa voimaa ja arvostusta. En ole suinkaan merenkulun enkä manufaktuurilaitosten vihollinen, mutta sen sijaan näen kuinka vähäistä kaikki ihmisjärki on sen syvän viisauden rinnalla, jota vaaditaan valtion tekemiseksi onnelliseksi.
Joku voi ajatella, että väkirikkaassa, kukoistavassa ja tavoiltaan turmeltumattomassa maassa kaupankäynnin voi päästää vapaaksi, mutta kun meillä ei yksikään näistä edellytyksistä täyty, vaarannettaisiin näin koko yhteiskunnan hyvinvointi. Tällä möröllä meitä on peloteltu jo tarpeeksi pitkään. Tutkikaamme21 asiaan liittyviä syitä. Eikö elinkeinoihin ja kaupankäyntiin yhdistetty pakko estä työläistemme määrän kasvua? Eivätkö ne ole sellaisia kahleita, ettei yksikään väkirikas kansakunta kanna tai voi kantaa niitä ilman, että sen väestö kutistuu puolessa vuosisadassa yhtä vähäiseksi kuin meillä? Estääkö meidän kukoistustamme muka jokin muu kuin se sama pakko, joka tappaa voitonhalun ja auttaa yhtä kansalaista kapuamaan toisen harteille? Kun valtiossa yksi saa kuoria kerman toisen vaivannäöstä, hän muuttuu pakostakin pöyhkeilijäksi ja pöyhkeily rappeuttaa väistämättä tapoja. Eikö tässä ole selvä kehäpäätelmä: emme voi vapauttaa kaupankäyntiä, koska väestömme on vähäinen ja turmeltunut, ja olemme tällaisia siksi ettei meillä ole vapautta. Jos pakko on onnettomuutemme oikea lähde, silloin vain vapaus voi auttaa meitä, ja niin kauan kuin ei saada vapautta, on turha toivoa apua.
Lukijani! Aihe ansaitsee pohdintaa. Jätä kaikki ennakkoluulot, älä kuvittele vapautta vain yhdellä elinkeinonhaaralla, sillä siinä tapauksessa et pääse pitkällekään kohtaamatta vastarintaa ja sekasortoa. Vapauta valtio ajatuksissasi yhdellä kertaa niistä siteistä ja säädöksistä, jotka sitä kahlitsevat. Anna toisten esimerkin vakuuttaa sinut siitä, mikä on mahdollista, ja käytä aikaa päästäksesi sisään itse asiaan. Pian saat havaita, kuinka vapaa vienti ja tuonti elähdyttävät vähäisimmänkin elinkeinonhaaran, estävät ulkomaalaisia nylkemästä valtakuntaamme ja yhtä kansalaista rikastumasta toisen kustannuksella; kuinka varmuus maansa omistuksesta ja vapaus harjoittaa käsityötä ja elättää itsensä mielensä mukaan johtaa maanviljelijän huomaamatta ja ilman lain määräyksiä sellaisen elinkeinon pariin, joka on paras sekä hänen että valtakunnan kannalta. Saat havaita, kuinka vapaa käsityö ja manufaktuurituotanto elähdyttävät työläisen ahkeruuteen ja kohtuullisuuteen, kun hän ei ole joidenkin huonosti palkattujen kisällien kehnon työn varassa, vaan pääsee omalla uutteruudellaan ja hyvillä tuotteillaan muista edelle. Saat havaita, kuinka kaikki vapaat elinkeinot22 yhdessä asettavat kansaa oikeisiin kohtiin, joissa ihmisistä on eniten hyötyä itselleen ja koko valtiolle, ja vihdoin saat havaita kuinka mitkään poliittiset lait maailmassa eivät ole pystyneet säätelemään oikein sitä minkä luonto niin kevyesti ja vaivattomasti hoitaa.
Jos suopea lukija on sitä mieltä, että olen tässä pitänyt totuutta ohjenuoranani, hän tuskin kieltäytyy antamasta kannatustaan. Mutta jos kuitenkin olen hyvää tarkoittaessani eksynyt syrjäpolulle, lukijan tulee perusteita esittämällä vakuuttaa minut tästä.
Suom. Antero Tiusanen
The Source of Our Country’s Weakness
[1]
Stockholm, Printed by Director Lars Salvius, 1765.
[2]
Imprimatur Niclas von Oelreich.
[3]
Human beings are by nature so constituted that they need the help of others and must therefore gather together in larger or smaller societies, but as soon as that happens, the society is promptly beset by enemies, both external and internal. History also shows that nowhere near as many societies have been overthrown by external enemies as by internal ones who have concealed themselves in the garb of fellow citizens. Yet it is a curious fact that most states keep a watchful eye on those who are outside that society but often leave those within it well armed, since we ought to know that human beings are similar wherever they are and are always more easily able to do harm under the cloak of patriotism than in the guise of an enemy, and under cover of a spurious faithfulness than in open hostility.
Free nations have indeed eventually realized this, though rarely with due attentiveness until they have felt the arrow in their breast and grown faint, their heart mortally wounded and liberty on the verge of destruction.4
It was lamentable to see the Plebeian Tribunes196 in Rome lie slain in their blood,197 honourable men surrounded by ruffians, and the dart in his child’s breast198 being a father’s only means to protect its innocence. But it was too late to curb a licentiousness that had initially been left unchecked. The abuse of the laws regarding redistribution of land placed such large properties in the hands of certain people that they could at once put all of liberty at stake, at which point it was bound to be lost. After that, it hardly mattered to whom these events were attributed.
It was thus no longer a mystery among the Romans that extensive amounts of property in private hands constituted a danger to liberty, but no one was any longer able to strike a blow against self-interest unless he wished to receive two in return.
Every free state that fails to pay careful and studious attention to this internal enemy is as certain to collapse, even without war, pestilence and years of bad harvests, as is a clock bound to stop when the mainspring has broken, no matter how often one sets the pendulum in motion. One can see from this how it is possible for the greatest national profit in trade and commerce, if it is concentrated in a few hands, to be far more harmful to the country than if it loses an entire province as a result of war. As desirable as it is for a nation to preserve its liberty, so too must it pay equal attention to the wealth that accumulates in certain places. The community at large may have no right to the property of private individuals when it has been legally acquired, but on the other hand it also contributes to the ruin of the country if it does not promptly open those dams that have gathered wealth together in a few places and impoverished the rest.
The closer a nation has remained to nature, the wealthier and more populous has it become, the more evenly is its wealth5 distributed and the more felicitous is its government. Likewise, the more anyone has interfered with commerce and industries, the worse and the more wretched is the state.
China,199 the wealthiest country in the whole world, provides incontrovertible proof of this. There, towns have no privileges, and there is no difference between urban and rural industries, so that the entire country is like a town and all the towns are like the most attractive countryside. There are no tollgates or custom-houses there, so that Crown and subjects alike have sufficient wealth. There is never any difference between non-staple and staple towns, so that business runs smoothly and briskly; there the crafts are free and the workers therefore inexhaustibly diligent, and jacks of all trades go into voluntary exile without being legally obliged to do so. There is no commodity ordinance or prohibition against ships that do not carry their own commodities; instead, they are eager for anyone to take the trouble to distribute their products; and for that reason they are in control of commerce, and the prices of their own commodities increase all the more. There are no coins there, but everything is exchanged commodity for commodity; metals are weighed out according to their intrinsic quality, so that there is no monetary standard or financial system over which many Europeans have racked their brains, although they have plenty of gold and silver. Imagine if Sweden had been allowed to enjoy such freedom for the past 400 years; it would then be, if not a China, at least a Holland, a Switzerland, an England, or the like. Where would then all the disputes about urban privileges and rural trade be? Where would the many customs regulations and burdensome tollgates then be, or the expensive matters of staple towns, guild regulations, commodity ordinances and retorsion acts, monetary regulations, finances, exchange rates, and a hundred other things? Where then would all the lawsuits be that these have brought about? Where all the prosecutors who have initiated them, all the lawyers who have pursued them, all the judges who have presided over them, and, finally, all the salaries, food and paper that all of these have consumed in the process, all of it a drain on the economy?6
Holland is, next to China, the state that has freed its commerce and crafts the most, and after that England, and for that very reason they are the most stable societies in Europe. Yet they have left nature nowhere near as unchanged as have the Chinese, and I therefore believe that the latter are right when they say that other nations are blind, the Dutch and the English seeing only with one eye but they themselves with two, for the matter speaks for itself.
In contrast to that, Sweden has believed that financial and commercial secrets, exclusive privileges, bounties, constraints, and a variety of prohibitions would bring us prosperity. We have now struggled with all this for a long time and have finally come to the point that, without pestilence and war, we have become underpopulated; without commercial liberties, the commissioning agents of foreigners; without bad harvests, hungry; and with the greatest of mines, destitute of coin.
I beg to be allowed to lay before the reader, with the most sincere conviction, one fundamental reason for this misfortune of ours.
On 10 November 1724 a prohibition was secured against foreigners importing anything but the products of their own country, which was declared on 28 February 1726 to mean that neither were foreign ships permitted to carry freight between Swedish towns nor could Swedish subjects who were engaged in commerce import anything on a foreign ship apart from the products of the country from which it came, on pain of confiscation of both ship and commodities.
The manner in which this Commodity Ordinance was secured and the extent to which it was done in a legal fashion ought not to be hidden from any Swede. During the Diet of 1723 the Royal Boards of Chancery, of Mining and of Trade submitted7 a report to the most Reverend Estates of the Realm on 10 April of that year in which they recommended the promulgation of the Commodity Ordinance by the Estates. The matter was discussed by the Joint Committee on Trade and was thoroughly examined, in particular by the members of the Estate of Burghers, and communicated to the other respective Estates in the form of a memorial dated 10 May, in which the impossibility of carrying out this proposal was presented to the Estates of the Realm, with irrefutable reasons, together with the unfortunate consequences that would inevitably result from such a statute. In consequence of this, the Estates of the Realm indicated to His Royal Majesty by a communication of 27 July that “as the Kingdom is not yet provided with as many ships and vessels as are required for the full operation of commerce, the Estates of the Realm therefore regard it as inadvisable that such a prohibition (namely, against the importation of foreign commodities on the ships of other nations) be introduced at this time but would rely for that on the ability and enterprise of the subjects themselves”. On the 31st of that month, His Royal Majesty conveyed this to the Board of Trade with the explicit warning “to ensure in advance, in order to avoid further accountability, that there rather be a surplus than a shortage of the requisite Swedish ships, so that no dearness of commodities might be caused if the Board, in reporting to His Royal Majesty on the number and draught of Swedish ships, were to be over-hasty”.
Be attentive, dear Reader, and you will now be furnished with the key to the promulgation of the Commodity Ordinance. It was of course the Royal Boards that urged the Estates on in this matter; but the Estate of Burghers protested against it (apart from the members from Stockholm, who, be it noted, agreed with the Boards), and as they were not able to entangle commerce in this net straight away, the matter was submitted to the decision of His Royal Majesty, which appeared to recognize the nature of the game when he8 prohibited the Board of Trade, under the threat of being held to account, from being over-hasty. What happened? The said Board, despite all that, submitted its report the following year, asserting the adequacy of the number of our ships, although the Estates a year earlier had regarded them as insufficient to export one-third of our commodities and to import what we require, whereupon the Ordinance was promulgated without further delay.
Had the Estate of Burghers not correctly figured out its purpose? Take the trouble to read its whole report, which is attached below,200 as it is well worth the effort. But who could fear anything when the matter was placed, with a warning of that kind, in such eminent and impeccable hands? The delegates from the towns were indeed aware that it would restrict commerce to a few individuals and that it would lead to speculations in particular in the prices of salt and grain, but it was of no use: vana sine viribus ira.201 The case was greatly embellished. It was said: we ought to obtain salt directly from the producers and boost our shipping companies and shipyards.
The consequences were as consistent with the statute as they were deplorable for our national interest, for:
1 the Dutch and the English were immediately excluded from maritime trade with Sweden unless they were prepared to use sand and stones as ballast. The result of that was
2 that the Dutch and the English were obliged to sell their commodities more dearly in order to cover their freight by the dearness, as they were prevented from recuperating it by the bulk carried; for the salt that was previously used as ballast no longer formed part of their cargoes; as a consequence of which
3 the Dutch through their Retorsion Act of 1725 excluded all Swedish ships from the lucrative carrying trade to their colonies, something which other naval powers would have been equally9 entitled to do with reference to the Swedish Commodity Ordinance.
4 Foreigners were thereby prevented from visiting our ports in the same numbers as before, as they were not allowed to bring with them an assortment of commodities in demand in Sweden aside from the products of their own country. At the Diet of 1723 the Estates found the number of Swedish ships to be inadequate for such a system, as may be observed from His Royal Majesty’s letter to the Board of Trade of 31 July that year and the royal letter of 17 August 1725. This unexpected change of policy inflicted a damaging blow to our commerce, owing to our cold climate and the difficulties of our export trade. Because our winter lasts for six or seven months, we are unable to make more than one voyage to Holland in the summer with our own vessels, which must then by that single run support the crew for a whole year; but the Dutch are able to use their ships during the remaining time in other waters and earn an income almost continually and therefore sail here at lower freight charges than we ourselves can. The reduced number of exporters and the disadvantages of the climate itself therefore naturally increased the freight costs, expensive freight made the commodities dearer, the dearness of the commodities reduced sales, and reduced sales diminished production itself, or, in other words, our products decreased and import prices rose.
5 The lesser staple towns, which lacked commodities that they could export to Spain and Portugal, now had to request all their salt from the few exporters that are to be found in some larger towns. They had to pay for it at a rate at which the salt could cover its freight by itself and thus rather dearly, where they had previously obtained it from the Dutch for half or a quarter of the freight charge and consequently at a more favourable price.
6 When both exports and imports were thus concentrated in a few hands, it was not only the natural dearness10 that then began to afflict our nation but also the obvious monopolies that were associated with that. Salt was our most indispensable foreign commodity; but the price of it rose so much that pitiful complaints were ever afterwards heard during each Diet concerning both its scarcity and dearness, which neither King nor Estates were able to remedy. Specific evidence of that is the petition of the rural population of the Finnish archipelago during the Diet of 1731 for liberty for foreigners, when they came to collect Finnish commodities, to arrive there with a ballast of salt, which was rejected by the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 28 June, § 45. During the following Diet in 1734 the dearness increased and the people submitted a bitter complaint, which His Royal Majesty in § 51 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 17 December that year promised to remedy most assiduously, in part by abundant supply and in part also by other appropriate measures, although that was in fact quite impossible, as§ 56 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 December had rejected its import. During the Diet of 1739 the same complaint was submitted by Swedish towns, as may be seen from the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 April.
During the Diet of 1741 the entire rural population was compelled to complain, and His Majesty regarded the matter as resolved by his letter of 1 October, addressed to the Governor of Stockholm and the county governors, regarding the submission of inventories of salt received and other matters, so that the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 1 September, § 14, declares that salt would thenceforward be available both in sufficient quantity and at a fair price. In this context it is also worth noting that although His Royal Majesty promised, in the above-mentioned letter of 1 October, that if the matter were still not resolved thereby, the same measures would be taken with regard to the salt trade as had previously been applied to the grain trade,11 namely, to exclude it from the terms of the Commodity Ordinance, that move was obstructed, despite the continual increase in dearness and complaints, no doubt through pressure from the monopolists. On 29 May 1742 an order was issued to deposit one-eighth of all salt cargoes in bonded warehouses; despite that, however, the price of the commodity rose, for it was controlled by a few individuals, and the distress became so great that His Royal Majesty, in §§ 55 and 56 of his Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 10 September 1743, had to concede that the rural population had fallen into a destitute condition (and could therefore not be helped without some infringement of the Commodity Ordinance) and that the dearness had subsequently increased unnaturally, which must be regarded as all the more incontrovertible evidence of the pernicious monopolies that prevailed in the salt trade as the exchange rate had by then not yet markedly lowered the value of our daler and thus conflated the apparent and the real dearness. During each Diet since then, the King and the Estates have acted to assist commerce, among other things by establishing a Salt Office and a fixed price for salt, but to so little effect that the most Reverend Estate of Nobility during the last Diet, in its Extract of Proceedings for 24 April 1762, conveyed its deep dismay to the other respective Estates “that the more distant regions have been unable even for banknotes, and scarcely indeed for cash, to obtain a few mark of salt, and that the shortage has increased at the very time when the Estates have long endeavoured to avert it and those at home have eagerly awaited forceful action from the Estates of the Realm on this matter”. It was indeed pitiful that the most Reverend Estates of the Realm had to conclude such a long meeting of the Diet without being able to remedy this matter, for salt, which was worth 30 daler a barrel in the summer of 1762, was sold the following winter at 50 daler kmt even in the city of Stockholm, providing evidence that the words neither of contracts nor of statutes are powerful enough to curb self-interest when it in any way enjoys the protection of the laws.12
With regard to the trade in grain and provisions, on the other hand, the Commodity Ordinance had an equally deplorable effect, and it would soon have caused the death of many a Swede had His Royal Majesty not, from a fatherly concern for his subjects, felt obliged, in the case of grain, to suspend it on 12 February 1741 until the end of June, a liberty that was prolonged on 14 April to the end of August but extended on 10 June, on the recommendation of the Secret Committee, to the end of that year and then successively, owing to the need to import these commodities, until the following June, from there to the end of the year, further to July 1743, and finally to January 1747.
His Royal Majesty’s statement on this matter on 11 June 1746, in his warning against unreasonable increases in the price of grain, is noteworthy, namely that “the cost of grain and flour has, on arrival in Stockholm, been quite excessively increased, so that their prices, to the great oppression of the suffering poor, have risen to almost twice as much as they cost the previous winter in Finland, from where they came; whereby the poor were given cause to groan and complain”. The merchants were warned to lower their prices, or else His Royal Majesty promised to resort to such expedients as would certainly suffice to restrain an injurious self-interest and release his loyal subjects from an arbitrary constraint in this trade.
