§ 39
Tuollaiselta asia minun käsitykseni mukaan näyttää oikeassa valossa tarkasteltuna. En suinkaan halua moittia enkä paheksua säädöksiä, joita on annettu tai voidaan antaa, mutta koska asia on esitettyjen perusteiden nojalla mielestäni erittäin tärkeä ja koko valtakunnan hyvinvointi näyttää sen takia häilyvän veitsenterällä, en ole vapaan valtakunnan kansalaisena voinut saada tunnonrauhaa, ennen kuin olen saanut tuoda käsitykseni yleisön arvioitavaksi. Jos niitä pidetään perusteltuina, korkein valta voinee vielä ottaa tämän ehdotuksen käsittelyynsä ja ne, joilla on käytössään tietoja, joita minulla ei ole, voinevat kehitellä sitä paremmaksi.
Muussa tapauksessa ja jos olisin erehtynyt, lukija kuitenkin havainnee, että käsitykseni ansaitsevat ainakin perinpohjaisen kumoamisen kansan keskuudessa, jonka on itse tunnettava oikeutensa, ja aikana, jolloin monet muut mitä parhaisiin tavoitteisiin pyrkien vatvovat samoja huolia omassa mielessään.
Rahalaitoksen säätelyyn valtakunnan voimaa lujittavalla tavalla ei pankkiiri sinänsä ole pätevä, vaikka hän olisi miten taitava ja rehti tahansa, sillä hän on tottunut pitämään silmällä vain pankin etuja; ei myöskään kauppias, sillä hän tavoittelee vain omaa välitöntä etuaan; ei valtion taloushallinnon virkamieskään, hänhän haluaa vain lisätä kruunun tuloja; eikä myöskään rahapalkkaa nauttiva palkansaaja, joka mieluimmin näkisi kurssin olevan 24 markkaa, vaikka se veisikin kaikki elinkeinot perikatoon; ei lainanottaja eikä lainanantaja, sillä kummankin omat edut ovat pelissä; ja kaikkein vähiten setelikapitalisti, joka näkee joka yö unta seteliensä muuttumisesta riikintaalereiksi ja dukaateiksi.
Kyseessä on paljon suurempi ja pitemmälle ulottuva tavoite kuin kenelläkään mainituista, nimittäin kaikkien elinkeinojen piristäminen ja niiden harjoittamisen turvallisuuden varmistaminen.
Jos tähän pyrkiminen lyödään laimin vielä tälläkin kerralla, kuten tähän mennessä valitettavasti on yleensä käynyt rahaolojen järjestelyissä, ja elinkeinot jätetään näivettymään, turhaa vaivaa on kaikki se työ, jolla haluaisimme parantaa pankin, kaupankäynnin, kruunun, virkamiesten, palkansaajien tai setelikapitalistien asemaa.
Kaikki mainitut tahot imevät mehunsa elinkeinoista eivätkä kykene edes pysymään pystyssä ilman niitä.
Pankin ja kruunun oikeuksien puolustaminen on helppoa työtä, kun maksut voidaan jakaa suuren ansaitsevien työntekijöiden joukon kannettaviksi. Mutta tämä on meille juuri nyt sangen vaikeaa juuri siitä syystä, että taakka on raskas ja sitä kantamassa on vähän hartioita. Ellemme nyt tee uutterasti työtä taataksemme turvan vähäisimmillekin elinkeinoille ja kasvata tällä tavalla väestön määrää, vaan lisäämme keinotekoisilla toimenpiteillä muutamien etuja ja karkotamme työntekijöitä maasta, taakka käy jäljelle jääneille väistämättä joskus liian raskaaksi, niin että he joko sortuvat sen alle tai heittävät sen pois harteiltaan, ja silloin saadaan nähdä, mitä pankki ja kruunu ovat menettelyllään voittaneet.
Kun siis kyseessä ovat valtakunnan raha-asiat ja halutaan päästä suureen tavoitteeseen, on jätettävä syrjään kaikki muut, jotta keskeisin tavoite ei jäisi sivuseikkojen takia saavuttamatta.
En kuitenkaan ole suinkaan sitä mieltä, että kruunun ja virkamiesten oikeuksiin saa suhtautua välinpitämättömästi. Niistä huolehtiminen kuuluu kuitenkin kruunun taloushallinnon tehtäviin. Ne ovat sinänsä tärkeitä asioita, joita käsiteltäneen kamari-, talous-, valtiovarain- ja suostuntadeputaatioissa, eikä niillä ole valtakunnan rahajärjestelmään sen lähempää yhteyttä kuin se seikka, ettei rahamääriä kyetä varmalla tavalla laskemaan ja eikä niistä päättämään, ennen kuin tämä järjestelmä on saatu vakautetuksi, elleivät sitten säädöksemme jää tulevina aikoina kuten tähänkin asti sekavaksi näpertelyksi, joka ei sovi valtakunnan suuresti kunnioitettujen säätyjen yhdisteltävänä parhaillaan olevaan suureen ketjuun, josta koostuu valtakunnan todellinen menestys ja onni.
Tämän aiheen käsittelyssä on tullut esiin erinäisiä käytännön toteuttamiseen liittyviä vaihtelevassa määrin mutkikkaita seikkoja, mutta koska tarkoitukseni on ollut pitää tekstini sellaisena, että ainakin suurin osa lukijoistani sen ymmärtää, olen joutunut sivuuttamaan ne ja pitäytymään itse perustotuuksissa, joita olen yrittänyt selittää yksinkertaisilla esimerkeillä.
Jos yksinkertaista esitystapaa pidetään virheenäni, olen itse kuitenkin pitänyt sitä kunnia-asianani. Jos esitykseni on kuitenkin joiltakin kohdiltaan hämärä, en vain ole nyt kyennyt selittämään asiaani paremmin.
Jos saan kunnian ottaa vastaan arvostelua, toivoisin, että siinä mainittaisiin ensiksi asiat, joista olemme samaa mieltä; siten nimittäin totuus kirkastuu parhaiten ja saavutan tavoitteeni, yleisön ja oman itseni valistamisen.
Suom. Heikki Eskelinen
§ 38
Mikäli lukija saisi kuulla syytöksiä, että tämä ehdotus johtaa vaaralliseen vararikkoon, joka haittaisi valtakunnan luottokelpoisuutta ja loukkaisi valtakunnan kunniaa, älköön hän siitä pelästykö, vaan miettiköön asiaa hiljaa itsekseen. Tätä silmälläpitäen haluan vain muistuttaa
1) että edellä on jo hyvin perustein osoitettu, että niin kupari- kuin hopearahoihinkaan lyödyt taaleri-, markka- ja äyrileimat eivät ole enää satoihin vuosiin merkinneet mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten nyt halutaan pitää aivan varmana asiana, vaan nämä määrät ovat kansakunnan vahingoksi vaihdelleet tavattoman laajasti.
Tässä yhteydessä ei siis todistetusti tarvitse pelätä vararikkoa, kun taaleri tulee 72 markan kurssilla kutakuinkin samanarvoiseksi sekä kolikkoina että seteleinä, ellei sitten samalla tavalla haluta väittää, että kolikkojen lyöttämisessä on jo saatu aikaan 4/9 täydestä vararikosta, vaikka tuommoisen rahan lyönti on raha-asetustemme mukaista.
2) Mutta jos tämä olisi vararikko, alussa on osoitettu, ettei se ole suinkaan ensimmäinen Ruotsissa, vaan sellaisia on sattunut 800-luvulta lähtien nykyaikaan saakka, ja tänä aikana rahamarkka on menettänyt arvoaan nykyisin 70 markaksi säädetyn kurssin mukaan 16 luodista puhdasta hopeaa 1/35 luotiin ja taaleri aina samassa suhteessa. Jos nyt halutaan välttää vararikko ja pitää yllä valtakunnan luottokelpoisuutta alentamalla laskuarvoa, on kysyttävä, mistä ajankohdasta aloitetaan, vuodesta 800, 1600, 1670, 1715 vai 1760? Ellei lähtökohdaksi oteta ensiksi mainittua vuosilukua, todistan vararikon todeksi aivan samoilla perusteilla, joita nyt käytetään. Minulle voidaan vastata: emme mahda mitään sille, mitä ennen on tapahtunut, meidän on vain huolehdittava siitä, että samoin ei käy meidän aikanamme. Juuri saman vastauksen aion antaa niille, jotka haluavat syyttää meitä vararikon aikaansaajiksi: eiväthän tätä tilannetta ole saaneet aikaan valtakunnan nyt koolla olevat säädyt eikä niillä ole sen syntymiseen mitään osuutta, sillä jo kauan sitten ja ennen vuoden 1761 valtiopäiviä laskenta-arvo oli kaikessa kaupassa noussut, eikä hopeariikintaaleria saanut ostetuksi 18 taaleria pienemmällä summalla, vaan seuraavina vuosina hinta nousi tätäkin korkeammaksi.
Tapahtuipa tämä mistä syystä tahansa, lainmukaisesti tai lainvastaisesti, korkeimman vallan omien säädösten perusteella, kuten edellä on osoitettu, tai koronkiskurien toimien takia, koko Euroopassa kuitenkin tiedetään, että tällaista on todella tapahtunut ja että kaikkien tavaroiden hinnat ovat mukautuneet tähän ja että tilanteen järkyttäminen johtaisi samanlaiseen, mutta vielä kivuliaampaan sekasortoon kuin kurssin kohotessa, jolloin korkea taaleriluku kannusti elinkeinonharjoittajia tekemään töitä, mutta kurssin heikkeneminen sitä vastoin tukahduttaa toiminnan kaikilla aloilla.
Kiistattomasti kansakunta haluaa päästä kerralla eroon tästä sekamelskasta korkeimman vallan varovaisen ja kypsästi harkitun ratkaisun avulla, niin että valtakunta kärsisi asiasta mahdollisimman vähän. Sen sijaan kansakunta ei suinkaan usko, että on välttämöntä palauttaa rahalaitos pitkän ja uhkarohkean operaation kautta samaan tilaan, johon se asetettiin 1715, koska ei ole selvää, että juuri silloinen muutos oli paras ja että laskenta-arvon alentaminen, jota on usein ennen yritetty, jolloin se on aina haitannut elinkeinotoimintaa eikä ole koskaan aikaisemmin ollut aikaan saatavissa, voitaisiin nyt toteuttaa.
3) Kukaan muu ei kärsi tästä nyt enemmän kuin henkilö, joka on pitänyt setelipääomaansa käyttämättömänä runsaat 20 vuotta. Sillä, joka on säästänyt arvonsa säilyttävää rahaa tai omaisuutta, on kaikki tallella, ja niillä, joilla nyt on suurimmat setelipääomat, on kiistattomasti vähiten oikeutta saada ne lunastetuksi 36 markan kurssiin, kun he itse ovat saaneet ne muilta haltuunsa puolella tai kolmasosalla niiden arvosta kurssin ollessa korkea. En myöskään käsitä, millaisen isänmaallisuuden perusteella voidaan puolustaa sitä, että muutaman vuoden kuluttua maksettaisiin ulkomaalaisille kaikista korkean kurssin aikana annetuista ja kuparitaalerimääräisiksi kirjoitetuista pankin seteleistä, valtiokonttorin obligaatioista ja kaikista yksityisten velkakirjoista kaksin- tai kolminkertainen määrä riikintaalereita verrattuna siihen määrään, jonka vastineeksi ulkomaalaiset ovat ottaneet ne aiemmin vastaan. Tämä kaikki vältettäisiin suurimmaksi osaksi, jos seteli vakiinnutettaisiin kerralla tiettyä hopeamäärää vastaavaksi.
4) Valtiossa on luultavasti enemmän lainanottajia kuin lainanantajia; joka tapauksessa lainoja käytetään etupäässä elinkeinotoiminnassa, mutta niitä myöntävät kapitalistit ja koronkiskurit. Kumpaa tahoa pitää lukijan mielestä kohdella hellävaraisemmin?
Kurssin alentuessa köyhä lainanottaja keritään kuin lammas, mutta kurssin pysyessä vakaana kumpikaan osapuoli ei kärsi vahinkoa, ja jos kapitalistit todellakin ovat menettäneet jonkin verran, sellaista on tapahtunut ennenkin, ja he myös kestävät menetykset parhaiten. Miten näin selviä tosiasioita voidaan kiistää?
5) Tuollainen kehitys ei olisi suinkaan pahaksi, mikäli pankki tämän vararikon kautta, jos tästä nyt lopulta on kysymys, vahvistuisi sitä mukaa kuin lainoja lyhennetään hieman paremmin kuin muussa tapauksessa. Kruunu on pankille velkaa muutamia satoja kultatynnyreitä, ja kansakunta nääntyy pelkästään tämän velan korkojen maksamisen taakan alla. Mitä vauraammaksi pankki siis tulisi, sitä nopeammin se voisi tällaisen järjestelyn avulla lunastaa setelinsä ja saada maksuvalmiutensa palautetuksi ennalleen, ja sitä helpommin pankki voisi joustaa saataviensa perimisessä kruunulta kaikkien alamaisten helpotukseksi, kun ne taas muussa tapauksessa näännyttävät meidät ja lapsemme ja tekevät kysymykset verosuostunnoistamme aina hankaliksi korkeimmalle vallalle ja saavat kansakunnan vihaamaan niitä.
6) Tämänkaltaiset vararikot sekä paljon suuremmat ja rajummatkaan eivät ole epätavallisia Ruotsissa eivätkä muissa valtakunnissa, eivätkä ne silti menetä uskottavuuttaan. Esitän ainoastaan kaksi esimerkkiä.
Yhden hopeataalerin arvoisiksi leimatut hätärahat menettivät toki kaupassa ja liiketoimissa tuntuvasti arvoaan, niin että hätärahoilla ostettaessa tavaroiden hinnat olivat taalereissa kaksin- tai kolminkertaisia, mutta korkein valta itse pudotti hätärahojen arvon vuodessa hieman runsaaseen sadasosaan1 ja muutti samalla yhtäkkiä useita kapitalisteja kerjäläisiksi. Mutta juuri silloin ja tuon toimenpiteen kautta valtakunta sai takaisin uskottavuutensa.
Nyt ei sen sijaan puhuta lainkaan setelirahan arvon riistämisestä eikä sen vähäisimmästä huonontamisestakaan, vaan ainoastaan sen arvon vakiinnuttamisesta, joka tällä lähes ainoalla valtakunnassa nykyisin kiertävällä rahalla jo nyt todellisuudessa on kaupankäynnissä ja elinkeinotoiminnassa. Aikanaan hätärahojen arvo pudotettiin yhdellä iskulla 1/96:aan nimellisarvostaan, mutta vaikka vertauskohdaksi otettaisiin paras taalerimme vuoden 1715 rahasäädöksemme jälkeen, seteliraha ei ole menettänyt yli puoltakaan alkuperäisestä arvostaan siitä huolimatta, ettei sillä alkuaankaan ole ollut vakiintunutta arvoa, kuten edellä on osoitettu; ja silti tuota kehitystä sanotaan ennen kuulumattomaksi.
Ranskan pankki lopetti toimintansa suunnilleen samaan aikaan, kun Ruotsi vei hätärahoiltaan arvon, mutta miten se tapahtui? No, siellä tehtiin 3 000 miljoonan livren vararikko, minkä summan vastine Ruotsin laskutavan mukaan oli 20 000 kultatynnyriä eli suunnilleen 50-kertaisesti koko setelistömme; silloin kruunu pääsi kerralla irti velastaan.
Eiköhän Ranskan uskottavuus ole tuon jälkeen ollut entistä vankempi? Toisin sanottuna: miksi intetään, että se keino, jolla varmimmin palautetaan reaaliseen omaisuuteen perustuva luottamus, on tuon luottamuksen kannalta vaarallisin?
Ruotsin seteliraha ei menetä tällaisen säädöksen takia mitään nykyisestä arvostaan; kaiken, minkä se on menettänyt, se on menettänyt jo aikaisemmin. Ja se meistä on varmasti liian yksinkertainen ja hyväuskoinen, joka antaa uskotella itselleen, että nykyisin setelipääomia omistava ulkomaalainen tai maanmies on todellakin maksanut 1 hopeariikintaalerin tai 9 taalerin plootun jokaisesta 9 taalerin setelistä tai tuon arvon mukaisen tavaramäärän; silti he ujostelematta vaativat saada tämän summan pankista.
Kurssin määräämisellä kiinteäksi ei loukata setelien tämänhetkisten omistajien, vaan koko kansakunnan oikeuksia. Jos nyt hankitaan kansakunnalle oikeutta alentamalla kurssia ja aiheutetaan siten elinkeinotoiminnan lamaantumista, se on mielestäni kaikkein riskialtein valinta.
§ 37
5) Koska korkea kurssimme on myös epäilemättä seurausta siitä, että vekselien tarvitsijoita on paljon mutta niiden asettajia vähän, ja tämän tilanteen syyt saadaan selkeästi esiin viimeaikojen kauppasäännöksistämme, olisi tarpeen vähentää ensiksi mainittujen ja lisätä viimeksi mainittujen määrää.
Tämän takia pitäisi kaikkien lyhyttavara- ja siirtomaatavarakauppiaiden, tehtailijoiden ja käsityöläisten, joiden on tilattava ulkomailta tavaraa ja raaka-aineita, sekä aatelisten ja muiden säätyläisten saada 22. maaliskuuta 1673 annetun kauppa-asetuksen 5. §:n mukaisesti joko tukuittain omissa nimissään tai yhtiöiden ja välittäjien kautta viedä maasta ja tuoda maahan tavaraa sekä käydä vekselikauppaa, varustaa laivoja ym.
Nämä ovat ne muutamat yksinkertaiset keinot, joilla valtakunnan rappiolle mennyt rahajärjestelmä eittämättä saadaan kuntoon ilman keinotekoisia ja kalliiksi käyviä toimenpiteitä ja suurta päänvaivaa. Niiden kohtuullisuutta voidaan tuskin kiistää, ja toteutus on yhtä yksinkertainen kuin itse ehdotuskin.
§ 36
4) Pankkiin suoritettavat maksut on mahdollisimman suuressa määrin suhteutettava siihen aikamäärään, jonka kuluessa pankki sitoutuu lunastamaan kaikki setelinsä, ja ne on otettava vastaan lainanottajalle parhaiten sopivana rahalajina, kultana, hopeana, kuparina tai seteleinä; huomattakoon kuitenkin, että kaiken on tapahduttava 1. ja 2. kohdassa osoitettujen perusteiden mukaisesti, jolloin pankki saa nopeammin haltuunsa reaalista rahaa lunastaakseen sillä seteleitään muilta ja pystyy siten varmemmin säilyttämään maksuvalmiutensa.