Whatever measures His Royal Majesty may have taken for that purpose, it is clear that they were inadequate to remedy either the constraint or the dearness. For, the following year the Estates of the Realm presented yet another general complaint concerning them and therefore directed their concern in the Resolutions of the Diet of 14 December 1747, § 10, towards the improvement of agriculture, by which little could be achieved, however, as manufactories, established at all costs13 in a country devastated by war and pestilence, had drawn some thousands of people away from farming and increased the number of mouths to be fed in the towns. Moreover, the Commodity Ordinance had turned a large portion of the farmhands into sailors on the new vessels and others into carpenters at home to supply the shipping companies with more vessels and, most damaging of all, had held back the fisheries and the provision trade by the shortage and dearness of salt. Should anyone take the trouble to consider the other foreign goods required by our country, he will soon discover how many difficulties the observance of the Commodity Ordinance has imposed on us with regard to them as well. I do not have the time to deal with that on this occasion. I merely wish to say this: is it more advantageous for the country to collect commodities in great quantities from Lübeck and Danzig, where the Dutch have their emporia, than to allow the latter to bring them straight here? Which will more assuredly bring in contraband, foreign ships or our own mariners, who have friends everywhere and know all the byways intimately? During which era has Swedish commerce flourished more? During that of Gustavus Vasa,202 when a skeppund of pig iron was exchanged in Lübeck for a few barrels of carrots? Or in our own time, when a skeppund of finished bar iron is exchanged for a lispund of coffee beans in Danzig and Lübeck?
But let us also see what effect this has had on our exports. What happened to the iron trade, Sweden’s most important gold mine? When the Commodity Ordinance was promulgated, iron was worth 9 or 10 riksdaler per skeppund in England, but immediately afterwards it dropped during the first three years to 8 and then to 6 or 7 riksdaler per skeppund, which lasted for about 20 years. Our other exports have had to suffer the same fate proportionately. But what is the cause of that?
It is so obvious that it can be understood by the most simple-minded person, yet at the same time so contrary to the nation’s outlook, indeed I14 would almost venture to say that of the whole of Europe, that I cannot expect assent except from those who come fresh to the subject and from intellects unclouded by preconceived ideas and self-interest.
I rest my argument on two axioms concerning commerce. The first is that the more buyers turn up in a market, the higher the price that the seller receives for his commodity, and vice versa. The other is that a commodity never costs as much when I am compelled to offer it for sale as when the buyer is obliged to search for it.
The merchants in our larger staple towns realized quite clearly that the English and the Dutch were obstructing their designs in the major ports of the country: they undersold them in the salt trade or obliged them to offer their fellow citizens bargains; they coveted our iron and other exports and engaged in competitive bidding with our own merchants, so that it was not possible to establish monopolies among us. They realized equally well, on the one hand, that neither the Portuguese nor the Spaniards, lacking such exportable commodities as were allowed to be imported into Sweden, ever sailed here, in relation to which the Commodity Ordinance was needed, and, on the other hand, that neither the Dutch nor the English found it profitable to send a significant number of ships here, as they were not allowed to bring salt as ballast or to carry an assortment of various kinds of general cargo.
Our Stockholm merchants saw that not only the non-staple towns and the entire countryside but also the smaller staple towns would have to come to terms with them regarding all their requirements from abroad, as they themselves had no commodities to ship that were in demand in the salt-exporting ports and the foreigners were prevented from helping them out. What happened? The Commodity Ordinance was promulgated; the buyers of our export products were reduced to a few;15 the prices of our most important exports were therefore bound to decline in value, until most of the ironworking estates fell into the hands of those very exporters, so that even our citizens had to buy the iron from them, and that at a steep enough price.
As few foreigners were able to enter the country, our exporters themselves had to export most of our iron, and for the little that the foreigners were able to take, they were obliged to pay all the less as their voyages here in ballast cost them dearly. When the Commodity Ordinance made it unprofitable for the English and the Dutch to come and get the iron, we were at the same time prevented from charging them a fair price for it unless it was agreed in advance, for we then had to offer it for sale and sell it below cost rather than risk a new and expensive voyage without being certain of a better reception somewhere else; we were thus rendered quite incapable of conducting a steady overseas trade in our iron. This statute is also the basic reason why iron is stored in special weighing-houses in the staple towns and why the Ironmasters’ Association203 has been established at such great expense for that purpose.
What else? Who has benefited from all this? The common response is: our shipping companies and merchants and along with them the entire country. Even if I were to admit that it has increased the number of Swedish ships, it has been shown above that this has been achieved, in an underpopulated country, at the expense of the general public and has knocked the feet from under agriculture. But when we consider the weak state into which Swedish shipping fell during the most recent 20-year war and from which it by itself began to recover during our first and consequently most innocent period of peace, it remains uncertain whether the Commodity Ordinance may reasonably be regarded as having played a part in that. We are astonished to see in the report of the Royal Board of Trade of 22 May 1697 to King Charles XII204 concerning the state of commercial affairs16 at that time that the merchant fleet had grown considerably in 12 to 14 years, so that Stockholm alone had 79 larger or fully equipped ships205 and 150 semi-exempt ones,206 229 in all, which were employed in overseas navigation. The shipping companies earned 500,000 riksdaler annually from overseas freight alone, and there were more than 4,000 seamen on the merchant vessels. The customs revenue grew over ten years to a level that exceeded that of the preceding ten years by 19 tunnor guld, and the maritime customs from Livonia, Estonia and Ingria grew during the same period to 11 tunnor guld reckoned in riksdaler. Would we be able to say any more about our shipping companies over an equivalent period? The Royal Resolution on the General Grievances of the Towns in 1734, § 5, does indeed state that the number of Swedish ships in the Baltic ports had increased; but the same could not be said to have happened in the Mediterranean. And what was most certain was the fact that we were entirely excluded from the lucrative carrying trade to the Dutch colonies by the Retorsion Act of 1725. As far as our merchants are concerned, however, it may be conceded that they have gained by this, at least at first glance, but at whose expense is a more sensitive question. Not at that of the foreigners, for while some of our exports have to be sold below cost, others have to remain in the weighing-houses in our own staple towns, at our expense, owing to the lack of buyers. The salt that we were to obtain directly from the producers under this system cost so much in freight, owing to the fact that the ships, being unable to carry an assortment of other more profitable commodities, had to sail with salt alone, that it became almost twice as expensive as that which we could buy from the Dutch, who used it as ballast. We find further objective evidence for that in the remarkable difference between the prices of salt in Stockholm and Gothenburg, which ranges from 25 to 50 per cent, so that the latter town sometimes finds it preferable to obtain it from Stockholm rather than from Spain, and that chiefly due to the lack of profitable17 export commodities to carry to the salt-exporting ports. Nonetheless, the exporters did well out of this. They were few, and fully engaged in marketing our commodities and ordering foreign ones from abroad. They were thus in a position to set the prices of each at a level that best suited their interests. But the country and the general public have gained no benefit from all this.
The lesser branches of trade were neglected, for the exporters had their hands full with the sale of iron, copper and brass sheeting, brass wire, iron and timber; thus, the other manufactures were bound to decline and die away. Owing to the small number and almost cartel-like character of the buyers, not only were the non-staple towns subjected to greater hardship, but even the lesser staple towns, which did not themselves have enough export commodities, were deprived of their foreign trade, as the English and the Dutch were prevented from visiting them. Previously, not only could more native men but also foreign ones draw bills of exchange, and the remitter could search out the best price, so that it was not feasible to let the exchange rate rise freely; but when the constraints on trade concentrated everything in a few hands, it resembled an autocratic rule, the like of which in exercising financial tyranny the world has never seen. The shortage of salt and grain brought workshops to a standstill, taxed the farmer to the very bones; hampered the fisheries and provision trade; raised the prices of all our manufactured goods; impoverished the Crown and private individuals who were forced to buy them; and made the products (short of providing large bounties, which became a new way of draining the resources, first of the Crown and then of the workers) unsaleable to foreigners. In a word, it has drowned the country in misery.
But is this not an exaggeration? Whoever attentively and impartially observes the fortunes of commerce throughout18 the world will soon discover that the freer commerce has been in a nation, the more commodities, the more workers and the greater industriousness there are, and vice versa; and that such causes must of necessity produce such an effect.
We see the whole of our present fate represented in miniature at the time of Gustavus Vasa. In 1527 he banned the Lübeckers from sailing to most of our ports, with the intention of improving the commerce of the realm, and thus took the first step towards establishing the remarkable difference, otherwise unknown among all trading nations, between staple and non-staple towns. The non-staple towns then lost the lively trade in all kinds of commodities that they had previously conducted in their own harbours; some of the producers then had to become seamen, as a consequence of which the quantity of commodities diminished; then prices were bound to drop, for the commodities had to pass through the hands of the merchants in the staple towns to the foreigners, and the recently revived weaker branches of trade were bound to wither away completely. Nothing was then more inevitable than that the country would soon lose out in the balance of trade with the foreigners, which was the very evil that was to be prevented by this. When the quantity of export commodities diminished, the deficit had to be made good with money, so that the silver currency began to flow out. The King together with the Council of the Realm and the Estates expressed serious complaints about that in the Resolutions of the Diet in Örebro on 24 January 1540, clause 6. “It is likewise also a severe and intolerable injury to the whole country that almost all the merchants in this kingdom have now, be it noted, for many years (and not, therefore, since time immemorial) dealt most unwarrantably with the coinage of the Crown, which almost all of them have carried out of the kingdom and to Denmark, the German towns, Riga, Reval,207 Danzig, Lübeck, and elsewhere.” – – His Majesty then strictly prohibited anyone from that day forward, on pain of the loss of life, estates and property, from doing so,19 although it was impossible to prevent it in a nation involved in overseas commerce that was losing out in the balance of trade as long as the constraint lasted, though it would have ceased of itself had the trade been left free.
Trade cannot bear the slightest constraint without being harmed by it. The same thing happened to us more than 400 years ago that Montesquieu describes as the cause of the decline of agriculture in Africa,208 namely that the grain, which was previously available for sale in abundance, was banned from being exported in 1303, which impeded agriculture and prepared the way for the famine that afflicted the kingdom 12 years later.209 The same question has long been debated in France, though now at last decided by a victory for liberty.210
The English were forced to import grain until they allowed and encouraged the export of it. As long as foreigners were themselves allowed to visit Skåne to buy oxen, they were paid for incomparably well in solid riksdaler. Now we ourselves hazard them at sea and transport them to foreign countries but have to be satisfied with much less; for the seller cannot without loss to himself sail with them from one port to another and even less return home with them. The English have banned all exports of wool; but were that to be strictly obeyed, and if the so-called smugglers were not driven by their own avarice to avert the fate that thereby threatens, that alone would be capable of ruining their expensive sheep farms.
The Chinese never desire to export their commodities to Europe themselves, even if they were able to do so. How easily they can see that their goods would then soon fall in value. We regard that as folly in them, but they possess an abundance of people, commodities and money under their20 system, whereas the Africans, due to their restrictions, inhabit a wilderness and we with our many ships are lacking in everything. Poland, Prussia, Courland211 and Livonia212 regard it as far better to allow Dutch vessels to visit their ports and collect their grain, linen, hemp, wool, etc. than to keep them out by means of navigation acts and commercial ordinances; for now they can be persuaded to pay higher prices for the commodities than if they were available to them in their own ports, unless they wish to return with empty vessels.
But what need is there to provide further examples? Or who can be persuaded by them to believe anything other than what he has heard since childhood? It offends against the fashion and outlook of our time, just as it never enters a seaman’s head that the earth moves and the sun stands still. Regulations, ordinances, exclusive privileges, all kinds of prohibitions, even extending to manifest envy between states and citizens, are the steps by which Sweden has decided to attain the pinnacle of its fortune. What pointless complication and vain exertions! In no way would the great Master of Societies open the way for humanity to a glorious prosperity by such blind and dubious ventures. Nature itself opposes it and demonstrates that nothing but liberty and love of humanity are the appropriate building materials to endow societies with power and prestige. I am no enemy either of shipping or of manufacturing establishments, but I also see how limited all human reason is compared to the depth of wisdom that is required to make a state happy.
It is reasonable, some may think, to allow freedom of trade in a populous, flourishing and morally unspoiled nation; but among us, where none of those predicates really applies, that would be to place the overall good of the society in jeopardy. We have been frightened by that bogey for long enough. Let us see21 what reasons underlie this. Is it not constraint of trades and enterprise that inhibits the multiplication of our workers, chains that no populous nation in the world either bears or could bear without becoming as underpopulated as we are within half a century? What else prevents us from flourishing than that very constraint, which kills the desire for gain and helps one citizen to climb on the shoulders of another? When one person in a state is able to skim off the cream of another’s toil, he must become extravagant, and extravagance infallibly offends morality. Is there not here a clear argumentatio in circulum,213 i.e. that we must not allow free enterprise because we are underpopulated and corrupt, and that we are so because we have not had liberty? If constraints are the true source of our misfortune, we cannot be helped in any way except by liberty, and as long as that does not happen, it is vain to hope for any relief.
Dear reader! the subject is worth pondering; put aside all preconceived ideas; do not imagine liberty in one branch of industry alone, for then you will not get far before you meet with resistance and confusion; in your mind, free the state at once from all the fetters and regulations that confine it; let the example of others convince you of its feasibility, and allow yourself time to consider the matter properly; then you will soon see how free enterprise abroad and at home revives the smallest branch of trade, prevents foreigners from fleecing the country and one citizen from enriching himself at the expense of another; how security for the farmer in the possession of his land and freedom to exercise a craft and make a living as he wishes leads him imperceptibly and without legal regulation to the livelihood that brings him and the country the greatest reward: how crafts and manufactures, when free, inspire the worker to diligence and moderation, when he is not dependent on the inferior work of some badly paid journeymen and is busy getting ahead of others by industriousness and good workmanship; how all the trades22 combined, when free, move people to the right places, where they are most useful to themselves and the whole country: and finally how no political laws in the world have been able to correctly regulate this, which nature achieves so easily and effortlessly.
Should the gentle Reader find that I have taken truth as my guide on this subject, he will presumably not refuse to agree with me; but if, despite my best intentions, I have overstepped the mark, it behoves him to convince me of that with reasoned arguments.
[1]
Källan Til Rikets Wan-Magt.
Stockholm, Tryckt hos Direct. Lars Salvius, 1765.[2]
Imprimatur N. von Oelreich.[3]
Människan är af Naturen så fatt214, at hon behöfwer andras hjelp, och måste därföre samla sig i större eller mindre Samfund; men så snart det är skedt, blifwer det oförtöfwadt215 ansatt af fiender, dels utom, dels innom sig. Historien wittnar ock, at de utwärtes ej på långt när störtat så många Samhällen öfwerända, som de, hwilka dolt sig i med-borgares drägt; men det är underligt, hwarföre de fläste Stater, hafwa sina ögon upmärksamma på dem, som finnas utom Samfundet; men lämna ofta swärdet bart i deras händer, som äro innom det samma, då wi likwäl borde weta, at människan är lik sig sjelf hwaräst hon är, och har altid tilfälle at lättare skada under en Patriotisk kappa, än i en fiendes skapnad216: under et falskt förtroende, än i fullt harnesk.
Fria Nationer hafwa wäl på slutet märkt detta; men sällan förr med tilbörlig upmärksamhet, än de kändt pilen i sitt bröst, bleknat bårt, hjärtat fått dödande sår, och friheten lutat til undergång.4
Det war ömkeligt, at se Folkets Domare217 i Rom ligga i sin blod slagna218, redliga män omringas af basare219, och darten220 i sitt barns bröst221 wara enda medlet för en Fader at förswara dess kyskhet. Men det war försent at tygla et sjelfswåld222, som man i början lämnat lösa tömmar. Ocker-Lagarnas missbruk223 stucko så stora egendomar uti wissas händer, at man på en gång kunde sätta up hela friheten på spel, och då måste hon förloras: det kunde sedan wara lika mycket hwem som fick hedern däraf.
Det war då mera ingen gåta hos de Romare, at stora ägodelar hos wissa personer woro äfwentyrliga för friheten; dock war ingen mera i stånd at gifwa egennyttan en släng, om han ej wille hafwa två tilbaka.
Hwar och en fri Stat, som ej tager noga och sorgfällig akt på denna inwärtes fienden, måste utan krig, pest och misswäxt-år så wisst falla öfwerända, som et urwerk måste stanna, då drif-fjädern brustit, om man aldrig så ofta satte pendelen i rörelse. Häraf kan man se, huru det är möjeligt, at den största nationela winst i handel och rörelse, kan, då den faller i få händer, wara Riket långt skadeligare, än då det genom krig förlorar en hel Province. Så kärt det altså är för en Nation, at bibehålla sin frihet, så upmärksam måste han ock wara på de rikedomar, som samlas på några wissa ställen. Det allmänna äger wäl ingen rättighet til Privatorum ägodelar224, när de likmätigt225 Lagarna tilfallit dem; men deltager ock på andra sidan uti Fosterlandets fördärf, om det ej skyndsamt öpnar de dammar, som samlat skatter på några få ställen, och utarmat de andra.
Ju enfaldigare226 någon Nation fölgt naturen, ju förmögnare och talrikare har han blifwit, ju jämnare finnas rike5domarna utdelte och ju lyckligare är dess Regemente227: twärt om, ju mera någon konstlat228 i handel och näringar, ju sämre och olyckligare Stat.
China, det rikaste Rike i hela werlden, är därpå et oemotsäjeligt bewis, där hafwa Städer inga privilegier, och ingen skilnad imellan Stads- och Landtmanna-Näring, därföre är hela Landet som en Stad och alla Städer som det härligaste Land. Där finnas inga Staquet229 eller Tullar, därföre har både Krona och undersåtare rikedom nog. Där är aldrig skilnad imellan Up- och Stapel-Städer230, därföre är rörelsen jämn och lefwande: handtwerk äro där frie, därföre är Arbetaren i sin flit outtröttelig, och mångslögder231 gå sjelfwe i landsflyktighet, utan at af Lagar wisas dit: där är intet Product-Placat232 eller Förbud på sådana Fartyg, som icke föra egna waror, utan de se gärna, at någon wil hafwa den mödan, at afsätta deras producter; men därföre äro de mästare af Handelen och priset på egna waror stiger så mycket högre: där gifwes intet mynt, utan alt bytes Wara i Wara: Metaller wägas efter skrot och korn233, därföre gifwes ingen Mynt-Fot eller Finance-Werk234, som bråkat många Europeiska hjärnor, fast de hafwa gull och silfwer nog. Tänk om Swerige från 400 år tilbaka hade fått njuta en sådan frihet, så wore det, om icke et China, åtminstone et Holland, et Schweiz, et Ängelland eller annat dylikt. Hwaräst wore då de många disputer om Städernas Privilegier och Landt-Handel? Hwar wore då de många Tull-Ordningar och dryga235 Staqueter, de dyra Stapelstads-Quæstioner236, Skrå-Ordningar, Product- och Retorsions-Placater237, Mynt-Ordningar, Financer, Wäxel-Courser, med hundrade flera? Hwar wore då alla de Processer som af dem blifwit formerade: alla de Fiscaler som angifwit dem: alla de Advocater som drifwit dem: alla Domare som dömt dem, och ändteligen all den lön, mat och papper, som alla dessa consumerat därwid, som alt gått utur näringarna?6
Holländaren är näst China den Stat, som släppt Friheten i sin handel och handtwerk, och Ängelsman därnäst, och just därföre de bäst fotade Samfund i Europa; men hafwa likwäl på långt när ej låtit naturen wara så okonstlad som Chinesaren, och tror jag honom därföre hafwa rätt då han säger: andra Nationer wara blinda, Holländaren och Ängelsmannen se med et öga, men sig sjelf med twå; ty saken talar för sig sjelf.
Emot alt detta har Swerige trodt Finance- och Handels-Hemligheter, exclusiva Privilegier, Præmier, Inskränkningar och flera slags Förbud göra oss lyckliga. Wi hafwe nu en lång tid bårtåt byltat238 med alt detta, och nu ändteligen hunnit så långt, at wi utan pest och krig blifwit fattiga på folk: utan handels-friheter, utlänningens Commissionairer239: utan misswäxt hungriga, och med de största grufwor på mynt utblottade.
En grund-orsak til denna wår olycka, utbeder jag mig at efter ömmaste öfwertygelse få lägga för Läsarens ögon.
År 1724 d. 10 November utwerkades et Förbud240 för utlänningar, at komma in med andra än sitt eget Lands Producter, som år 1726 d. 28 Februarii blef så förklaradt241, at hwarken utländska Fartyg war lofgifwit segla under frakter Swenska Städer imellan, eller Swenska trafiquerande undersåtare, at med främmande Fartyg hitföra andra, än det Landets Producter, som det war hemma ifrån, wid confiscation af skepp och gods.
På hwad sätt detta Product-Placat blef utwerkadt och huru lagligen därmed tilgått, bör för Swensk Man ingalunda wara fördolt. Wid 1723 års Riks-Dag, hafwa Kongl. Cancellie- Bergs- och Commerce-Collegierne inkommit til7 Riksens Höglofl. Ständer med betänkande af d. 10 April242 samma år, där de tilstyrka Ständerna til Product-Placatets utfärdande. Målet förehades uti Commerce-Deputation och blef i synnerhet af Borgare-Ståndets Ledamöter grundeligen granskat, och genom Memorial, under d. 10 Maji243, de öfrige Respect. Stånden communicerat, där omöjeligheten af detta förslags werkställande med onekeliga skäl lägges för Riksens Ständers ögon, tillika med de olyckeliga fölgder, som af en sådan författning woro oundwikelige. I anledning hwaraf Riksens Ständer genom skrifwelse af d. 27 Julii til Hans Kongl. Maj:t gifwa wid handen, at aldenstund Riket ännu icke är försedt med så många Skepp och Fartyg, som til Commerciers244 fulla drift ärfordras; ty hålla Riksens Ständer ej för rådeligt, at et slikt Förbud (nämligen emot främmande warors införsel på utländska Skepp) nu för tiden må ske, utan wille låta sådant ankomma på undersåtarenas egen förmåga och flit.245 Hwilket Hans Kongl. Maj:t, under d. 31 i samma månad, Kongl. Commerce-Collegio förständigade, med uttryckelig åtwarning, at til undwikande af answar förut tilse, at häldre må finnas öfwerflöd än brist på nödiga Swenska Fartyg, på det ej någon dyrhet på warorna måtte förorsakas, om Collegium med berättelse til Kongl. Maj:t, om Swenska Fartygens antal och drägt246 skulle förhasta sig.247
War upmärksam min Läsare! så får du rätt nu igen claven248 til Product-Placatets utfärdande. Det woro ju Kongl. Collegierne som styrkte Ständerna därtil; men Borgare-Ståndet, (undantagande Stockholms-Boarne, som NB höllo et med Collegierne,) protesterade däremot, och då man ej war i stånd at få handelen i detta nät straxt insnärd, bragte man dock saken under Kongl. Maj:ts afgörande, som tycktes känna igen spelet, då Han med hot af answar,8 förbjuder Kongl. Commerce-Collegium at förhasta sig. Hwad hände? Bemälte Collegium inkom, oaktadt alt detta, straxt året därpå med sitt betänkande, om wåra Fartygs tilräckelighet249, fast Ständerne för et år tilbaka sågo dem ej förslå til 1/3:dels utförande af wåra waror och inskaffande af wåra behof, hwarpå Placatet utan uppehåll utfärdades.
Mån icke afsigten war af Borgare-Ståndet rätt uträknad? Tag dig möda at läsa dess betänkande i hela sin widd, som wid slutet finnes infördt, det lönar wäl mödan. Men hwem kunde befara något, då saken med sådan åtwarning, blef öfwerlämnad i så höga och rena händer? Städernas Fullmägtige märkte wäl, at det samma skulle bringa handelen innom få personer, och at man i synnerhet lurade på salt- och spanmåls-prisen; men det halp250 intet: vana sine viribus ira251. Saken fick en stark förgyllning. Man sade: wi böre få saltet utur första handen, och hjelpa up wåra Rederier och Skepps-Byggnader.
Påfölgderne blefwo så enlige med författningen, som för wårt allmänna beklagelige; ty först stängdes Holländare och Ängelsmän på en gång utur farten til Swerige, om de ej wille nyttja sand och sten til barlast. Därigenom bragtes
2:do Holländaren och Ängelsman, at sälja sina waror dyrare, och få sin frakt genom dyrheten, efter de blefwo hindrade, at få den genom myckenheten betalt; ty saltet, som förut bruktes til barlast, tog mera ingen del uti frakterna; därföre stötte
3:tio Holländaren alla Swenska Fartyg, genom sitt Retorsions-Placat af år 1725252, utur den profitabla frakthandelen på dess Colonier, hwilket andra Sjö-magter ägt li9ka rättighet at göra, i anseende til Swenska Product-Placatet.
4:to. Hindrades därigenom utlänningarna, at til den myckenhet, som förr, besöka wåra hamnar, då de ej fingo lof, at assortera sig253 med flera i Swerige tarfliga254 waror, än deras eget Lands Producter. Ständerne funno Swänska Fartyg wid 1723 års Riks-Dag otilräckelige til en sådan författning, som kan inhämtas af Kongl. Maj:ts Bref til Comm. Collegium af d. 31 Julii255 samma år, och Kongl. Brefwet af 1725 d. 17 Augusti. Denna oförmodade brytning, gaf, i anseende til wårt kalla climat och wåra swåra exporter, handelen en skadelig stöt. Wi kunne ej med egna Fartyg, för 6 à 7 månaders winter, göra mera än en resa på Holland om sommaren, som då allena måste genom den enda frakten gifwa besättningen hela sin årsföda; men Holländaren kan nyttja sitt Fartyg den öfriga tiden uti andra far-watten och förtjäna nästan hwar dag, och därföre löpa hit för lindrigare frakt än wi sjelfwe. Minskadt antal af Exporteurer och sjelfwa climatets olägenheter, uphögde således naturligt wis frakten: dyr frakt werkade dyrhet på warorna: warornas dyrhet mindre afsättning, och mindre afsättning minskade sjelfwa tilwerkningarna, med et ord: wåra producter föllo och importerne stegrades.
5:to. De smärre Stapel-Städer, som ej ägde några exportabla waror på Spanien och Portugall, måste nu begära alt sitt salt af de få Exporteurer, som finnas i några större Städer: de måste betala det så, at saltet kunde bära sin frakt allena och således nog dyrt, i det ställe de förr fingo det af Holländare för halfwa och fjerdedels frakten, och i följe däraf för bättre köp.
6:to. När både exporter och importer således kommo i få händer, war det icke allenast den naturliga dyrheten,10 som därigenom begynte plåga wår Nation, utan äfwen de känbara Monopolier, som därmed woro förknippade. Saltet war den nödigaste Wara för oss utifrån; men priset stegrades därpå, så at man alt sedan hörde wid alla Riks-Dagar en ömkelig klagan öfwer både brist och dyrhet däröfwer, den hwarken Kung eller Ständer woro i stånd at afhjelpa. Därom wittna i synnerhet Allmogens i Finska Skärgården anhållan wid 1731 års Riks-Dag256, om frihet för utlänningar, at wid Finska warors afhämtande få komma dit med salt til barlast, som i Kongl. Resolutionen på Allmogens Allmänna Beswär af d. 28 Junii, §. 45, afslogs. Följande Riks-Dag 1734, tiltog dyrhet och Folket förer en bitter klagan, den Kongl. Maj:t lofwar, 51. §. i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af d. 17 December257 samma år, med all flit afhjelpa, dels genom ömnog258 tilförsel, dels ock andra tjänliga utwägar, hwilket likwäl war en ren omöjelighet, sedan Hans Kongl. Maj:t 56:te §. i Resol. på Städernas Allmänna Beswär af d. 12 December259, afslagit dess införsel. Wid 1739 års Riks-Dag fördes samma klagan af Swänska Städer, som kan märkas af Kgl. Resolution på Städ. Allm. Beswär af d. 12. April260.
Wid 1741 års Riks-Dag nödgades hela Allmogen klaga, och Kongl. Maj:t trodde saken blifwa hulpen261 genom Brefwet af d. 1 October262, som är til Öfwer-Ståthållaren och Lands-Höfdingarna, om Förtekningars insändande öfwer det inkomne saltet, med mera, så at Hans Maj:t i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af d. 1 September §. 14.263 försäkrar, at salt hädanefter, både til en tilräckelig quantitet och för et skäligt pris skulle stå at ärhållas. Härwid är ock det märkeligt, at oaktadt Hans Kongl. Maj:t, i ofwanåberopade Bref af d. 1 October lofwar, i fall saken därmed ännu ej blefwe hulpen, taga samma mått med salt-handelen, som med spanmålen tilfö11rene tagne woro, näml. slita den lös ifrån Product-Placatet264, ses likwäl, ehuru dyrhet och klagan mer och mer öktes, detta steg, twifwelsutan genom Monopolisternas bearbetande wara hindradt. 1742 d. 29 Maji anbefaltes 1/8:dels nederlag af alla salt-laddningar265; men oaktadt alt detta steg waran; ty hon war uti få händer och blef nöden så stor, at Kongl. Maj:t i Resolution på Allmogens Allmänna Beswär af den 10 September 1743 §. §. 55 och 56266, måste widgå, at Allmogen råkat uti et utblottat tilstånd, (och därföre ej kunde hjelpas, utan något inbrott uti Product Placatet) och at dyrheten därpå onaturligen tiltagit, hwilket bör tagas för så mycket owedersäjeligare bewis til de fördärfweliga Monopolier, som i salt-handelen woro rådande, som Coursen denna tiden ännu ej hade så synnerligen hunnit fälla wår daler, och blanda den apparenta267 med den werkeliga dyrheten. Hwar Riks-Dag alt sedan, hafwa Kung och Ständer arbetat at hjelpa Handelen, bland annat äfwen genom Salt-Contoir268 och determinerat269 pris på saltet; men så förgäfwes, at Höglofl. Ridderskapet och Adelen wid sista Riks-Dag i Protocolls Utdrag af d. 24 April 1762, til de öfriga Respective Stånden förer en swår klagan: at de aflägsnare orter icke ens för sedlar och knapt för contant skilje-mynt270, kunnat få några marker salt, och at samma brist ökt sig, just i en tid då Ständer länge mödat sig den afwärja, och de hemmawarande med åtrå wäntat på Riksens Ständers kraftiga åtgärd härutinnan.271 Det war ock ömkeligt, at Riksens Höglofl. Ständer måste sluta en så lång Riks-Dag, utan at kunna hjelpa denna saken; emedan saltet, som om sommaren 1762 galt272 30 dal. Tunnan, såldes wintren därpå til 50 dal. kopp:mt. i sjelfwa Stockholms Stad, och blef et wittne därpå, at hwarken Contracters eller Lagars ord, äro nog mägtige at tygla egennyttan, då hon på någondera sidan njuter betäckning273 af författningarna.12
Hwad åter Spanmåls- och Victualie-Handelen274 beträffar, hade Product-Placatet därpå en lika bedröfwelig werkan, och hade den snart blifwit mången Swensk mans död, om ej Hans Kongl. Maj:t af Faderlig omwårdnad för sina undersåtare, sett sig nödsakad, at hwad spannemålen widkommer, under den 12 Februarii 1741275, til Junii månads slut det samma uphäfwa, hwilken frihet under den 14:de April blef prolongerad276 til Augusti månads slut277; men d. 10 Junii, uppå Secreta-Utskottets tilstyrkande, förlängd til samma års slut278, och så widare för nödwändigheten af dessa warors införsel til nästkommande Junii månad279, därifrån til slutet af året280, ytterligare til Julii månad 1743281, och ändteligen til Januarii månad 1747282.
Det är eftertänkeligt, som Kongl. Maj:t under den 11 Junii 1746, uti sin warning för obilligt283 spanmålens stegrande284 anförer i detta ämne: näml. ”at spanmålen och mjölet, wid ankomsten til Stockholm, blifwit ganska oskäligen stegrat, så at priset därpå, de fattiga nödlidande til ganska stort förtryck, stigit til nästan dubbelt så mycket han kostat wintren förut i Finland, hwarifrån han war kommen; hwarigenom de fattiga föranlätos at sucka och beklaga sig.”285 De Handlande åtwarnas, at fälla prisen, i annor händelse lofwar Hans Kongl. Maj:t taga sådana utwägar, hwilka nog skola wara tilräcklige at hämma en fördärfwelig egennytta, och hjelpa dess trogna undersåtare ifrån et egenwilligt twång i denna Handelen.
Hwad mått286 Kongl. Maj:t ock i samma afsigt widtagit, ses dock, at de warit otilräckelige, så wäl at afhjelpa twånget som dyrheten. Ty året därpå föra ännu Riksens Ständer däröfwer en allmän klagan; och wända därföre uti Riksdags-Beslutet af d. 14 December 1747 §. 10.287 sin bekymmersamhet til Lands-Culturens288 uphjelpande, hwilken likwäl föga kunde uträtta, då de med force289 inrättade Ma13nufacturer, hade uti et af krig och pest ödelagt land, dragit några tusende från jord-bruket, och förökat i Städerna ätarenas antal: Product-Placatet förwandlat en stor del af bonde-drängar til sjö-män på de nya Fartygen, och andra til timmer-karlar hemma, at förse Rederierna med flera Fartyg, och det som swårast war, hindrat Fiskerierna och Victualie-Försälgningen genom brist och dyrhet på salt. Åtager sig någon mödan at eftersinna de öfriga wårt Rikes utländska behof, finner han lätteligen, uti huru många swårigheter Product-Placatets efterlefnad, äfwen i anseende til dem, försatt oss. Jag har denna gången icke tid därtil. Så mycket wil jag allenast säga: mån det wara lyckligare för Riket, at nu til stor myckenhet hämta waror från Lübeck och Danzig, där Holländaren hafwer sina nederlags-platser290, än tilstädja291 honom directe afsätta dem här? Hwilken kan säkrare skaffa in allahanda Lurendrägare-Waror292, antingen främmande skepp, eller wåra egna, som hafwa sina wänner allestädes och känna alla biwägar293 til pricka? Hwilken tid har Swenska Handelen stått bättre? I Gustaf Erichssons294, då et skeppund Tack-Järn byttes i Lübeck emot några tunnor Morötter? eller i wår, då et skeppund färdigt stång-järn wäxlas om med et lispund Caffé-Bönor i Danzig och Lübeck.
Men låt oss ock se hwad detta werkat på wåra exporter? Huru gick det med järn-handelen, Sweriges förnämsta Gull-Grufwa? Då Product-Placatet utfärdades, galt Järnet i Ängelland 9 à 10 R:daler skeppundet; men föll straxt därpå de 3 första åren til 8 och widare til 6 à 7 R:dal. skepp., som warade wid pass uti 20 års tid. Wåra öfriga exporter hafwa i proportion måst undergå samma öde. Men hwar ligger orsaken därtil?
Den är så naturlig, at hon af den enfaldigaste kan begripas; men ock tillika så stridande emot Nationens, ja, jag14 wågar nästan säga, hela Europas tankesätt, at jag ej kan wänta mig bifall af andra, än dem, för hwilka ämnet är nytt, och snillen som ej snärjas af för-domar och egennytta.
Jag bygger min sats uppå twänne grund-sanningar uti handelen. Den förra är, at ju flere köpare på en marknad inställa sig, ju bättre betalning får säljaren för sin Wara, och twärt om. Den andra är, at waran aldrig kostar så mycket, när jag nödgas bjuda ut hänne, som då köparen måste söka efter hänne.
Wåra större Stapel-Städers Handlande, sågo ganska wäl huru Ängelsmän och Holländare, i de förnämsta inrikes hamnar lågo i wägen för deras afsigter: de undersålde dem295 uti salt-handelen, eller nödgade dem at gifwa sina med-borgare köp296: de falkade på297 wårt järn och andra exporter och bödo kapp298 med wåra egna Handlande, så at det icke gick an at monopolisera på oss. Man såg lika wäl på ena sidan, at hwarken Portugisaren eller Spanioren, i brist på sådana exportabla waror, som til införsel i Swerige woro frigifne, aldrig seglade hit, i anseende til hwilka Product-Placatet war nödigt, och på andra sidan, at hwarken Holländaren eller Ängelsman kunde finna sin räkning med något betydande antal Fartyg komma hit, då de ej fingo lof at bruka salt i barlast, eller diverse sorter stycke-gods at assortera sig med.
Wåra Stockholms Handlande märkte, at ej allenast Up-Städerne och hela Landet, utan äfwen de mindre Stapel-Städerne skulle nödgas se dem i händerna299 om alla sina utländska behof, då de sjelfwe ej ägde några i salt-hamnarna begärliga waror at segla med, och utlänningarna blefwe hindrade at bispringa300 dem. Hwad hände? Product-Placatet utfärdades: köparena af wåra exporter blefwo få;15 därföre måste de förnämsta af dem falla i pris, til dess de fläste Bruks-Egendomarne kommo uti sjelfwa Exporteurernas händer, så at med-borgarena sjelfwa måste köpa järnet af dem, och det nog dyrt.