§ 35
3) Kaikki lainat, kaupat, sopimukset ja millaiset välipuheet tahansa, jotka ovat peräisin ajalta ennen vuotta 1757 ja joiden sisältämiä sitoumuksia ei vielä ole loppuun asti täytetty, olivat ne sitten pankin ja kruunun tai niistä jommankumman ja yksityisen tahon välisiä tai yksityisten tahojen keskenään tekemiä, pitäisi kaikki selvittää ja maksusuoritukset hoitaa loppuun 36 markan kurssilla, kuitenkin siten, ettei mitään jo suoritetuilla maksuilla selvitettyjä asioita saada millään verukkeella ottaa uudelleen käsiteltäviksi ja asettaa kiistanalaisiksi. Mutta kaikki myöhemmät sitoumukset, jotka ovat yhä voimassa, on maksettava niiden laatimisajankohtana voimassa olleen kurssin mukaan, ja jotta tästä seikasta ei aiheutuisi kiistoja eikä oikeudenkäyntejä, on kaikkien myöhempien vuosien keskimääräiset kurssit selvitettävä ja annettava asetuksella tiedoksi sekä määrättävä mainittuina vuosina annettujen sitoumusten suorittamisen perusteiksi, mikä on erityisesti otettava huomioon kaikissa edelleen voimassa olevissa työ- ja kustannussopimuksissa.2
Tämä nostattaa varmaan väistämättä runsaasti vastaväitteitä joiltakin tahoilta, mutta asia perustuu kokonaan oikeudenmukaisen rahajärjestelmän luonteeseen. Jos nimittäin kaiken kaupan on perustuttava reaaliarvoon ja juuri kurssi määrittää sen, miten paljon reaaliarvoa sisältyi paperien kirjoittamisen aikaan sovittuun taalerisummaan, ei toki mikään ole kohtuullisempaa kuin se, että jokainen saa maksutapahtuman yhteydessä sen, mitä hänelle kurssin mukaan kuuluu.
Kiistattomasti tällöin toki syntyy jonkinmoista hämminkiä maksusuoritusten kanssa, ja kaikki mahdollisuudet keinotteluun kurssin nousulla tai laskulla katoavat kerralla, mutta pitääkö joidenkin epäkohtien takia ajaa kumoon koko hanke? Pahat teot on jo tehty. Kaiken korjaaminen on mahdotonta, mutta asian jättäminen entiseen sekasortoon on koko valtakunnalle ja vapaudelle kuolemaksi. Jos vähäisten hankaluuksien pelossa menetettäisiin kaikille liiketoimille elintärkeä turvallisuus, tämä vastaisi vuodon saaneen laivan jättämistä uppoamaan, sen sijaan että nähtäisiin vaivaa veden pumppaamiseksi pois ja matkustajien ja miehistön pelastamiseksi.
Monien pienten sitoumusten selvittelyn välttämiseksi voidaan kuitenkin kaikki vuoden 1757 jälkeen sovitut maksuvelvoitteet, joiden summa ei nouse 10 000 kuparitaaleriin, maksaa sen kurssin mukaan, joka ensimmäisessä kohdassa ehdotetulla tavalla määrätään.
§ 34
2) Kaiken tästä lähtien lyötävän rahan on koostuttava hopeisista riikintaalereista tai sen määräosista, joiden metallipitoisuus ja paino vastaavat omaa Ruotsin riikintaaleriamme, koska laadultaan huonommissa sekoituksissa ei mene hukkaan vain kupari, vaan niistä lyötyihin huonompiin rahoihin sisältyvä puhdas hopeakin menettää niissä arvoaan. Tähän mennessä lyödyt hopeakolikot saavat silti pysyä vapaasti kierrossa yleisesti, mutta niitä lasketaan liikkeelle ja niitä otetaan vastaan vain siitä arvosta, joka niiden sisältämällä puhtaalla hopealla on suhteessa hopeariikintaaleriin, ja nämä arvot voidaan tiedottaa kuulutuksella ja lisäksi almanakoissa.
Kuparirahaa voitaneen hopearahan puutteessa varmaan käyttää kuten tähänkin asti kaupassa ja muussa liiketoiminnassa, mutta ei suinkaan siihen leimatun nimellisarvon mukaisesti, vaan arvosta, joka määräytyy rahan painosta ja kuparin kansainvälisen hinnan suhteesta hopean hintaan. Tämän takia pankki, joka epäilemättä parhaiten tuntee kuparin hinnan, voisi käymänsä kuparikaupan perusteella vuosittain esittää hänen kuninkaalliselle majesteetilleen laskelman kuparin hinnan suhteesta riikintaaleriin eli miten monta kupariäyriä, 6 ja 9 taalerin plootua jne. sinä vuonna vastaa yhtä hopeariikintaaleria, minkä jälkeen kruunun on kaikessa maksujen perinnässä otettava niitä tästä arvosta vastaan, eikä tällöin pidä ottaa lainkaan huomioon rahanlyöntipalkkioita eikä -kustannuksia, koska ne aina tarjoavat mahdollisuuksia uusiin petoksiin, vaan kruunun tai pankin on valtakunnan hyväksi korvattava kaikki tuollaiset kustannukset.
Jotta alamaiset voisivat yleisesti valvoa tätä pankin laskelmaa, heillä on kuitenkin oltava paitsi vapautta maksaa kruunulle menevät maksunsa haluamallaan rahalajilla myös oikeus soveltaa kaikessa yksityisessä kaupankäynnissä kupari- ja hopearahan välistä kurssieroa kuparin hinnan nousun tai laskun mukaisesti; sellaista eroa ei kuitenkaan voi koskaan syntyä, jos pankin laskelma on puolueettomasti laadittu.
Jos pankki haluaisi lunastaa seteleitä plootuilla tai kupariäyreillä, tämän on myös aina tapahduttava täsmälleen tuon laskelman perusteella; sillä vasta silloin, mutta ei koskaan muuten, alamaisten omaisuudella on täysi turva, eikä kuparirahan ja hopean suhteessa ilmenevä sekavuus ole verrattavissa tähän varmuuteen, jota ei millään muulla tavalla voida saavuttaa. Uskon myös, että nämä vähäiset hankaluudet kannustaisivat alamaisia kutakin tahollaan vaihtamaan kuparinsa hopeaksi ja siten vetämään maahan hopeaa ulkomailta. Pelkään nimittäin toisaalta, että sellaiset suuret hopean tilaukset, joita pankin pitäisi tehdä ulkomailta muuttaakseen kuparin hopeaksi, saattaisivat korottaa hopean hintaa ja aiheuttaa pankille merkittävästi tappiota.
Käyköön näissä asioissa miten käy; erittäin välttämätöntä kuitenkin on, ettei kuparirahalle missään tapauksessa määrätä kiinteää suhdetta tiettyyn riikintaalerisummaan. Se nimittäin vie meidät samaan sekamelskaan, jossa olimme 1600-luvulla.
§ 33
Sanoin: setelien arvo on pitävästi määriteltävä suhteessa riikintaaleriin eli hopeaan eikä sitä näin olleen saa koskaan laskea eikä korottaa, niin kauan kuin seteleitä on liikkeessä, jotta elinkeinot voisivat jollakin lailla luottaa seteleihin. Moni pitänee kuitenkin tuollaista setelien arvon vakiinnuttamista toisaalta kohtuuttomana, toisaalta mahdottomana.
Mitä ensiksi mainittuun käsitykseen tulee, edellä esitetystä voi havaita, etteivät ne muussa tapauksessa voi koskaan tulla kiertoon tai olla rahana minkäänlaiseksi hyödyksi. Mitä taas jälkimmäiseen käsitykseen tulee, haluan tässä torjua erityisesti ne vastaväitteet, joita käytetään, kun halutaan osoittaa tämä toimenpide mahdottomaksi.
Sanotaan, että se on turhaa, niin kauan kuin pankki ei kykene sitoutumaan kaikkien seteleiden lunastamiseen kerralla, sillä vekselin asettaja voi odotusaikana korottaa vekselinsä samoin kuin kauppias tavaransa hintaa. Niin voi käydä setelistön kasvaessa, mutta ei sen supistuessa. Kokemus kumoaa tämän liiankin selvästi, sillä vaikka pankki ei ole vuoden 1762 valtiopäivien jälkeen tehnyt muuta kuin estänyt uusien lainojen ottamista ja vetänyt sisään seteleitä sekä pääoman että koron maksuina, kurssi on siitä huolimatta itsestään ja ennen 70 markan kurssin määräävän säädöksen antamista laskenut 108 markasta 73–75 markkaan; tässä ei nyt ole aikaa selvittää, onko tämä nopea kurssin lasku kuitenkin vahingoittanut vai hyödyttänyt elinkeinoja.
Kun tällaista on voinut itsestään tapahtua, ennen kuin pankki on määritellyt, miten suurta hopea- tai kuparimäärää kukin taaleri vastaa, miten paljon varmemman pohjan toisikaan nyt tämän tapahduttua se, että nämä vaihtosuhteet jäisivät pysyviksi?
Jos edellä mainitut hopealainat otettaisiin, kysyn: mitä pankki silloin luovuttaisi hopean vakuudeksi? Ei muuta kuin valtakunnan säätyjen takauksen ja pankin sen perusteella antamat velkakirjat. Jos tuollaisia lainoja voitaisiin saada, eivätkö velkakirjat sekä takaus olisi olleet lainanantajalle yhtä arvokkaita kuin hänen luovuttamansa hopeapääoma siitä riippumatta, ettei hän ole vuosiin voinut vaatia niiden lunastamista? Tietysti olisivat, eihän hän muuten olisi luovuttanut hopeaa niiden vastineeksi.
Jos nämä pankin velkakirjat voivat merkitä tiettyä kiinteätä ja vähentymätöntä hopeamäärää, mikä sitten estää sen, että pankin setelit, jotka eivät kuitenkaan ole muuta kuin velkakirjoja, eivät voisi olla merkitykseltään samanlaisia, kunhan pankki omien laskelmiensa mukaisesti määrittelee tarkasti, kuinka monen vuoden kuluessa kaikki setelit on lunastettava, esimerkiksi jokainen taaleri yhdellä riikintaalerin kahdeksastoistaosalla. Valtakunnan säädyt takaavat uudelleen seteleiden arvon säilyvyyden ja niiden lunastamisen, ja setelin haltijalle, olkoonpa hän ulkomaalainen tai kotimaan kansalainen, osoitetaan, miten hän voi hankkia saatavansa laillisessa oikeudenkäynnissä pankin hallitsemista kiinteistä panteista, ellei hän sitä ennen saa pankilta vapaaehtoista maksua.
Kun näin on menetelty, kaikki setelit siitä riippumatta, onko ne kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi, ovat tosiasiassa samanarvoisia kuin riikintaalerimääräiset setelit ja kelpaavat kaikessa koti- ja ulkomaankaupassa käyvän hopeapääoman veroisina joko hyvin vähäisellä kurssierolla tai täysin ilman sitä: onhan niin oman maan kansalaiselle kuin ulkomaalaisellekin samantekevää, saako hän käteensä hopeaa vai setelin, jota vastaan hän voi varmasti saada saatavansa hopeana ennemmin tai myöhemmin.
Mutta niin kauan kuin niiden vastineeksi ei ole asetettu mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten edellä on todistettu, mitään todellista määräaikaa niiden lunastamiselle reaalipääomalla ei ole ilmoitettu saati sitten osoitettu väylää, jonka kautta setelin haltija voisi sitä vastaan vaatia pankilta sen haltuun talletetut rahat, ei ole mitään aihetta ihmetellä sitä, että ne ovat tunnetulla tavalla menettäneet arvoaan; kummastuttavaa päinvastoin on, että ne ovat voineet säilyttää arvostaan niinkin paljon kuin siitä yhä on jäljellä.
Tämän kaikkein tärkeimmän operaation toteuttamiseksi pankki voisi voimiensa heikkoudesta huolimatta antaa jokaiselle halukkaalle hetimmiten tilaisuuden seteliensä lunastuttamiseen joko työhopealla2 tai riikintaalereilla, plootuilla tai kupariäyreillä, mutta huomattakoon: tämän on tapahduttava siten, ettei kuparin arvoa määritellä rahaan lyödyn nimellisarvon, vaan sen sisältämän kuparin painon sekä kuparin ja hopean metalliarvon välisen suhteen mukaan, sillä muuten asia pilataan täydellisesti.
Näin toimittaessa pankki ei vaaranna mitään. Todellinen raha tulee käyttöön, ja seteleiden arvoon aletaan yleisesti luottaa, ja ne vedetään vähitellen kierrosta.
Englannissa nähtiin esimerkki tällaisesta menettelystä joitakin aikoja sitten, kun luottamus Lontoon Pankin2 seteleihin alkoi vähetä. Vaikka pankin käyvän metallirahan varanto vastasi tuskin kymmenesosaakaan sen setelien yhteissummasta, se antoi kaikille tilaisuuden seteleidensä lunastuttamiseen, ja silloin toki aluksi pankkiin syöksyikin melkoisesti väkeä, mutta vyöry pysähtyi heti, koska setelit liikkuivat entistä vilkkaammin, ja luottamus pankkiin palasi ennalleen.
Ruotsin pankissa, johon merkittävä osa setelistöstä virtaa vuosittain pääomina ja korkoina ja jonka seteleitä mielellään käytetään, kunhan niiden arvo on edellä esitetyllä tavalla täydellisesti taattu, se seteleiden määrä, joka tuon lisäksi voisi tulla lunastettavaksi, on jokseenkin merkityksetön. Ja vaikka pankin varanto tyhjenisikin ja lunastukset jouduttaisiin ajoittain keskeyttämään, kunnes uusia varoja ehtisi kertyä ulkomaankaupan tullien, kupari- ja vasaraveron ym. kautta, tällaiset seikat eivät aiheuttaisi mitään heikennystä, kunhan lunastuksen perusteet pysyvät koko ajan samoina. Mutta ellei näin toimita, valtakunnan finanssit jäävät tulevaisuudessakin vaille kohennusta ja pankki vaille vakautta, ja edellä esitetyt vahingolliset seuraukset ovat väistämättä edessä.
Kun siis valtakunnan säädyt tekisivät asiasta päätöksen ja kun pankkideputaatio määrittelisi sen toimeenpanon menetelmät, pankille ei pitäisi jäädä juuri muuta tehtävää kuin toteutuksen kirjanpidon hoitaminen.
Tässä yhteydessä on myös toivottavaa, että pankin kannalta ehdottomasti salassa pidettäviä asioita jäisi jäljelle vain vähän jos lainkaan, valtuutetut kävisivät kutakuinkin tarpeettomiksi tai heiltä olisi ainakin viety tilaisuus harjoittaa mielivaltaa valtion kannalta elintärkeissä asioissa.
Hyvää asiaa ei tarvitse koskaan salata; jos asiassa taas on vikaa, tämän tunnistaa parhaiten salailusta.
§ 32
Kun olen nyt tällä tavalla yrittänyt saada täytetyksi alussa antamani lupauksen kolme ensimmäistä kohtaa, minun järjestyksessä seuraavana tehtävänäni on tuoda oma yksinkertainen ehdotukseni tarkkaavaisen lukijani silmien eteen.
Kuten edellä yritän tässäkin puhdistaa asian ympäriltä kaikki monimutkaiset olosuhteet, jotka saattaisivat toisin meneteltäessä jättää tällaiseen aiheeseen tarttuvan esityksen hämäräksi tai epämääräiseksi.
Niinpä viittaan ensiksi siihen, mitä alussa on esitetty luonnollisesta rahajärjestelmästä, että nimittäin jokaisella täytyy olla oikeus saada kunnollisesta tavarasta käypä ja arvoa vastaava maksu eikä ketään saa painostaa tyytymään pelkkiin leimoihin tai mielikuviin.
Kun seteliraha on nykyisin melkeinpä ainoa keskuudessamme liikkeessä oleva rahalaji eikä sillä sinänsä ole mitään sisäistä arvoa ja se on tähän mennessä kokenut monenmoisia arvonmuutoksia edellä mainituista syistä, on mielestäni tarpeen selvyyden saaminen 1) siitä, miten suuren määrän puhdasta hopeaa lasketaan tulevaisuudessa vastaavan setelitaaleria eli kuinka monta setelimarkkaa ja -taaleria lasketaan hopeariikintaaleriin. Huomattakoon, että tämä vastaavuus on sovitettava pankin varallisuusaseman mukaiseksi, ennen kaikkea kuitenkin sen arvon mukaan, joka tavaroilla nykyään suunnilleen on ja jonka varaan useimpien elinkeinojen toiminta perustuu. Tämä vastaavuus on kertakaikkisesti määrättävä, ja pankin on sen mukaisesti sitouduttava lunastamaan ennemmin tai myöhemmin setelinsä hopealla tai rahaksi muutettavissa olevilla tavaroilla.
Kun rahajärjestelmässä viime vuosisadalla ilmeni kuparirahan epävakautta suhteessa hopearahaan, ja jo tuolloin oli käytössä kaikkea muuta rahaa vähäarvoisempia pankin3 velkaseteleitä, jotka nostivat kurssia samoin kuin nyt, koska pankki ei kyennyt maksamaan niiden täyttä arvoa heti vaadittaessa, sanoi kreivi Gustaf Bonde2 Tukholmassa 28. lokakuuta 1664 päivätyssä kirjoituksessaan Oförgripeliga tankar öfver då warande myntets ostadighet:3 ”Kaiken kannalta oli tarpeen, että rahan hinta pysyy tiettynä, niin että luovuttaja ja vastaanottaja hyväksyvät sen samalla tavalla, ja vähemmän sekaannusta ja vahinkoa aiheutuu, jos sille annetaan tietty (vaikka oikean arvon ylittäväkin) arvo kuin jos vallitsee epätietoisuus sen arvosta.” Tämän jälkeen hän puhuu jotakin Rooman valtakunnan raha-asioista ja tekee siitä seuraavan päätelmän: ”Tästä ja paljosta muusta voidaan tehdä selvityksiä ja todeta se välttämättömyys, että rahalla on kaikissa kuningaskunnissa oltava kiinteä arvo ja se on pidettävä vakaana, jos hallitsija haluaa välttää alamaisten talouden sortumisen, köyhien sortamisen, kun heidän on puutteessa ja suuressa ahdingossa otettava vastaan se mitä heille annetaan ja luovutettava se jälleen pois sillä hinnalla, jolla rikkaat haluavat ottaa sen vastaan.”
”Sen takia on tarpeen (hän jatkaa), jos halutaan välttää Jumalan rangaistus, että tuollainen arvo määritellään kiinteästi rakkaassa isänmaassamme, varsinkin kun otetaan huomioon ne anomukset ja valitukset, joita säädyt viime valtiopäivillä4 esittivät esivallalle tämän sekaannuksen takia, muuten on pelättävissä, että köyhän väen huokaukset johtavat Jumalan kostoon ja että lopuksi valtakunnassa syntyy mellakka, jonka rauhoittaminen olisi liekkien leimahdettua paitsi hankalaa myös riskialtista.”
”Tämän kaupalle, vaihdannalle ja muulle sellaiselle aiheuttaman vahingon pidemmälle menevä todistelu paisuu liian laajaksi ja on tarpeetonta, koska luultavasti kukaan ei enää aseta tätä kyseenalaiseksi.”5
Saman tutkielman loppupuolella hän vielä sanoo: ”Kuten kaiken tämän (nimittäin sen, mitä hän on ehdottanut pankin pitämiseksi pystyssä) on tapahduttava esivallan arvovallan ja kaikille antaman takuun nojalla, näyttää varsin aiheelliselta, että esivalta hankkii itselleen tiedot pankin tiliasemasta ja muodostaa ja nimittää laitoksen välttämättömyyden huomioon ottaen sille sellaisen johdon, ettei tuo hyödyllinen laitos enää joutuisi tuollaiseen labyrinttiin ja vaaraan sellaisina aikoina, jolloin kärsivällisyyttä ei ehkä riitä yhtä pitkälle kuin nyt.”6
En halua täsmällisestä määritellä, miten suuri tämän hopeamäärän on oikeastaan oltava ja kuinka monta taaleria ja markkaa on laskettava yhden hopeariikintaalerin vastineeksi, mutta rohkenen väittää, että jos vaihtokurssi supistetaan pienemmäksi kuin 70 markkaan riikintaalerilta, elinkeinot kokevat kauhean iskun, ja pankki saa kokea sen kipeästi, ja jos taas vaihtokurssi kohotetaan paljon yli 70 markaksi, kasvatetaan tarpeettomasti laskenta-arvoa ja vähennetään setelipääomien reaaliarvoa. Pidän tästä syystä parhaana, että murtoluvuilla laskemisen välttämiseksi olisi soveliainta vakiinnuttaa kurssi 72 markkaan, koska silloin vuoden 1715 markka- ja taaleriluku on nettomääräisesti kaksinkertaistettu ja tavaroiden hinnat ovat kutakuinkin tasapainossa tämän tason kanssa tai perustuvat pikemminkin korkeampaan kuin alempaan kurssiin.