När få utlänningar kunde komma in, måste de sjelfwe exportera det mästa af wårt järn, och det lilla som utlänningen kunde taga, måste han betala så mycket mindre, som hans frakt med barlast hit kostade honom mycket. När Ängelsman och Holländaren genom Product-Placatet blef satt utur stånd at med fördel afhämta järnet, hindrades wi med det samma at få det af dem skäligen betalt, om det icke förut war uptingat; ty wi måste då bjuda ut waran, och sälja den häldre til underpris, än wåga oss på en ny och kostsam resa, utan at kunna wara förwissade om, at på en annan plats blifwa bättre bemötte; härigenom sattes wi aldeles utur stånd, at med wårt järn drifwa en courant301 handel utomlands. I denna författning ligger ock grund-orsaken til uplag302 i egna Stapelstads-Wågar303, och det därföre så dyrt inrättade Järn-Contoiret304.
Hwad mera? hwem har nu haft nyttan af alt detta? Man swarar: wåra Rederier och Handlande och med dem hela Riket. Om jag medgofwe305, at detta ökt antalet af Swenska skepp, så är här framföre wist, at det uti et folkfattigt land skedt på Publici306 kostnad och slagit fötterna undan landt-bruket. Men då wi öfwerwäge den wan-magt, som Swenska sjö-farten under det näst föregående 20 åra kriget war råkat uti, och från hwilken den under wårt första och i följe däraf oskyldigaste frihets-lugn, begynte at sjelf repa sig, är ännu owisst, om Product-Placatet däruti med skäl får deltaga. Wi se med förundran uti Kongl. Commerce-Collegii berättelse af den 22 Maji 1697 til Konung Carl den Xll:te om Commerce-Saker16nas då warande beskaffenhet, huru Handels-Flottan på 12 à 14 år ansenligen wuxit, så at i Stockholm allena woro 79 större eller monderade skepp och 150 half-frie307, tilsammans 229, som til utländsk seglation plägade brukas. Rederierna drogo in blott uti utländska fragter til 500 000 Riksdal. årligen och Båtsmännerne på Copvardi-Fartygen308 woro öfwer 4 000. Tull-Inkomsterna wäxte på 10 års tid til 19 Tunnor Gull309 högre, än de föregående 10 åren, och Licenterne310 från Lif- Est- och Ingermanland på samma tid til 11 Tunnor Gull i Riksdal. beräknat. Skal det kunna sägas något mera om wåra Rederier på en lika lång tid? Uti Kongl. Maj:ts Resolution på Städernas Allmänna Beswär af år 1734, §. 5.311 säges wäl, at antalet på Swenska Fartyg i de Östersjöiska hamnar tiltagit; men det samma kunde intet sägas skedt i Medel-Hafwet. Och det som aldrawissast312 war, blefwo wi aldeles utstötte från den lönande frakt-handelen på Holländska Colonierna, genom Retorsions-Placatet af 1725. Men hwad wåra Handlande beträffar, så torde det kunna medgifwas, at de därigenom wunnit, åtminstone wid första påseendet; men af hwem? blifwer en ömare fråga. Icke af utlänningen; ty dels måste wåra exporter säljas til underpris, dels måste de ock stanna uti wåra egna Stapelstads-Wågar, oss til last, af brist på flera afnämare313. Saltet, som wi genom denna författning skulle få utur första handen, förtärde så stor frakt, då skeppet i brist på andra mera lönande waror, at assortera sig med, måste segla med salt allena, at det blef nästan dubbelt så dyrt, som det wi finge köpa af Holländare, som nyttjade det til barlast. Wi finne ännu et ojäfwigt bewis därtil, uti den märkeliga skilnad, som är imellan salt-prisen i Stockholm och Götheborg, som går ifrån 25 til 50 proCent, så at den senare ibland finner sin räkning314, at hällre afhämta det från Stockholm, än Spanien, och det förnämligast i anseende til brist på lönande17 export-waror til salt-hamnarna. lcke desto mindre stodo Exporteurerne sig wäl härwid. De woro få: öfwerhopade med wåra warors afsättning och de utländskas införskrifning. Det stod då i deras magt, at sätta sådant pris på dem hwardera, som bäst kom öfwerens med deras Interesse. Men wid alt detta har Riket och Allmänheten icke fått spinna silke.
De mindre Handels-Grenar misswårdades; ty Exporteurerna hade händerna fulla af Järn- Koppar- och Mässings-Plåtar, Mässings-Trå315, Järn- och Bräd-Afsättningen; således måste de andre tilwerkningarne aftyna och dö bårt. Af få och nästan sammansatta köpare316, bragtes ej allenast Up-Städerne under et swårare ok, utan ock de mindre Stapel-Städer, som ej sjelfwe woro försedde med tilräckelig mängd af export-waror, beröfwades deras utländska handel, då Ängelsman och Holländaren sattes utur stånd, at besöka dem. Tilförene kunde ej allenast flera inländska, utan äfwen utländsk man trassera317, och Remittenten318 fick söka bästa priset, därföre war det icke möjeligt, at låta Coursen hoflöst rasa319; men då handels-twånget satte alt uti få händer, liknade den en Enwålds-Magt, hwars like at tyrannisera med penningar, aldrig gifwits i werlden. Salt och Spannemåls-Brist häfde werkstäder öfwerända: beskattade Landtmannen til bara benen: hindrade fiskerierna och victualie-försälgningen: stegrade alla wåra werkstäders Producter: utblottade Kronan och Privata, som måste köpa dem, och gjorde tilwerkningarna, (utom stora præmier, som blefwo nya sug-rör, först utur Kronans och sedan Arbetarenas Cassor,) til utlänningen osälgbara. Med et ord: dränkt Riket i elände.
Men är icke detta för mycket sagt? Den, som med upmärksamhet och utan wäld320 ser på Handelens öden öfwer18 hela jord-klotet, blifwer snart warse, at ju friare Handelen hos en Nation warit, ju mera Waror, ju flera Arbetare och ju större flit, och twärt om; och at af sådana orsaker måste nödwändigt följa en sådan werkan.
Wi se hela wårt närwarande öde i miniatur, afbildadt uti Gustaf den Förstas tid. Han förböd år 1527 Lybeckarena321 at gå til större delen af wåra hamnar, i mening, at hjälpa up Rikets handel, och lade därigenom första grunden til den eftertänkeliga och hos alla handlande Nationer eljest ohörda skilnad, imellan Stapel- och Up-Städer. Då misste Up-Städerna den snälla322 afsättning de ägde tilförene uti sina egna hamnar, på alla slags Waror: då måste en del af tilwerkarena blifwa sjö-män, och i följe däraf Waru-Mängden minskas: då måste priset falla; ty Waran måste gå genom Stapelstads-Handlarens hand til utlänningen, och de nyss upqwicknade swagare närings-grenar aldeles tyna af. Ingen ting war då nödwändigare, än at Riket straxt skulle förlora uti Handels-Wågen323 emot utlänningen, hwilket likwäl war just det onda, som därigenom skulle motas. När afsättnings-warorna minskades, måste bristen ärsättas med penningar, därföre begynte silfwermyntet at strömma ut. Hwaröfwer Konungen med Riksens Råd och Ständer uti Riksdags-Beslutet i Örebro af den 24 Januarii 1540 6:te puncten324 förer en swår klagan. Sammaledes ähr ock det menige Rijket til en swår och odrägeligh lands-skadha, at mäst alle Köpmän här i Rijket, hafwa nu NB i många år (och således icke af ålder) handlat ganska otilbörligen med Cronones mynt, hwilket mäst the allesammans hafwa fördt utaf Rijket och til Dannemark, til de Tyske Städher, Riga, Räfle325, Danzigh, Lübeck och annorstädes. – – H. K. Maj:t förböd då alfwarligen, at ingen efter den dag, wid förlust af lif, gods och ägodelar skulle göra det, hwil19ket likwäl, hos en med utlänningar handlande Nation, som förlorade i Handels-Wågen, war omöjeligt, at undwika, så länge twånget warade; men hade förfallit af sig sjelf, om handelen fått wara fri.
Han tål ej det minsta twång, utan at taga skada däraf. Det gick med oss, redan för mer än 400 år tilbaka, såsom Montesquieu berättar, om orsaken til Africanska åkerbrukets afstannande326, näml. at spanmålen, som wi tilförene hade märkeligen327 til afsalu, blef 1303 til utförsel förbuden328, som hindrade jord-bruket och lade grunden til den hungers-nöd, som 12 år därefter twingade Riket329. Samma quæstion har länge blifwit ventilerad i Frankrike; men nu ändteligen afgjord til Frihetens seger330.
Ängelsman slapp aldrig förr at införskrifwa spanmål, än han tilstadde och upmuntrade utförseln däraf. Så länge utlänningen fick komma til Skåne, at sjelf upköpa oxar, betaltes de oförlikneligen wäl med flinthårda Riksdalrar. Nu hazardere331 wi dem sjelfwe på sjön och före dem öfwer til främmande; men måste åtnöja oss med långt mindre; ty säljaren kan icke utan sin skada, segla med dem från ena hamnen til den andra, och än mindre föra dem hem tilbaka. Ängelsman har förbudit all utförsel af ull; men blefwe det noga efterlefwadt, och de så kallade Lurendrägarne icke genom egen winnings lystnad, retade332, at afhjälpa det härigenom hotande öde, wore det allena i stånd, at kasta öfwerända deras dyrbara Schäfferier333.
Chinesaren längtar aldrig, at sjelf få utskeppa sina waror til Europa, om han ock wore i stånd därtil. Huru lätt kan han icke sluta, at de därigenom skulle snart falla i wan-pris. Wi räkne det för dumhet hos honom; men det är wisst, at han är folk- waro- och penninge-rik i sin20 System, då Africanen för sina inskränkningar bebor et ödeland, och wi med wåra många skepp, äre på all ting utblottade. Pålen, Preussen, Curland och Lifland hålla det för långt bättre, at låta Holländska Fartyg besöka sina hamnar och afhämta sin spanmål, lin, hampa, ull etc. än genom Product-Placat och Handels-Ordinantier hålla dem ute; ty nu kunna de förmås at betala Warorna dyrare, än om de i egna hamnar stodo dem til bods, så framt de icke wille med toma Farkostar wända tilbaka.
Men hwad är det wärdt at anföra flera exempel? eller hwem kan därmed öfwertygas at tro annat, än det han hördt från barndomen? Det stöter emot wår tids smak och tanke-sätt, äfwen som det aldrig går i Båtsmannens hufwud, at Jorden går och Solen står stilla. Reglementen, Ordinantier, exclusiva Privilegier, allahanda Förbud, ända til en uppenbar afund-sjuka, Stater och Med-Borgare imellan, äro de steg, hwarigenom Swerge beslutit nå högden af sin lycka. Onyttigt bryderi och fåfäng möda! Det är långt ifrån, at den stora Samfunds-Mästaren334, genom så blinda och misstänkta äfwentyr, skulle öpna wägen för människo-slägtet til en lysande wälmåga. Naturen sjelf strider däremot, och wisar, at intet annat, än frihet och människo-kärlek äro de rätta byggnings-ämnen, som gifwa Samhällen styrka och anseende. Jag är ingen fiende hwarken af Sjö-Fart eller Manufactur-Inrättningar; men jag ser tillika, huru kårt alt människo-förnuft är emot det wishetsdjup, som fordras at göra en Stat lyckelig.
Det går an, tänker någon, at i en folk-rik, florerande och til seder ofördärfwad Nation, släppa handels-rörelsen fri; men hos oss, där ingendera af dessa prædicater335 torde få rum, wore detta at äfwentyra hela Samfundets bästa. Den busen äre wi nog länge skrämde med. Låt oss se21 hwad skäl ligga häruti. Är det icke twång i näringar och rörelse, som hindrar wåra arbetares tilwäxt. Bojor, som ingen folk-rik Nation i werlden bär eller kan bära, utan at innom et halft Seculum blifwa lika fattig på folk med oss. Hwad är, som hindrar wårt flor336 annat, än det samma tvånget, som dödar winnings-lystnaden och hjelper den ena med-borgaren at klifwa den andra på axlarna? När den ene uti en Stat får skumma gräddan af de andras möda, måste han blifwa yppig och yppigheten kränker ofelbart sederna. Ligger icke här en klar argumentatio in circulum337, därföre få wi icke släppa rörelsen fri, at wi äre folk-fattige och fördärfwade, och därföre äre wi sådane, at wi ej haft frihet: Är twånget rätta källan til wår olycka, så kunne wi ju på intet annat sätt hjelpas, än genom frihet, och så länge det icke sker, är fåfängt at hoppas någon hjelp.
Min läsare! Ämnet är wärdigt at tänka uppå: lägg undan alla fördomar: föreställ dig icke friheten uti en enda närings-gren allena; ty då hinner du ej långt, förän du träffar motstånd och oredor: lös Staten i dina tankar på en gång ifrån de band och författningar, som fängsla honom: låt andras exempel öfwertyga dig om möjeligheten, och tag dig rådrum338 at gå in i sjelfwa saken; så får du snart se, huru en fri ut- och inrikes rörelse uplifwar den minsta närings-gren, hindrar utlänningen at skinna Riket, och den ena med-borgaren at rikta sig339 på den andras kostnad: huru säkerhet för Landtmannen, at få besitta sin jord, och frihet at slögda340 och nära sig det bästa han gitter, leder honom oförmärkt och utan Lag til det närings-fång, som lönar honom och Riket mäst: huru handtwerk och Manufacturer i sin frihet uplifwa arbetaren til flit och måttelighet, då han ej får lita uppå några illa lönta Gesällers dåliga arbete, och är sysselsatt, at genom idoghet och god Wara taga lofwen341 för de andra: huru alla näringar til22samman tagne i sin frihet, jämka folket på sina rätta ställen, där de äro nyttigast för sig sjelfwa och hela Staten: och ändteligen huru inga Politiska Lagar i werlden warit i stånd, at rätt reglera detta, som naturen så lätt och utan möda uträttar.
Finner den Benägne Läsaren342, at jag härutinnan fölgt sanningens rättesnöre, lärer han icke wägra mig sitt bifall; men har jag i min wälmening stigit af wägen, så tilkommer det honom, at med skäl öfwertyga mig därom.
[1]
Valtakunnan heikkouden lähde
Painettu Tukholmassa johtaja Lars Salviuksen kirjapainossa 1765.[2]
Painoluvan antanut N. von Oelreich.[3]
Ihminen on luonnostaan sellainen, että hän tarvitsee toisten apua ja joutuu siksi liittymään suuremmiksi tai pienemmiksi yhteisöiksi. Mutta heti kun niin on tapahtunut, viholliset hyökkäävät viipymättä yhteisön kimppuun, osaksi ulkoa, osaksi sisältä. Historia todistaa niin ikään, että ulkoiset viholliset eivät ole luhistaneet läheskään yhtä monta yhteiskuntaa kuin oman maan kansalaisiksi naamioituneet viholliset. Useimmat valtiot tarkkailevat kyllä ulkopuolisia vihollisia, mutta niin merkillistä kuin se onkin, antavat monesti sisäisten vihollisten pitää paljastettua miekkaa kädessään. Tulisihan toki tietää, että ihminen on sama kaikkialla ja että hänen on aina helpompi tuottaa vahinkoa isänmaanystävän valekaavussa ja valheelliseen luottamukseen verhoutuneena kuin vihollisen hahmossa, täyteen sotisopaan sonnustautuneena.
Vapaat kansakunnat ovat kyllä lopulta huomanneet tämän, mutta harvat niistä ovat olleet kyllin valppaita, ennen kuin ovat tunteneet nuolen rinnassaan, valahtaneet kalmankalpeiksi, sydän on saanut kuolettavan haavan ja vapaus on alkanut kääntyä kohti tuhoa.4
Oli surkeaa nähdä, kuinka roomalaiset kansantribuunit343 makasivat lyötyinä verissään344, rehelliset miehet piiskureiden ympäröiminä, ja kuinka isä saattoi puolustaa lapsensa puhtautta vain iskemällä tikarin hänen rintaansa345. Kun ohjakset oli ensin jätetty löysälle, oli jo myöhäistä suitsia omavaltaisuutta. Maalakien väärinkäyttö346 kasasi tiettyjen yksilöiden käsiin niin suuria omaisuuksia, että koko vapaus voitiin panna peliin kerralla, jolloin se pakostakin menetettiin. Sen jälkeen oli yhdentekevää, kuka tästä sai kunnian.
Roomalaisille oli sen jälkeen selvää, että suurten omaisuuksien kertyminen tietyille henkilöille vaaransi vapauden. Mutta kukaan ei kyennyt enää antamaan omanvoitonpyynnille iskua, sillä seurauksena olisi vain ollut kaksi vastaiskua.
Jos vapaa valtio ei pidä sisäisiä vihollisia tarkoin ja huolella silmällä, se joutuu aina tuhoon ilman sotaa, ruttoa ja katovuosia yhtä varmasti kuin kellon koneisto pysähtyy jousen katkettua, vaikka heiluria kuinka usein pantaisiin liikkeelle. Tästä nähdään miten on mahdollista, että kaupankäynnin ja taloudellisen toiminnan tuottama suurin kansallinen voitto voi harvojen käsiin päätyessään aiheuttaa valtakunnalle huomattavasti suuremman vahingon kuin kokonaisen maakunnan menetys sodassa. Niin kallis kuin vapauden säilyttäminen kansakunnalle onkin, yhtä tarkasti sen on myös kiinnitettävä huomiota niihin rikkauksiin, jotka kerääntyvät tiettyihin paikkoihin. Julkisella vallallahan ei ole mitään oikeutta puuttua yksityiseen omaisuuteen, jos se on tullut laillisesti yksityishenkilöiden haltuun. Toisaalta julkinen valta aiheuttaa vahinkoa isänmaalle, ellei se avaa nopeasti patoja, jotka ovat kasanneet aarteita muutamiin harvoihin käsiin ja köyhdyttäneet muita.
Mitä mutkattomammin kansakunta on noudattanut luonnonmukaisuutta, sitä vauraammaksi ja väkirikkaammaksi se on kehittynyt, sitä tasaisemmin sen rikkaudet5 jakaantuvat ja sitä onnellisempi on sen hallinto. Ja päinvastoin: mitä keinotekoisemmin kaupankäynti ja elinkeinot on järjestetty, sitä surkeampi ja onnettomampi on valtio.
Tätä todistaa kiistattomasti Kiina, maailman rikkain maa. Kiinan kaupungeilla ei ole mitään erioikeuksia, eikä kaupunkilaisten ja maalaisten elinkeinoja eroteta mitenkään toisistaan. Siksi koko maa on kuin yhtä kaupunkia ja kaikki kaupungit kuin ihaninta maaseutua. Kiinassa ei kaupunkeja ole ympäröity aidoilla eikä ole tulleja, ja siksi sekä kruunulla että kansalaisilla on riittävästi varallisuutta. Kaupunkeja ei erotella lainkaan maakaupungeiksi ja tapulikaupungeiksi, ja siksi liiketoiminta on tasaista ja vilkasta. Käsityöammatteja saa harjoittaa vapaasti, ja niinpä käsityöläiset ovat väsymättömän ahkeria, ja ne, jotka yrittävät tuhertaa samanaikaisesti usealla eri alalla, lähtevät vapaaehtoisesti maasta ilman että laki pakottaisi siihen. Sellaisia laivoja, jotka eivät kuljeta oman maan tuotteita, ei estä tuoteplakaatti eikä mikään kielto, vaan pidetään myönteisenä, että jotkut vaivautuvat kauppaamaan heidän tuotteitaan. Näin kiinalaisista on tullut mestarillisia kauppamiehiä, ja heidän omien tavaroidensa hinnat nousevat sitä korkeammiksi. Rahaa ei käytetä, vaan tavarat vaihdetaan tavaroihin. Metallirahat punnitaan todellisen painon ja pitoisuuden mukaan, minkä vuoksi ei tarvita rahakantaa eikä rahajärjestelmiä347, jotka ovat aiheuttaneet päänvaivaa lukuisille eurooppalaisille, vaikka heillä on kultaa ja hopeaa riittämiin. Ajatella, jos Ruotsi olisi saanut jo 400 vuoden ajan nauttia tällaisesta vapaudesta: se ei ehkä olisi Kiinan veroinen, mutta ainakin yhtä hyvässä asemassa kuin Hollanti, Sveitsi, Englanti tai jokin niiden kaltainen maa. Missä olisivat ne monet kiistat, joita on käyty kaupunkien erioikeuksista ja maakaupasta? Mihin joutaisivat siinä tapauksessa lukuisat tullimääräykset ja hankalat tulliaidat, kalliit tapulikaupunkikiistat, ammattikuntajärjestykset, tuoteplakaatit ja vastaplakaatit348, raha-asetukset, rahalaitokset, vaihtokurssit ja sadat muut seikat? Missä olisivat silloin kaikki niistä käydyt oikeusjutut, kaikki niitä nostaneet syyttäjät, kaikki niitä käsitelleet asianajajat, kaikki niistä tuomioita jakaneet tuomarit ja vihdoin kaikki palkat, ruuat ja paperit, joita kaikki kyseiset henkilöt ovat näissä yhteyksissä kuluttaneet, mikä kaikki on pois elinkeinoista?6
Kiinan jälkeen Hollanti on se maa, joka on suonut kaupalleen ja käsityölleen eniten vapautta, ja seuraavaksi eniten on antanut Englanti, ja juuri siksi nämä kaksi ovat Euroopan yhteiskunnista varmimmalla pohjalla. Kuitenkaan ne eivät ole jättäneet asioiden luonnollista kulkua yhtä koskemattomaksi kuin Kiina, ja uskoisin kiinalaisten näin ollen olevan oikeassa sanoessaan, että muut kansat ovat sokeita, mutta hollantilaiset ja englantilaiset ovat yksisilmäisiä ja he itse näkevät molemmilla silmillä. Asiaintila puhuu puolestaan.
Ruotsi on kaiken tällaisen vastaisesti uskonut, että finanssi- ja kauppasalaisuudet, yksinomaiset erioikeudet, palkkiot, rajoitukset ja monenlaiset kiellot tekevät meidät onnellisiksi. Olemme nyt pitkään puurtaneet kaiken tämän kanssa ja vihdoin päässeet niin pitkälle, että kärsimme väenpuutetta, vaikka ruttoa tai sotaa ei ole ollutkaan, että olemme joutuneet ulkomaalaisten asiamiehiksi, koska kaupankäynti ei ole vapaata, että näemme nälkää ilman katovuottakin, ja että olemme vailla metallirahaa, vaikka maassa on mitä suurimpia kaivoksia.
Pyydän saada esittää lukijalle onnettomuutemme yhden perussyyn, josta olen syvällisesti vakuuttunut.
Marraskuun 10. päivänä 1724 annetulla asetuksella349 kiellettiin ulkomaalaisia tuomasta maahan muita kuin oman maansa tuotteita. Helmikuun 28. päivänä 1726 kiellon selitettiin350 tarkoittavan, että ulkomaiset laivat eivät saa kuljettaa rahtia Ruotsin kaupunkien välillä eivätkä liikennöintiä harjoittavat Ruotsin kansalaiset saa laivan ja lastin takavarikoinnin uhalla tuoda ulkomaisilla laivoilla maahan muuta kuin laivan alkuperämaan tavaroita.
Ruotsalaisilta ei pidä millään muotoa salata, miten tuoteplakaatti saatiin aikaan ja miten lainmukaisesti asia hoidettiin. Kuninkaalliset kanslia-, vuori- ja kauppakollegiot toivat vuoden 1723 valtiopäivillä7 valtakunnan kunnianarvoisille säädyille saman vuoden huhtikuun 10. päivänä laaditun mietinnön351 kehottaen siinä säätyjä säätämään tuoteplakaatin. Kauppavaliokunta käsitteli asian ja etenkin porvarisäädyn edustajat tutkivat sitä perusteellisesti, ja toukokuun 10. päivänä asiasta esitettiin muistio352 muille kunnianarvoisille säädyille. Muistiossa valtakunnan säädyille osoitettiin kumoamattomin perustein, että ehdotus on mahdoton toteutettavaksi ja tuotiin samoin esiin onnettomat seuraukset, joita säädöksellä väistämättä olisi. Sen vuoksi valtakunnan säädyt kirjoittivat heinäkuun 27. päivänä hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, että ”koska valtakunnassa ei toistaiseksi ole niin monia laivoja ja muita aluksia kuin kaupankäynti koko laajuudessa vaatisi, valtakunnan säädyt eivät pidä suotavana, että tällä hetkellä säädettäisiin kyseisen kaltainen kielto” (nimittäin vieraiden tavaroiden kuljettamisesta ulkomaisilla laivoilla) ”vaan antaisivat kansalaisten harjoittaa kyseistä toimintaa oman kykynsä ja ahkeruutensa mukaan.”353 Tämän johdosta hänen kuninkaallinen majesteettinsa esitti saman kuukauden 31. päivänä kuninkaalliselle kauppakollegiolle nimenomaisen varoituksen siitä, ettei se ”saattaisi itseään vastuunalaiseksi, vaan huolehtisi edeltäkäsin että ruotsalaisia laivoja olisi mieluummin liikaa kuin liian vähän, jotta tavaroiden hinnat eivät kallistuisi, mikäli kollegio esittäisi liian kiireesti ja harkitsematta kuninkaalliselle majesteetille selostuksen ruotsalaisten laivojen lukumäärästä ja kantavuudesta.”354
Hyvä lukijani, jos pysyt tarkkana, löydät selityksen siihen, kuinka tuoteplakaatti laadittiin. Kuninkaalliset kollegiothan suosittelivat säädyille plakaattia, mutta porvarisääty vastusti sitä (on pantava merkille, että tukholmalaiset kuitenkin kannattivat kollegioiden esitystä). Koska kaupankäyntiä ei saatu heti kiedotuksi tähän verkkoon, asia vietiin kuninkaallisen majesteetin ratkaistavaksi, mutta majesteetti näkyy tunteneen pelin, koska hän edesvastuun uhalla8 kielsi kuninkaallista kauppakollegiota toimimasta hätiköidysti. Mitä tapahtui? Mainittu kollegio esitti kaikesta huolimatta heti seuraavana vuonna mietinnössään355, että meillä on laivoja riittävästi, vaikka säädyt olivat vuotta aikaisemmin olleet sitä mieltä, etteivät ne riitä kuljettamaan kolmatta osaa rahdistamme eivätkä tyydyttämään tuontitarpeitamme. Sen jälkeen plakaatti julkaistiin viivyttelemättä.
Eiköhän porvarisääty mahtanut laskea siirtonsa oikein. Kannattaa lukea sen mietintö kokonaisuudessaan, se on julkaistu tämän kirjoituksen lopussa. Mutta kuka saattoi pelätä mitään, kun asia jätettiin tällaisin varoituksin näin korkeisiin ja puhtaisiin käsiin? Kaupunkien edustajat huomasivat toki, että tällä tavoin kaupankäynti saatettaisiin muutamien harvojen käsiin ja että siitä seuraisi keinottelua etenkin suolan ja viljan hinnoilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut: vana sine viribus ira356. Asia sai vahvan kultauksen. Sanottiin että meidän on saatava ostaa suolaa ilman välikäsiä ja tuettava laivanvarustajiamme ja laivaveistämöitämme.
Seuraukset olivat asetuksen mukaiset ja samalla kansamme kannalta valitettavat. 1) Hollantilaiset ja englantilaiset suljettiin kerralla Ruotsin liikenteestä, mikäli he eivät suostuneet ottamaan painolastiksi hiekkaa ja kiviä.
2) Siksi hollantilaiset ja englantilaiset joutuivat korottamaan tavaroittensa hintaa. Heidän oli katettava rahtikustannukset korkeammilla hinnoilla, koska heitä estettiin kattamasta niitä lastin suurella määrällä: aiemmin painolastina kuljetetun suolan avulla ei nimittäin enää voitu korvata rahtikustannuksia lainkaan.
3) Tästä syystä Hollanti sulki vuonna 1725 antamallaan vastaplakaatilla357 ruotsalaiset laivat Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Muut merivallat olisivat9 voineet tehdä samoin Ruotsin tuoteplakaattiin viitaten.
4) Ulkomaisia aluksia ei enää voinut vierailla satamissamme yhtä paljon kuin aikaisemmin, koska ne eivät saaneet tuoda muita Ruotsissa tarvittavia tavaroita kuin oman maansa tuotteita. Vuoden 1723 valtiopäivillä säädyt katsoivat, ettei Ruotsissa ole riittävästi aluksia sellaisen säädöksen antamiseksi, mikä mainitaan kuninkaallisen majesteetin saman vuoden heinäkuun 31. päivänä kauppakollegiolle kirjoittamassa kirjeessä358 sekä kuninkaallisessa kirjeessä elokuun 17. päivältä 1725. Tämä odottamaton käänne merkitsi vahingollista iskua kaupankäynnille, johtuen kylmistä ilmasto-oloistamme ja vientimme vaikeuksista. Talvi kestää 6–7 kuukautta eivätkä omat laivamme voi kesällä käydä Hollannissa kuin yhden kerran, ja vain sen yhden matkan lastin on taattava miehistölle koko vuoden elanto. Sen sijaan hollantilaiset voivat käyttää laivojaan vuoden muina aikoina muilla vesillä ja ansaita niillä lähes joka päivä ja siten purjehtia tänne meitä alhaisemmin rahtikustannuksin. Koska maastaviejien määrä väheni ja itse ilmasto aiheutti hankaluuksia, rahtikustannukset tietenkin nousivat. Kallis kuljetus johti tavaroiden kallistumiseen ja se puolestaan vähensi menekkiä, ja menekin lasku taas vähensi kotimaista tuotantoa. Sanalla sanoen oma tuotantomme väheni ja tuontitavarat kallistuivat.
5) Pienemmät tapulikaupungit, joilla ei ollut mitään Espanjaan tai Portugaliin vietäviä tavaroita, joutuivat nyt hankkimaan kaiken suolansa harvoilta vientikauppiailta, joita oli muutamissa isommissa kaupungeissa. Suolasta jouduttiin maksamaan niin paljon, että laivojen kannatti tuoda pelkkiä suolalasteja, joten hinta muodostui todella kalliiksi. Aiemmin pienemmät tapulikaupungit olivat saaneet suolan hollantilaisilta hinnalla, joka kattoi puolet tai neljänneksen rahtikuluista, joten suolan ostaminen oli ennen edullisempaa.
6) Kun siis sekä vienti että tuonti keskittyivät harvoihin käsiin, ei kansakuntaamme10 alkanut rasittaa vain hintojen luonnollinen kallistuminen, vaan myös asiaan liittyvät kouriintuntuvat monopolit. Suola oli kipeimmin tarvittu tuontitavara, mutta sen hinta nousi niin jyrkästi, että siitä lähtien kaikilla valtiopäivillä kuultiin surkeaa valitusta sekä suolan puutteesta että sen kalleudesta, eivätkä sen enempää kuningas kuin säädytkään voineet auttaa asiaa. Tätä todistaa etenkin Suomen saaristorahvaan vuoden 1731 valtiopäiville tekemä anomus359, että ulkomaiset alukset saisivat suomalaisia tuotteita hakiessaan tuoda suolaa painolastina. Anomus torjuttiin sillä kuninkaallisella ratkaisulla, joka annettiin rahvaan yleisistä valituksista heinäkuun 28. päivänä, sen 45. pykälässä. Seuraaviin vuoden 1734 valtiopäiviin mennessä suolan hinta jatkoi nousuaan, kansa esitti katkeran valituksen ja kuninkaallinen majesteetti lupasi rahvaan yleisten valitusten johdosta saman vuoden joulukuun 17. päivänä antamansa päätöksen360 51. pykälässä auttaa kaikin tavoin, osaksi riittävillä suolan toimituksilla, osaksi muilla käytettävissä olevilla keinoilla. Lupausta oli kuitenkin aivan mahdotonta toteuttaa, koska hänen kuninkaallinen majesteettinsa oli kaupunkien yleisiin valituksiin joulukuun 12. päivänä antamansa päätöksen 5–6. pykälässä361 torjunut suolan tuonnin. Ruotsin kaupungit esittivät saman valituksen vuoden 1739 valtiopäivillä, mikä näkyy huhtikuun 12. päivänä annetusta kuninkaallisesta päätöksestä kaupunkien yleisiin valituksiin362.
Vuoden 1741 valtiopäivillä koko kansan oli pakko valittaa, ja kuninkaallinen majesteetti uskoi, että asiaan tuo apua lokakuun 1. päivänä ylikäskynhaltijalle ja maaherroille lähetetty kirje363, joka koski niiden luetteloiden lähettämistä, joihin oli kirjattu maahan tuotu suola ynnä muuta. Niinpä hänen majesteettinsa vakuuttaa rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 1. päivänä antamansa päätöksen 14. pykälässä364, että suolaa saadaan vastedes riittävästi ja kohtuuhinnalla. Tässä on kuitenkin pantava merkille, että vaikka hänen kuninkaallinen majesteettinsa edellä mainitussa kirjeessä lokakuun 1. päivältä oli esittänyt lupauksen, että mikäli siinä esitetyt toimenpiteet eivät auta, suolakauppaan sovelletaan samaa keinoa kuin viljantuontiin365,11 toisin sanoen suola poistetaan tuoteplakaatista, monopolistit saivat epäilemättä tämän toimenpiteen estettyä, vaikka hinta nousi ja valitukset voimistuivat yhä enemmän. Toukokuun 29. päivänä 1742 määrättiin, että jokaisesta suolalastista oli varastoitava 1/8 366, mutta kaikesta tästä huolimatta tavaran hinta jatkoi nousuaan. Suola oli näet joutunut harvojen käsiin, ja puute kasvoi niin suureksi, että kuninkaallisen majesteetin täytyi rahvaan yleisten valitusten johdosta syyskuun 10. päivänä 1743 antamansa päätöksen pykälissä 55 ja 56367 myöntää, että rahvas oli joutunut hädänalaiseen tilaan (eikä sitä siten voitu auttaa ilman että jollakin tavalla puututtaisiin tuoteplakaattiin), ja että suolan hinta oli noussut luonnottoman korkeaksi. Tätä on pidettävä entistäkin kiistattomampana todisteena turmiollisista monopoleista, jotka olivat vallanneet suolakaupan, sillä vaihtokurssi ei ollut tässä vaiheessa vielä ehtinyt painaa taaleriamme erityisen alas eikä sekoittaa näennäistä ja todellista kalleutta toisiinsa. Sen jälkeen ovat kuningas ja säädyt kaikilla valtiopäivillä yrittäneet auttaa kauppaa, muun muassa perustamalla suolakonttorin368 ja määräämällä suolalle hinnan. Yritykset olivat kuitenkin niin turhia, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli esittivät muille säädyille viime valtiopäivillä pöytäkirjanotteessa seuraavan raskaan valituksen, joka on kirjattu huhtikuun 24. päivänä 1762: ”Kaukaisemmilla paikkakunnilla ei ole pystytty edes seteleillä ja tuskin käteisellä kolikkorahallakaan saamaan muutamaa markkaa suolaa. Suolan puute on vain kasvanut, lisäksi tämä on tapahtunut juuri samaan aikaan kun säädyt ovat pitkään ponnistelleet torjuakseen sen ja väestö on kiihkeästi odottanut valtakunnan säädyiltä voimakkaita toimenpiteitä asiassa.”369 Olikin surkeaa, että valtakunnan kunnianarvoiset säädyt joutuivat päättämään niin pitkät valtiopäivät pystymättä auttamaan asiaa. Suola maksoi kesällä 1762 30 taaleria tynnyriltä, mutta seuraavana talvena siitä pyydettiin 50 kuparitaaleria jopa Tukholmassa. Tämä todistaa, ettei sopimusten tai lakien sana ole kyllin voimakas pitämään omanvoitonpyyntiä kurissa, kun se saa joltakin suunnalta nauttia säädösten suojaa.12
Mitä taas tulee viljan ja muiden elintarvikkeiden kauppaan, tuoteplakaatti vaikutti niihin yhtä kehnosti ja olisi pian aiheuttanut monenkin ruotsalaisen kuoleman, ellei hänen kuninkaallinen majesteettinsa olisi isällisessä huolenpidossaan alamaisistaan katsonut helmikuun 12. päivänä 1741370, että vilja on pakko poistaa kesäkuun loppuun asti tuoteplakaatista. Tätä vapautta pidennettiin huhtikuun 14. päivänä371 elokuun loppuun, kesäkuun 10. päivänä sitä jatkettiin372 salaisen valiokunnan ehdotuksesta vuoden loppuun, ja sitten kyseisten tarvikkeiden välttämättömän tuonnin takia seuraavaan kesäkuuhun373, siitä edelleen vuoden loppuun374, vielä vuoden 1743 heinäkuun loppuun375 ja vihdoin vuoden 1747 tammikuuhun asti376.