§ 31
Nykyään on kuultu paljon puhetta pankille otettavan hopealainan hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä seteleiden realisaation aikaansaamiseksi. Ennen kuin esitän oman ehdotukseni rahajärjestelmämme saamiseksi raiteilleen, minun on siis ilmaistava kantani tähänkin asiaan.
Mielestäni pankin hallussa olevan plootupääoman tai muun sen hallussa olevan tai sinne tulevaisuudessa virtaavan käyvän tavaran käyttäminen hopean ostamiseen riikintaalereiden lyömistä varten ei olisi vahingoksi, jotta siten saataisiin hopearaha kiertoon. On kuitenkin huomattava, että siitä on hyötyä vain, jos setelit saavat tietyn ja suhteessa hopeaan muuttumattoman arvon. Sen sijaan hopealainan ottaminen on täysin tavoitteen vastaista, tavoitteenahan on setelistön supistaminen ja realisointi.
Hopealaina voidaan toteuttaa ensisijaisesti kolmella tavalla.
Ensimmäinen vaihtoehto on hankkia pankin velkasitoumuksia vastaan ulkomainen laina, johon on lisättävä vuotuiset korot. Esimerkiksi: jos pankki olisi setelien realisointia varten lainannut ulkomaiselta pankilta 400 000 riikintaalerin summan 4 prosentin korolla, tämä laina maksaisi pankillemme vuotuisina korkoina 16 000 riikintaaleria eli 72 markan kurssin mukaan 288 000 taaleria kuparirahaa eli lähes tynnyrin kultaa. Tämän vastineeksi pankki olisi antanut maksusitoumuksensa eli obligaationsa samalle riikintaalerisummalle, jonka pankki katsoo vastaavan edellä mainittua riikintaaleripääomaa.
Jos tällaista ulkomailta otettua lainaa ei maksettaisi 12 ½ vuoteen, korkosumma kasvaa jo 200 000 riikintaaleriin eli pääoman puolikkaan kokoiseksi; mutta jos valtakunta ei kykenisi maksamaan sitä ennen kuin 25 vuoden kuluttua, vaikka lainaajapankki sinä aikana vaihtuisikin, ulkomaalainen olisi tuon lainan avulla kaksinkertaistanut riikintaalerisummansa Ruotsin kustannuksella.
Kasvattaako vai vähentääkö tuollainen menettely Ruotsin hopeavarantoa, helpottaako vai vaikeuttaako se realisointia ja hyödyttääkö se tämän takia valtakunnan taloudellista asemaa vai ei, tätä ei tarvinne pitemmälti todistella. Muuten voidaan esittää mitä näkökohtia halutaan ja syyttää lainahankkeen vastustajia joko tietämättömyydestä tai pahantahtoisuudesta, mutta päivänselviä tosiasioita ei voida koskaan kiistää eikä niiden luonne muutu, sillä ne ovat muuttumattomia.
Hyvä lukija! Kiinnitäpä lisäksi huomiota siihen, mitä pankki on tuollaisessa tapauksessa luovuttanut ulkomaalaiselle vakuudeksi tästä hopeavarannosta. Ei muuta kuin setelinsä eli velkakirjansa, jonka lunastamisen takeena tietyn maksuajan tullessa ovat valtakunnan luottokelpoisuus ja valtakunnan säätyjen takaus. Mitä muuta meidän pankkimme setelit ovat kuin pankin velkakirjoja? Jos siis pankki on voinut antaa uusia velkakirjoja, joilla ei aiemmin ole ollut mitään arvoa, riittäväksi vakuudeksi hopeasta tai riikintaalereista, on täysin selvää, että pankki olisi voinut paljon helpommin pitää samalla keinolla vanhat velkakirjansa kutakuinkin niiden entisessä arvossa. Mitä hyötyä tuollainen operaatio näin ollen tuottaa?
Ensimmäiseksi setelistö kasvaa 400 000 riikintaalerilla eli 72 markan kurssilla laskettuna 24 kultatynnyrin verran, kunnes pankin seteleitä on tuon summan arvosta ehditty noilla varoilla lunastaa.
Toiseksi pankki ja valtakunnan talous menettävät 16 000 riikintaaleria vuotuisina korkomenoina aivan turhaan, mikä olisi voitu täysin välttää, jos pankki olisi samalla tavalla taannut vanhojen velkakirjojensa nimellisarvon kuin uusienkin. Uusien liikkeelle laskemisesta maksamiensa korkojen sijasta se olisi saanut vanhoista vuotuista korkoa lainanottajilta ja olisi tämän takia voinut vuosittain lunastaa tuolla nyt väistämättä katoavalla summalla 16 000 riikintaalerin edestä enemmän seteleitä.
Kolmanneksi sen jälkeen, kun realisaatio on toteutettu noiden 24 kultatynnyrin avulla, setelistö on yhtä suuri, ja pankki on velkakirjansa erääntymispäivänä yhtä uhatussa asemassa ulkomaalaisten edessä kuin se olisi muussa tapauksessa ollut Ruotsin miesten vaatimukset kohdatessaan.
Neljänneksi: jos pankki nyt ennakolta pitää varmana, että se omistaa suuren velkakirjansa erääntymispäivänä niin suuren hopeamäärän kuin sen lunastamiseen tarvitaan, miksi tätä ei heti vakuuteta Ruotsin alamaisille? Olen varma siitä, etteivät he suinkaan ole epäluuloisempia kuin ulkomaalaiset, kunhan heille luvataan vastaava varmuus.
2) Hopealaina voidaan ottaa myös kotimaisilta kauppiailta tai kapitalisteilta, kun heidät houkutellaan edullisin ehdoin keräämään hopeaa kokoon ja tallettamaan se pankkiin tämän velkakirjoja vastaan.
Tämä laina on luonteeltaan aivan samanlainen kuin ensiksi mainittukin, sillä mitäpä muuta nämä velkakirjat ovat kuin pankin uusia seteleitä, jotka säilyttävät aina saman arvonsa hopeaan verrattuna, olivat ne kenen käsissä tahansa, kunhan pankki ei kiistä lunastusvelvollisuuttaan sovittuna aikana.
Pankki menettää kummassakin tapauksessa yhtä suuren summan, ja erona on vain se, että ensiksi mainitussa tapauksessa ulkomaalaiset, jälkimmäisessä taas Ruotsin miehet vievät pankista käypää rahaa.
Jos nämä velkakirjat vastaavat nimellisarvonsa mukaista hopeamäärää kuten niiden väistämättä on vastattava, ennen kuin kukaan tohtii luovuttaa hopeaansa niitä vastaan, kysyn uudelleen: miksi ei sitten pankin muille velkakirjoille, joiden lunastamiseksi tuollaista lainaa pidetään tarpeellisena, anneta samaa muotoa ja vakuutta kuin uusille? Eikö lainan ottamista olisi silloin voitu kokonaan välttää, jolloin korkosumma olisi jäänyt pankin varoiksi?
Kolmas tapa hankkia hopeaa pankille setelien realisointia varten on ostaa pankkiin tulevilla seteleillä hopeaa riikintaalereiden lyömiseen.
Kun tiedetään, mitä pankin seteli on, siis pankin velkakirja pääomasta, joka setelin haltijalla on oikeus siltä vaatia, havaitaan helposti, että kun pankki on millä tavalla tahansa lunastanut velkakirjansa mutta luovuttaa sen tai uuden samalle summalle kirjoitetun setelin heti uudelleen, tämä ei ole muuta kuin uusi laina, kuitenkin sillä erotuksella kahdesta edellä mainitusta lainaamistavasta, että tällöin pankki välttyy maksamasta korkoa lainatusta hopeapääomasta, toisin kuin kummassakin edellä mainitussa tapauksessa.
Tällä tavalla ei myöskään supisteta setelistöä. Tätä keinoa käytettäessä seteli menettää arvoaan eli hopealuodin taalereissa laskettu arvo kohoaa heti, kun pankki alkaa ostaa seteleillä suuria hopeaeriä. Lyhyesti: käännelläänpä asiaa miten tahansa, tuloksena on, että suurilla järjestelyillä ei saada aikaan mitään.
§ 30
7) Tuollainen kurssin vähittäinen alentaminen on vaarallista suhteessa ulkomaalaisiin, onhan heillä nykyisin hallussaan merkittäviä summia meidän pankkimme seteleitä, pankin hyväksymiä valtiokonttorin obligaatioita ja yksityisten kuparitaalerimääräisiä maksusitoumuksia. Nämä kaikki maksetaan tietyn vuosimäärän kuluttua, kun kurssi on muuttunut 36 markaksi, kaksinkertaisella riikintaalerisummalla verrattuna siihen summaan, jota ne todella tarkoittivat papereiden liikkeellelaskemisen hetkellä, ja silloin ulkomaalainen vaatii korkojen lisäksi 100 % enemmän käypää rahaamme vastineeksi tyhjästä, mikä on valtakunnalle korvaamaton menetys.
Tämä avaa lisäksi ulkomaisille kauppiaille uuden keinottelumahdollisuuden, kun he voivat maassamme silloin väistämättä ilmenevässä rahanpuutteessa työntää meidän omien kauppiaittemme konttoreihin melkoisia riikintaalerisummia sellaisia velkakirjoja vastaan, jotka on kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi nykyisen kurssin mukaan, ja muutaman vuoden kuluttua ahmaista hallussaan olevia velkakirjoja käyttäen edellä esitetyllä tavalla kaksinkertaisen määrän riikintaalereita velkakirjan taaleriluvun täyttämiseksi.
Tällaisen keinottelun ilmaantumista ei todellakaan tarvitse epäillä, koska sitä on todellakin jo usein ennen käytetty, kun kurssi on nopeasti parantunut, vaikka se onkin ollut uhkapeliä. Ulkomaalaiset vaarantavat varojaan paljon vähemmän, jos ylin valta itse viitoittaa tuollaisen tien ja rahapula pakottaa meidän tavoittelemaan rahoitusta, vaikka ehdot olisivatkin mitä hirmuisimmat.
§ 29
6) Kurssia laskettaessa kaiken metallirahan käyttökelpoisuus estyy niin pitkään kuin seteleitä on liikkeessä lainkaan.
Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että rahajärjestelyillämme on yksi päätavoite, täysiarvoisen metallirahan palauttaminen liikkeeseen maassamme, sillä kukaan ei enää voi kiistä sitä, että kurssin epävakaisuuden takia se on kokonaan kadonnut käytöstä. On kuitenkin syytä harkita, voidaanko tuohon tavoitteeseen tällä keinolla koskaan päästä.
Jos hopeisen riikintaalerin kurssi olisi kerralla muuttunut yhdeksästä 27 taaleriksi ja sitten vakiintunut siihen, olisi riikintaaleri voinut olla liikkeessä sen jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin samoin kuin setelit, vaikka se olisi ollut seteleille hirmuinen arvonalennus. Mutta kun kurssin heilahdellessa olen jonakin vuonna pystynyt ostamaan riikintaalerin kahdella ja toisena vuonna kolmella yhdeksän taalerin setelillä ja sitten taas kahdella, ja riikintaaleri on kuitenkin pysynyt ja pysyy samana, ei ole ollut mitenkään mahdollista käyttää sitä eikä muutakaan sellaista rahaa, jolla on vakaa metalliarvo, kurssiarvoltaan heittelehtivien seteleiden rinnalla.
Liiketoiminnassa rahoja pidetään osaksi muiden tavaroiden arvon mittana, osaksi myös tavaroina, joilla nämä maksetaan. Tarkastellaanpa niitä kummalta kannalta tahansa, ne eivät koskaan viihdy yhdessä seteleiden kanssa, jos näiden arvo vaihtelee. Riikintaaleri on pysyvästi vakaa mittayksikkö, niin kauan kuin se sisältää tietyn määrän hopeaa. Seteli taas on, kuten jo alussa osoitettiin, kurssin laskiessa ikään kuin kyynäränmitta, johon vuosittain lisätään muutama tuuma, vaikka sen nimenä on edelleenkin kyynärä. Samana pysyvän kyynärän ja sen rinnalla toisen, kasvavan kyynäränmitan käyttäminen kauppapuodissa aiheuttaa varmasti sanoin kuvaamattoman sekaannuksen, ja yhtä kohtuutonta on myös soveltaa kaupankäynnissä sekä kiinteää että alenevaa laskenta-arvoa.
Jos pidämme rahoja tavaroina, joilla vaihdamme itsellemme muita tavaroita, ja sellaisinahan niitä on tietysti pidettävä, pankin seteli sisältää tältä kannalta katsottuna niin paljon hopeaa, kuparia tai kultaa kuin pankki tai joku muu haluaa sen vastineeksi antaa. Kun kuitenkin pankki tai vekselien myyjät haluavat maksaa samasta 9 000 taalerin setelipääomasta tänä vuonna 514 2/7 riikintaaleria ja muutaman vuoden kuluttua 1 000 riikintaaleria, kysyn aivan aiheellisesti, mikä siis on seteleiden oikea arvo tai miten riikintaalerit ja muut arvoltaan vakaat rahat viihtyvät setelien seurassa, kun yleisön epäluuloista suhtautumista uuden operaation menestymisen mahdollisuuksiin ei voida pyyhkiä olemattomiin.
Palauttakaamme mieleen, mitä edellä on osoitettu: pankkiin virtaa vuosittain useita tynnyreitä kultaa, setelistö imetään kurssin alentumiseen perustuvan keinottelun takia väistämättä pois elinkeinojen ja liiketoiminnan piiristä, eikä rahanpuutetta pystytä yllä esitettyjen syiden takia poistamaan metalliarvoltaan luotettavilla pääomilla eikä näitä voida käyttää edullisesti hyväksi liiketoimissa niin kauan kuin seteleitä on olemassa. Tältä pohjalta jokainen järkevästi ajatteleva varmasti käsittää, millaisen rahapulan, vaikka varsinaista pulaa ei olekaan, millaisen lamatilan kaupan ja elinkeinojen piirissä ja lopulta millaista köyhyyttä ja hätää kaikki tuommoinen väistämättä saa valtiossa aikaan.
Tätä elinkeinotoiminnan lamaantumista ei haluta uskoa sen vastaväitteen perusteella, että niin kauan kuin liikkeessä oleva setelistö on paljon suurempi kuin 5–6 vuotta sitten ja tavaroiden hinnat ovat yhä korkealla, elinkeinot eivät voi mitenkään tukahtua rahapulaan. Tämä pitäisikin paikkansa, huomattakoon, jos rahat saataisiin edullisesti liikkeelle. Mutta kun ne vedetään liikkeestä finanssioperaatiolla, jollainen kurssin laskeminen on, paljastunee ennen pitkää vielä selvemmin, miten heiveröinen on tuo toive, jonka kokemus jo nyt osoittaa turhaksi.
§ 28
Edesmenneet Ruotsin kuninkaat ovat kruunun pahoin velkaannuttua nostaneet rahan laskenta-arvoa helpottaakseen siten kruunun maksuja velkojilleen ja alamaisten maksuja kruunulle. Millä perusteilla sitä halutaan nyt laskea, kun valtakunta on rutiköyhä ja kruunun velka moninkertaisesti suurempi kuin koskaan ennen? Vai eikö tuollaisella päinvastaiseen suuntaan tehtävällä muutoksella ole väistämättä myös päinvastaiset seuraukset? Ja miten alamaiset ja kruunu silloin kykenevät selviytymään?
5) Se on vahingoksi kaikille elinkeinoille ja liiketoimille.
Tämä koskettaa valtakunnan sielua, ja jos se kärsii vahinkoa, kaikki muu luhistuu, ja silloin virkamiehet saavat todella pitkään juosta nähdäkseen vilauksenkaan alkuperäisistä palkoistaan.
Kaikessa elinkeinotoiminnassa tarvitaan luotolla saatavaa käyttöpääomaa, ja kuinka moni liikkeenharjoittaja voi toimia ilman sitä? Joillakin toimialoilla tarvitaan luottoa pitemmäksi, toisilla lyhyemmäksi ajaksi. Olen hämmästyneenä kuullut monien hyvää tarkoittavien henkilöiden väittävän, että tuskin kukaan tarvitsee luottoa vuotta pitemmäksi ajaksi, ja tämän takia minun on saatava lukija vakuuttumaan vastakkaisen kannan oikeutuksesta.
Kuinka moni maanviljelijä, joka viljelee heikosti tuottavaa tilaa ja jolla on useita pieniä lapsia ja työkyvyttömät vanhemmat, tarvitseekaan velkojaltaan luottoa 12–20 vuodeksi, ennen kuin kykenee vapautumaan velastaan? Kun varaton mies asettuu erämaahan uudisraivaajaksi, voineeko hän vuosittain maksaa pois saamansa luoton? Ei toki, tuskin edes 12 tai 20 vuodessa.
Tervanpoltto, joka samoin on maamiesten elinkeino, tarvitsee varmasti 6–7 vuoden luottopääoman. Laivanrakennuksessa luototusaika on 4–5 vuotta. Kun perustetaan tehtaita, kutomoita, värjäämöitä, tupakkakehräämöjä tai muita tuotantolaitoksia, otetaan käyttöön uusia ruukkeja, vasarapajoja, hyttejä, manufaktuureja tai entisiä laajennetaan, siirretään uusiin paikkoihin ja parannellaan, on selvää, että useita vuosia kuluu niiden käyntiin saamiseen, rakennusten pystyttämiseen, raaka-aineiden ja työväen ym. hankintaan, ja vielä paljon useampia vuosia siihen, että ne tuottavat laitoksen välttämättömän toimintapääoman ja omistajan oman kulutuksen lisäksi ylijäämää laitoksen perustamispääoman verran. Kaikki tuotantolaitokset eivät selviydy tästä edes 30–40 vuodessakaan.
Sama pätee myös kaupan alalla.
Mikä antaa aloittelijalle mahdollisuuden kaupankäyntiin? Eikö se ole lainapääoma? Mahtaako hän pystyä maksamaan sen pois ensimmäisenä toimintavuotenaan? Eiköhän hän onnekkaimmassakin tapauksessa tarvitse sitä käyttöönsä useaksi vuodeksi laajentaakseen voitoilla liiketoimintaansa? Kuinka usein käykään niin, että tavara jää vuosiksi hänen rasituksekseen? Tai mitä kaupankäynnistä tulee, elleivät kauppiaat voi myydä toisilleen tavaraa velaksi ja myöntää maksuaikaa milloin enemmän, milloin vähemmän?
Jokainen havainnee tästä, että lyhyt- tai pitkäaikaisina luottoina saatu pääoma on välttämätöntä kaikenlaisissa elinkeinoissa ja että ne, jotka tämän kiistävät, eivät ole ajatelleet monenlaisia luottojärjestelyjä, joiden varassa hyvin monet tuotantolaitokset on perustettu ja parhaillaan toimivat, eivätkä niitäkään luottoja, jotka tulevaisuudessa niukemman rahan oloissa todetaan vieläkin välttämättömämmiksi.