Se mitä kuninkaallinen majesteetti sanoo viljan liiallisesta kallistumisesta kesäkuun 11. päivänä 1746 esittämässään varoituksessa377, herättää ajatuksia: ”Vilja ja jauhot ovat Tukholmaan tuotuina kallistuneet kohtuuttomasti ja köyhät, hätää kärsivät ihmiset joutuvat kovaan ahdinkoon, kun hinta on noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä mitä viljasta ja jauhoista maksettiin talvella Suomessa, mistä ne on tuotu. Tämän takia köyhät voivat vain huokailla ja valittaa.” Kauppiaita varoitettiin, että heidän on laskettava hintoja, muussa tapauksessa hänen kuninkaallinen majesteettinsa lupasi käyttää sellaisia keinoja, jotka kyllä riittäisivät torjumaan haitallisen omanvoitonpyynnön ja auttaisivat uskollisia alamaisia pääsemään tähän kaupankäyntiin liittyvästä omavaltaisuudesta ja pakosta.
Mihin toimenpiteisiin kuninkaallinen majesteetti lieneekään ryhtynyt, apu osoittautui joka tapauksessa riittämättömäksi sekä pakkotilanteen että kalleuden kannalta. Vuotta myöhemmin näet valtakunnan säädyt esittivät samasta asiasta yleisen valituksen ja ilmaisivat joulukuun 14. päivänä 1747 laaditun valtiopäiväpäätöksen 10. pykälässä378 huolensa maanviljelyn tarvitsemasta avusta. Mutta tästä oli vähän hyötyä, koska sodan ja ruton autioittamaan maahan oli millä hinnalla hyvänsä perustettu manufaktuureja,13 jotka olivat vieneet muutamia tuhansia miehiä maanviljelyksestä ja lisänneet ruokittavia suita kaupungeissa. Tuoteplakaatti oli saanut aikaan sen, että suuri osa talonpoikien rengeistä oli siirtynyt uusien laivojen merimiehiksi ja monet muut olivat kotona ryhtyneet kirvesmiehinä rakentamaan lisää aluksia laivanvarustajille. Vaikeinta oli, että suolan puute ja kalleus haittasi kalastusta ja elintarvikkeiden kauppaa. Jos joku vaivautuisi tutkimaan muita ulkomaihin liittyviä valtakuntamme tarpeita, hän saisi helposti selville kuinka monia vaikeuksia tuoteplakaatin noudattaminen on niidenkin kohdalla aiheuttanut. Aikani ei tällä kerralla riitä siihen. Haluan sanoa vain sen verran, että mahtaako valtakunnalle olla onnellisempaa, että tavaroita haetaan nyt hyvin runsaasti Lyypekistä ja Gdańskista, joissa on hollantilaisten varastot, kuin että hollantilaisten sallittaisiin tulla suoraan tänne myymään tavaransa? Kummat mahtavat olla alttiimpia salakuljetukselle, vieraat laivat vai omamme, joilla on ystäviä kaikkialla ja joilla kaikki sivureitit tunnetaan aivan tarkalleen? Kumpi aikakausi on ollut parempi Ruotsin kaupankäynnille, Kustaa Vaasanko aika, jolloin kippunta raakarautaa vaihtui Lyypekissä muutamaan porkkanatynnyriin, vai meidän aikamme, jolloin kippunta valmista kankirautaa vaihtuu Gdańskissa ja Lyypekissä leiviskään kahvipapuja?
Mutta katsokaamme myös mitä tämä on merkinnyt viennillemme. Miten on käynyt raudan myynnin, Ruotsin tärkeimmän kultakaivoksen? Silloin kun tuoteplakaatti säädettiin, raudasta maksettiin Englannissa 9 à 10 riikintaaleria kippunnalta, mutta pian sen jälkeen hinta laski kolmena ensimmäisenä vuonna 8:aan ja edelleen 6 à 7 riikintaaleriin kippunnalta ja pysyi siinä suunnilleen 20 vuotta. Muut vientituotteemme ovat kokeneet saman kohtalon samassa suhteessa. Mutta mikä on syynä?
Syy on niin luonnollinen, että sen ymmärtää yksinkertaisinkin, mutta samalla se on niin räikeässä ristiriidassa kansakuntamme, ja14 uskallan miltei sanoa, koko Euroopan ajatustavan kanssa, että rohkenen toivoa ymmärtämystä vain niiltä, joille asia on uusi, ja toisaalta niiltä nerokkailta ajattelijoilta, joita ennakkoluulot ja omanvoitonpyynti eivät kahlitse.
Perustan väittämäni kahdelle kaupankäynnin perustotuudelle. Edellinen kuuluu: mitä enemmän ostajia tulee markkinoille, sitä paremman hinnan myyjä saa tavarastaan ja päinvastoin. Toinen kuuluu: jos joudun tarjoamaan tavaraa ostajalle, hinta ei ole milloinkaan yhtä korkea kuin jos ostaja joutuu etsimään sitä.
Suurempien tapulikaupunkiemme kauppiaat ymmärsivät melko hyvin, että englantilaiset ja hollantilaiset olivat tärkeimmissä kotimaan satamissa heidän aikeittensa esteenä. Ulkomaalaiset myivät suolaa halvemmalla kuin meidän kauppiaamme tai pakottivat heidät antamaan omille kansalaisilleen alennusta, tarjoutuivat ostamaan rautamme ja muita vientituotteitamme ja kilpailivat kauppiaidemme kanssa tarjouksillaan niin, etteivät he pystyneet muodostamaan meillä monopolia. Toisaalta ymmärrettiin aivan yhtä hyvin sekin, etteivät portugalilaiset ja espanjalaiset purjehtisi enää lainkaan tänne, koska heillä ei ollut sellaisia tavaroita, joita olisi saanut tuoda vapaasti Ruotsiin. Heidän kohdallaan oli tuoteplakaatti tarpeen. Toisaalta ymmärrettiin myös, ettei hollantilaisten ja englantilaisten kannattanut tulla tänne hiukankaan isommalla laivamäärällä, koska he eivät saaneet käyttää suolaa painolastina eivätkä tuoda erilaisia kappaletavaroita.
Tukholmalaiset kauppiaamme panivat merkille, etteivät vain maakaupungit ja maaseutu kokonaisuudessaan, vaan myös pienemmät tapulikaupungit joutuisivat turvautumaan heihin saadakseen tarvitsemiaan ulkomaisia tarvikkeita, koska niillä ei ollut tarjota mitään suolasatamissa haluttuja tavaroita, ja ulkomaalaisia estettiin auttamasta niitä. Mitä tapahtui? Tuoteplakaatti annettiin, vientitavaroittemme ostajat kävivät vähiin,15 ja siksi parhaitten vientitavaroittemme hinnat laskivat pakostakin, kunnes useimmat ruukit joutuivat itse viejien omistukseen, niin että heidän maanmiehensäkin joutuivat ostamaan rautansa heiltä, ja lisäksi sangen kalliilla.
Koska maahan tuli vain harvoja ulkomaisia laivoja, viejät itse joutuivat viemään suurimman osan raudastamme. Siitä vähästä, minkä ulkomaalainen saattoi laivaansa ottaa, hän pystyi maksamaan sen verran vähemmän, minkä sen tuoma lasti paarlasteineen tuli hänelle kalliimmaksi. Tuoteplakaatti vei englantilaisilta ja hollantilaisilta mahdollisuuden hakea rautaa edullisesti, ja siksi me menetimme samalla mahdollisuuden saada raudasta kohtuuhintaa, ellei ostosta ja hinnasta ollut sovittu etukäteen. Muussa tapauksessa jouduimme tarjoamaan tavaraa ostajille ja myymään sen mieluummin alihintaan kuin että olisimme uskaltautuneet uudelle ja kalliille purjehdukselle ilman varmuutta siitä, että meidät otettaisiin muualla paremmin vastaan. Näin me menetimme kokonaan mahdollisuutemme käydä raudallamme sujuvaa ja jatkuvaa kauppaa ulkomailla. Tuoteplakaatti on myös perussyy raudan varastoimiseen omien tapulikaupunkivaakojen379 yhteyteen ja sen takia niin kalliiksi tulleen rautakonttorin380 perustamiseen.
Entä muuta? Kuka on nyt hyötynyt kaikesta tästä? Tähän vastataan: laivanvarustajamme ja kauppiaamme ja heidän kauttaan koko valtakunta. Jos myöntäisin, että laivojen lukumäärä on tällä tavoin Ruotsissa saatu lisääntymään, niin sen on jo edellä osoitettu tapahtuneen harvaan asutussa maassa kansan kustannuksella ja lyöneen jalat maanviljelyksen alta. Tässä on otettava huomioon se heikkouden tila, johon Ruotsin merenkulku oli joutunut tätä edeltäneen 20 vuoden sotajakson aikana, ja josta se alkoi itsestään toipua meidän ensimmäisen ja siten mitä viattomimman rauhanaikamme mittaan. On edelleen epäselvää, voidaanko tuoteplaakatilla perustellusti katsoa olleen osuutta tähän toipumiseen. Täytyy ihmetellä, että kuninkaallisen kauppakollegion kuningas Kaarle XII:lle toukokuun 22. päivänä 1697 jättämässä selostuksessa kauppa-asioiden16 silloisesta tilasta todetaan kauppalaivaston kasvaneen merkittävästi 12–14 vuodessa. Yksistään Tukholmassa oli 79 isompaa tai sotakelpoista alusta sekä 150 tullimaksuista puolittain vapautettua alusta381, yhteensä siis 229 alusta, joilla käytiin vakinaisesti ulkomaankauppaa. Laivanvarustajat saivat pelkästään ulkomaisista rahdeista jopa 500 000 riikintaaleria vuodessa ja kauppalaivoissa oli yli 4 000 merimiestä. Tullitulot kasvoivat 10 vuodessa 19 kultatynnyriä suuremmiksi kuin edeltävänä 10 vuotena, ja Liivinmaalla, Virossa ja Inkerinmaalla kootut erityistullit kohosivat samaan aikaan 11 kultatynnyriin riikintaalereissa laskettuna. Voidaanko sanoa vielä muuta meidän laivanvarustajistamme yhtä pitkältä ajalta? Kuninkaallisen majesteetin vuonna 1734 kaupunkien yleisiin valituksiin antaman vastauksen 5. pykälässä382 todetaan, että ruotsalaisten laivojen lukumäärä on Itämeren satamissa lisääntynyt, mutta samaa ei voitu sanoa Välimeren satamista. Ja kaikkein selvintä on ollut, että vuoden 1725 vastaplakaatti sulki meidät kokonaan Hollannin siirtomaihin suuntautuvasta tuottoisasta rahtiliikenteestä. Mitä taas tulee kauppiaisiimme, voitaneen myöntää että he voittivat siinä, tai siltä ainakin ensi silmäyksellä näyttää. Kiperämpi kysymys sen sijaan kuuluu: kenen kustannuksella he voittivat. Ulkomaalaisten kustannuksella se ei tapahtunut, sillä osaksi vientitavaramme jouduttiin myymään alihintaan, osaksi ne jäivät tapulikaupunkiemme vaa’oille omaksi tappioksemme, koska ostajia oli niin vähän. Kyseisen asetuksen avulla meidän piti saada suolaa ilman välikäsiä, mutta tämän kuljetuksen rahtimaksu oli korkea, koska laivat eivät voineet ottaa lastikseen muita kannattavampia tavaroita, vaan joutuivat tuomaan pelkkää suolaa. Tästä johtuen suolan hinta kohosi lähes kaksinkertaiseksi verrattuna siihen painolastisuolaan, jota oli saatu ostaa hollantilaisilta. Yhden kiistattoman todistuksen saamme vielä Tukholmassa ja Göteborgissa myydyn suolan huomattavasta hintaerosta. Hintaero on kahdestakymmenestäviidestä viiteenkymmeneen prosenttiin, joten göteborgilaisille oli toisinaan edullisempaa hakea suolaa Tukholmasta kuin Espanjasta, mikä johtui ennen muuta siitä ettei ollut suolasatamiin rahdattavia kannattavia17 vientitavaroita. Kaikesta huolimatta tilanne oli edullinen viejille. Viejiä oli vähän, heillä oli täysi työ menekin hankkimisessa tavaroillemme ja ulkomaisten tavaroiden tuomisessa. Heidän vallassaan oli siten määrätä kummallekin tavararyhmälle sellainen hinta, joka parhaiten vastasi heidän etujaan. Mutta kaikessa tässä ei valtakunta tai kansa ole päässyt kuorimaan kermaa.
Pienempiä kaupan haaroja hoidettiin huonosti, sillä viejillä oli kädet täynnä työtä rauta-, kupari- ja messinkipellin, messinkilangan sekä rauta- ja lautatavaroiden kauppaamisessa. Siksi muut tuotantohaarat taantuivat ja kuolivat. Se, että ostajia oli vähän ja että he olivat lähes liittoutuneet keskenään, ei sälyttänyt entistä raskaampaa iestä ainoastaan maakaupungeille, vaan myös pienemmille tapulikaupungeille, joilla itsellään ei ollut tarpeeksi paljon vientituotteita. Ne menettivät ulkomaankauppansa, kun englantilaiset ja hollantilaiset eivät enää voineet käydä näiden kaupunkien satamissa. Aiemmin myös ulkomaalaiset saattoivat asettaa vekseleitä monien kotimaisten henkilöiden lisäksi ja vekselin ostaja sai etsiä parasta hintatarjousta. Siksi ei ollut mahdollista antaa kurssin hillitsemättömästi nousta pilviin. Kun kaupan pakkotila siirsi kaiken harvojen käsiin, se alkoi muistuttaa itsevaltiutta, jonka kaltaista rahalla tyrannisointia ei maailmassa ollut koskaan esiintynyt. Suolan ja viljan puute kaatoi manufaktuuriverstaita, vei viljelijät puille paljaille, esti kalastusta ja elintarvikkeiden myyntiä, nosti kaikkien verstastuotteidemme hintoja, köyhdytti kruunua ja yksittäisiä kansalaisia, jotka joutuivat ostamaan tavaroita, ja teki tuotteet niin kalliiksi, etteivät ulkomaalaiset enää ostaneet niitä (ellei niiden tuotantoa tuettu suurilla tukipalkkioilla, joilla imettiin ensin kruunun ja sitten työntekijöiden kassat tyhjiin). Sanalla sanoen valtakunta vajosi kurjuuteen.
Mutta eikö tässä väitetä liikoja? Jos kaikkialla maailmassa harjoitetun kaupankäynnin kohtaloita seuraa tarkoin ja puolueettomasti,18 havaitsee pian, että mitä vapaampaa jonkin kansakunnan kauppa on ollut, sitä enemmän on tavaroita, työntekijöitä ja ahkeruutta, ja päinvastoin. Huomaa senkin, että tällaisilla syillä on väistämättä kyseisen kaltaiset seuraukset.
Näemme koko nykyisen kohtalomme hahmottuneen pienoiskoossa Kustaa Vaasan aikana. Kuningas kielsi vuonna 1527 lyypekkiläisiltä pääsyn383 suureen osaan satamistamme. Tarkoituksena oli auttaa valtakunnan kaupankäyntiä, ja näin kuningas laski ensimmäisen perustan kyseenalaiselle tapuli- ja maakaupunkien erottelulle, jollaista muut kaupankäyntiä harjoittavat kansakunnat eivät lainkaan tunteneet. Silloin maakaupungit menettivät erilaisten tavaroiden nopean menekin, joka heillä oli aikaisemmin ollut omissa satamissaan, osa tavaroiden valmistajista joutui siirtymään merimiehiksi, ja tämä kaikki johti tavaroiden määrän laskuun. Silloin hintojenkin täytyi laskea, sillä tavaroiden oli kuljettava tapulikaupunkien kauppiaiden kautta ulkomaalaisille. Vastikään elpyneet heikommat elinkeinohaarat kuolivat pakostakin. Väistämättömin seuraus oli, että valtakunta alkoi menettää asemiaan kaupan tasapainossa ulkomaalaisten eduksi. Juuri tämä oli se epäkohta, joka kuninkaan toimenpiteillä piti torjua. Kun myytävien tavaroiden määrä väheni, puute oli korvattava rahalla, ja siksi hopearahaa alkoi virrata maasta. Tästä kuningas esitti yhdessä valtakunnanneuvoston ja säätyjen kanssa Örebron valtiopäivien päätöksen kuudennessa kohdassa tammikuun 24. päivänä 1540384 ankaran huomautuksen. ”Samalla tavoin koko valtakunta on joutunut kärsimään raskaan ja sietämättömän vahingon, kun lähes kaikki valtakunnan kauppiaat ovat nyt jo usean vuoden ajan” (huomaa, ettei kysymys siis ole vanhasta tavasta) ”käyneet jokseenkin asiattomasti kauppaa valtakunnan metallirahoilla ja ne on lähes kokonaan viety pois maasta, Tanskaan, Saksan kaupunkeihin, Riiaan, Rääveliin385, Gdańskiin, Lyypekkiin ja muualle.” Hänen kuninkaallinen majesteettinsa kielsi nyt vakavasti, että siitä päivästä lähtien kukaan ei saanut enää tehdä niin hengen, tavaroiden ja omaisuuden menetyksen uhalla.19 Kansakunnan, joka kävi ulkomaalaisten kanssa kauppaa ja jonka kauppatase oli alijäämäinen, oli kuitenkin mahdotonta välttää tätä niin kauan kuin kaupankäyntiä koskevat pakkomääräykset olivat voimassa. Metallirahan kulkeutuminen ulkomaille olisi lakannut itsestään, jos kaupankäynnin olisi annettu sujua vapaasti.
Kaupankäynti ei siedä vähäisintäkään pakkoa kärsimättä siitä. Meille kävi jo yli 400 vuotta sitten samalla tavoin mitä Montesquieu kertoo Afrikan maanviljelyksestä ja sen kehityksen pysähtymisestä386. Me myimme ennen huomattavia määriä viljaa, mutta vuonna 1303 sen vienti ulkomaille kiellettiin387, mikä tuli maanviljelyn esteeksi ja loi perustan sille nälänhädälle, joka 12 vuotta myöhemmin koetteli valtakuntaa388. Samaa kysymystä on pitkään pohdittu Ranskassa, mutta nyt se on vihdoin ratkaistu vapauden voitoksi389.
Englanti pääsi tilaamasta maahan viljaa vasta sitten kun maa salli viljan viennin ja alkoi rohkaista sitä. Niin kauan kuin ulkomaalaiset saivat itse tulla Skooneen ostamaan härkiä, maksu oli verrattoman hyvä ja tuli piinkovina riikintaalereina. Nyt me itse olemme ryhtyneet tähän uhkayritykseen, viemään karjaa meren yli ulkomaille, mutta joudumme tyytymään huomattavasti alempaan hintaan. Myyjä ei näet voi vahinkoa kärsimättä purjehtia karjalastissa satamasta toiseen ja vielä vähemmän tuoda karjaansa takaisin kotiin. Englantilaiset ovat kieltäneet kaiken villan viennin. Jos kieltoa noudatettaisiin tarkasti, eivätkä omaa voittoa tavoittelevat salakuljettajat tulisi pelastaneeksi maata näin uhkaavalta kohtalolta, tämä kielto pelkästään riittäisi lopettamaan Englannin kallisarvoiset lammastarhat.
Kiinalaisilla ei ole milloinkaan haluja lähteä kuljettamaan tavaroitaan Eurooppaan, vaikka he pystyisivätkin siihen. Heidän on helppo päätellä, että hinta putoaisi nopeasti polkuhinnaksi. Me pidämme tätä kiinalaisten tyhmyytenä, mutta tiedetään että heidän järjestelmänsä tuottaa Kiinalle runsaasti väestöä, tavaraa ja rahaa.20 Afrikkalaiset puolestaan elävät rajoituksineen autiomaassa, ja meiltä taas puuttuu kaikkea monista laivoistamme huolimatta. Puola, Preussi, Kuurinmaa ja Liivinmaa pitävät paljon parempana, että hollantilaiset saavat purjehtia niiden satamiin hakemaan viljaa, pellavaa, hamppua, villaa ym., kuin että torjuisivat heidät tuoteplakaatilla ja kauppamääräyksillä. Nyt hollantilaiset saadaan maksamaan tavaroista kalliimpaa hintaa kuin jos ne olisivat tarjolla heidän satamissaan, sikäli kuin he eivät halua palata Hollantiin ilman lastia.
Kannattaako esittää enää useampia esimerkkejä? Tai voiko ketään saada niiden avulla uskomaan muuhun kuin mitä hän on kuullut lapsesta lähtien? Se loukkaa meidän aikamme makua ja ajatustapaa, aivan kuten ei mahdu merimiehen päähän, että maapallo kulkee ja aurinko pysyy paikoillaan. Ruotsi on päättänyt päästä onnensa kukkuloille sääntöjen, määräysten, yksinomaisten erioikeuksien, kaikenlaisten kieltojen, jopa ilmiselvän valtioiden ja kansalaisten välisen kateuden avulla. Hyödytöntä sekasotkua ja turhaa vaivannäköä! Asia ei ole suinkaan niin, että yhteiskuntien suuri Mestari390 avaisi ihmissuvulle tien loistavaan hyvinvointiin näin sokeilla ja epäilyttävillä seikkailuilla. Itse luonto sotii sitä vastaan ja osoittaa, että vapaus ja ihmisrakkaus ovat ainoat oikeat rakennusaineet, joista yhteiskunta saa voimaa ja arvostusta. En ole suinkaan merenkulun enkä manufaktuurilaitosten vihollinen, mutta sen sijaan näen kuinka vähäistä kaikki ihmisjärki on sen syvän viisauden rinnalla, jota vaaditaan valtion tekemiseksi onnelliseksi.
Joku voi ajatella, että väkirikkaassa, kukoistavassa ja tavoiltaan turmeltumattomassa maassa kaupankäynnin voi päästää vapaaksi, mutta kun meillä ei yksikään näistä edellytyksistä täyty, vaarannettaisiin näin koko yhteiskunnan hyvinvointi. Tällä möröllä meitä on peloteltu jo tarpeeksi pitkään. Tutkikaamme21 asiaan liittyviä syitä. Eikö elinkeinoihin ja kaupankäyntiin yhdistetty pakko estä työläistemme määrän kasvua? Eivätkö ne ole sellaisia kahleita, ettei yksikään väkirikas kansakunta kanna tai voi kantaa niitä ilman, että sen väestö kutistuu puolessa vuosisadassa yhtä vähäiseksi kuin meillä? Estääkö meidän kukoistustamme muka jokin muu kuin se sama pakko, joka tappaa voitonhalun ja auttaa yhtä kansalaista kapuamaan toisen harteille? Kun valtiossa yksi saa kuoria kerman toisen vaivannäöstä, hän muuttuu pakostakin pöyhkeilijäksi ja pöyhkeily rappeuttaa väistämättä tapoja. Eikö tässä ole selvä kehäpäätelmä: emme voi vapauttaa kaupankäyntiä, koska väestömme on vähäinen ja turmeltunut, ja olemme tällaisia siksi ettei meillä ole vapautta. Jos pakko on onnettomuutemme oikea lähde, silloin vain vapaus voi auttaa meitä, ja niin kauan kuin ei saada vapautta, on turha toivoa apua.
Lukijani! Aihe ansaitsee pohdintaa. Jätä kaikki ennakkoluulot, älä kuvittele vapautta vain yhdellä elinkeinonhaaralla, sillä siinä tapauksessa et pääse pitkällekään kohtaamatta vastarintaa ja sekasortoa. Vapauta valtio ajatuksissasi yhdellä kertaa niistä siteistä ja säädöksistä, jotka sitä kahlitsevat. Anna toisten esimerkin vakuuttaa sinut siitä, mikä on mahdollista, ja käytä aikaa päästäksesi sisään itse asiaan. Pian saat havaita, kuinka vapaa vienti ja tuonti elähdyttävät vähäisimmänkin elinkeinonhaaran, estävät ulkomaalaisia nylkemästä valtakuntaamme ja yhtä kansalaista rikastumasta toisen kustannuksella; kuinka varmuus maansa omistuksesta ja vapaus harjoittaa käsityötä ja elättää itsensä mielensä mukaan johtaa maanviljelijän huomaamatta ja ilman lain määräyksiä sellaisen elinkeinon pariin, joka on paras sekä hänen että valtakunnan kannalta. Saat havaita, kuinka vapaa käsityö ja manufaktuurituotanto elähdyttävät työläisen ahkeruuteen ja kohtuullisuuteen, kun hän ei ole joidenkin huonosti palkattujen kisällien kehnon työn varassa, vaan pääsee omalla uutteruudellaan ja hyvillä tuotteillaan muista edelle. Saat havaita, kuinka kaikki vapaat elinkeinot22 yhdessä asettavat kansaa oikeisiin kohtiin, joissa ihmisistä on eniten hyötyä itselleen ja koko valtiolle, ja vihdoin saat havaita kuinka mitkään poliittiset lait maailmassa eivät ole pystyneet säätelemään oikein sitä minkä luonto niin kevyesti ja vaivattomasti hoitaa.
Jos suopea lukija on sitä mieltä, että olen tässä pitänyt totuutta ohjenuoranani, hän tuskin kieltäytyy antamasta kannatustaan. Mutta jos kuitenkin olen hyvää tarkoittaessani eksynyt syrjäpolulle, lukijan tulee perusteita esittämällä vakuuttaa minut tästä.
Suom. Antero Tiusanen
The Source of Our Country’s Weakness
[1]
Stockholm, Printed by Director Lars Salvius, 1765.
[2]
Imprimatur Niclas von Oelreich.
[3]
Human beings are by nature so constituted that they need the help of others and must therefore gather together in larger or smaller societies, but as soon as that happens, the society is promptly beset by enemies, both external and internal. History also shows that nowhere near as many societies have been overthrown by external enemies as by internal ones who have concealed themselves in the garb of fellow citizens. Yet it is a curious fact that most states keep a watchful eye on those who are outside that society but often leave those within it well armed, since we ought to know that human beings are similar wherever they are and are always more easily able to do harm under the cloak of patriotism than in the guise of an enemy, and under cover of a spurious faithfulness than in open hostility.
Free nations have indeed eventually realized this, though rarely with due attentiveness until they have felt the arrow in their breast and grown faint, their heart mortally wounded and liberty on the verge of destruction.4
It was lamentable to see the Plebeian Tribunes391 in Rome lie slain in their blood,392 honourable men surrounded by ruffians, and the dart in his child’s breast393 being a father’s only means to protect its innocence. But it was too late to curb a licentiousness that had initially been left unchecked. The abuse of the laws regarding redistribution of land placed such large properties in the hands of certain people that they could at once put all of liberty at stake, at which point it was bound to be lost. After that, it hardly mattered to whom these events were attributed.
It was thus no longer a mystery among the Romans that extensive amounts of property in private hands constituted a danger to liberty, but no one was any longer able to strike a blow against self-interest unless he wished to receive two in return.
Every free state that fails to pay careful and studious attention to this internal enemy is as certain to collapse, even without war, pestilence and years of bad harvests, as is a clock bound to stop when the mainspring has broken, no matter how often one sets the pendulum in motion. One can see from this how it is possible for the greatest national profit in trade and commerce, if it is concentrated in a few hands, to be far more harmful to the country than if it loses an entire province as a result of war. As desirable as it is for a nation to preserve its liberty, so too must it pay equal attention to the wealth that accumulates in certain places. The community at large may have no right to the property of private individuals when it has been legally acquired, but on the other hand it also contributes to the ruin of the country if it does not promptly open those dams that have gathered wealth together in a few places and impoverished the rest.
The closer a nation has remained to nature, the wealthier and more populous has it become, the more evenly is its wealth5 distributed and the more felicitous is its government. Likewise, the more anyone has interfered with commerce and industries, the worse and the more wretched is the state.
China,394 the wealthiest country in the whole world, provides incontrovertible proof of this. There, towns have no privileges, and there is no difference between urban and rural industries, so that the entire country is like a town and all the towns are like the most attractive countryside. There are no tollgates or custom-houses there, so that Crown and subjects alike have sufficient wealth. There is never any difference between non-staple and staple towns, so that business runs smoothly and briskly; there the crafts are free and the workers therefore inexhaustibly diligent, and jacks of all trades go into voluntary exile without being legally obliged to do so. There is no commodity ordinance or prohibition against ships that do not carry their own commodities; instead, they are eager for anyone to take the trouble to distribute their products; and for that reason they are in control of commerce, and the prices of their own commodities increase all the more. There are no coins there, but everything is exchanged commodity for commodity; metals are weighed out according to their intrinsic quality, so that there is no monetary standard or financial system over which many Europeans have racked their brains, although they have plenty of gold and silver. Imagine if Sweden had been allowed to enjoy such freedom for the past 400 years; it would then be, if not a China, at least a Holland, a Switzerland, an England, or the like. Where would then all the disputes about urban privileges and rural trade be? Where would the many customs regulations and burdensome tollgates then be, or the expensive matters of staple towns, guild regulations, commodity ordinances and retorsion acts, monetary regulations, finances, exchange rates, and a hundred other things? Where then would all the lawsuits be that these have brought about? Where all the prosecutors who have initiated them, all the lawyers who have pursued them, all the judges who have presided over them, and, finally, all the salaries, food and paper that all of these have consumed in the process, all of it a drain on the economy?6
Holland is, next to China, the state that has freed its commerce and crafts the most, and after that England, and for that very reason they are the most stable societies in Europe. Yet they have left nature nowhere near as unchanged as have the Chinese, and I therefore believe that the latter are right when they say that other nations are blind, the Dutch and the English seeing only with one eye but they themselves with two, for the matter speaks for itself.
In contrast to that, Sweden has believed that financial and commercial secrets, exclusive privileges, bounties, constraints, and a variety of prohibitions would bring us prosperity. We have now struggled with all this for a long time and have finally come to the point that, without pestilence and war, we have become underpopulated; without commercial liberties, the commissioning agents of foreigners; without bad harvests, hungry; and with the greatest of mines, destitute of coin.
I beg to be allowed to lay before the reader, with the most sincere conviction, one fundamental reason for this misfortune of ours.
On 10 November 1724 a prohibition was secured against foreigners importing anything but the products of their own country, which was declared on 28 February 1726 to mean that neither were foreign ships permitted to carry freight between Swedish towns nor could Swedish subjects who were engaged in commerce import anything on a foreign ship apart from the products of the country from which it came, on pain of confiscation of both ship and commodities.
The manner in which this Commodity Ordinance was secured and the extent to which it was done in a legal fashion ought not to be hidden from any Swede. During the Diet of 1723 the Royal Boards of Chancery, of Mining and of Trade submitted7 a report to the most Reverend Estates of the Realm on 10 April of that year in which they recommended the promulgation of the Commodity Ordinance by the Estates. The matter was discussed by the Joint Committee on Trade and was thoroughly examined, in particular by the members of the Estate of Burghers, and communicated to the other respective Estates in the form of a memorial dated 10 May, in which the impossibility of carrying out this proposal was presented to the Estates of the Realm, with irrefutable reasons, together with the unfortunate consequences that would inevitably result from such a statute. In consequence of this, the Estates of the Realm indicated to His Royal Majesty by a communication of 27 July that “as the Kingdom is not yet provided with as many ships and vessels as are required for the full operation of commerce, the Estates of the Realm therefore regard it as inadvisable that such a prohibition (namely, against the importation of foreign commodities on the ships of other nations) be introduced at this time but would rely for that on the ability and enterprise of the subjects themselves”. On the 31st of that month, His Royal Majesty conveyed this to the Board of Trade with the explicit warning “to ensure in advance, in order to avoid further accountability, that there rather be a surplus than a shortage of the requisite Swedish ships, so that no dearness of commodities might be caused if the Board, in reporting to His Royal Majesty on the number and draught of Swedish ships, were to be over-hasty”.
Be attentive, dear Reader, and you will now be furnished with the key to the promulgation of the Commodity Ordinance. It was of course the Royal Boards that urged the Estates on in this matter; but the Estate of Burghers protested against it (apart from the members from Stockholm, who, be it noted, agreed with the Boards), and as they were not able to entangle commerce in this net straight away, the matter was submitted to the decision of His Royal Majesty, which appeared to recognize the nature of the game when he8 prohibited the Board of Trade, under the threat of being held to account, from being over-hasty. What happened? The said Board, despite all that, submitted its report the following year, asserting the adequacy of the number of our ships, although the Estates a year earlier had regarded them as insufficient to export one-third of our commodities and to import what we require, whereupon the Ordinance was promulgated without further delay.
Had the Estate of Burghers not correctly figured out its purpose? Take the trouble to read its whole report, which is attached below,395 as it is well worth the effort. But who could fear anything when the matter was placed, with a warning of that kind, in such eminent and impeccable hands? The delegates from the towns were indeed aware that it would restrict commerce to a few individuals and that it would lead to speculations in particular in the prices of salt and grain, but it was of no use: vana sine viribus ira.396 The case was greatly embellished. It was said: we ought to obtain salt directly from the producers and boost our shipping companies and shipyards.
The consequences were as consistent with the statute as they were deplorable for our national interest, for:
1 the Dutch and the English were immediately excluded from maritime trade with Sweden unless they were prepared to use sand and stones as ballast. The result of that was
2 that the Dutch and the English were obliged to sell their commodities more dearly in order to cover their freight by the dearness, as they were prevented from recuperating it by the bulk carried; for the salt that was previously used as ballast no longer formed part of their cargoes; as a consequence of which
3 the Dutch through their Retorsion Act of 1725 excluded all Swedish ships from the lucrative carrying trade to their colonies, something which other naval powers would have been equally9 entitled to do with reference to the Swedish Commodity Ordinance.
4 Foreigners were thereby prevented from visiting our ports in the same numbers as before, as they were not allowed to bring with them an assortment of commodities in demand in Sweden aside from the products of their own country. At the Diet of 1723 the Estates found the number of Swedish ships to be inadequate for such a system, as may be observed from His Royal Majesty’s letter to the Board of Trade of 31 July that year and the royal letter of 17 August 1725. This unexpected change of policy inflicted a damaging blow to our commerce, owing to our cold climate and the difficulties of our export trade. Because our winter lasts for six or seven months, we are unable to make more than one voyage to Holland in the summer with our own vessels, which must then by that single run support the crew for a whole year; but the Dutch are able to use their ships during the remaining time in other waters and earn an income almost continually and therefore sail here at lower freight charges than we ourselves can. The reduced number of exporters and the disadvantages of the climate itself therefore naturally increased the freight costs, expensive freight made the commodities dearer, the dearness of the commodities reduced sales, and reduced sales diminished production itself, or, in other words, our products decreased and import prices rose.
5 The lesser staple towns, which lacked commodities that they could export to Spain and Portugal, now had to request all their salt from the few exporters that are to be found in some larger towns. They had to pay for it at a rate at which the salt could cover its freight by itself and thus rather dearly, where they had previously obtained it from the Dutch for half or a quarter of the freight charge and consequently at a more favourable price.
6 When both exports and imports were thus concentrated in a few hands, it was not only the natural dearness10 that then began to afflict our nation but also the obvious monopolies that were associated with that. Salt was our most indispensable foreign commodity; but the price of it rose so much that pitiful complaints were ever afterwards heard during each Diet concerning both its scarcity and dearness, which neither King nor Estates were able to remedy. Specific evidence of that is the petition of the rural population of the Finnish archipelago during the Diet of 1731 for liberty for foreigners, when they came to collect Finnish commodities, to arrive there with a ballast of salt, which was rejected by the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 28 June, § 45. During the following Diet in 1734 the dearness increased and the people submitted a bitter complaint, which His Royal Majesty in § 51 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 17 December that year promised to remedy most assiduously, in part by abundant supply and in part also by other appropriate measures, although that was in fact quite impossible, as§ 56 of the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 December had rejected its import. During the Diet of 1739 the same complaint was submitted by Swedish towns, as may be seen from the Royal Resolution on the General Grievances of the Towns of 12 April.