Nyt on jatkoksi pohdittava, miten setelipääomien omistajat voivat tämän kurssin alenemiseen perustuvan raharealisaation toteutuessa, antaa niitä edullisesti lainaksi, ja miten elinkeinonharjoittajat voivat käyttää hyväkseen heidän pääomiaan.
Olettakaamme ensiksi, että näillä valtiopäivillä salaisen valiokunnan suosituksesta hyväksytty säädös raudanmyyntisopimusten solmimisesta riikintaalerimääräisinä7 ulotettaisiin koskemaan kaikkia muita luottopääomia. Millaista voittoa luotonantaja voi odottaa saavansa antamastaan lainasta tietäessään, että muutaman vuoden kuluttua kurssi on 36 markkaa?
Otetaan esimerkki: jos nuori kauppias pyytäisi 6 vuodeksi 9 000 kuparitaalerin luottoa tavanomaisella korolla ja haluaisi nykyisen kurssin mukaisesti antaa sen vakuudeksi luotottajalleen 514 2/7 riikintaalerille kirjoitetun velkakirjan, eikö kapitalisti olisi hullu jos luovuttaisi rahojaan lainaksi surkealla korolla tietäessään, että hän voi 6 vuoden kuluttua kurssin ollessa 36 markkaa nostaa samalla 9 000 taalerin summalla pankista 1 000 riikintaaleria?
Mutta jos lainanhakija ei tuollaisella velkakirjalla saa lainaa, vaan joutuu antamaan luotottajalleen velkakirjan, jossa velkasumma on kirjoitettu 9 000 kuparitaaleriksi, jotka on 6 vuoden kuluttua maksettava samoin kuin lainmukainen korko, on selvää, että kun hän on tänä vuonna käyttänyt sen mihin tahansa tarpeeseensa, vaikkapa vekselien ostamiseen, hän ei saa lainasummastaan irti enempää kuin edellä mainitut 514 2/7 riikintaaleria eikä myöskään tavaraa enempää kuin saman riikintaalerisumman arvosta. Hän voi sitten hoitaa asioitaan tällä lainallaan niin hyvin kuin pystyy, mutta joka tapauksessa 514 2/7 riikintaaleria on hänen saamansa tosiasiallinen lainasumma. Sivuutan sekä koronmaksun että kaiken muun, mikä voisi jotenkin hämärtää asiaa. Kuuden vuoden kuluttua korot on maksettu, jäljellä on vain velkapääoman maksaminen eli saadun 9 000 taalerin velkakirjan lunastaminen. Kurssi on kuitenkin laskenut 36 markaksi. Kauppias tarjoaa luotottajalleen häneltä saamansa 514 2/7 riikintaalerin summan, mutta luotottaja ei luovuta velkakirjaa ennen kuin saa 1 000 riikintaaleria, ja tähän hänellä on hyvä syy, koska hän olisi tuolla setelipääomallaan voinut vaatia pankista tuon summan. On mahdotonta käsittää, miten kauppa ja elinkeinot yleensä voivat tuollaisissa oloissa kannattaa, kun joudun koron lisäksi maksamaan luotottajalleni kaksinkertaisen määrän riikintaalereita verrattuna siihen summaan, jonka voin nyt saada hänen seteleillään. Jos elinkeinotoiminta sen kestää, kestän minäkin. Kaikki elinkeinot, jotka eivät muutamassa vuodessa tuota yli 100 prosentin voittoa korkojen ja elinkeinoharjoittajan toimeentulon lisäksi, joutuvat siis tuhon omiksi.
Valittakoonpa millainen aikamäärä tahansa kurssin muuttamiseen 36 markaksi, se ei vähääkään muuta tätä todistelua, ja vaikka luotto olisi myönnetty vain kahdeksi vuodeksi, mutta kurssi muuttuisi 36 markaksi 8 vuodessa, kaikki elinkeinot kärsivät siitä loppujen lopuksi saman menetyksen, vaikkakin pitemmän ajan kuluessa, minkä selittäminen tässä laventaisi tekstiä liiaksi.
Hyvä lukija! Tämä tapahtuisi väistämättömästi, jos kurssin alentamista toteuttava järjestelmä olisi voimassa niin kauan, että tuloksena olisi 36 markan kurssi. Pidän kuitenkin tuollaista kehitystä mahdottomana, koska elinkeinojen on tavalla tai toisella murtauduttava tuon pakon alaisuudesta ennemmin kuin antaa tukahduttaa itsensä kertaheitolla, joten seurauksena saattaisi olla sellainen sekasorto elinkeinotoiminnassa ja rahapääomien omistajien keskinäisissä suhteissa, ettei kukaan pysty sitä ennustamaan, ja se voisi jonkin murtumispisteen saavutettuaan aiheuttaa paljon suurempaa vahinkoa kummallakin suunnalla kuin koko vaihtokurssimyräkkä.
§ 27
4) Tuollainen rahajärjestelmä on väistämättä vahingoksi myös valtakunnan alamaisille yleensä.
Edellä kohdassa 2 on jo osoitettu, että pankki joutuu väistämättä vaatimaan tällaisen rahan arvon palautuksen takia kruunua maksamaan pois lainansa ja todettu, mitä kruunu silloin menettää. Miettikäämme nyt, mistä nämä kaikki rahat otetaan.
Eikö juuri alamaisten ole pakko ottaa niskoilleen tämä kaikki paljaan ja turmellun kruununsa puolesta maksamalla uusia veroja ja hyväksymällä uusia suostuntoja? Mutta kun kaikki, minkä alamaiset kykenevät hiellä ja vaivalla saamaan kokoon auttaakseen kruunuaan, vedetään pankkiin ja pankista setelikapitalistien käsiin, halukkuus tuollaisiin yhteisiin uhrauksiin väistämättä vähenee.
Aikanaan tulevaisuus kuitenkin saa meidän vakuuttumaan asiasta, johon nyt vain harvat uskonevat, nimittäin siitä, että ellei kruunun ja pankin sekä pankin ja yksityishenkilöiden välisiä lappoputkia pian katkaista, on niin kruunun kuin pankinkin tilanteen korjaantuminen sula mahdottomuus, vaikka sinne raahattaisiin kaikki, mitä valtakunnassa on. Ainahan nimittäin on Baalin pappeja,2 jotka salakäytävien kautta kulkien syövät uhrieläimen yön aikana, eikä kulu aikaakaan, ennen kuin kruunu ja valtakunta kalpenevat ja sortuvat parantumattomaan näivetystautiin, pankki komeilee kauniissa toimitiloissa suurine palveluskuntineen, laveine kirjanpitoineen ja tyhjine kellariholveineen, ja muutamat yksityishenkilöt poistuvat paikalta kylläisinä ja rikkaina.
§ 26
3) Kurssin alentaminen on vahingoksi pankista lainaa ottaneille yksityishenkilöille ja suosii eräitä valtakunnan asukkaita merkittävässä määrin toisten kustannuksella.
Kun nimittäin kaikki toiset, joilla on setelipääomia, saavat lähes 100 prosentin korotuksen varoihinsa kurssin alentamisen ansiosta, menettävät ne, joilla on lainoja pankista, velkasummansa verran taalereita, jos he joutuvat maksamaan lainansa takaisin seteleillä.
Myönnän auliisti, että osa heistä on saanut menneinä aikoina pankin lainojen avulla keinottelemalla suuria omaisuuksia, joten heitä ei toki tarvitse sääliä; on kuitenkin myös muistettava, ettei onni ole suinkaan suosinut tällä tavalla kaikkia lainanottajia. Tiedän monia, jotka ovat antaneet ainoan, rehellisesti hankkimansa tilan vakuudeksi pankille ja ostaneet sitä vastaan lainaamallaan pääomalla toisen tilan sellaisessa vaiheessa, jolloin niiden hinta oli korkeimmillaan.
Vain harvojen tilojen tuotto on suurempi kuin lainan vuosittainen korko. Kun lainapääoma on lopulta maksettava ja lainanottaja joutuu myymään sen suorittamiseksi tuon uuden tilansa, sen hinta on kurssimuutoksen jälkeen pudonnut taalerimääräisesti vajaaseen puoleen entisestä, eikä hän pysty uuden tilansa arvolla maksamaan kuin puolet siitä summasta, jonka hän on käyttänyt sen ostamiseen. Näin ollen hän joutuu turvautumaan täydennykseksi vanhaan tilaansa, jonka hän menettää kokonaan, jos se on yhtä suuri kuin uusikin, maksaakseen pankille taalerimääräisen velkansa, ja tähän kaupankäyntiin ehkäpä viattomasti ja korkeimpaan valtaan luottaen ryhtynyt häädetään kuin varpunen tähkältä2 pelkästään kurssin alentamisen takia.
Sama surkea kohtalo odottaa väistämättä koko valtakunnassa myös kaikki yksityisiä velallisia, jotka ovat ottaneet lainaa tai käyttäneet luottoa hyväkseen korkean kurssin aikana eivätkä ole vielä kyenneet maksamaan velkaansa luotottajilleen. Millainen voihke silloin kuuluukaan, kun maamme velkaiset manufaktuurien omistajat, kauppiaat, ruukinpatruunat, maanviljelijät, käsityöläiset ja kaikki köyhä väki, olkootpa he velkaa koti- tai ulkomaisille saamamiehille, joutuvat korkojen lisäksi maksamaan luotottajilleen todellisuudessa lainaamansa pääoman kaksinkertaisesti. Kun vaihtokurssi nousi, asia koski eniten kapitalisteja, mutta heillä oli niin vankka asema, että he kestivät töytäisyn. Nyt käy päinvastoin: kun kurssia painetaan väkisin alas, se koskee valtiossa toimivaan köyhään elinkeinonharjoittajaan ja samalla valtion olennaiseen voimavaraan. Harvat lienevät nykyisin velattomia, ja niinpä, heti kun tuskaa aletaan yleisesti tuntea, saadaankin väistämättä kuulla kansakunnan äänen tuomio toimintasuunnitelmasta, jonka moni nyt joko tietämättömyyttään hiljaa hyväksyy tai jota hän kylmäkiskoisesti katsoo syrjästä.
Tunteeton suhtautuminen kansalaisten onnettomuuksiin ei ole koskaan soveliasta.
§ 25
2) Pidän menettelyä kruunulle vahingollisena.
Kun pankin siis on tuolla tavalla kerran luovutettava seteleittensä lunastamiseksi lähes kaksinkertainen riikintaaleripääoma verrattuna niiden nykyarvoon, ja kruunu on pankin kaikista suurin lainanottaja eikä nyt mitenkään pysty hetkessä maksamaan velkaansa sen paremmin seteleillä kuin reaaliomaisuudellakaan, pankin on realisaation tapahtuessa viimeiseen roposeen saakka vaadittava saataviaan kruunulta vähentämättömän taalerimäärän suuruisina.
On helposti käsitettävissä, millaisen menetyksen kruunu tuossa tilanteessa kärsii. Jos kruunu oli 1761 ottanut Pommerin sotaa varten pankista miljoonan kuparitaalerin lainan ja käyttänyt sen ostaakseen armeijan tarpeiden täyttämiseksi hyviä, Hampurin riikintaalereille kirjoitettuja vekseleitä 72 markan kurssilla, kruunu sai niitä vastaan 55 555 5/9 riikintaaleria, mutta kun sama miljoonan taalerin summa on 36 markan kurssiin maksettava pankille 6–8 vuoden kuluttua, siihen tarvitaan kaksinkertainen määrä riikintaalereita, nimittäin 111 111 1/9 Hampurin pankin riikintaaleria. Vasta sitten saadaan täysin maksetuksi taalerisumma, joka pankin kautta hiipii setelikapitalistien käsiin.
Sanottaneen: ei kruunulle aiheudu mitään vaaraa. Pankki varmaankin luopuu suurimmasta osasta saataviaan eikä ainakaan kiirehdi niiden maksamista.
Mutta harkitsepa asiaa, hyvä lukija! Setelipääomat, joita kruunu on lainannut pankilta muutamien satojen kultatynnyreiden2 arvosta, eivät nyt ole kruunun hallussa, vaan hajallaan kotimaassa ja ulkomailla, ja pankin on lunastettava ne kaikki samoin perustein kuin kaikki muutkin setelit. Jos sen on tapahduttava 36 markan kurssiin, pankin on luovutettava jokaisesta 9 taalerin setelistä hopeariikintaaleri tai sitä vastaava summa; mutta kun pankki siten kuin edellä viitattiin luopuu joko osaksi tai kokonaan saatavista, joita sillä on kruunulta, se on saanut kruunulta muutamista sadoista kultatynnyreistä vain vähäisen maksun tai ei maksua lainkaan, mutta joutuu kuitenkin rutiköyhänä maksamaan samoista seteleistä niiden haltijalle reaaliarvoltaan kaksinkertaisen korvauksen verrattuna setelien entiseen arvoon kenen tahansa käsissä.
§ 24
Siitä, mitä edellä on jo sanottu, voi jokainen asioita harkitseva helposti havaita, miten vahingollinen tuollainen kurssia alentamalla suoritettava raharealisaatio väistämättä on julkiselle elämällemme.
Pidän tuollaista toimenpidettä mitä suurimmassa määrin vahingollisena. Ensinnäkin pankille, joka on jo laajentanut luotonantoaan ylikohtuuden rajojen ja joutuisi tämän operaation yhteydessä suhdanteita hyväkseen käyttäneiden, lainoilla ja omaisuuksilla keinotelleiden, kansakunnan kustannuksella taalerisummansa moninkertaisiksi kasvattaneiden setelikapitalistien uhriksi. Kuvitellaanpa esimerkiksi, että joku oli vuonna 1736 ostanut 90 000 kuparitaalerin arvoisen kiinteistön ja maksanut sanotun ostohinnan silloisen kurssin mukaan 10 000 hopeariikintaalerilla, mutta myynyt 1762 saman kiinteistön, tekemättä siihen mitään olennaisia parannuksia, 270 000 setelitaalerilla, mikä summa silloisen 108 markan kurssin mukaan täysin vastasi ostohintaa, ja käyttänyt sitten summaa tuottavasti hyväkseen antamalla kuparitaalerimääräisiksi sovittuja lainoja lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Jos hän 6–8 vuoden kuluttua, jolloin vaihtokurssi olisi palautettu 36 markaksi, lunastuttaa setelinsä pankissa, hänen on saatava seteleistään 30 000 hopeariikintaaleria eli alkuperäinen pääomansa kolminkertaisena.
Kysyn näin ollen hyvällä syyllä ensinnäkin: onko hänellä oikeus noin suuren summan saamiseen? Ja toiseksi: kuka tässä tekee hänestä rikkaan? Eikö rikkauden antaja ole pankki, jonka setelit eivät 1762 vastanneet enempää kuin 10 000 riikintaaleria, mutta joiden arvoksi on määriteltävä 30 000 riikintaaleria siinä vaiheessa, jolloin se joutuu lunastamaan ne, eli kolminkertainen summa?
Vaikka pankilla olisi rikkauksia kuin merestä ammentaisi, rosvotaan tuolla tavalla kuitenkin alamaisten sinne hyvässä uskossa tallettamia yksityisiä pääomia; kun sitten vielä otetaan huomioon, ettei pankki pysty lunastamaan maksusitoumuksiaan 70 markan kurssiin, miten uhkarohkeata koko valtakunnan kannalta olisikaan vaativampaan vaihtokurssiin siirtyminen?
Lisäksi: jos olisin ottanut pankista esimerkiksi 10 000 taalerin lainan ja voisin uskoa, että päätetty kurssin lasku olisi mahdollista jonkin vuoden kuluttua toteuttaa, on selvää, että järkevänä ihmisenä maksaisin, vaikka omistaisinkin tämän pääoman seteleinä, mieluummin velkani pois riikintaalereilla 70 markan kurssiin tai, ellei muuta keinoa olisi, antaisin pankin huutokaupata sillä vakuutena olevan kiinteistöni ja saada siten velkani pankille maksetuksi, koska olisin varma siitä, että voisin muutaman vuoden kuluttua vaatia pankilta setelipääomastani 1 111 1/9 hopeariikintaaleria, jonka vastineeksi olen tänä vuonna maksanut 571 3/7 riikintaaleria, ja olisin myös varma siitä, että voisin aina ostaa 1 111 1/9 riikintaalerilla paremman kiinteistön kuin 571 3/7 riikintaalerilla.
Nyt kysyn taas: kuka tässä maksaa erotuksen? Pankki.
Minulle varmaankin vastataan: onhan hyvä, että pankki saa reaaliomaisuutta haltuunsa; sitä paremmin se pystyy lunastamaan setelinsä, kun ne aikanaan tuodaan lunastettaviksi. Aivan oikein, hyvä lukija, mutta ajattelepa, miten paljon se saa? Tuskin puolet siitä, minkä se joutuu maksamaan. Kysyn tämän takia uudelleen: mistä toinen puolisko eli 540 riikintaaleria otetaan? Pankin omista varoista, toisin sanottuna kansalaisten omaisuuksista.
§ 23
Mitä tulee yhteiskunnan sielun muodostaviin elinkeinoihin, niin kaikki tietävät, että ne siellä, missä kauppa ja liiketoiminta ovat olleet vähänkin vapaita, eivät ainoastaan ole kaikin puolin sopeutuneet nykyiseen korkeaan laskenta-arvoon, vaan myös, että useimpien tuotteiden hinnat, johtuen sekä taalerin nousemisesta joksikin aikaa vielä korkeampaan arvoon, että siitä epävarmuudesta, jonka vallassa jokainen elinkeinonharjoittaja on joutunut toimimaan kurssin vaihdellessa ylös ja alas päivästä päivään, ovat nousseet paljon sitäkin enemmän.
Kun tämä otetaan huomioon, on siis elinkeinojen kannalta täysin turhaa alentaa seteleiden laskenta-arvoa, etenkin kun ne jo nykyisen takia joutuvat kärsimään tuntuvia tappioita.
Ja mitä tulee kruunun rahansaantioikeuksiin, lienee niihin ilmaantunut vajaus jo korvattu suostuntaveroilla tai muilla nimikkeillä perityillä maksuilla, tai sitten vapaan valtion alamaiset korvaavat sen tulevina aikoina välttämättömien tarpeiden niin vaatiessa. Samoin valtakunnan virkamiehillä, jotka istuvat virkapalkkaa nauttien, on oikeus saada aikoinaan määrättyjä palkkojaan vastaava korvaus, mutta ei suinkaan laskenta-arvoa alentamalla, koska se vaikuttaa haitallisesti elinkeinoihin, jotka ovat valtakunnan silmäterä.
Olen yrittänyt vanhoista asiakirjoista selvittää, miten tämäntapaiset hankaluudet on entisaikoina saatu laskenta-arvon noustessa voitetuksi.
Sitä mukaa kuin laskenta-arvo ja tavaroiden hinnat ovat aikojen kuluessa nousseet, ovat myös kruunun tulot kasvaneet toisinaan entisillä, toisinaan uusilla nimikkeillä, niin että niiden tilaa ei ole voitu koskaan pitää pätevänä syynä laskenta-arvon alentamiselle.
Kuningas Kaarle XI:n eteen tuli vuonna 1695 juuri tämä ongelma, ja hän pyysi siitä kamarikollegion lausunnon, ja tämä esitti 13. maaliskuuta mielipiteenään mm.: ”Ei voida varsinaisesti havaita, että kuninkaallinen majesteetti ja julkinen valta mitenkään kärsivät tuonnempana jotakin vahinkoa siitä, että 1 hopeataalerin arvoa ei myöskään muuteta kahdeksi kolmasosaksi riikintaalerista, koska kuninkaallisella majesteetilla on aina mahdollisuus vapaasti lisätä kruunulle tulevia maksuja, tulleja, valmisteveroja ym., kun asiaintila ja edellytykset tämän mahdollistavat ja sallivat.”2
Sama asia tuli uudelleen pohdittavaksi 1720 ja seuraavina vuosina, jolloin taustana oli 1715 tapahtunut laskenta-arvon nostaminen.
Tuntematon kirjoittaja, jonka tekstiä edellä lainasin, sanoo erityisesti niistä, jotka saavat palkkansa rahana: ”Ne, jotka saavat maksun työstään viljana jne., voivat kutakuinkin käyttää laskenta-arvon nostamisen hyödykseen, mutta toiset sen sijaan eivät, koska kaikki mikä elämiseen ja toimeentuloon kuluu on maksettava nousseen laskenta-arvon mukaisesti. Niinpä on kohtuullista, että he saavat korvaukseksi laskenta-arvon nostoa vastaavan palkankorotuksen. Ja kun tämä epäkohta on korjattavissa, olisi sen sijaan kohtuutonta syrjäyttää koko valtakunnan yleinen ja yksityinen hyvinvointi paremman vastineen tarjoamiseksi maan palveluskunnan palkoille, eikä se olisi yhtään kohtuullisempaa kuin että heille maksettaisiin samaa nimellispalkkaa niin arvoltaan huonontuneena kuin parempanakin rahana”2
Edellä on osoitettu, että kun rahajärjestelmä perustuu yksinkertaisesti reaaliarvoihin, asiat on saatu hyvälle kannalle: liiketoiminta sujuu omaa rataansa, eikä oman maan asukas saati ulkomaalainen voi harjoittaa vastapuolensa kiskontaa. On myös osoitettu, että setelitaalerin laskenta-arvo on liian korkea, ja sen myötä kaikki hinnat. Mitä hyötyä näissä oloissa on tästä hurjapäisestä taalerin arvon pudotushankkeesta, joka horjuttaa elinkeinoja ja jonka myötä joudutaan ehdoin tahdoin takaisin kaikkiin niihin hankaluuksiin, joihin oli varomattoman toiminnan takia tilapäisesti ajauduttu?
§ 22
Nyt tulen kolmanteen todistettavaan asiaan, nimittäin siihen, että tuollainen pankin seteleiden kohonneen laskenta-arvon alentaminen on tarpeetonta. Heti kun olen lukijan kanssa samaa mieltä yksinkertaisimmasta ja luonnollisimmasta talouden periaatteesta, jota vailla mitkään taloudet eivät ole menestyneet eivätkä kyenneet pysymään pystyssä, nimittäin siitä, että jokaisella on kaupankäynnissä oikeus saada kelvollisesta tavarasta käypä ja tavaran arvoa vastaava maksu, havainnee jokainen, joka ei ole merkillisten harhaluulojen vallassa, vaan noudattaa tervettä järkeä, helposti minulle täysin yhdentekeväksi, onko se kupari- tai hopeamäärä, jonka saamiseen tavarastani minulla on oikeus, nimeltään 9 vai 18 taaleria hopea-, kupari- tai setelirahaa, kunhan tiedän, millaisen määrän saan ja millainen määrä minun todenmukaisesti pitää saada.
Pankin seteleistä on oikeastaan sanottava, että vaikka niillä itsellään ei ole mitään sisäistä arvoa eivätkä ne sisällä minkäänlaista metallia, joka voisi olla rahaa, niillä on kuitenkin se arvo, jolla pankki sitoutuu lunastamaan ne, kunhan setelin haltijalla on oikeus halutessaan saada niitä vastaavat rahansa pankista aivan samoin kuin saatavat peritään yksityishenkilöltä. Tämä oikeus on jokaisella setelin omistajalla kaikissa muissa Euroopan pankeissa, ja ilman sitä ei kukaan kotimaan kansalainen eikä ulkomaalainen varmaankaan pitäisi setelien vastaanottamista täysin turvallisena.
Koskaan ei varmaankaan voida kiistää sitä, että laskenta-arvon nostaminen on sanoin kuvaamattomasti vahingoittanut valtakuntaa sillä tavoin, että tavaroiden hinnat alkoivat ensimmäisinä vuosina heilahdella eivätkä kyenneet tuossa tuokiossa sopeutumaan nousuun, vaan elinkeinojen merkittäväksi tappioksi maksuja suoritettiin vanhan taalerin arvon mukaan, vaikka se todellisuudessa oli huonontunut.
Täten horjutettiin myös kaikkia pitkän aikavälin osto- ja muita sopimuksia, kruunun rahatulot vähenivät ja virkamiehet menettivät jonkin osan alun perin määritellyistä palkoistaan.
Tässä yhteydessä on kuitenkin tarkoin erotettava toisistaan valtiolle olennaiset ja satunnaiset seikat. Olennaisiin asioihin kuuluu ehdottomasti, että yhteiskunnassa elävät ihmiset voivat elättää itsensä työllä, kaupalla ja vaihdannalla, joita ilman yhteiskunta ei mitenkään voi säilyä. Satunnaisiin voitaneen lukea virkamiesten rahapalkkojen aleneminen ja kruunun tulot.
Kumpaankin lajiin kuuluvista asioista on pidettävä hyvää huolta ja niitä on kehitettävä parempaan suuntaan, kuitenkin pitäen selvänä sen eron, että huomiota kiinnitetään pääasiassa ensiksi mainittuihin, eikä lainkaan hyväksytä sellaisia rahajärjestelmää koskevia esityksiä, joilla pyritään edistämään jälkimmäistä asiaryhmää, mutta tuotetaan samalla pahaa vahinkoa ensiksi mainitulle.
§ 21
Kun 2) mietitään tapaa, jolla valtava setelistömme on tullut yleiseen kiertoon, nimittäin osaksi kruunulle, osaksi yksityisillekin myönnettyjen lainojen kautta, sekä sitä, ettei kukaan voine väittää, että kumpikaan taho olisi todellakaan saanut pankista enemmän lainaa kuin mitä he olisivat voineet heti saada itselleen vaihtamalla sen antamat setelit riikintaaleripääomiksi tai luotettaviksi vekseleiksi, niin sotinee myös kohtuutta sekä yleistä kauppa- ja lainakäytäntöä vastaan myös se, että lainanottajat velvoitettaisiin mainittujen pankin maksusitoumusten puuttuessa maksamaan laina takaisin tavalla, johon he eivät myöskään olleet sitoutuneet, nimittäin kansojen ja luonnon lakien vastaisesti maksamaan lainansa takaisin suuremmalla hopea- tai tavaramäärällä kuin he olisivat kyenneet noilla pankin velkakirjoilla hankkimaan.
3) Jos pankin arvioidaan olevan velvollinen tuollaiseen parikurssilla tapahtuvaan lunastukseen, on lainanottajat velvoitettava maksamaan lainansa saman kurssin mukaan.
Jos tämä kiistetään, on selvää, että pankin kassa jää syyttömäksi uhriksi, jonka kustannuksella muutamat saavat voittoa, koska se ei saa samalla tavalla vaatia saamisiaan asiakkaaltaan kuin setelin haltija vaatii siltä omia saamisiaan. Jos taas tämä hyväksytään, lienee lainanottajien kohtelu yleisölle paras todiste siitä kohtuudesta, joka tässä asiassa tulee heidän osakseen.
Ja koska kruunu on lainanottajista suurin, kun se on sotaa varten saanut useimmat lainoistaan korkeaan kurssiin ja joutunut niillä ostamaan armeijan tarpeita varten kalliita vekseleitä pörssistä, lienee koko kansakunnalla jossakin vaiheessa oikeus kysyä: miten pankki voi vaatia lainapääoman takaisinmaksuksi enemmän riikintaalereita kuin kruunu on pystynyt sen seteleillä ostamaan?
Jos säädyt ovat säätäneet kurssin vuosittain alenevaksi eli myöntäneet setelipääomille vuosittaisen arvonnousun, on lainanottajalla oikeus samoin kuin kaikilla muillakin saada laskea tämä parannus hyväkseen, eikä heitä voida näin ollen suinkaan velvoittaa maksamaan lainaansa parannuksen tapahtumisen aikana setelirahalla, vaan kohtuus edellyttää, että pankin on tyydyttävä ottamaan suoritus vastaan hopeana tai riikintaalereina vallitsevan korkean vaihtokurssin mukaisesti. Jos esim. velkani pankille olisi 10 000 taaleria kuparirahaa ja minulla olisi todellakin noin suuri setelipääoma, kuka voisi kieltää minua muiden tavoin odottamassa nämä setelit hallussani päätymistä parikurssiin ja maksaa lainani pankille sen sijaan 70 markan kurssin mukaan 571 3/7 riikintaalerilla? Jos setelit kuitenkin jäävät haltuuni, kunnes kurssi muutaman vuoden kuluttua päätyy 36 markkaan, saan samalla setelipääomalla, josta olen maksanut pankille 571 3/7 riikintaaleria, nostaa sieltä 1 111 1/9 riikintaaleria. Niinpä siis kohtuuttomuus lienee sangen selvästi nähtävissä.
§ 20
Toiseksi otin todistaakseni, että tuollainen setelitaalerin kurssin eli vastinearvon määrääminen 36 markaksi on kohtuutonta. Onhan 1) tunnettua, että vain hyvin vähäinen osa pankin liikkeeseen laskemista seteleistä on kirjoitettu 36 markan kurssin mukaisesti, mutta suurin osa 72 ja 108 markan kurssin mukaan. Kohtuus toki edellyttää, ettei velkakirjoja eikä obligaatioita voida vaatia lunastettaviksi korkeammasta arvosta kuin niillä todellisuudessa on ollut. Toisin sanottuna: obligaation haltija ei voi vaatia obligaation myyjältä suurempaa hopea- tai kuparimäärää kuin obligaatioon on merkitty eli määrää, jonka hän olisi tuolloin voinut siitä vaatia. On helppoa todeta, miten suurta hopeamäärää vastaa 72 markan kurssin mukaisesti kirjoitettu seteli; silloinhan kaksi 9 taalerin seteliä vastaa yhtä hopeista riikintaaleria, ja kurssin ollessa 108 vastineeksi tarvitaan kolme 9 taalerin seteliä. Jos pankki nyt muutaman vuoden kuluttua lunastaisi nämä setelit hopeisella riikintaalerilla eli maksamalla sen arvon verran jokaisesta yhdeksän taalerin setelistä, on selvää, että pankki lunastaa silloin velkakirjansa kaksin- tai kolminkertaisella hopeamäärällä verrattuna siihen määrään, jonka vastineeksi ne on todella laskettu liikkeeseen.
Mitä taas tulee niihin seteleihin, jotka on laskettu liikkeeseen alhaisemman vaihtosuhteen mukaisesti tai parikurssilla, vaatisi kohtuus todella sitä, että ne olisi myöhemminkin lunastettava käypään hintaan. Ne ovat kuitenkin jo kauan siirtyneet kädestä käteen, sekaantuneet toisiin samaa taalerilukua kantaviin ja menettäneet arvoaan yhdessä niiden kanssa, eikä voida tietää, kenen hallussa ne nyt ovat ja onko ensimmäinen ne pankista käsiinsä ottanut omistaja todellisuudessa menettänyt mitään niitä käyttäessään vai ovatko ne kiertäessään satojen ihmisten keskuudessa menettäneet arvoaan vähä vähältä, jolloin menetykset ovat kutakuinkin tasoittuneet alamaisten kesken. Onkin kysyttävä, eikö ole paljon kohtuullisempaa ja pankin kestokyvyn kannalta varovaisempaa lunastaa kaikki setelin niiden perusteiden mukaisesti, joiden nojalla useimmat niistä on kirjoitettu, kuin määrätä toinen kurssi, jonka perusteella setelipääoman omistajat saisivat vaatia kaksin- tai kolminkertaisen määrän hopeaa verrattuna siihen arvoon, joka seteleillä oli, kun ne joutuivat heidän käsiinsä.
§ 193
Olettakaamme kaikesta tästä huolimatta asian kuitenkin olevan mahdollinen ja tutkikaamme hieman lähemmin sen toimeenpanoa. Voinemme siten ehkä saada uusia todisteita.
Valtakunnan korkeasti kunnioitetut säädyt ovat tuoneet päivänvaloon, miten monia tuhansia kippuntoja plootuja, miten paljon riikintaalereita, karoliineja, dukaatteja ym. on pankista nostettu; äskettäin on painetussa tekstissä kerrottu,2 miten suurpiirteisesti siellä on muuten asioita hoidettu. Rahat eivät ole sataneet pankkiin taivaasta, ne ovat väistämättä alamaisten rahaa, ja pankin pääoma on tuolla tavalla toimittaessa ehdottomasti vähentynyt uskomattoman paljon.
Kun setelien arvo siis perustuu siihen käyvän metallirahan määrään, jonka pankki haluaa maksaa niitä lunastaessaan, eikä pankki nykyään halua suostua 70 markan eli 17 ½ kuparitaalerin kurssiin riikintaalerilta, miten merkilliseltä kuulostaakaan väite, että muutaman vuoden kuluttua seteleitä saisi lunastaa 36 markan kurssiin, eli että pankki luovuttaisi silloin jokaisesta 9 taalerin setelistä sen haltijalle yhden hopeisen riikintaalerin tai 9 taalerin plootun?
Yksinkertaisessa mielessäni arvelen, että jos pankilla olisikin näiden vuosien kuluessa odotettavissa niin suuret tulot, että kaikki setelit voitaisiin silloin lunastaa 36 markan kurssilla, tuntuu kuitenkin siltä, että muutkin syyt kuin huolenpito pankin kassavaroista vuosittain alenevaa vaihtokurssia toteutettaessa vaativat, että se lunastaisi nyt suurimman osan seteleistään, ainakin niiltä, jotka haluaisivat lähettää vekseleitä, mutta eivät onnistu saamaan niitä pörssissä säädetyllä kurssilla; tämä mm. olisi myös ainoa keino panna täytäntöön tästä asiasta annettu kuninkaallinen asetus.3
Mutta kun aikana, jona pankin varat eivät tällaista menettelyä salli, laaditaan suunnitelmia setelien muuttamisesta rahaksi kaksin verroin4 kalliimmalla kuin niiden todellinen kaikissa elinkeinoissa sovellettu käytännön arvo nyt on, tämä näyttää niin uhkarohkealta yritykseltä saada pankki pitämään sanansa, että se saattaa maksaa pankin ja koko valtakunnan varallisuuden ja on aivan liian avokätinen lupaus setelikapitalisteille.
Lopuksi on mielestäni mahdotonta sekin, että tuollainen toimintaohjelma toteutettaisiin pitkähkön ajan kuluessa, jona aikana siitä aiheutuvat epäkohdat voivat saada kaikki elinkeinonharjoittajat ja siis valtion asukkaiden enemmistön tyytymättömiksi, eikä liene sellaista voimaa, joka voi taata muutoksen pysyvyyden tulevina aikoina, joten kaikki asian hyväksi tehty työ voisi mennä hukkaan.
§ 17
Kun nyt on siis todistettu, että setelitaalerien laskenta-arvoa on sekä käytännössä että välttämättömyyden pakosta lainsäädännöllistäkin tietä nostettu, on lähemmin pohdittava, onko setelitaalerien arvon palauttaminen ennalleen mahdollista vai ei.
Rahajärjestelmää koskevista entisaikojen asiakirjoista voidaan lukea paljon sensuuntaisista yrityksistä; yhdenkään millään tavoin merkittävän niistä ei ole kuitenkaan havaittu missään onnistuneen.
Hallitsijat ovat tuollaisissa tilanteissa tavallisesti syösseet rahalaitoksensa ojasta allikkoon. Etenkin Ruotsissa on monia tuollaisia kokeiluja pantu viimeksi kuluneina hallituskausina toimeen äärimmäisin ankarin keinoin.
Kuningas Kaarle IX julkaisi mitä vakavimpia sanoja käyttäen plakaatin, jossa hän vaati kuolemanrangaistuksen uhalla tottelemaan käskyään, että ruotsalaisen taalerin eli 4 markan arvo on 32 äyriä, kun taas riikintaalerin käypä arvo oli 36 äyriä, mutta käsky jäi täysin turhaksi, koska taaleri oli pitoisuudeltaan ja arvoltaan 50 % huonompi. Yhtä turhiksi jäivät yritykset kuningatar Kristiinan alaikäisyyden aikana5 vuonna 16382 sekä hänen itsensä toimesta 1645,3 ja erityistä huomiota ansaitsee kuninkaallisen kamarikollegion 13. maaliskuuta 1695 antama lausunto hänen majesteettinsa Kaarle XI:n vaatimista tuollaisia rahan devalvointeja koskeneista selvityksistä. Siinä muun muassa sanotaan: ”Täysin vastaansanomatonta on, että mitä parempaa raha on, sitä enemmän etua ja arvokkaampaa omaisuutta sen omistajalla on; mutta sangen hyvällä syyllä voidaan paitsi epäillä pitää myös täysin mahdottomana sitä, että tässä valtakunnassa kyetään paremmin kuin muualla huolehtimaan suunnitellulla tavalla rahan arvon pysyvyydestä, että voidaan hankkia hopeaa ja pitää hyvä raha valtakunnassa ja toisaalta huolehtia varmalla tavalla siitä, ettei väärä ja kelvoton raha pääse hivuttautumaan liikkeeseen, Entiset ajat ovat sen osoittaneet, kun kuningas Kaarle IX:n aikana ruotsalaisen taalerin suhde riikintaaleriin määrättiin olemaan 32:36, samoin kuningatar Kristiinan aikana, kun 48 äyrin piti vastata yhtä riikintaaleria tai kolmea karoliinia, mikä suhde ei kuitenkaan pysynyt voimassa neljääkään vuotta. Mitä muuta voitaisiin nyt odottaa, jos tuontapaiseen devalvaatioon ryhdyttäisiin?”4
Kaiken aikaa tehtiin työtä, jotta 36 äyriä saataisiin vastaamaan yhtä hopeista riikintaaleria, mutta kun siinä ei onnistuttu, haluttiin edes 48 äyrin saavuttavan tuon vastaavuuden. Pian sen jälkeen toivottiin, että riikintaaleria vastaavaksi summaksi laskettaisiin 52 äyriä. Mitkään vastaavuudet eivät kestäneet, ennen kuin vuonna 1681 rahan arvo saatettiin luonnolliseen tasapainoonsa ja hopeisen riikintaalerin vastineeksi tuli 6 taalerin plootu eli 64 äyriä, ja jotta helpoimmin päästäisiin koko sekamelskasta eikä erilaisia taalereita sekoitettaisi toisiinsa, keksittiin keinoksi nimittää huonompia taalereita ”taalereiksi kuparirahaa” ja muita ”taalereiksi hopearahaa”. Tämä ei kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että huonompi taaleri olisi ollut kuparia ja parempi hopeaa: kaikki plootuthan on leimattu hopeataalereiksi, ja hopeataaleri on usein ollut yhtä kehnoa rahaa kuin kuparitaalerikin. Tästä nähdään, ettei ”taaleri kuparirahaa” tarkoita oikeastaan hopeaa eikä kuparia, vaan on laskenta-arvo, jota Ruotsissa sovelletaan kaikkeen rahaan ja käytetään kaikessa kaupankäynnissä, vaikka nyt halutaan väittää sen tarkoittavan vain kupariplootuja, kun setelit haluttaisiin saada alhaisimman laskenta-arvon mukaan muutetuksi käyväksi omaisuudeksi, vaikka tämä tapahtuisikin valtakunnan mitä suurimmaksi vahingoksi.
Ruotsissa oli siis vielä 1600-luvun alussa vain yhdenlaisia taalereita, mutta kun lyötyjen taalereiden arvo heikkeni yhä huonommaksi riikintaaleriin verrattuna, havaittiin välttämättömäksi ryhtyä laskemaan kahdenlaisia taalereita ja sanoa toisia kupari- ja toisia hopearahaksi. Nyt tämä kuparitaaleri on jälleen menettänyt puolet arvostaan,5 kuten edellä on osoitettu; niinpä on väistämättä yhtä mahdotonta saada niitä samanarvoisiksi kuin tuolloinkin, ja luonnollisin parannuskeino siitä sekasorrosta pääsemiseksi, johon olemme joutuneet, on joko taalerijärjestelmän täydellinen hylkääminen tai kupari- ja setelitaalerin erottaminen toisistaan.
Vapaudenaikamme alussa pohdittiin myös paljon 1715 nostetun laskenta-arvon alentamista. Muuan tuntematon kirjoittaja6 osoitti kuitenkin vuonna 1722 perusteellisella tutkimuksellaan, jonka otsikkona on Oförgripelige tankar, om swenska myntets förnedring och uphöjning7 ja jonka on Tukholmassa painattanut Joh. Hind. Werner, miten tavattoman suuria vaaroja devalvoinnista aiheutuisi. Hän esittää asian niin selkeästi ja vahvasti, ettei selvitystä juurikaan voi parannella, sitä on vain sovellettava nykyiseen kriisiimme.
Hän osoittaa ensiksi, että riikintaalerin lunastamiseen tarvittavan rahamäärän kasvattaminen oli kuudessa vuodessa tehnyt kaikista kotimaisista tavaroista ja elinkeinojen harjoittamisesta 100–150 % kalliimpia, todistaen tämän erityisesti kuparin ja raudan osalta, ja sanoo: että kun niiden valmistus nyttemmin ei laskenta-arvon nostamisen sekä hätärahojen8 kehnon metalliarvon takia enää ole entisessä parhaassa tilassaan, vaan on joutunut toisenlaiseen tilaan, se on vaarassa, jos rahayksiköissä tehdään enää vähäisinkään muutos.9
Hän syventyy ruukkien liiketoimintaan ja paljastaa, miten kaikki tämän toiminnan haarat ovat kokeneet muutoksia rahan arvon muutosten myötä. Harkkoraudan, malmin, hiilen, kuljetuspalkkojen ja rahtien ym. hinnat ovat nousseet, ja sitten hän sanoo painokkaasti: ”Jos nyt koskettaisiin rahan arvoon, jonka muuttamisen seurausta tämä kaikki on, horjutetaan itse raudanvalmistuksen perustaa. Kuvitellaanpa esimerkiksi laitoksia, joissa rautaa voidaan juuri ja juuri valmistaa 35, 40 tai 45 taalerin hintaan,10 mutta hinta putoaisi devalvaation takia 30 tai 35 taaleriin; eivätkö tuollaiset laitokset väistämättä romahda ja muut sinnittele voittoa tuottamatta, kunnes ne ajan mittaan ajautuvat rappioon?” Hän jatkaa: ”Millaista huolta valtakunnan hyvinvoinnista kantavat ne henkilöt, jotka pitävät rahan devalvaatiota maalle hyödyllisenä? Siinähän valtakunnan tärkein rikkaus kuitenkin asetetaan sangen suurelle vaaralle alttiiksi.”
Hän jatkaa edelleen, että muuttuupa rahan ja tavaroiden arvo ”mistä syystä tahansa, se tulee kuitenkin yhä pysyvämmäksi ja lopulta sellaiseksi, ettei entistä arvoa voida enää palauttaa. Ei ole kovin helppoa muuttaa sellaista arvoa, joka on sangen monien vuosien kuluessa ja sangen monien syiden takia kohonnut.”
”Kaiken edellä mainitun saattaminen lain ja pakon voimalla entiselleen on helpommin sanottu kuin tehty: kaikki tuollainen kallistuu rahan arvon muuttumisen myötä helpommin kuin halpenee. Paremmin pystyvät sopeutumaan ne, joita tarvitaan tuotannon hoitamiseen ja jotka pystyvät vähemmän vahinkoa kärsien jättämään työn tekemättä tai raaka-aineet myymättä kuin omistaja pysäyttämään tällaisesta syystä koko laitoksen.”11
Lopuksi hän esittää kaikki rahan laskenta-arvon kohoamisesta aiheutuvat epäkohdat ja osoittaa, että tärkeimmät niistä oli jo raivattu tieltä ja jäljelle jääneetkin voitiin helposti korjata saattamatta valtakunnan ja kansalaisten hyvinvointia devalvaatiolla alttiiksi äärimmäisille vaaroille.
Mutta kun tavaroiden myynti- ja ostohinnoissa, elinkeinoissa ja ruukkien toiminnassa on nyttemmin totuttu soveltamaan taalereita käytettäessä korkeampaa laskenta-arvoa, jota setelien on edellä osoitettu kantavan, näyttää yritys laskenta-arvon alentamiseksi ainakin minun mielestäni mahdottomalta, ja suunnitelman epävarmuuden takia se merkitsisi ehkä myös liian suuren riskin ottamista.
§ 16
Ensiksi tutkitaan siis, eikö tuollainen devalvaatio12 ole toteutettavaksi mahdoton. Tämän osoittaakseni minun on ennakolta muistutettava seikasta, jota kukaan ei voine kiistää, nimittäin että pankin setelit ovat nykyisin kaikessa kotimaisessa kaupankäynnissä ja liiketoiminnassa melkeinpä ainoata käytössä olevaa rahaa lukuun ottamatta pientä määrää vaihtorahana käytettyjä hopea- ja kupariäyrejä. Seteleiden arvon muutokset koskevat siis heti melkein kaikkea valtakunnassa liikkuvaa rahaa; tästä myös seuraa, että jos päätettäisiin sellaisista säädöksistä, joiden takia setelien käyttö elinkeinoissa ja liiketoimissa ei olisi kannattavaa, valtakunta jäisi hetkessä kokonaan ilman rahaa.
Seuraavaksi minun voitaneen myöntää olevan oikeassa sanoessani, että setelien laskenta-arvo on nyt noussut yli 100 prosenttia verrattuna siihen, mitä taalerimäärä merkitsi vuonna 1735 ja sitä edeltäneenä aikana, eli toisin sanoen seteleihin merkittyjen taalerien arvo on vähentynyt.
Puhuinpa sivu suuni, hyvä lukijani! Juuri tämähän kiistettäneen ensimmäiseksi. Joudunpa siis todistamaan sen mitä sanoin. Rahan laskenta-arvon sanotaan kasvaneen, kun rahaan leimattu summa on korkeampi luku kuin sen sisäisen laadun mukaan on aiemmin tavallisesti arvioitu.
Esimerkiksi kun kuparia ryhdyttiin viime vuosisadalla lyömään plooturahoiksi, kippunta vastasi 187 ½ taaleria, mutta vuodesta 1661 vuoteen 1665 samasta kuparimäärästä lyötiin 225, sitten 270 ja 1675 jo 300 taaleria ja lopulta tämän vuosisadan alussa 540 taaleria, jona aikana eli vuosisadassa lyödyn summan laskenta-arvo kohosi tai toisin sanottuna kuparitaaleri menetti lähes 2/3 arvostaan.2 Jos siis haluaisi ostaa kippunnan kuparia, jonka vastinarvo viime vuosisadan alussa oli 187 ½ taaleria, siitä on tällä vuosisadalla maksettava 540 taaleria. Aivan samoin on käynyt setelirahalle: kun sitä ryhdyttiin laskemaan liikkeeseen, jokainen setelitaaleri oli arvoltaan 1/9 riikintaalerista, mutta kun pankki alkoi lunastaa näitä maksusitoumuksiaan huonommalla rahalla ja lopulta vain uusilla maksusitoumuksilla, seteleihin merkitty taalerimäärä pakostakin menetti arvoaan eli useampia setelitaalereita ja -markkoja väistämättä tarvittiin riikintaalerin tai kuparikippunnan ja kaikkien muidenkin tavaroiden ostamiseen kuin ensimmäisiä taalereita käytettäessä. Ja ensimmäisten ja nykyisten setelitaalereiden saattaminen samanarvoisiksi vain sen takia, että niihin kaikkiin on merkitty sama kuparitaalerimääräinen nimellisarvo, on kaupankäynnin luonteen takia yhtä mahdotonta kuin viime vuosisadalla oli samalla perusteella yritetty kaikkien kupariplootujen ja -taalereiden samanarvoistaminen. Puhuminen 70 tai 80 markan kurssista tai siitä, että riikintaaleri myydään 18 taalerin hintaan, vaihtokonttorin osakkaiden3 laskuttaminen paljon suuremmalla setelitaalerien määrällä kuin maasta vietyihin plootuihin oli arvoksi leimattu, ja silti sellaisen väitteen esittäminen, että 6 taalerin seteli vastaa 6 taalerin plootua ja 9 taalerin seteli hopeista riikintaaleria, on niin käsittämätöntä, että se ei mitenkään mahdu päähäni. Ja vielä käsittämättömämpää on, että kun korkeimman vallan vastikään antamassa säädöksessä sanotaan riikintaalerin arvoksi 70 markkaa tai 17 ½ setelitaaleria, silti kiistetään, että setelien laskenta-arvo on noussut.
§ 15
Toinen ehdotus, jonka mukaan seteleiden kurssia riikintaalereihin nähden parannettaisiin, on saavuttanut enemmän kannatusta ja vahvimmat puolustajat. Ennen kuin ilmoitan kantaani tähän minun on vilpittömästi ilmoitettava, etten omista pääomia metallirahana enkä seteleinä, minulla ei ole merkittäviä velkoja eikä pääomasaatavia, olen lisäksi niin pieni toimija yleisessä taloudessamme, että kauppavaihtoni ja kulutukseni ovat varsin vähäisiä ja olen sanalla sanottuna sellaisessa tilanteessa, että en rikastu enkä köyhdy, hyväksytäänpä kumpi rahajärjestelmää koskeva ehdotus tahansa.
Sanon tämän nimenomaan siinä tarkoituksessa, että lukija voisi tämän perusteella arvioida, voidaanko minua pitää puolueettomana kiistassa vai ei: pyrkiväthän ihmisten parhaatkin tarkoitukset ja kunniallisinkin mieli usein kääntymään omaa etua koskevien näkökohtien takia hieman syrjään totuudesta ja valtion todellisista eduista. Olen kuitenkin mahdollisimman pitkään välttänyt kirjoittamasta mitään tästä aiheesta ja sysännyt vaivan niille, jotka ovat olleet enemmän mukana liikeasioissa. Tarkoin seurauksia harkittuani ei luontainen taipumukseni pidättyvyyteen ole enää voinut estää minua tuomasta asiaa yleisön silmien eteen.
Jotta lukija saisi nyt pääasiasta kunnollisen käsityksen, haluan todistaa neljä seikkaa: nimittäin että vaihtokurssin alentaminen 36 markaksi eli setelitaalerin arvon korottaminen sadalla prosentilla on 1) mahdotonta, 2) kohtuutonta, 3) tarpeetonta ja lopuksi 4) monessa suhteessa vahingollista.
§ 14
Monista tämän asian järjestämistä koskevista ehdotuksista etenkin kaksi on niin kattavia, että melkein kaikki muut voidaan yhdistää niistä jompaankumpaan. Toisen mukaan pankin seteleitä on pidettävä pysyvästi kierrossa niiden nykyinen määrä, otettava niitä vastaan pankissa ja laskettava ne uudelleen liikkeeseen 72 markan kurssilla ryhtymättä todelliseen setelistön supistamiseen. Toisen mukaan seteleitä on lunastettava pois liikkeestä niin paljon kuin mahdollista ja pakotettava markan kurssi vuosittain muutaman markan verran paremmaksi, kunnes taaleri ja seteleihin merkitty markka-arvo saavuttavat vuonna 1715 säädetyn pariarvon, jolloin riikintaaleria vastaa 36 markkaa eli 9 kuparitaaleria.
Ensiksi mainitun ehdotuksen on todettava olevan täysin vastoin kaupan tarvitsemaa luonnollista varmuutta siitä, että kunnollisesta tavarasta saadaan todellinen hinta eikä tarvitse tyytyä hyväksymään numeroita ja mielikuvia, mikä ei voi koskaan tulla lainmukaiseksi, vaikka niin monissa valtakunnissa menetelläänkin, saati olla hyödyksi millekään yhteiskunnalle. Se voi tosin olla edullista joillekin yhteiskunnassa ilmeneville tarkoitusperille ja siinä vaikuttaville henkilöille.
Tällöin ikään kuin pidetään opiaattien ja väkevien juomien avulla ennestään juopuneen humalatilaa yllä, jotta hän välttäisi selviämisen jälkeen odotettavissa olevan päänsäryn. Näin pidetään valtakunnan ruumiissa yllä tautiainesta, joka voi aikojen muuttuessa uudelleen puhjeta moniksi odottamattomiksi tautitiloiksi. Esitetään tekosyy, että lääkkeet sitä vastaan ovat liian karvaita, ja potilasta neuvotaan olemaan käyttämättä niitä, jotta pönkitettäisiin vaivaa ennen hoitaneiden ja kehnon tilanteen puoskaroinnillaan alkuun saattaneiden lääkärien kunniaa.
Minun ei tarvinne viipyä pitkään tämän ehdotuksen parissa, koska sitä tuskin puolustavat muut kuin hulvattomaan rahan, vientitavaroiden ja papereiden kanssa pelaamiseen tottuneet henkilöt ja ehkä vielä joku, joka ei ymmärrä valtakunnan taloutta pitemmälle kuin siihen, että uskoo sen olevan silloin parhaassa kunnossa, kun näiden asiat sujuvat hyvin, vaikka kaikki muu romahtaisi.
§ 13
Tällä kertaa tehtävänäni ei ole kaikkien tämän kehityksen aikaansaamien epäkohtien kuvaaminen, minkä lisäksi estää esitykseltäni edellyttämäni suppeus.
Mielestäni on täysin mahdotonta saada korjatuksi kaikki, mitä tässä asiassa on tapahtunut, tai korvata kaikille kärsimään joutuneille heidän kärsimänsä vahingot.
Niinpä vastattavaksi jää vain kysymys: ”Miten rahajärjestelmäämme on tästä lähtien säädeltävä sellaisella tavalla, että se vähiten vahingoittaa kruunua, pankkia ja kansalaisia yleensä ja vähiten aiheuttaa muutoksia elinkeinotoiminnassa, sekä miten se lisäksi rakennetaan luonnolliselle ja lujalle pohjalle, jotta valtakunta voi tulevaisuudessa olla turvassa kaikenlaisilta rahan haitallisilta kurssinmuutoksilta?”
Täyttääkseni alussa antamani lupauksen minun on siis ensiksi tarkasteltava muiden ehdottamia parannuskeinoja, ennen kuin saan esittää omani.
§ 12
Tämän takia ei ollut merkillistä, että pankin maksusitoumusten arvo alkoi kaikista käskyistä ja säädöksistä huolimatta horjua: ne saivat sen arvon, minkä tavaroita tai vekseleitä myyvät henkilöt niille halusivat antaa. Tähän vaikutti paljon myös valtakunnan sisällä liikkeeseen tuolla tavalla saatettu uskomaton setelien määrä, josta voinen käyttää edesmenneen kauppaneuvos Polhemin oivaltavaa huomiota: siellä missä helmiä kerätään lapiokaupalla, ne eivät voi missään tapauksessa olla yhtä arvokkaita kuin sijoitettuina koruihin ja kaulanauhoihin.
Taalerin huonontumiseen eli riikintaaleria vastaavan markkamäärän kasvuun on siis kaikkiaan kolme syytä, nimittäin 1) omat rahasäädöksemme, 2) kolmen säädyn omat toimet pankin asioissa salaisen valiokuntansa, pankkideputaatioidensa ja valtuutettujensa välityksellä sekä 3) kauppiaiden spekulointi. Edellä mainitut ovat joko laatineet tuollaisia säädöksiä tai ainakin käyttäneet niitä edukseen; ja jos kymmenen onkin välttänyt tätä, yhdestoista on varmasti käyttänyt tilaisuutta, ja jos näistä syistä kaksi ensimmäistä poistetaan, kolmas katoaa itsestään. Kun tämä otetaan huomioon, ei kaikkea syytä oikeastaan saa sysätä vientikauppiaiden ja vekselinasettajien harteille.
Asiat oli järjestetty sillä tavalla, että lopputuloksesta oli tuleva sellainen kuin meillä nyt on käsissämme.
Kaikki tämä sai aikaan sen, että seteliin merkityllä taalerimäärällä ei ollut vakaata arvoa reaaliseen metallirahaan verrattuna, ja tämä epävarmuus puolestaan johti siihen, ettei reaalinen metalliraha voinut liiketoimissa viihtyä setelirahojen seassa, mikä lisäsi viimeksi mainittujen arvon heilahtelua.
Setelitaaleri eli seteleihin merkitty taalerimäärä on tällä tavalla pudonnut 1/9 riikintaalerista sen 1/27:aan, mikä voidaan ilmaista myös näin: kun joku on tarvinnut käypää maksua tavarastaan tai ostaja käypää rahaa tilatakseen tavaroita ennakolta, hän on joutunut maksamaan riikintaalerista 36–108 markkaa seteleinä tai 9–27 setelitaaleria, ja koska riikintaaleri on nykyisin täysin sama kuin se oli 30–40 vuotta sitten, on selvää, että setelitaaleri ja -markka ovat menettäneet arvostaan 2/3, ja tänä aikana tavaroiden hinnat kuparitaalereina ovat nousseet samassa suhteessa. Ja vaikka riikintaalerista tarvitsee setelistön supistamisen sekä useiden muiden syiden takia maksaa enää 70 markkaa tai hieman enemmän, tavaroiden hinnat eivät ole kuitenkaan ehtineet mukautua tilanteeseen, vaan aiheuttavat edelleen valitusta ja ahdinkoa kaikkien elinkeinojen ja liiketoimien piirissä.
§ 11
Tällaiselle korkeiden ja alhaisten kurssien sekamelskalla on siis jo ilman mitään pankkilainoja väistämätön perustansa pelkästään siinä, että pankin vallassa on valita rahalaji, jona se maksaa omia seteleitään vastaan sen taalerimäärän, joka on pankkiin talletettu.
Mutta tässä kaikessa oli kuitenkin mukana jokin mitta, sen metallin reaaliarvo, jona seteli lunastettiin, eikä kurssiero voinut kasvaa juurikaan sitä suuremmaksi. Mutta kun pankkilainoja ryhdyttiin myöntämään hyväksyen vakuudeksi rautaa, taloja, maaomaisuuksia ja osakkeita, lainojen saanti helpottui ja niiden määrä kasvoi. Toisin sanottuna pankki käytti setelinantonsa vakuutena kohteita, jotka eivät olleet edes rahaa, eikä pankki kyennyt vaadittaessa lunastamaan seteleitään metallirahalla, vaikka sillä oli setelin lunastajalta vakuutenaan jotakin omaisuutta, ja vasta silloin alkoi hillitön kurssimyräkkä ja juuri nämä lainat ovat rahataloutemme rappiotilan toinen syy.
Jos setelin haltijalla olisi pankin tuolla tavalla kieltäytyessä lunastamasta seteleitään ollut oikeus haastaa se vastuuseen ja saada se oikeusteitse velvoitetuksi seteleittensä takaisinostamiseen, mihin kaikki muut Euroopan pankit voidaan velvoittaa, ei seteleitä liikkeeseen laskettaessa olisi edetty niin pitkälle väärinkäytöksiin. Muiden pankkien nauttima luottamus johtuu juuri tästä, oli niiden toiminta kuinka salaista tahansa; mutta kun sekä seteleiden liikkeellelaskemista että salailua ohjasi vallanhaltija, jolla oli oikeus toimia vastuuseen joutumatta ja tiliselvityksiä antamatta, ei mitään luotettavuutta ollut olemassa, ja tämä saattoi vain johtaa meidät niin pitkälle sekasortoon, että enää tuskin löytyy keinoa, jolla me siitä kunnolla selviydymme.
Ja juuri tässä piilee pankkilaitoksemme heikkous.
Ellei se ensinnäkin määrittele, millä rahalajilla tai millä reaaliomaisuudella eli miten suurella määrällä hopeaa tai kuparia se aikanaan lunastaa setelinsä; jos toiseksi sen kassavarat, tulot ja menot, kirjanpito ja hallinto pysyvät edelleenkin salaisuutena kuten tähän saakka; ja jos kolmanneksi setelin haltijalle ei kuitenkaan osoiteta oikeusistuinta, jossa hän voi laillisella tavalla ajaa asiaansa pankkia vastaan ja käyttää hyväkseen saatavien perinnästä annettua yleistä lakia, on ensinnäkin pysyvästi mahdotonta aikaansaada pankkia kohtaan minkäänlaista luottamusta eli sen seteleille minkäänlaista arvoa, ja lisäksi alamaiset ovat vaarassa menettää pankin toimien takia ilman omaa syytään kotinsa ja maansa ja kaiken omaisuutensa, pudota kuin varpunen viljan tähkältä.4
Lukija arvioikoon itse, voidaanko kaikkea tuollaista pitää kohtuullisena vai ei, edistääkö se elinkeinojen harjoittamisen ja kaupankäynnin turvallisuutta vai tuhoaako se tämän, hyödyttääkö tuollaisille perustuksille asetettu pankki valtakuntaa vai vahingoittaako se tätä, saako ruotsalainen tällä tavalla toimittaessa edelleenkin nauttia hallitusmuodon 2. pykälässä2 kuvattua lain turvaa vai menettääkö hän väkivaltaisella tavalla omaisuutensa.
Näiden kolmen viimeksi mainitun kohdan osalta on kuitenkin huomattava, että jos ensimmäinen ja kolmas näkökohta otetaan huomioon, keskimmäinen käy tarpeettomaksi; samoin ilman viimeistä voidaan tulla toimeen, jos kaksi ensimmäistä saadaan oikealle tolalle. Mutta ilman ensimmäisen kohdan ja sen tukena jommankumman seuraavan kohdan vaatimia toimia ei asiaa mitenkään voida auttaa eikä pankkia voida pitää pitkään pystyssä ajamatta valtiota turmioon.
Setelien liikkeeseen laskeminen mielivaltaisesti ja siten, että niiden laskenta-arvo huojuu, hallinnon pitäminen salaisena ja se, ettei ole vastuussa sitoumuksistaan millekään tuomioistuimelle maailmassa, on varmastikin suurinta tähän mennessä ajateltavissa ollutta valtaa, jota suurempaa ei ole ollut koskaan edes hirmuvaltiailla.
Jos tällaisen vallan käyttöä meidän maassamme voidaan kuitenkin sanoa vapaudeksi, voi jokainen helposti havaita, miten vähän merkitystä tuolla sanalla Ruotsissa on.
§ 10
Näin suuria eroja taaleriarvojen välillä siis on, kun tarkastellaan kummastakin metallista lyötyjä rahoja erikseen. Mutta kun otetaan huomioon se, mitä edellä on todettu metallien keskinäisestä arvosuhteesta, ero voi kasvaa tuntuvasti suuremmaksi, jopa 80–100 prosenttiin. Tällaisessa tilanteessa kukaan tuskin ihmettelee, että elinkeinotoiminta käy epävarmaksi ja tuhoutuu, mikä ei tapahdu sattumalta, vaan on väistämätöntä seurausta säädöksistä, vaikka pankkilainoja ei olisi koskaan myönnettykään.
Jatkakaamme nyt eteenpäin ja katsokaamme, miten tämä kaikki on vaikuttanut setelirahaan. Jotta asia ymmärrettäisiin täysin selkeästi, on erotettava toisistaan valtionpankin setelit, jotka pankki on luovuttanut käypää rahaa vastaan liiketoiminnan sujumisen helpottamiseksi jo kauan ennen pankkilainojen myöntämistä, ja setelit, joita on viime aikoina painettu rahaksi vakuutenaan maatiloja, kaupunkikiinteistöjä ym.
Ennen kuin lainoja ryhdyttiin myöntämään, liikenteessä ei ollut mitään sellaisia seteleitä, joita vastaan setelien saaja ei ollut luovuttanut yhtä suuria summia käypää metallirahaa. Kaikki setelit oli kirjoitettu kuparitaalerimääräisiksi. Jos pankki noudatti valtakunnan rahasta annettuja säädöksiä, rahojen luovuttajan piti saada pankin seteli 900 kuparitaalerille siitä riippumatta, luovuttiko hän summan styyverin lantteina vai plootuina. Toisin sanottuna: siitä riippumatta, luovuttiko hän pankille 1 kippunnan vai 1 4/9 kippuntaa kuparia tai maksoiko hän summan minä tahansa käypänä hopearahana, pankin maksusitoumuksesta ei käynyt ilmi, missä rahalajissa summa on pankille maksettu, eikä se sisältänyt minkäänlaista vakuutusta siitä, että setelin haltija saisi sitä vastaan nostaa saatavansa samana rahalajina, jota pankille oli seteliä ostettaessa luovutettu.
Kun noita seteleitä tuotiin pankkiin lunastettaviksi, pankki saattoi siis lunastaa sitoumuksensa joko karoliineina, 6 äyrin hopeakolikkoina, plootuina tai styyverin lantteina eli päättää, maksaisiko se saman summan vastineeksi 60–70 % tai jopa 100 % enemmän tai vähemmän, setelin haltijan voimatta väittää saamaansa taalerimäärää vajaaksi.
Seteliin merkitty taaleriarvo ei siis merkinnyt mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, vaan pankki sai valita, minkä määrän se halusi siitä maksaa. Mitä huonommalla rahalla setelit lunastettiin, sitä pienempää hopea- tai kuparimäärää setelin taalerimäärä kuitenkin merkitsi, ja sitä mukaa väheni setelin arvo. Toisin sanottuna: tavaroista oli maksettava korkeampi taalerihinta seteleinä kuin karoliineina ja riikintaalereina, ja jos pankki ei maksanut seteleistä muuta rahaa kuin styyverin lantteja, setelitaalerin arvo oli tietysti heikentynyt aiemmasta 60–70 % tai hieman enemmänkin, ja tämä kaikki johtui rahasäädöksistä.
Kun näitä erilaisia taalereita verrataan hopeariikintaaleriin, joka tarkoittaa tiettyä hopeamäärää, on selvää, että riikintaalereiden ostamiseen tarvitaan erilainen määrä arvoltaan suurempia kuin pienempiä taalereita, ja juuri tätä on nyt ryhdytti sanomaan rahan korkeaksi kurssiksi, vaikka se ei ole muuta kuin parempien ja huonompien rahalajien välinen niiden arvometallipitoisuuteen perustuva kurssiero, jota ei voida eikä pidä kiistää. Vain hölmöhän vaihtaisi 2 hopealuotiaan 1 ¾ luotiin yhtä puhdasta hopeaa, ja vielä suurempi hölmö myisi 2 luotia puhdasta hopeaa saadakseen 100 luotia kuparia, kun hän muutoin voi saada siitä 200 luotia.
§ 9
Tuollainen on siis asian luonne yksinkertaisuudessaan. Tähän tilanteeseen on kuitenkin kaksi syytä. Haluan ensiksi osoittaa, että omat raha-asetuksemme ovat johtaneet siihen.
Koska tavaralla ei koskaan ole pysyvää arvoa muihin tavaroihin verrattuna, vaan nämä arvot muuttuvat päivittäin sen mukaisesti, onko tavaraa niukemmin vai runsaammin saatavissa ja miten paljon sitä tarvitaan, ei myöskään kahdesta eri metallista voida mitenkään varmasti tehdä nimellisarvoltaan samanlaisia rahoja. Eihän ole varmaa, että 2 kyynärää ras de Sicileä3 voidaan aina vaihtaa 1 kyynärään hienoa verkaa, ja yhtä epävarmaa on sekin, että 2 luodilla puhdasta hopeaa saa aina 200 kupariluotia, koska voisi helposti käydä niin, että Euroopassa vallitsisi suuri kuparin tarve, mutta sen saatavuus vähenisi siinä määrin, että ulkomaalaiset maksaisivat mielellään jokaisesta 200 luodin kuparierästä 2½ luotia puhdasta hopeaa. Jos nyt kummastakin metallista lyötäisiin kolikoita, joiden painojen välinen suhde olisi 1:100 ja kummallekin annettaisiin sama taalerin nimitys ja annettaisiin käsky pitää niitä kaikessa kaupankäynnissä samanarvoisina, ulkomaalaiset saattaisivat hopeaa maksuksi käyttäen ostaa pois meidän kuparikolikkomme tai plootumme hinnalla, joka tuottaisi valtakunnalle 25 prosentin tappion, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos kuparirahan arvo olisi saanut valtakunnassa vapaasti kohota.
Kun kuparin hinta päinvastaisista syistä laskee 10 %, mutta raha-asetusten mukaan 200 kupariluotia on silti hyväksyttävä 2 hopealuodin kanssa samanarvoiseksi eräksi, käy myös väistämättä niin, että ulkomaalaiset pyydystävät käsiinsä hopearahan tuottaen valtakunnalle 10 prosentin tappion. Tästä kaikesta kokemus on tuottanut mitä ikävimpiä osoituksia siitä saakka, kun kupari otettiin rahametalliksi hopean rinnalle, eivätkä nämä seuraukset ole koskaan estettävissä, niin kauan kuin näiden metallien vaihtosuhde määritellään laeilla.
Tämä ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa raha-asetuksiimme sisältyvä syy valtiomme rahalaitoksen surkeaan tilaan. Toinen ja vielä merkittävämpi syy tähän on nimittäin se, että rahayksikkö on jaettu pienempiin osiin, joiden yhteissummaa ei ole säädetty koko yksikköä vastaavaksi. Toisin sanottuna: 2 luotia 14-luotista hopeaa on karoliineiksi lyötynä arvoltaan vähemmän kuin lyötynä yhdeksi riikintaaleriksi, mutta enemmän, jos erä lyödään 6 äyrin hopealanteiksi. Siten 1 markka puhdasta hopeaa, joka on pysyvästi aina sama määrä, on rahakantamme mukaan riikintaaleriksi lyötynä 7–8 % arvokkaampi kuparitaalereiksi vaihdettaessa kuin sama hopeamäärä karoliineiksi lyötynä, kun 6 äyrin hopealantteina sillä saa 3 1/8 % enemmän kuparirahaa, neljän äyrin lanteilla taas hieman yli 2 % vähemmän, mutta hopeaäyreinä 16 2/3 % enemmän kuparitaalereita kuin riikintaalerilla.
Taaleri, jonka edellä esitettyjen perusteiden mukaan pitäisi merkitä tiettyä puhtaan hopean määrää, on siis raha-asetustemme mukaan suurin karoliineina, 7 % pienempi riikintaalerina, yli 10 % vähemmän 6 äyrin hopealantteina kuin karoliineiksi lyötynä.
Vaikka samasta metallista lyödyt taalerit siis ovat hyvin erilaisia, meidän säädöksemme eivät kuitenkaan ole sallineet tuollaista erilaisuutta, vaan mitä ankarimmin kieltäneet aliarvostamasta mitään kruunun lyöttämää rahalajia.
Koska ostajia ja myyjiä silti väistämättä kiinnostaa eri lailla se, saavatko he vai joutuvatko he luovuttamaan tavarasta 24 % enemmän vai vähemmän hopeaa, voitaneen tuskin välttää rahalajien valikoimista kaupankäynnissä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin osapuolten kanssa, ja samalla tulee selväksi, ettei taalerilla ole missään hopeakolikkojen luokassa vakaata arvoa.
Vielä suuremmaksi kasvaa taalereittemme luonnonmukainen erilaisuus, kun katselemme kuparirahoja.
Matematiikan aksioomeja ei yleensä kiistetä eikä niille esitetä vastaväitteitä, mutta selvää on, että kun rahajärjestyksemme mukaan kippunnasta kuparia lyödään 540 taaleria plooturahaa, mutta 900 taaleria styyverin lantteja, halutaan uskotella yhden kokonaisen olevan yhtä kuin 5/9 eli 64 styyverin lantin vastaavan yhtä 6 taalerin plootua. Käsittämättömäksi kuitenkin jää, mikä tässä vastaa loppuerää eli 4/9:aa, ellei sitten se yleinen harhakäsitys, että vaihtorahan pitääkin olla huonompaa kuin pääraha. Tiedän kuitenkin hyvin, että juuri tämän käsityksen takia plootujamme on viety valtakunnasta halvalla laiva- ja venelasteittain ja hevoskuormittain.
Kun siis tarkastellaan erilaisia kuparistamme lyötyjä rahalajeja, vaihtelee niiden arvo taalereissa kuparirahaa 66 %. Kysyn hyvällä syyllä, kuinka monta luotia kuparia vastaa yksi taaleri? Minulle vastataan, että se on 6 taalerin plootusta 1/6; mutta enkö saisi aivan laillisesti laskea, että lisäksi tarvitaan 10 styyveriä ja 2 kupariäyriä, ja väittää, että silloin rahaa olisi täysi taaleri? Onkohan jollakulla oikeus aliarvostaa kruunun rahaa?
Kysyn lisäksi, miten turvatussa asemassa tavaran myyjä on, kun hän ei tiedä, maksetaanko siitä hänelle 1 kippunta kuparia vai 5/9 kippuntaa saman sovitun taalerimäärän perusteella?
§ 8
Meidän ei kuitenkaan tarvitse pitempään etsiä entisajoista syitä rahataloutemme turmiolliseen kehitykseen. Meidän aikakautemme on erityisesti kunnostautunut tässä asiassa. Katsokaamme oman aikamme asiaintilaa.
Muutamien kuulee yhäkin kiittelevän pankin lainoja ja toimivan pankin uudelleenavaamisen2 hyväksi; vielä useammat haluavat kuitenkin sysätä kaiken kokonaan niiden syyksi ja uskovat raha-asetustemme olevan verrattoman hyviä ja haluavat selittää, ettei asetuksilla ole mitään osuutta murhenäytelmässämme. Mutta jos lukija haluaa yksinkertaisesti päästä perille totuudesta, toivon, ettei häneltä missään tapauksessa jäisi huomaamatta, miten hätäisiä päätelmiä kummallakin puolella on tehty. Ellei asian yhteyksiä tunneta, sairauden parantaminen oikealla tavalla on mahdotonta.
Edellä kuvailtu paha tilanne, jossa taalerien ja markkojen nimellisarvot eivät merkitse minkään rahaan sisältyvän metallin täsmällistä määrää, on jatkunut meidän aikaamme saakka, niin että taaleri on muutaman vuoden kuluessa kokenut muutoksia, jotka ovat vaihdelleet sadasta 200 prosenttiin, mutta samana aikana samannimistä yksikköä on kuitenkin kaikessa kaupankäynnissä käytetty tavaroiden arvon mittana.
Sama hopeamäärä, vaikkapa 2 luotia 14-luotista puhdasta hopeaa eli 1 hopeariikintaaleri, katsottiin 1735 36 rahamarkan arvoiseksi, mutta 1762 sen vaihtoarvo oli 108 markkaa; ja sekä aikaisemmin että myöhemmin vaihtosuhde on kokenut monenmoisia asteittaisia muutoksia näiden arvojen välillä. Yhtä varmaa ja horjumatonta kuin 2 hopealuodin pysyminen muuttumattomana on kuitenkin myös se, että 1/36 siitä eli vuoden 1735 markka suhtautuu vuoden 1762 markkaan (1/108) kuten 3 suhtautuu yhteen; ja koska jokaisen markan lasketaan sisältävän 8 äyriä ja taalerin 32, on selvää myös, että äyrin arvo mitä metallia vastaan tahansa on kokenut saman muutoksen.
Markka ja taaleri hopearahaa ovat kaiken tämän tapahtuessa ja jo kauan tätä ennenkin säilyttäneet raha-asetusten mukaisesti suhteensa taaleriin ja markkaan kuparirahaa muuttumattomana 3:1, ja nämä ovat siis huonontuneet aivan samalla tavalla.
Jotta nyt kerralla ja tiivistetysti käsittäisimme kaikesta tästä aiheutuvan sekamelskan, kuvitelkaamme vain, että annettaisiin lupa käyttää puodeissa joka viikko eripituista kyynärää, niin että se voi muutamassa vuodessa lyhentyä 2/3:n verran entisestään, ja sitä käyttämällä sekä lainata että myydä kaikenlaisia kankaita vertaamatta noita kyynäröitä mihinkään pysyvään mittaan. Sovittakoon myös, ettei lainoja saa periä takaisin samoilla kyynäränmitoilla, joilla lainat niitä otettaessa mitattiin, eikä 2/3 lyhemmillä kyynäröillä mitatuista kankaista saisi maksaa pienempää hintaa kuin pitemmillä mitatuistakaan, pelkästään siitä syystä, että kumpikin mitta on nimeltään kyynärä. Nytpä kysyn: millaista kauppaa, millaista varmuutta mielestäsi, hyvä lukija, tällä tavalla saataisiin aikaan? Tai miten helposti kävisikään niin, että monikin yksinkertainen ihminen, joka ei tiedä, että kyynärästä nakerretaan pala joka viikko, voisi mitä viattomimmin toimiessaan menettää kaupoissa koko omaisuutensa, joka joutuisi pahantahtoisen juonittelijan saaliiksi.
Vielä merkillisemmältä minusta tuntuu, jos väitettäisiin, että tuollaisen tilanteen korjaamiseksi ja samana pysyvän kyynäränmitan aikaansaamiseksi olisi välttämätöntä lisätä lyhennettyyn kyynärään useiden vuosien ajan pieniä palasia kerrallaan.
§ 7
Jos joku haluaisi selittää jopa vuosisatojen takaiset esi-isämme syyttömiksi moniin ja vaikeisiin virheisiin rahajärjestelmämme säätelyssä, hän tuntisi liian vähän valtakunnan raha-asioiden historiaa; mutta jos joku kiistäisi sen, että me olemme myöskin itse myötävaikuttaneet suurimpaan osaan niistä, hän olisi puolestaan liian sokea ja itserakas.
960 vuotta sitten laskettiin, että rahamarkka oli yhtä kuin 16 luotia puhdasta hopeaa, eli rahamarkan paino vastasi todellakin painoyksikköä markka, mutta vuonna 1762 yhden markan painoisen hopeakimpaleen vastineeksi tarvittiin kurssiarvon 108 mukaan laskettuna 864 rahamarkkaa, joista kussakin oli hopeaa pippurin kokoinen hitunen eli 1/864 hopeisesta markan painosta.
Kaikkien näiden 900 vuoden aikana rahan laskenta-arvoa on aina pikkuhiljaa kohotettu, ja tavaroiden hinnat ovat nousseet samassa suhteessa. Kun vaivautuu tutkimaan tämän ilmiön syitä. havaitsee sen aina johtuneen lyödyn rahan jalometallipitoisuuden ja painon muuttamisesta huonompaan suuntaan, kun hallitsijat halusivat äyri-, markka- tai taalerimääräisen nimellisarvon ilmaisevan suurempaa luotimäärää hopeaa kuin heidän yksityisten tarkoitusperiensä takia rahoihin todellisuudessa sisällytettiin.
Rahan arvo siis huononi samassa suhteessa kuin rahamarkassa oli hopean vajausta 16 hopealuotiin verrattuna.
Rahamarkka oli jo vuoteen 1170 mennessä heikentynyt 100 prosentilla; 1422 oltiin 800 prosentin tasolla eli yksi hopeariikintaaleri vastasi silloin yhtä rahamarkkaa. Kustaa Eerikinpojan2 aikana rahamarkka oli huonontunut siinä määrin, että riikintaalerin laskettiin vastaavan vähintään kahta markkaa. Epäjärjestys jatkui niin pitkälle, että 100 vuotta myöhemmin yhdestä painomarkasta hopeaa lyötiin 120 rahamarkkaa ja vuonna 1716 jo 240 markkaa eli 36 markkaa vastasi yhtä riikintaaleria.
On tuskallista lukea vanhoista asiakirjoista, miten rahamme arvon muutoksissa on käynyt ajasta aikaan, miten ne ovat aiheuttaneet valitettavia häiriöitä kaupankäyntiin ja liiketoimintaan ja miten alamaiset ovat tuskin ehtineet selviytyä yhdestä sekamelskasta, kun hallitsijat ovat johtaneet heidät seuraavaan.
Taalerien ja markkojen nimellisarvot eivät siis ole ilmaisseet tiettyä puhtaan hopean määrää, vaan heti kun hallitsijat ovat havainneet alamaisten ehtineen selvittää lyötyjen taalereiden, markkojen, äyrien ja aurtuoiden hopeapitoisuuden ja vakiinnuttaa tavaroidensa ja vekseleidensä arvon sen mukaiseksi, he ovat olleet valmiita lyöttämään nimellisesti samoilla taaleri- ja markka-arvoilla entistä huonompaa rahaa. Se on aluksi, niin kauan kuin sen pitoisuus on kyetty pitämään salassa, säilynyt samanarvoisena kuin parempi raha; mutta kun pitoisuus on selvitetty ja vanhat rahat on ehditty sulattaa ja ne ovat kadonneet liikkeestä, jäljelle jäivät kuitenkin taalerien ja markkojen nimellisarvot, jotka oli joko lyöty hopeakolikkoihin tai määrätty raha-asetuksilla voimassa oleviksi, mutta merkitsivät entistä pienempää hopeamäärää, eli uudessa taalerissa oli entistä pienempi osa 16-luotisen hopeamarkan metallista, mistä on aiheutunut uusia sekaannuksia.
Niinpä olen täysin samaa mieltä kuin kauppaneuvos Polhem, kun hän kuninkaalliselle kauppakollegiolle 14. helmikuuta 1715 jättämässään muistiossa sanoo, ”että ajasta aikaan tapahtuneissa lukuisissa rahanlyönneissä on käynyt samoin kuin myönnettäessä vähäpätöisille ja alhaisille henkilöille korkeita arvonimiä: eivät ihmiset siitä muutu paremmiksi eivätkä ylhäisemmiksi, mutta arvonimen merkitys toki vähenee ja se joutuu alennustilaan. Sen takia”, hän sanoo, ”ei ole minkäänlaista perustetta, jonka mukaan jollekin kohteelle voitaisiin määrittää arvo rahamarkoissa, ellei arvoa voida ilmaista suhteessa markan painoiseen puhtaan hopean määrään tai johonkin sen murto-osaan, ja jos 4 markkaa vastaa taaleria, on taaleri ominaislaadultaan markan veroinen.”
Sen sijaan on selvää, että jos koskaan ei olisi sallittu tuollaista arvometallipitoisuuden muutosta nimellisarvon pysyessä ennallaan eikä rahaan olisi saanut lyödä muita kuin puhtaan hopean määrän ilmaisevia leimoja ja jokaisella olisi ollut oikeus punnita ja tutkia raha ja esittää valituksensa sen laadusta, kuten yhä tapahtuu Kiinassa,2 tuollaista rahan huonontamista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan eikä rahan laskenta-arvo olisi voinut nousta eikä rahajärjestelmään olisi myöskään syntynyt mitään epäselvyyksiä.
§ 6
Edellä olevan johdannon jälkeen tutkimme lähemmin rahajärjestelmässämme nykyisin vallitsevan sekasortoisen tilan syitä.
Melkeinpä kaikkialla Euroopassa rahajärjestelmän perusta on niin petollinen ja keinotekoinen, että siitä aiheutuu vaihtelevasti epätietoisuutta tavaroiden arvosta, ja samassa suhteessa se haittaa liiketoimintaa kauppaa käyvässä maailmassa.
Tällainen epäjärjestys aiheutuu poikkeuksetta hallitusten tietynlaisesta oman edun tavoittelusta, joka on sitten yleisesti hyväksytty ja jota on viime aikoina pidetty yhtenä valtiovallan salaisimmista periaatteista. Sitä soveltamalla joko hallitsijat tai tietyt valtion palveluksessa olevat henkilöt ovat yrittäneet saada haltuunsa lähimmäistensä omaisuutta.
Kun jokin valtio on tässä asiassa suorittanut joitakin keinotekoisia toimenpiteitä, toinen on pitänyt niitä jäljittelemisen arvoisina, ja tässä on jo edetty niin pitkälle, että tuollaisia toimia on alettu uskoa valtion itsensä säilymisen kannalta välttämättömiksi.
§ 5
Tämä yksinkertainen todiste vie pohjan useimmilta Euroopassa nykyään sovelletuilta rahanlyöntiperiaatteilta, jotka eivät oikeastaan ole muuta kuin hienostuneita huijauksia ja joiden takia liiketoiminta on kaikkialla käynyt hankalaksi, vaikeaselkoiseksi ja epävarmaksi.
Ihmisen, joka haluaa käyttää omaa järkeään antautumatta sokeasti muiden johdettavaksi, on siis pidettävä horjumatta kiinni siitä perustotuudesta, että luontoon perustuvana ihmisen oikeutena on saada luovuttamansa todellisen tavaran vastineeksi todellinen ja arvoltaan sitä vastaava hinta, ja että korkeimmalla vallalla lyöttäessään metallirahaa liiketoiminnan helpottamiseksi ei tämän takia ole oikeutta määrätä lakien voimalla millekään rahalle muuta arvoa kuin samalla metallilla on kauppatavarana todellisen pitoisuutensa mukaisesti.
Tämän periaatteen nojalla kaatuu se useimmissa valtakunnissa omaksuttu käsitys, että valtakunnan vaihtorahan on oltava jalometallipitoisuudeltaan huonompaa kuin varsinainen raha, mikä tilanne nyt aiheuttaa sangen suurta sekaannusta.
Varmaankin esitetään vastaväite, että Ruotsi toimisi uhkarohkeasti omaksuessaan tuollaisen yksinkertaisen rahakannan, kun muut kansakunnat ovat järjestäneet oman rahalaitoksensa toiselle perustalle. Tämä ei kuitenkaan merkitse mitään; ulkomaalainenhan ei koskaan meidän rahaamme vastaanottaessaan pidä sitä muuna kuin tavarana, ja ruotsalainen määrittelee tavaransa hinnan sen rahan pitoisuuden perusteella, jolla ulkomaalainen tavaran maksaa.
Pitoisuudeltaan huonon rahan käyttämisen puolesta esitetään tavallisesti se perustelu, että valtakunnan asukkaille on yhdentekevää, saavatko he tavaroistaan huonompaa vai parempaa rahaa, kun he saavat rahaansa vastaan muilta yhtä paljon tavaraa kuin he ovat luovuttaneet rahan saadakseen. Tähän voidaan vastata: mitä tiukemmin kurssilisän periminen huonomman rahan käyttämisestä kielletään ja mitä tarkemmin tuollaista raha-asetusta valtakunnassa noudatetaan, sitä suuremmassa määrin huonompi raha väistämättä karkottaa paremman. Onhan selvää, että kun hopeariikintaaleriksi lyöty markka puhdasta hopeaa on raha-asetuksen mukaan valtakunnassa 7–8 % arvokkaampi kuin markka puhdasta hopeaa karoliiniksi lyötynä, ulkomaalaiset pyydystelevät asiamiestensä välityksellä uutterasti karoliineja. Ruotsalaiselle taas on samantekevää, maksaako hän ulkomaalaiselle karoliineja vai riikintaalereita, koska ne ovat raha-asetuksen mukaan samanarvoisia, mutta Ruotsilta riistetään silti miljoonia karoliineja, mistä valtakunnalle koituu 7 prosentin tappio. Jos karoliineja tai muuta rahaa lyödään huonommasta metallista kuin riikintaalereita, on riikintaalerien vuoro valua maasta pois. Samalla tavalla on kolikkoraha karkottanut plootut, eikä tätä asiayhteyttä voida koskaan kiistää. Paremman rahan keplottelemista ulos maasta moititaan toki suuriäänisesti salakuljetukseksi, mutta se on pelkästään hallitsijoiden syytä, kun he ovat antaneet metalleille noin erilaiset arvot, eikä ilmiötä voida tällaisissa oloissa koskaan estää.
Jos taas kaikkea valtakunnassa lyötyä rahaa haluttaisiin huonontaa samassa suhteessa tai suurentaa lyötyjen rahojen laskenta-arvoa, mikä on sama asia, ei saavuteta mitään hyödyllistä tulosta, koska tavaroiden hinnat väistämättä nousevat samassa suhteessa, mutta sen sijaan menetetään tähän käytetty huonompi metalli ja rahanlyöntikustannusten nousu, ja jalompikin metalli menettää arvostaan sen verran kuin metallia menetetään sulatuksessa ja puhdistuksessa ja mitä nämä toimet maksavat.
§ 4
Hallitsijat ovat kuitenkin uskoneet, että heillä on joidenkin enemmän tai vähemmän vahingollisten päämäärien takia oikeus paitsi muuttaa näiden metallien sekoitussuhteita myös määrätä laeilla ja asetuksilla rahoille niiden painosta ja pitoisuudesta poikkeava arvo, mikä tietysti johtaa siihen, että myyjä saa samansuuruisesta ja samanlaatuisesta tavaramäärästä eri määrän näitä metalleja sen mukaan, millainen on hänen maksuksi saamiensa rahojen pitoisuus.
Näissä rahan jalometallipitoisuuden muutoksissa on toisinaan menty niin pitkälle, että on uskottu hallitsijoilla olevan oikeus mielensä mukaan käskeä myyjää tyytymään luotiin kuparia tavarasta, josta hänellä olisi ollut muuten oikeus saada sama määrä hopeaa, mikä merkitsee samaa kuin uskottaisiin kuparin olevan hopeaa tai ainakin näiden metallien olevan samanarvoisia. Ja koska luoti puhdasta hopeaa on kauppa-arvoltaan suunnilleen satakertainen kupariluotiin verrattuna, on tämä määräys samalla velvoittanut minut uskomaan, että 100 on yhtä kuin 1, mikä kuuluu varmastikin vaikeimpiin uskonkappaleisiin, joita alamaiselle voidaan tyrkyttää.
Voiko olla olemassa karkeampaa väärinkäytöstä? Mutta mikä tässä on rikollista? Se, ettei myyjä saa tavaroistaan niiden arvoa vastaavaa jalometallimäärää, vaan hänen on tyydyttävä rahaan leimattuun korkeimman vallan sille antamaan nimellisarvoon.
Vaikka rikoksen törkeysaste voi vaihdella, se ei näin ollen voi koskaan muuttua luonteeltaan toisenlaiseksi, eikä yhden riikintaalerin riistäminen lähimmäiseltäni voi koskaan olla sen laillisempaa kuin satojen vieminen. Tämän takia kauppaneuvos Polhem sanookin 14.2.1715 päiväämäänsä ja kauppakollegiolle luovuttamaansa kirjeeseen liittämässään jälkikirjoituksessa: ”Tällaiset rahajärjestelmässä tehdyt kikkailut ovat joko lapsellisia hullutuksia tai pelkkiä huijaustemppuja”, ja lisää tähän vielä: ”ihme, että Ruotsin vauraus on voinut näin kauan kestää!”
§ 3
Niin kauan kuin kukaan ei paremmin tunne tarpeitani kuin minä itse eikä kukaan varsinkaan ole ottanut tehtäväkseen välttämättömistä tarpeistani huolehtimista, minulla pitää luonnon ja Ruotsin lakien mukaan olla oikeus niiden tyydyttämiseen kauppaa käymällä.
Kauppa ei siis ole muuta kuin ystävällisissä suhteissa toteutettua, ostajan ja myyjän suostumukseen perustuvaa tavaroiden vaihtoa, jolla ihmiset täyttävät toistensa tarpeita. Kaikki tavarat tuotetaan vaivannäöllä ja työllä; tavaran luonnollisen arvon muihin tavaroihin verrattuna määräävät kuitenkin sen runsaus, saatavuus ja tarpeen suuruus.
Tuollainen ystävällinen tavaranvaihto niin kansalaisten kesken kuin muukalaistenkin kanssa on kummankin osapuolen toteutettava petollisuuteen ja kieroiluun turvautumatta, ellemme sitten halua ehdoin tahdoin polkea kaiken luonnollisen oikeuden perusteita jalkoihimme.
Jalometallit, mm. kulta ja hopea, ovat kauneutensa, kestävyytensä, harvinaisuutensa ja helpon liikuteltavuutensa ansiosta tulleet niin suosituiksi kautta koko maailman, että niitä otetaan vastaan mieluummin kuin mitään muuta tavaraa ja muita tavaroita vaihdetaan mieluimmin niihin, ja tämän takia niistä on tullut yleisiä arvonmittoja kaupankäynnissä.
Näiden jalometallien arvojen välinen suhde on kuitenkin epävakaa, ja toiseksi niiden arvon suhde muiden tavaroiden arvoon vaihtelee näiden saatavuuden ja tarpeen muutosten myötä.
Kun nyt pidetään mielessä, etteivät rahat ole muuta kuin noiden metallien erikokoisia leimattuja kappaleita, joita myyjä vaihtaa itselleen tavaraa luovuttaessaan, hänen on tiedettävä, kuinka paljon näitä metalleja rahat sisältävät; ellei hän sitä tiedä, hän toimii sokeasti. Jos hän luulee niiden sisältävän jalometalleja enemmän kuin niissä on ja tekee kaupat tämän luulonsa perusteella, hän joutuu petoksen uhriksi.
Kukaan ei voi puolustaa tuollaista kauppaa, ellei halua samalla väittää, että väärämielisyys ja petos ovat luvallisia keinoja rikastumiseen, eikä teko sinänsä muutu vähääkään paremmaksi, vaikka se virallisesti hyväksyttäisiinkin hallitsijoiden rahanlyöntisäädöksillä. Kaikkein vähiten voidaan toivoa, että mikään yhteiskunta voi tuollaisella Jumalan ja luonnon lakien vastaisella tavalla päästä kestävään vaurauteen.
Koska noita jalometalleja voidaan loppumattomiin sekoittaa kehnompiin sekoituksen ulkonäön muuttumatta miksikään eikä oikeaa jalometallipitoisuutta myöskään voida helposti selvittää ilman hyvin vaivalloisia tutkimuksia, niiden arvon määrittämisessä voidaan helposti erehtyä, ja näin käy sitäkin helpommin, mitä useammin rahakantaa muutetaan ja mitä salaisempana tehty muutos voidaan pitää.
§ 2
Rahajärjestelmällä en tarkoita kruunun raha-asioita, joiden sisältönä on hyvin luotettavalla tavalla, mahdollisimman vähin haittavaikutuksin ja mahdollisimman tasaisesti kansalaisia rasittaen jakaa heidän maksettavakseen sekä käyttää ne maksut, joiden periminen on välttämätöntä kruunun ja valtion ylläpitämiseksi. Sen sijaan tarkoitan valtakunnan rahataloutta, joka on tarkoin erotettava edellä mainitusta ja jonka muodostaa se tapa, jolla valtakunnan raha on asetettu sellaiselle perustalle, että se parhaiten edistää kaikkien elinkeinojen turvallista ja toimeliasta harjoittamista, johon kaiken kaikkiaan koko valtakunnan ja erikseen kunkin alamaisen taloudellinen kasvu ja voima pohjautuvat.
Niin kauan kuin täytän kaikki välittömät tarpeeni omilla tuotteillani ja valmisteillani, minulla ei ole valtakunnan rahajärjestelmän kanssa tekemistä juuri lainkaan; mutta koska keskuudessamme ei ole ketään, olkootpa hänen säätyasemansa ja elämänolonsa millaiset tahansa, joka voi tuolla tavalla olla täysin omavarainen, jokainen joutuu kuitenkin hankkimaan muilta tarvitsemiaan tavaroita vaihtamalle ne sellaisiin, joista hän voi paremmin luopua.
§ 1
Rahaolojemme ajautumisesta rappioon ja sen kohentamisesta on näinä aikoina julkaistu niin monia oppineita teoksia, että ensi näkemältä näyttää siltä, että on tarpeetonta julkaista tästä enää mitään lisää.
Mutta koska tilanne maassamme ei tähän hetkeen mennessä ole valitettavasti muuttunut vähääkään paremmaksi ja tästä kuitenkin riippuu koko valtakunnan selviytyminen tai sortuminen, oletan, etteivät arvoisat maanmieheni kieltäydy tutustumasta tähän kirjoitukseen.
Olen toki aiemmin työllistänyt kirjapainoa erilaisilla teksteillä, mutta en ole koskaan rustaillut omia ratkaisuehdotuksia3 ennen kuin nyt enkä ole suinkaan tarttunut kynään itseni , vaan yhteiskunnan hätätilan takia.
Onko ehdotukseni kelvollinen vai ei, sen saatte ensin sinä, lukijani, ja sitten jälkimaailma puolueettomasti ratkaista.
Toisten tekemissä ehdotuksissa nähdään aina virheitä, mutta omiaan ei niinkään helposti huomaa. Toisten ehdotukset tuntuvat olevan joskus kalliita, joskus mahdottomia, toisinaan omaa etua tavoittelevia ja joskus taas vaikeaselkoisia ja kummallisia.
Mitä yksinkertaisemmin asia kyetään esittämään, sen parempi. Minä yritän esittää asiani siten, että totuuden voi nähdä ilman silmälaseja, ja tämän takia selittää ensiksi rahajärjestelmän oikean ja yksinkertaisen perustan, sitten osoittaa, mistä sekasorto meidän maassamme johtuu, kolmanneksi tarkastella lyhyesti merkittävimpiä muiden tekemiä ehdotuksia ja lopulta neljänneksi tuoda oman suunnitelmani lukijan silmien eteen.
Valtakunnan pelastaminen luonnollisen rahajärjestelmän avulla.
Kirjoittanut Anders Chydenius, valtiopäivämies.
Iactabatur temporibus illis nummus sic, ut nemo posset scire, quid haberet. Cicero, De Officiis, kirja III.2
Tukholmassa, painettu johtaja Lars Salviuksen kustannuksella 1766.
Esitetty pappissäädyssä 11. kesäkuuta 1766, ja sääty päätti hyväksyä tämän kirjoituksen painettavaksi.
Todistaa J. Brander.2