During the Diet of 1741 the entire rural population was compelled to complain, and His Majesty regarded the matter as resolved by his letter of 1 October, addressed to the Governor of Stockholm and the county governors, regarding the submission of inventories of salt received and other matters, so that the Royal Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 1 September, § 14, declares that salt would thenceforward be available both in sufficient quantity and at a fair price. In this context it is also worth noting that although His Royal Majesty promised, in the above-mentioned letter of 1 October, that if the matter were still not resolved thereby, the same measures would be taken with regard to the salt trade as had previously been applied to the grain trade,11 namely, to exclude it from the terms of the Commodity Ordinance, that move was obstructed, despite the continual increase in dearness and complaints, no doubt through pressure from the monopolists. On 29 May 1742 an order was issued to deposit one-eighth of all salt cargoes in bonded warehouses; despite that, however, the price of the commodity rose, for it was controlled by a few individuals, and the distress became so great that His Royal Majesty, in §§ 55 and 56 of his Resolution on the General Grievances of the Rural Population of 10 September 1743, had to concede that the rural population had fallen into a destitute condition (and could therefore not be helped without some infringement of the Commodity Ordinance) and that the dearness had subsequently increased unnaturally, which must be regarded as all the more incontrovertible evidence of the pernicious monopolies that prevailed in the salt trade as the exchange rate had by then not yet markedly lowered the value of our daler and thus conflated the apparent and the real dearness. During each Diet since then, the King and the Estates have acted to assist commerce, among other things by establishing a Salt Office and a fixed price for salt, but to so little effect that the most Reverend Estate of Nobility during the last Diet, in its Extract of Proceedings for 24 April 1762, conveyed its deep dismay to the other respective Estates “that the more distant regions have been unable even for banknotes, and scarcely indeed for cash, to obtain a few mark of salt, and that the shortage has increased at the very time when the Estates have long endeavoured to avert it and those at home have eagerly awaited forceful action from the Estates of the Realm on this matter”. It was indeed pitiful that the most Reverend Estates of the Realm had to conclude such a long meeting of the Diet without being able to remedy this matter, for salt, which was worth 30 daler a barrel in the summer of 1762, was sold the following winter at 50 daler kmt even in the city of Stockholm, providing evidence that the words neither of contracts nor of statutes are powerful enough to curb self-interest when it in any way enjoys the protection of the laws.12
With regard to the trade in grain and provisions, on the other hand, the Commodity Ordinance had an equally deplorable effect, and it would soon have caused the death of many a Swede had His Royal Majesty not, from a fatherly concern for his subjects, felt obliged, in the case of grain, to suspend it on 12 February 1741 until the end of June, a liberty that was prolonged on 14 April to the end of August but extended on 10 June, on the recommendation of the Secret Committee, to the end of that year and then successively, owing to the need to import these commodities, until the following June, from there to the end of the year, further to July 1743, and finally to January 1747.
His Royal Majesty’s statement on this matter on 11 June 1746, in his warning against unreasonable increases in the price of grain, is noteworthy, namely that “the cost of grain and flour has, on arrival in Stockholm, been quite excessively increased, so that their prices, to the great oppression of the suffering poor, have risen to almost twice as much as they cost the previous winter in Finland, from where they came; whereby the poor were given cause to groan and complain”. The merchants were warned to lower their prices, or else His Royal Majesty promised to resort to such expedients as would certainly suffice to restrain an injurious self-interest and release his loyal subjects from an arbitrary constraint in this trade.
Whatever measures His Royal Majesty may have taken for that purpose, it is clear that they were inadequate to remedy either the constraint or the dearness. For, the following year the Estates of the Realm presented yet another general complaint concerning them and therefore directed their concern in the Resolutions of the Diet of 14 December 1747, § 10, towards the improvement of agriculture, by which little could be achieved, however, as manufactories, established at all costs13 in a country devastated by war and pestilence, had drawn some thousands of people away from farming and increased the number of mouths to be fed in the towns. Moreover, the Commodity Ordinance had turned a large portion of the farmhands into sailors on the new vessels and others into carpenters at home to supply the shipping companies with more vessels and, most damaging of all, had held back the fisheries and the provision trade by the shortage and dearness of salt. Should anyone take the trouble to consider the other foreign goods required by our country, he will soon discover how many difficulties the observance of the Commodity Ordinance has imposed on us with regard to them as well. I do not have the time to deal with that on this occasion. I merely wish to say this: is it more advantageous for the country to collect commodities in great quantities from Lübeck and Danzig, where the Dutch have their emporia, than to allow the latter to bring them straight here? Which will more assuredly bring in contraband, foreign ships or our own mariners, who have friends everywhere and know all the byways intimately? During which era has Swedish commerce flourished more? During that of Gustavus Vasa,397 when a skeppund of pig iron was exchanged in Lübeck for a few barrels of carrots? Or in our own time, when a skeppund of finished bar iron is exchanged for a lispund of coffee beans in Danzig and Lübeck?
But let us also see what effect this has had on our exports. What happened to the iron trade, Sweden’s most important gold mine? When the Commodity Ordinance was promulgated, iron was worth 9 or 10 riksdaler per skeppund in England, but immediately afterwards it dropped during the first three years to 8 and then to 6 or 7 riksdaler per skeppund, which lasted for about 20 years. Our other exports have had to suffer the same fate proportionately. But what is the cause of that?
It is so obvious that it can be understood by the most simple-minded person, yet at the same time so contrary to the nation’s outlook, indeed I14 would almost venture to say that of the whole of Europe, that I cannot expect assent except from those who come fresh to the subject and from intellects unclouded by preconceived ideas and self-interest.
I rest my argument on two axioms concerning commerce. The first is that the more buyers turn up in a market, the higher the price that the seller receives for his commodity, and vice versa. The other is that a commodity never costs as much when I am compelled to offer it for sale as when the buyer is obliged to search for it.
The merchants in our larger staple towns realized quite clearly that the English and the Dutch were obstructing their designs in the major ports of the country: they undersold them in the salt trade or obliged them to offer their fellow citizens bargains; they coveted our iron and other exports and engaged in competitive bidding with our own merchants, so that it was not possible to establish monopolies among us. They realized equally well, on the one hand, that neither the Portuguese nor the Spaniards, lacking such exportable commodities as were allowed to be imported into Sweden, ever sailed here, in relation to which the Commodity Ordinance was needed, and, on the other hand, that neither the Dutch nor the English found it profitable to send a significant number of ships here, as they were not allowed to bring salt as ballast or to carry an assortment of various kinds of general cargo.
Our Stockholm merchants saw that not only the non-staple towns and the entire countryside but also the smaller staple towns would have to come to terms with them regarding all their requirements from abroad, as they themselves had no commodities to ship that were in demand in the salt-exporting ports and the foreigners were prevented from helping them out. What happened? The Commodity Ordinance was promulgated; the buyers of our export products were reduced to a few;15 the prices of our most important exports were therefore bound to decline in value, until most of the ironworking estates fell into the hands of those very exporters, so that even our citizens had to buy the iron from them, and that at a steep enough price.
As few foreigners were able to enter the country, our exporters themselves had to export most of our iron, and for the little that the foreigners were able to take, they were obliged to pay all the less as their voyages here in ballast cost them dearly. When the Commodity Ordinance made it unprofitable for the English and the Dutch to come and get the iron, we were at the same time prevented from charging them a fair price for it unless it was agreed in advance, for we then had to offer it for sale and sell it below cost rather than risk a new and expensive voyage without being certain of a better reception somewhere else; we were thus rendered quite incapable of conducting a steady overseas trade in our iron. This statute is also the basic reason why iron is stored in special weighing-houses in the staple towns and why the Ironmasters’ Association398 has been established at such great expense for that purpose.
What else? Who has benefited from all this? The common response is: our shipping companies and merchants and along with them the entire country. Even if I were to admit that it has increased the number of Swedish ships, it has been shown above that this has been achieved, in an underpopulated country, at the expense of the general public and has knocked the feet from under agriculture. But when we consider the weak state into which Swedish shipping fell during the most recent 20-year war and from which it by itself began to recover during our first and consequently most innocent period of peace, it remains uncertain whether the Commodity Ordinance may reasonably be regarded as having played a part in that. We are astonished to see in the report of the Royal Board of Trade of 22 May 1697 to King Charles XII399 concerning the state of commercial affairs16 at that time that the merchant fleet had grown considerably in 12 to 14 years, so that Stockholm alone had 79 larger or fully equipped ships400 and 150 semi-exempt ones,401 229 in all, which were employed in overseas navigation. The shipping companies earned 500,000 riksdaler annually from overseas freight alone, and there were more than 4,000 seamen on the merchant vessels. The customs revenue grew over ten years to a level that exceeded that of the preceding ten years by 19 tunnor guld, and the maritime customs from Livonia, Estonia and Ingria grew during the same period to 11 tunnor guld reckoned in riksdaler. Would we be able to say any more about our shipping companies over an equivalent period? The Royal Resolution on the General Grievances of the Towns in 1734, § 5, does indeed state that the number of Swedish ships in the Baltic ports had increased; but the same could not be said to have happened in the Mediterranean. And what was most certain was the fact that we were entirely excluded from the lucrative carrying trade to the Dutch colonies by the Retorsion Act of 1725. As far as our merchants are concerned, however, it may be conceded that they have gained by this, at least at first glance, but at whose expense is a more sensitive question. Not at that of the foreigners, for while some of our exports have to be sold below cost, others have to remain in the weighing-houses in our own staple towns, at our expense, owing to the lack of buyers. The salt that we were to obtain directly from the producers under this system cost so much in freight, owing to the fact that the ships, being unable to carry an assortment of other more profitable commodities, had to sail with salt alone, that it became almost twice as expensive as that which we could buy from the Dutch, who used it as ballast. We find further objective evidence for that in the remarkable difference between the prices of salt in Stockholm and Gothenburg, which ranges from 25 to 50 per cent, so that the latter town sometimes finds it preferable to obtain it from Stockholm rather than from Spain, and that chiefly due to the lack of profitable17 export commodities to carry to the salt-exporting ports. Nonetheless, the exporters did well out of this. They were few, and fully engaged in marketing our commodities and ordering foreign ones from abroad. They were thus in a position to set the prices of each at a level that best suited their interests. But the country and the general public have gained no benefit from all this.
The lesser branches of trade were neglected, for the exporters had their hands full with the sale of iron, copper and brass sheeting, brass wire, iron and timber; thus, the other manufactures were bound to decline and die away. Owing to the small number and almost cartel-like character of the buyers, not only were the non-staple towns subjected to greater hardship, but even the lesser staple towns, which did not themselves have enough export commodities, were deprived of their foreign trade, as the English and the Dutch were prevented from visiting them. Previously, not only could more native men but also foreign ones draw bills of exchange, and the remitter could search out the best price, so that it was not feasible to let the exchange rate rise freely; but when the constraints on trade concentrated everything in a few hands, it resembled an autocratic rule, the like of which in exercising financial tyranny the world has never seen. The shortage of salt and grain brought workshops to a standstill, taxed the farmer to the very bones; hampered the fisheries and provision trade; raised the prices of all our manufactured goods; impoverished the Crown and private individuals who were forced to buy them; and made the products (short of providing large bounties, which became a new way of draining the resources, first of the Crown and then of the workers) unsaleable to foreigners. In a word, it has drowned the country in misery.
But is this not an exaggeration? Whoever attentively and impartially observes the fortunes of commerce throughout18 the world will soon discover that the freer commerce has been in a nation, the more commodities, the more workers and the greater industriousness there are, and vice versa; and that such causes must of necessity produce such an effect.
We see the whole of our present fate represented in miniature at the time of Gustavus Vasa. In 1527 he banned the Lübeckers from sailing to most of our ports, with the intention of improving the commerce of the realm, and thus took the first step towards establishing the remarkable difference, otherwise unknown among all trading nations, between staple and non-staple towns. The non-staple towns then lost the lively trade in all kinds of commodities that they had previously conducted in their own harbours; some of the producers then had to become seamen, as a consequence of which the quantity of commodities diminished; then prices were bound to drop, for the commodities had to pass through the hands of the merchants in the staple towns to the foreigners, and the recently revived weaker branches of trade were bound to wither away completely. Nothing was then more inevitable than that the country would soon lose out in the balance of trade with the foreigners, which was the very evil that was to be prevented by this. When the quantity of export commodities diminished, the deficit had to be made good with money, so that the silver currency began to flow out. The King together with the Council of the Realm and the Estates expressed serious complaints about that in the Resolutions of the Diet in Örebro on 24 January 1540, clause 6. “It is likewise also a severe and intolerable injury to the whole country that almost all the merchants in this kingdom have now, be it noted, for many years (and not, therefore, since time immemorial) dealt most unwarrantably with the coinage of the Crown, which almost all of them have carried out of the kingdom and to Denmark, the German towns, Riga, Reval,402 Danzig, Lübeck, and elsewhere.” – – His Majesty then strictly prohibited anyone from that day forward, on pain of the loss of life, estates and property, from doing so,19 although it was impossible to prevent it in a nation involved in overseas commerce that was losing out in the balance of trade as long as the constraint lasted, though it would have ceased of itself had the trade been left free.
Trade cannot bear the slightest constraint without being harmed by it. The same thing happened to us more than 400 years ago that Montesquieu describes as the cause of the decline of agriculture in Africa,403 namely that the grain, which was previously available for sale in abundance, was banned from being exported in 1303, which impeded agriculture and prepared the way for the famine that afflicted the kingdom 12 years later.404 The same question has long been debated in France, though now at last decided by a victory for liberty.405
The English were forced to import grain until they allowed and encouraged the export of it. As long as foreigners were themselves allowed to visit Skåne to buy oxen, they were paid for incomparably well in solid riksdaler. Now we ourselves hazard them at sea and transport them to foreign countries but have to be satisfied with much less; for the seller cannot without loss to himself sail with them from one port to another and even less return home with them. The English have banned all exports of wool; but were that to be strictly obeyed, and if the so-called smugglers were not driven by their own avarice to avert the fate that thereby threatens, that alone would be capable of ruining their expensive sheep farms.
The Chinese never desire to export their commodities to Europe themselves, even if they were able to do so. How easily they can see that their goods would then soon fall in value. We regard that as folly in them, but they possess an abundance of people, commodities and money under their20 system, whereas the Africans, due to their restrictions, inhabit a wilderness and we with our many ships are lacking in everything. Poland, Prussia, Courland406 and Livonia407 regard it as far better to allow Dutch vessels to visit their ports and collect their grain, linen, hemp, wool, etc. than to keep them out by means of navigation acts and commercial ordinances; for now they can be persuaded to pay higher prices for the commodities than if they were available to them in their own ports, unless they wish to return with empty vessels.
But what need is there to provide further examples? Or who can be persuaded by them to believe anything other than what he has heard since childhood? It offends against the fashion and outlook of our time, just as it never enters a seaman’s head that the earth moves and the sun stands still. Regulations, ordinances, exclusive privileges, all kinds of prohibitions, even extending to manifest envy between states and citizens, are the steps by which Sweden has decided to attain the pinnacle of its fortune. What pointless complication and vain exertions! In no way would the great Master of Societies open the way for humanity to a glorious prosperity by such blind and dubious ventures. Nature itself opposes it and demonstrates that nothing but liberty and love of humanity are the appropriate building materials to endow societies with power and prestige. I am no enemy either of shipping or of manufacturing establishments, but I also see how limited all human reason is compared to the depth of wisdom that is required to make a state happy.
It is reasonable, some may think, to allow freedom of trade in a populous, flourishing and morally unspoiled nation; but among us, where none of those predicates really applies, that would be to place the overall good of the society in jeopardy. We have been frightened by that bogey for long enough. Let us see21 what reasons underlie this. Is it not constraint of trades and enterprise that inhibits the multiplication of our workers, chains that no populous nation in the world either bears or could bear without becoming as underpopulated as we are within half a century? What else prevents us from flourishing than that very constraint, which kills the desire for gain and helps one citizen to climb on the shoulders of another? When one person in a state is able to skim off the cream of another’s toil, he must become extravagant, and extravagance infallibly offends morality. Is there not here a clear argumentatio in circulum,408 i.e. that we must not allow free enterprise because we are underpopulated and corrupt, and that we are so because we have not had liberty? If constraints are the true source of our misfortune, we cannot be helped in any way except by liberty, and as long as that does not happen, it is vain to hope for any relief.
Dear reader! the subject is worth pondering; put aside all preconceived ideas; do not imagine liberty in one branch of industry alone, for then you will not get far before you meet with resistance and confusion; in your mind, free the state at once from all the fetters and regulations that confine it; let the example of others convince you of its feasibility, and allow yourself time to consider the matter properly; then you will soon see how free enterprise abroad and at home revives the smallest branch of trade, prevents foreigners from fleecing the country and one citizen from enriching himself at the expense of another; how security for the farmer in the possession of his land and freedom to exercise a craft and make a living as he wishes leads him imperceptibly and without legal regulation to the livelihood that brings him and the country the greatest reward: how crafts and manufactures, when free, inspire the worker to diligence and moderation, when he is not dependent on the inferior work of some badly paid journeymen and is busy getting ahead of others by industriousness and good workmanship; how all the trades22 combined, when free, move people to the right places, where they are most useful to themselves and the whole country: and finally how no political laws in the world have been able to correctly regulate this, which nature achieves so easily and effortlessly.
Should the gentle Reader find that I have taken truth as my guide on this subject, he will presumably not refuse to agree with me; but if, despite my best intentions, I have overstepped the mark, it behoves him to convince me of that with reasoned arguments.
Previous Section:
Next Section: Liite: Alamainen muistio
Places: Africa Danzig (Gdańsk) England Spain Europe Gdańsk (Danzig) Gothenburg Holland Ingria Baltic Sea China Courland Livonia Lübeck Norway Portugal Prussia Poland France Riga Rome Sweden Reval (Tallinn) Germany Skåne Finland Switzerland Tallinn (Reval) Denmark Stockholm Russia Estonia Mediterranean Örebro
Names: Dalin, Olof von Gracchus, Gaius Gracchus, Tiberius Charles XII Gustav I (Vasa) Livy Montesquieu (Charles-Loius de Secondat) Verginia
Biblical references:
Subjects: